Kitobni o'qish: «Muistelmia kuolleesta talosta», sahifa 4

Hän ei valehdellut. Ja mitenkä olisikaan häntä muuten lähetettyerityiseen osastoon? Tavallisia rikoksia rangaistaan paljoalieveämmin. Muuten oli Sirotkin toveriensa joukossa ainoasievännäköinen. Mitä tulee muihin saman osaston vankeihin, joitatäällä oli kaikkiansa noin viisitoista, niin oli oikein vastenmielistänähdä heitä; ainoastaan parin kolmen kasvot olivat jommoisiakin; muutkaikki olivat isokorvasia, rumia ja inhottavia; jotkut olivatharmaapäisiäkin. Jos tilaisuus sallii, niin kerron tästä joukkiostatoiste enemmän. Sirotkin oli usein Gasinin kanssa ystävyydessä, sensaman miehen kanssa, jonka tähden minä aloin tämän luvun, huomauttamalla, että hän töytäsi juopuneena kyökkiin ja että se seikkahämmensi minun alkuperäiset käsitykseni vankilan-elämästä.

Tämä Gasin oli hirveä olento. Hän teki kaikkiin kauhean, tuskallisen vaikutuksen. Minusta tuntui aina siltä, ettei kukaanvoinut olla julmempi kuin hän. Minä näin Tobolskissa ilkiötöistäänkuuluisan rosvon Kamenewin; näin sitten Sokolow'in, joka olikanteenalainen karannut sotamies ja julma murhaaja. Mutta eivät nekääntehnyt minuun niin vastenmielistä vaikutusta kuin Gasin. Minustatuntui väliin, että edessäni oli mahdottoman suuri, ihmisen kokoinenjättiläishämähäkki. Hän oli tataarilainen, tavattoman väkevä, väkevinmies koko vankilassa; kooltansa oli hän tavallista isompi, ruumiinrakennukseltaan vankka; pää oli hänellä ruma ja luonnottomaniso; hän kävi kumarassa ja katseli silmäkulmiensa alta. Vankilassakulki hänestä omituisia huhuja: tiedettiin, että hän oli ollutsotamiehenä, mutta vangit kertoivat (en tiedä, lieneekö ollut totta),että hän oli karkulainen Nertshinskistä; Siperjaan oli häntä lähetettyjo monasti, mutta aina oli hän karannut, muuttanut nimeä ja vihdoinjoutunut meidän vankilaamme, erityiseen osastoon. Hänestä kerrottiinmyöskin, että hän ennen ainoastaan huvikseen oli teurastellut pieniälapsia: hänen sanottiin ensin vieneen lapsen johonkin yksinäiseenpaikkaan, peloitelleen häntä siellä ja sitten, nautittuaan tarpeeksipienokaisen kauhusta, teurastaneen hiljaan ja vitkallisesti. Nämäjutut olivat ehkä perättömiä, sen raskaan vaikutuksen synnyttämiä,jonka Gasin teki kaikkiin, mutta ne sopivat kuitenkin hänenolentoonsa. Sen ohessa käyttäytyi hän vankilassa, selväpäisenäollessaan, sangen siivosti. Hän oli aina hiljainen, eikä koskaanriidellyt kenenkään kanssa, mutta siten menetteli hän ikäänkuinhalveksien muita, ikäänkuin olisi pitänyt itseään muita etevämpänä;hän puhui vähän ja oli aivan tahallaan harvasanainen. Kaikki hänenliikkeensä olivat hitaita, rauhallisia ja osoittivat itseensäluottamusta. Hänen silmistään näkyi, että hän oli älykäs sekä sangenkavala; hänen kasvoissaan kuvautui aina jonkunlaista ylpeyttä jakovuutta. Hän harjoitti viinakauppaa ja oli vankilan varakkaimpiaanniskelijoita. Mutta pari kertaa vuodessa joi hän itsensä humalaan jasilloin tuli näkyviin hänen luonteensa koko eläimellisyys. Vähitellenpäihtyessään alkoi hän ensin ärsyttää ihmisiä mitä ilkeimmilläivapuheilla, joita hän ikäänkuin edeltäpäin olisi valmistanut; vihdointäydellisesti humaltuneena tuli hän kovaan raivoon, tempasi veitsen jakävi ihmisiin käsiksi. Vangit, jotka tiesivät hänen kauheat voimansa, pakenivat ja piiloutuivat; hän ahdisti kaikkia, ken vaan sattui eteen.Mutta kohta keksittiin keino tämän riiviön hillitsemiseksi. Noinkymmenen samaan kasarmiin kuuluvaa miestä ryntäsi äkkiä hänenkimppuunsa ja alkoivat häntä piestä. Tuskin voidaan kuvailla, mitenkäkauheata tämä pieksäminen oli; häntä lyötiin rintaan, kupeisiin, sydänalaan ja vatsaan; lyötiin kovasti ja kauan, ja lakattiin vastasitten, kun hän oli kadottanut kaiken tuntonsa ja käynytpuolikuolleeksi. Toista ei olisi voitu lyödä niin kauheasti; sillätoinen olisi heittänyt henkensä. Siten ei ollut Gasinin laita.Lyömisen jälkeen käärittiin hän turkkiin ja kannettiin laverille. – "Kylläpähän paranee!" – Ja todellakin heräsi hän seuraavana päivänämelkein aivan terveenä sekä meni työhön äänettömän ja synkännäköisenä. – Ja joka kerta, kun Gasin joi itsensä humalaan, tiesijokainen vankilassa, että hänen päivänsä päättyy selkäsaunalla. Senhän tiesi itsekin, mutta joi yhtähyvin. Sillä tavoin kului muutamavuosi; vihdoin huomattiin, että Gasin rupesi masentumaan. Hän alkoivalittaa kaikenlaisia kipuja, alkoi nähtävästi heikontua; yhä useamminoleskeli hän lasaretissa… "Antautuipahan!" sanoivat vangittoisilleen.

Hän tuli kyökkiin sen puolalaisen viuluniekan seurassa, jotahumalikkaat tavallisesti palkkasivat soittamaan ilon täydentämiseksi,ja seisattui keskelle laattiaa tarkastellen ääneti läsnä olijoita.Kaikki vaikenivat. Kun hän vihdoin huomasi minut ynnä toverini, silmäili hän meitä vihamielisesti ja halveksivasti, naurahti sittentyytyväisen näköisenä, ikäänkuin olisi tehnyt jonkun päätöksen, jakovasti hoiperrellen astui pöytämme luo.

– Saankos kysyä, alkoi hän (hän puhui venäjää), millä varoillasuvaitsette juoda täällä teetä?

Mitään sanomatta katsahdin minä toveriini, ymmärtäen, että oli parastavaieta. Vähinkin vastaväite olisi saattanut hänet raivoon.

– Siis on teillä rahoja? jatkoi hän kyselyänsä. – Siis on teillärahoja koko joukko, mitä? Sitä vartenkos te olette vankilaan tulleet?Oletteko tulleet teetä juomaan? Puhukaa, että teitä!..

Vaan huomattuaan, että me olimme päättäneet olla vaiti, kävi häntulipunaiseksi ja vapisi raivosta. Hänen lähellään nurkassa oli suuripönttö, jossa säilytettiin päivälliseksi ja illalliseksi vangeilleleikattua leipää. Se oli niin iso, että siihen mahtui leipää puolellevankilan väestölle; nyt oli se tyhjä. Hän tarttui siihen molemmillakäsillään ja kohotti sen ylitsemme; hetkisen kuluttua olisi hänmusertanut meidät. Katsomatta siihen, että murhaa tai murhanaikomustaseurasi ikävyyksiä koko vankilalle: olisi ryhdytty tutkisteluihin, tiedusteluihin, ruvettu noudattamaan suurempaa ankaruutta, jonkatähden vangit kaikella muotoa kokivatkin välttää semmoisia rikoksia, – katsomatta kaikkeen tähän, vaikenivat nyt kaikki ja odottelivat. Eikuulunut sanaakaan puolustukseksemme! Ei kukaan huudahtanut Gasinille! – niin kovasti vihasivat he meitä! Heitä nähtävästi huvitti meidänvaarallinen tilamme… Mutta asia päättyi onnellisesti: juuri kun hänaikoi heittää pöntön päällemme, huudahti joku eteisestä:

– Gasin! Viina varastettiin!..

Hän heitti pöntön laattialle ja töytäsi kuin hurja kyökistä.

– No, Jumala pelasti! sanoivat vangit toisilleen. – Ja vielä kauanaikaa jälestäkin päin puhuivat he siitä.

Minä en saanut myöhemminkään selville, oliko tämä ilmoitus viinanvarastamisesta todenmukainen vai ainoastaan meidän pelastukseksemmekeksitty.

Iltapimeällä, ennenkuin kasarmit suljettiin, kävelin minä paalujenluona ja mieltäni ahdisti raskas suru, jommoista en ole koskaanmuulloin tuntenut. Vaikealta tuntuu vankeuden ensi päivä, olipa sesitten linnassa tai vallikellarissa taikkapa Siperjassa… Minämuistan, että enimmin antoi minulle ajatuksen aihetta eräs seikka, joka koko vankeusaikani kuluessa usein palasi mieleeni; se olirangaistuksien epätasaisuus samanlaisista rikoksista. Tosin ei voirikoksiakaan verrata toisiinsa, eipä lähennellenkään. Esimerkiksi: onkaksi murhamiestä; molempien asia on tarkoilleen punnittu; kummankinrikoksesta seuraa melkein sama rangaistus. Mutta nähkääpäs sen ohessa, mimmoinen ero on rikoksissa. Toinen heistä on tappanut ihmisenturhanpäiten, sipulista: tuli maantielle ja murhasi ohi kulkevanmiehen, mutta miehelläpä oli vaan sipuli omaisuutta. Toinen taas onmurhannut intohimoisen hirviön, puolustaessaan morsiamensa, sisarensatai vaimonsa kunniaa. Toinen on tehnyt murhan maata kiertäessään, monilukuisten ruunun-miesten ahdistamana puolustaen vapauttaan,elämätään, usein nälkään kuolemaisillaan; toinen taas teurastaa pieniälapsia ainoastaan huvikseen, tunteakseen käteensä niiden lämmintäverta, nauttiakseen niiden viimeisestä pelon vapistuksesta. Ja mitäpässiitä? Molemmat joutuvat samaan vankilaan. Tosin on olemassajonkunlainen erilaisuus rangaistusajan pituudessa. Mutta nämäeroitukset ovat verrattain vähäpätöisiä, jota vastoin eroituksiasamanlaisissa rikoksissa on – lukematon paljous. Eroituksia on yhtämonta kuin luonteitakin. Mutta otaksukaamme, että tätä seikkaa ei voipoistaa eikä tasoittaa, että se on jonkunlainen ratkaisematon tehtävä,niinkuin esim. ympyrän neliöitseminen. Mutta sen ohessa on olemassaeräs toinenkin eroitus, eroitus rangaistuksien seurauksissa…Vankilassa on ihmisiä, jotka siellä kuihtuvat, sulavat kuin kynttilätja on taas toisia, jotka vapaina ollessaan tuskin tiesivätkään, ettämaailmassa voi olla niin iloista elämää, mieluisien, sukkelientoverien seurassa. On niitä vankilassa semmoisiakin. Kuinkas onsivistyneen, tunnokkaan miehen laita? Hänen oman sydämensä särkymurtaa hänen voimansa pikemmin kuin mikään rangaistus. Hän tuomitseerikostansa ankarammin kuin mikään laki. Ja hänen rinnallaan on toinen, joka koko vankeutensa aikana ei edes kertaakaan ota ajatellakseenmurhatyötään. Vieläpä pitää hän itseään oikeutettuna. On semmoisiakin, jotka tekevät suotta rikoksia, saadakseen vaihtaa tukalaksi tulleenvapautensa vankilan elämään. Vapaana ollessaan on semmoinen ihminenelänyt aina alennuksen tilassa, tehnyt työtä aamusta yöhön saakka, urakkamiestänsä varten saamatta koskaan syödä tarpeeksensa; muttavankilassa on työ helpompaa, leipää on tarpeeksi ja niin hyvää, etteihän moista ole nähnytkään; pyhinä annetaan hänelle lihaa, ja senlisäksi saa hän antimia sekä työn ansiota. Ja seura sitten? Hänentoverinsa ovat ovelaa, sukkelaa ja tiedokasta väkeä; hän ei olesemmoisia tovereita vielä koskaan nähnyt. Hän pitää seuraa paraimpana, mitä suinkin olla voi. Tekeeköhän rangaistus näihin kumpaankinsamanlaisen vaikutuksen? Mutta jättäkäämme ratkaisemattomat kysymyksetsikseen. – Rumpu lyö, täytyy joutua kasarmiin.

IV

Ensimäisiä vaikutuksia.

Alkoi viimeinen lukeminen, jonka jälkeen kasarmit suljettiin, kukinerilaisella lukolla, ja vangit jätettiin lukittujen ovien taa aamunkoittoon asti.

Lukemista toimitti aliupseeri kahden sotamiehen avulla. Sitä vartenasetettiin vangit tavallisesti seisomaan pihalle ja paikalle saapuivartija-upseeri. Mutta usein tämä temppu tapahtui yksinkertaisemmin.Luettiin joka kasarmissa erittäin. Niin tehtiin nytkin. Lukijat useinerehtyivät, lukivat toistamiseen, menivät pois ja tulivat jälleen.Vihdoin vartijaraukat saivat toivotun määrän täyteen ja sulkivatkasarmin. Siinä sai sijansa noin kolmekymmentä henkeä, tungettuinajotenkin ahtaasti lavereille. Oli vielä aikaista käydä levolle ja senvuoksi itsekunkin täytyi ryhtyä johonkin toimeen.

Päällysmiehistä jäi kasarmiin ainoastaan invaliidi, josta jo ennenolen puhunut. Kussakin kasarmissa oli sen ohessa vanhin, jonka majuuriitse valitsi vankien joukosta, tietysti katsoen valittavan hyväänkäytökseen. Sangen usein tapahtui, että vanhimmatkin joutuivat kiinnijostain suuremmasta kujeesta; he saivat silloin selkäänsä, menettivätkunniavirkansa ja joutuivat samanarvoisiksi kuin muutkin vangit.Meidän kasarmissamme oli vanhimpana Akim Akimitsh, joka kummakseniärjyi joskus vangeille. Nämä vastasivat hänelle enimmitenpilapuheilla. Invaliidi oli viisaampi, eikä sekaantunut mihinkään, vaan jos hän joskus sattui kieltänsä liikauttamaan, niin tapahtui sevaan ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi. Enimmiten istui hän äänetipenkillään ja suutaroi, eivätkä vangit pitäneet hänestä juuri mitäänlukua.

Vankeuteni ensimäisenä päivänä tein minä erään huomion ja tulinsittemmin vakuutetuksi, että se oli oikea. Huomioni oli se, ettäkaikilla vapaudessa olevilla ihmisillä ilman poikkeusta, alkaenvankien välittömistä vartijoista, kaikkiin niihin asti, joita vankilanelämä tavalla tai toisella koski, oli liioteltuja ajatuksia vangeista.Tuntuipa melkein siltä, ikäänkuin he olisivat joka hetki odotelleetvangin ryntäystä veitsi kourassa jonkun viattoman ihmisen kimppuun.Mutta omituisinta oli se, että vangit itsekin tiesivät että heitäpeljättiin ja se seikka synnytti heissä nähtävästi jonkunlaistaylpeyttä. Huomattava on kuitenkin, että vankien paras päällikkö on se, joka heitä ei pelkää. Ja yleensä, ylpeydestä huolimatta, vangeillekinon paljoa mieluisampaa, kun heihin luotetaan. Siten voidaan saavuttaaheidän suosiotansakin. Vankeusaikanani tapahtui, vaikka tosin sangenharvoin, että joku päälliköistä tuli vankilaan ilman vartijoita. Olipahauska nähdä, kuinka se hämmästytti vankeja. Semmoista pelotontapäällikköä aina kunnioitettiin ja jos joku rikos olikin tekeillä, jäise hänen läsnä ollessaan tekemättä. Vankien vaikuttamaa pelkoa onolemassa kaikkialla, missä vaan on vankeja, enkä minä oikein tiedä,mikä siihen lienee syynä. Jonkunlaista aihetta senlaiseen pelkoonantaa tietysti jo vangin, pahantekijäksi tunnustetun ihmisenulkomuotokin; sen ohessa tietää jokainen vankilaa lähestyvä, että sensisällä oleva ihmislauma on kokoontunut sinne vastoin omaa tahtoansaja etteivät mitkään toimenpiteet voi muuttaa elävää ihmistäkuolleeksi: hän säilyttää tunteensa, koston- ja elämänhalunsa sekämuut taipumuksensa ja tahtoo niitä tyydyttää. Mutta siitä huolimattaei vankia tarvitse ollenkaan pelätä; sillä eihän ihminen rupea niinhelposti toistansa veitsi kourassa ahdistamaan. Sanalla sanoen, jossemmoinen vaara onkin mahdollinen, jos se joskus voipikin tapahtua, niin ovat moiset onnettomuudet kuitenkin niin harvinaisia, etteiniistä maksa puhuakaan. Kysymys on nyt tietysti ainoastaan tuomituistavangeista, joista moni iloitsee päästyään viimeinkin vankeuteen(siihen määrin mieluista on väliin uusi elämä), ja tahtoo siis eläähiljaan sekä rauhallisesti; sitä paitsi kovin levottomia estävät muutvangit liiasta vallattomuudesta. Pakkotyöläinen, olkoon hän kuinkarohkea ja häijy tahansa, pelkää vankeudessa kaikkea. Kanteen-alaisenvangin laita on taas toinen. Hän voipi todellakin hyökätä syrjäisenihmisen kimppuun ilman mitään näennäistä syytä, ainoastaan sen tähden, että hän saa huomenna rangaistuksensa. Mutta kun uusi rikos tapahtuu, lykkääntyy rangaistuskin tuonnemmaksi. Vaikuttavana syynä hyökkäykseenon siis kohtalon muuttaminen, maksoi mitä maksoi. Tunnenpa eräänsellaisen omituisen tapauksen.

Täällä vankilassa, sotilasosastossa oli eräs entinen sotamies, jokaoli tuomittu vankeuteen pariksi vuodeksi; hän oli hirveä kerskailijaja suuri pelkuri. Yleensä tavataan näitä ominaisuuksia venäläisessäsotamiehessä aivan harvoin. Meidän sotilaamme näyttää aina niintoimekkaalta, ettei hänellä ole aikaa kerskailemiseen. Mutta jos hänkerran on kerskailija, on hän samalla myöskin tyhjäntoimittaja japelkuri. Dutow (vangin sukunimi) pääsi viimein lyhyen vankeusaikansapäähän ja palasi jälleen linjarykmenttiin. Mutta hänen kalttaisensa, joita lähetettiin vankilaan muka parannusta varten, turmeltuivatsiellä ja joutuivat usein, pari-kolme viikkoa vapaana oltuansa, takasin vankeuteen, ei kuitenkaan enää pariksi kolmeksi vuodeksi vaan"ainaiseen osastoon", viideksitoista vuodeksi. Niinpä kävi nytkin.Kolmen viikon kuluttua vapaaksi pääsemisensä jälkeen teki Dutowmurtovarkauden; sitä paitsi oli hän röyhkeä ja vallaton. Oikeustuomitsi kovan rangaistuksen. Siitä pahanpäiväisesti säikähtyneenähyökkäsi hän, päivää ennen kuin hänet piti suljettaman ulossotarinnasta, veitsi kourassa, vankien huoneeseen tulleen upseerinkimppuun. Tietysti hän käsitti aivan hyvin, että seurauksenasemmoisesta teosta on vaan kovempi rangaistus ja pitempi vankeusaika.Mutta hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan lykätä rangaistuksenkauheata hetkeä, vaikkapa muutamiksi tunneiksi. Hän oli siihen määrinpelkuri, ettei tohtinut edes haavoittaakaan upseeria; hyökkäys olitehty ainoastaan näön vuoksi, jonkunmoisen uuden rikoksen aikaansaamiseksi, että sen johdosta vaan syntyisi uusi oikeudenkäynti.

Rangaistuksen edellä oleva hetki on vangille tietysti kauhea, ja minäolin tilaisuudessa näkemään useita tuomittuja rangaistuksen edellisenäpäivänä. Tavallisesti kohtasin minä heitä sairashuoneessa, vankienosastossa, jossa usein makasin kipeänä. Kaikki vangit koko Venäjänmaassa tietävät, että lääkärit ovat heitä kohtaan säälivämpiä kuinmuut ihmiset. Lääkärit eivät tee koskaan mitään eroitusta vankienvälillä, kuten melkein kaikki muut vastoin tahtoansa tekevät. Alhainenkansa on tässä kohden kuitenkin poikkeuksena, sillä se ei moitikoskaan vankia hänen rikoksestaan, olkoonpa rikos kuinka suuritahansa, vaan pitää sen sovitettuna kärsityn rangaistuksen ja kovanonnen kautta. Senpä tähden sanookin venäläinen rikosta onnettomuudeksija rikoksen tekijää onnettomaksi. Sellaisessa nimityksessä on syvämerkitys, jonka ohessa on huomattava, että sanasepitys on tehtytajuttomasti, vaistomaisesti. Mutta lääkärejä pitävät vangit useintodellisina suojelijoinansa, etenkin kanteen-alaiset, joiden tila ontukalampi kuin muiden. Sellainen vanki laskee arviolta, milloin hänenkauhea rangaistuspäivänsä saapuu ja lähtee sairashuoneeseenlykätäkseen tuon raskaan hetken vaikka hiukankin tuonnemmaksi. Kun hänsitten sairashuoneesta palaa ja tietää varmaan, että rangaistustapahtuu huomenna, tulee hänen mielensä kovin levottomaksi. Muutamatkoettavat itserakkaudesta salata tunteitaan, vaan teeskennelty rohkeusei voi pettää ketään. Muut huomaavat, kuinka asianlaita on, vaikka heihmisrakkaudesta vaikenevatkin. Minä tunsin erään nuoren murhaajan, entisen sotamiehen, joka oli tuomittu saamaan täyden määränkepinlyöntejä. Hänet valtasi semmoinen pelko, että hän päätti juodaedellisenä päivänä korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa. Huomattavaon, että viinaa on aina olemassa rangaistavaksi tuomitulla vangilla.Sitä hankitaan suuresta maksusta kauan aikaa edeltäpäin ja tuomittu onvaikka puolen vuotta välttämättömiä tarpeitaan vailla, säästääkseenrahaa viinakortteliin, jonka hän juopi neljänneksen tuntia ennenrangaistustaan. Vangit ovat yleensä vakuutetut siitä, että juovuksissaoleva tuntee vähemmin kipua vitsojen tai kepin lyönneistä. Kunmiesparka oli juonut viinan, tulikin hän oitis sairaaksi; hän oksensiverta ja hänet vietiin melkein tunnottomana sairaishuoneeseen. Tämäoksentaminen turmeli hänen rintansa siinä määrin, että hänessämuutaman päivän kuluttua ilmestyi oireita varsinaiseen keuhkotautiin, johon hän puolen vuoden kuluttua kuolikin. Lääkärit, jotka häntäparantelivat, eivät tienneet, mistä tauti oli alkunsa saanut.

Puhuessani vankien arkamaisuudesta rangaistuksen edellä, on minunlisättävä, että moni heistä osoitti hämmästyttävää pelottomuuttakin.Minä muistan monta esimerkkiä uhkarohkeudesta, joka välistä näyttijonkunlaiselta tunnottomuudelta, ja nämä esimerkit eivät olleetharvinaisia. Etenkin on muistossani erään julman pahantekijänrangaistus. Muutamana kesäpäivänä levisi sairashuoneessa huhu, ettäillalla rangaistaan erästä karannutta sotamiestä ja kuuluisaa rosvoaOrlowia sekä tuodaan sitten vankien osastoon. Odotellessaan Orlowiasanoivat sairaat, että häntä rangaistaan kovasti. Kaikkien mieli olijotenkin liikutettu ja myönnän, että minäkin odotin tuota rosvoa hyvinuteliaana. Jo kauan olin hänestä kuullut ihmeitä. Miestä sanottiinsemmoiseksi ilkiöksi, jommoisia on harvassa; hän oli murhaillutkylmäverisesti sekä vanhuksia että lapsia; hänessä oli sitä paitsitahdon voimaa ja hän tunsi tämän voimansa. Häntä syytettiin useistamurhatöistä ja tuomittiin saamaan keppiä kujajuoksussa. Hänet tuotiinsamana iltana sairashuoneeseen, jossa jo oli pimeä, niin ettäkynttilät olivat sytytetyt. Orlow oli melkein tunnoton ja kovinvaalea, hänen pikimusta, tuuhea tukkansa oli vanuksissa. Hänenselkänsä oli pöhöttynyt ja verisensinertävä. Koko yön hoitivat häntämuut vangit, muuttivat hänelle haudevettä ja kääntelivät häntätoiselta kyljeltä toiselle, antoivat hänelle lääkkeitä, aivan kuin hänolisi ollut heidän oma sukulaisensa tai hyväntekijänsä. Seuraavanapäivänä tointui hän täydellisesti ja astui pari kertaa laattianpoikki! Se hämmästytti minua; sillä hän oli tullut sairashuoneeseenkovin heikkona ja rasittuneena. Hän oli kärsinyt samalla kertaa puolettuomituista kepinlyönneistä. Lääkäri keskeytti rangaistuksenhuomattuaan, että sen jatkaminen olisi tuottanut vangillevälttämättömän kuoleman. Sen ohessa oli Orlow pienikasvuinen jaheikkoruumiinen mies sekä kuihtunut pitkällisen oikeuden käynninaikana. Ken on sattunut tapaamaan oikeudenalaisia vankeja, sevarmaankin muistaa kauan aikaa heidän kuihtuneita, laihoja ja kalpeitakasvojaan sekä kuumeentapaista silmäystään. Siitä huolimatta paraniOrlow nopeasti. Paranemiseen vaikutti nähtävästi hänen sisällinen, henkinen lujuutensa. Tosiaankin oli hän aivan tavaton ihminen.Uteliaisuudesta tutustuin minä häneen lähemmin ja tutkistelin häntäkokonaisen viikon. Varmaa on, etten koskaan elämässäni ole tavannutvoimakkaampaa, lujaluontoisempaa miestä. Minä olin nähnyt tosin joTobolskissa erään yhtä kauhean maineen saavuttaneen henkilön, eräänentisen rosvopäällikön. Hän oli villipedon kalttainen ja kun seisoihänen vieressään, tietämättä edes hänen nimeänsäkään, niin voi jovaistomaisesti tuntea olevansa jonkun hirveän olennon läheisyydessä.Mutta hänessä kummastutti minua henkinen tylsyys. Aineellisuudella olisemmoinen valta hänen henkisten ominaisuuksiensa rinnalla, että joensi silmäykseltä näki hänessä ainoastaan ruumiillisten nautintojen jalihanhimojen hurjia taipumuksia. Olen vakuutettu, että Korenew – seoli rosvon nimi – olisi masentunut ja vavissut pelosta rangaistuksenedellä, vaikka hän oli tehnyt murhatöitä silmiänsä räpäyttämättä.Orlow oli hänen täydellinen vastakohtansa. Hänessä oli aineellisuuskärsinyt täydellisen tappion. Tämä mies näytti voivan hallita itseääntäydellisesti, hän halveksi kaikkia vaivoja sekä rangaistuksia ja oliaivan peloton. Hänessä ilmaantui vaan suunnatonta mielenlujuutta, koston halua ja pyrkimistä tarkoituksien perille. Muun muassahämmästytti minua hänen suuri kopeutensa. Hän katseli kaikkeahalveksien, kuitenkin ilman mitään teeskentelyä, ikäänkuin luonnonvaatimuksesta. Luulenpa, ettei kukaan olisi voinut vaikuttaa häneen.Hän katseli kaikkea tavattoman tyynenä, ikäänkuin ei olisi ollutmitään, joka olisi voinut häntä kummastuttaa. Ja vaikka hän täysinymmärsi, että muut vangit pitivät häntä kunniassa, ei hän koskaanpöyhkeillyt heidän edessään. Kuitenkin olivat kunnianhimo ja ylpeysmelkein poikkeuksetta kaikkien vankien yhteisenä ominaisuutena. Hänoli hyvin ymmärtäväinen ja omituisen suoramielinen, vaikkei ollenkaanmikään lörpöttelijä. Kysymyksiini vastasi hän suoraan, että hänodotteli paranemistaan päästäkseen pikemmin rangaistuksestaan; ensinsanoi hän peljänneensä, ettei voisi sitä kestää. – "Mutta nyt",lisäsi hän iskien minulle silmää, "on asia ratkaistu. Kun olen saanutjäljellä olevat lyönnit, lähetetään minut muiden mukana Nertshinskiin, mutta tiellä minä karkaan! Karkaan aivan varmaan! Kunhan selkä vaanpikemmin paranisi!" Ja näiden viiden päivän kuluessa odotti hänhartaasti päästäksensä pois sairashuoneesta. Väliin oli hän hyvinkinleikkisä ja iloinen. Minä yritin puhella hänen kanssaan hänenentisistä vaiheistaan. Hän rypisti hieman silmäkulmiaan, kun rupesinniistä kyselemään, vaan vastasi kuitenkin aina suoraan. Mutta kun hänhuomasi, että minä koettelin herätellä hänen omaatuntoansa ja saadahäntä katumuksen tielle, katsahti hän minuun peräti halveksivasti jaylpeästi, ikäänkuin olisin äkkiä muuttunut hänen silmissään pieneksipojaksi, jota ei sovi aikamiehenä kohdella. Osoittivatpa hänenkasvonsa jonkunlaista surkuttelemistakin minua kohtaan. Hetkisenkuluttua purskahti hän sydämelliseen naurunhohotukseen, jokakuitenkaan ei ollut ivanaurua, ja minä olen vakuutettu, että kun hänoli yksinänsä ja sattui muistamaan sanojani, nauroi hän ehkä montakinkertaa itsekseen. Vihdoin lähti hän sairashuoneesta, vaikkei hänenselkänsä ollutkaan vielä täydellisesti parantunut; minä myöskin jätinsairashuoneen ja palasin vankilaan; hänet taas vietiin vahtipaikalle, jossa häntä oli ennenkin pidetty. Erotessamme puristi hän kättäni, joka seikka osoitti hänen puoleltaan suurta luottamusta minua kohtaan.Syynä käden puristamiseen lienee ollut sekin, että hän oli tyytyväinensilloiseen hetkeen. Toden teolla ei hän voinutkaan olla minuahalveksimatta, sillä olinhan minä hänen mielestään onneton, heikko jakaikin puolin surkuteltava olento. Seuraavana päivänä vietiin hänettoistamiseen rangaistavaksi.

Kun kasarmimme suljettiin, sai se omituisen näön – se näyttivarsinaiselta ihmisasumukselta. Nyt vasta sain minä nähdävankeustoverieni oikeata kotielämää. Päivällä voivat aliupseerit, vartijat tai muut päälliköt ilmestyä joka hetki vankilaan, ja siitäpäsyystä sen asukasten käytös olikin silloin hiukan teeskenneltyä javarovaa, ikään kuin he alinomaa olisivat odottaneet jotainrauhattomuutta. Mutta niin kohta kun kasarmi suljettiin, asettui kukinpaikoilleen ja useimmat ryhtyivät johonkin käsityöhön. Huonevalaistiin äkkiä. Kullakin oli oma kynttiläjalkansa. Mikä rupesisaappaita valmistamaan, mikä taas vaatteita neulomaan. – Tukahuttavailma kävi yhä rasittavammaksi. Joukko velikultia istahti nurkkaankyykkysilleen laattialle levitetyn maton ääreen korttia lyömään.Melkein kussakin kasarmissa oli jollakin vangilla kyynärän vertapahanpäiväistä mattoa, kynttilä ja tavattoman taliset, rasvaisetkortit. Kaikkea tätä sanottiin yhteisellä nimellä "maidaniksi."Korttien isäntä sai pelaajilta maksun, noin viisitoista kopeikkaayöltä; se olikin hänen tulolähteensä. Tavallisesti pelattiin "kolmealehteä", n.s. gorka-leikkiä y.m. Kaikki olivat rahapelejä. Kukinpelaaja laski eteensä kasan vaskirahoja s.o. kaikki, mitä hänelläkäsillä oli, ja pelasi, kunnes oli menettänyt ne tyyten tai korjannutitselleen toveriensa rahat. Peli loppui myöhään yöllä, vaan kestivälistä aina aamun koittoon saakka, jolloin kasarmin portit avattiin.Meidän huoneessamme samoin kuin vankilan muissakin kasarmeissa olikerjäläisiä, s.o. joko viinan ja korttipelin kautta omaisuutensamenettäneitä tai muuten luonnostaan kerjäämiseen taipuvia ihmisiä.Käytän tahallani sanaa "luonnostaan." Tosiasia on näet, ettäkaikkialla kansassamme, olkootpa olot mimmoiset hyvänsä, on muutamiaomituisia henkilöitä, jotka ovat hiljaisia ja usein uutteroitakin, vaan joita jo kohtalo näyttää määränneen ikuisiksi kerjäläisiksi. Heovat aina raukkamaisia, aina siivottomia, näyttävät poljetuilta, masennetuilta ja ovat alituisesti muiden, tavallisesti huilaavien taiäkkiä rikastuneiden ja sen johdosta ylvästelevien käskettävinä.Kaikenmoinen alkuunpano on heille hyvin vaivaloista. He ovat ikäänkuinsyntyneet palvelemaan, tottelemaan ja tanssimaan vieraan pillinmukaan; heidän toimenaan on vieraan käskyn täyttäminen. He eivät voirikastua mitenkään; he pysyvät aina kerjäläisinä. Olen huomannut, ettäsemmoisia ihmisiä on muuallakin kuin alhaisossa; niitä on kaikkiallayhteiskunnassa, joka säädyssä, joka puolueessa, aikakauslehdissä jaseuroissa. Niin oli asianlaita kussakin kasarmissa, kussakinvankilassa, ja niinpian kun maidan pantiin toimeen, ilmestyikohta joku semmoinen henkilö palvelemaan. Hänet palkattiintavallisesti yhteisesti, koko yöksi, viidestä kopeikasta, ja hänenpäävelvollisuutensa oli seisoa koko yö vartioimassa. Tavallisestioleskeli hän noin kuusi tai seitsemän tuntia pimeässä eteisessäkolmenkymmenen asteen pakkasessa kuunnellen joka jysäystä, heläystäjoka askelta. Majuuri tai vartijat ilmestyivät välistä vankilaanjotenkin myöhään yöllä, astuivat sisään hiljaan ja tapasivat sekäpelaajat että työntekijät kuin myöskin liiat kynttilät, joita voitiinnähdä pihaltakin. Kun eteisen lukko äkkiä narahti, oli myöhäistäpiiloutua, sammuttaa kynttilät ja heittäytyä laverille. Mutta kunvahtipalvelijan oli siinä tapauksessa odottaminen kuritustamaidanilta, olivatkin semmoiset erehdykset hyvin harvinaisia. Viisikopeikkaa on tosin turhanpäiväinen maksu vankilassakin; mutta minuahämmästytti aina palkkaajien kovuus sekä armottomuus niin tällaisissakuin muissakin tilaisuuksissa. "Kun rahan sait, niin palvele!" – siinä mahtilause, joka ei sietänyt vähintäkään vastustelemista.Juopunut huilaaja, joka lukua pitämättä tuhlaili rahaa sinne ja tänne, teki kaiken mokomin vääryyttä sille, joka häntä palveli, ja sen seikanhuomasin minä paitsi vankilassa myöskin muualla.

Minä jo sanoin, että kasarmissa useimmat rupesivat jotakin työtätekemään: pelaajia lukuun ottamatta oli ainoastaan viisi joutilastahenkilöä; he menivät oitis levolle. Minun paikkani laverilla oli ovenvieressä. Laverin toisella puolen, pääksytysten, oli Akim Akimitshinleposija. Kello kymmeneen tai yhteentoista asti teki hän työtä,liimaillen kokoon jotain kirjavaa kiinalaista lyhtyä, joka oli häneltätilattu kaupunkiin verrattain hyvästä hinnasta. Lyhtyjä valmisti hänmestarillisesti, määrätystä kaavasta poikkeamatta; työnsä päätettyäänpani hän kaikki kapineensa huolellisesti talteen, levitti polstarinsa, rukoili Jumalaa ja asettui hiljaan levolle. Siivoutta ja järjestystänoudatti hän mitä suurimmalla tarkkuudella; nähtävästi piti hänitseään sangen viisaana miehenä, kuten typerät ihmiset ylipäänsätekevät. Jo ensipäivästä tuntui hän minusta hieman vastenmieliseltä;muistaakseni ajattelin minä hänestä sinä päivänä paljon ja ihmettelinetenkin sitä, että hänen kalttaisensa henkilö, joka maailmassa olisivoinut hyvin menestyä, oli joutunut vankilaan. Vastedes olen vielämonasti puhuva Akim Akimitshista.

Kerron lyhyesti kasarmimme muista asukkaista. Minun piti oleskellatäällä monta vuotta ja olivathan kaikki nuo ihmiset asuintoverejani.Ei ole siis kumma, että minä tarkastelin heitä hyvin uteliaasti.Vasemmalla puolellani oleville lavereille oli sijoittunut joukkoKaukaasian vuorelaisia, joita oli tänne tuomittu enimmiten ryöstöistäeri pitkiksi ajoiksi. Heitä oli: kaksi lesgiläistä, yksitshetsheniläinen ja kolme Dagestanin tatarilaista. Tshetsheniläinenoli synkännäköinen, jörömäinen mies; tuskinpa puhui hän kenenkäänkanssa, katseli vaan ympärilleen vihaisesti, silmäkulmiensa alta, myrkyllisen ilkeä hymy huulilla. Toinen lesgiläisistä oli jo vanhaukko, varustettu pitkällä könkönenällä; hänen ulkomuotonsa oli kuinryövärin ainakin. Sitä vastoin hänen toverinsa, Nurra, teki minuunheti ensialussa sangen miellyttävän vaikutuksen. Hän oli vielänuorenlainen mies, kooltaan keskinkertainen ja vankkaruumiinen;hänellä oli vaalea tukka, vaaleansiniset silmät, ylöspäin pyrkivä nenäja muuten vivahti hän kasvoiltaan suomalaiseen naiseen; hänen säärensäolivat koukistuneet alituisesta ratsastamisesta. Koko hänen ruumiinsaoli täynänsä painetin sekä luotien haavoja. Kotimaassaan oli hänkuulunut rauhoitettuihin vuorelaisiin, mutta hän oli matkustellutkuitenkin alinomaa vihamielisten kansalaistensa luo tehden heidänseurassaan hyökkäyksiä venäläisiä vastaan. Vankilassa rakastivat häntäkaikki. Hän oli aina iloinen ja ystävällinen muita kohtaan, teki työtävaikeroimatta, oli tyyni ja reipas, vaikka osoittikin useintyytymättömyyttä vankilassa vallitsevaan pahuuteen ja likaisuuteen; varkaus, petos, juoppous ja ylipäänsä kaikenlainen epärehellisyyssuututti häntä kovasti; riitaa ei hän kuitenkaan alkanut kenenkäänkanssa, vaan käänsi selkänsä kaikelle inhoittavalle. Koko vankeutensaaikana ei hän itse varastanut mitään eikä tehnyt muutakaan rikosta.Hän oli kovin jumalinen ja rukoili ahkeraan; muhamettilaisten juhlienedellä olevat paastot vietti hän kuin intoilija ainakin rukoillen yötläpensä. Kaikki pitivät hänestä ja luottivat hänen rehellisyyteensä. – "Nurra on jalopeura", sanoivat vangit, ja sen nimen sai hänpitääkin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänet lähetetäänmääräajan kuluttua takasin Kaukaasiaan. Luulenpa, että hän olisikuollut, jos häneltä olisi riistetty tämä toivo. Jo vankeuteniensipäivänä veti hän huomioni puoleensa. Enhän voinut ollaeroittamatta hänen lempeitä, miellyttäviä kasvojaan muiden vankienilkeistä, synkistä, hullunkurisista muodoista. Tuskin olin ollutvankilassa puoli tuntia, kun hän sivumennessään pudisti minuaolkapäästä ja nauroi ystävällisesti. En voinut alussa ymmärtää, mitähän sillä tarkoitti; sillä venäjää puhui hän hyvin huonosti. Kohta senjälkeen tuli hän jälleen luokseni ja ystävällisesti hymyillen löiminua olkapäähän. Sitten yhä uudelleen ja sitä jatkoi hän kolmenpäivän kuluessa. Tarkoituksensa oli, kuten minä sittemmin huomasin, osoittaa, että hänen oli minua sääli, että hän tunsi, kuinka vaikeataminun oli tutustua vankilaan; hän tahtoi näyttää minulle ystävyyttään, rohkaista mieltäni ja osoittaa avuliaisuutta. Hyväsydäminen, lapsellinen Nurra!