Kitobni o'qish: «Muistelmia kuolleesta talosta», sahifa 20

– Olkoonpa vaikka niinkin!

Ja Skuratow painoi Mametkan lakin syvään hänen päähänsä, jonka jälkeenhän mitä iloisimmalla tuulella lähti pois kyökistä.

Kokonaisen viikon kestivät ankarat toimenpiteet vankilassa, samallakun lähitienoilla jatkettiin karkulaisten etsimistä. Minä kummastelinsitä, että vangit saivat tarkat tiedot esimiesten toimenpiteistävankilan ulkopuolella. Ensi päivinä olivat nämä tiedot edullisiakarkulaisille, joista ei kuulunut niin mitään! kadoksissa vaan olivat, siinä kaikki. Vangit hymyilivät toisilleen, ja levottomuuskarkulaisten kohtalon johdosta rupesi haihtumaan. "Eivätpähän vaanlöydä!" sanoivat vangit tyytyväisen näköisinä toisilleen.

– Katosivat kuin pyssyn kuula!

– Katosivat ja kielsivät ikävöimästä, kun kohta muka palaavat.

Täällä tiedettiin, että ympäristön asukkaat oli pantu liikkeelle, ettäkaikki epäiltävät paikat, metsät ja polut olivat vartioittuina.

– Turhaa vaivaa, sanoivat vangit naurusuin; – kyllähänkarkulaisillakin on suojelijansa, jonka luona he nyt oleilevat.

– Tietysti heillä on! arvelivat toiset; – kyllähän semmoiset mieheteteensä osaavat katsoa.

Sitten puhuttiin vielä enemmänkin; arveltiin, että karkulaisetoleskelisivatkin muka etukaupungissa, jossain kellarissa, kunneslevottomuus haihtuisi ja tukka kasvaisi. Puolen vuoden tai vuodenperästä lähtisivätkin sitten etemmäksi…

Sanalla sanoen, kaikki olivat taipuvia romantillisiin arveluihin.Mutta kahdeksan päivän kuluttua levisi vankien kesken äkkiä semmoinenhuhu, että karkurien jäljille oli päästy. Seuraavan päivän aamunakerrottiin kaupungilla, että karkulaiset olivat jo joutuneet kiinni.Päivällisen jälkeen saatiin kuulla enemmänkin; sanottiin, että kiinniottaminen oli tapahtunut noin seitsemänkymmenen virstan päässä,jossain kylässä. Vihdoin saatiin asiasta luotettava tieto. Palattuaanmajuurin luota ilmoitti vääpeli, että heidät tuodaan illalla suoraapäätä vahtipaikalle. Nyt ei ollut epäilykselle enää mitään sijaa.Vaikea on kuvailla sitä vaikutusta, jonka tämä ilmoitus tekivankeihin. Aluksi kaikki ikäänkuin olisivat vihastuneet, mutta sittennäyttivät nolostuneilta. Vihdoin ilmaantui jonkunlaista pilanteonhalua. Ruvettiin nauramaan, mutta ei enää kiinni ottajille vaan kiinniotetuille; ensin nauroivat vaan muutamat, mutta sitten melkein kaikki, paitsi jotkut totiset ja vakavaluontoiset vangit, joilla oli omat, itsenäiset ajatuksensa ja joihin toisten nauru ei voinut vaikuttaa. Hehalveksivat toisten kevytmielisyyttä ja vaikenivat.

Sanalla sanoen, aivan samoin kuin Kulikowia ja A – wia ennen oliylistetty, samoin ruvettiin heitä nyt halventamaan, ja sitä tehtiinoikein mielihyvällä. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat tunteneetitsensä loukatuiksi. Kerrottiin halveksivasti, että karkulaiset olivattulleet kovin nälkäisiksi, että he olivat menneet kylään pyytämääntalonpojilta leipää. Mutta nämä jutut olivat perättömiä; silläkarkulaisten jäljille oli päästy muuten. He olivat piiloutuneetmetsään; mutta heidät oli ympäröity joka taholta. Nähtyään, ettäpelastus oli mahdoton, antautuivat he itse. Ja muutahan he eivätvoineet tehdäkään.

Mutta kun heidät iltapäivällä todellakin tuotiin vankilaan sidottuina,käsistä ja jaloista, kiiruhtivat kaikki vangit paalujen luo katsomaanmitä heille tehtäisiin. Mutta he eivät nähneet vahtipaikalla muutakuin majuurin ja komendantin ajopelit. Karkulaiset oli pistettysalakomeroon odottamaan huomispäivänä tapahtuvaa oikeudentutkintoa.Vankien pilapuheet lakkasivat itsestään. He saivat kuulla, etteivätkarkulaiset voineet antautumista mitenkään välttää; kaikki rupesivatnyt uteliaasti seuraamaan asian käsittelemistä oikeudessa.

– Tuhatta lyöntiä, sanoivat muutamat.

– Mitä vielä, arvelivat toiset; – eivät he sillä pääse. Ehkäpä A – wsentään pääsee, vaan se toinen ei pääsekään, sillä hän on erityisestäosastosta.

Vankien arvelu ei ollut kuitenkaan oikea. A – w sai ainoastaanviisisataa. Sillä oikeus otti lukuun hänen tyydyttävän entisenkäytöksensä. Kulikowille tuomittiin luullakseni puolitoista tuhatta.Rangaistus ei ollut laisinkaan ankara. Karkulaiset eivät sekoittaneetrikokseensa ketään muita ja puhuivat selvään, tarkoilleen; he sanoivatkaranneensa linnasta suoraan, missään poikkeamatta. Enimmitensurkuttelin minä Kolleria; sillä hän kadotti kaikki, viimeisettoiveensakin; hänelle tuomittiin lyöntejä enemmän kuin muille, muistaakseni kaksituhatta, jonka jälkeen hän lähetettiin johonkintoiseen vankilaan. A – wia rangaistiin helposti, säälien; lääkäritauttoivat häntä. Mutta hän vaan ylvästeli ja puhui sairashuoneessakovaäänisesti, että nyt vasta hän on valmis vaikka mihin, että nytvasta saa hän kummia aikaan. Kulikow käyttäytyi, kuten ennenkin, s.o.vakavasti, arvokkaasti. Palattuansa rangaistuksensa jälkeen vankilaannäytti hän siltä, kuin olisikin siellä ollut koko ajan. Mutta vankienajatus hänestä oli muuttunut. Katsomatta siihen, että hän osasisäilyttää arvokkaisuuttaan, lakkasivat vangit häntä kunnioittamasta;hänen arvonsa siitä lähtien laskeutui suuressa määrin. Niin paljonvaikuttaa menestys ihmisten silmissä…

XX

Vapaaksi pääseminen.

Kaikki tämä tapahtui vankeuteni viimeisenä vuonna. Tämän vuoden jaetenkin sen viime ajat muistan melkein yhtä hyvin kuin ensimäisenkinvankeusvuoteni. Mutta en huoli kertoa erityisseikkoja. Vaikka minäkärsimättömästi odotinkin vapaaksi pääsemistä, tuntui elämäni tänävuonna kuitenkin helpommalta kuin vankeuteni edellisinä aikoina.Ensiksikin oli minulla nyt vankien joukossa paljon ystäviä, jotkavihdoinkin olivat ruvenneet pitämään minua hyvänä ihmisenä. Moniheistä kiintyi minuun totisen ystävyyden siteillä. Vallinkaivaja olimelkein ruveta itkemään saattaessaan minua ynnä toveriani vankilasta,ja kun me sittemmin vapaina ollessamme asuimme kokonaisen kuukaudenkaupungissa eräässä ruunun rakennuksessa, kävi hän melkein joka päiväluonamme, meitä katsomassa. Oli muuten jyrkkiä, loppuun astivihamielisiäkin ihmisiä, jotka – Luoja tiesi, mistä syystä – eivätvoineet vaihtaa kanssani sanaakaan.

Viime aikoina oli minulla yleensä enemmän etuuksia kuin vankeutenikoko muuna aikana. Kaupungissa palvelevien soturien joukossa tapasinminä tuttuja, jopa entisiä koulutoverejakin. Minä uudistin tuttavuuttaheidän kanssaan. Heidän avullaan sain minä enemmän rahaa, kirjoitinkotiseudulleni, ja hankkivatpa he minulle kirjojakin. Siitä oli jouseimpia vuosia, kun minä olin lukenut kirjoja, ja minun on vaikeakuvailla sitä omituista, mieltä liikuttavaa vaikutusta, jonkaensimäinen lukemani kirja teki minuun. Muistan, että minä aloin lukeasitä illalla, kun kasarmi suljettiin ja luin koko yön aina aamunkoittoon asti. Se oli eräs aikakauslehden numero. Tuntui siltä, kuinolisin saanut viestin toisesta maailmasta; entinen elämäni kuvautuiselvästi eteeni ja minä koetin luetun mukaan arvailla, olinkohanjäänyt paljonkin jäljelle tästä elämästä? Olivatkohan toiset eläneetpaljonkin eteenpäin? Mikä heidän mieliänsä nyt liikutti, mitkäkysymykset nyt olivat polttavimpia? Minä tarkastelin sanoja, luinrivien välistä, koetin löytää salaisia ajatuksia ja viittauksiaentisyyteen; hain jälkiä siitä, joka ennen aikaan oli liikuttanutihmisten mieliä ja surukseni huomasin, että olin suuressa määrinvieraantunut ihmis-elämästä. Täytyi tutustua uuteen elämään, uuteensukupolveen. Etenkin veti huomiotani puoleensa eräs kirjoitus, jonkaalla oli minulle ennestään hyvin tunnettu nimi… Mutta jopa oliilmestynyt uusiakin nimiä ja uteliaana kiirehdin minä tutustumaanheihin; minua harmitti vaan, että niin vähän kirjallisuutta olisaatavanani. Entisen majuurin aikana oli vaarallistakin tuoda kirjojavankilaan. Jos tarkastajat olisivat ne löytäneet, olisi heti kysytty: "Mistä olet saanut kirjat? Olet siis yhteydessä jonkun ulkolaisenkanssa!.." Ja mitäpä olisin minä voinut vastata siihen? Mutta ilmankirjallisuutta olin minä pakoitettu sulkeutumaan itseeni; minä teinitselleni kysymyksiä, koettelin niitä ratkaista ja välistä vaivasinniillä itseäni pitkät ajat… Mutta kaikkea sitä ei ole helppo sanoinselittää!..

Minä olin tullut vankilaan talvella ja talvella, samana kuukaudenpäivänä oli minun sieltä lähteminenkin. Kärsimättömänä odottelin minätalvea ja katselin kesän lopussa ilomielin, miten lehdet puissa jaruoho arolla lakastui. Mutta jopa oli kesäkin ohitse mennyt jasyksyinen tuuli alkoi puhallella, jopa satoi luntakin ensikerran…Tuli vihdoin kauan odotettu talvi! Sydämeni löi väliin kovastiajatellessani vapauden lähenemistä. Mutta omituista oli se, että minätulin sitä rauhallisemmaksi, mitä lähemmäksi vapauteni aika saapui.Vankeuteni viime aikoina minä oikein kummastelin ja moitin itseäni; sillä minusta tuntui, että olin tullut aivan kylmäveriseksi javälinpitämättömäksi. Vangit, jotka kohtasivat minua joutoaikanapihalla, toivottivat minulle onnea ja sanoivat:

– Kohta pääsette te, Aleksanteri Petrowitsh, vapaaksi; kohta jätättemeidät onnettomat tänne yksiksemme!

– Onkos teillä vielä pitkä aika odotettavana, Martinow? kysyin minäpuolestani.

– Niin, minullako? Kyllähän minä saan olla täällä vielä seitsemänvuotta…

Ja hän huokasi itsekseen, pysähtyi ja näytti hajamieliseltä, aivankuin olisi tulevaisuuttansa ajatellut… Niin, moni onnitteli minuasydämellisesti ja ystävällisesti. Minusta näytti siltä, kuin kaikkiolisivat ruvenneet kohtelemaan minua entistä suopeammin. Minänähtävästi tulin heille yhä vieraammaksi; he sanoivat minulle jojäähyväisiä. K – tshinsky, puolalainen aatelismies, luonteeltaan siivoja hiljainen, käveli joutoaikana mielellään pihalla, kuten minäkin.Hän tahtoi liikkeellä ja raittiilla ilmalla säilyttää terveyttään jaehkäistä tukahuttavien öiden vaarallisia vaikutuksia. "Minä odotankärsimättömänä teidän vapaaksi pääsemistänne", sanoi hän minullehymyillen, "sillä minä tiedän, että siitä hetkestä on minun oltavatäällä ummelleen vuosi."

Huomautan tässä sivumennen, että pitkällinen vapaudesta vieraantuminenantoi vapaudelle tavallista suuremman arvon. Vankien mielestä olivapaus paljoa enemmän kuin se toden teolla onkaan. Joku renttumainenupseerin-passari näytti heistä miltei kuninkaalta, ainoastaan siitäsyystä, että hänen päänsä oli ajelematon ja että hän liikkui ilmankahleita, ilman vartijoita.

Vapautumispäiväni aattona kuljin minä iltahämärässä viimeisen kerranvankilamme ympäri paalujen kohdalla. Kuinka monta kertaa olin minäkulkenut samojen paalujen ohitse! Täällä kasarmien takana olin minäoleskellut vankeuteni ensi vuonna yksinäni, hyljättynä, masennettuna.Muistan lukeneeni silloin, kuinka monta tuhatta päivää minulla olivankeudessa oltavana. Jumalani! kuinka pitkä aika siitä on jo kulunut!Kas täällä, tässä nurkassa oli kotkamme ollut vankeudessa ja täälläolin minä usein kohdannut Petrowia. Eikä hän nytkään jättänyt minua.Hän juoksi luokseni, ja ikäänkuin arvaillen ajatuksiani ja jotakinihmetellen rupesi kulkemaan äänettömänä vieressäni. Ajatuksissanisanoin minä jäähyväiset mustuneille, hirsistä tehdyillekasarmeillemme. Kuinka ikävän vaikutuksen olivat ne tehneet minuunensi aikoina! Ehkäpä nekin olivat ajan kuluessa vanhentuneet, vaikkaminä sitä en huomannut. Ja kuinka paljon nuoruutta ja voimaa olihaudattu näiden seinien sisälle! Tahdon sanoa kaikki tyyni; silläonhan vankilan väki tavatonta väkeä. Ehkäpä onkin se kansammelahjakkain, voimakkain osa. Mutta hukkaan on mennyt heidän voimansa, menehtynyt ikipäiviksi säännöttömällä, laittomalla tavalla. Ja kenenkäon syy?

Niin, kenenkä on syy?

Aikaisin seuraavana aamuna ennenkuin työhön lähdettiin kävin minäkaikissa kasarmeissa sanomassa jäähyväisiä vangeille. Monta känsäistä,voimakasta kättä ojennettiin minulle ystävällisesti. Muutamatpuristivat kättäni toverin tavoin, mutta sellaisia oli vähän. Silläuseimmat ymmärsivät aivan hyvin, että minusta tulee kohta kokonaantoisenlainen ihminen kuin he olivat. He tiesivät, että minulla olikaupungissa tuttuja, että minä lähden kohta herrojen luo ja istahdanvertaisena heidän viereensä. He ymmärsivät sen ja sanoivat minullejäähyväiset ystävällisesti, mutta kuitenkin niin, kuin minä olisinollut herra enkä heidän toverinsa. Muutamat kääntyivät luotani poiseivätkä vastanneet minulle mitään. Olipa niitäkin, jotka silmäilivätminua vihamielisesti.

Rumpu alkoi päristä ja kaikki lähtivät työhön; mutta minä jäin kotiin.Sushilow nousi tänä aamuna aikasemmin vuoteeltaan ja valmisteliminulle teetä. Sushilow parka! Hän rupesi itkemään, kun minä lahjoitinhänelle muutamia vaateriepuja, paitani, säärystimeni ja hiukan rahaa."Enhän minä sitä tapaile!" sanoi hän vapisevin huulin; "mutta minun onvaikea erota teistä, Aleksanteri Petrowitsh. Kehenkä turvaan minä nyt, kun te lähdette täältä?" Minä sanoin jäähyväiset myöskin AkimAkimitshille.

– Tekin pääsette täältä kohta, sanoin minä hänelle.

– Kauan, sangen kauan on minun oltava vielä, virkkoi hän puristaenkättäni. Minä syleilin häntä ja me suutelimme toisiamme.

Kymmenen minuutin kuluttua vankien lähdön jälkeen päästettiinmeidätkin – minut ynnä toverini, jonka kanssa olin vankilaantullutkin – vapauteen. Ensin piti mennä sepän luo kahleitapäästämään. Mutta pyssyllä varustettu vartija ei ollut enää meitäsaattamassa; me kuljimme aliupseerin kanssa. Insinööriverstaassapäästivät meidät täkäläiset vangit kahleista. Minä odotin niinkauankuin toverini kahleita irroitettiin ja astuin vasta sitten alasimenääreen. Sepät käänsivät minut selin itseensä, nostivat jalkani ylös japanivat sen alasimelle… He hääräilivät ja tahtoivat tehdä työnsäniin mukavasti kuin mahdollista.

– Käännäppäs ensinnäkin liitoskohta esiin! … käski vanhempi seppä; – aseta se sitten, kas niin, nyt on hyvä… Lyö nyt vasaralla…

Kahleet putosivat. Minä nostin ne… Minun teki mieleni pidellä niitäkäsissäni, katsella niitä viimeisen kerran. Ikäänkuin olisinihmetellyt, että ne olivat olleet äsken jaloissani.

– Herran halttuun! Herran halttuun! sanoivat vangit katkonaisella, kolealla, mutta kuitenkin jostain syystä tyytyväisellä äänellä.

Niinpä niinkin, Herran halttuun! Sillä olihan edessäni vapaus, uusielämä, kuolleista herääminen… Herttainen hetki!