Faqat Litresda o'qing

Kitobni fayl sifatida yuklab bo'lmaydi, lekin bizning ilovamizda yoki veb-saytda onlayn o'qilishi mumkin.

Kitobni o'qish: «Salaperäinen ovi», sahifa 3

Shrift:

Kirje

Vasta saman päivän iltamyöhällä mr Utterson pysähtyi tohtori Jekyllin ovelle, missä hänet heti päästi sisään uskollinen Poole, joka vei hänet keittiön portaiden kautta ulos pienen pihamaan yli – pihamaa oli ennen vanhaan ollut puutarhana – siihen rakennukseen, jota tohtori käytti laboratoriona, vaikka se oikeastaan oli ollut tarkotettu leikkaushuoneeksi. Tohtori oli ostanut talon erään kuuluisan kirurgin perillisiltä, ja kun hän itse työskenteli enemmän kemiallisten kuin anatomisten tutkimusten alalla, niin hän oli määrännyt pihamaan perällä olevan rakennuksen toiseen tarkotukseen kuin alkuperäiseen. Tämä oli ensi kerta, kun juristi kävi ystävänsä asunnon tässä osassa; ja hän katseli pimeää, ikkunatonta rakennusta uteliaasti sekä tarkasteli sitä puolelta jos toiseltakin, tuntien jonkinlaista mauttomuuden ja vierauden tunnetta kulkiessaan tuon aikoinaan innostuneiden ylioppilaiden täyttämän, mutta nyt aution ja tyhjän luentosalin ohi. Pöydät olivat kemiallisia työkaluja tulvillaan ja lattiat täynnä pakkauskoreja ja olkia, ja päivänvalo tunkeutui valjuna ja sumuisena himmeän lasikupolin kautta. Salin perältä kohosi muutamia porrasaskeleita ovelle, jota peitti punainen villavaate; ja tämän oven kautta vietiin mr Utterson vihdoin tohtorin työhuoneeseen. Huone oli suuri, sen seinämillä oli lasikaappeja, ja muuten oli se varustettu suurella vaatetuspeilillä ja kirjotuspöydällä. Sen kolmessa ikkunassa, jotka antoivat pihanpuolelle, oli rautaristikot. Tuli paloi pesässä: kamiinin reunuskoristeella paloi lamppu, sillä sumu teki huoneen pimeäksi; ja aivan takkavalkean ääressä istui tohtori Jekyll, kalmankalpeana ja hyvin kärsivän näköisenä. Hän ei noussut vastaanottamaan tulijaa, vaan ojensi hänelle jääkylmän käden ja sanoi hänet tervetulleeksi äänellä, jota tuskin voi tuntea hänen äänekseen.

»Ja nyt – » sanoi Utterson, niin pian kuin Poole oli lähtenyt – »olethan – olethan kuullut mitä viime yönä on tapahtunut?»

Tohtori värisi. »Sanomalehtipojat kirkuivat sitä torilla», vastasi hän.

»Kuulin huudot ruokasaliin asti.»

»Yksi sana vain», sanoi juristi. »Carew oli ystäväni ja suojattini, mutta niinhän olet sinäkin, ja minä haluan tietää, miten asiat ovat, ennenkuin ryhdyn toimintaan. Ethän vain liene ollut kylliksi mieletön piilottaaksesi tuota konnaa jonnekin?»

»Utterson, minä vannon, niin totta kuin Jumala näkee minut, kaiken pyhän nimessä», huudahti tohtori, »minä vannon, etten enää koskaan tahdo nähdä häntä silmäini edessä. Annan sinulle kunniasanani sen vakuudeksi, että olen katkaissut kaiken yhteyden hänen kanssaan ja karkottanut hänet luotani ainaiseksi. Välimme ovat lopussa. Muuten ei hän minun apuani tarvitsekaan. Sinä – sinä et tiedä – et tunne häntä niinkuin minä; hän on varmassa tallessa, täysin varmassa tallessa; huomaa minun sanani – ei yksikään ihminen tule enää kuulemaan puhuttavan hänestä tässä maailmassa.»

Juristi kuunteli synkän näköisenä. Häntä ei miellyttänyt ystävänsä äärimäisyyteen asti pingotettu, kuumeinen käytöstapa.

»Sinä näytät olevan varma asiastasi», sanoi hän, »ja oman itsesi vuoksi toivon, että olisit oikeassa. Jos asia tulee oikeuteen, saattaisi nimesi tulla sotketuksi juttuun.»

»Minä olen aivan varma asiastani», vastasi tohtori. »Minulla – minulla on vakuutukseeni syyt, joita en voi ilmaista. Mutta yhdessä suhteessa haluaisin kysyä neuvoa sinulta. Olen – olen saanut muutaman kirjeen, enkä tiedä, pitääkö minun näyttää se poliisille vai ei. Minä jättäisin sen sinulle, Utterson, sillä olen varma, että sinä menettelet oikein ja ymmärtäväisesti; minulla on suuri luottamus sinuun.»

»Pelkäät ehkä sen johtavan hänen kiinnijoutumiseensa?»

»En. Minä en todellakaan välitä, miten käy Hyden tästä lähtien. Olen riistäytynyt kokonaan irti hänestä. Minä vain ajattelen omaa asemaani, joka saattaisi kärsiä tästä rumasta jutusta.»

Utterson mietti jonkun aikaa. Häntä kummastutti ystävänsä itsekkyys, mutta samalla kertaa hän tunsi suurta helpotusta. »No niin», virkkoi hän vihdoin. »Anna minun katsoa kirjettä.»

Kirje oli kirjotettu omituisella pystysuoralla käsialalla ja sen oli allekirjottanut »Edward Hyde». Se ilmotti hyvin lyhyesti, että kirjeenkirjottajan hyväntekijän, t: ri Jekyllin, jonka jalomielisyyden hän oli palkinnut kiittämättömyydellä, ei tarvinnut olla huolissaan hänen turvallisuutensa vuoksi, hän kun oli keksinyt varmoja pakenemiskeinoja. Juristia miellytti kirje koko lailla. Sehän esitti tohtorin suhteen kadonneeseen rikoksentekijään paremmassa valossa kuin hän oli nähnyt sen tähän asti, ja hän melkein pahotteli niitä epäilyjä, joita hänellä oli ollut.

»Onko sinulla kuori tallella?» kysyi hän.

»Ei, poltin sen ennenkuin ajattelin mitä tein», vastasi tohtori. »Mutta siinä ei ollut postimerkkiä; sen toi minulle lähetti.»

»Otanko kirjeen mukaani?» kysyi Utterson. »Minun on nukuttava tämän asian päälle.»

»Kuten tahdot – minä jätän asian kokonaan sinun hoteihisi», oli vastaus. »Olen jo kokonaan kadottanut oman luottamukseni.»

»No niin, minä ajattelen asiaa», sanoi juristi. »Vain yksi sana jäähyväisiksi. Hyde se tietysti saneli testamenttiisi tuon lauseen katoamisestasi?»

Tohtori kalpeni yhä enemmän ja näytti hetken ajan olevan pyörtymäisillään. Hän puri huuliansa ja nyökäytti päätään.

»Saatanpa uskoa sen», sanoi Utterson. »Hänen tarkotuksenaan oli murhata sinut. Saat onnitella itseäsi, että olet päässyt hänestä.»

»Minä saan onnitella itseäni enemmästäkin kuin siitä», huokasi tohtori hyvin totisena. »Olen saanut opetuksen – hyvä Jumala, millaisen opetuksen, Utterson!» – ja hän kätki hetken ajaksi kasvonsa käsiin.

Mennessään pysähtyi Utterson vaihtamaan pari sanaa Poolen kanssa.

»Tuota», sanoi hän pikimmältään, »toihan eräs lähetti tänään kirjeen tohtorille. Minkä näköinen hän oli?»

Mutta Poole vakuutti, ettei mitään muuta kirjettä tullut sinä päivänä kuin se mikä oli postissa – »ja sekin sisälsi vain pelkkiä kiertokirjeitä», lisäsi hän.

Tämä ilmotus täytti poistuvan vieraan uudella pettymyksellä. Kirje oli siis ilmeisesti tuotu sisään laboratorion ovesta; mahdollisesti oli se myöskin kirjotettu tohtorin työhuoneessa – ja jos asianlaita todellakin oli tällainen, niin oli juttu kokonaisuudessaan otettava toiselta näkökannalta ja meneteltävä sen suhteen paljoa suuremmalla varovaisuudella.

Käydessään kuuli hän sanomalehtipoikien huutavan käheinä pitkin katuja: »Ylimääräinen numero! – Kaamea parlamentinjäsenen murha!» Tämä oli ruumispuhe eräälle hänen vanhalle ystävälleen ja suojatilleen; eikä hän voinut vapautua eräänlaisesta aavistuksesta, että myöskin erään toisen hyvä nimi ja maine oli vaarassa tulla raadelluksi ja hukkua panettelun virvatuleen. Joka tapauksessa oli se kiusallinen kysymys, jonka ratkaiseminen oli nyt hänen tehtävänään; ja niin tottunut kuin hän olikin luottamaan etusijassa omaan itseensä, alkoi hän kuitenkin kaivata jotakin toista, jolta voisi kysyä neuvoa. Tätä hän ei kuitenkaan suorastaan saattanut tehdä; mutta mahdollisesti, ajatteli hän, voisi se tapahtua sivuteitä.

Hetkistä myöhemmin hän istui oman takkavalkeansa toisella puolella; toisella istui mr Guest, hänen ensimäinen apulaisensa, ja heidän kummankin välillä, tarkoin lasketun välimatkan päässä tulesta, seisoi pullo harvinaisen vanhaa viiniä, joka oli kauan ollut talletettuna, auringon koskematta, talon syvässä kellarissa. Sumu uinaili yhä leveine siipineen pimenevän kaupungin yllä katulyhtyjen kimallellessa kuin punaiset jalokivet; ja näiden pudonneiden pilvien muodostaman tukehduttavan vaipan läpi kulki suuren yhteiskunnan sykkivä elämä tietään kuin suuren veden pauhinalla. Mutta huone loimusi kirkkaana ja ystävällisenä tulenvalossa. Pullosta olivat kaikki hapot jo kauan sitten haihtuneet; viinin kuninkaallinen väri oli tullut pehmeämmäksi ajan kuluessa, kuten värit tulevat syvemmiksi ja rikkaammiksi vanhoissa maalatuissa ikkunoissa; ja monen hiljaisen, aurinkoisen syyspäivän hehku viinivuoren harjanteilla odotti vain merkinantoa haihduttaakseen Lontoon raskaan sumun painostuksen. Juristi alkoi huomaamattaan avata pulloa. Ei ollut yhtään ihmistä, jolle hänellä olisi ollut vähemmin salaisuuksia kuin mr Guestille; hän itse asiassa epäili, ettei hänellä aina ollut edes niinkään monta kuin itse luuli. Guest oli käynyt useampia kertoja lakiasioissa t: ri Jekyllin talossa; hänen oli täytynyt kuulla puhuttavan Hydestä sekä tämän ja tohtorin väleistä; hän joka tapauksessa luultavasti teki johtopäätöksensä: eikö siis ollut kerta kaikkiaan parasta näyttää hänelle kirje, joka tavallaan selitti arvotusta? – Sitä suuremmalla syyllä kun Guest oli erityisellä harrastuksella ja taitavuudella kiintynyt käsialojen tutkimiseen ja niin ollen pitäisi tätä askelta esimiehensä taholta aivan luonnollisena ja ystävällisenä. Mr Guest oli sitäpaitsi henkilö, joka mielellään antoi neuvoja. Hän tuskin voisi lukea niin omituista asiakirjaa lausumatta jollakin tavoin arvosteluansa siitä – ja tämä arvostelu saattoi olla arvokas apu mr Uttersonille hänen nykyisessä vaikeassa asemassaan.

»Se on surullinen juttu, tämä sir Danversin», huomautti hän.

»Niin, sir, hyvin surullinen. Se on herättänyt tavatonta huomiota», vastasi mr Guest. »Murhaaja oli luonnollisesti mielipuoli.»

»Niin, minä haluaisin juuri kuulla teidän ajatuksianne asiasta», vastasi mr Utterson. »Tässä on minulla eräs paperi – eräs kirje häneltä; se on kokonaan meidän keskinen, ymmärrättehän, sillä minä en totta tosiaan oikein tiedä, mitä minun on tehtävä – se on ruma juttu, kääntäköönpä sen miten puolin hyvänsä. Tuossa on joka tapauksessa paperi – se on jotakin juuri teille – murhaajan omakätisesti kirjottama.»

Guestin silmät saivat eloa, ja hän istui heti intohimoisesti tutkimaan kirjettä.

»Ei, sir – » sanoi hän vihdoin. »Hullu hän ei ole. Mutta sepä vasta on kummallista käsialaa.»

»Kirjeen kirjottaja oli myöskin, sen mukaan kuin olen saanut kuulla, mitä kummallisin ihminen», lisäsi juristi.

Samassa toi palvelija sisään kirjeen.

»Anteeksi, mutta onko tuo kirje t: ri Jekylliltä?» kysyi mr Guest. »Minä olin tuntevinani hänen käsialansa siinä. Teidän luvallanne, onko se yksityistä laatua?»

»Vain päivälliskutsu. Kuinka niin? – Tahdotteko nähdä kirjeen?»

»Pikimmältään vain, jos saan luvan.» Notario asetti molemmat paperit vieretysten ja vertaili niitä tarkoin. »Kiitos, sir», sanoi hän sitten, antaen kummankin kirjeen takaisin. »Se on, kuten sanotte, hyvin mieltäkiinnittävä autografi.»

Hetken ajan vallitsi hiljaisuus, jonka kuluessa mr Utterson mietti itsekseen.

»Minkä vuoksi vertailitte niitä, Guest?» kysyi hän äkkiä.

»Hm – niin – » vastasi toinen viivytellen, »on olemassa sangen omituista yhtäläisyyttä näissä molemmissa käsialoissa. Ne ovat erinäisissä kohdissa ihan yksi ja sama; erotuksena on vain se, että toinen on pystympää.»

»Sepä merkillistä», virkkoi mr Utterson.

»Niin, sangen merkillistä, kuten sanotte», toisti mr Guest.

»Minä en teidän sijassanne puhuisi mitään tuosta kirjeestä», sanoi päällikkö.

»Niin, sir. Ymmärrän», vastasi toinen.

Mutta niin pian kuin mr Utterson oli jäänyt yksin iltamyöhällä, lukitsi hän Hyden kirjeen asiakirjakaappiinsa, jossa se sitten yhä pysyi.

»Onko se mahdollista!» ajatteli hän. »Ryhtyisikö Henry Jekyll tekemään väärennyksen murhaajan takia!» Ja veri hyytyi hänen suonissaan.

Eräs kummallinen asianhaara

Aika kului. Tuhannen punnan palkinto luvattiin murhaajan kiinnisaamisesta, sillä sir Danversin kuolemaa pidettiin koko yhteiskunnan vahinkona – mutta mr Hyde näytti kadonneen niin jäljettömiin, kuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan. Urkituksi saatiin jonkun verran hänen entistä elämäänsä; kaikki oli saastaista. Kerrottiin tärisyttäviä juttuja hänen julmuudestaan, mitä raivoisimmasta ja kylmäverisimmästä – hänen häpeällisistä elämäntavoistaan, hänen kurjista huveistaan, siitä ihmeellisestä seurasta, jota hän oli hakenut, sanoin selittämättömästä vihasta, jonka hän oli sytyttänyt kaikissa, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin; mutta hänen nykyisestä olinpaikastaan ei ollut pienintäkään vihiä. Siitä aamusta asti, jolloin hän läksi Sohossa olevasta asunnostaan murhan tapahtumispäivänä, näytti hän kirjaimellisesti olevan pyyhkäisty pois maan päältä; ja sitä mukaa kuin aika meni menojaan, alkoi mr Utterson yhä enemmän ja enemmän tointua ensi säikähdyksestään ja palata entiseen tyyneyteensä. Mr Hyden pako korvasi hänen ajatuksissaan melkein sir Danversin kuoleman. Ja nyt, kun tuo paha henki oli luopunut, näytti uusi elo alkavan myöskin t: ri Jekyllille. Hän katkaisi pitkän itseensäsulkeutuneen elämänsä, lujitti taas suhteensa vanhoihin ystäviin, hänestä tuli jälleen heidän uskollinen mielivieraansa ja hän kestitsi heitä kotonaan. Hyväntekeväisyydestä oli häntä aina kehuttu; nyt alettiin myöskin puhua hänen hurskaudestaan. Hän työskenteli alinomaa, oleskeli paljon raittiissa ilmassa, teki paljon hyvää; hänen katseensakin sai uuden, avoimen ja tyytyväisen ilmeen, hyvän omantunnon näkyväisen merkin. Yli kahden kuukauden ajan vietti tohtori onnellista ja rauhaisaa elämää.

Tammikuun kahdeksantena päivänä oli Utterson muutamien valioystävien kanssa ollut tohtorin päivällisvieraana; Lanyon oli myöskin ollut siellä, ja isännän hyväntahtoinen katse oli ollut luotuna milloin toiseen milloin toiseen, kuten entisaikaan, jolloin nämä kolme olivat erottamattomia ystäviä. Tammikuun kahdentenatoista ja vielä neljäntenäkintoista päivänä huomasi Utterson hämmästyksekseen, että ystävänsä ovi oli suljettuna. – »Tohtori voi pahoin eikä voi ottaa ketään vastaan», sanoi Poole. Viidentenätoista päivänä teki hän uuden yrityksen, mutta sai taas palata tyhjin toimin. Viimeisten kuukausien aikana oli hän tottunut tapaamaan vanhaa ystäväänsä melkein joka päivä, niin että yksinäisyys alkoi jo käydä painostavaksi. Viidentenä iltana hän pyysi Guestia syömään illallista kanssansa ja kuudentena hän läksi tapaamaan Lanyonia.

Täältä ei häntä tosin poisajettu, mutta jo sisäänastuessaan hämmästyi hän sitä muutosta, joka tohtorin ulkomuodossa oli tapahtunut tällä lyhyellä ajalla. Kuoleman leima oli ilmeisesti painettuna hänen kasvoilleen. Tuo voimakas, verevä mies oli käynyt aivan kelmeäksi; hän oli laihtunut, tukka oli lähtenyt hänen päästänsä, ja hän oli vanhentunut melkoisesti. Mutta tämä kaikki ei kuitenkaan tehnyt sitä vaikutusta Uttersoniin kuin se eräänlainen hyinen kauhu, joka ilmeni hänen ystävänsä silmissä ja koko olemuksessa. Hän näytti kärsineen jonkun ennenkuulumattoman pelon koetuksen, josta ei ollut vielä voinut toipua. Uskottavalta ei tuntunut, että hänenlaisensa mies pelkäisi kuolemaa, mutta sepä oli ainoa johtopäätös, johon Utterson saattoi tulla. »Hän on lääkäri», ajatteli hän, »hän huomaa tilansa toivottomaksi – eikä voi sitä kestää». Mutta kun Utterson mainitsi hänen muuttunutta ulkomuotoaan, niin Lanyon kertoi miehekkään tyvenesti hänelle, että hän itse piti päiviään luettuina.

»Minua on kohdannut ankara isku», sanoi hän. »En voi siitä toipua. Elämäni voitanee nyt laskea vain kuukausissa taikka päivissä. No niin, vanha ystävä – onhan elämä ollut ihanaa; olen rakastanut sitä – niin olen todellakin. Ajattelen välistä, että kunpa me vain tietäisimme kaiken, niin olisimme iloisempia saadessamme lähteä täältä pois.»

»Jekyll on myöskin sairas», huomautti Utterson. »Oletko tavannut häntä?»

Lanyonin katse synkistyi, ja hän kohotti juhlallisesti vapisevan kätensä.

»Minä en halua nähdä tohtori Jekylliä enemmän kuin kuullakaan hänestä», sanoi hän kovalla, vaikka jotenkin epävarmalla äänellä. »Olen katkaissut kaikki välini sen ihmisen kanssa ainaiseksi – pyydän sinua säästämään minua kaikilta viittauksilta ystävään, jota minä tästälähin pidän kuolleena.»

»Ai-ai!» sanoi Utterson ja lisäsi vähän ajan kuluttua: »Enkö minä voi tehdä mitään? – Olemmehan me kolme vanhoja ystäviä, Lanyon; meidän iällämme ei niin helposti hankita uusia.»

»Ei mitään», virkkoi Lanyon. »Kysy häneltä itseltään, jos haluat.»

»Hän ei päästä minua luokseen», sanoi juristi.

»Sitä en ihmettele», oli vastaus. »Jonkun kerran, Utterson, kun minä olen jo aikoja sitten kuollut, saat ehkä tietää koko totuuden. Nyt en voi virkkaa sinulle mitään. Mutta jos voit puhella kanssani jostakin muusta, niin jää, herran nimessä, puhelemaan – mutta jollet osaa välttää tuota kirottua aihetta, niin lähde – minä en voi sitä sietää.»

Heti kotiin tultuaan istui Utterson kirjottamaan Jekyllille. Hän valitti, että hänet oli käännytetty pois ystävänsä ovelta, sekä kysyi syytä tuohon Lanyonin ja Jekyllin onnettomaan välien katkaisuun. Vastaus tuli jo seuraavana päivänä. Se oli pitkä, paikoittain hyvin surullinen ja paikoittain hyvin käsittämätön. Välien rikkominen Lanyonin kanssa oli välttämätön. »En moiti vanhaa ystävää», kirjotti Jekyll, »mutta minä olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että meidän ei sovi enää tavata toisiamme. Minä aion muuten vetäytyä kokonaan pois maailmasta. Älä kummastele äläkä epäile minun ystävyyttäni, jos usein huomaatkin oveni suljetuksi myöskin sinulle. Minun täytyy vaeltaa pimeätä tietäni yksin. Olen hankkinut itselleni rangaistuksen ja vaaran, jota en voi ilmaista kenellekään ihmiselle. Mutta jos olen suurin syntinen, niin olen myöskin kovimmin koeteltuja. En olisi uskonut tämän maan päällä olevan tilaa sellaisille tuskille kuin minun. Sinä voit tehdä vain yhden, vanha ystävä, lievittää kärsimyksiäni – ja se on, pitää arvossa minun vaiteliaisuuttani.»

Utterson oli hämmästyksen lyömänä. Hyden onnettomuutta-tuottava vaikutus oli kadonnut, tohtori oli palannut vanhoihin harrastuksiinsa ja suhteisiinsa; vieläpä viikko sitten näytti kunniakas ja onnellinen vanhuus hymyilevän hänelle – ja nyt, yhdessä ainoassa hetkessä, näyttivät ystävyyssuhteet, sielunrauha, koko hänen elämänsä kärsineen haaksirikon. – Niin suuri ja syvällinen muutos näytti voivan saada selityksen vain – mielenhäiriöstä. Mutta kun Utterson muisteli Lanyonin sanoja ja tapaa, jolla ne lausuttiin, ei hän voinut vapautua ajatuksesta, että pohja oli etsittävä muualta ja syvemmältä.

Viikkoa myöhemmin kuuli hän, että Lanyon makasi sairasvuoteessa, ja neljätoista päivää sen jälkeen, että hän oli kuollut.

Hautajaispäivän iltana, tunnettuaan hautajaisissa syvää ja kipeää liikutusta, lukitsi Utterson työhuoneensa oven, istuutui surumielisenä kynttilän valoon, otti esiin ja pani eteensä pöydälle kirjeen, jonka osote oli kirjotettu Lanyonin käsialalla ja joka oli suljettu hänen sinetillään.

»*Yksityinen*. Lupa avata ainoastaan J. G. Uttersonilla persoonallisesti ja yksinään, sekä hävitetään lukematta siinä tapauksessa, että hän kuolee ennen minua.» Niin kuului kotelokirjotus, ja juristia pelotti nähdä sisältöä. »Olen haudannut vanhan ystävän tänään», ajatteli hän. »Onkohan tämä kirje ryöstävä minulta vielä yhden?»

Vihdoin hän häpesi pelkuruuttaan ja mursi sinetin. Kotelo sisälsi vain toisen, samoin sinetillä suljetun kirjeen, jonka kuorella oli kirjotus: »Avataan vasta Henry Jekyllin kuoleman taikka katoamisen jälkeen.»

Utterson tuskin uskoi silmiänsä. Niin, tässä oli todellakin kirjotettuna katoamisen; vielä kerran, samoin kuin mielettömässä testamentissa, jonka hän oli aikoja sitten antanut takaisin tekijälleen; vielä kerran oli Henry Jekyllin nimi asetettu jonkun katoamis-ajatuksen yhteyteen. Mutta testamenttiin oli tämä sana todistettavasti pujahtanut Hyde-roiston vaikutuksesta tarkotuksella, joka oli liiankin selvä ja pöyristyttävä. Tässä, Lanyonin käden kirjottamana – mitähän se merkitsi tässä? – Utterson oli vähällä antautua kiusaukseen, kiellosta huolimatta, jo nyt avata kirje ja ottaa selvä salaisuudesta. Mutta kunniantunne ja ajatus kuolleen ystävän luottamuksesta tulivat hänelle avuksi, ja tästä hetkestä pysyi kirje koskemattomana hänen yksityisen kirjoituspöytänsä vaahteralaatikossa.

Uteliaisuutta vastaan taisteleminen ei ole samaa kuin sen voittaminen, ja saattanee epäillä, tokko Utterson siitä päivästä lähtien tunsi samaa elossa olevan nuoruudenystävän seuran kaipausta kuin siihen asti. Hän ajatteli häntä ystävällisesti, mutta siitä huolimatta sekottui hänen ajatukseensa levottomuutta ja tuskaa. Hän kävi hänen luonansa, mutta ei käy kieltäminen, että hän usein tunsi jonkinlaista helpotusta, kun häneltä pääsy kiellettiin. Sisimmässä sydämessään huvitti häntä kenties paremmin muutamien sanojen vaihtaminen Poolen kanssa eteishuoneen ovella, kaikkien kaupungin vilkkaiden äänten ja raittiin ilman ympäröimänä, kuin tähän vapaaehtoiseen vankilaan astuminen ja istuminen vastatusten tuon läpitunkemattoman erakon kanssa, joka oli sulkeutunut sinne sisälle.

Poolella ei juuri ollut hyviä uutisia ilmotettavana. Tohtori, sanoi hän, oli enimmät ajat sulkeutuneena laboratorion takana olevaan työhuoneeseen, jossa hän välistä vietti yönsäkin. Hän näytti hyvin masentuneelta, hän oli hyvin hiljaa, luki tuskin milloinkaan – näytti siltä, kuin hänen mielessään kytisi jotakin. Utterson kyllästyi vihdoin kuulemaan tätä yhtä ja samaa alituiseen, niin että hän vähitellen lakkasi tohtorin asunnolla käymästä.

Yosh cheklamasi:
12+
Litresda chiqarilgan sana:
28 sentyabr 2017
Hajm:
100 Sahifa 1 tasvir
Mualliflik huquqi egasi:
Public Domain
Audio
O'rtacha reyting 5, 29 ta baholash asosida
Matn
O'rtacha reyting 4,3, 279 ta baholash asosida
Matn, audio format mavjud
O'rtacha reyting 4,9, 1877 ta baholash asosida
Audio
O'rtacha reyting 4,7, 28 ta baholash asosida
Matn, audio format mavjud
O'rtacha reyting 4,7, 501 ta baholash asosida
Matn, audio format mavjud
O'rtacha reyting 4,3, 39 ta baholash asosida
Audio
O'rtacha reyting 5, 1 ta baholash asosida
Matn
O'rtacha reyting 5, 1 ta baholash asosida
Matn, audio format mavjud
O'rtacha reyting 5, 2 ta baholash asosida
Audio
O'rtacha reyting 4,8, 4 ta baholash asosida