Kitobni o'qish: «Muistelmia kuolleesta talosta», sahifa 2
Vangit kuulivat hänen kerran yöllä unissaan huutavan: "Ota kiinni, otakiinni! Lyö häneltä pää poikki, lyö, lyö!.."
Melkein kaikki vangit puhuivat ja hourailivat yöllä. Haukkumasanat, rosvojen puheet, veitset, kirveet tulivat silloin useimmiten heidänhuulilleen. Me olemme masennettua väkeä, sanoivat he; meidän sydämemmeon masennettu, siitä syystä me huudamme yöllä.
Ruunun työ ei ollut ammattina, vaan velvollisuutena; vanki tekitehtävänsä, työskenteli ulkona säädetyt tuntinsa ja palasi taasvankilaan. Pakkotyötä vihattiin. Ilman erityistä työtänsä, jota vankitekee kaiken älynsä ja ymmärryksensä mukaan, ei hän saattaisivankilassa tulla toimeen. Ja mitenkä olisikaan mahdollista, että nuokehittyneet, rajusti elämöineet ja elämänhaluiset ihmiset, jotkaolivat väkisin temmatut yhteiskunnasta ja ihmiselämästä, voisivat ominneuvoinsa elää vankilassa säännöllistä ja järjellistä elämää?Joutilaisuus synnyttäisi heissä semmoisia rikoksellisia taipumuksia, joista heillä ennen ei ollut käsitystäkään. Työttä ja ilmanoikeutettua, varsinaista omaisuutta ei ihminen voi tulla toimeen, vaanturmeltuu ja muuttuu eläimelliseksi. Ja siitä syystä vankilassajokaisella luonnollisen vaatimuksen ja itsensä säilyttämisen pakostaolikin oma ammattinsa, oma toimensa. Koko pitkän, kesäisen päivänkuluessa tehtiin ruunun työtä; lyhyt yö tuskin riitti makuu-ajaksi.Mutta talvella oli vanki lainmukaisesti jo hämärän tullessa suljettavavankilaan. Mitenkä olivat pitkät, ikävät talvi-illat saatavatkulumaan? Siitäpä syystä melkein joka kasarmi, kiellosta huolimattamuuttuikin silloin suureksi työhuoneeksi. Työtä ja tointa oikeastaanei kielletty; ainoastaan työaseet olivat kielletyt. Mutta ilman aseitaoli työ mahdotonta. Työtä tehtiin siis salaisesti, ja näyttipä siltä,ettei esimiehistö muutamissa tapauksissa pitänyt siitä suurta lukua.Moni vanki tuli vankilaan taitamattomana, vaan oppi siellä muiltajonkun käsityön ja lähti sitten pois taitavana mestarina. Täällä olisuutareja, tohvelintekijöitä, räätälejä, nikkareja, seppiä, piirtäjiäja kultaajia. Eräs juutalainen, Isai Bumstein oli juveelintekijä jasamalla koronkiskuri. Kaikki tekivät he työtä ja ansaitsivat rahaa.Tilauksia saatiin kaupungista. Raha on metallista tehtyä vapautta, jasenpä vuoksi onkin se ihmiselle, jolta vapaus on kokonaan riistetty, kymmentä kertaa kalliimpi kuin muille. Jos raha vaan kilisee hänentaskussaan, on hän jo puoleksi tyydytetty, vaikk'ei voisikkaan sitätuhlata. Rahaa voipi kuitenkin tuhlata aina ja jokapaikassa, muttaetenkin vankeudessa ollessa, koska kielletty hedelmä on kahtamakeampaa. Vankilassa oli saatavana myöskin viinaa. Piiput olivatankarasti kielletyt, vaan niitä käyttivät yhtähyvin kaikki. Raha jatupakka olivat suojana keripukkia ja muita tauteja vastaan. Työ taasoli esteenä rikoksille: ilman työttä vangit olisivat syöneet toisensaniinkuin hämähäkit pullossa. Siitä huolimatta työnteko ja rahojenomistus olivat kielletyt. Usein pantiin öillä toimeen äkkinäisiätarkastuksia, otettiin kaikki kielletty tavara takavarikkoon, jajoskus joutuivat rahatkin etsijäin kynsiin, vaikka niitä kuinkakoeteltiin piilotella. Osaksi senkin tähden niitä ei säästetty, vaantuhlattiin kohta viinaan; siinä syy, minkä vuoksi viinaa löytyivankilassa. Jokaisen tarkastuksen jälkeen kadotti syyllinenomaisuutensa ja sitä paitsi joutui ankaran rangaistuksen alaiseksi.Mutta kohta sen jälkeen puute taas poistettiin, uudet työaseethankittiin ja olot palasivat entiselleen. Semmoinen asianlaita olitunnettu päälliköille, eivätkä vangitkaan nurkuneet rangaistuksestaan, vaikka mokoma elämä vivahti elämään Vesuvius-vuorella.
Kellä ei ollut mitään käsityötä, harjoitti muita toimia. Ja toimetolivatkin sangen erilaisia. Muutamat harjoittivat esimerkiksiainoastaan välityskauppaa, ja kaupan esineet olivat väliin sellaisia, ettei vankilan ulkopuolella kenenkään päähän olisi pistänyt sellaistenesineiden kauppaaminen, eikä edes missään arvossa pitäminenkään. Muttavankilan väki oli kovin köyhää ja keinotteluun taipuvaa.Pahanpäiväisellä rievulla oli arvonsa ja sitä tarvittiin jotakinvarten. Köyhyys vaikutti, että rahallakin oli vankilassa kokonaantoisenlainen arvo kuin vapaudessa. Suuresta ja monimutkaisesta työstämaksettiin puolikopeikaisilla. Muutamat harjoittivat menestykselläkoronkiskomista. Vanki, joka oli tuhlannut rahansa, vei viimeisetkapineensa koronkiskojalle, jolta hän sai muutamia kuparirahojasuunnatonta korkoa vastaan. Jollei hän lunastanut näitä kapineitamääräajalla, myytiin ne oitis ilman sääliä. Koronkiskominen kukoistisiihen määrään, että panttina käytettiin ruunun tavaraakin, niinkuinliinavaatteita, kenkiä y.m., siis semmoisia esineitä, joita vankisaattoi tarvita millä hetkellä hyvänsä. Mutta sattuipa näissäkaupoissa usein niinkin, että panttaaja meni rahat saatuansa pitkittäpuheitta vanhemman aliupseerin, vankilan lähimmän päällikön luo jailmoitti hänelle asianlaidan, jonka jälkeen pantatut ruunun tavaratotettiin koronkiskojalta pois, ja se tapahtui usein ilman mitäänilmoitusta vankilan ylemmille esimiehille. Sellaisissa tapauksissa eiollut tavallisesti mitään riitaakaan. Koronkiskuri antoi pantintakasin ääneti ja nyrpeän näköisenä ikäänkuin hän jo ennakolta olisiodottanut, mitä tapahtuman piti. Ehkäpä hän itseksensä myönsi, ettähän panttaajan sijassa olisi menetellyt aivan samoin. Ja jos hänvälisti riitelikin, niin tapahtui se suotta vaan, ikäänkuin omantunnonpuhdistamiseksi.
Yleensä sanoen varastelivat kaikki vangit toisiltansa aikalailla.Melkein jokaisella oli oma, lukolla varustettu arkkunsa ruununkapineiden säilyttämistä varten. Arkkuja oli lupa pitää, mutta neeivät voineet estää varkauksia. Luullakseni ei ole vaikea arvata, mimmoisia varkaita täällä oli. Eräs sydämestään minulle ystävällinenvanki, sanon sen liioittelematta, varasti raamattuni, ainoan kirjan, jota minä sain pitää luonani vankilassa; samana päivänä tunnusti hänminulle tekonsa, ei kuitenkaan katumuksesta, vaan säälistä, kun näkiminun sitä kauan hakevan. Vankilassa oli anniskelijoita, jotkamyyskentelivät viinaa ja sillä tavoin rikastuivat nopeasti. Tästäkaupasta puhun joskus erikseen, sillä se oli sangen merkillinen.Vankien joukossa oli paljon salakuljetuksesta rangaistuja, joten eiolekkaan ihmeteltävä, että tarkastuksista ja vartioimisesta huolimattaviinaa tuotiin vankilaan. On huomattava, että salakuljetus oli täällätavallansa aivan omituinen rikoksenlaji. Tuskinpa esim. voisi uskoa, että rahallinen etu monella salakuljettajalla oli aivan sivuseikkana.Yhtä hyvin oli asianlaita semmoinen. Salakuljettaja toimiskelikiihkon, kutsumuksen pakoituksesta. Hänellä oli osaksi runoilijanluonne. Pelkäämättä kävi hän kohti vaaroja ja onnettomuuksia, viekasteli ja teki keksintöjä pelastaakseen nahkansa; väliin oli hänikäänkuin jonkun henkisen vaikutuksen alainen. Tämä hänen kiihkonsaoli yhtä voimallinen kuin pelaamisen kiihko. Minä tunsin erään vangin, joka varreltaan oli jättiläinen, vaan luonteeltaan niin sävyisä,hiljainen ja tyyni, että oli mahdoton käsittää, mitenkä hän olijoutunut vankilaan. Hän oli siihen määrin sopuisa ja rauhallinen, ettei koko vankeutensa aikana kenenkään kanssa riitaantunut.Länsirajalta oli hän lähetetty tänne salakuljetuksesta, ja kun hän eivoinut vastustaa taipumustaan, ryhtyi hän täällä viinankuljetukseen.Häntä rangaistiin siitä monta monituista kertaa ja kovin hänpelkäsikin rangaistusta. Sen ohessa tuotti viinankuljetus hänelleperäti mitättömän rahavoiton. Siitä rikastui vaan urakkamies.Miesparka rakasti taitoa taidon vuoksi. Hän vuodatti kyyneleitä kuinakka ja vannoi monasti rangaistuksen jälkeen lakkaavansasalakuljetuksesta. Miehuullisesti hillitsikin hän haluansa jonkunkuukauden, vaan sitten lankesi taas… Tälläiset henkilöt olivat syynäsiihen, ettei viina loppunut vankilasta…
Vihdoin oli vielä eräs tulolähde, joka tosin ei suuresti rikastuttanutvankeja, vaan oli kuitenkin alituinen ja hyötyä tuottava. Tarkoitanalmuja. Yhteiskuntamme yläluokalla ei ole käsitystä siitä, kuinkakauppiaat, porvarit ja koko alhainen kansa pitävät huolta"onnettomista." Almuja sateli lakkaamatta, melkein aina leivässä javehnäsessä, harvoin rahassa. Niitä paitsi olisivat vangit olleet kovintukalassa tilassa, etenkin kanteen-alaiset, joita kohdellaanankarammin kuin muita. Almut jaettiin vankien kesken tasan. Joskaikille ei riittänyt, paloitettiin vehnäskakku yhtä suuriin osiin jakukin vanki sai välttämättömästi oman palasensa. Muistanpa, kun minäensikerran sain rahalahjan. Se tapahtui piakkoin vankilaan tulonijälkeen. Minä palasin aamutyöstä vartijan seuraamana. Vastaani tuliäiti tyttärineen, joka viimemainittu oli noin kymmenen vuoden ikäinenja kaunis kuin Herran enkeli. Minä olin nähnyt heitä jo kerranennenkin. Äiti oli sotamiehen leski. Hänen miehensä oli ollut oikeudentutkittavana ja hän kuoli vankilan sairashuoneessa samaan aikaan kuinminäkin makasin siellä kipeänä. Vaimo ja tytär tulivat hänen luokseenjäähyväisille; molemmat itkivät katkerasti. Nähtyänsä minut, punastuityttö ja sopotti jotain äidilleen; tämä pysähtyi oitis, hakinyytistään neljänneskopeikaisen ja antoi sen tytölle. Tyttö lähtijälkeeni juoksemaan… Tässä sulle raha, "onneton", ota se Herrannimeen! huusi hän juosten eteeni ja työntäen käteeni lahjansa. Minäotin sen vastaan ja tyttö palasi tyytyväisenä äitinsä luo. Tätä rahaasäilytin minä kauan aikaa.
II
Ensimäisiä vaikutuksia.
Vankeuteni ensimäinen kuukausi ja ylipäänsä sen alku-aika on pysynytelävästi mielessäni. Viime vuodet ovat sitä vastoin jättäneet paljoahimmeämmän muiston. Muutamat niistä ovat ikäänkuin kokonaan haihtuneettai sulautuneet toisihinsa jättäen jälkeensä yhtäläisenkokonaisvaikutuksen, raskaan, yksitoikkoisen ja tukahuttavan.
Mutta kaikki, mitä minä sain kokea vankeuteni ensimäisinä päivinä,tuntuu minusta ikäänkuin eilen tapahtuneelta. Ja sehän onkinluonnollista.
Muistan selvään, kuinka minä ensi alussa kummastelin sitä, etten tässäelämässä huomannutkaan mitään suuremmassa määrässä hämmästyttävää,tavatonta tai odottamatonta. Kaikki oli ikäänkuin jo ennen häämöttänytmielikuvituksessani, silloin kun minä matkallani koettelin edeltäpäinarvostella tulevaa kohtaloani. Mutta kohtapa rupesi melkein jokaaskeleella ilmaantumaan sangen kummallisia, odottamattomia jaerinomaisia tapauksia. Ja vasta myöhemmin, elettyäni kauan aikaavankilassa, havaitsin minä semmoisen elämän koko omituisuuden jarupesin yhä enemmän sitä ihmettelemään. Myönnän, että tätä ihmettelyäkesti vankeuteni koko ajan; en koskaan voinut siitä luopua.
Ensimäinen vaikutus vankilaan saapuessani oli sangen vastenmielinen; mutta siitä huolimatta näytti minusta – omituista kyllä – ettävankeudessa voi elää paljoa mukavammin kuin matkalla oikeastaan olinluullutkaan. Vangit, vaikka olivatkin raudoissa, kävelivät vapaastivankilassa, riitelivät, laulelivat, tekivät tehtäviänsä, tupakoivat, joivatpa viinaakin (vaikka tosin sangen harvat) ja öisin löivätjotkut korttia. Työkään ei näyttänyt minusta kovin raskaalta, rangaistustyöltä, ja vasta myöhemmin huomasin, ettei tämän työnraskaus ja rangaistuksen-omaisuus riippunut sen vaikeudesta eikälakkaamattomuudesta, vaan siitä, että se oli pakollista, kepinkäskemää työtä. Vapaa talonpoika tekee työtä ehkä monta vertaaenemmän, välistä öisinkin, etenkin kesällä; mutta hän työskenteleejärjellisessä tarkoituksessa ja työ tuntuukin hänestä helpommalta kuinpakkotyöläisestä, joka tekee pakollista ja itselleen aivan hyödytöntätyötä. Tulin kerran ajatelleeksi, että jos ihmistä tahdottaisiinrangaista mitä kauheimmalla tavalla, siten, että rangaistus saattaisivapisemaan hirveimmänkin murhamiehen ja peloittaisi häntä rikoksistajo ennakolta, niin pitäisi pakoittaa häntä tekemään täydellisestihyödytöntä ja järjetöntä työtä. Vaikka nykyinen pakkotyö onkinvangille vastahakoista ja ikävää, on se kuitenkin järjellistä työtä;sillä on aina joku tarkoitus. Vanki tekee sitä joskus mielihyvällä,tahtoo saada sen valmiiksi mukavammin, pikemmin ja paremmin. Mutta joshäntä pakoitettaisiin esim. kaatamaan vettä toisesta saavista toiseenja siitä takasin edelliseen, survomaan hiekkaa, kuljettamaan multaapaikasta toiseen ja sitten päinvastoin, – luulenpa, että hän murtuisimuutamien päivien kuluttua, tekisi tuhansia rikoksia kuollaksensa edesja päästäksensä siten mokomasta alennuksesta, häpeästä ja tuskasta.Semmoinen rangaistus muuttuisi tietysti kidutukseksi, kostoksi jaolisi järjetön, sillä sen kautta ei saavuttaisi mihinkään järjelliseentarkoitusperään. Mutta kun osa semmoista kidutusta, järjettömyyttä,alennusta ja häväistystä on välttämättömästi kaikessa pakkotyössä,niin on se paljoa rasittavampaa kuin vapaa työ, juuri sen tähden, ettäse on pakonalaista.
Minä tulin vankilaan talvella joulukuussa, eikä minulla ollut mitäänkäsitystä kesätyöstä, joka on viittä vertaa raskaampaa. Talvella oliruunun töitä vankilassamme ylipäänsä vähän. Vangit kävivät Irtishilläsärkemässä vanhoja ruunun lotjia, työskentelivät verstaissa, lapioivatruunun rakennusten kohdalla tuulen kokoamaa lunta, polttivat jasurvoivat alabasteria. Talvinen päivä oli lyhyt, työ lakkasi pian javäkemme palasi aikaseen vankilaan, jossa se olisi saanut ollatyöttömänä, jollei olisi ollut omaa työtä. Mutta omaa työtänsä tekiehkä ainoastaan kolmasosa vankeja, muut olivat tyhjäntoimittajia, kuljeskelivat ilman mitään tarvetta vankilan kasarmeissa, riitelivätja juonittelivat keskenänsä, levittelivät juoruja ja ryyppäilivät, kunvaan pääsivät rahoihin käsiksi; öisin pelattiin korttia viimeiseenpaitaan asti, ja kaiken sen tekivät vangit ikävissään, joutessaan, kunei ollut muuta tekemistä. Vihdoin huomasin, että paitsi vapaudenmenettämistä, paitsi pakoitettua työtä, vankeudessa on eräs rasitus, joka on miltei kaikkia muita suurempi. Se on pakonalainen yhdessäasuminen. Yhdessä asumista on tietysti muuallakin, vaan vankilaantulee ihmisiä semmoisiakin, ettei heidän parissaan tahtoisi olla, jaminä olen vakuutettu, että kukin vanki on tuntenut siitä hankaluutta, vaikka tajuamattansakin.
Myöskin ruoka näytti minusta riittävältä. Vangit vakuuttivat, etteisellaista ole eurooppalaisen Venäjän vankiruoduissa. Siitä en voimitään varmaa sanoa; minä siellä en ole ollut. Sen ohessa oli monitilaisuudessa pitämään omaa ruokaansa. Lihanaulasta maksettiin meilläpuolen kopeikkaa. Mutta omaa ruokaa pitivät ainoastaan ne, joilla olirahaa; suurin osa söi ruunun ruokaa. Kehuessaan ruokaansa, puhuivatvangit ainoastaan leivästä ja iloitsivat siitä, että leipä oli meilläyhteinen ja ettei sitä jaettu painon mukaan. Viimemainittu tapapeloitti heitä; jos sitä olisi noudatettu, olisi kolmas osa vangeistasaanut kärsiä nälkää; kun leipä oli yhteistä, saivat kaikkiriittävästi: Leipämme oli erittäin maukasta ja sen tähden tunnettuakoko kaupungissa. Siihen luultiin syyksi vankilan uunientarkoituksen-mukaista rakennusta. Kaali ei ollut erittäin kehuttavaa.Sitä keitettiin yhteisessä kattilassa, höystettiin hieman ryynillä jase oli, etenkin arkipäivinä, kovin laihaa. Minua hämmästytti siinälöytyvä rusakkain suuri paljous. Mutta siitäpä vangit eivät suurestivälittäneet.
Kolmena ensimäisenä päivänä ei minun tarvinnut käydä työssä; sillääsken tulleiden annettiin aina levähtää matkan jälkeen. Toisenapäivänä piti minun lähteä muuttamaan kahleita. Entiset olivatrenkaista tehtyjä, "hienoäänisiä", kuten vangit sanoivat. Niitäkannettiin vaatteiden päällä. Työssä käytettävät kahleet taas olivattehdyt neljästä, noin sormen paksuisesta rautakangista, jotka olivatyhdistetyt keskenänsä kolmella renkaalla. Niitä kannettiin housujenalla. Keskimäiseen renkaasen sidottiin hihna, joka vuorostaankiinnitettiin paidan päällä olevaan vyöhön.
Muistan ensimäisen aamun kasarmissa. Vankilan portin edustallailmoitti rummunpärinä päivän koittoa, ja noin kymmenen minuutinjälkeen alkoi vartioiva aliupseeri availla kasarmeja. Ruvettiinheräämään unesta. Talikynttilän himmeässä valossa nousivat vangitvuoteiltansa väristen kylmästä. Useimmat olivat unen jälkeenvaiteliaita ja jörömäisiä: siinä haukoteltiin, venyteltiin jäseniä jarypisteltiin silmäkulmia. Jotkut ristivät silmiään, toiset taasalkoivat jaaritella. Oli kovin tukahuttavaa. Raikas talvinen ilmasyöksi sisään niin pian kuin ovea avattiin ja levisi höyrypisaroinakoko kasarmiin. Vesiämpärin luo keräytyi vankeja; he tarttuivatvuorotellen kauhaan, ottivat suuhunsa vettä ja pesivät sillä kätensäsekä kasvonsa. Veden oli jo illalla tuonut puhdistaja. Kussakinkasarmissa oli lainmukaisesti toisten valitsema palvelija-vanki, jotasanottiin puhdistajaksi. Hän oli vapautettu työssä-käynnistä, jotavastoin hänen toimenaan oli kasarmin puhdistaminen, laverien jalaattian peseminen, yösaavin tyhjentäminen ja raittiin vedennoutaminen kahteen ämpäriin – aamulla peseytymistä, päivällä juomistavarten. Kauhasta, joka oli yhteinen, syntyi kohta riita:
– Mihin tuppaat! mutisi eräs synkännäköinen, korkeakasvuinen, laihaja mustaverinen vanki, jonka kerityssä päässä oli omituisia kuhmuja, sysien toista, lihavanläntää, matalakasvuista, iloisen japunakannäköistä miestä; – odota!
– Älä huuda! Seisomisesta raha maksetaan; siirry itse tiehesi!Katsoppas vaan, mokoma patsas! Näettekös, veljet, hänessä ei olevähääkään hienon miehen tapaista.
Se vaikutti; moni naurahti. Sitäpä iloinen, lihava mies olitarkoittanutkin, sillä hän toimitti kasarmissa jonkunlaistavapaehtoisen narrin virkaa. Pitkäkasvuinen vanki katsahti häneen hyvinhalveksivasti.
– Sen syöttiläs! sanoi hän melkein kuin itsekseen – onpas vaanpaisunut vangin leivästä!
– Mikäs lintu sinä olet? huusi toinen äkkiä punehtuen.
– Lintu kuin lintu!
– Mikä lintu?
– Semmoinen vaan lintu.
– Mimmoinen semmoinen?
– Sanalla sanoen, semmoinen.
– Mimmoinen?
Molemmat katselivat tuijottaen toisiansa. Lihava mies odotti vastaustaja puristi nyrkkiänsä ikäänkuin valmiina tappeluun. Luulinpatodellakin, että syntyy tappelu, sillä minulle oli tuollainen menouutta ja minä katselin sitä uteliaasti. Mutta sitten sain tietää, ettäkaikki sellaiset näytelmät olivat aivan viatonta laatua ja että niitänäyteltiin ikäänkuin komedioina yleistä huvia varten; tappelua syntyituskin koskaan. Sellaiset kohtaukset kuvaavat hyvin omituisellatavalla vankilan tapoja.
Pitkäkasvuinen vanki seisoi rauhallisena ja mahtavana. Hän tiesi, ettämuut katselivat häntä ja odottivat, tekisikö hän itselleen häpeätävastauksellaan vai ei? Hänen oli puoliansa pitäminen, olitodistaminen, että hän todella oli lintu, vieläpä ilmoittaminen, mikälintu? Sanomattoman ylenkatseellisesti silmäili hän vastustajaansa, koettaen tämän suuremmaksi harmiksi katsella häntä olkapään ylitse, ylhäältä alas, ikäänkuin hän olisikin katsellut jotain kuoriaista, jasanoi sitten pitkäveteisesti ja selvästi:
– Kaakkuri!..
Se on: että hän oli kaakkuri-niminen lintu. Kovaääninen naurunhohotusoli vangin kekseliäisyyden palkkana.
– Konna olet, etkä kaakkuri! intoili lihava mies vihan vimmassa, huomattuaan, että oli joutunut kokonaan tappiolle.
Mutta kun riita alkoi käydä uhkaavaksi, eroitettiin riitaveljet oitis.
– Mitä kiljutte! huusivat heille muut.
– Tapelkaa, elkääkä repikö kurkkuanne! huusi joku nurkasta.
– Annahan olla, niin tappelevatkin! kuului vastaukseksi. – Meillä onuljasta, kiivasta väkeä; seitsemän tohtii käydä yhtä vastaan…
– Ja ovatpa kumpikin hyviä! Toinen tuli vankilaan leipänaulasta, toinen taas söi ämmältä hapan-maitoa ja sai siitä selkäänsä.
– No, no, no! Jo riittää, huusi invaliidi, joka asui kasarmissajärjestyksen valvomista varten ja makasi sen vuoksi nurkassaerityisellä lavalla.
– Vettä, miehet! Invalid Petrowitsh heräsi! Invalid Petrowitshille, omalle veljellemme!
– Veljelle… Olenko minä sinun veljesi? Ruplaakaan emme ole yhdessäjuoneet, ja sanoo veljekseen! mutisi invaliidi vetäen sinelliäyllensä…
Tehtiin valmistuksia tarkastusta varten; päivä alkoi valeta; kyökkiinkeräytyi lukuisa väki-joukko, ettei läpi voinut päästä. Vangittungeskelivat lyhyissä turkeissaan ja kaksijakoisissa lakeissaanleivän ääressä, jota heille leikkasi eräs kokki. Kokit olivat muidenvankien valitsemia ja kussakin kyökissä oli niitä parittain. Heidänhallussaan oli myöskin kyökkiveitsi leivän ja lihan leikkaamistavasten, yksi kutakin kyökkiä kohden.
Kaikkiin nurkkiin ja pöytien ympärille asettuivat vangit lakki päässäja turkki päällä, valmiina lähtemään työhön. Muutamien edessä olikaljahaarikkoja. Kaljaan murennettiin leipää ja sitten juotiin.Hälinää ja melua oli kaikkialla: muutamat juttelivat kuitenkinhiljakseen jossain nurkassa.
– Ukko Antonitshille toivon leipää-suolaa, terveeksi! sanoi nuorivanki, istahtaen rypistyneen, hampaattoman toverinsa viereen.
– No, terve sitten, jos et laske leikkiä, vastasi puhuteltunostamatta silmiään ja kokien pureskella leipää hampaattomillaikenillään.
– Kas, kun luulin, että sinä, Antonitsh, olit jo kuollut; oikeintotta.
– Kuole ensin itse; kyllä minä sitten perästä.
Minä istahdin heidän luoksensa. Oikealla puolellani puheli keskenäänkaksi vakavannäköistä vankia, jotka nähtävästi kokivat toinen toisensaedessä säilyttää arvokkaisuuttaan.
– Minulta ei varmaankaan varasteta, sanoi toinen; – minä, veliseni, pelkään, etten vaan itse jotain varastaisi.
– Eipä minunkaan lähelle ole kättä tuominen; poltan.
– Mitä vielä! Olemmehan Siperjan väkeä, emmekä mitään muuta … kylläsinut vielä tyhjennetään! Ovatpahan minunkin rahani huvenneet…Niinpä piti minun joku aika sitten pyrkiä Fetka-pyövelin luo; hänelläoli talo esikaupungissa, osti sen Salomonilta, juutalaiselta, jokasittemmin hirtti itsensä…
– Tiedän. Hän oli meillä kaksi vuotta sitten kapakoitsijana, liikanimeltä Grishka – pimeä kapakka. Tiedän.
– Etpähän tiedäkkään; se onkin toinen pimeä kapakka.
– Johan nyt oli! Olet sinäkin tietävinäsi! Vaan minä tuon sinullekoko joukon todistajia…
– Johan toit. Mistäs sinä olet ja kukas minä olen?
– Kuka! Olenpa antanut sinua selkään, enkä kehu, ja sitten kysyyvielä, kuka!
– Sinäkö minua selkään! Selkääni antaja ei ole vielä syntynyt; kenlie yrittänyt, se maassa makaa.
– Benderin rutto!
– Tarttukoon sinuun Siperjan surma!
– Vieköön sinut turkkilaisen miekka!
Ja riita alkoi.
– No-no-no! Joko rupesitte ärjymään! kuului yltympäri. – Eivätosanneet vapaudessa olla, nyt ylpeilevät siitä, että saavat täälläleipää suuhunsa…
Oitis eroitettiin. Haukkuminen, kielen "pieksäminen" oli sallittu. Seosaksi huvittikin muita. Mutta tappelua ei suvaittu, ainoastaanpoikkeustiloissa vihamiehet joskus joutuivat käsikähmään. Tappelustaolisi ilmoitettu majuurille; olisi syntynyt tutkinto, majuuri itseolisi saapunut paikalle, sanalla sanoen, siitä olisi ollut haittaakaikille, ja sen tähden tappelu olikin kielletty. Vihamiehetriitelivätkin keskenään enemmän huvin vuoksi, sanasutkauksiinharjaantuaksensa. Usein pettivät he itse itsensä, alkoivat kovinkiivaasti, vimmatusti … syrjäinen ajatteli: nyt ne hyökkäävättoisiansa vastaan. Mitä vielä! riitelivät aikansa ja erosivat. Kaikkise näytti minusta hyvin kummalliselta. Olen tässä varta vastenmaininnut esimerkkejä tavallisimmista vankien puheista. En voinutalussa käsittää, kuinka riita ajan kuluksi oli mahdollinen, kuinkasitä voitiin pitää hupaisana työnä, mieluisana harjoituksena, hauskuutena? Muuten on huomioon otettava myöskin kunnianhimo. Taitavaahaukkujaa pidettiin kunniassa. Eikä paljon puuttunut, ettei hänelletaputettu käsiä kuin näyttelijälle.
Jo edellisenä iltana olin huomannut, että minua katseltiin täälläkarsaasti. Minä olin jo nähnyt muutamien synkkiä silmäyksiä. Toisetsitä vastoin lähestyivät minua oitis, sillä he arvasivat, että minullaoli rahaa mukanani. He neuvoivat, miten kahleita oli kannettava, jahankkivat minulle, tietysti maksua vastaan, pienen lukolla varustetunarkun, johon voisin kätkeä ruunun kapineita ja mukanani tuomialiinavaatteita. Seuraavana päivänä varastivat he minulta tuon arkun jahankkivat sen hinnalla itselleen viinaa. Yksi heistä tuli minullesittemmin hyvin suosiolliseksi, vaikka ei lakannutkaan varastelemastakapineitani, milloin siihen vaan oli tilaisuutta. Hän teki sitäaprikoimatta, melkein tietämättänsä, ikään kuin velvollisuudesta, enkäminä voinut häneen suuttuakaan.
Muun muassa neuvoivat he minua pitämään omaa teetä ja sanoivat, ettäminä voisin hankkia oman teekyökinkin; väliajaksi toimittivat hekäytettäväkseni vieraan semmoisen. He ehdottelivat minulle kokkiakin, jonka sanoivat kolmestakymmenestä kopeikasta suostuvan laittamaanruokaa, jos tahtoisin syödä omaani… Luonnollista on, että he ottivatminulta rahaa lainaksi ja kukin heistä tuli samana päivänä kolmastilainaamaan.
Entisiä aatelismiehiä katseltiin vankilassa karsain silmin.
Vaikka aatelismiehet menettivät täällä kaikki oikeutensa ja vaikkaheitä kohdeltiin kuin muitakin vankeja, eivät nämä koskaantunnustaneet heitä tovereikseen. Se ei tapahtunut minkään määrätynennakkoluulon vuoksi, vaan muuten vaan, aivan itsestänsä. He pitivätmeitä todellakin aatelismiehinä, vaikka itse mielellään pilkkasivatmeitä lankeemuksemme tähden.
– Katsoppas vaan! Ennen sai Pekka Moskovassa herrastella, nyt saa hännuoraa punoskella y.m. y.m. mielenosoituksia tuli osaksemme.
He näkivät mielihyvällä kärsimyksiämme, joita me koetimme heiltäsalata. Etenkin saimme kärsiä työnteossa siitä, ettei meillä ollutyhtä paljon voimaa kuin heillä, ja ettemme voineet heitä tehokkaastiauttaa. Ei ole mikään sen vaikeampaa kuin saavuttaa ihmistenluottamusta ja rakkautta (etenkin semmoisten ihmisten).
Vankilassa oli joitakuita aatelismiehiä. Ensiksikin viisi puolalaista.Heistä kerron joskus erityisesti. Vangit vihasivat kovastipuolalaisia, jopa enemmän kuin venäläisiä aatelismiehiä. Puolalaiset(puhun vaan valtiollisista vangeista) olivat käytöksessään hienoja, loukkaavan kohteliaita ja sangen umpimielisiä; he eivät voineetmitenkään salata vastenmielisyyttään muita vankeja kohtaan, vaan nepämaksoivat heille samalla mitalla.
Minä sain oleskella vankilassa melkein kaksi vuotta, ennenkuinsaavutin muutamien vankien suopeutta. Vihdoin kuitenkin useimmatheistä tulivat minulle ystävällisiksi pitäen minua "hyvänä" ihmisenä.
Paitsi minua oli siellä neljä venäläistä aatelismiestä. Yksi heistäoli halpamielinen, kurja olento, ammatiltaan vakooja ja ilmiantaja.Minä olin hänestä kuullut jo ennen vankilaan tuloani ja ensi päivistäkatkasin kaiken yhteyden hänen kanssaan. Toinen oli samaisän-murhaaja, josta olen jo ennen puhunut. Kolmas oli Akim Akimitsh; harvoin olen nähnyt niin kummallista miestä kuin tämä Akim Akimitsholi. Selvästi on hän painunut mieleeni. Varreltaan oli hän pitkä jalaiha, ymmärrykseltään heikko, kovin oppimaton, suuri lörpöttelijä jatarkka kuin saksalainen. Kaikki nauroivat hänelle ja muutamat oikeinkarttoivat häntä hänen riidanhaluisen, vaateliaan ja joutavanpäiväisenluonteensa tähden. Hän joutui ensi hetkestä toisten läheiseentuttavuuteen, riiteli heidän kanssaan, jopa tappelikin. Hän oliharvinaisen rehellinen. Jos hän missä huomasi epärehellisyyttä, niintarttui oitis asiaan, vaikkei se häntä koskenutkaan. Hän oli kovinlapsellinen: kun hän esim. riiteli vankien kanssa, moitti hän heitävarkaudesta ja koetti kaikessa totuudessa saada heitä luopumaan tuostapaheesta. Me tulimme tutuiksi jo ensi päivänä, ja hän kertoi minullekohtalonsa. Hän oli alkanut palveluksensa Kaukaasiassa junkkarinajalkaväessä, sai kauan kovaa kokea, vaan viimein pääsi upseeriksi jalähetettiin päälliköksi johonkin linnoitukseen. Eräs rauhallinennaapuri-ruhtinas poltti hänen linnansa ja teki häntä vastaan öisenryntäyksen; se ei onnistunut. Silloin Akim Akimitsh keksi juonen jaoli olevinaan tietämätön siitä, ken ilkiötyön oli tehnyt. Kuukaudenkuluttua kutsui hän ruhtinaan luokseen vieraisille. Tämä tulikin ilmanmitään epäilystä. Akim Akimitsh järjesti joukkonsa, nuhteli ruhtinastajulkisesti, ja koetti hänelle todistaa, että linnojen polttaminen onhäpeällistä. Samalla luki hän syylliselle tarkat määräyksetrauhallisen ruhtinaan velvollisuuksista ja lopuksi ammutti hänetkuoliaaksi, josta antoi oitis esimiehilleen asiallisen kertomuksen.Kaikesta tästä joutui hän kanteen alaiseksi, tuomittiin hengeltä, vaanrangaistus lievennettiin ja hänet lähetettiin kahdeksitoista vuodeksiSiperjaan toisen luokan pakkotyöhön. Hän käsitti aivan hyvin, että olimenetellyt laittomasti, sanoipa jo ennen ruhtinaan ampumistakintienneensä, että rauhallista miestä olisi pitänyt tuomita lakienmukaan; mutta tästä tiedostaan huolimatta ei hän mitenkään voinutarvostella rikostaan oikealta kannalta.
– Ajatelkaahan, että hän oli polttanut linnani! Pitikös minun kiittäähäntä siitä, vai kuinka? virkkoi hän vastaväitteisiini.
Mutta vaikka vangit nauroivatkin Akim Akimitshin omituisuuksille, pitivät he häntä kuitenkin arvossa hänen tarkkuutensa ja kätevyytensätähden.
Ei ollut sitä ammattia, jota Akim Akimitsh ei olisi osannut. Hän olinikkari, suutari, tohvelin-tekijä, maalari, kultaaja, seppä, ja kaikkinämä ammatit oli hän oppinut vankilassa. Mitä hän kerran oli nähnyt, sen osasikin tehdä. Hän teki kaikenlaisia laatikoita, vasuja, lyhtyjä,lasten leikkikaluja ja möi niitä kaupungissa. Sillä tavoin ansaitsihän rahaa ja hankki itselleen enemmän liinavaatteita, pehmeämmäntyynyn sekä kokoon pantavan madrassin. Hän asui samassa kasarmissakuin minäkin ja oli minulle vankeuteni ensi päivinä suureksi avuksi.
Työhön lähtiessä järjestettiin vangit päävahdissa kahteen riviin; keskelle ja taakse asetettiin ladatuilla pyssyillä varustettujasotamiehiä. Sitten saapuivat paikalle insinööriupseeri, konduktööri jajotkut insinöörikuntaan kuuluvat alemmat työntarkastajat. Konduktööriluki vangit ja lähetti heidät työhön eri joukoissa.
Yhdessä muiden kanssa lähetettiin minut insinööriverstaaseen. Se olimatala, pienenläntä rakennus, varustettu avaralla pihalla ja täytettykaikenlaisilla työaineilla. Siinä oli kaksi pajaa, nikkarin- jamaalarin-verstaat y.m. Akim Akimitsh kävi täällä ja työskentelimaalarinverstaassa, keitti vernissaa, valmisti maalia ja tekipähkinäpuusta pöytiä sekä muita huonekaluja.
Odottaessani kahleiden muuttamista puhelin minä Akim Akimitshin kanssavankila-elämän ensimäisistä vaikutuksista.
– Niinhän se on, aatelismiehiä eivät muut vangit suvaitse, virkkoihän, etenkin valtiollisista rikoksista tuomittuja, ja syy siihen onselvä. Ensiksikin kuuluvat aatelismiehet aivan eri kansaluokkaan jatoiseksi ovat he itse olleet joko aatelisien maaorjina taisotamiehinä. Arvatenkin eivät he voi rakastaa aatelisia. Sen sanon, että täällä on vaikea olla. Mutta Venäjän vankiruoduissa on vieläkinvaikeampi. Onhan sieltä tulleita täälläkin ja he eivät voi kyllinkehua meidän vankilaamme, ikäänkuin olisivat joutuneet helvetistäparatiisiin. Työ ei siellä kuulu olevan haittana. Sanotaan, että ensiluokkain päälliköt eivät ole soturisäädystä, ainakin menettelevät hetoisin kuin meillä. Siellä saa pakkotyöläinen, kuten sanotaan, pitääomaa taloutta. Minä siellä en ole ollut, mutta niin sanotaan. Sielläei keritä tukkaa, eikä käytetä erityistä pukua, vaikka toiselta puolenon hyvä, että meillä ollaan eri puvussa ja kerityin päin; ainakin onse edullista järjestyksen vuoksi ja silmällekin mieluisaa. Vaan heilleei se kelpaa. Ja nähkääs, miten sekalainen on seurakunta. Kuka onsotilaspoikia, kuka tsherkessejä, kuka eriuskolaisia, kuka on taasoikeauskoinen musikka, joka jätti kotiinsa perheen ja rakkaatlapsensa, kuka juutalainen, kuka mikäkin, ja kaikkien tulee elääyhdessä, maksoi mitä maksoi, sopia toistensa kanssa, syödä yhteisestämaljasta ja maata samoilla lavereilla. Ja mimmoinen on sitten vapaus: liika palasen saat syödä vaan varkain, joka äyri on piilotettavasaappaan varteen, eikä muuta sitten olekkaan kuin vankilaa, vankilaa.Eipä ihmettä, jos hullutuksia päähän tuppaa.
