Kitobni o'qish: «Näin puhui Zarathustra», sahifa 5

Luovan teistä

Tahdotko, veljeni, käydä yksinäisyyteen? Tahdotko etsiä tien itseesi?

Viivy vielä hetkinen ja kuuntele minua.

"Ken etsii, hän joutuu helposti itse hukkaan. Kaikki yksinäisyys on rikosta": näin puhuu lauma. Ja sinä kuuluit kauan laumaan.

Lauman ääni on sinussakin vielä kaikuva. Ja kun sanot: "minulla ei ole enää yhteistä omaatuntoa teidän kanssanne", niin se on oleva valitus ja tuska.

Katso, itse tämän tuskan synnytti tuo yhteinen omatunto, ja tuon omantunnon viimeinen kimallus hehkuu vielä murheessasi.

Mutta sinä tahdot kulkea murheesi tietä, joka on tie itseesi? Niinpä näytä minulle oikeutesi ja voimasi siihen!

Oletko sinä uusi voima ja uusi oikeus? Ensimäinen liikunto? Itsestään pyörivä pyörä? Voitko pakottaa tähdetkin itseäsi kiertämään?

Oi, niin paljon on olemassa himoa korkeuteen! Kunnianhimoisten kouristuksia on niin monessa! Näytä minulle, ettet ole yksi noista himokkaista ja kunnianjanoisista!

Oi, niin monta suurta ajatusta on olemassa, jotka eivät saa muuta aikaan kuin palkeet: ne paisuttavat ja tekevät tyhjemmiksi.

Vapaaksi sinä kutsut itseäsi? Sinun hallitsevan ajatuksesi minä tahdon kuulla, enkä sitä, että olet pelastunut ikeestä.

Oletko sellainen, jolla oli oikeus pelastua ikeestä? On olemassa monia, jotka viskasivat pois viimeisen arvonsa, viskatessaan pois orjuutensa.

Vapaa mistä? Mitä koskee se Zarathustraan? Mutta selvästi tulee sinun silmäsi julistaa: vapaa mihinkä?

Voitko sinä antaa itsellesi pahasi ja hyväsi ja ripustaa tahtosi laiksi ylitsesi? Voitko olla oma tuomarisi ja lakisi toimeenpanija?

Peljättävää on olla kahdenkesken oman lakinsa tuomarin ja toimeenpanijan kanssa. Näin singotaan tähti ulos autioon avaruuteen ja yksinäisyyden jäiseen henkäilyyn.

Tänään sinä kärsit vielä monista, sinä yksinäinen: tänään on sinulla vielä rohkeutesi kokonaan ja toiveesi.

Mutta kerran on yksinäisyytesi tekevä sinut väsyneeksi, kerran on ylpeytesi taipuva ja rohkeutesi lannistuva. Huutava olet sinä kerran: "minä olen yksin!"

Kerran et ole enää näkevä korkeatasi ja matalasi olet näkevä liian läheltä; ylhäinenkin itsessäsi on sinua peloittava kuin kummitus. Huutava sinä olet kerran: "Kaikki on petosta!"

On olemassa tunteita, jotka tahtovat surmata yksinäisen; ellei se heille onnistu, no niin, silloin heidän itsensä täytyy kuolla! Mutta voitko sinä olla murhaaja?

Tunnetko, veljeni, jo sanan "ylenkatse"? Ja tuskan oikeudentunnossasi olla oikeamielinen niitä kohtaan, jotka sinua ylenkatsovat?

Sinä pakotat monet oppimaan itsesi uudestaan; siitä he syyttävät sinua ankarasti. Sinä tulit lähelle heitä ja kävit kuitenkin ohi: sitä he eivät anna sinulle milloinkaan anteeksi.

Sinä nouset yläpuolelle heitä: mutta mitä korkeammalle kohoat, sitä pienemmäksi sinä käyt kateuden silmässä. Mutta lentävää vihataan eniten.

Mitenkä te olisitte oikeamielisiä minua kohtaan! – tulee sinun sanoa – minä valitsen itselleni teidän vääryytenne minulle omistettuna osana.

Vääryyttä ja saastaa he viskaavat yksinäisen perästä: mutta, veljeni, jos tahdot olla tähti, niin sinä et saa loistaa heille vähemmän senvuoksi!

Ja kavahda itseäsi hyvistä ja vanhurskaista! He ristiinnaulitsevat mielellään ne, jotka löytävät itselleen oman hyveensä, – he vihaavat yksinäistä.

Kavahda itseäsi myöskin pyhästä yksinkertaisuudesta! Kaikki on sille epäpyhää, mikä ei ole yksinkertaista; se leikkii myös kernaasti tulella – polttorovioiden tulella.

Ja kavahda itseäsi myöskin rakkautesi hyökkäyksistä! Liian pian ojentaa yksinäinen kätensä vastaantulevalle.

Usealle ihmiselle sinun ei tule antaa kättä, vaan ainoastaan käpälä: ja minä tahdon, että käpälässäsi olisi myös kynnet.

Mutta pahin vihollisesi, jonka voit kohdata, olet sinä aina oleva itse itsellesi; luolissa ja metsissä sinä itse vaanit itseäsi.

Yksinäinen, sinä kuljet tietä, joka johtaa itseesi! Ja itsesi ohi vie sinut tiesi ja ohi seitsemän perkeleesi!

Kerettiläinen sinä olet oleva itsellesi ja noita ja tietäjä ja narri ja epäilijä ja pyhänrikkoinen ja konna.

Polttaa sinun täytyy tahtoa itsesi omassa liekissäsi: mitenkä sinä mielisit tulla uudeksi, ellet ensin ole tullut tuhkaksi!

Yksinäinen, sinä kuljet luovan tietä: jumalan sinä tahdot luoda itsellesi seitsemästä perkeleestäsi!

Yksinänen, sinä kuljet rakastavan tietä: itseäsi sinä rakastat ja senvuoksi sinä halveksit itseäsi, kuten ainoastaan rakastavat halveksivat.

Luoda tahtoo rakastava, koska hän halveksii! Mitä se tietää rakkaudesta, jonka ei täytynyt halveksia juuri sitä, mitä hän rakasti!

Käy rakkautesi kanssa yksinäistymiseesi ja luomisesi kanssa, veljeni; ja vasta myöhään on oikeus ontuen seuraava sinua.

Käy kyynelineni yksinäistymiseesi, veljeni. Minä rakastan sitä, joka tahtoo luoda itseään ylempää ja käy niin perikatoon. – Näin puhui Zarathustra.

Vanhoista ja nuorista naisista

Miksi hiivit niin arkana hämyssä, Zarathustra? Ja mitä pidät niin varovasti kätkössä viittasi alla?

"Onko se aarre, jonka olet saanut lahjaksi? vai lapsi, joka on sinulle syntynyt? Vai käytkö nyt itse varkaitten teillä, sinä pahojen ystävä?" – Totisesti, veljeni! puhui Zarathustra, se on aarre, jonka olen saanut lahjaksi: pieni totuus se on, jota minä kannan.

Mutta se on vallaton kuin pieni lapsi, ja ellen tuki sen suuta, niin se huutaa ylen äänekkäästi.

Kun minä kuljin tänään yksin tietäni auringon laskun aikaan, niin tuli vastaani vanha nainen ja puhui näin sielulleni:

"Paljon on Zarathustra puhunut meille naisillekin, mutta milloinkaan hän ei puhunut meille naisesta."

Ja minä vastasin hänelle: "naisesta tulee puhua ainoastaan miehille."

"Puhu minullekin naisesta, hän sanoi; olen kyllin vanha unhoittamaan sen heti jälleen."

Ja minä noudatin tuon vanhan naisen mieltä ja puhuin näin hänelle:

Naisessa on kaikki arvoitusta, ja kaikella, mitä naisessa on, on yksi ainoa selitys: sen nimi on raskaus.

Mies on naiselle välikappale: päämaali on aina lapsi. Mutta mitä on nainen miehelle?

Kahta tahtoo oikea mies: vaaraa ja leikkiä. Siksi hän tahtoo naista, vaarallisinta leikkikalua.

Mies on kasvatettava sotaan ja nainen soturin virvoitukseksi: kaikki muu on hulluutta.

Liian makeita hedelmiä – niistä ei soturi pidä. Senvuoksi hän pitää naisesta; karvas on suloisinkin nainen.

Paremmin kuin yksikään mies ymmärtää nainen lapsia, mutta mies on lapsellisempi kuin nainen.

Oikeassa miehessä piilee lapsi. Ylös naiset, niinpä löytäkää lapsi miehessä!

Leikkikalu olkoon nainen, puhdas ja hieno, jalokiven kaltainen, sen maailman hyveitten kirkastama, jota ei vielä ole.

Tähden säde loistakoon rakkaudessanne! Toiveenne olkoon: "kunpa synnyttäisin yli-ihmisen!"

Olkoon rakkaudessanne urhoollisuutta! Käykää rakkaudellanne sen kimppuun, mikä teitä peloittaa.

Olkoon rakkaudessanne teidän kunnianne! Vähän ymmärtää nainen muutoin kunniasta. Mutta tämä olkoon teidän kunnianne: rakastaa alati enemmän kuin teitä rakastetaan, eikä milloinkaan olla toisena.

Mies peljätköön naista silloinkuin tämä rakastaa: silloin hän panee kaikki alttiiksi, ja kaikki muu on hänelle arvotonta.

Mies peljätköön naista silloinkuin tämä vihaa: sillä mies on sielunsa pohjasta ainoastaan paha, mutta nainen alhainen.

Ketä nainen vihaa eniten? – Näin puhui rauta magnetille: "minä vihaan sinua eniten, koska sinä vedät, mutta et ole kyllin vahva vetämään luoksesi."

Miehen onni on: minä tahdon. Naisen onni on: hän tahtoo.

"Katso, juuri nyt tuli maailma täydelliseksi!" – näin ajattelee jokainen nainen, kun hän tottelee täydestä rakkaudesta.

Ja totella täytyy naisen ja löytää syvyys pintaansa. Pintaa on naisen mieli, liikkuva ja rauhaton kalvo matalan veden yllä.

Mutta miehen mieli on syvä, sen virta kohisee maanalaisissa kuiluissa: nainen aavistaa hänen voimansa, mutta ei ymmärrä sitä. – Silloin vanha nainen vastasi minulle: "Paljon kaunista on Zarathustra puhunut ja vallankin niille, jotka sellaiseen ovat kyllin nuoria.

"Kummallista on, vähän tuntee Zarathustra naisia, ja kuitenkin hän on oikeassa puhuessaan heistä! Johtuuko se siitä, ettei naisessa ole mikään mahdotonta?

"Ja nyt ota kiitokseksi pieni totuus! Minä toki olen kyllin vanha sanoakseni sen!

"Kääri se ja tuki sen suu: muutoin se huutaa liian äänekkäästi, tuo pieni totuus."

"Anna minulle, nainen, pieni totuutesi!" sanoin minä. Ja näin puhui vanha nainen:

"Sinä menet naisten luo? Älä unhoita ruoskaa!" – Näin puhui Zarathustra.

Käärmeenpuremasta

Eräänä päivänä oli Zarathustra nukkunut viikunapuun alle, sillä ilma oli helteinen, ja käsivartensa hän oli laskenut kasvoilleen. Silloin tuli kyykäärme ja puri häntä kaulaan, niin että Zarathustra kirkaisi tuskasta. Kun hän oli ottanut käsivarren kasvoiltaan, loi hän silmänsä käärmeeseen: silloin tämä tunsi Zarathustran silmät, kääntyi kömpelösti ja tahtoi madella pois. "Odotahan, puhui Zarathustra; vielä et ole ottanut vastaan kiitostani! Sinä herätit minut oikeaan aikaan, tieni on vielä pitkä." "Lyhyt on nyt tiesi, sanoi kyykäärme surullisesti; minun myrkkyni surmaa." Zarathustra hymyili. "Milloinka on lohikäärme kuollut kyyn myrkkyyn? – sanoi hän. Mutta ota takaisin myrkkysi! Sinä et ole kyllin rikas lahjoittaaksesi sitä minulle." Silloin käärme lankesi uudelleen hänen kaulaansa ja nuoli hänen haavansa.

Kun Zarathustra kerran kertoi tämän oppilailleen, kysyivät he: "Ja mikä, oi Zarathustra, on kertomuksesi moraali?" Siihen Zarathustra vastasi näin:

Moraalin hävittäjäksi kutsuvat minua hyvät ja vanhurskaat: kertomukseni on epämoraalinen.

Mutta jos teillä on vihollinen, niin älkää palkitko hänelle pahaa hyvällä: sillä se olisi nöyryyttämistä. Vaan näyttäkää, että hän on tehnyt teille jotakin hyvää.

Ja mieluummin suuttukaa vielä kuin nöyryyttäkää! Ja jos teitä sadatellaan, niin minua ei miellytä, että te tahdotte sitten siunata. Mieluummin sadatelkaa hiukan mukaan!

Ja jos teitä kohtaan on tapahtunut suuri vääryys, niin tehkää nopeasti viisi pientä sen lisäksi! Kamalaa on sellaista katsella, jota vääryys yksin painaa.

Oletteko te tätä kuulleet ennen? Jaettu vääryys on puoli oikeutta. Ja sen tulee ottaa vääryys päälleen, joka saattaa sen kantaa!

Inhimillisempää on hiukan kostaa kuin ei lainkaan kostaa. Ja ellei rangaistus ole myöskin oikeus ja kunnia ylitsekäyväiselle, niin minua ei miellytä teidän rangaistuksennekaan.

Ylhäisempää on myöntää olevansa väärässä kuin pidättää itselleen oikeus, varsinkin jos on oikeassa. Siihen tulee olla vain kyllin rikas.

Enkä minä pidä teidän kylmästä oikeudentunnostanne; ja teidän tuomarienne silmästä katsoo alati pyöveli ja hänen kylmä rautansa.

Sanokaa, missä on oikeudentunto, joka on rakkautta näkevin silmin?

Niinpä löytäkää se rakkaus, joka ei ainoastaan kanna kaikkia rangaistuksia, vaan myös kaiken syyn!

Niinpä löytäkää se oikeudentunto, joka vapauttaa kaikki, paitsi sen joka tuomitsee!

Tahdotteko kuulla tämänkin? Sille, joka tahtoo olla perinpohjin oikeamielinen, käy itse valhekin ihmisystävällisyydeksi.

Mutta miten minä tahtoisin olla perinpohjin oikeamielinen! Miten minä voin antaa kullekin omansa! Tämä olkoon kylliksi: minä annan kullekin omani.

Lopuksi, veljeni, kavahtakaa itseänne tekemästä erakoille vääryyttä!

Miten erakko voisi unhoittaa! Miten hän voisi kostaa!

Syvän kaivon kaltainen on erakko. Helppo on sinne viskata kivi; mutta jos se vaipui aina pohjaan saakka, sanokaa, kuka tahtoo jälleen tuoda sen ylös?

Kavahtakaa itseänne erakkoa herjaamasta! Mutta jos sen olette tehneet, no niin, surmatkaa hänet silloin myös! – Näin puhui Zarathustra.

Lapsesta ja avioliitosta

Minulla on kysymys sinulle yksin, veljeni: kuten laskinluodin heitän minä tämän kysymyksen sieluusi, jotta saisin tietää, miten syvä se on.

Sinä olet nuori ja halajat lasta ja avioliittoa. Mutta minä kysyn sinulta: oletko sinä sellainen ihminen, joka saa halata itselleen lasta?

Oletko sinä voitollinen, itsesivoittaja, aistien hallitsija, hyveittesi herra? Näin minä kysyn sinulta.

Vai puhuuko toiveestasi eläin ja tarve? Vai yksinäisyys? Vai eripuraisuus itsesi kanssa?

Minä tahdon, että sinun voittosi ja vapautesi kaipaisi lasta. Eläviä muistomerkkejä sinun tulee rakentaa voitollesi ja vapautuksellesi.

Itseäsi ylempi sinun tulee rakentaa. Mutta ensin minä tahdon, että sinun itsesi täytyy olla hyvinrakennettu, oikeinmuodostunut ruumiilta ja sielulta.

Ei sinun tule ainoastaan lisääntyä, vaan kohota! Siihen sinua avioliiton yrttitarha auttakoon!

Korkeampi ruumis sinun tulee luoda, ensimäinen liikunto, itsestään pyörivä pyörä, – luova sinun tulee luoda.

Avioliitto: niin kutsun minä kahden tahtoa luoda yksi, joka enemmän on kuin ne, jotka sen loivat. Kunnioitukseksi toinen toistaan kohtaan sellaisen tahdon tahtojina kutsun minä avioliittoa.

Tämä olkoon avioliittosi tarkoitus ja totuus. Mutta se, jota nuo aivan-liian-monet kutsuvat avioliitoksi, nuo tarpeettomat, – oi, minkä nimen minä antaisin sille?

Oi tuota kahdenkeskistä sielun viheliäisyyttä! Oi tuota kahdenkeskistä sielun saastaa! Oi tuota kahdenkeskistä katalaa huvitusta!

Avioliitoksi he kutsuvat kaikkea tätä; ja he sanovat, että heidän avioliittonsa on säädetty taivaassa.

No, minua se ei miellytä, tuo tarpeettomien taivas! Ei, minua ei miellytä nuo taivaalliseen verkkoon takertuneet eläimet!

Kaukana pysyköön minusta myöskin se jumala, joka ontuen saapuu siunaamaan sitä, mitä hän ei yhdistänyt! Älkää naurako tuollaisille avioliitoille! Kenellä lapsella ei olisi syytä itkeä vanhempiensa takia?

Kelvolliselta näytti minusta tämä mies ja kypsältä maan tarkoitukseen: mutta kun näin hänen vaimonsa, tuntui minusta maa hullujenhuoneelta.

Niin, minä tahtoisin, että maa vapisisi kouristuksessa, kun pyhimys ja hanhi parittelevat keskenään.

Tämä pyrki kuin sankari totuuksiin, ja lopulta hän sai saaliikseen pienen somistetun valheen. Avioliitokseen hän sitä kutsuu.

Tuo oli seurustelussa kylmä ja valitsi kuin tuntija. Mutta yhdellä kertaa hän turmeli ainiaaksi seuransa: avioliitokseen hän sitä kutsuu.

Tuo etsi piikaista, jolla olisi enkelin hyveet. Mutta yhdellä erää hänestä tuli erään naisen piika, ja nyt tarvittaisiin, että hänestä tulisi vielä enkelikin.

Tarkoiksi minä huomasin kaikki ostajat, ja kaikilla on viekkaat silmät. Mutta vaimonsa ostaa ovelinkin vielä säkissä.

Monta lyhyttä hulluutta – se on teillä rakkautta. Ja teidän avioliittonne lopettaa monet lyhyet hulluudet pitkänä tuhmuutena.

Teidän rakkautenne naiseen ja naisen rakkaus mieheen: oi, kunpa se olisi sääliä kärsiviä ja kätketyitä jumalia kohtaan. Mutta enimmäkseen paljastaa kaksi eläintä toisensa.

Mutta teidän parhainkin rakkautenne on vain vääristelty vertaus ja tuskallinen hehku. Tulisoihtu se on, jonka tulee valaista teitä korkeammille teille.

Itseänne ylemmäksi tulee teidän kerran rakastaa! Niinpä oppikaa ensin rakastamaan! Ja senvuoksi teidän täytyy juoda rakkautenne karvas kalkki.

Karvautta on parhaimmankin rakkauden kalkissa: niin herättää se kaipuun yli-ihmiseen, niin herättää se janon sinuun, luovaan!

Jano luovalle, nuoli ja kaipuu yli-ihmiseen: puhu, veljeni, onko se tahtosi avioliittoon?

Pyhä on minulle sellainen tahto ja sellainen avioliitto. – Näin puhui Zarathustra.

Vapaasta kuolemasta

Monet kuolevat liian myöhään, ja muutamat kuolevat liian varhain. Outona kaikuu vielä oppi: "kuole oikeaan aikaan!" Kuole oikeaan aikaan: näin opettaa Zarathustra. Totta on, ken ei milloinkaan elä oikeaan aikaan, kuinka hän voisi koskaan kuolla oikeaan aikaan? Kunpa hän ei olisi milloinkaan syntynyt! – Tämän neuvon minä annan tarpeettomille.

Mutta nuo tarpeettomatkin tekevät vielä kuolemastaan tärkeän asian, ja tyhjinkin pähkinä tahtoo vielä tulla särjetyksi.

Tärkeältä kannalta ottavat kaikki eron elämästä: mutta vielä ei kuolema ole mikään juhla. Vielä eivät ihmiset ole oppineet, miten ihanimpia juhlia vietetään.

Täydelliseksi tekevän kuoleman minä näytän teille, kuoleman, joka tulee odaksi ja lupaukseksi eläville.

Kuolemansa kuolee täydelliseksitekijä voitollisena, toivovien ja lupaavien ympäröimänä.

Näin tulisi oppia kuolemaan, eikä olisi oleva yhtään juhlaa, missä ei sellainen kuoleva pyhittäisi elävien vannomisia.

Sellainen kuolema on paras; mutta toinen on: kuolla taistelussa ja tuhlata suuri sielu.

Mutta taisteleva vihaa yhtä paljon kuin voittaja teidän irvistävää kuolemaanne, joka hiipii esiin kuin varas – ja saapuu kuitenkin herrana.

Omaa kuolemaani minä ylistän teille, vapaata kuolemaa, joka saapuu koska minä tahdon.

Ja milloinka minun tulee tahtoa? – Kenellä on päämaali ja perillinen, hän tahtoo kuolemaa oikeaan aikaan päämaalin ja perillisen vuoksi.

Ja kunnioituksesta päämaalia ja perillistä kohtaan ei hän tule koskaan enää ripustamaan kuihtuneita seppeleitä elämän pyhäkköön.

Totisesti, minä en tahdo olla köydenpunojain kaltainen: he punovat säikeitään pitkälle ja kulkevat silloin itse aina takaperin.

Moni tulee myös liian vanhaksi totuuksilleen ja voitoilleen; hampaattomalla suulla ei ole enää oikeutta jokaiseen totuuteen.

Ja jokainen, joka tahtoo saada mainetta, sanokoon ajoissa jäähyväiset kunnialle ja harjoittakoon vaikeata taitoa – lähteä oikeaan aikaan.

Täytyy lakata antamasta syödä itseään, silloinkuin parhaimmalta maistuu: sen tietävät ne, jotka tahtovat, että heitä kauan rakastetaan.

Happamia omenia on tosin olemassa, joiden kohtalo tahtoo, että ne odottavat syksyn viimeiseen päivään: ja samassa ne tulevat kypsiksi, keltaisiksi ja kurttuisiksi.

Toisilla vanhenee ensin sydän ja toisilla henki. Ja muutamat ovat vanhuksia nuoruudessa: mutta myöhään nuori pysyy kauan nuorena.

Monelle elämä epäonnistuu: myrkkymato kalvaa hänen sydäntään. Niinpä hän katsokoon, että kuolema onnistuu hänelle sitä paremmin.

Moni ei tule milloinkaan suloiseksi, hän käy rumaksi jo kesällä.

Pelkuruus se on, joka pitää häntä kiinni oksassaan.

Aivan liian monet ovat ne, jotka elävät, ja liian kauan ne riippuvat oksissaan. Kunpa tulisi myrsky, joka ravistaisi kaiken tuon mädän ja madonsyömän puusta!

Kunpa saapuisi äkillisen kuoleman saarnaajia! Ne olisivat oikeita myrskyjä ja ravistajia elämänpuissa! Mutta minä kuulen saarnattavan vitkallista kuolemaa ja kärsivällisyyttä kaikkea "maallista" kohtaan.

Oi, te saarnaatte kärsivällisyyttä maallista kohtaan? Tämä maallinen se on, joka on liian kärsivällinen teitä kohtaan, te herjaajat!

Totisesti, liian varhain kuoli tuo heprealainen, jota vitkallisen kuoleman saarnaajat kunnioittavat: ja monen turmioksi sitten tuli se, että hän kuoli liian varhain.

Hän tunsi vasta ainoastaan heprealaisen kyyneleet ja alakuloisuuden, sekä hyvien ja vanhurskaiden vihan, heprealainen Jesus: silloin hänet valtasi kuolemankaipuu. Kunpa hän olisi jäänyt korpeen, kauaksi hyvistä ja vanhurskaista! Ehkä hän olisi oppinut elämään ja oppinut rakastamaan maata – ja nauruakin!

Uskokaa minua, veljeni! Hän kuoli liian varhain; hän olisi itse peruuttanut oppinsa, jos hän olisi tullut minun ikääni! Kyllin jalo hän oli peruuttamaan!

Mutta kypsymätön hän oli vielä. Kypsymättömästi nuorukainen rakastaa ja kypsymättömästi hän myös vihaa ihmistä ja maata. Sidotut ja raskaat ovat hänelle vielä luontonsa laatu ja hengensiivet.

Mutta miehessä on enemmän lasta kuin nuorukaisessa, ja vähemmin alakuloisuutta: paremmin hän ymmärtää kuolemaa ja elämää.

Vapaa kuolemaan ja vapaa kuolemassa, pyhä kieltäjä, kun ei ole enää aikaa myöntämiseen: näin hän ymmärtää kuolemaa ja elämää.

Että teidän kuolemanne ei olisi ihmisen ja maan solvaamista, ystäväni: sitä minä rukoilen itselleni teidän sielujenne hunajasta.

Teidän kuollessanne on teidän henkenne ja hyveenne hehkuva vielä kuin iltarusko yli maan: muutoin on teidän kuolemanne onnistunut teille huonosti.

Näin minä tahdon itse kuolla, jotta te, ystävät, minun takiani rakastaisitte enemmän maata; ja maaksi tahdon minä jälleen tulla, jotta minulla olisi rauha siinä, joka minut synnytti.

Totisesti, päämaali oli Zarathustralla, hän viskasi pallonsa: nyt olette te, ystävät, minun päämaalini perillisiä, teille minä viskaan kultaisen pallon.

Kaikista mieluimmin näen teidän, ystäväni, viskaavan tätä kultaista palloa! Senvuoksi minä viivyn vielä hetkisen maailmassa: suokaa se minulle anteeksi! – Näin puhui Zarathustra.

Lahjoittavasta hyveestä

1

Kun Zarathustra oli sanonut jäähyväiset sille kaupungille, johon hänen sydämensä oli kiintynyt ja jonka nimi on "Kirjava lehmä" – seurasivat häntä monet, jotka kutsuivat itseään hänen oppilaiksensa, ja saattoivat häntä. Näin he joutuivat tienhaaraan: silloin Zarathustra sanoi heille, että hän tahtoi nyt kulkea yksin, sillä hän oli yksinkulkemisen ystävä. Mutta hänen oppilaansa ojensivat hänelle jäähyväisiksi sauvan, jonka kultaisessa kädensijassa käärme oli kiemurassa auringon ympärillä. Zarathustra iloitsi sauvasta ja nojautui sitä vasten; sitten hän puhui oppilailleen näin:

Sanokaa minulle: miten tuli kulta korkeimpaan arvoon? Senvuoksi, että se on harvinainen ja hyödytön ja hohtava ja lempeäloistoinen; se lahjoittaa alati itsensä.

Ainoastaan korkeimman hyveen kuvana tuli kulta korkeimpaan arvoon. Kuten kulta säteilee lahjoittavan katse. Kullan-loisto solmii rauhan kuun ja auringon välille.

Harvinainen on korkein hyve ja hyödytön, hohtava se on ja lempeäloistoinen. Lahjoittava hyve on korkein hyve.

Totisesti, minä ymmärrän teidät hyvin, oppilaani: te pyritte, kuten minäkin, lahjoittavaan hyveeseen. Mitä teillä olisi yhteistä kissojen ja susien kanssa?

Tämä on teidän janonne, tulla itse uhreiksi ja lahjoiksi: ja siksi te janootte koota kaikki rikkaudet sieluunne.

Kyllästymättömänä teidän sielunne halaa aarteita ja koruja, koska teidän hyveenne on kyllästymätön lahjoittamishalussa.

Te pakotatte kaikki kappaleet luoksenne ja itseenne, jotta ne virtaisivat teidän kaivostanne takaisin rakkautenne lahjoina.

Totisesti, kaikkien arvojen ryöstäjäksi täytyy sellaisen lahjoittavan rakkauden tulla; mutta eheäksi ja pyhäksi minä kutsun tätä itsekkäisyyttä. – Toinen itsekkäisyys on olemassa, liian köyhä, nälkäinen, joka alati tahtoo varastaa, sairaitten itsekkäisyys, sairas itsekkäisyys.

Varkaan silmällä se katsoo kaikkea loistavaa; nälän himolla se mittelee sitä, jolla on runsaasti syötävää; ja alati se hiipien kiertää lahjoittavan pöytää.

Sairaus puhuu tuollaisesta himosta ja näkymätön rappeutuminen; sairaasta ruumiista puhuu tämän itsekkäisyyden varkaallinen himo.

Sanokaa minulle, veljeni: mikä on meille huonoa ja huonointa? Eikö se ole rappeutuminen? Ja rappeutumista me kohtaamme aina siellä, missä lahjoittavaa sielua puuttuu.

Ylöspäin käy meidän tiemme, lajista sen ylitse ylilajiin. Mutta kauhistus on meille tuo rappeuttava tarkoitusperä, joka puhuu: "kaikki minun hyväkseni."

Ylöspäin lentää meidän tarkoitusperämme: niin se on vertaus meidän ruumiistamme, vertaus korotuksesta. Tuollaisten korotusten vertauksia ovat hyveitten nimet.

Näin käy ruumis kautta aikakirjojen, tuo syntyväinen ja taistelevainen. Ja henki – mikä se on sille? sen taistelujen ja voittojen airut, toveri ja vastakaiku.

Vertauksia ovat hyvän ja pahan kaikki nimet: ne eivät puhu, ne viittaavat vain. Hullu se, joka tahtoo niiltä tietoa.

Ottakaa vaari, veljeni, joka hetkestä, jolloin teidän henkenne tahtoo puhua vertauksissa: siinä on teidän hyveenne synty.

Korotettu on silloin teidän ruumiinne ja ylösnoussut; riemullaan se haltioi hengen, jotta siitä tulee luova ja arvioiva ja rakastava ja kaikkien kappaleiden hyväntekijä.

Kun teidän sydämenne aaltoo leveänä ja täysinäisenä, virran lailla, siunauksena ja vaarana lähellä asuville: siinä on teidän hyveenne synty.

Kun te olette korotetut yläpuolelle ylistyksen ja moitteen, ja teidän tahtonne tahtoo käskeä kaikkia kappaleita rakastavan tahtona: siinä on teidän hyveenne synty.

Kun te halveksitte mukavuutta ja pehmeätä vuodetta, ettekä voi valmistaa vuodettanne kyllin kauaksi veltoista: siinä on teidän hyveenne synty.

Kun te olette yhden ainoan tahdon tahtojia ja kutsutte tätä kaiken hädän kääntymistä välttämättömyydeksenne: siinä on teidän hyveenne synty.

Totisesti, uusi hyvä ja paha se on! Totisesti, uusi, syvä kohina ja uuden lähteen ääni!

Valta se on, tuo uusi hyve; hallitseva ajatus se on, ja sen ympärillä viisas sielu: kultainen aurinko, ja sen ympärillä tiedon käärme.