Kitobni o'qish: «Juha. Heränneitä / Юха. Пробудившиеся. Книга для чтения на финском языке»

© Каро, 2021

Все права защищены

Juha

I

Mies – pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka – hakkaa kaskea korkean vaaran rinteellä. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvistö jo tutista ja lastut lennellä. Hän kaataa niitä säärensä paksuisia kuin pajukkoa raivaten, selkäänsä oikaisematta.

Vaara, jonka rinnettä hän raataa, on rannattoman erämaan keskessä, jossa siellä täällä kohoo toisia samanlaisia vaaroja kuin mättäitä tulvehtivalla luhdalla. Kaikki muut vaarat ovat huippuunsa asti metsän peitossa, tätä vain on kaskettu, alhaalta ylöspäin nousten, päivänpuoleiselta rinteeltä, pyritty laelle, vaan ei päästy vielä puoliväliinkään. Pälvi siinä kuitenkin jo on erämaan autiossa, pykälä aarniossa: vihertävä ruishalme, alempana ahoja ja vielä alempana notkon takana asutus juuripuolessa pitkän niemen, jota kaitaiset vedet kiertävät pieninä järvinä, soikeina salmina ja koskina.

Se näkyy siihen, missä mies hakkaa. Hän levähtää, katsahtaa alas, näkee halmeensa, talonsa, niemen ja kosken. Hän heilauttaa kirvestään niinkuin iskeäkseen sen kantoon, aikoen huoata, mutta upottaa sen taas uuteen puuhun ja alkaa huojua – pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka.

Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo tutisee – ja niinkuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku. Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet, päättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästä ja tulla niiden kanssa toimeen.

– Pitipähän taas epäsovussa erottaman – pitipähän taas sanottaman ne katkerat sanat. Että se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta – mutta että se saattoi sanoa: «Vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!» Sillä minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa luonnon vika? Näithän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi, että vasemmukseni ontuu – vaan että saatoit sen minulle sanoa?

Hän jätti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensä maahan ja istuutui.

– Olenhan minä jo vanha, enkähän minä näköäni milloinkaan ole kehunut. Mutta tarvitsiko nyt siitä hänen silmänsä välähtää niinkuin äkäisen, salavihaisen koiran. Ja jos nyt häntä hartioista vähän hyväilinkin, niin olisiko tarvinnut tiuskata: «Mene siitä kompuroimasta!» – ja sitä vaille, ettei kapustalla lyönyt. Enhän minä kuin lepyttääkseni, ettei enää juroteta – että sovitaan pois. – Onhan saanut minulta olla … milloinka minä olen hänelle väkivaltaa tehnyt?

Kun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui ja tuli sovinnoille. – Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi se jo sillä ollut hyvä. Kun tulonsa kuulin, niin minä sille jo kauas näyttämään, etten minä sitä enää muista. Jos tuli tänä päivänä, niinkuin ennen muinoin tuli laulaen, niin että metsä edellään raikui, niin minä hänelle tästä mylvähdin niinkuin härkä, mörähdin kuin kontio merkiksi, etten minä sitä enää muista, elköönkä hänkään.

Hän tahtoi uskoa, että Marja vielä tulee. Lehto sihahti lämpimässä tuulessa, lepo viihdytti veriä. Jospa tuo nyt sanoikin. Lie sanonut sen vain kiivaudessaan, muusta jostakin myrtyneenä, ei minusta. Tuohon kahden koivun haarukkaan nostan hänet istumaan niinkuin pikkutyttönä ennen. Se siinä käenkukuntapuussa, minä häntä tästä kannon päästä käköseksi haastan, metsänneidoksi, salojen sinitytöksi sanelen – sitä mielellään kuuntelee, vaikkei ole kuuntelevinaan, mutta kuitenkin karjanpolkuja kulkiessaan sitä itsekin itsestään laulaa. «Auta Juha», sitten huutaa, «en pääse alas jos et auta!» – ja hento kaulaan kavahtaa ja kasken läpi itsensä kannattaa ja vasta sileälle aholle asetuttaa.

Ja näki Juha siinä kasken sisässä istuessaan, kädet työmekon helmassa polvien välissä, raukeasti katsellessaan kaatamansa kasken yli – näki Marjan, paljain päin, huivi niskaan valahtaneena, liikkumassa heidän ensimmäisessä yhteisessä kaskessaan pienellä kassaralla, Juhan takomalla, pienellä ja näppärällä, vastaksia ja kerppuja katkomassa, kun hän itse isoja puita kaataa rytyytteli. Ja tuli niin vielä monena vuonna kaskeen ilakoimaan, laulamaan nuorena emäntänä onnea ukkonsa kylvöksille, joita ei pouta koskaan kuivannut, ei halla pannut, ei ihmeeksikään, ja kyllä ties Juha miksi: että oli hänellä hallussaan metsän haltija, ties mistä lie kätköistä tullut, Karjalan kaunis, kaukaa vierasten vaarojen takaa.

Nyt ei enää tule, ei itseään oksalle nostata, ei aholle kannata, ei tule laulamaan, ei kassaroimaan, ei enää edes ruokaakaan tuomaan. On tyly vanhalle miehelle aamusta iltaan.

Ja kuitenkin Juha yhä kuunteli, kuunteli hakatessaan, silloinkin, kun lastu visan kyljestä vihaisimmin vinkui. – Huhusiko joku? – Hän teroitti kaatamiensa puiden yli kurkottavan silmänsä kasken alalaitaan, kavahti kivelle, jolla oli istunut. Ei siellä ollut ketään. Olisiko kuulunut alempaa, jonne ei kuontunut näkemään? Tuolta sen näkisi toisesta laidasta, oliko kuka tulossa. Sieltä näkee pihaan asti, tien ahoa, niittyä ja pellonpiennarta myöten pihaan asti. Jos ei niin monta monituista kertaa jo olisi turhaan mennyt odottamaan sitä, jota sieltä turhaan odotti, niin olisi mennyt nytkin. Mutta sen sijaan tarttui Juha taas kirveeseensä ja hakkasi – hakkasi niin, että jokaiselta kaatamaltaan puulta tuli lähemmäksi kasken alalaitaa, josta näki pihaan. Hakkasi vain reunimmaiset pikemmin joutuakseen. Puut parkaisivat kaatuessaan, niinkuin olisivat parkaisseet muutakin kuin omaa katkeamistaan.

Ei sieltä kuulunut ketään. Lehmät makasivat paisteessa aholla alempana. Järvellä kulki pari venhettä laiskasti soutaen. Kolmas souti jälempänä maanrannan varjossa, kuin väijyen toisia. Juha näki heti, että ne kaksi olivat Venäjän puolen venheitä, laukkusaksain, ja hän päätti niiden suunnasta, etteivät ne aikoneet nientä kiertää ja laskea sitä tietä koskiin, vaan päästäkseen niistä poiketa hänen rantaansa ja vedättää venheet kuormineen kannaksen poikki. Mahtavat tarvita hevosta. Pitäisikö lähteä? Vaan ottakoot itse haasta Marjan luvalla, kylläpähän tietävät. Kolmas venhe näkyi olevan sysimiesten haapio.

Hän kääntyi, hakkasi taas yhden rintaman kaskensa ylälaitaan, ja sieltä taas toisen takaisin alalaitaan. Ei vieläkään näkynyt ketään. Ja miksikäs olisikaan? Taas tuli hän ylälaitaan. Mutta nyt tunsi hän tarvitsevansa levätä ja istuutui äskeiselle kivelle, haarukkakoivun alle. Se oli mietittävä, oli ajateltava päähän asti, miten tämä kaikki oli käynyt niinkuin oli käynyt. Ei saanut Juha ajatuksiaan omiin ohjiinsa, ne kulkivat, mitä teitä itse tahtoivat.

– Ennen se aina toi ruokaa, olipa työpaikka kuinka kaukana tahansa. Toi paistinkalat, kantoi viilit leilissä … nyt katsoo vanhaksi: «Sen kanttura, sen vääräsääri … sen väkäleuka.» Saattaahan olla, mutta milloinka minä olen häntä soimannut siitä, että oli köyhä, ettei ollut mitään, että hänelle talon laitoin, kasket kaadoin, rimmet raadoin. – Onko se nyt siinä, minkä näköinen mies on, tai minkä ikäinen, kunhan vain on mies? Eikö se ole siinä, mihin kykenee ja mitä saa aikaan? Eikö ole tuolla talo kylmään metsään tekemäni, paisteisella aukealla, vetten hengessä, koskien niemessä – tallit, aitat, saunat, navetat, hevonen ja viisi lehmää? Sanokoon Marja, kuka olisi toinen semmoiset rakentanut kerjäläistytölle, löytölapselle, vierasheimoiselle? Olisiko ollut parempi ollakseen orjana omassa maassaan, olisiko ollut parempi piikana vanhassa Karhulassa? Sanokoon! Ja mikä minulle siitä kiitokseksi? On kai ollut jo palkitsevinaan sillä, että olinhan hyvä silloin, kun et vielä ollut ikivanha … kun et tuhkinut etkä puhkinut…

Juha jo katui. Miksi ma häntä syyttelen? Lapsihan tuo vielä silloin oli. Minun, vanhemman, olisi pitänyt tietää paremmin… Mutta kun kerrankaan iloitsisi siitä mistä minä – kun sanoisi: «Oletpa siihen taas korpea avannut, tuleepa siitä taas huima huhta!» Mutta ei! – Hänen ajatuksensa seisoivat hetken. – Siinä se on, ettei meillä ole lasta! Siinähän se on. On itselläänkin sitä ikävä! Sentähden se on semmoinen kuin on. Ei ole lasta eikä enää saada! Sillä mitenkä sen saa, kun sitä ei tahdo…

Silloin kuului hakkausta kasken alipäästä, niinkuin semmoisen, joka ei oikein osaa. Juha ponnahti pystyyn, mutta ei nähnyt muuta kuin huojahtelevia lehviä. Olisiko se Marja? Olisiko tuonut päivällisen ja alkanut kerppuja katkoa? On ehkä ollutkin siellä kuinka kauan, enkä ole huomannut?

Ei se ollut Marja. Oli Kaisa. Vaan jos on lähettänyt Kaisan edellään ja tulee itse eväitä tuomaan? – Ei ollut niinkään, tuossa oli ruuat.

Piika alkoi avata tuomaansa nyyttyä, mutta Juha sanoi menevänsä kotiin. Jääköön Kaisa tänne vielä kerppuja taittamaan. Ei tuntunut enää jaksavan hakata. Ja olihan lauantai, ja oli verkotkin laskettava. – «Taitan tuosta saunavastat.» – Mutta silloin hän taas näki näyn, näki Marjan nuorena emäntänä kerppuja taittamassa koivusta, jonka hän oli hänen eteensä kaatanut, Marjan, pää paljaana, huivi niskassa, solakkana, pitkänä, joustavana kuin solkikoivu. Ei ole ihmistä toista ihanampaa, vaikka olkoonkin ruskeasilmä, mustatukka, tummahipiä! Heittelee kerppulyhteitä pielekseen, että kahahtelevat haavan lehdet. Pistää kädet puuskaan, kiertää taakseen päänsä ja hymähtää: «On siinä, Juha, mitä lammasten talven pitkän pureksia!» Ja kun oli pieles tehty, niin vastat kainalossa lähdettiin kotiin ja astuttiin yhdessä halmeen halki ja yhdessä haasteltiin, että tuohon ensi vuoden kaski tehdään ja tuohon toinen ja jos eletään, ei hellitetä ennenkuin on koko vaara kierretty ja kuusikko lehdoksi muutettu eikä jätetty muuta kuin louhu ylimmälle laelle. Rikastutaan, laitetaan talo semmoinen, ettei kotitalo moinen, vaikka onkin pitäjän paras, vanha rikas – «laitetaan oikein sen suuren sukusi uhallakin», sanoi – niinkuin oli laitettukin. Ja edeltä kulkien vastaksia heilutteli ja keinahti yli veräjän…

Ei silloinkaan sanonut: «Vanha kanttura, vääräsääri», jos lie ajatellutkin … vaikkenhän minä nyt sen kummempi kuin silloinkaan, joka olen aina ollut tämmöinen kuin olen.

Ei nyt mikään entinen yhteinen mieltään ilahuta, ei mistään hyväksy, mistä minä. Vihassa aamulla töihinsä työntyy omasta aitastaan, kiukutellen illalla maata menee omaan aittaansa ja oven säpittää. Olisiko vietävä rovastin puheille, joka vihki ja toivoi onnea, käteen tarttuen? Lähtisikö? Mahtaisiko rovastikaan mitään luonnon lumoille?

Ne olivat Juhan ainaisia ajatusten polkuja, joita astui ja tallusti, mihinkään pääsemättä; jotka aina veivät suohon ja hetteeseen niinkuin karjan urat salolla.

Tie vei ensin alaspäin ruishalmeen halki, sitten nuoren ahon reunaa, sitten vesakkoa, laskihe vesiperäiseen painanteeseen, josta kuului kosken kohina ja näkyi hyppiviä kuohuja puitten lomitse. Katosi koski sakeamman viidan taa, tie nousi niitylle, niityltä pellolle ja siitä pihaan.

Marja oli tarhalla lypsämässä, oikaisihe katsomaan lehmän yli, kuka tuli solalla tarhan ja navetan välissä, painautui takaisin, ei virkkanut mitään, mutta ennätti pistää terävällä kylmällä katseella, raapaista suupieltensä katkeralla värähdyksellä kuin sahan hampaalla… Eipä ollut vielä saanut mieltänsä lauhtumaan. Vielä oli aamullisissa repaleissaankin, niinkuin aina niin kauan kuin oli sillä päällään. Ei ollut vielä katunut sanojaan. Oli kuin olisi ollut valmis niitä vielä kerran singauttamaan aidan yli. Mahtoi kai ajatella: tuossa se menee, vanha kanttura, vääräsääri. Ja Juhasta oli pihan yli tupaan astuessaan niinkuin häntä joka askeleella olisi nuolilla selkään ammuttu.

Hän otti ruokahuoneesta kannikan mukaansa ja lähti rantaan, kahmaisi nuottikodasta verkkoja kainaloonsa ja työnsi venheen vesille.

Nähdessään Juhan tulevan oli Marja tuntenut, että hänen olisi pitänyt sanoa jokin ystävällinen sana. Mutta se tarttui kurkkuun kuin kuiva, pettuinen pala. Ja sisu kirkui: tämmöistä tämä on … eikä tämä tästä enää muutu! Enkä minä voi sille mitään! Enkä minä jaksa olla toisin kuin olen! En, vaikka pitäisi minun muuten koskeen mennä! Enkä minä saa sille olluksi hyvänä, vaikka koirana sitä silmänsä kerjätköön.

Sillä minkä minä sille mahdan, että on minusta kuin kurnuttava sammakko ja minä itse samanlainen? – No, en sano, en sano vasta mitään, en suutani avaa! Mutta mikä käski hänen lähentelemään? Ja olisi tyytynyt siihen, että sai piikanaan pitää – miksi tarvitsi hänen minut pappilaan houkutella?

Hän lypsi mielensä kuohua maidon kuohuna raintaan polviensa välissä, kun kuuli äänen takanaan ja näki vieraan, pitkän, kähäräpartaisen miehen seisovan tarha-aidan nojassa ja sanovan iloisella, soinnahtavalla, miehekkäällä äänellä:

– Hei, tyttö, annetahanko talossa yösijaa, annetahanko kylyn löylyä matkamiehelle?

II

Kun Juha palasi verkkoja laskemasta, näki hän saunan lämminneen ja vedet kannetuiksi, ja olkikuvon oven edessä pystyssä lauteille vietäväksi. Ei oltu moniin aikoihin saunan lauteita oljitettu! Se on leppynyt! Se tietää, että se on mieluista minulle. On vastatkin tehnyt ja pannut vierekkäin porstuan penkille. On totta tosiaan sitonut ne minun tuomistani vastaksista. Toisen itselleen toisen minulle! Tulee ehkä itse saunottamaan eikä lähetäkään Kaisaa. Istutaan yhdessä illalliselle … ei pane säppiin aittansa ovea.

Oli kuin uusi Juhalle hänen talonsa. Niinkuin olisi koko maailma rusottanut, niinkuin rusottaa äsken pimeä ja kylmä pirtti takkatulen liekkiin leimahtaessa: tuolla pirtit, porstua välissä, tuolla aitat, pienin, keskimmäinen ja suurin, tuolla talli ja navetta ja lato, kuja välissä, ja tallin ja navetan aukossa tarha, jossa kellot kalahteli lehmäin märehtiessä, ja siisti pihamaa ja takana hongikkomäki! Enkö sittenkään olisi tuota turhaan Marjalle rakentanut? Jospa se sittenkään ei sitä viero, on ehkä siitä taas hyvilläänkin – koska on olkikupo ovella ja vastat porstuan penkillä. Ei nyt entisistä mitään … kuka tässä aina voi kaikki sanansa punnita! Ja Juha oli aivan varma siitä, että kaikki taas oli hyvin, kun näki Marjan tulevan tuvasta, ei enää työryysyissään, vaan pyhävaatteissaan niinkuin vierasta vastaan. Ja eikö tulekin vastaan? On ensin aittaan menossa, mutta pyörähtää rantapolulle ja rientää ihan rientämällä luo niinkuin olisi ihastunut, että jopahan tulit, Juha!

– Siellä on ne tervamiehet tuvassa sinua odottamassa, puhui Marja, hehku poskilla, silmissä puuhakkaan ilme, – mutta elä millään muotoa suostu heidän tuumiinsa! Niillä on jokin paha mielessä Karjalan miehiä vastaan. – Eikä ollut Marjan silmissä enää jälkeäkään siitä ilmeestä, mikä niissä äsken tarhalla oli ollut.

Tuvassa istui joitakin mustia, nokisia, tervaisia jätkiä, jotka kesäkaudet rantamaiden talonpojille sysiä ja tervoja polttivat mäntykankailta kahden puolen vedenjakajaa. Tuttuja miehiä Juhaan, jonka talosta kävivät leipävaransa noutamassa, talvikaudet pyyntimiehinä ja poronvarkaina aina Lapin rajoilla asti kierrellen: mitä lienevät olleen puolisissejä, mutta pyrkivät aina olemaan hyvissä väleissä Juhan kanssa. Jotakin heillä nyt lienee erikoista mielessä, koska istuvat alta kulmainsa katsellen ja housunkauluksiaan kohottelevat ja jalkateriään lattiaan viputtavat…

Juha istahti ja odotti. Yksi heistä hivuttelihe ihan viereen, silmät kiiluen nokisesta naamasta.

– Nyt, isäntä, olisi karhu kierroksessa.

– Kultatalja semmoinen, ettei ikänä ennen, lisäsi toinen. Ja jokaisella täysi kukkaro povellaan ja venheet tavaraa puolillaan.

– Ei heitä ole kuin kolme ja meitä on kuusi.

Juha käsitti jo asian.

– Annetaan olla niiden karhujen. Kiertäkää heidät talvella, missä kiertänette, niin on kelikin parempi ajaaksenne, jos sattuisi pääsemään pesästään kaikkoon.

– Ei pääse! Köysi kinttuihin ja toinen ranteisiin! – huiskis niinkuin ruissäkit venheen pohjaan – venhe rannasta irti ja anna mennä! Kosken syy, ei sitä kukaan kysy.

– Rannalla rahojaan lukivat, – tuli kolmas puhumaan. – Olisi se apaja!

– Ei ryssästä väliä, puhui taas ensimmäinen. Jospa mekin heitä kerran verotettaisiin.

– Kerranko vain olette sen tehneet? virkkoi Juha.

– Ei milloinkaan niinkuin he! minkäs tekivät meille mennäkin talvena? Täysi riista-aitta meillä Repovaaran rinteellä. Sen puhdistivat niin, ettei jäänyt kuin yksi oravannahka ilkkumaan.

– Nämäkö, jarrutti Juha.

– Sitä ei tiedä nämäkö, vaan sen tietää, että sikäläisiä oltiin.

– Sieltä olivat nekin, jotka toissa köyrinä Kiannalla polttivat ja hävittivät.

Marja oli tullut ja puuhannut pankon kulmassa.

– Yksi niistä kävi talossa ja pyysi saunaa ja yösijaa.

– Lupasitko? kysyi Juha.

– Eihän ole ennenkään kielletty. Ja kysyi viljaakin ostaakseen.

– Kuka se niistä oli? kysyi yksi miehistä. Oliko se iso ja pitkä?

– Pitkä tuo oli, sanoi Marja.

– Mustatukkainen ja kähäräpartainen?

– Niinkö lienee ollut.

– Pitänet varasi, alkoivat miehet taas innokkaasti, melkein kiihkeästi Juhalle. Kaupantekoon muka tullaan, talot, tavarat tarkastetaan, tänä vuonna ostetaan, ensi vuonna jo väkisin viedään. Kun on talo puhtaaksi pantu, se tuleen lyödään, väki orjaksi otetaan – mitä ei talon kanssa polteta. Ei olisi ensi kerta.

– En usko heidän minun talolleni mitään tekevän. Rauha on heidän kanssaan meidän puolelta pidetty ja pidetään vastakin. Tehkööt he ensiksi, minä en aloita enkä anna muillekaan lupaa. Mitä muualla tehnette, minun rannassani ei rauhan aikana matkamiestä ryöstetä niin kauan kuin tänne huuto kuulunee.

– Tehdään niin, ettet mitään kuule.

– Kyllä minä kuulen.

Juha sanoi sen semmoisella varmuudella, ettei siihen ollut sen enempää lisättävää. Miehet murjottivat, mutta Marjalta hän sai kiitollisen katseen.

– Ei olisi pitänyt tulla teiltä ollenkaan kysymään.

– Olisihan sen saanut tehdä niinkuin olisi tahtonut, mutta silloin ei olisi ollut enää taloon asiata.

– Kova onni sentään … kyllä ne nyt pääsivät.

Ja korvallisiaan raapien lähtivät miehet.

– Eikö pitäisi vielä mennäksesi varoittamaan vieraita? ehätti Marja – jos vieläkin minkä tekevät.

– Ei ne enää, kun kerran tulivat kysymään.

– Vaan saattavat lähteä jälkeen ja rajan takana ryöstävät ja tappavat?

– Tehkööt siellä, minkä tekevät. Eivätkä mahda heille mitään, kun kerran koskille pääsevät.

– Vaan mene kuitenkin varoittamaan.

– Oikeinhan sinä pyydät … oikein koreasti —

– Oikein koreasti, niinkuin vain osaan.

– Ei niillä mitään hätää … vaan saanhan mennä.

Siitä oli aikoja, kun Marja oli häneltä näin pyytänyt, näin hänelle ollut…

Hän nousi lähteäkseen, kun joku samassa kulki ikkunan ohitse.

– Siinä se nyt on, huudahti Marja.

– Kuka?

– Ka, se äskeinen mies.

Sisään tuli solakka, mustapartainen nuori mies, niin pitkä, että hänen täytyi taipua melkein kaksinkerroin matalassa ovessa, ja kun oikaisihe, pää orsia tavoitti. Hänellä oli käsivarrella kimppu säkkejä.

– Hei, siinähän isäntä! puhui hän. Terve talohon! Et tainnut tietää tulevani, kun ortesi noin matalalle salvoit? Terveheksi! – hän pisti kättä Juhalle. Terveheksi! – hän pisti kättä Marjalle, reippaasti, iloisesti, ääni heleän sointuva, hampaat välähtelevän valkoiset hienon kähärässä parrassa, ruskeissa silmissä viekasta veitikkaa ja huolettoman ilon kiiltoa.

– Mistä on vieras matkalla? kysyi isäntä.

– Jos sinulle, isäntä, sanon, mistä olen matkalla, ympäri pyörähtämäni pitäisi. Kemit, Sunkut, Arkangelit, Aunukset, Turut, Torniot! Myöt sinä rukiita?

– Jospa noita jonkin verran möisikin, olisiko paljonkin tarvis?

– Saanet nuo säkit täyteen, jo riittää tällä kertaa. – Ja hän heitti säkit Juhan eteen, kääntyen Marjaa tarkastelemaan.

– Montako niitä on?

– Katso, katso!

– Nytkö ne olisi heti täytettävä?

– Heti, heti – hän tarkasteli yhä Marjaa – ja saanen hevosen, millä heidät rantaan rahtaan?

– Eivätkö nuo tuonvertaiset tätä matkaa menne kantamallakin?

– Täytä sinä sitten säkit, minä sill’aikaa mieheni noudan?

– Anna heidän olla venheillään, kyllä minä nämä apunasi kannan.

– Hyvä on!

Juha otti säkit ja lähti niitä täyttämään. Vieras oli Juhalle puhunut, Marjaa katsellut, huulet hymyssä, silmä elellen. Ei tiennyt Marja, mitä sen huuli hymyi, mitä silmä iloitsi, mutta hymysi itsekin hauskalle vieraalle niinkuin vieraskin hänelle.

– Kuka sinä olet? Piikako?

– Siltäkö näytän?

– Äsken orjalta näytit lypsyryysyissäsi, vaan lienetkin tytär, vai miniäkö lienet?

– Emäntäkin lienen. Enkö emännäksi kelpaisikaan?

– Tuon?

– Senpä sen.

– Hän miehesi tuo – ?

– On.

– Sinun?

– Minun, minun! Mikä siinä on, että sitä kysyt?

Vieras heilautti kättään.

– Hui hai, on sinulle liian vanha. Olet liian kaunis ja korea omaksensa, äijä rähjän.

– Äijä rähjänkö? Sano sitten, kun näet, minkälaisen säkin selässään kantaa.

– Vääräsäären, väkäleuan! – Vaan sinut olen nähnyt, kun tarkemmin katselen. Lienet se – ja se olet – se on pää, se ryhti – vaan oli hiuksesi silloin hajallaan.

– Minunko? milloinka?

– Toissa, kolmanna kesänä. Rannassa seisoit tuolla kosken poukamassa ja tukkaasi suit – ilkoisen alasti – minä venheessä alas viiletin?

– Sinäkö se olit?

– Jos sain purteni pysähtymään, mukaani otin.

– Otit?

– Otin. Maihin tulin, käden toisen kainalosi alle kietaisin, toisella jalat maasta nostin … niin tyttö helposti maasta nousee, sen kun silloin aina on pakko kätensä kaulaan kietaista – ja purteni pohjaan heitin!

– Noin vain keikahutit? – Kehuja olet, kuka lienetkin.

– Et tiedä, emäntä nuori, kuka olen?

– Ei naama nimeä sano.

– Et ole kuullut puhuttavan Uhtuan Shemeikasta?

Hän ojensihe, suoristihe, pani kätensä rinnalle ristiin – ei sulkenut tietä Marjan mennä, sitoi hänet silmillään siihen, missä hän seisoi, käsi pankon patsaassa.

– Uhtuan Shemeikka? sanoi Marja viivytellen.

– Olet kuullut puhuttavan?

– Se Karjalan kuulu? pääsi Marjalta.

– Se!

– Hilapan poika?

– Sen!

Juha kuului huutavan ulkoa.

– Mitäpähän äijä siellä pakisee?

– Sinua säkin suuta pitämään huutaa.

Shemeikka pyörähti, heilautti kättään ja meni.

Niitäkö se oli? Shemeikkoja! Karjalan suurinta kauppiassukua, metsänkävijää, karhunkaatajaa, poron-ja hirvenhiihtäjäsukua, monen maan mainiota rikasta. Jo pienenä tyttönä, Juhan kotona ollessa, oli Marja kuullut heistä puhuttavan, pelätyistä, vihatuista, kirotuista, talojen polttajista, naisen ryöstäjistä… Vai ei muuta kuin otti vain, mutta ei saanut pysähtymään venhettään? – Marja teki tuvassaan jotakin, tietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta, näki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti istualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä. Juha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle olalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen häntä minulle halventaa? «Väkäleuka…? vääräsääri?» Mutta ilman sitä vääräsäärtä olisit sinä, lenkojalka, tällä hetkellä koskessa, sen sijaan että se nyt sinun säkkejäsi kantaa. Kehtaat siinä vielä viheltää, hävytön, ja vitsalla säkkiin lyödä! Elä luule, että minä sinua katselen! En päly perääsi! – ja Marja vetihe pois ikkunasta. Mokomalle vielä kylynkin lämmitin.

Mutta kun miehet olivat menneet ohi ikkunain, riensi hän kuitenkin ulos ja ehti näkemään, kuinka nuori mies keveässä hypyssä keikahti veräjän yli. Seisoi piikakin solalla sitä katsellen, kerpputaakka selässä:

– Katso hurjaa, kun meni kuin korentona aidan yli. Kuka se oli?

– Uhtuan Shemeikka sanoi olevansa.

– Kerran tuonkin sai nähdä … vaikkakin vain selältä.

– Juokse jäljestä, niin saat nähdä hänen naamansakin!

– Joko se meni myötyrinään?

– En tiedä, ei tuo ainakaan hyvästiään heittänyt. Vaan ilman meidän isäntää olisi koskessa se komea mies ja tavarat toisten takana.

Hetken päästä kuuluivat miehet tulevan takaisin, äänekkäästi haastellen, hyvällä tuulella, Shemeikalla selässään laukku, jonka vei tupaan.

– Eikö se mennytkään? kysyi Marja.

– Toiset menivät, mutta tämä vielä jäi.

– Mitä varten se jäi? Mahtoi mennä hänkin.

– Elä ole milläsikään. Se on hyvä mies. Sen täytyi jäädä tähän vielä huomeneen uusia kaupparenkejään odottamaan, sanoi. Ne tässä yhtyy ja tästä eroo toiset toisille reiteille, koskien alla. Ehkä laittavat vakituisen majapaikkansa tähän meille, ja minä sanoin: laittakaa vain. Kuule, se pitää kylvettää ja syöttää ja tehdä aittaan tila. Sitä pitää kohdella kuin pappia.

– Minkähän tähden tuota niin pitää, roikaletta?

– Maksoi hyvän hinnan, ei kopeekkaa tinkinyt niinkuin muut Venäjän miehet. On hupaisa ja mukava. Ryypynkin vaivoistani vielä antoi.

– Oliko makeata?

– Jotta oliko? Oli se – mitä lie ollut ulkomaan makeata – soutaa suonissani kuin mahla kevätkoivussa.

– Ettäkö on, niinkuin luontosi lehteä tekisi?

Juhalta pääsi hyvän mielen nauru ja Marjalta myös.

– Sauna on kyllä valmis, jos ette liene muuta vailla.

– Marja, sinun pitää itsesi tulla löylyä lyömään.

– Käypi kai se Kaisaltakin yhtä hyvin kuin minulta.

– Elähän nyt, – itsesi sinun pitää, emännän, olla saunoittamassa.

Kuulehan! Elähän mene – ei olla enää nyrpeitä… Häh?

Hän uskalsi kämmenellään koskettaa Marjaa kylkeen. Eikä Marja nyt äsähtänytkään vastaan, oli niinkuin ei olisi ollut tietävinään, heilahuttihe hiukan. Mutta Juhasta oli niinkuin ei olisi ollut maata jalkainsa alla.

– Saunaan, vieras! huusi hän pirttiin, josta Shemeikka samassa tuli.

Marja oli pyörähtänyt aittain edestä rantaan, puolijuoksua.

– Sinulla on komea emäntä, sanoi Shemeikka hänen jälkeensä katsoen. On jalan nousu joustava kuin rekivetovarsan.

– On sillä jalan nousu!

– Onko muutenkin mieluisenne?

– On mieluinen, on yli kaiken mieluinen. Entäpä sinun emäntäsi?

– Ei ole minulla vielä omituista.

– Vai ei? Ottaaksesi pitäisi. – Oli hiien hyvää se viinasi! sanoi Juha näppiä lyöden.

– Tahdotko vielä?

– Ei nyt, ei nyt … vaan jos sitten taas saunan päälle. Ei ole minulla tarjota koin vähän kitkerätä patakukkoa. Annat omaasi sitten vähän emännänkin maistaa, suhahti hän, vierastaan kylkeen nykäisten. Jos on muitakin makeita laukussasi, katsotaan sitten niitäkin. On nuori ihminen makeihin perso.

– On makehia, on korehia!

Juha tepasteli ja hypäkehteli eikä tiennyt, miten hyvän mielensä ilmaista… Tuli toki tämä vieras parhaaseen aikaan. Ilman sitä olisi viikko vielä murjotettu ja tiesi, olisiko sittenkään sopua tullut. Vaan niin pian kuin sille tulee mieluinen vieras, aina mieli keikahtaa.

– Heitä tänne pihaan ryysysi. Minäkin heitän.

– Säilynee kai laukkuni tuvassa?

– Säilyy se! Vaikka olisi kaikki Karjalan rikkaus laukussasi.

– Ei ole, ei ole, vähän mitä kamaa, räämää…

– Ei meille varkaat tule. Ei meillä ryöstetä miestä niin kaukana kuin huuto pihaan kuuluu. Ei tule rosvo Juhan taloon. Ja jos tulisi, niin torjuttaisiin! Luvan kysyvät, ennenkuin ottavat. Mennään nyt! Semmoinen on Juha!

Shemeikka löi olkapäille isäntää saunalle laskeuduttaessa.

– Semmoinen on! Topra mies! Äijä maailman paras!

Juha nauraa hekotti ja meni edeltä saunaan.

Marja oli selin kodassa, kun miehet tulivat.

– Hei, emäntä! huusi Shemeikka ilki alastonna ohi mennessään. Mutta Marja ei kääntänyt päätään. Vasta kun kuuli heidän olevan lauteilla, livahti hän ovesta hautomaan vastoja.

– Oletpa sinä sorea poika, puhui Juha. Selkä kuin huojuhongan, sääriluut hienot kuin hirven, reisi kuin rekivedon – hätäkö niillä tuommoisilla aidan yli? Minun ovat nämä längellä vähän, kun liian nuorena reikätuolissa seisottivat, mutta kyllä näillä pääsee.

– Tuoss' on, sanoi Marja vastoja kurottaen.

– Anna tänne vain eläkä tyhjää ujostele. – Katso sinäkin noita sen käsivarsia – ei ole niillä aurankurjessa kiikuttu – ka, kun putosi!

– No niin – tuoss' on!

Marja otti vastat lattialta ja ojensi Juhalle toisen, samalla kun heittämällä heitti toisen hänen ohitsensa Shemeikan syliin.

– Ai! huudahti Shemeikka.

– Voi, sattuiko?

– Sattui.

– Mihinkä? hihitti Juha.

– Mihin lienee.

Juha, jonka päähän löyly ja hyvä mieli ja juomansa yhä vain kihosi, nauroi ja sai Shemeikankin nauramaan. Mutta Marja oli äyskäisevinään:

– Sen kelvottomat!

– Nyt löylyä! huusi Shemeikka. Nyt löylyä, sorea emäntä!

– Vieläkö?

– Jo riittää!

Marja löi vielä, kerta kiellon päälle, vetäytyi sitten porstuaan, kuuli sinne kaikki, mitä miehet saunassa haastoivat vastainsa lätkinän lomassa.

– Annahan, kun minä kylvetän, puhui Juha. Rupea tuohon pitkäksesi. Löipä tiukan löylyn. Oikein rakkaasta kädestä. Kyllä se kitkan kiukaasta irti saa, kun vain tahtoo. On se, on se … en olisi luullut, että minä vanha ja vähän vaivainen saisin semmoisen nuoren ja pulskan.

– Ettehän te mikä vaivainen ole?

– Onnunhan minä vähän, kun karhu puri sääreen. Tuoss' on vielä hampaitten arvet, ja siitä on jänne poikki. Ei se kulkua haittaa. Eikä sitä paljon huomaakaan kuin säiden edellä.

– Ei vieras huomaa mitään.

– En olisi häntä ehkä muuten saanutkaan – Juha oli alentavinaan ääntään ja luuli puhuvansa kuiskaten – käännäs vähän kylkeäsi … en olisi ehkä muuten saanutkaan, vaan kun itse kasvatin pikkutytöstä itselleni, ihan kätkyestä, soudattelin kuin paras lapsenpiika – sen äiti tuli meille sinne vanhaan Karhulaan nälkävuonna ja teki sen meillä ja kuoli – niin kun kasvattelin siinä ja ihmiseksi opastelin, lukemaankin ja rippikouluun, niin siinä sitten otin, kun ei ollut muitakaan ottajia, vaikka olikin äitini ja koko suku vastaan, kun oli köyhä ja on venakko.

– Venakko?

Vasta lakkasi lätkimästä.

– Teidän heimoanne. Sieltäpäin sen äiti sanoi olevansa, vaan ei ole sen tarkempia tietoja; orjatyttö mikä lienee ollut, joku pakenija pahoja pitäjiään; siellähän kuuluvat isännät tekevän piikatytöilleen, mitä tahtovat. Lieneekö niin, en tiedä.

– Ropsikaa vielä vähän jalkopohjiakin.

– Vaan vähät minä suvustaan, kuuli Marja miehensä jatkavan – sama juttu, minkä aina vierailleen kertoi, kun vähänkään viinaa nokkaansa sai, hupakko. – Ei hän minusta silti ole tämän puolen tyttöjä huonompi. Olisi minulle äiti rikkaitaan tyrkytellyt, ja olisin minä heitä ehkä saanutkin, aina on valmiiseen taloon tulijoita…

– Pitäisi suunsa! tiuskaisi Marja itsekseen.

– Siitä sitä anoppinsa nyt vihaa, että minä hänet tähän otin. Heitäkse välistä maammo käydessään niin pahaksi, että on ollut kesken viikon kotiinsa kyydittävä. Vaan hyvän kurin se sille aikanaan antoi ja opetti töihin. Nyt sitäkin kiukuttelee: «Jos tuon tiesin, että hänestä mieron kantamasta itselleni miniää kasvatin, en neuvonut rihmaa neulan silmään pistämään.» Vaan mitä ma juuri sanoinkaan? Käännyhän mahallesi, niin sivellään toistakin puolta.

– Jo riittää, sanoi Shemeikka – Sitä sanoitte, ettette välittänyt rikkaista, vaikka olisi ollut tarjolla.

– Niinpä niin – Shemeikka kuului laskeutuvan lauteilta ja istuutuvan alemmaksi. Juha puhui yhä ylhäältä, nyt itseään hutkien. – Niinpä niin, vaan minua he kaikki muut kylmäsivät, en katsonut päin, en perin, tämä oli mennyt kuin veriin. Tuohon Marjaan se vain luonto veti.