Kitobni o'qish: «Näin puhui Zarathustra», sahifa 4

Uudesta epäjumalasta

Paikka paikoin on vielä kansoja ja laumoja, ei kuitenkaan meillä, veljeni: täällä on valtioita.

Valtio? Mikä se on? Hyvä! Nyt auki korvat, sillä nyt sanon teille sanani kansojen kuolemasta.

Valtio on kylmimmän nimi kaikista kylmistä hirviöistä. Kylmästi se valhetteleekin; ja tämä valhe matelee sen suusta: "Minä, valtio, olen kansa".

Valhetta se on! Luovia ne olivat, jotka loivat kansat ja ripustivat uskon ja rakkauden heidän ylleen: näin he palvelivat elämää.

Hävittäjiä ne olivat, jotka virittivät ansoja monille ja kutsuvat niitä valtioksi: he ripustavat miekan ja sata himoa heidän ylleen.

Missä vielä on kansaa, siellä se ei ymmärrä valtiota, vaan vihataan sitä kuin pahaa silmää ja syntiä tapoja ja oikeutta vastaan.

Tämän merkin annan minä teille: jokainen kansa puhuu omaa kieltään hyvästä ja pahasta: sitä ei naapuri ymmärrä. Kielensä se keksi itselleen tavoissa ja oikeudessa.

Mutta valtio valhettelee kaikilla kielillä hyvästä ja pahasta; ja mitä ikänä se puhuu, sen se valhettelee – mitä ikänä sillä on, varastanut on se sen.

Väärää on kaikki valtiossa; varastetuin hampain se puree, tuo purevainen. Väärät ovat yksin sen sisälmyksetkin.

Kieltensekoitus hyvästä ja pahasta: tämän merkin annan teille merkiksi valtiosta. Totisesti, tahtoa kuolemaan merkitsee tämä merkki! Totisesti, se kehottaa kuoleman saarnaajia!

Aivan liian monta syntyy: tarpeettomille keksittiin valtio!

Katsokaahan, miten se houkuttelee niitä luokseen, noita aivan-liian-monia! Miten se niitä nielee ja pureskelee ja märehtii!

"Maan päällä ei ole mitään suurempaa kuin minä: jumalan järjestävä sormi olen minä" – näin mylvii hirviö. Eivätkä ainoastaan pitkäkorvaiset ja lyhytnäköiset vaivu polvilleen!

Oi, vielä teihinkin, te suuret sielut, henkää se synkeitä valheitaan! Oi, se vainuaa ilmi rikkaat sydämet, jotka mielellään tuhlaavat itseään!

Niin, teidätkin se vainuaa ilmi, te vanhan jumalan voittajat! Taistelussa te väsyitte, ja nyt palvelee väsymyksenne sittenkin uutta epäjumalaa!

Sankareita ja ritareja se tahtoisi asettaa ympärilleen, tuo uusi epäjumala! Mielellään paahtaa hän itseään hyvien omientuntojen auringonpaisteessa, – tuo kylmä hirviö!

Kaikki tahtoo se teille antaa, jos palvelette sitä, tuo uusi epäjumala: näin ostaa se itselleen hyveenne loisteen ja ylväitten silmienne katseen.

Houkutella se tahtoo teiltä noita aivan-liian-monia. Niin, helvetillinen juoni täällä keksittiin, kuoleman hevonen, joka jumalaisen kunnian koruissa kalisee!

Niin, kuolema monille keksittiin täällä, joka ylistää itseään elämäksi: totisesti, ystävänteko kaikille kuoleman saarnaajille!

Valtioksi minä kutsun sitä, missä kaikki ovat myrkynjuojia, hyvät ja huonot: valtioksi, missä kaikki kadottavat itsensä, hyvät ja huonot: valtioksi, missä kaikkien pitkällisen itsemurhan nimi on – "elämä".

Katsokaahan noita tarpeettomia! He varastavat itselleen keksijäin työt ja viisaiden aarteet: sivistykseksi kutsuvat he varkauttaan ja kaikki käy heille sairaudeksi ja rasitukseksi!

Katsokaahan noita tarpeettomia! Sairaita he ovat alati, he antavat ylen sappeaan ja kutsuvat sitä sanomalehdeksi. He nielevät toinen toisensa eivätkä voi edes sulattaa toisiaan.

Katsokaahan noita tarpeettomia! Rikkauksia he voittavat ja tulevat siitä köyhemmiksi. Valtaa he tahtovat ja ensin vallan vääntöraudan, paljon rahaa, – nuo vähävaraiset!

Katsokaa, ne kapuavat, nuo notkeat apinat! He kapuavat toistensa yli ja siten painavat toisensa alas liejuun ja syvyyteen.

Valtaistuimen luo tahtovat he kaikki: heidän mielettömyytensä on se, – ikäänkuin onni olisi valtaistuimella! Usein on liejua valtaistuimella – ja usein myös valtaistuin liejulla!

Mielettömiä he ovat minusta kaikki ja kapuavia apinoita ja liian kuumia. Pahalle haisee heidän epäjumalansa, tuo kylmä hirviö: pahalle haisevat he kaikki, nuo epäjumalanpalvelijat.

Veljeni, tahdotteko siis tukehtua heidän kitojensa ja halujensa höyryihin? Ennemmin särkekää ikkunat ja hypätkää ulos!

Väistykää toki tuon pahan hajun tieltä! Vetäytykää toki pois noiden tarpeettomien epäjumalanpalveluksesta!

Väistykää toki tuon pahan hajun tieltä! Vetäytykää pois noiden ihmisuhrien savusta!

Vapaana on maa vielä nytkin suurille sieluille. Tyhjänä on vielä moni istuin yksineläjille ja kaksineläjille, ja hiljaisten merien tuoksu leyhyy niiden ympärillä.

Vapaana on vielä suurille sieluille vapaa elämä. Totisesti, ken vähän omistaa, hän on sitä vähemmän omistettu: ylistetty olkoon pieni köyhyys!

Siellä, missä valtio lakkaa, siellä vasta alkaa ihminen, joka ei ole tarpeeton: siellä alkaa välttämättömän laulu, vain kerran soipa ja korvaamaton sävel.

Siellä, missä valtio lakkaa, – katsokaa toki sinne, veljeni!

Ettekö näe sateenkaarta ja yli-ihmisen siltoja? – Näin puhui Zarathustra.

Torin kärpäsistä

Pakene, ystäväni, yksinäisyyteesi! Minä näen sinut suurten miesten melun huumaamana ja pienten lävistelemänä vaapsillaan.

Arvokkaasti metsä ja kallio osaavat kanssasi vaieta. Ole jälleen sen puun kaltainen, jota rakastat, tuon leveäoksaisen: hiljaa ja kuunnellen se meren yllä riippuu.

Missä yksinäisyys taukoo, siellä alkaa tori; ja missä tori alkaa, siellä alkaa myös suurten näyttelijäin melu ja myrkyllisten kärpästen surina.

Maailmassa eivät parhaimmat asiat kelpaa vielä mihinkään ilman että joku ne ensin esittää: suuriksi miehiksi kansa kutsuu näitä esittäjiä.

Vähän ymmärtää kansa suurta, se on: luovaa. Mutta kaikkia suurten asiain esittäjiä ja näyttelijöitä se tajuaa.

Uusien arvojen keksijäin ympäri pyörii maailma: näkymättömästi se pyörii. Mutta näyttelijäin ympäri pyörii kansa ja maine: sellainen on "maailman meno."

Henkeä on näyttelijällä, vähän kuitenkin hengen omaatuntoa. Alati hän uskoo siihen, jolla hän vahvimmin saa toiset uskomaan, – uskomaan itseensä!

Huomenna hänellä on uusi usko ja ylihuomenna uudempi. Kerkeät aistit hänellä on, kuten kansalla, ja vaihtelevat säät.

Heittää kumoon – se on hänestä: todistaa. Tehdä hulluksi – se on hänestä: vakuuttaa. Ja veri on hänestä kaikkein paras syy.

Totuutta, joka vain herkkiin korviin hiipii, kutsuu hän valheeksi ja ei-miksikään. Totisesti, hän uskoo vain jumaliin, jotka pitävät suurta melua maailmassa!

Täynnä meluavia ilvehtijöitä on tori – ja kansa kerskuu suurista miehistään: he ovat heille hetken herroja.

Mutta hetki ahdistaa heitä: niin he ahdistavat sinua. Ja sinultakin he tahtovat myöntöä tai kieltoa. Voi, sinä tahdot istuimesi puolesta- ja vastaanolemisen välille asettaa.

Älä ole kateellinen noille ehdottomille ja tungettelevaisille, sinä totuuden rakastaja! Ei totuus tarttunut vielä milloinkaan ehdottoman käsivarteen.

Näiden äkillisten tähden käy takaisin varmuuteesi: ainoastaan torilla käydään kimppuun myöntöä tai kieltoa kysymällä.

Hitaita ovat kaikkien syvien kaivojen elämykset: kauan täytyy heidän odottaa ennenkuin tietävät, mitä heidän syvyyteensä putosi.

Toria ja mainetta pakenee kaikki suuri: kaukana turulta ja maineesta asuivat ammoisista ajoista uusien arvojen keksijät.

Pakene, ystäväni, yksinäisyyteesi: minä näen sinut myrkyllisten kärpästen pistämänä. Pakene sinne, missä raaka, väkevä tuuli puhaltaa!

Pakene yksinäisyyteesi! Sinä elit liian lähellä pieniä ja viheliäisiä. Pakene heidän näkymätöntä kostoaan! Sinua kohtaan he eivät ole mitään muuta kuin kostoa.

Älä kohota enää kättä heitä vastaan! Lukemattomat he ovat, eikä sinun tehtäväsi ole olla kärpäsläpsänä.

Lukemattomat nuo pienet ja viheliäiset ovat; ja monen ylvään rakennuksen veivät pelkät sadepisarat ja rikkaruohot perikatoon.

Sinä et ole mikään kivi, mutta monet pisarat ovat tehneet sinut jo ontoksi. Halkeava sinä olet kerran ja rapeutuva monista pisaroista.

Myrkyllisten kärpästen uuvuttamana minä näen sinut, verille raavittuna näen sinut sadasta kohden; ja sinun ylpeytesi ei tahdo edes suuttua.

Verta tahtoivat he sinusta kaikessa viattomuudessa, verta himoitsevat heidän verettömät sielunsa – ja he pistävät senvuoksi kaikessa viattomuudessa.

Mutta sinä syvä, sinä kärsit liian syvästi pienistäkin haavoista; ja ennenkuin vielä olit parantunut, matoivat jo samat myrkkymatelijat jälleen kätesi yli.

Liian ylpeä sinä olet surmaamaan näitä herkuttelijoita. Mutta ole varuillasi, ettei kohtaloksesi tule kantaa kaikkea niiden myrkyllistä vääryyttä!

Ylistykselläänkin he surisevat ympärilläsi: tungettelevaisuutta on heidän ylistyksensä. He tahtovat ihosi ja veresi läheisyyttä.

He imartelevat sinua kuin jumalaa tai perkelettä; he vinkuvat edessäsi kuten jumalan tai perkeleen edessä. Mitä siitä? Imartelijoita he ovat ja vinkujia, eivätkä sen enempää.

Usein tekeytyvät he myös sinulle rakastettaviksi. Mutta se oli alati pelkurien viisautta. Niin, pelkurit ovat viisaita!

He mietiskelevät sinusta paljon ahtaalla sielullaan, arveluttava sinä olet heille alati. Kaikki, josta paljon mietiskellään, käy arveluttavaksi.

He rankaisevat sinua kaikista hyveistäsi. Perinpohjin he antavat sinulle anteeksi vain – hairahduksesi.

Koska olet lempeä ja mieleltäsi hurskas, niin sinä sanot: "viattomia he ovat pieneen olemassaoloonsa." Mutta heidän ahdas sielunsa ajattelee: "Rikosta on kaikki suuri olemassaolo."

Silloinkin kun olet heille lempeä, tuntevat he, että heitä halveksit; ja he palkitsevat sinulle hyväntyösi tekemällä sinulle salassa pahaa.

Sinun sanaton ylpeytesi on heille aina vastenmielistä; he riemuitsevat, jos sinä kerran olet kyllin vaatimaton ollaksesi turhamainen.

Sen, mistä ihmisessä pääsemme tietoon, sen viritämme hänessä myös tuleen. Niinpä kavahda itseäsi pienistä!

Sinun edessäsi he tuntevat itsensä pieniksi, ja heidän alhaisuutensa kiiluu ja hehkuu sinua vastaan näkymättömässä kostossa.

Etkö huomannut, miten usein he kävivät äänettömiksi, kun astuit heidän joukkoonsa, ja miten heidän voimansa jätti heidät kuin savu sammuvan tulen?

Niin, ystäväni, lähimmäistesi paha omatunto sinä olet: sillä he eivät ole sinun arvoisiasi. Siksi he vihaavat sinua ja imisivät mielellään sinun vertasi.

Sinun lähimmäisesi tulevat aina olemaan myrkyllisiä kärpäsiä; sen, mikä suurta on sinussa, – sen juuri täytyy tehdä heidät myrkyllisemmiksi ja yhä kärpäsmäisemmiksi.

Pakene, ystäväni, yksinäisyyteesi ja sinne, missä raaka, väkevä tuuli puhaltaa! Ei ole sinun tehtäväsi olla kärpäsläpsänä. – Näin puhui Zarathustra.

Siveydestä

Minä rakastan metsää. Kaupungeissa on inhoittavaa elää: siellä on liian paljon kiimaisia.

Eikö ole parempi joutua murhamiehen käsiin kuin kiimaisen naisen uniin?

Mutta katsokaa toki noita miehiä: heidän silmänsä sen sanoo – he eivät tiedä mitään parempaa maan päällä kuin maata naisen vieressä.

Liejua on heidän sielunsa pohjassa; ja voi, jos heidän liejullaan on vielä henkikin!

Kunpa edes olisitte täydellisiä kuin eläimet! Mutta eläimeen kuuluu viattomuus.

Neuvonko minä teitä kuolettamaan aistejanne? Minä neuvon teitä aistien viattomuuteen.

Neuvonko minä teitä siveyteen? Siveys on muutamilla hyve, mutta monilla miltei pahe.

Nämä tosin pidättäytyvät: mutta narttu aistillisuus vilkuu kateellisesta kaikesta, mitä he tekevät.

Vielä heidän hyveittensä huipullekin ja aina lämmöttömään henkeenkin saakka seuraa heitä tämä eläin ja sen rauhattomuus.

Ja miten nöyrästi narttu aistillisuus osaa kerjätä itselleen hiukkasen henkeä, kun lihapala siltä kielletään.

Te rakastatte murhenäytelmiä ja kaikkea, mikä sydäntä järkyttää?

Mutta minä olen epäluuloinen narttuanne kohtaan.

Teillä on liian julmat silmät ja himokkaasti te etsitte katseillanne kärsiviä. Eikö ole vain teidän hekumanne pukeutunut valhepukuun nimittäen itsensä sääliksi?

Ja tämän vertauksen annan myös teille: useat, jotka tahtoivat ajaa ulos perkeleensä, menivät silloin itse sikoihin.

Kenestä siveys tuntuu raskaalta, häntä on neuvottava jättämään se: ettei se tulisi tieksi helvettiin – se on sielun liejuksi ja kiimaksi.

Puhunko likaisista asioista? Se ei ole minulle pahinta.

Ei astu tietäväinen vastenmielisesti totuuden veteen jos se on likaista, vaan jos se on matalaa.

Totisesti, sellaisia on, jotka ovat siveellisiä perinpohjin: he ovat sydämeltään lempeämpiä, he nauravat mieluummin ja useammin kuin te.

He nauravat siveydellekin ja kysyvät: "mitä on siveys!

"Eikö siveys ole hulluutta? Mutta tämä hulluus tuli luoksemme emmekä me hänen luokseen.

"Me tarjosimme tälle vieraalle majan ja sydämen: nyt hän asuu luonamme, – viipyköön hän niin kauan kuin häntä haluttaa!"

Näin puhui Zarathustra.

Ystävästä

"Alati on luonani yksi liikaa" – näin ajattelee erakko. "Alati yksi kertaa yksi – se tekee ajanmittaan kaksi!"

Minä ja Minuni ovat alati liian kiihkeässä keskustelussa: miten kestää sitä, ellei olisi ystävää?

Alati on erakolle ystävä kolmas: kolmas on koho, joka estää keskustelun noiden kahden välillä vajoamasta syvyyteen.

Oi, liian paljon syvyyksiä on kaikille erakoille. Siksi he niin kaipaavat ystävää ja hänen korkeuttaan.

Meidän uskomme toisiin ilmaisee, missä mielellämme uskoisimme itseemme. Meidän kaipuumme ystävään on ilmiantajamme.

Ja usein tahdotaan rakkaudella vain sivuuttaa kateus. Ja usein hyökätään kimppuun ja hankitaan vihollinen, jotta oma alttius hyökkäyksille pysyisi salassa.

"Ole ainakin viholliseni!" – niin puhuu todellinen kunnioitus, se, joka ei uskalla pyytää ystävyyttä.

Jos tahdotaan omistaa ystävä, niin täytyy myöskin tahtoa käydä sotaa hänen puolestaan: ja käydäkseen sotaa, täytyy myös osata olla vihollinen.

Ystävässään tulee myöskin vihollista kunnioittaa. Voitko lähestyä ystävääsi häneen liittymättä?

Ystävässään tulee omistaa parhain vihollisensa. Sinun tulee olla sydämelläsi häntä lähinnä, kun häntä vastustat.

Sinä et tahdo ystäväsi edessä kantaa mitään pukua? Ystäväsi kunnia se on oleva, että annat itsesi hänelle sellaisena kuin olet? Mutta hän toivottaa sinut senvuoksi hiiteen!

Ken ei tee itsestään mitään salaisuutta, hän nostaa pahaa verta: niin suuresti teillä on syytä pelätä alastomuutta! Niin, jos te olisitte jumalia, silloin te saisitte hävetä vaatteitanne!

Sinä et voi kyllin kauniiksi itseäsi ystävällesi koristaa: sillä sinun tulee olla hänelle nuoli ja kaipuu yli-ihmiseen.

Joko olet nähnyt ystäväsi nukkuvan, – niin että olisit huomannut, minkä näköinen hän on? Millaiset toki muutoin ovat ystäväsi kasvot? Omat kasvosi ne ovat karkeassa ja puutteellisessa kuvastimessa.

Joko olet nähnyt ystäväsi nukkuvan? Eikö sinua kauhistuttanut, että ystäväsi on sen näköinen? Oi, ystäväni, ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.

Ymmärtämisessä ja vaikenemisessa on ystävä oleva mestari: et sinä kaikkea saa tahtoa nähdä. Sinun unesi on ilmaiseva, mitä ystäväsi valveillaan tekee.

Ymmärtäminen olkoon säälisi: jotta ensin saisit tietää, tahtooko ystäväsi sääliä. Ehkä hän rakastaa sinussa murtumatonta silmää ja iäisyyskatsetta.

Sääli ystävää kohtaan kätkeytyköön kovaan kuoreen, hampaan olet katkaiseva sitä purressasi. Niin on sillä oleva hienoutensa ja sulonsa.

Oletko puhdas ilma ja yksinäisyys ja leipä ja lääke ystävällesi? Moni ei saata katkoa omia kahleitaan ja kuitenkin hän on ystävälleen vapauttaja.

Oletko sinä orja? Silloin et voi olla ystävä. Oletko tyranni? Silloin sinulla ei voi olla ystäviä.

Liian kauan on naisessa ollut orja ja tyranni kätkeytyneenä. Sentähden nainen ei ole vielä ystävyyteen mahdollinen: hän tuntee ainoastaan rakkauden.

Naisen rakkaudessa on vääryyttä ja sokeutta kaikkea sitä kohtaan, mitä hän ei rakasta. Ja naisen ymmärtäväisessäkin rakkaudessa on yhä vielä hyökkäystä ja salamaa ja yötä valon rinnalla.

Vielä ei nainen ole ystävyyteen mahdollinen: kissoja ovat naiset yhä vielä ja lintuja. Tai, parhaimmassa tapauksessa, lehmiä.

Vielä ei nainen ole ystävyyteen mahdollinen. Mutta sanokaa minulle, miehet, kuka sitten teistä on ystävyyteen mahdollinen?

Voi teidän viheliäisyyttänne, te miehet, ja teidän sielunne itaruutta! Niin paljon kuin te annatte ystävälle, sen tahdon minä antaa viholliselleni, enkä ole siitä tuleva köyhemmäksi.

Toveruutta on olemassa: kunpa olisi olemassa ystävyyttä! – Näin puhui Zarathustra.

Tuhannesta ja yhdestä päämaalista

Monta maata näki Zarathustra ja monta kansaa: niin hän löysi monen kansan hyvän ja pahan. Mitään suurempaa valtaa ei Zarathustra löytänyt maan päällä kuin hyvän ja pahan.

Elää ei voisi yksikään kansa, joka ei ensin arvoja arvioisi; mutta jos se tahtoo itseään säilyttää, niin se ei saa arvioida kuten naapuri arvioi.

Paljon on sellaista, jota toinen kansa kutsui hyväksi ja toinen häväistykseksi ja pilkaksi: niin minä havaitsin sen olevan. Paljon on sellaista, jota havaitsin täällä kutsuttavan pahaksi ja tuolla kunnian purppuralla koristettavan.

Milloinkaan ei naapuri ymmärtänyt naapuriaan: alati hänen sielunsa ihmetteli naapurin harhaluuloja ja pahuutta.

Hyvyyksien taulu riippuu jokaisen kansan yllä. Katso, se on sen voittojen taulu; katso, se on ääni sen tahdosta valtaan.

Ylistettävää on, mitä se pitää vaikeana; mikä välttämätöntä on ja vaikeata, se on hyvää; ja mikä korkeimmasta hädästä vielä vapauttaa, tuo harvinainen, vaikein, – sitä se ylistää pyhäksi.

Mikä aiheuttaa sen, että se hallitsee ja voittaa ja loistaa, naapurinsa peloksi ja kateudeksi: sitä se pitää korkeana, ensimäisenä, määräävänä, kaikkien asiain ajatuksena.

Totisesti, veljeni, jos sinä ensin olet oppinut tuntemaan jonkun kansan hädän ja maan ja taivaan ja naapurin: niin sinä arvaat kaiketi sen voittojen lain, ja miksi se näitä portaita myöten toiveeseensa kohoaa.

"Alati tulee sinun olla ensimäinen ja kaikkia muita etevämpi: ketään ei tule sinun kateellisen sielusi rakastaa, paitsi ystävää" – tämä sai kreikkalaisen sielun värisemään: niin hän kulki polkuaan suuruuteen.

"Puhua totta ja taitavasti käyttää jousta ja nuolta" – niin ajatteli se kansa suloisesti ja samalla raskaasti, mistä nimeni johtuu – nimi, joka on minulle suloinen ja samalla raskas.

"Kunnioittaa isää ja äitiä ja aina sielun syvimmästä saakka noutaa heidän mieltään": tämän voiton taulun ripusti eräs toinen kansa ylitsensä ja tuli mahtavaksi ja ikuiseksi senkautta.

"Osottaa uskollisuutta ja uskollisuuden tähden panna alttiiksi kunnia ja veri pahoissa ja arveluttavissakin asioissa": tällä opilla voitti eräs toinen kansa itsensä, ja näin itsensä voittaen se tuli korkeista toiveista raskaaksi.

Totisesti ihmiset ovat antaneet itselleen kaiken hyvänsä ja pahansa. Totisesti, he eivät sitä ottaneet, he eivät sitä löytäneet, ei se pudonnut heille alas äänenä taivaasta.

Arvon asetti ihminen ensin asioihin säilyttääkseen itsensä, – hän loi ensin asian tarkoituksen, ihmistarkoituksen! Senvuoksi hän on antanut itselleen nimen "ihminen", se on: arvioiva.

Arvioiminen on luomista: kuulkaa se, te luovat! Arvioiminen itse on kaikkien arvioitujen asiain aarre ja koru.

Vasta arvioimisen kautta on olemassa arvoa: ja ilman arvioimista olisi olemassaolon pähkinä ontto. Kuulkaa se, te luovat!

Arvojen muutos, – se on luovien muutosta. Alati se hävittää, jonka täytyy olla luova.

Luovia olivat ensin kansat ja vasta myöhään yksityiset; totisesti, yksityinen itse on vielä nuorin luominen.

Kerran kansat ripustivat taulun hyvästä ylitsensä. Rakkaus, joka tahtoo hallita, ja rakkaus, joka tahtoo totella, loivat itselleen yhdessä sellaisia tauluja.

Vanhempi on halu laumaan kuin halu Minään; ja niin kauan kuin hyvän omantunnon nimi on lauma, sanoo ainoastaan paha omatunto: Minä.

Totisesti, viekas Minä, tuo lemmetön, joka tahtoo hyötyään monen hyödyssä: se ei ole lauman alkuperä, vaan sen perikato.

Rakastavaisia ne olivat alati ja luovia, ne loivat hyvän ja pahan.

Rakkauden tuli hehkuu kaikkien hyveiden nimessä ja vihan tuli.

Monta maata näki Zarathustra ja monta kansaa: mitään suurempaa valtaa ei Zarathustra löytänyt maan päällä kuin rakastavaisten teot: "hyvä" ja "paha" on niiden nimi.

Totisesti, hirviö on tämän ylistämisen ja moittimisen valta. Sanokaa minulle, veljet, kuka sen lannistaa? Sanokaa, kuka heittää kahleen tämän eläimen tuhannelle niskalle?

Tuhannen päämaalia oli tähän saakka olemassa, sillä olemassa oli tuhannen kansaa. Vain kahle noilta tuhannelta niskalta puuttuu vielä, se ainoa päämaali puuttuu. Vielä ei ihmiskunnalla ole mitään päämaalia.

Mutta sanokaa minulle veljeni: jos päämaali vielä puuttuu ihmiskunnalta, eikö silloin puutu myös – vielä itse ihmiskuntaa? – Näin puhui Zarathustra.

Lähimmäisenrakkaudesta

Te tungeskelette lähimmäisen ympärillä ja teillä on kauniita sanoja siitä. Mutta minä sanon teille: teidän lähimmäisenrakkautenne on teidän viheliäinen rakkautenne omaan itseenne.

Te pakenette itseänne lähimmäisen luo ja tahtoisitte tehdä siitä itsellenne hyveen: mutta minä ymmärrän teidän "epäitsekkäisyytenne".

Sinä on vanhempi kuin Minä; Sinä on julistettu pyhäksi, mutta ei vielä Minä: niin tungeskelee ihminen lähimmäisen luo.

Neuvonko minä teitä lähimmäisenrakkauteen? Pikemmin neuvon teitä pakenemaan lähimmäistä ja rakastamaan kaukaisinta.

Korkeampaa kuin rakkaus lähimmäiseen on rakkaus kaukaisimpaan ja tulevaiseen; korkeampaa vielä kuin rakkaus ihmiseen on minusta rakkaus asioihin ja haamuihin.

Tuo haamu, joka edessäsi kiitää, veljeni, on sinua kauniimpi; miksi et anna sille lihaasi ja luitasi? Mutta sinä pelkäät ja juokset lähimmäisesi luo.

Te ette siedä omaa itseänne ettekä rakasta kyllin itseänne: nyt te tahdotte vietellä lähimmäistä rakkauteen ja kullata itseänne hänen erhetyksellään.

Minä tahtoisin, että te olisitte väsyneitä kaikenlaisiin lähimmäisiin ja lähimmäisten naapureihin; niin täytyisi teidän itsestänne luoda ystävänne ja hänen tulviva sydämensä.

Te kutsutte todistajan, kun tahdotte puhua hyvää itsestänne; ja kun te olette houkutelleet hänet uskomaan hyvää itsestänne; niin te itse ajattelette hyvää itsestänne. Ei ainoastaan se valhettele, joka puhuu vasten tietoaan, vaan se vasta oikein valhettelee, joka puhuu vasten tietämättömyyttään. Ja niin te puhutte itsestänne seurustelussa ja petätte valheellanne naapuria.

Näin puhuu narri: "seurustelu ihmisten kanssa pilaa luonteen, vallankin ellei sitä ole."

Toinen menee naapurin luo, koska hän etsii itseään, ja toinen, koska hän tahtoo kadottaa itsensä. Teidän kehno rakkautenne omaan itseenne tekee teille yksinäisyydestä vankilan.

Kaukaisemmat ne ovat, jotka rakkautenne lähimmäiseen maksavat; ja kussa vain teitä viisi kokoontuu, siellä kuudennen aina täytyy kuolla.

Minä en rakasta myöskään teidän juhlianne: liian monta näyttelijää minä havaitsin niissä, ja katselijatkin käyttäytyivät usein kuin näyttelijät.

Minä en julista teille lähimmäistä, vaan ystävän. Ystävä olkoon teille maan juhla ja aavistus yli-ihmisestä.

Minä julistan teille ystävän ja hänen tulvivan sydämensä. Mutta täytyy ymmärtää olla sieni, jos tahtoo saada omakseen tulvivien sydänten rakkauden.

Minä julistan teille ystävän, jossa maailma on valmiina, hyvän malja, – luovan ystävän, jolla alati on valmis maailma antaa lahjaksi.

Ja kuten maailma häneltä vyöryi kappaleiksi, vyöryy se hänelle jälleen kehiä tehden kokonaiseksi, kuten hyvän synty pahasta, kuten tarkoituksen synty sattumasta.

Tulevaisuus ja kaukaisin olkoon syysi nykyisyyteesi: ystävässäsi tulee sinun yli-ihmistä syynäsi rakastaa.

Veljeni, lähimmäistä minä en neuvo teitä rakastamaan: minä neuvon teitä rakastamaan kaukaisinta. – Näin puhui Zarathustra.