Kitobni o'qish: «Näin puhui Zarathustra», sahifa 2

9

Kauan nukkui Zarathustra, eikä ainoastaan aamurusko kulkenut yli hänen kasvojensa, vaan myös aamupäivä. Mutta viimein aukenivat hänen silmänsä: ihmetellen katseli Zarathustra metsän siimekseen ja hiljaisuuteen, ihmetellen katseli hän sisimpäänsä. Sitten hän nousi nopeasti, kuten merenkulkija, joka äkkiä näkee maata, ja riemuitsi: sillä hän näki uuden totuuden. Ja näin hän puhui silloin sydämelleen:

Valo syttyi sielussani: tovereita minä tarvitsen, ja eläviä, – en kuolleita tovereita ja ruumiita, joita kannan myötäni, mihin tahdon.

Vaan eläviä tovereita minä tarvitsen, jotka seuraavat minua, koska tahtovat itseään seurata – ja sinne, mihin minä tahdon.

Valo syttyi sielussani: kansalle älköön puhuko Zarathustra, vaan tovereille! Ei sovi Zarathustran tulla lauman paimeneksi ja koiraksi!

Houkutellakseni monia pois laumasta – sitävarten minä tulin. Suuttuva on minuun kansa ja lauma: ryöväri tahtoo Zarathustra olla paimenille.

Paimenet sanon minä, mutta he kutsuvat itseään hyviksi ja vanhurskaiksi. Paimenet sanon minä: mutta he kutsuvat itseään oikean uskon uskojiksi.

Katso noita hyviä ja vanhurskaita! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä, joka rikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: – mutta se on se joka luo.

Katsokaa jokaisen uskon uskojia! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä, joka rikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: – mutta se on se joka luo.

Tovereita etsii luova eikä ruumiita, ei myöskään laumoja ja uskovaisia. Kanssaluojia etsii luova, niitä, jotka uusia arvoja uusille tauluille kirjoittavat.

Tovereita etsii luova, ja elonkorjuuveljiä: sillä kaikki hänessä on kypsänä leikattavaksi. Mutta häneltä puuttuu sadat viikatteet: senvuoksi hän poimii tähkäpäitä ja on ärryksissään.

Tovereita etsii luova, ja sellaisia, jotka ymmärtävät viikatteensa hioa. Hävittäjiksi heitä kutsutaan ja hyvän ja pahan halveksijoiksi. Mutta elonleikkaajia ja juhlijoita he ovat.

Kanssaluojia etsii Zarathustra, elonleikkuu-veljiä ja yhdessä-juhlijoita etsii Zarathustra: mitä tekemistä hänellä on laumojen, paimenien ja ruumiiden kanssa!

Ja sinä, ensimäinen toverini, voi hyvin! Hyvin hautasin sinut onttoon puuhusi, hyvin kätkin sinut susilta.

Mutta minä eroan sinusta, aika on ohi. Kahden aamuruskon välillä saapui minulle uusi totuus.

Paimen ei minun tule olla, eikä haudankaivaja. En tahdo edes puhua enää kansan kanssa; viimeisen kerran puhuin minä kuolleelle.

Luoviin, elonleikkaajiin, juhliviin tahdon minä liittyä: sateenkaaren tahdon heille näyttää ja yli-ihmisen kaikki portaat.

Yksineläjille laulan minä lauluni ja kaksineläjille; ja kenellä vielä korvat on ennenkuulumattomalle, hänen sydämensä tahdon tehdä onnestani raskaaksi.

Päämaaliini minä tahdon, minä kulkuani kuljen, yli vitkastelevain ja hitaiden minä juoksen esiin. Siten olkoon minun kulkuni heidän perikatonsa!

10

Tämän oli Zarathustra sydämelleen puhunut, kun aurinko oli puolipäivässä: silloin hän loi katseensa kysyvästi korkeuteen – sillä hän kuuli yllään linnun terävän huudon. Ja katso! Kotka leijaili avaria kehiä tehden ilmassa, ja hänessä riippui kiinni käärme, ei kuten saalis, vaan kuin ystävä: sillä hän oli kiemurassa kotkan kaulan ympärillä.

"Ne ovat minun eläimeni!" sanoi Zarathustra ja iloitsi sydämestään.

"Ylpein eläin auringon alla ja älykkäin eläin auringon alla – he ovat lähteneet tiedustelulle.

"He tahtovat saada tietää, elääkö Zarathustra vielä? Totisesti, elänkö minä vielä?

"Vaarallisempaa huomasin olevan ihmisten joukossa kuin eläinten joukossa, vaarallisia teitä kulkee Zarathustra. Johtakoot eläimeni minua!"

Kun Zarathustra oli tämän lausunut, muisti hän mitä pyhä mies metsässä oli sanonut, huokasi ja puhui näin sydämelleen:

"Kunpa tulisin viisaammaksi! Kunpa tulisin viisaaksi perinpohjin, kuten käärmeeni!

"Mutta mahdotonta pyydän minä tässä: niinpä pyydän minä sitten ylpeyttäni, että hän aina kulkisi yhdessä viisauteni kanssa.

"Ja kun viisauteni minut kerran jättää: – oi, hän lentää mielellään pois! – lentäköön ylpeyteni vielä silloin yhdessä hulluuteni kanssa!" – Näin alkoi Zarathustran laskeutuminen.

Zarathustran puheet

Kolmesta muutoksesta

Kolme hengen muutosta minä mainitsen teille: miten hengestä tulee kameli, ja kamelista jalopeura, ja jalopeurasta viimein lapsi.

Paljon raskasta on hengelle, väkevälle, kantavaiselle hengelle, jossa kunnioitus asuu: raskasta ja raskainta hänen väkevyytensä halaa.

Mikä on raskasta? niin kysyy kantavainen henki, niin polvistuu hän, kamelin lailla, ja tahtoo tulla hyvin kuormitetuksi.

Mikä on raskainta, te sankarit? niin kysyy kantavainen henki, jotta sälyttäisin sen selkääni ja iloitsisin väkevyydestäni.

Eikö se ole tämä: alentaa itsensä, tehdäkseen ylpeydelleen kipeää?

Antaa hulluutensa paistaa, häväistäkseen viisauttaan?

Vai onko se tämä: erota asiastamme, kun se viettää voittoaan? Kohota korkeille vuorille kiusatakseen kiusaajaa?

Vai onko se tämä: ravita itseään tiedon terhoista ja ruohosta ja totuuden tähden antaa sielunsa nähdä nälkää?

Vai onko se tämä: olla sairaana ja lähettää pois lohduttajat ja rakentaa ystävyyttä kuurojen kanssa, jotka eivät milloinkaan kuule, mitä tahdot?

Vai onko se tämä: astua likaiseen veteen, jos se on totuuden vettä, eikä ajaa luotaan kylmiä sammakoita ja kuumia konnia?

Vai onko se tämä: rakastaa niitä, jotka meitä halveksivat, ja ojentaa kummitukselle kätensä, kun se tahtoo saada meidät pelkäämään?

Kaiken tämän raskaimman sälyttää kantavainen henki selkäänsä: kamelin lailla, joka kuormitettuna kiitää erämaahan, näin kiitää hän erämaahansa.

Mutta yksinäisimmässä erämaassa tapahtuu toinen muutos: jalopeuraksi tulee nyt henki, vapauden tahtoo hän itselleen anastaa ja olla herrana omassa erämaassaan.

Viimeistä herraansa etsii hän itselleen täältä: hänen vihollisekseen hän tahtoo tulla ja viimeisen jumalansa, voitosta hän tahtoo taistella suuren lohikäärmeen kanssa.

Mikä on se suuri lohikäärme, jota henki ei enää tahdo kutsua herraksi ja jumalaksi? "Sinun-täytyy" on sen suuren lohikäärmeen nimi. Mutta jalopeuran henki sanoo "minä tahdon!"

"Sinun-täytyy" on hänen tiellään, kultakipenöivänä, suomueläin, ja jokaisessa suomussa loistaa kultaisena "sinun täytyy!"

Tuhatvuotiset arvot loistavat näissä suomuissa, ja näin puhuu mahtavin kaikista lohikäärmeistä: "olioiden kaikki arvo – se loistaa minussa."

"Kaikki arvot ovat jo luodut, ja kaikki luotu arvo olen minä. Totisesti, ei pidä enää oleman yhtään 'minä tahdon!'" Näin puhuu lohikäärme.

Veljeni, miksi tarvitaan jalopeuraa hengessä? Miksei kuormaeläimessä ole kylliksi, joka kieltäytyy ja on kuuliainen?

Luoda uusia arvoja – sitä ei voi jalopeurakaan: mutta luoda itselleen vapauden uuteen luomiseen – sen voi jalopeuran voima.

Luoda itselleen vapaus ja pyhä ei velvollisuudenkin eteen: siihen, veljeni, tarvitaan jalopeuraa.

Ottaa itselleen oikeus uusiin arvoihin – se on hirvittävin ottaminen kantavaiselle ja kuuliaiselle hengelle. Totisesti, ryöstämistä se on hänelle ja ryöstävän eläimen asia.

Pyhimpänään hän rakasti kerran tuota "Sinun-täytyy": nyt tulee hänen nähdä harhaa ja mielivaltaa pyhimmässäkin, jotta hän ryöstäisi itselleen vapauden rakkaudestaan: jalopeuraa tarvitaan tähän ryöstöön.

Mutta sanokaa, veljeni, mitä voi vielä lapsi, jota ei jalopeurakaan voinut? Miksi pitää ryöstävästä jalopeurasta vielä tulla lapsi?

Viattomuus on lapsi ja unhoitus, uudestaan-alkaminen, leikki, itsestään pyörivä pyörä, ensimäinen liikunto, pyhä myöntäminen.

Niin, luomisen leikkiin, veljeni, tarvitaan pyhää myöntämistä: oman tahtonsa tahtoo nyt henki, oman maailmansa voittaa itselleen maailmalta kadonnut.

Kolme hengen muutosta minä mainitsin teille: miten hengestä tulee kameli, ja kamelista jalopeura, ja jalopeurasta viimein lapsi. – Näin puhui Zarathustra. Ja silloin oleskeli hän kaupungissa, jota kutsutaan Kirjavaksi lehmäksi.

Hyveen opetusistuimista

Zarathustralle ylistettiin erästä viisasta, jonka sanottiin osaavan puhua hyvin unesta ja hyveestä: suuresti häntä kunnioitettiin ja kiitettiin senvuoksi, ja kaikki nuorukaiset istuivat hänen opetusistuimensa edessä. Hänen luokseen meni Zarathustra ja kaikkien nuorukaisten kera hän istui hänen opetusistuimensa edessä. Ja näin puhui viisas:

Kunnioitusta ja häveliäisyyttä unta kohtaan! Se on ensimäinen ehto!

Ja karttaa kaikkia, jotka nukkuvat huonosti ja valvovat öisin!

Häveliäs on itse varaskin unta kohtaan: alati kulkee hän varkain hiljaa halki yön. Mutta hävytön on yön vartia, hävyttömänä kantaa hän torveaan.

Ei ole mikään vähäpätöinen taito nukkua: se vaatii jo ainakin valvomaan koko päivän sen jälkeen.

Kymmenen kertaa päivässä tulee sinun voittaa itsesi: se tuottaa hyvää väsymystä ja on sielun unikukka.

Kymmenen kertaa tulee sinun jälleen sopia itsesi kanssa; sillä voitto on katkeruutta, ja huonosti nukkuu se, joka ei ole saanut sovitusta.

Kymmenen totuutta päivässä tulee sinun löytää: muutoin sinä etsit vielä yöllä totuutta ja sielusi pysyy nälkäisenä.

Kymmenen kertaa tulee sinun nauraa päivässä ja olla iloinen: muutoin häiritsee sinua vatsa yöllä, tuo murheen isä.

Harvat tietävät tämän: mutta nukkuakseen hyvin täytyy omistaa kaikki hyveet. Aionko sanoa väärää todistusta? Aionko tehdä huorin?

Aionko himoita lähimmäiseni piikaa? Tämä kaikki sopisi huonosti yhteen hyvän unen kanssa.

Ja vaikkapa sinulla olisi kaikki hyveetkin, tulee sinun vielä ymmärtää yksi asia: lähettää itse hyveetkin oikeaan aikaan nukkumaan.

Etteivät ne joutuisi keskenään kiistaan, nuo somat naikkoset! Ja sinusta, sinä kovaonninen!

Rauhaa jumalan ja naapurin kanssa, sitä tahtoo hyvä uni. Ja rauhaa vielä naapurin perkeleenkin kanssa! Muutoin kummittelee hän öisin luonasi.

Kunnioitusta esivaltaa kohtaan ja kuuliaisuutta, vieläpä vaaraakin esivaltaa kohtaan! Sitä tahtoo hyvä uni. Mitä minä sille mahdan, että valta kernaasti kulkee väärin säärin?

Se on minusta aina paras paimen, joka vie lampaansa vehreimmälle nurmelle: se sopii yhteen hyvän unen kanssa.

Paljon kunniaa en tahdo, enkä suuria aarteita: se sytyttää pernan tuleen. Mutta huonosti nukkuu ilman hyvää nimeä ja pientä aarretta.

Pieni seura on minulle tervetulleempi kuin paha seura: kuitenkin täytyy heidän mennä ja tulla oikeaan aikaan. Se sopii yhteen hyvän unen kanssa.

Suuresti miellyttävät minua myös henkisesti vaivaiset: he edistävät unta. Autuaita ovat he, etenkin jos heille aina myönnetään, että he ovat oikeassa.

Näin kuluu siveältä päivä. Kun sitten yö saapuu, kavahdan minä visusti itseni huutamasta unta tyköni! Ei hän tahdo tulla kutsutuksi, uni, hyveiden herra!

Vaan mietiskelen, mitä olen päivällä tehnyt ja ajatellut. Märehtien kysyn itseltäni, kärsivällisenä kuin lehmä: mitkä olivatkaan sinun kymmenen voittoasi?

Ja mitkä olivat nuo kymmenen sovitusta ja kymmenen totuutta ja kymmenen naurua, joista sydämeni sai tyydytyksensä?

Näitä mietiskellen ja neljänkymmenen ajatuksen tuudittamana yltää minut yhtäkkiä uni, tuo kutsumaton, hyveiden herra.

Uni kolkuttaa silmälleni: silloin se käy raskaaksi. Uni koskettaa suutani: silloin se jää auki.

Totisesti, pehmoisin anturoin hän tulee luokseni, rakkain kaikista varkaista, ja varastaa minulta ajatukseni: tuhmana seison minä siinä kuten tämä opetusistuin.

Mutta kauan en minä pysy seisoallani silloin: siinä minä jo makaan. – Kun Zarathustra kuuli viisaan näin puhuvan, nauroi hän itsekseen sydämessään: sillä valo oli silloin syttynyt hänen sielussaan. Ja näin puhui hän sydämelleen:

Narri on minusta tämä viisas neljinekymmenine ajatuksineen: mutta minä uskon, että hän osaa hyvin nukkua.

Onnellinen jo se, joka asuu tämän viisaan läheisyydessä. Sellainen uni tarttuu, paksun seinänkin läpi se tarttuu.

Itse hänen opetusistuimessaankin asuu taikavoima. Eivätkä nuorukaiset turhaan ole istuneet hyveen saarnaajan edessä.

Hänen viisautensa kuuluu: valvoa nukkuakseen hyvin. Ja totisesti, ellei elämällä olisi mitään tarkoitusta ja minun täytyisi valita mielettömyys, niin olisi tämä minulle valittavaksi arvokkain mielettömyys.

Nyt ymmärrän selvästi, mitä kerran etsittiin ennen kaikkea, kun etsittiin hyveen opettajia. Hyvää unta etsittiin itselleen ja unikkokukkaisia hyveitä sen lisäksi!

Kaikille näille ylistetyille viisaille, jotka opetusistuimilla istuivat, oli viisaus unta ilman unennäköjä: he eivät tunteneet mitään parempaa elämän tarkoitusta.

Onpa vielä tänäkin päivänä muutamia sellaisia kuin tämä hyveen saarnaaja, eikä aina niin rehellisiä: mutta heidän aikansa on ohi. Eivätkä he enää kauankaan seiso: siinä he jo makaavat.

Autuaat ovat nämä uneliaat: sillä kohta he torkahtavat uneen. – Näin puhui Zarathustra.

Tuonpuoleisten odottajista

Kerran heitti Zarathustrakin uskonsa tuolle puolen ihmistä, kuten kaikki tuonpuoleisten odottajat. Kärsivän ja kidutetun jumalan työltä näytti minusta silloin maailma.

Unelta näytti minusta silloin maailma, ja jumalan runoelmalta; värilliseltä savulta jumalallisesti tyytymättömän silmissä.

Hyvä ja paha ja halu ja kärsimys ja Minä ja Sinä värilliseltä savulta näytti se minusta luovissa silmissä. Kääntää katseensa itsestään tahtoi luoja – silloin loi hän maailman.

Juopunut ilo on kärsivälle kääntää katseensa kärsimyksestään ja kadottaa itsensä. Juopuneelta ilolta ja itsensä-kadottamiselta tuntui minusta kerran maailma.

Tämä maailma, ikuisesti epätäydellinen, ikuisen ristiriidan kuva ja epätäydellinen kuva – juopunut ilo epätäydelliselle luojalleen: – sellaiselta tuntui minusta kerran maailma.

Senvuoksi heitin minäkin kerran uskoni tuollepuolen ihmistä, kuten kaikki tuonpuoleisten odottajat. Tuollepuolen ihmistäkö todellakin?

Oi, veljet, tuo jumala, jonka minä loin, oli ihmistyötä ja – hulluutta, kuten kaikki jumalat!

Ihminen hän oli, ja ainoastaan vaivainen osa ihmistä ja Minua: omasta tuhkastani ja hehkustani nousi se eteeni, tuo kummitus. Ja totisesti! ei se tullut luokseni tuonpuolisuudesta!

Mitä tapahtui, veljeni? Minä voitin itseni, kärsivän itseni, kannoin oman tuhkani vuorille, kirkkaan liekin löysin minä itselleni. Ja katso! Silloin pakeni kummitus luotani!

Kärsimys olisi minulle nyt ja tuska terveeksitulleelle uskoa sellaisia kummituksia: kärsimys olisi se minulle nyt ja alennus. Näin puhun minä tuonpuoleisten odottajille.

Kärsimys se oli ja kykenemättömyys – ne loivat kaikki tuonpuoleiset maailmat; ja tuo onnen lyhyt mielettömyys, jota ainoastaan enimmän kärsivä tuntee.

Väsymys, joka yhdellä hyppäyksellä tahtoo loppuun, kuolonhyppäyksellä, poloinen, taitamaton väsymys, joka ei edes tahdo enää tahtoa: se loi kaikki jumalat ja tuonpuoleiset maailmat.

Uskokaa minua, veljeni! Ruumis se oli, joka ruumiista oli epätoivoissaan, – hullautuneen hengen sormilla se haparoi perimmäisiä seiniä.

Uskokaa minua, veljeni! Ruumis se oli, joka maasta oli epätoivoissaan, – se kuuli olemassaolon vatsan puhuvan itselleen.

Ja silloin se tahtoi iskeä päänsä perimmäisten seinäin läpi, eikä ainoastaan päätään, – ja yli "tuohon maailmaan".

Mutta "tuo maailma" on hyvin kätketty ihmiseltä, tuo ihmisetön, epäinhimillinen maailma, joka on taivaallinen ei-mikään; ja olemassaolon vatsa ei puhu lainkaan ihmiselle, muutoin kuin ihmisenä.

Totisesti, vaikeata todistaa on kaikki oleminen ja vaikeata saada puhumaan. Sanokaa minulle, veljet, eikö ihmeellisin kaikista olioista ole yhä vielä parhaiten todistettu?

Niin, tuo Minä ja Minän ristiriita ja sekasorto puhuu vielä rehellisimmin olemisestaan, tuo luova, tahtova, arvioiva Minä, joka on olioiden mitta ja arvo.

Ja tuo rehellisin oleminen, Minä – se puhuu ruumiista, ja se tahtoo vielä ruumista, silloinkin kun se runoilee ja haaveksii ja liihoittelee murtunein siivin.

Yhä rehellisemmin se oppii puhumaan, tuo Minä: ja mitä enemmän se oppii, sitä enemmän se löytää sanoja ja kunniaa ruumiille ja maalle.

Uuden ylpeyden opetti minulle Minäni, sen opetan minä ihmisille: ei enää pistää päätään taivaallisten asiain hietaan, vaan kantaa sitä vapaana, maallista päätä, joka luo maan tarkoituksen!

Uuden tahdon opetan minä ihmisille: tahtoa sitä tietä, jota ihminen on umpimähkään kulkenut, ja kutsua sitä hyväksi eikä enää hiipiä siltä pois, kuten sairaat ja kuolevat!

Sairaita ja kuolevia ne olivat, jotka halveksivat ruumista ja maata ja keksivät taivaallisen maansa ja lunastavat verenpisarat: mutta vielä nämäkin suloiset ja synkät myrkyt he ottivat ruumiista ja maasta!

Kurjuuttaan he tahtoivat paeta, ja tähdet olivat heille liian kaukana. Silloin huokasivat he: "Oi jospa olisi taivaallisia teitä, joita myöten saattaisi hiipiä toiseen olemiseen ja onneen!" – silloin keksivät he itselleen salatiensä ja veriset juomansa!

Ruumiistaan ja tästä maasta luulivat he nyt päässeensä irti, nuo kiittämättömät. Kuitenkin, ketä heidän oli kiittäminen irtipääsynsä kouristuksesta ja riemusta? Ruumistaan ja tätä maata.

Lempeä on Zarathustra sairaille. Totisesti, hän ei suutu heidän tapaansa lohduttaa itseään ja olla kiittämättömiä. Kunpa he tulisivat terveiksi ja voittavaisiksi ja loisivat itselleen korkeamman ruumiin!

Ei suutu Zarathustra myöskään terveeksitulleelle, jos hän katselee hellästi uskoaan ja sydänyöllä hiipien kiertää jumalansa hautaa: mutta sairaudeksi ja sairaaksi ruumiiksi jäävät minulle hänen kyyneleensäkin vielä.

Paljon sairaloisia oli aina niiden joukossa, jotka runoilevat ja ovat jumalisia; raivoisasti he vihaavat tietäväistä ja tuota hyveistä nuorinta, jonka nimi on: rehellisyys.

Taakse he katsovat alati kohti pimeitä aikoja: silloin tosiaan oli harhaluulo ja usko toista; raivo järkeä vastaan oli jumalankaltaisuutta, ja epäily syntiä.

Liian hyvin minä tunnen nämä jumalankaltaiset: he tahtovat, että heihin uskottaisiin ja että epäily olisi synti. Liian hyvin tiedän myöskin, mihin he itse parhaiten uskovat.

Totisesti, eivät tuonpuoleisiin maailmoihin ja lunastaviin verenpisaroihin: vaan ruumiiseen uskovat hekin parhaiten ja heidän oma ruumiinsa on heille "olio itsessään".

Mutta sairaloinen olio on se heille: ja mielellään he ryömisivät nahkastaan. Senvuoksi kuuntelevat he kuoleman saarnaajia ja saarnaavat itse tuonpuoleisista maailmoista.

Kuunnelkaa mieluummin, veljeni, terveen ruumiin ääntä: rehellisempi ja puhtaampi ääni se on.

Rehellisemmin puhuu ja puhtaammin terve ruumis, täydellinen ja oikeinmuodostunut: ja se puhuu maan tarkoituksesta. – Näin puhui Zarathustra.

Ruumiin halveksijoista

Ruumiin halveksijoille tahdon sanani sanoa. En tahdo, että he oppisivat uudelleen ja opettaisivat uudelleen toisille, vaan että sanoisivat jäähyväiset omalle ruumiilleen ja niin vaikenisivat.

"Ruumista olen minä ja sielua" – niin puhuu lapsi. Ja miksi ei puhuttaisi kuten lapset puhuvat?

Mutta herännyt, tietävä sanoo: Ruumista olen minä kokonaan enkä mitään muuta; ja sielu on vain nimitys jollekin, mitä on ruumiissa.

Ruumis on suuri järki, moninaisuus, jolla on yksi aisti, sota ja rauha, lauma ja paimen.

Ruumiisi työkalu on pieni järkesikin, veljeni, jota sinä "hengeksi" kutsut, suuren järkesi pieni työ- ja leikkikalu.

"Minä", sanot sinä ja olet ylpeä tästä sanasta. Mutta suurempi on – johon et tahdo uskoa – ruumiisi ja sen suuri järki: se ei sano Minä, vaan tekee Minän.

Mitä aisti havaitsee, mistä henki pääsee tietoon, sillä ei ole loppuaan milloinkaan itsessänsä. Mutta aisti ja henki tahtoisivat saada sinut uskomaan, että he ovat kaikkien olioiden loppu: niin turhamaisia ne ovat.

Työ- ja leikkikaluja ovat aisti ja henki: niiden takana on vielä Itse. Aistien silmillä etsii myöskin Itse, hengen korvilla sekin kuuntelee.

Alati kuuntelee Itse ja hakee: se vertailee, pakottaa, valloittaa, hävittää. Se hallitsee ja on Minänkin hallitsija.

Ajatustesi ja tunteittesi takana, veljeni, on mahtava valtias, tuntematon viisas – hänen nimensä on Itse. Ruumiissasi hän asuu, ruumiisi hän on.

Enemmän on järkeä ruumiissasi kuin parhaimmassa viisaudessasi. Ja kuka oikeastaan tietää, mihin ruumiisi tarvitsee parhaimman viisautesi?

Sinun Itsesi nauraa Minällesi ja sen ylpeille hypyille. "Mitä ovat nämä ajatuksen hypyt ja lentelyt olevinaan?" sanoo se itselleen. Kiertotie minun päämaaliini. Minä olen Minän talutusnuora ja hänen käsite-kupliensa puhaltaja.

Itse sanoo Minälle: "tunne tuskaa tässä!" Ja silloin se kärsii ja ajattelee, miten se pääsisi kärsimästä – ja juuri sitävarten sen tulee ajatella.

Itse sanoo Minälle: "tässä tunne iloa!" Silloin se iloitsee ja ajattelee, miten se usein iloitsisi uudelleen ja juuri sitävarten sen tulee ajatella.

Ruumiin halveksijoille tahdon sanan sanoa. Että he halveksivat, se on heidän kunnioituksensa. Mikä on se, joka loi kunnioituksen ja halveksimisen ja arvon ja tahdon?

Luova Itse loi itselleen kunnioituksen ja halveksimisen, se loi itselleen ilon ja kärsimyksen. Luova ruumis loi itselleen hengen tahtonsa kädeksi.

Vielä hulluudessanne ja halveksimisessanne, te ruumiin halveksijat, palvelette te Itseänne. Minä sanon teille: teidän Itsenne itse tahtoo kuolla ja kääntyy poispäin elämästä.

Ei se enää jaksa sitä, mitä se ennen kaikkea tahtoo: luoda itseänsä ylempää. Sitä tahtoo se ennen kaikkea, se on sen koko kaipuu.

Mutta liian myöhäksi on sille käynyt nyt luoda: senvuoksi tahtoo teidän Itsenne käydä perikatoon, te ruumiin halveksijat.

Perikatoon tahtoo käydä teidän Itsenne, ja senvuoksi teistä tuli ruumiin halveksijoita! Sillä ette te enää kykene luomaan itseänne ylempää.

Ja senvuoksi te suututte nyt elämään ja maahan. Itsetiedoton kateus on teidän halveksimisenne kierossa katseessa.

Minä en kulje teidän tietänne, te ruumiin halveksijat! Te ette ole siltoja yli-ihmiseen! – Näin puhui Zarathustra.