Kitobni o'qish: «Muistelmia kuolleesta talosta», sahifa 13

XIII

Jatkoa.

Lääkärit kävivät sairashuoneen osastoissa aamuisin; yhdentoista aikaantulivat he kaikki yhdessä, päälääkäri etunenässä; puolen tuntia sitäennen kävi osastossamme oma lääkärimme, eräs nuori, ammatissaantaitava ja ystävällinen mies, josta vangit pitivät hyvin paljon, arvellen, että hänellä oli ainoastaan yksi vika, että hän oli "liianhiljainen." Todellakin oli hän vähäpuheinen ja ujoluontoinen, muuttiruokalajia sairasten ensi pyynnöstä ja näyttipä olevan taipuvainenmääräämään lääkkeitäkin heidän mielensä mukaan. Muuten oli hän kelpomies. Täytyy tunnustaa, että moni lääkäri Venäjällä nauttii alhaisenkansan rakkautta ja kunnioitusta; sen seikan huomasin minä aivantodeksi. Tiedän, että sanani näyttävät kummallisilta, etenkin kunotetaan lukuun alhaisen kansan luottamattomuus lääketaitoon jaulkomaan lääkkeisiin. Tosi on, että maalainen, kovimmassakin taudissaollessaan, mieluummin käyttää jonkun noitaämmän apua tai kotoisiayksinkertaisia lääkkeitään (joita muuten ei olekkaan halveksittava)kuin menee lääkärin luo tai sairashuoneeseen makaamaan. Muttapuhumattakaan siitä, että alhainen rahvas osoittaa luottamattomuuttakaikkia virallisia toimenpiteitä kohtaan, vieroittavat sitäsairashuoneista monenmoiset kauhistuttavat kulkupuheet, jotka useinovat kaikkea perustusta vailla, vaikka välistä eivät ole aivanperättömiäkään. Enimmiten peloittaa häntä kuitenkin sairashuoneensaksalainen järjestys, ympärillä olevat vieraat ihmiset, ankaruusruoassa, kertomukset välskärien ja lääkärien kovuudesta, ruumiinleikkauksista y.m. Sen lisäksi ei rahvas voi välttää epäluulontunteita ajatellessaan, että herrat ovat sairashuoneessa parantajina.Mutta kun sitten lähemmin tutustutaan lääkäreihin (ei kuitenkaan ilmanpoikkeuksia), katoaa pelko hyvin pian, ja se seikka on luettavakunniaksi lääkäreillemme, etenkin nuorille. Useimmat heistä osaavathankkia alhaisen kansan kunnioitusta, jopa rakkauttakin. Minä puhunsen mukaan, mitä itse näin monta kertaa useissa paikoissa eikä minullaole syytä luulla, että muualla olisi asian laita sanottavasti toisin.Tosi on, että muutamissa paikoin lääkärit ottavat lahjoja, ovathuolimattomia sairaita kohtaan ja laiminlyövät tehtäviänsä. Semmoistaon olemassa; mutta minä puhun lääkärien enemmistöstä tai paremminsanoen, siitä yleisestä hengestä tai suunnasta, joka on havaittavanalääkäreissämme meidän päivinämme. Vaikka velvollisuuksiensalaiminlyöjät puolustaisivat itseään miten hyvänsä, esimerkiksisyyttämällä seuraa, joka on muka niellyt heidätkin, ovat hekuitenkin aina väärässä, etenkin jos ovat sen ohessa kadottaneetihmisrakkaudenkin. Ihmisrakkautta, ystävällisyyttä ja sääliväisyyttätarvitsee sairas välistä enemmän kuin lääkkeitä. Olisipa jo aikalakata syyttämästä seuraa kaikesta pahasta. Tosi on, että se vaikuttaapaljon pahaa, mutta eihän sitä voi syyttää kaikesta; usein joku viekasveijari saattaa siten peitellä heikkouttaan, ja vieläpä ilkeyttäänkin, etenkin jos hän osaa olla kaunopuhelias. Mutta nyt olen taas joutunutpois aineesta; minä tahdoin sanoa, että alhainen kansa osoittaaluottamattomuutta enemmän lääkeopillista virkakuntaa kuin yksityisiälääkärejä kohtaan. Tutustuttuaan heihin lähemmin, hylkää se entisetennakkoluulonsa. Muuten eivät sairashuoneemme vieläkään ole alhaisenkansamme mielen mukaisia, eivätkä siis voi täydellisesti saavuttaa senluottamusta. Sellaisen vaikutuksen on minuun ainakin oma kokemuksenitehnyt.

Osastomme lääkäri pysähtyi kunkin sairaan luo, katseli häntä erittäintarkkaan, kyseli ja määräsi lääkkeet sekä ruo'at. Välistä huomasi hänitsekin, ettei sairaalla ollut mitään vikaa. Mutta kun vanki olitullut lepäämään työstänsä tai makaamaan polstarilla paljastenlautojen asemesta ja sitä paitsi lämpimässä huoneessa kosteanpäävahdin asemesta, jossa kalpeita ja laihtuneita syytöksenalaisiasäilytettiin (syytöksenalaiset ovat kaikkialla Venäjällä kalpeita jalaihtuneita, joka seikka todistaa, että heidän tilansa on raskaampikuin tuomittujen pahantekijäin), niin lääkärimme kirjoittikin, ettähäntä vaivasi joku febris catarhalis ja antoi hänen maata joskusviikonpäivät sairashuoneessa. Tällaiselle "febris catarhalis" – taudille nauroi täällä jokainen. Tiedettiin hyvin hyvästi, että seoli jonkunlainen molemminpuolisesta sopimuksesta lääkärin ja sairaanvälillä hyväksytty nimitys tekotaudille, "varapistoksille", kutenvangit käänsivät sanat: febris catarhalis. Välistä käytti sairasväärin lääkärin suopeutta ja makasi sairashuoneessa siksi, kunneshänet sieltä ajettiin väkisin pois. Silloin oli hauska nähdälääkäriämme; hän ikäänkuin pelkäsi ja häpesi sanoa sairaalle suoraan, että hänen pitäisi tervehtyä ja pyrkiä pois sairashuoneesta, huolimatta siitä, että hänellä lääkärinä oli täysi oikeus pitemmittämutkitta toimittaa sairas pois kirjoittamalla tautilistalle: "sanatest." Alussa ilmoitti hän asian viittailemalla ja rupesi vasta sittenkyselemään: "Eiköhän olisi jo aika? Olethan sinä jo melkein terve,täällä on ahdasta y.m. y.m." siksi että sairasta viimein rupesihävettämään ja hän pyrki päästä pois sairashuoneesta. Vanhin lääkäri, vaikka olikin ystävällinen ja rehellinen mies (häntä rakastivatsairaat niinikään), oli kuitenkin paljon ankarampi ja jyrkempi kuinosaston lääkäri; osoittipa hän joskus kovuuttakin, joka seikkavaikutti, että häntä pidettiin täällä suuressa arvossa. Osastonlääkärin jälkeen kävi hän sairaita katsomassa yhdessä muiden lääkärienkanssa ja tutkisteli jokaista sairasta erittäin viivähtäen kauemmanaikaa kovassa taudissa olevien luona; hän osasi sanoa heille ainajonkun rohkaisevan, ystävällisen sanan ja teki ylipäänsä kaikkiinhyvän vaikutuksen. "Varapistoksia" kärsiviä ei hän koskaan lähettänytpois; mutta jos sairas oli uppiniskainen, sanoi hän suoraan: "Nyt, veliseni, olet jo levännyt tarpeeksi ja saat mennä pois; pitäähänsinun tietää, mikä kohtuus on." Uppiniskaisia olivat tavallisestilaiskurit, etenkin keväiseen aikaan, tai myöskin ne syytöksenalaiset, jotka odottivat rangaistustaan. Muistan, että erästä semmoistaniskoittelevaa kohtaan täytyi käyttää erityistä kovuutta, ennenkuinsaatiin hänet taivutetuksi lähtemään. Hän väitti sairastavansasilmätautia; silmät olivat hänellä punaiset ja hän sanoi tuntevansaniissä kovia pistoksia. Tautia ruvettiin parantelemaan kääreillä,iilimadoilla, ruiskutuksilla y.m., mutta yhtäkaikki eivät silmättahtoneet kirkastua. Vähitellen tulivat lääkärit siihen päätökseen, että tauti oli teeskenneltyä: tulehdus oli aina vähäpätöinen, tulematta pahemmaksi tai paremmaksi. Siitä syntyi epäluulo. Vangittiesivät jo aikoja sitten, että hän teeskenteli ja petti ihmisiä,vaikk'ei hän siitä itse puhunut kellekään. Hän oli nuori, kaunis mies, mutta teki kuitenkin kaikkiin vastenmielisen vaikutuksensalaperäisyydellään ja synkkämielisyydellään; hän ei puhunut kenenkäänkanssa, katseli vaan silmäkulmiensa alta, vältti muiden seuraa,ikäänkuin olisi epäillyt kaikkia. Muistan, että jotkut pelkäsiväthänen tekevän jonkun ilkiötyön. Hän oli entinen sotamies, jokasittemmin oli joutunut kiinni julkeista varkauksista ja tuomittiinsaamaan tuhatta kepinlyöntiä sekä lähetettäväksi vankiruotuihin. Joennen olen sanonut, että syytöksenalainen teki joskus uusia rikoksialykätäkseen rangaistuksensa tuonnemmaksi: pisti ennen rankaisemistaanpuukolla jotain esimiestään tai vaikkapa toista vankiakin; senjohdosta ruvettiin häntä uudelleen tuomitsemaan, rangaistus lykkäytyikuukaudeksi tai pariksi ja hän oli tarkoituksensa saavuttanut. Hän eihuolinut siitä, että häntä parin kuukauden perästä rangaistiin kahtatai kolmea kertaa kovemmin; kunhan hän vaan sai sillä hetkellärangaistuksensa lykätyksi, vaikkapa muutamaksi päiväksikin; sitten saitulla mitä hyvänsä – siihen määrään voipi välistä näiden onnettomienmieli masentua. Jotkut jo kuiskailivat täällä keskenään, että häntäpitäisi varoa; kenties saattaisi hän murhata jonkun yöllä. Mutta seoli vaan paljasta puhetta; mihinkään varokeinoihin eivät vangitryhtyneet, eivät edes nekään, joiden vuoteet olivat hänen vuoteensavieressä. Huomattiin muuten, että hän öisin hieroi silmiäänkalkkijauholla ja jollain muulla aineella, jotta ne aamuksi tulisivatpunaisemmiksi. Vihdoin uhkasi päälääkäri käyttää visvanauhaa. Muttamiesparka ei sittenkään suostunut tervehtymään. Kovin oli hänuppiniskainen tai myöskin pelkuri; sillä vaikka visvanauhaa eivoinutkaan verrata keppeihin, oli se kuitenkin hyvin rasittava.Sairaan niskasta otettiin kouraan niin paljon nahkaa kuin mahdollistaja sen läpi pistettiin veitsellä, joten syntyi leveä ja iso haavapitkin koko niskaa; tähän haavaan pantiin noin sormen levyinenpalttinanauha, jota sitten kerran päivässä määrätyllä tunnillavedettiin edestakasin, niin ettei haava päässyt paranemaan, vaan pysyiaina vereksenä. Mies kärsi tätäkin kidutusta muutaman päivän jasuostui vasta sitten lähtemään pois sairashuoneesta. Eräänä päivänätulivat hänen silmänsä aivan terveiksi, ja niin pian kuin niska oliparantunut, lähti hän päävahtiin kärsiäkseen seuraavana päivänätuhatta kepin lyöntiä.

Rangaistuksen edellinen hetki on tietysti kauhea, ja minä teinehkä väärin, kun sanoin vankien silloin osoittamaa kauhuapelkurimaisuudeksi. Hetki ei voi olla muuta kuin kauhea, koska vangitottivat päällensä kahden- tai kolmenkertaisen rangaistuksen, kunhanvaan saivat lykätyksi sen hiukan tuonnemmaksi. Toiselta puolen olenmaininnut semmoisiakin vankeja, jotka itse halusivat päästä pikemminsairashuoneesta kärsiäkseen rangaistuksensa loppuun asti japäästäksensä siten oikeuden kynsistä; sillä päävahdissa oleminen olikaikkien mielestä paljoa pahempaa kuin varsinainen vankeus. Muttapaitsi luonnonlaadun erilaisuutta vaikutti muutamien pelottomuuteenmyöskin tottumus lyöntien kärsimiseen. Useasti lyödyn selkä ja rohkeusikäänkuin vahvistuvat ja hän rupee pitämään rangaistusta ainoastaanvähäisenä epämukavuutena, jota ei huoli pelätäkään. Yleensä sanoen onasian laita semmoinen. Eräs täkäläinen vanki, erityiseen osastoonkuuluva kristitty kalmukki Aleksanteri tai Aleksandra, kuten häntätäällä nimitettiin, viekas ja peloton, mutta samalla hyväsydäminenmies, kertoi minulle naurusuin, kuinka hän oli saanut neljä tuhattalyöntiä, vakuuttaen samalla pyhästi, että jollei hän olisi pienestäpitäin tottunut patukkaan, jonka jäljet kauan aikaa pysyivät hänenselässään, ei hän koskaan olisi voinut kestää neljäätuhatta. Tätäkertoessaan hän ikäänkuin kiitteli kasvatustaan. "Minua lyötiin aina,Aleksanteri Petrowitsh", sanoi hän minulle kerran istuessaan vuoteenireunalla, "löytiin kaikesta, mistä vaan sattui, lyötiin viisitoistavuotta peräkkäin alkaen siitä asti, kun rupesin itseäni muistamaan, joka päivä useampia kertoja, niin että minä lopulta totuinkin siihen."Mitenkä hän oli joutunut sotamieheksi, sitä en tiedä; ehkäpä kertoikinhän minulle siitä, vaikka en sitä enää muista; hän oli ollutkarkulainen ja maankuleksija. Muistan hänen kertoneen, kuinka hänpelkäsi kauheasti, kun hänet oli päällikön murhaamisesta tuomittusaamaan neljätuhatta. "Minä tiesin, että rangaistukseni tulee olemaankova ja arvelin, että ehkä en pääsisikään siitä hengissä; tosin olintottunut saamaan selkääni, mutta neljä tuhatta – onkos se leikkiä! jasitä paitsi olivat esimieheni kovin äkeissään! Olinpa varma siitä,etteivät he päästäisi minua hengissä. Minä päätin tulla kristityksi, ajatellen, että ehkä saan armon, ja vaikka heimolaiseni sanoivat, ettei siitä tule mitään, ettei armoa anneta, ajattelin minä kuitenkin: voinhan koittaa; onhan heidän kristittyä enemmän sääli. Minut todellakastettiin ja siinä tilaisuudessa sain minä Aleksanterin nimen; muttakepit ne pysyivät kuitenkin keppeinä; ei annettu yhtään ainoataanteeksi; jopa tuo minua harmitti. Ja minä mietinkin itsekseni: odottakaahan, kyllä minä vielä petän teidät kaikki. Ja uskottekos,Aleksanteri Petrowitsh, minä petinkin! Minä osasin erittäin hyvintekeytyä kuolleeksi, s.o. ei aivan kuolleeksi, vaan noinpuolikuolleeksi. Ruvettiin sitten lyömään; lyötiin yksi tuhat: polttaa, huusin minä, lyötiin vielä toinenkin tuhat ja minä luulin, että viimeinen loppu oli käsissä; jalat eivät tahtoneet enää kannattaaja minä heittäysin maahan; silmäni olivat kalmanväriset, kasvot siniset, hengitys lakkasi ja suu oli vaahdossa. Lääkärituli saapuville: kuolee kohta, sanoi hän. Minut kannettiinsairashuoneeseen, jossa oitis virkosin. Sitten vietiin minua vieläkaksi kertaa rangaistavaksi ja kovin olivat he minulle vihaisia, vaanminä petin heidät vielä kaksi kertaa. Kolmannen tuhannen jälkeen menintainnoksiin, mutta kun neljättä tuhatta ruvettiin lyömään, tuntuivatlyönnit veitsen pistolta, kolmea tavallista vastasi silloin jokalyönti, niin kovasti minua piestiin! Lyöjät olivat vimmattuja! Tämäviimeinen tuhat (sen vietävä!..) maksoi kolme ensimäistä, ja jollenminä olisi tekeytynyt kuolleeksi vähää ennen rangaistuksen loppua(kaikkiansa oli vielä jäljellä noin kaksisataa lyöntiä), olisi minuttosiaankin piesty kuoliaaksi; minä en kuitenkaan hellittänyt, vaanpetin taas ja menin tainnoksiin; taas uskoivat he minua ja miksi eivätolisi uskoneetkaan, kun lääkäri uskoi; sitten tosin lyötiin minua taaskaikin voimin, mutta henkiin jäin kuitenkin. Minkä tähden? Sen tähden, että pienestä pitäin olin tottunut lyömiseen. Sen tähden olenkin nythengissä. Oh, kyllähän minua on eläessäni lyöty!" lisäsi hänkertomuksensa lopulla surumielin, ikäänkuin olisi koettanut muistella, kuinka monta kertaa häntä oli lyöty. "Mutta ei", sanoi hän sittenlyhyen vaitiolon jälkeen; "mahdotonta on lukea, kuinka monta kertaa, aivan mahdotonta." Hän katsahti minuun ja naurahti niinsydämellisesti, etten minäkään voinut olla hymyilemättä hänellevastaukseksi. "Tiedättekös, Aleksanteri Petrowitsh, kun minä nytkinyöllä näen unta, niin näen siitä, että minua lyödään; muita uniaminulla ei olekkaan." Hän huusi todellakin yöllä unissaan ja huusipatäyttä kurkkua, niin että muut vangit herättivät häntä sysien kylkeenja sanoen: "Mitä, saakeli, huudat!" Hän oli vankkaruumiinen, lyhytläntä mies, luonteeltaan vilkas ja iloinen, ijältään noinneljänkymmenen viiden vanha; hän eli kaikkien kanssa sovinnossa; kuitenkin oli hänellä suuri taipumus varastelemiseen ja siitä häntäusein lyötiin; mutta kenelläpä täällä ei olisi ollut semmoistataipumusta ja ketäpä siitä ei olisi lyöty.

Mainitsen tässä, että minua kummastutti usein se iloinen jaystävällinen mieliala, jota kaikki nämä lyödyt osoittivat kertoessaansiitä, kuinka heitä oli lyöty ja kuka oli lyönyt. Usein ei ilmaantunutvihan merkkiäkään semmoisissa kertomuksissa, jotka panivat sydämenientistä kovemmin tykyttämään; he kertoivat vaan ja nauroivat aivankuin pienet lapset. Toisin oli laita M – tskyn; hän ei ollutaatelismies ja sai kärsiä viisisataa. Minä kuulin sen muilta ja kysyinhäneltä, oliko asiassa perää? Hän vastasi lyhyesti, ikäänkuin tuntiensisällistä tuskaa ja katsomatta edes puoleenikaan: hänen kasvonsaoikein punastuivat; hetkisen kuluttua katsahti hän minuun ja minänäin, että hänen silmissään paloi vihan tuli ja että hänen huulensavapisivat mielikarvaudesta. Minä huomasin, ettei hän voisi koskaanunohtaa tätä elämänsä tapausta. Mutta muut vangit melkein kaikki (enmene sentään takaamaan, ettei olisi ollut poikkeuksia) katsoivat asiaaaivan toiselta kannalta. Eihän liene mahdollista, ajattelin minävälistä, että he pitivät itseään täydellisesti syyllisinä jarangaistusta ansainneina, etenkin kun olivat rikkoneet esimiehiänsäeikä vertaisiansa vastaan. Suurin osa heistä ei syyttänyt itseäänollenkaan. Minä olen jo sanonut, että omantunnon vaivoja ei heissänäkynyt silloinkaan, kun rikos oli tehty omien vertaisien vahingoksi.Esimiehiä vastaan tehdyistä rikoksista ei maksa puhuakaan. Minustatuntui, että asiata siinä tapauksessa katseltiin jonkunmoiseltakäytännölliseltä tai paremmin sanoen tosiasialliselta kannalta.Otettiin lukuun kohtalo, tosiasian välttämättömyys, ilman mitäänpitkiä miettimisiä, tajuttomasti, aivan kuin jonkunlaisena uskona.Vaikka vanki olikin taipuvainen pitämään itseään syyttömänäesimiehiänsä vastaan tehdyissä rikoksissa, tunnusti hän kuitenkinkäytännössä, että esimiehet katsoivat asiaa aivan toisilla silmillä,jonka vuoksi hän olikin rangaistava ja siten rikos sovitettava. Tässäon taistelu molemminpuolinen. Sen ohessa tietää rikoksentekijä aivanvarmaan, etteivät hänen vertaisensa tuomitse häntä, vaan päin vastoinpitävät häntä joko osaksi tai kokonaan syyttömänä, jos vaan hänenrikoksensa ei koske heitä itseään. Hänen omatuntonsa on siislevollinen, eikä hän tunne mitään siveellistä lannistumista, jokaonkin pääasia. Hän tietää ikäänkuin, että on mihin turvata, ja senvuoksi ei hän ole tyytymätön, vaan pitää kohtaloansa välttämättömänä,semmoisena, ettei sen alku yhtä vähän kuin loppukaan ole hänenvallassaan, vaan että se kestää kauan aikaa kerran aloitetun kovan,välttämättömän taistelun ohessa. Mutta kaikki kertomukset eivätsentään osoittaneet välinpitämättömyyttä. Kun esimerkiksi kerrottiinluutnantti Sherebätnikowista, huomasin minä kertojissa jonkunlaistapaheksumista. Tähän luutnantti Sherebätnikowiin tutustuin minäsairaanaoloni ensi aikoina, tietysti vankien kertomuksien mukaan.Sittemmin näin minä hänet itsensäkin, kun hän oli täällä vartioimassa.Ijältään oli hän noin kolmenkymmenen vanha mies, korkeakasvuinen, lihava ja paksuposkinen; hampaat olivat hänellä valkeat ja hän nauroikovaäänisesti. Hänen kasvonsa osoittivat kevytmielisyyttä. Hän olierinomaisen halukas piiskaamaan ja kepittämään, kun hänet määrättiinrangaistuksen toimeen panijaksi. Minä pidin luutnantti Sherebätnikowiakummituksena vertaistensakin joukossa ja semmoisena pitivät häntämuutkin vangit. Tosin oli entiseen, eikä niin kaukaiseenkaan aikaan, jonka oloja ei kuitenkaan enää tahtoisi uskoa todellisiksi, muitakinrangaistuksien innokkaita toimeenpanijoita. Mutta enimmiten oli heidänintoonsa syynä yksinkertaisuus eikä mikään huvin tunne. Luutnanttimmesitä vastoin oli siinä asiassa verrattava hienostuneeseenherkkusuuhun. Hän rakasti rangaistustaitoa taidon vuoksi. Hänellä olisiitä huvia, ja samoin kuin Rooman aikuinen nautintoihin tottunutylimys, keksi hänkin kaikenmoisia luonnottomuuksia ilahuttaakseen edesvähänkin tylsistynyttä sieluansa. Ajatelkaamme, että joku vanki olirangaistavana ja Sherebätnikow rangaistuksen toimeenpanijana; häntäilahutti jo paljas silmäys pitkään riviin asetettuihin ja paksuillakepeillä varustettuihin miehiin. Tyytyväisenä kulki hän miehestämieheen ja kehoitti jokaista täyttämään tehtävänsä innolla, velvollisuuden mukaan, muutoin… Ja sotamiehet tiesivät, mitä tämä"muutoin" merkitsi. Kohta tuodaan pahantekijä esille, ja jollei hänvielä tuntenut Sherebätnikowia, jollei tietänyt vielä kaikkia hänentemppujaan, niin tekee tämä hänelle esim. seuraavan kepposen (tämätietysti on vaan yksi hänen monista kepposistaan; sillä luutnantti oliniissä asioissa hyvin kekseliäs.) Samalla kun vangin selkäpaljastetaan ja hänen kätensä sidotaan pyssynperiin, joiden avullahäntä sitten aliupseerien on määrä vetää pitkin n.s. viheriää kujaa, alkaa hän, seuraten yleistä tapaa, rukoilla rangaistuksentoimeenpanijaa rankaisemaan helpommin, käyttämättä liiallistakovuutta; "teidän jalosukuisuutenne", huutaa hän, "armahtakaa, olkaaniinkuin oma isä, ikäni olen rukoileva Jumalaa edestänne, älkääsortako, armahtakaa!" Sitäpä Sherebätnikow odottikin, ja hän alkaavangin kanssa seuraavan keskustelun:

– Ystäväni, sanoo hän, mitäs minä voin? Enhän minä rankaise, vaanlaki!

– Teidän jalosukuisuutenne, kaikki on teidän vallassanne, armahtakaa!

– Luuletkos, ettei minun ole sääli sinua? Luuletkos, että minuahuvittaa se, että sinua lyödään? Olenhan minäkin ihminen! Olenko vaien ole mielestäsi?

– Se on tietty, että olette, teidän jalosukuisuutenne; te olette isä,me olemme lapset. Olkaa omana isänämme! huutaa vanki ruveten jo hiukantoivomaan.

– Ystäväni, ajattelehan itse asiaa; onhan sinulla sitä varten järki; tiedänhän minä itsekin, että minun on ihmisellisesti, leppeästi jaarmollisesti kohdeltava sinuakin syntistä.

– Totista totta suvaitsette puhua, teidän jalosukuisuutenne.

– Niinpä niinkin armollisesti, vaikka sinä olisit kuinka syntinentahansa. Mutta enhän minä rankaise, vaan laki! Ajattelehan, että minäpalvelen Jumalaa ja isänmaata; minä teen suuren synnin, jos minäheikonnan lain voimaa; ajattelehan sitä!

– Teidän jalosukuisuutenne!

– Mutta mitäpä siitä! Olkoon menneeksi, sinun tähtesi! Tiedän, ettäteen syntiä, mutta olkoon menneeksi… Minä armahdan sinua tälläkertaa ja rankaisen keveästi. Mutta kuinkas sitten, jos minä sitenvahingoitan sinua! Minä armahdan sinua ja rankaisen keveästi, muttasinä arvelet, että tulevallakin kerralla tapahtuu samoin ja niinpäteet uuden rikoksen; kuinkas sitten käypi? Sehän lankeeomalletunnolleni…

– Teidän jalosukuisuutenne! Ystäviä ja vihollisiakin olen minäpahuudesta kieltävä! Sen minä taivaan Luojan valtaistuimen edessä…

– No, hyvä, hyvä! Vannotkos, että olet vast'edes hyvin käyttäytyvä?

– Hukuttakoon minut Jumala, ja ettäpä minä tulevassa maailmassa…

– Älä vanno, se on syntiä! minä uskon, kun vakuutat minullesanallasi; vakuutatkos?

– Teidän jalosukuisuutenne!!!

– No tiedä sitten, että minä armahdan sinua orpoutesi ja kyyneliesitähden; oletko sinä orpo?

– Orpo olen, teidän jalosukuisuutenne, aivan yksinäinen, ilman isää,ilman äitiä.

– No olkoon menneeksi orpoutesi ja kyyneliesi tähden; mutta muista, että tämä on viimeinen kerta … viekää hänet, lisää hän sitten niinlaupiaalla äänellä, ettei vanki oikein tiedä, mitenkä rukoilisiJumalaa hänen edestään. Samassa alkoi julma kulku; rumpu pärisi, ensimäiset kepit heilahtivat… "Lämmittäkää!" huutaa Sherebätnikowkohti kurkkua. "Polttakaa häntä! Lyökää, lyökää! Löylyttäkää! Vielä,vielä! Kovemmin orpoa, kovemmin heittiötä! Lyökää, lyökää!" Jasotamiehet lyövät täydestä voimastaan, niin että onnettoman silmätiskevät tulta ja hän rupee huutamaan, mutta Sherebätnikow juokseehänen jälkeensä pitkin riviä ja nauraa kovaäänistä nauruaan pidellenkupeitansa ja voimatta naurulta oikaista itseään; oikein oli säälimiesparkaa. Hän oli iloissaan ja hänen oli kovin hauska olla, jaainoastaan joskus lakkasi hän nauramasta huutaakseen: "Lyökää häntä,lyökää! Lämmittäkää heittiötä, lämmittäkää orpoa!.."

Käytti hän seuraavaakin kepposta: Vanki tuodaan rangaistavaksi. Tälläkertaa ei Sherebätnikow ryhdy pitkiin puheisiin, vaan sanoo suoraan:

– Näetkös, ystäväni, minun on rangaistava sinua asian mukaan. Muttaehkäpä voisin tehdä sen verran, etten antaisi sitoa sinua pyssyihin.Saat mennä yksinäsi. Juokse kaikin voimin koko rivin läpi! Vaikkapajoka keppi sattuisikin, niin asia päättyy kuitenkin pikemmin, vai mitäarvelet? Tahdotkos koettaa?

Vanki kuuntelee epäilevän näköisenä, mutta arvelee sitten: ehkäpä setodellakin on helpompaa; minä juoksen niin kiireesti kuin vaan voin jasiten tulee piina-aika viittä kertaa lyhemmäksi; ehkäpä ei joka keppisatukaan.

– Hyvä, teidän jalosukuisuutenne, minä olen suostuvainen.

– No, minä olen myös suostuvainen, ala mennä, ala mennä! Katsokaaettette vitkastele! huutaa hän sotamiehille, tietäen muutenkin, etteiyksikään keppi jää sattumatta syyllisen selkään; hairahtunut sotamiestietää myöskin, mitä siitä on seurauksena. Vanki lähtee juoksemaanminkä ennättää pitkin "viheriää kujaa", mutta ei voi kestääviittätoista lyöntiäkään: kepit iskevät kuin ukkosen nuolet hänenselkäänsä ja onneton putoo maahan kuin heinän korsi. – "Ei, teidänjalosukuisuutenne, parempi on menetellä lain mukaan", sanoo hännousten kalpeana ja säikähtyneenä, mutta Sherebätnikow, joka ennakoltatiesi, miten asia päättyisi, nauroi kohti kurkkuansa. Mahdotonta onkertoa kaikkia hänen kepposiaan, joista vankien kesken puheltiin.

Hiukan toisella tavoin kerrottiin täällä eräästä luutnanttiSmekalowista, joka toimitti vankilassamme päällikön virkaa ennenkuinmajuurimme siihen toimeen määrättiin. Vaikka Sherebätnikowistakinpuhuttiin jokseenkin välinpitämättömästi, ei hänen urostekojaankuitenkaan liioin ihailtu eikä kehuttu, vaan päinvastoinhalveksittiin. Mutta luutnantti Smekalowia muisteltiin täällämielihyvällä. Asia oli niin, ettei hän ollut mikään innokasrankaisija; sillä hänessä ei ollut laisinkaan Sherebätnikowinluonnetta. Mutta ei hän toiselta puolen vältellytkään rankaisuja; yhtäkaikki olivat hänen vitsansakin jättäneet jonkunlaisen rakkaan muistonjälkeensä – niin osasi tämä mies olla mieliksi vangeille! Muttamitenkä? Millä tavoin oli hän saavuttanut semmoisen suosion? Tosi on, että täkäläinen kansa, samoin kuin ehkä venäläinen kansa ylipäänsä onvalmis yhden ystävällisen sanan vuoksi unohtamaan tuskiansa; minämainitsen tämän vaan tosiasiana selittelemättä sitä puolelta taitoiselta. Ei ollut siis varsin vaikeata olla mieliksi näille ihmisilleja saavuttaa heidän suosiotaan. Mutta luutnantti Smekalow oli saanutosakseen erityisen suosion – niin että siitäkin, kuinka hän panirangaistukset toimeen, puhuttiin mielihyvällä. "Toista isää eitarvinnut", sanoivat vangit verratessaan entistä väliaikaistapäällikköään Smekalowia nykyiseen majuuriin; "sydämellinen oli mies!" – Tämä Smekalow oli yksinkertainen, ehkäpä tavallaan hyväkin mies.Mutta tapahtuuhan niinkin, että päällikkö on hyvä, jopajaloluontoinenkin, mutta kuitenkin häntä vihataan ja välistäpilkataankin. Asia on semmoinen, että Smekalow osasi menetellä niin, että kaikki vangit pitivät häntä omana miehenään ja se onkin suuritaito tai paremmin sanoen syntyperäinen lahja, jonka hankkimisiksi senomistajat eivät tarvitse nähdä paljon vaivaa. On omituista, ettäheidän joukossaan on monta huonoakin miestä, jotka yhtähyvinsaavuttavat suuren suosion. He eivät halveksi, eivätkä inhoaalistettujansa ja siinäpä onkin luullakseni syy näiden suosioon!Herrasmaista tyhjäntoimittajaa ei hänessä nähty eikä hän myöskäännoudattanut hienoja tapoja; kaikessa oli hän rahvaan miehen kalttainenja sitä huomaamaan on rahvas hyvin tarkka. Semmoinen mies maksaa senmielestä hyvin paljon! Hyväntahtoisimman miehen on se valmisvaihtamaan ankarimpaan jos tämä vaan hajahtaa rahvaalta. Ja kun senlisäksi tälläinen mies on samalla hyväsydäminen, vaikkapa omallatavallaankin, silloin ei hänellä ole mitään hintaakaan! LuutnanttiSmekalow, kuten jo olen sanonut, rankaisi joskus ankarastikin, muttahän osasi kuitenkin tehdä niin, ettei häntä vihattu, vaan päin vastointähän aikaan, kun kaikki oli jo kauan sitten tapahtunut, naurusuinmuisteltiin hänen rangaistustemppujaan. Temppuja ei hänellä muutenollut monta; siksi puuttui häneltä keksintökykyä. Oikeastaan oliolemassa ainoastaan yksi ainoa temppu, jota hän käytti täällä lähesvuosikauden; mutta hyvä oli se ehkä vaan siitä syystä, että oli ainoa.Hullunkurinen oli se myöskin. Ajatelkaamme että syyllinen tuodaanrangaistavaksi. Smekalow saapuu itse hymyhuulin paikalle ja kysyysyylliseltä jotain häntä koskevaa yksityistä seikkaa, ilman mitäänteeskentelyä, ainoastaan sen tähden, että hän haluaa siitä asiastasaada tietoa. Tuodaan patukat ja tuoli; Smekalow istautuu tuolille jasytyttää piippunsa. Hänellä oli hyvin pitkä piippu. Vanki alkaarukoilla… "No, käy pitkäksesi, mitä nyt siinä…", sanoo Smekalow; vanki huokasee ja käy pitkäksensä. "No, veliseni osaatkos sen ja senrunon ulkoa?" – "Kuinkas en osaisi, teidän jalosukuisuutenne, meolemme kristityitä, lapsuudesta osaamme." – "No, lue sitten!" Vankitietää edeltäpäin, mitä on luettavana ja tietää myöskin, mikäsemmoisesta lukemisesta seuraa, sillä sama seikka on tapahtunut muillejo kolmekymmentä kertaa. Smekalow itsekin tietää, ettei asia vangilleole tuntematon; hän tietää, että sotamiehetkin, jotka seisovat patukkakourassa pitkänänsä olevan uhrin vieressä, ovat jo aikoja sittenkuulleet tästä tempusta, ja yhtä hyvin uudistaa hän sitä vieläkin – niin on se hänelle mieluinen, ehkäpä siitä syystä, että hän itse onsen keksinyt. Vanki alkaa lukea, lyöjät odottavat ja Smekalow oikeinkumartuu istualtaan, kohottaa kätensä ja lakkaa polttamasta piippuaan;hän odottaa määrättyä sanaa. Luettuansa ensimäisen värssyn tunnetustarunosta, lausuu vanki vihdoin sanan: "taivahalla." Sitäpätarvittiinkin. "Seis!" huutaa riemastunut luutnantti ja lisää samallahetkellä lyömiseen valmiille sotamiehelle: "Sinä iske häntäpatukalla!"

Ja hän nauroi sydämensä pohjukasta. Ympärillä seisovat sotamiehetvetivät niinikään suunsa nauruun; nauroi myöskin lyöjä ja vähältälienee lyötäväkin nauranut huolimatta siitä, että patukka heilui joilmassa ja putosi samassa kipeästi hänen selkäänsä. Smekalow riemuitsija riemuitsi juuri sen takia, että hän oli keksinyt ja peräti hyvinsovittanut sanat: "taivahalla" sekä "patukalla." Hän lähti poisrangaistuspaikalta erinomaisen tyytyväisenä, ja melkeinpä olirangaistukin tyytyväinen sekä itseensä että Smekalowiin; kohta senjälkeen kerrottiin vankilassa kolmattakymmentä ensimäistä kertaa jokolmekymmentä kertaa ennen kerrottu juttu. "Sanalla sanoen, oivallinenmies! Semmoinen leikinlaskija!"

– Välistä kun satuit kulkemaan, kertoi joku vanki hymy-huulin – niinhän istuikin akkunassaan, yönuttu yllä, teetä juoden ja piippuaanpolttaen. Kun sitten nostit hänelle lakkia, niin kysyi hän: Minnemenet Aksenow?

– Työhön, Mihail Wasiljitsh, ensiksikin pitäisi verstaaseen; ja hännaurahti itsekseen… Oivallinen oli mies! Kerrassaan oivallinen!

– Eikä semmoista toista tulekaan! lisäsi joku kuulijoista.