Kitobni o'qish: «Näin puhui Zarathustra», sahifa 15

4

Katso, tässä on uusi taulu: mutta missä ovat minun veljeni, jotka kantavat sen minun kanssani laaksoon ja lihassa sykkiviin sydämiin? – Näin vaatii minun suuri rakkauteni kaukaisimpaan: älä säästä lähimmäistäsi! Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.

On olemassa monenlaisia teitä ja tapoja voittaa: niistä itse valitse! Mutta vain silmänkääntäjä ajattelee: "ihmisen voi myöskin hypätä yli."

Voita itsesi vielä lähimmäisessäsikin: ja oikeutta, jonka voit ryöstää itsellesi, ei sinun tule sallia itsellesi annettavan!

Mitä sinä teet, sitä ei kukaan voi tehdä sinulle takaisin. Katso, ei ole olemassa mitään töitten maksoa.

Ken itseään ei osaa käskeä, hänen tulee totella. Ja moni osaa käskeä itseään, mutta paljon puuttuu vielä, että hän myös tottelisi itseään!

5

Näin tahtoo jalojen sielujen laatu: he eivät tahdo mitään ilmaiseksi, kaikkein vähimmän elämää.

Ken on roskaväestä, hän tahtoo elää ilmaiseksi; mutta me muut, joille elämä antoi itsensä, – me ajattelemme alati, mitä me parhaiten antaisimme vastalahjaksi!

Ja totisesti, ylhäistä puhetta on se, joka sanoo: "mitä elämä meille lupaa, sen me tahdomme – elämälle täyttää!"

Ei tule tahtoa nauttia, missä ei anna nautittavaa. Ja – ei tule tahtoa nauttia!

Nautinto ja viattomuus ovat nimittäin häveliäintä mitä on: kummatkaan eivät tahdo tulla haetuiksi. Tulee omistaa ne – , mutta pikemmin tulee etsiä syytä ja tuskaa! —

6

Oi veljeni, ken esikoinen on, hän aina uhrataan. Mutta nyt me olemme esikoisia.

Me kaikki vuodamme verta salaisilla uhripöydillä, me palamme ja paistumme kaikki vanhojen epäjumalankuvien kunniaksi.

Meidän parhaimpamme on vielä nuori: se ärsyttää vanhojen kitalakien himoa. Meidän lihamme on hento, meidän ihomme on vain karitsanvuotaa: – mitenkä me emme ärsyttäisi vanhoja epäjumalanpappeja!

Meissä itsessämme hän asuu vielä, tuo vanha epäjumalanpappi, joka paistaa meidän parhaimpamme herkukseen. Oi, veljeni, kuinka esikoiset eivät olisi uhreja!

Mutta niin tahtoo meidän lajimme; ja minä rakastan niitä, jotka eivät tahdo säilyttää itseään. Sortuvia minä rakastan koko rakkaudellani: sillä he käyvät ylitse. —

7

Olla tosi – sitä eivät monet voi! Ja ken voi, hän ei vielä tahdo sitä! Mutta vähimmän voivat sitä hyvät.

Oi noita hyviä! – Hyvät ihmiset eivät puhu milloinkaan totta; hengelle on sellainen hyvänä oleminen sairautta.

He myöntyvät, nuo hyvät, he alistautuvat, heidän sydämensä myöntyy, heidän perustansa kuuntelee: mutta ken kuuntelee, hän ei kuule omaa itseään!

Kaiken, mitä hyvät kutsuvat pahaksi, täytyy kokoontua yhteen, jotta yksi ainoa totuus syntyisi: oi veljeni, oletteko te myös kyllin pahoja tähän totuuteen?

Uskalias uskaltaminen, pitkä epäluulo, julma "ei", kyllästyminen, leikkaus elävään elämään – miten harvoin se kokoontuu yhteen! Mutta sellaisesta siemenestä kasvaa – totuus!

Pahan omantunnon ohessa kaikki tietäminen kasvoi tähän saakka!

Rikkokaa, rikki murtakaa, te tietäväiset, vanhat taulut!

8

Kun vedellä on paalut, kun portaat ja kaidepuut kulkevat virran yli, totisesti, silloin ei ketään uskota, joka puhuu: "kaikki on virrassa."

Vaan itse tolvanatkin puhuvat häntä vastaan. "Miten? sanovat tolvanat, olisiko kaikki virrassa? Paalut ja kaidepuut ovat toki virran päällä!"

Virran päällä on kaikki järkähtämätöntä, olioiden kaikki arvot, sillat, käsitteet, kaikki "hyvä" ja "paha": kaikki tämä on järkähtämätöntä! – Tulee sitten ankara talvi, tuo virta-eläimenkesyttäjä: silloin sukkelimmatkin oppivat epäilyn; ja, totisesti, eivät ainoastaan tolvanat puhu silloin: "Eikö kaikki olisi paikoillaan?"

"Oikeastaan on kaikki paikoillaan" – , se on oikea talvioppi, hyvä asia hedelmättömälle ajalle, hyvä lohdutus talvinukkujille ja uunilla-kykkijöille.

"Oikeastaan on kaikki paikoillaan" – : mutta tätä vastaan saarnaa suvituuli!

Suvituuli, härkä, joka ei ole mikään kyntöhärkä, raivoava härkä, hävittäjä, joka vihastunein sarvin murtaa jäätä! Mutta jää – murtaa porraspuut!

Oi veljeni, eikö nyt ole kaikki virrassa? Eivätkö kaikki kaidepuut ja portaat ole pudonneet veteen? Ken pysyttelisi vielä "hyvässä" ja "pahassa"?

"Voi meitä! Terve meille! Suvituuli puhaltaa!" Näin saarnatkaa, oi veljeni, kaikilla kaduilla!

9

On olemassa vanha houre, jonka nimi on hyvä ja paha. Tietäjien ja tähteinselittäjien ympäri pyöri tähänsaakka tämän houreen pyörä.

Kerran uskottiin tietäjiin ja tähteinselittäjiin: ja siksi uskottiin "kaikki on kohtaloa: sinun tulee, sillä sinun täytyy!"

Mutta sitten epäiltiin kaikkia tietäjiä ja tähteinselittäjiä: ja siksi uskottiin "kaikki on vapautta: sinä voit, sillä sinä tahdot!"

Oi veljeni, tähdistä ja tulevaisuudesta on tähän saakka ollut vain luuloja, ei tietoa! ja siksi on tähän saakka hyvästä ja pahasta ollut vain luuloja, ei tietoa!

10

"Ei sinun pidä ryöstämän! Ei sinun pidä tappaman!" – tuollaisia sanoja kutsuttiin kerran pyhiksi; niiden edessä polvistuttiin ja kumarruttiin ja riisuttiin kengät.

Mutta minä kysyn teiltä: missä oli parempia ryöväreitä ja murhaajia ikimaailmassa kuin tuollaiset pyhät sanat?

Eikö kaikessa elämässä ole – ryöstöä ja murhaa? Ja kutsua tuollaisia sanoja pyhiksi, eikö siten lyöty – itse totuutta kuoliaaksi?

Vai oliko se kuoleman saarnaa, että se oli pyhää, mikä vastusti ja kielsi kaiken elämän?

– Oi veljeni, rikkokaa, rikkimurtakaa vanhat taulut!

11

Tämä minua säälittää kaikessa menneisyydessä, että minä näen: se on alttiiksiannettu, – alttiiksiannettu jokaisen tulevan suvun armolle, hengelle ja hulluudelle, ja kaikki mikä oli, sille sillaksi selitetty!

Suuri väkivallantekijä voisi saapua, viekas ilkimys, joka armollaan ja epäsuosiollaan pakottaisi ja polkisi kaiken menneisyyden: kunnes se tulisi hänelle sillaksi ja enteeksi ja airueksi ja kukonlauluksi.

Mutta tämä on toinen vaara ja minun toinen säälini: – ken roskaväestä on, hänen muistonsa ulottuu taaksepäin aina isoisään saakka, – mutta isoisään loppuu aika.

Näin on kaikki menneisyys alttiiksiannettu: sillä kerran saattaisi tapahtua, että roskaväki tulisi herroiksi ja upottaisi kaiken ajan mataliin vesiin.

Senvuoksi, oi veljet, tarvitaan uusi aateli, joka on kaiken roskaväen ja kaiken väkivalta-valtuuden vastustaja ja uusille tauluille uudestaan kirjoittaa sanan "jalo".

Sillä monia jaloja tarvitaan ja monenlaisia jaloja, jotta olisi olemassa aatelia! Eli, niinkuin minä kerran vertauksessa puhuin: "Se juuri on jumalallista, että on olemassa jumalia, mutta ei yhtään jumalaa!"

12

Oi veljeni, minä vihin ja osotan teidät uuteen aateliin: teistä on tuleva siittäjiä ja kasvattajia ja tulevaisuuden kylvömiehiä, – totisesti, en siihen aateliin, jonka te voitte ostaa kuin kaupustelijat ja kaupustelijakullalla: sillä vähän arvoa on kaikella, jolla on hintansa.

Ei se, mistä te tulette, vaan minne te menette, se olkoon tästälähin teidän kunnianne! Teidän tahtonne ja teidän jalkanne, joka tahtoo teitä itseänne ylemmäksi, se olkoon teidän uusi kunnianne!

Totisesti, ei että te olette palvelleet ruhtinasta – mitä enää ruhtinaista! – tai että te tulitte etuvarustukseksi olevaiselle, jotta se pysyisi vakavammin pystyssä!

Ei, että teidän sukunne tuli hoveissa liehiväksi, ja että te opitte kirjavina, flamingon lailla, seisomaan pitkät hetket matalissa lammikoissa:

– sillä osata-seisoa on ansio hovimiehille; ja kaikki hovimiehet uskovat, että autuuteen kuoleman jälkeen kuuluu – saada-istua! – Ei myöskään, että henki, jota he kutsuvat pyhäksi, johti teidän esi-isänne luvattuihin maihin, joita minä en ylistä: sillä missä huonoin kaikista puista kasvoi, risti, siinä maassa ei ole mitään ylistettävää! – ja totisesti, minne vain tämä "pyhä henki" ritareitaan johti, alati juoksi tällaisilla retkillä – vuohia ja hanhia ja risti- ja rastipäitä edellä! – Oi veljeni, ei taakse tule teidän aatelinne katsoa, vaan ulos! Karkoitettuja teidän tulee olla kaikista isien- ja esi-isienmaista!

Teidän lastenne maata teidän tulee rakastaa: tämä olkoon teidän uusi aatelinne, – tuota löytämätöntä kaukaisimmassa meressä! Sitä minä käsken teidän purjeenne etsimään ja etsimään!

Lapsissanne teidän tulee sovittaa, että te olette isienne lapsia: kaikki menneisyys teidän tulee niin lunastaa! Tämän uuden taulun minä ripustan teidän ylitsenne!

13

"Miksi elää? Kaikki on turhaa! Elämä – se on puida olkia; elämä – se on polttaa itseänsä eikä tulla kuitenkaan lämpimäksi." – Sellainen vanhanaikainen loru käy yhä vielä "viisaudesta"; mutta että se on vanha ja haisee ummehtuneelle, senvuoksi kunnioitetaan sitä paremmin. Myöskin home aateloi.

Lapset voivat puhua niin: he pelkäävät tulta, koska se poltti heitä! Paljon lapsellisuutta on viisauden vanhoissa kirjoissa.

Ja ken yhä "pui olkia", miten hän saisi puhua pahaa puimisesta!

Sellaiselta narrilta täytyy tukkia suu!

Sellaiset istuutuvat pöytään eivätkä tuo mitään mukanaan, eivät edes hyvää nälkää: – ja nyt he herjaavat "kaikki on turhaa!"

Mutta syödä ja juoda hyvin, oi veljeni, ei ole totisesti mikään turha taito! Rikkokaa, rikkimurtakaa noiden ainiaan-ilotonten taulut!

14

"Puhtaalle on kaikki puhdasta" – niin puhuu kansa. Mutta minä sanon teille: sioille tulee kaikki siaksi!

Siksi saarnaavat haaveksijat ja synkkämieliset, joiden sydänkin on synkeä: "maailma itse on likainen hirviö."

Sillä nämä kaikki ovat hengeltään saastaisia; mutta varsinkin ne, joilla ei ole lepoa eikä rauhaa, elleivät katsele maailmaa takapuolelta, tuonpuoleisten odottajat!

Niille minä sanon vasten kasvoja, vaikkakaan se ei mieluisalta kuulu: maailma on siinä ihmisen kaltainen, että sillä on takapuoli, – niin paljon on totta!

Maailmassa on paljon likaa: niin paljon on totta. Mutta senvuoksi ei maailma itse ole mikään likainen hirviö!

Siinä on viisautta, että maailmassa on paljon sellaista, mikä löyhkää pahalle: inho itse luo siivet ja lähdettä-aavistavat voimat!

Parhaimmassakin on vielä jotakin inhoittavaa, ja parhain on vielä jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi! – Oi veljeni, siinä on paljon viisautta, että maailmassa on paljon likaa! —

15

Tällaisia lauseita minä kuulin hurskaitten tuonpuoleisten-odottajain puhuvan omalletunnolleen, ja totisesti, ilman ilkeyttä ja vilppiä, – vaikkakaan ei ole mitään vilpillisempää maailmassa eikä ilkeämpää.

"Anna toki maailman olla maailmana! Älä nosta sormeakaan sitä vastaan!"

"Anna sen, joka tahtoo, kuristaa ja pistää ja nylkeä ja raapia ihmisiä: älä nosta sormeakaan sitä vastaan! Siitä he oppivat vielä kääntymään pois maailmasta."

"Ja sinun oma järkesi – se sinun itse täytyy tukauttaa ja kuristaa; sillä se on tämän maailman järkeä, siitä sinä itse opit hylkäämään tämän maailman," – Rikkokaa, rikkokaaikkokaa, oi veljeni, nämä hurskaitten vanhat taulut!

Rikkokaa maailmansoimaajain lauseet!

16

"Ken paljon oppii, hän unhoittaa kaiken kiihkeän pyyteen" – sitä kuiskivat tänään ihmiset itselleen kaikilla pimeillä kaduilla.

"Viisaus väsyttää, ei kannata, sinun ei tule pyytää!" – tämän uuden taulun minä näin riippuvan avonaisten turkujenkin yllä.

Rikkokaa, oi veljeni, rikkokaa myöskin tämä uusi taulu! Maailmaanväsyneet ripustivat sen ylös ja kuoleman saarnaajatpa myös vanginvartiat: sillä katso, sekin on saarna orjuuteen! – Että he oppivat huonosti eivätkä oppineet parhainta, ja kaiken liian varhain ja kaiken liian nopeasti: että he huonosti söivät, siitä he saivat pilaantuneen vatsansa, – :

– pilaantunut vatsa on nimittäin heidän henkensä se neuvoo kuolemaan! Sillä totisesti, veljeni, henki on vatsa!

Elämä on riemun kaivo: mutta kenestä pilaantunut vatsa puhuu, tuo murheen isä, hänelle ovat kaikki lähteet myrkytettyjä.

Tulla tietoon: se on riemu jalopeuratahtoiselle! Mutta ken väsyi, hän tulee itse vain "tahdotuksi", hänellä leikkivät kaikki aallot.

Ja niin on alati heikkojen ihmisten laji: he kadottavat itsensä teillään. Ja viimein kysyy heidän väsymyksensä: "miksi me kuljimme milloinkaan teitä! Kaikki on yhtäläistä!"

Heidän korviinsa kaikuu suloiselta, että saarnataan: "Ei kannata! Teidän ei tule tahtoa!" Mutta tämä on saarna orjuuteen.

Oi veljeni, niinkuin raikas myrskytuuli yltää Zarathustra kaikki matkasta väsyneet; monta nenää hän on vielä saava aivastamaan!

Muurienkin läpi puhaltaa minun vapaa hengitykseni ja sisään vankiloihin ja vangittuihin henkiin!

Tahtominen vapauttaa: sillä tahtominen on luomista: niin minä opetan.

Ja ainoastaan luomiseen tulee teidän oppia!

Ja oppiminenkin teidän tulee oppia minulta, hyvinoppiminen! – Kenellä korvat on, hän kuulkoon!

17

Tuolla on venhe, – tuonne yli se kulkee ehkä suureen tyhjyyteen.

Mutta ken tahtoo astua tähän venheeseen "Ehkä"?

Yksikään teistä ei tahdo astua kuolemanvenheeseen! Mitenkä te sitten tahdotte olla maailmaanväsyneitä!

Maailmaanväsyneet! Ja vielä te ette ole edes tulleet poistemmatuiksi maasta. Himoitsevan minä huomasin teidän yhä vielä maata, rakastuneiksi minä huomasin teidät vielä omaan maahan-väsymiseenne!

Eikä turhaan teidän huulenne ole lerpassa: – pieni maanmieliteko on siinä vielä! Ja silmässä – eikö siinä ui pieni pilvi unhoittumatonta maa-riemua?

Maan päällä on olemassa monia hyviä keksintöjä, toiset hyödyllisiä, toiset suloisia: niiden takia ansaitsee maa tulla rakastetuksi.

Ja paljon on olemassa siellä niin hyvin keksittyä, että se on kuin naisen povi: hyödyllinen ja samalla suloinen.

Mutta te maailmaanväsyneet! Te maa-laiskat! Teitä on raipoilla ruoskittava! Raipaniskuilla on teille jälleen saatava ketterät jalat.

Sillä: ellette te ole sairaita ja ikäloppuja raukkoja, joihin maa on väsynyt, niin te olette viekkaita laiskiaisia tai persoja kyyristyneitä huvikissoja. Ja ellette te jälleen tahdo juosta hupaisesti, niin – menkää matkoihinne!

Parantumattomille ei tule tahtoa olla lääkäri: näin opettaa Zarathustra: – siis menkää matkoihinne!

Mutta lopun tekemiseen vaaditaan enemmän rohkeutta kuin uuden runon tekemiseen: sen tietävät kaikki lääkärit ja runoilijat.

18

Oi veljeni, on olemassa tauluja, joita väsymys, ja tauluja, joita laiskuus loi, nuo mädät: vaikkakin ne puhuvat samoin, niin ne tahtovat kuitenkin tulla toisin kuulluiksi. – Katsokaa tässä tätä nääntyvää! Yksi askel hänellä oli vain enää päämaaliinsa, mutta väsymyksestä hän on uhmaten asettunut pölyyn makaamaan: tämä urhoollinen!

Väsymyksestä hän haukoittelee tielle ja maalle ja päämaalille ja itselleen: yhtään askelta hän ei tahdo enää astua, – tämä urhoollinen!

Nyt paahtaa aurinko häneen, ja koirat tavoittelevat nuolla hänen hikeään: mutta hän makaa siinä uhmassaan ja tahtoo mieluummin nääntyä: – vaaksan päässä päämaalistaan nääntyä! Totisesti, te saatte vetää hänet vielä tukasta hänen taivaaseensa, tämän sankarin!

Parempi, kun annatte hänen maata siinä, mihin hän on paneutunut makaamaan, jotta uni tulisi hänen luokseen, tuo lohduttaja, vilvoittavalla rankkasateella:

Antakaa hänen maata, kunnes hän itsestään herää, kunnes hän itsestään peruuttaa kaiken väsymyksen ja mitä väsymys hänestä julisti!

Karkoittakaa, veljeni, ainoastaan koirat hänen luotaan, nuo laiskat liehijät, ja kaikki nuo kihisevät syöpäläiset: – kaikki nuo "sivistyneitten" kihisevät syöpäläiset, jotka jokaisen sankarin hiessä – herkuttelevat! —

19

Minä suljen kehiä ympärilleni ja pyhiä rajoja; yhä harvemmat nousevat kanssani yhä korkeammille vuorille: minä rakennan vuoriston yhä pyhemmistä vuorista. – Mutta mihin ikinä te nousette minun kanssani, oi veljeni: pitäkää huoli, ettei yhtään kärkkyilijää nouse teidän kanssanne!

Kärkkyilijä: se on mato, mateleva, kiemurtelevainen, joka tahtoo tulla lihavaksi teidän sairaissa haavoittuneissa sopissanne.

Ja se on hänen taitonsa, että hän arvaa nousevaiset sielut, silloinkuin ne ovat väsyneitä: teidän huoleenne ja alakuloisuuteenne, teidän arkaan häveliäisyyteenne hän rakentaa iljettävän pesänsä.

Missä väkevä on heikko, jalo liian lempeä, – siihen hän rakentaa iljettävän pesänsä: kärkkyilijä asuu siinä, missä suurella on pieniä haavoittuneita soppia.

Mikä on kaiken olevaisen korkein laji ja mikä alhaisin? Kärkkyilijä on alhaisin laji; mutta ken korkeimmasta lajista on, hän elättää useimmat kärkkyilijät.

Sillä se sielu, jolla on pisimmät portaat ja joka voi astua syvimmälle alas: kuinka eivät useimmat kärkkyilijät istuisi hänen kimpussaan? – tilavin sielu, joka laajimmin voi itsessään juosta ja harhailla ja leijailla; tuo välttämättömin, joka riemusta sattumaan syöksyy: – olevainen sielu, joka syntymiseen sukeltaa; omistavainen, joka tahtoo tahtomiseen ja pyytämiseen: – tuo itseänsä pakeneva, joka avarimmassa kehässä saavuttaa itsensä; viisain sielu, jota narrius suloisimmin kehoittaa: – tuo itseään enimmän rakastava, jossa kaikella on virtauksensa ja vastavirtauksensa ja vuoksensa ja luodevetensä: – oi, kuinka ei korkeimmalla sielulla olisi pahimmat kärkkyilijät?

20

Oi veljeni, olenko minä sitten julma? Mutta minä sanon: mikä suistuu, sitä pitää vielä sysättämänkin!

Kaikki tämänpäiväinen – se suistuu, se sortuu: ken tahtoisi sitä pidättää! Mutta minä – minä tahdon sitä sysätä menemään!

Tunnetteko hekuman, joka vyöryttää kiviä jyrkkiin syvyyksiin? – Nämä tämänpäivän ihmiset: katsokaa toki, miten ne vyöryvät minun syvyyksiini!

Parempien soittajien alkusoitto minä olen, oi veljeni! Esimerkki! Seuratkaa minun esimerkkiäni!

Ja ketä te ette opeta lentämään, opettakaa hänet nopeammin suistumaan! —

21

Minä rakastan urhoollisia: mutta siinä ei ole kyllin, että on päälle-hakkaaja, – täytyy myöskin osata katsoa, ketä iskee.

Ja usein on siinä enemmän urhoollisuutta, että joku hillitsee itsensä ja käy ohitse: jotta hän säästäisi itsensä arvokkaamman vihollisen varalle!

Teillä tulee olla ainoastaan vihollisia, jotka herättävät vihaa, muttei vihollisia, jotka herättävät halveksimista: teidän tulee olla ylpeitä vihollisistanne: näin minä opetin jo kerran.

Arvokkaamman vihollisen varalle, oi veljeni, tulee teidän säilyttää itsenne: senvuoksi teidän tulee käydä paljosta ohi, – varsinkin paljosta roskaväestä, joka meluaa teidän korviinne kansasta ja kansoista.

Pitäkää silmänne puhtaana heidän puolesta- ja vastaanolemisestaan. Siellä on paljon oikeaa, paljon väärää: ken siellä katselee, hän suuttuu.

Katsoa ja iskeä – se on siellä yhtä: senvuoksi lähtekää metsiin ja asettakaa miekkanne nukkumaan!

Kulkekaa omia teitänne! Ja antakaa kansan ja kansojen kulkee omiaan! – pimeitä teitä totisesti, joilla ei yksikään toive enää salamoi!

Hallitkoot kaupustelijat siellä, missä kaikki, mikä vielä loistaa – on kaupustelijakultaa! Ei ole enää kuninkaitten aika: mikä tänään kutsuu itseään kansaksi, se ei ansaitse kuninkaita.

Katsokaa toki, miten nämä kansat nyt itse tekevät kaupustelijani lailla: he poimivat itselleen pienimpään asti edut jokaisesta rikkaläjästäkin!

He pettävät toisiaan, he pettävät jotakin toisiltaan, sitä he kutsuvat 'hyväksi naapuruudeksi'. Oi autuasta etäistä aikaa, jolloin eräs kansa sanoi itselleen: 'minä tahdon olla kansojen – herra!' Sillä, veljeni: parhain on hallitseva, parhain tahtoo myös hallita!

Ja missä oppi toisin on, sieltä – puuttuu parhainta.

22

Jos heillä – olisi leipä ilmaiseksi, voi! Mitä he sitten kirkuisivat! Heidän elatuksensa – se on heidän oikea huvituksensa; ja heillä on oleva tukalaa.

Petoeläimiä he ovat: "työssään" – siinäkin on vielä ryöstöä, heidän "ansaitsemisessaan" – siinäkin on vielä toisen pettämistä! Siksi heillä on oleva tukalaa!

Parempia petoeläimiä on heistä näin tuleva; hienompia, viisaampia, ihmisenkaltaisempia: ihminen nimittäin on parhain petoeläin.

Kaikilta eläimiltä on ihminen jo ryöstänyt niiden hyveet: se on, kaikista eläimistä on ihmisellä ollut tukalinta.

Linnut vain ovat vielä yläpuolella häntä. Ja jos ihminen oppisi vielä lentämään, voi! minne saakka – hänen ryöstönhalunsa lentäisi ylös!

23

Niin minä tahdon miehen ja naisen: toisen vahvaksi sotimaan, toisen vahvaksi synnyttämään, mutta molemmat päällä ja jaloilla vahvoiksi tanssimaan.

Ja menetetty olkoon meille se päivä, jolloin ei ainakin kerran tanssittu! Ja väärä olkoon meille jokainen totuus, jonka ohella ei ainakin yhtä naurua syntynyt!

24

Teidän avioliittonne: pitäkää huoli, ettei siitä tule huonoa liittoa! Te liityitte yhteen liian varhain: niin siitä seuraa – avion rikkoutuminen.

Ja mieluummin vielä avion rikkoutuminen kuin aviotaakka ja aviovalhe! – Näin puhui minulle eräs nainen: "tosin minä rikoin avioliiton, mutta ensin rikkoi avioliitto – minut!"

Huonosti pariutuneitten minä huomasin alati olevan pahimmin kostonhaluisia: he antavat koko maailman kärsiä siitä, että he eivät enää kuulu itselleen.

Siksi minä tahdon, että rehelliset sanovat toisilleen: "me rakastamme toisiamme: pitäkäämme huoli, että me pidämme toisemme rakkaina! Vai onko meidän lupauksemme oleva erhetys?"

– "Antakaamme toisillemme odotusaika ja pieni avioliitto, jotta näkisimme, olemmeko kelvollisia suureen avioliittoon! Suuri asia on alati olla kahden!"

Näin minä neuvon kaikkia rehellisiä; ja mitä olisikaan minun rakkauteni yli-ihmiseen ja kaikkeen, mitä tuleva on, jos minä toisin neuvoisin ja puhuisin!

Ei teidän tule ainoastaan lisääntyä, vaan kohota – , siihen, oi veljeni, teitä avioliiton yrttitarha auttakoon!