Antikristus

18

Kristillinen jumalakäsite – jumala sairaana jumalana, jumala hämähäkkinä, jumala henkenä – on turmeltuneimpia jumalakäsitteitä mitä maan päällä on saavutettu; se muodostaa miltei jumalakäsitteen alenevan kehityksen alhaisimman tason. Jumala rappeutunut elämän vastaväitteeksi, sen sijaan että hänen tulisi olla sen selitys ja iankaikkinen myöntäminen! Jumalassa julistettu vihollisuus elämää, luontoa, elämäntahtoa vastaan! Jumala "tämän maailman" jokaisen pilkkaamisen muotona, jokaisen valheen "toisesta"! Jumalassa "ei-mitään" jumalallistettuna, tahto "ei-mihinkään" pyhäksi julistettuna!..

19

Että pohjois-Europan voimakkaat rodut eivät ole työntäneet luotaan kristillistä jumalaa, se ei todellakaan ole kunniaksi heidän uskonnollisille lahjoilleen, mausta puhumattakaan. Tuollaisesta sairaasta ja vanhuudenheikosta dekadensin sikiöstä olisi heidän tullut vapautua. Mutta heidän yllään lepää senvuoksi kirous, etteivät ole hänestä vapautuneet: he ovat kaikkiin vaistoihinsa istuttaneet sairauden, vanhuuden, vastaväitteen, he eivät ole senjälkeen luoneet enää yhtään jumalaa! Kaksi vuosituhatta melkein eikä yhtään ainoata uutta jumalaa! Vaan yhä vielä ja järkähtämättä kuin laillisella oikeudella, kuin jumalaamuodostavan voiman ultimaatina ja maksimina, creator spirituksena ihmisessä, tämä kristillisen monotonoteismin surkuteltava jumala! Tämä nollan, käsitteen ja vastaväitteen sekamuotoinen rappeutumistuote, jossa kaikki dekadensi-vaistot, kaikki sielun pelkuruudet ja väsymykset saavat vahvistuksensa.

20

Tuomiollani kristinopista en ole tahtonut tehdä vääryyttä eräälle samansukuiselle uskonnolle, joka tunnustajiensa lukumäärään katsoen on tärkeämpikin: buddalaisuudelle. Molemmat kuuluvat nihilistisinä uskontoina yhteen – ne ovat dekadensiuskontoja – , molemmat ovat mitä merkillisimmällä tavalla toisistaan eroitetut. Että niitä nyt voi vertailla, siitä on kristinopin arvostelija syvässä kiitollisuudenvelassa intialaisille oppineille. Buddalaisuus on sata kertaa realistisempi kuin kristinoppi, – se on perinyt kyvyn asettaa objektiivisesti ja viileästi probleemeja, se seuraa monisatavuotisen filosoofisen virtauksen lopputuloksena; "jumala" käsite on jo poistettu, kun buddalaisuus alkaa. Buddalaisuus on ainoa varsinainen positivistinen uskonto, minkä historia tietää, vielä tietoteoriassaankin (ankaraa fenomenalismia), se ei sano enää "taistelu syntiä vastaan", vaan, antaen täyden oikeuden todellisuudelle, "taistelu kärsimystä vastaan". Se on – tämä eroittaa sen syvästi kristinopista – vapautunut jo moraalikäsitteiden itsepetoksesta, – se on, minun kielelläni puhuaksemme, tuollapuolen hyvää ja pahaa. – Ne kaksi fysioloogista tosiasiaa, joihin se perustuu ja joihin se on kiinnittänyt katseensa, ovat: tuntoherkkyyden ylen suuri ärtyisyys, joka saa ilmaisumuotonsa raffineeratussa kyvyssä tuntea tuskaa, ja suunnaton henkevöityminen, liian pitkällinen oleskelu käsitteiden ja loogillisten proseduurien parissa, jolloin personavaisto on turmeltunut "personattoman" eduksi ( – molemmat tiloja, jotka ainakin muutamat lukijoistani, "objektiiviset", tuntevat kokemuksesta kuten minäkin). Näiden fysioloogisten ehtojen pohjalla on syntynyt depressiooni: tähän Buddha käy hygienisesti käsiksi. Hän käyttää keinona sitä vastaan elämää ulkoilmassa, vaelluselämää; kohtuullisuutta ja ruuan valintaa; varovaisuutta kaikenlaisia väkijuomia kohtaan; samoin varovaisuutta kaikkia mielen liikutuksia kohtaan, jotka kiihottavat sappea, jotka kuumentavat verta; suruja ei lainkaan, ei itsensä eikä toisten vuoksi. Hän vaatii esityksiä, jotka joko rauhoittavat tai huvittavat – hän keksii keinoja vieroittaakseen toisista. Hän käsittää hyvyyden, hyväntahtoisuuden terveyttä vaativiksi. Rukous on poistettu, samoin myös itsensä kiduttaminen; ei mitään kategoorista imperatiivia, ei mitään pakkoa yleensä, ei edes luostarikunnassakaan ( – saattaa päästä jälleen pois – ). Nämä kaikki olivat keinoja tekemään voimakkaammaksi tuon ylen suuren ärtyisyyden. Senvuoksi juuri hän ei vaadikaan taistelua toisinajattelevia vastaan; hänen oppinsa ei suojele itseään miltään niin kuin kostontunteelta, väkinäisyydeltä, ressentimentiltä ( – "ei vihollisuudella vihollisuus lopu": koko buddalaisuuden liikuttava loppukerto…). Ja syystä kyllä: juuri nämä mielenliikutukset olisivat täydellisesti epäterveellisiä dieteettiseen päätarkoitukseen katsoen. Henkisen väsymyksen, jonka hän löytää, ja joka ilmenee aivan liian suuressa "objektiivisuudessa" (s.o. yksilöintressin heikentymisessä, tasapainon, "itsekkäisyyden" menettämisessä), hän voittaa ankarasti palauttamalla henkisimmätkin intressit persooniin. Buddan opissa käy itsekkäisyys velvollisuudeksi: "yksi on tarpeellinen", "kuinka vapaudut kärsimyksestä" tasoittaa ja rajoittaa koko henkisen dieetin ( – on ehkä johdettava mieleen tuo ateenalainen, joka samoin soti puhdasta "tieteellisyyttä" vastaan, Sokrates, joka myös probleemien maailmassa kohotti personaali-egoismin moraaliksi).

21

Edellytyksenä buddalaisuuteen on hyvin leuto ilmanala, tapojen suuri lempeys ja ylevyys; militarismia ei ole olemassa; sekä että liike on saanut alkunsa korkeammista ja vieläpä oppineista säädyistä. Tavoitetaan iloisuutta, hiljaisuutta, toiveista vapautumista korkeimpana päämääränä, ja päämäärä saavutetaan. Buddalaisuus ei ole uskonto, missä vain pyritään täydellisyyteen: täydellisyys on siinä normaalista. —

Kristinopissa tunkevat voitettujen ja alistettujen vaistot etualalle: alhaisimmat luokat etsivät siinä onneaan. Täällä käytetään sellaisia keinoja ikävää vastaan kuin kasuistiikkaa synnistä, itsekritiikkiä, omantunnoninkvisitsioonia; täällä ylläpidetään taukoamatta (rukouksella) mielenliikutusta mahtavaa olentoa kohtaan, jota kutsutaan "jumalaksi"; täällä pidetään korkeinta saavuttamattomana, lahjana, "armona". Täällä puuttuu myöskin julkisuutta: lymypaikka, pimeä ala on kristillistä. Täällä halveksitaan ruumista, terveydenhoito kielletään aistillisuutena; kirkko suojelee itseään puhtaudeltakin (ensimäinen kristillinen teko maurilaisten karkottamisen jälkeen oli yleisten kylpypaikkojen sulkeminen, joita Kordovassa yksin oli 270). Kristillistä on jonkunlainen halu julmuuteen itseään ja toisia kohtaan; viha toisinajattelevia kohtaan; tahto vainoamiseen. Synkät ja kiihdyttävät esitykset ovat etualalla; halutuimmat, korkeimmilla nimillä kuvatut tilat ovat kaatumataudinkohtauksia; ruokajärjestelmä valitaan siten, että se edistää sairaloisia ilmiöitä ja kiihottaa liiaksi hermoja. Kristillistä on verivihollisuus maan herroja kohtaan, "ylhäisiä" kohtaan – sekä myöskin kavala, salainen kilpailupyrkimys ( – heille jätetään "ruumis", tahdotaan vain "sielua"…). Kristillistä on viha henkeä kohtaan, hengen uljuutta, rohkeutta, vapautta, libertinagea kohtaan; kristillistä on viha aisteja kohtaan, aistien iloja kohtaan, iloa kohtaan yleensä…

22

Kun kristinoppi jätti ensimäisen maaperänsä, alhaisimmat säädyt, antiikisen maailman Manalan, ja läksi barbaarikansojen keskuuteen etsimään valtaa, ei sillä ollut edellytyksenä enää väsyneitä ihmisiä, vaan henkisesti villiytyneitä ja itseään raatelevia, voimakas, mutta epäonnistunut ihminen. Tyytymättömyys itseensä, itsestään kärsiminen ei ole täällä kuten buddalaisten keskuudessa suunnatonta ärtyisyyttä ja kykyä tuntea tuskaa, vaan pikemmin valtavaa halua tuottaa tuskaa, antaa tilaisuus sisällisen jännityksen puhkeamiselle vihollismielisissä teoissa ja esityksissä. Kristinoppi tarvitsi barbaarisia käsitteitä ja arvoja päästäkseen barbaarien herraksi: sellaisia käsitteitä ovat esikoisuhri, verenjuominen ehtoollisessa, hengen ja kultuurin halveksiminen; kiduttaminen jokaisessa muodossa, aistillisissa ja epäaistillisissa; jumalanpalveluksen suuri komeus. Buddalaisuus on uskonto myötäsyntyisille ihmisille, lempeille, hiljaisille, liian henkeviksi käyneille roduille ( – Europa ei ole vielä pitkiin aikoihin kypsynyt siihen – ): se palauttaa heidät rauhaan ja iloisuuteen, dieettiin henkisissä asioissa, jonkunlaiseen karkaisuun ruumiillisessa suhteessa. Kristinoppi tahtoo päästä petoeläinten herraksi; sen keinona on tehdä ne sairaiksi – heikontaminen on kesyttämisen, "sivistyksen" kristillinen resepti. Buddalaisuus on päättyneen, väsyneen sivistyksen uskonto, kristinoppi sitävastoin ei löydä sitä alettunakaan, – muutamissa olosuhteissa se perustaa sen.

23

Buddalaisuus, toistan sen vielä, on sata kertaa kylmempi, totuudenmukaisempi, objektiivisempi. Sen ei tarvitse enää tehdä itselleen kärsimystään, taipumustaan tuskaan säädylliseksi selittämällä sitä synnin seuraukseksi, – se lausuu vain, mitä se ajattelee: "minä kärsin". Barbaarille sitävastoin ei kärsimys itsessään ole säädyllistä: hän tarvitsee ensin selityksen myöntääkseen itselleen, että hän kärsii (hänen vaistonsa käskee hänen pikemmin kieltämään kärsimyksen, äänettömänä kantamaan sen). Täällä oli sana "perkele" hyväteko: oli olemassa ylivoimainen ja peljättävä vihollinen, ei tarvinnut hävetä, että kärsi sellaisesta vihollisesta.

Kristinopilla on oikeastaan muutamia hienouksia, jotka kuuluvat itämaihin. Ennen kaikkea se tietää, että itse asiassa on täydellisesti yhdentekevää, onko jokin totta, mutta tärkeintä on, jos se uskotaan todeksi. Totuus ja jonkin todeksi uskominen ovat kaksi toisistaan kokonaan ulkopuolella olevaa intressimaailmaa, melkein toistensa vastakohtia, – niihin joutuu perinpohjin toisistaan eroitettuja teitä. Olla tästä tietoinen – se tekee itämailla jo miltei viisaaksi: niin ymmärtävät bramiinit sen, niin ymmärtää Plato sen, niin jokainen esoteerisen viisauden oppilas. Jos siinä uskossa esim. on onnea, että on lunastettu synnistä, niin siihen ei vaadita edellytykseksi, että ihminen on syntinen, vaan että hän tuntee itsensä syntiseksi. Mutta jos yleensä usko ennen kaikkea on välttämätön, täytyy järki, tieto, tutkimus saada huonoon maineeseen: tie totuuteen käy kielletyksi tieksi. – Väkevä toive on paljon suurempi elämän kiihoitin kuin jokin erikoinen, todellisesti sattuva onni. Täytyy ylläpitää kärsiviä toiveella, jota mikään todellisuus ei voi kumota, – jota täyttymys ei ratkaise: tuonpuoleinen toive. (Juuri kykynsä takia ylläpitää onnetonta, pitivät kreikkalaiset toivoa pahimpana pahana, todellisena salakavalana pahana: se pysyi pohjasakkana pahan astiassa). – Jotta rakkaus olisi mahdollinen, täytyy jumalan olla persoona; jotta alimmat vaistot voisivat puhua puolestaan, täytyy jumalan olla nuori. Naisten kaipuun takia täytyi työntää etualalle ihana pyhimys, miesten takia Maria. Tämä sillä edellytyksellä, että kristinoppi tahtoo päästä herraksi maaperään, missä afrodiitiset tai adoniskultit ovat määränneet kultin käsitteen. Siveysvaatimus vahvistaa uskonnollisen vaiston kiihkeyttä ja hartautta – se tekee kultin lämpimämmäksi, haaveksivammaksi, sielukkaammaksi. – Rakkaus on tila, missä ihminen elävimmin näkee oliot sellaisina kuin ne eivät ole. Illusoorinen voima on saavuttanut silloin huippunsa, samoin myös sulostuttava, kirkastava voima. Rakkaudessa sietää enemmän kuin muutoin, kärsii kaikkea. Tuli keksiä uskonto, jossa voi tulla rakastetuksi: sillä on päästy pahimmasta elämässä – sitä ei nähdä enää lainkaan. – Olkoon se sanottu kolmesta kristillisestä hyveestä uskosta, rakkaudesta, toivosta: minä kutsun niitä kristinopin kolmeksi viisaudeksi. – Buddalaisuus on liian kypsä liian positiivinen ollakseen siten älykäs.

24

Tahdon koskettaa tässä ainoastaan kristinopin syntyprobleemia. Sen ratkaisun ensimäinen lause on: kristinoppi on ymmärrettävissä ainoastaan silmälläpitäen sitä maaperää, josta se on noussut, se ei ole juutalaisen vaiston vastaliike, se on itse seuraus siitä, se on sen kauhistuttavan logiikan johtopäätös. Lunastajan lausumana: "pelastus tulee juutalaisten joukosta". – Toinen lause on: galilealaisen psykolooginen tyyppi on vielä huomattavissa, mutta vasta täydellisesti rappeutuneena (joka samalla on typistys ja vieraiden piirteitten ylenmääräinen kasaantuminen – ) on hän käynyt kelvolliseksi siihen, mihin häntä on käytetty, ihmiskunnan lunastajan tyypiksi.

Juutalaiset ovat maailmanhistorian merkillisin kansa, koska he, asetettuina olemassaolon tai häviämisen kysymyksen eteen, ovat aivan hirvittävällä tietoisuudella valinneet olemassaolon mistä hinnasta tahansa: hinta oli kaiken luonnon, kaiken luonnollisuuden, kaiken todellisuuden, niin sisäisen kuin ulkonaisenkin maailman, radikaali väärentäminen. He eristivät itsensä kaikista ehdoista, joilla kansa tähän saakka saattoi elää, sai elää; he loivat itsestään luonnollisten ehtojen vastakäsitteen, – he ovat, toinen toisensa jälkeen, vääntäneet auttamattomasti uskonnon, kultin, moraalin, historian, psykologian luonnonarvojen ristiriidaksi. Me tapaamme samat ilmiöt vielä kerran ja suunnattomasti suuremmissa suhteissa, mutta siitä huolimatta ainoastaan jäljennettyinä: – kristilliseltä kirkolta puuttuu, "pyhien kansaan" verrattuna, alkuperäisyyden jokainen vaatimus. Juutalaiset ovat, juuri senvuoksi, maailmanhistorian turmiollisin kansa: jälkivaikutuksellaan he ovat tehneet ihmiskunnan siihen määrin vääräksi, että kristitty vielä tänään voi tuntea juutalaisvihollisia tunteita ymmärtämättä, että hän itse on viimeinen juutalainen konsekvenssi.

Olen teoksessani "Genealogie der Moral" ensi kerran tehnyt psykoloogisen selonteon vastakkaisista käsitteistä ylhäinen moraali ja ressentimentimoraali, jälkimäinen syntynyt edellisen kieltämisestä: mutta tämä on kokonaisuudessaan juutaiaiskristillistä moraalia. Voidakseen sanoa "ei" kaikelle, mitä elämän nouseva liikunto, menestys, valta, kauneus, itsensämyöntäminen muodostaa maan päällä, täytyi neroksi tulleen ressentimentivaiston keksiä itselleen toinen maailma, jonka näkökannalta elämän myöntäminen näytti pahalta, itsestään hyljättävältä. Psykoloogiselta kannalta on Juudan kansa sitkeimmin elinvoimainen kansa, joka, joutuneena mahdottomiin elinehtoihin, vapaaehtoisesti, itsesäilytyksen syvimmästä viisaudesta, asettuu kaikkien dekadensivaistojen puolelle, – ei sen vuoksi, että ne hallitsevat sitä, vaan siksi, että se on vainunnut niissä vallan, joka voi "maailmasta" huolimatta päästä perille. Juutalaiset ovat kaikkien dekadenttien vastakohta: heidän on täytynyt näytellä dekadenttejä aina illusiooniin saakka, he ovat näyttelijäneron non plus ultralla ymmärtäneet asettua kaikkien dekadensiliikkeiden etunenään ( – kuten Paavalin kristinoppi – ), luodakseen niistä jotakin, joka on voimakkaampi kuin jokainen elämän myöntävä puolue. Dekadensi on juutalaisuuden ja kristinopin valtaan pyrkivälle ihmislajille, s.o. papilliselle, ainoastaan välikappale: tämän ihmislajin elämänintressi on tehdä ihmiskunta sairaaksi ja vääntää käsitteet "hyvä" ja "paha", "tosi" ja "väärä", kunnes ne ovat saaneet elämälle vaarallisen ja maailmaasoimaavan merkityksen. —

25

Israelin historia on verraton tyypillisenä historiana luonnollisuuden häviämisestä luonnonarvoista: mainitsen viisi tosiasiaa siitä. Alkuaan, etenkin kuninkuuden aikana, oli Israelkin oikeassa, s.o. luonnollisessa suhteessa kaikkiin olioihin. Sen Jahve oli vallantunnon, itsestään iloitsemisen, itsestään toivomisen ilmaisumuoto: hänessä odotettiin voittoa ja menestystä, hänessä luotettiin luontoon, että se antaisi, mitä kansa tarvitsi – ennen kaikkea sadetta. Jahve on Israelin jumala ja siis oikeuden jumala: jokaisen kansan logiikka, joka on vallassa ja on siitä tietoinen. Juhlakultissa ilmenevät nämä kansan itsensämyöntämisen molemmat puolet: se on kiitollinen niistä suurista kohtaloista, jotka johtivat sen valtaan, se on kiitollinen vuoden vaihteluista ja kaikesta onnesta karjanhoidossa ja maanviljelyksessä. – Tämä asiaintila jäi vielä kauan ihanteeksi, senkin jälkeen kuin se oli surullisella tavalla poistettu: anarkia sisällisenä syynä, assyyrialainen ulkopuolelta tulevana. – Mutta kansa piti korkeimmin toivottavana mielikuvaa kuninkaasta, joka on hyvä sotilas ja ankara tuomari: ennen kaikkea tuo tyypillinen profeetta (s.o. silmänräpäyskriitikko ja satiirikko) Jesaias. – Mutta jokainen toive jäi täyttymättä. Vanha jumala ei kyennyt enää mihinkään, mihin hän muinoin kykeni. Olisi pitänyt antaa hänen mennä menojaan. Mitä tapahtui? Käsitettä muutettiin, – siltä riistettiin sen luonnollisuus: tällä hinnalla saatiin pitää hänet. – Jahve "oikeuden" jumala, – ei enää yhtä kuin Israel, ei enää ilmaisumuoto sen itsetunnosta kansana, vaan tästälähin ainoastaan ehdollinen jumala… Jumalakäsite käy välikappaleeksi papillisten agitaattorien käsissä, jotka nyt selittävät kaiken onnen palkkioksi, kaiken onnettomuuden rangaistukseksi tottelemattomuudesta jumalaa vastaan, "synnin" rangaistukseksi: tämä valheellisin kaikista tavoista tulkita luuloteltua "siveellistä maailmanjärjestystä", ja jolla luonnonkäsite "syy" ja "seuraus" on kerta kaikkiaan asetettu päälaelleen. Jos vasta palkkiolla ja rangaistuksella on poistettu maailmasta luonnollinen syysuhteisuus, niin tarvitaan luonnotonta syysuhteisuutta: ja nyt seuraa epäluonnollisuuden koko jäännös. Jumala, joka vaati, – jumalan asemesta, joka auttaa, joka tietää neuvoja, joka on oikeastaan rohkeuden ja itseluottamuksen jokaisen onnellisen inspiratsioonin sana… Moraali ei enää kansan elämän ja kasvavuusehtojen ilmaisuna, ei enää sen sisimpänä elämänvaistona, vaan abstraktiseksi käyneenä, elämän vastakohdaksi käyneenä, – moraali mielikuvituksen periaatteellisena huonontumisena, kaikkien olioiden "pahana katseena". Mitä on juutalainen, mitä on kristillinen moraali? Sattuma, jolta on ryöstetty sen viattomuus; onnettomuus, joka on tahrattu käsitteellä "synti", hyvinvointi vaarana, "kiusauksena", fysiolooginen pahoinvointi omantunnontuskalla myrkytettynä…

26

Jumalakäsite väärennetty; moraalikäsite väärennetty: – juutalainen papisto ei pysähtynyt tähän. Koko Israelin historiaa ei voitu käyttää: pois se! Nämä papit ovat saaneet aikaan sen väärennyksen ihmetyön, jonka todistuskappaleena suuri osa raamattua on: he ovat jokaista traditsioonia, jokaista historiallista realiteettia suunnattomasti häväisten kääntäneet oman kansansa muinaisuuden uskonnolliseksi, s.o. tehneet sen typeräksi pelastuskoneistoksi rikoksesta Jahvea vastaan ja rangaistuksesta, hurskaudesta Jahvea kohtaan ja palkkiosta. Meihin koskisi paljon kipeämmin tämä historianväärennyksen häpeällisin teko, ellei kirkollinen historiantulkinta sitten vuosituhansien olisi tehnyt meitä miltei tylsiksi vaatimaan rehellisyyttä historioitsijoissa. Ja filosoofit avustivat kirkkoa: valhe "siveellisestä maailmanjärjestyksestä" käy läpi uudemmankin filosofian kehityksen. Mitä merkitsee "siveellinen maailmanjärjestys?" Että kerta kaikkiaan on olemassa jumalan tahto siitä, mitä ihmisen tulee tehdä, mitä hänen tulee olla tekemättä; että kansan tai yksilön arvo mitataan sen mukaan kuinka paljon tai kuinka vähän jumalan tahtoa totellaan; että kansan tai yksilön kohtaloissa jumalan tahto osoittautuu hallitsevaksi, s.o. rangaisten ja palkiten, aina kuuliaisuuden mukaan. Tämän surkuteltavan valheen realiteetti sensijaan on: loisihmislaji, joka menestyy ainoastaan elämän kaikkien terveitten muodostumien kustannuksella, pappi, väärinkäyttää jumalan nimeä; hän mainitsee olioiden tilan, jossa pappi määrää olioiden arvon, "jumalan valtakunta"; hän mainitsee keinot, joiden avulla sellainen tila saavutetaan tai ylläpidetään sitä, "jumalan tahto"; hän mittaa kylmäverisellä kyynillisyydellä kansoja, aikoja ja yksilöitä sen mukaan, hyödyttävätkö ne vai vastustavat pappien ylivaltaa. Katsottakoon heitä työssä: juutalaisten pappien käsissä tuli Israelin historian suuri aika rappion ajaksi; maanpakolaisuus, tuo pitkä onnettomuus muutettiin iankaikkiseksi rangaistukseksi suuresta ajasta – ajasta, jolloin ei pappi ollut vielä mitään. He ovat Israelin historian mahtavista, luonnostaan hyvin vapaista hahmoista tehneet tarpeen mukaan surkuteltavia teeskentelijöitä ja ryömijöitä tai myöskin "jumalattomia", he ovat yksinkertaistuttaneet jokaisen suuren tapahtuman psykologian idioottikaavan mukaan "tottelevainen tai tottelematon jumalaa kohtaan". – Askel eteenpäin: "jumalan tahto", s.o. papin vallan säilytysehdot, täytyy olla tunnettu, – tähän tarkoitukseen tarvitaan "ilmestystä". Suomeksi: suuri kirjallinen väärennys käy välttämättömäksi, "pyhä kirja" löydetään, – kaikella papillisella prameudella, katumuspäivillä ja pitkällistä "syntiä" valittaen se saatetaan julkisuuteen. "Jumalan tahto" on jo kauan ollut selvä: koko onnettomuus on siinä, että on käännytty pois "pyhästä sanasta"… Mosekselle jo oli "jumalan tahto" ilmoitettu… Mitä oli tapahtunut? Pappi oli ankarasti, turhantarkasi, aina suuriin ja pieniin veroihin saakka, joita hänelle oli maksettava ( – maukkaimpia lihapaloja unohtamatta: sillä pappi on pihvinahmija), kerta kaikkiaan lausunut, mitä hän tahtoo saada, "mikä on jumalan tahto"… Tästä alkaen ovat elämän kaikki asiat niin järjestetyt, että pappi kaikkialla on välttämätön; elämän kaikissa luonnollisissa tapahtumissa, syntymisessä, avioliitossa, sairaudessa, kuolemassa, puhumattakaan uhrista ("ateria"), ilmestyy tuo pyhä loinen riistämään näiltä tapahtumilta niiden luonnollisuuden: hänen kielellään "pyhittämään"… Sillä tämä on ymmärrettävä: jokaisen luonnollisen tavan, jokaisen luonnollisen laitoksen (valtio, oikeustoimi, avioliitto, sairaan- ja köyhäinhoito), jokaisen elämänvaiston synnyttämän vaatimuksen, lyhyesti sanoen kaiken, jolla on arvonsa itsessään, tekee papin parasitismi (tai "siveellinen maailmanjärjestys") perinpohjin arvottomaksi, iljettävän arvoiseksi: se tarvitsee jälkeenpäin pyhityksen, – arvoa antava valta on tarpeen, joka kieltää siinä luonnon ja juuri sillä mikä ensin luo arvon… Pappi riistää luonnolta sen arvon, saastuttaa sen: tämä on se hinta, jolla hän ostaa olemassaolonsa yleensä. – Tottelemattomuus jumalaa kohtaan, s.o. pappia kohtaan, "lakia" kohtaan, saa nyt nimen "synti", keinot jälleen "sopia jumalan kanssa" ovat, kuten soveliasta on, keinoja, joiden kautta alistuminen papin vallan alle vain perinpohjaisemmin taataan: pappi yksin "lunastaa"… Psykoloogiselta kannalta käyvät "synnit" jokaisessa papillisesti järjestetyssä yhteiskunnassa välttämättömiksi: ne ovat itse vallan voimassapidon välikappaleita, pappi elää synneistä, hänen takiaan täytyy "tehdä syntiä"… Päälause: "jumala antaa sille anteeksi, joka katuu" – suomeksi: sille joka taipuu papin vallan alle. —

27

Niin väärästä maaperästä, jossa jokaista luontoa, jokaista luonnollista arvoa, jokaista realiteettia hallitsevan luokan syvimmät vaistot vastustivat, nousi kristinoppi, tähän saakka saavuttamaton verivihollisuuden muoto todellisuutta kohtaan. "Pyhä kansa", joka on pidättänyt kaikille olioille yksinomaan pappisarvot, pappissanat ja joka peljättävällä johdonmukaisuudella on työntänyt luotaan "saastaisena", "maailmana", "syntinä" kaiken, mikä vielä oli maan päällä vallassa, – tämä kansa keksi vaistolleen viimeisen muodon, joka on loogillinen aina itsensäkieltämiseen saakka: se kielsi, kuten kristinoppi, vielä todellisuuden viimeisen muodon, "pyhän kansan", "valitun kansan", itse juutalaisen realiteetin. Tapaus on arvoltaan ensimäinen: pieni kapinallinen liike, joka saa nimensä Jeesus Natsarealaisen mukaan, on juutalainen vaisto uudessa muodossa, – toisin sanoen, pappisvaisto, joka ei kärsi enää pappia realiteettina, vielä ytimettömämmän olemismuodon, vielä epätodellisemman maailmankuvan keksiminen kuin se on, jota kirkon organisatsiooni vaatii. Kristinoppi kieltää kirkon…

En käsitä, mitä vastaan se kapina oli tähdätty, jonka alkuunpanijana Jeesus on ymmärretty tai väärinymmärretty, ellei se ollut kapina juutalaista kirkkoa vastaan, kirkko aivan samassa merkityksessä kuin me tänään käsitämme sen sanan. Se oli kapina "hyviä ja vanhurskaita" vastaan, "Israelin pyhiä" vastaan, yhteiskunnan pappisvaltaa vastaan – ei sen turmelusta vastaan, vaan kastia, etuoikeutta, järjestystä, muotoa vastaan, se oli puuttuvaa uskoa "korkeampaan ihmiseen", "ei" sanottu kaikelle, mikä oli pappia ja teoloogia. Mutta pappisvalta, joka siten, vaikkakin vain silmänräpäykseksi, pantiin kysymykseen, oli se paalurakennus, jonka varassa Juudan kansa kaikesta huolimatta vielä säilytti itsensä keskellä "vettä", vaivaloisesti voitettu viimeinen mahdollisuus jäädä jäljelle, sen poliittisen itsenäisyyden residuumi: sen loukkaaminen oli syvimmän kansanvaiston loukkaamista, sitkeimmän kansanelämistahdon, mitä maan päällä milloinkaan on ollut. Tämä pyhä anarkisti, joka kehoitti alempaa kansaa, hyljättyjä ja "syntisiä", juutalaisuuden Tshandalaa, taisteluun vallitsevaa järjestystä vastaan – käyttämällä kieltä, jos evankeliumeihin olisi luottamista, joka vielä tänään veisi Siperiaan, oli poliittinen rikollinen siihen määrin kuin poliittiset rikolliset olivat mahdollisia absurdisen epäpoliittisessa yhdyskunnassa. Tämä vei hänet ristille: todistuksena siitä on ristin päällekirjoitus. Hän kuoli oman syyllisyytensä takia, – ei ole olemassa mitään perustetta siihen, niin usein kuin sitä onkin väitetty, että hän kuoli toisten syntien takia. —

28

Aivan toinen asia on, tiesikö hän yleensä tuollaisesta vastakohdasta, – eikö häntä vain käsitetty täksi vastakohdaksi. Ja tässä vasta kosketan lunastajan psykologian probleemia. – Tunnustan, että harvojen kirjojen lukeminen tuottaa minulle sellaisia vaikeuksia kuin evankeliumien. Nämä vaikeudet ovat toisia, kuin ne, joiden osoittamisessa saksalaisen hengen oppinut uteliaisuus on viettänyt yhden unhoittumattomimmista voitoistaan. Siitä on kauan kun minäkin, jokaisen nuoren oppineen lailla, sulatin raffineeratun filoloogin viisaalla hitaudella perinpohjin verrattoman Straussin teoksen. Silloin olin kaksikymmenvuotias: nyt olen liian vakava sellaiseen. Mitä kuuluvat minulle "traditsioonien" ristiriitaisuudet? Kuinka yleensä voidaan kutsua pyhimystaruja "traditsiooniksi!" Pyhimyshistoriat ovat arveluttavinta kirjallisuutta, mitä yleensä on olemassa: sovittaa niihin tieteellinen metoodi, kun muita lähdekirjoja ei ole tarjolla, näyttää minusta olevan alusta alkain tuomittu – vain oppineeksi ajankulukkeeksi…

29

Lunastajan psykolooginen tyyppi on se, mikä kuuluu minulle. Se voisi sisältyä evankeliumeihin evankeliumeista huolimatta, vaikkakin sitä on typistetty ja kasattu siihen vieraita piirteitä: kuten Fransiscus Assisilaisen tyyppi on säilynyt legendoissa hänestä, huolimatta legendoista, jotka koskevat häntä. Ei totuus siitä, mitä hän teki, mitä hän sanoi, kuinka hän oikeastaan kuoli: vaan kysymys, onko yleensä vielä mahdollista synnyttää hänen tyyppiään, onko se säilynyt "traditsioonissa"? – Kokeet, jotka tunnen, etsiä evankeliumeista sielun tarinaakin, näyttävät minusta todistavan inhoittavaa psykoloogista kevytmielisyyttä. Herra Renan, tämä ilveilijä psykoloogien joukossa, on ottanut avukseen Jeesuksen tyyppiä selittäessään kaksi sopimattominta käsitettä, mitä tähän tarkoitukseen voi olla: käsitteen nero ja käsitteen sankari ("héros"). Jos mikään, niin käsite sankari on epäevankeelista. Juuri kaiken taistelevan, kaikkien taistelutunteiden vastakohta on käynyt täällä vaistoksi: kykenemättömyys vastarintaan käy täällä moraaliksi ("älä seiso pahaa vastaan" on evankeliumien syvin sana, niiden avain eräässä suhteessa), autuus on rauhassa, lempeydessä, kykenemättömyydessä voida olla vihollinen. Mitä merkitsee "iloinen sanoma"? Tosi elämä, iankaikkinen elämä on löydetty – sitä ei luvata, se on täällä, se on teissä: elämänä rakkaudessa, rakkaudessa tinkimättä ja erottamatta, ilman välimatkaa. Jokainen on jumalan lapsi – Jeesus ei vaadi lainkaan mitään erikoista itselleen – , jumalan lapsena on jokainen toisensa arvoinen… Tehdä Jeesuksesta sankari! – Ja minkälainen erhetys onkaan sana "nero"! Koko meidän käsitteellämme, kultuurikäsitteellämme "henki" ei ole siinä maailmassa, missä Jeesus elää, vähintäkään merkitystä. Fysioloogin ankaruudella puhuen, olisi kokonaan toinen sana täällä paremmin paikallaan… Me tunnemme tuntoaistin sairaloisen ärtyisyyden erään tilan, joka silloin kauhistuen pakenee jokaista kosketusta, jokaista tarttumista kiinteään kappaleeseen. Käännettäköön tuollainen fysiolooginen habitus sen viimeisessä logiikassa – vaistovihana kaikkea todellisuutta kohtaan, pakona "käsittämättömään", "tajuamattomaan", vastenmielisyytenä jokaista kaavaa kohtaan, jokaista aika- ja paikkakäsitettä, kaikkea kohtaan, mikä on kiinteää, mikä on tapaa, laitosta, kirkkoa, koteutumisena maailmaan, minne minkäänlainen todellisuus ei enää ulotu, kokonaan "sisälliseen" maailmaan, "tosi" – maailmaan, "iankaikkiseen" maailmaan – "Jumalan valtakunta on teissä"…