Antikristus

43

Ellei aseta elämän painopistettä elämään, vaan "tuollepuolen" – "ei-mihinkään" – , niin on elämältä riistetty sen painopiste yleensä. Suuri valhe personallisesta kuolemattomuudesta turmelee kaiken järjen, kaiken luonnon vaistossa – kaikki, mikä vaistoissa on terveellistä, elämäävaativaa, tulevaisuuttalupaavaa, herättää nyt epäluuloa. Niin elää, että siinä ei ole enää mitään tarkoitusta, se käy nyt elämän tarkoitukseksi… Miksi yhteishenkeä, miksi vielä kiitollisuutta syntyperästä ja esivanhemmista, miksi yhteistyötä, uskoa, miksi vaatia ja pitää silmällä yhteistä hyvää?.. Kaikki nämä ovat "kiusauksia", kaikki kokeita johtaa pois "oikealta tieltä" – "yksi on tarpeellinen"… Että jokainen "kuolemattomana sieluna" on samanarvoinen kuin toinen, että jokaisen yksityisen olennon "lunastus" saa suunnattoman suuren merkityksen, että pienet tekopyhät ja kolmeneljännes-hourupäät saavat kuvitella, että luonnonlakeja heidän takiaan alati rikotaan, sellaista äärettömiin, hävyttömyyteen saakka kohonnutta itsekkäisyyttä ei voi kyllin suuren ylenkatseen häpeäleimalla merkitä. Ja kuitenkin saa kristinoppi kiittää voitostaan tätä surkuteltavaa ryömimistä personallisen turhamaisuuden edessä, – sillä se on houkutellut luokseen kaiken epäonnistuneen, kapinallisen, rappiolle joutuneen ihmiskunnassa, sen kaiken hylkyroskan ja kuonan. "Sielun lunastus" suomeksi: "maailma kiertää minua". Myrkyllistä oppia "samat oikeudet kaikille" on kristinoppi johdonmukaisimmin kylvänyt; kristinoppi on huonojen vaistojen salaisimmista sopista käynyt sotaa jokaista kunnioitus- ja välimatkatunnetta vastaan ihmisen ja ihmisen välillä, s.o. edellytystä kultuurin jokaista kohottamista, sen elinvoiman jokaista enentämistä vastaan, – se on joukkojen ressentimentistä takonut itselleen pääaseen meitä vastaan, kaikkea ylhäistä, iloista, ylevämielistä vastaan maan päällä, meidän onneamme vastaan maan päällä… Myöntää "kuolemattomuus" jokaiselle Pietarille ja Paavalille oli tähän saakka suurin ja ilkein murhayritys ylhäistä ihmiskuntaa vastaan. – Ja älkäämme väheksikö sitä onnettomuutta, joka kristinopista on hiipinyt itse politiikkaankin! Kenelläkään ei ole tänään rohkeutta erikoisiin oikeuksiin, herrausoikeuksiin, kunnioituksen tunteeseen itseään ja vertaisiaan kohtaan välimatkan paatokseen… Meidän politiikkamme on sairas tästä rohkeuden puutteesta! – Mielen aristokratia on valheen kautta sielujen yhtäläisyydestä kavalimmin turmeltu; ja jos usko "enemmistön oikeudesta" nostaa ja tulee nostamaan vallankumouksia, – niin älköön yksikään epäilkö, että se on kristinoppi, että ne ovat kristilliset arvojen arvioimiset, jotka jokainen vallankumous vain muuttaa vereksi ja rikokseksi! Kristinoppi on kaikkien maassa-matelevien kapina sitä vastaan, millä on korkeutta: alhaisten evankeliumi luo alhaisuutta…

44

– Evankeliumit ovat verrattomat todistuksena siitä hillittömästä turmeluksesta, joka vallitsi jo ensimäisen seurakunnan keskuudessa. Minkä Paavali myöhemmin rabbiinin kyynillisellä johdonmukaisuudella vei perille, oli siitä huolimatta vain se rappioprosessi, joka alkoi lunastajan kuolemalla. – Ei voi lukea evankeliumeita kyllin varovasti: niillä on jokaisessa sanassa vaikeutensa. Tunnustan, luettakoon se minulle ansioksi, että ne juuri senvuoksi tuottavat suurta nautintoa psykoloogille, – kaiken naivin turmeluksen vastakohtana, raffinementti par excellence, psykoloogisen turmeluksen taiteellisuutena. Evankeliumit pitävät puolensa. Raamattu yleensä ei siedä mitään vertailua. Ollaan juutalaisten joukossa: ensimäinen näkökanta, jotta ei kadottaisi täällä kokonaan lankoja. Tuo täällä neroksi tullut itsensä "pyhäksi" teeskenteleminen, jonka vastinetta turhaan etsii kaikkien aikojen kirjoista ja ihmisistä, tämä taiteeksi käynyt sanojen ja eleiden vääristely ei riipu mistään erikoisista lahjoista, mistään poikkeusluonnosta. Tähän vaaditaan rotua. Kristinopissa, taitona valhetella pyhästi, saavuttaa juutalaisuus, monisatavuotisten juutalaisten kaikkein-vakavimpien esiharjoitusten ja tekniikan jälkeen lopullisen mestariuden. Kristitty, tuo valheen ultima ratio, on juutalainen kaksinkerroin – jopa kolminkerroin… Johdonmukainen tahto käyttää ainoastaan käsitteitä, symbooleja, asentoja, jotka ovat vanhurskautettuja senkautta, että pappi on käyttänyt niitä, jokaisen toisen tavan vaistomainen hylkääminen, jokaisen toisen arvo- ja hyötyperspektiivin – se ei ole vain traditsioonia, se on perintöä: ainoastaan perintönä se vaikuttaa kuin luonto. Koko ihmiskunta, vieläpä parhaimpien aikojen parhaimmat päät – (yhtä lukuunottamatta, joka ehkä on vain hirviö) – ovat antaneet pettää itsensä. On luettu evankeliumia viattomuuden kirjana… ei vähintäkään todistusta siitä mestariudesta, millä täällä on näytetty komediaa. – Tosin: jos saisimme nähdä heidät, vaikkakin vain sivumennen, kaikki nämä kummalliset teeskentelijät ja tekopyhät, niin se olisi lopussa – ja juuri senvuoksi, etten lue sanaakaan katsomatta eleitä, teen minä heistä lopun… Minä en siedä sitä tapaa, millä he aukaisevat silmänsä. – Onneksi ovat kirjat useimmille ihmisille vain kirjallisuutta – . Ei tule antaa eksyttää itseään: "älkää tuomitko"! sanovat he, mutta he lähettävät helvettiin kaiken, mikä on heidän tiellään. Antaessaan jumalan tuomita, tuomitsevat he itse; korottaessaan jumalan, korottavat he itsensä; vaatiessaan hyveitä, joihin he itse kykenevät – vielä enemmän, joita he tarvitsevat pysyäkseen yleensä pystyssä – , antavat he teoilleen suuremmoisen leiman taistelusta hyveen puolesta, kamppailusta hyveen herrauden vuoksi. "Me elämme, me kuolemme, me uhraudumme hyvän puolesta" ( – "totuus", "valo", "jumalan valtakunta"): todellisuudessa he tekevät, mitä eivät voi olla tekemättä. Liehakoitsijain lailla pakottaessaan itsensä läpi, istuessaan nurkassa, varjon lailla eläessään elämänsä varjossa, tekevät he itselleen velvollisuuden siitä: velvollisuutena saa heidän elämänsä nöyryyden leiman, nöyryytenä se on todistus lisää hurskaudesta… Ah tätä nöyrää, siveää, laupiasta valheellisuuden lajia! "Meidän puolestamme on hyve itse oleva todistuksena"… Luettakoon evankeliumeita viettelemisen oppikirjoina moraalin kautta: nämä pienet ihmiset ottavat moraalin takavarikkoon, – he tietävät mihin moraali kelpaa! Ihmiskuntaa vedetään nenästä parhaimmin moraalilla! Realiteetti on, että itsetietoisin ylpeys kuulua valittuihin näyttelee häveliäisyyttä: on kerta kaikkiaan asetuttu ja asetettu "seurakunta", "hyvät ja vanhurskaat" toiselle puolelle, "totuuden" puolelle – ja jäännös, "maailma" toiselle… Tämä oli turmiollisin suuruushulluuden laji, mitä tähän saakka on maailmassa ollut: teeskentelijäin ja valhettelijain pienet epäsikiöt alkoivat käyttää hyväkseen käsitteitä "jumala", "totuus", "valo", "henki", "rakkaus", "viisaus", "elämä", ikäänkuin heitä itseään merkitsevinä, määrätäkseen siten rajat itsensä ja "maailman" välillä, pienet superlatiivijuutalaiset, kypsiä jokaiseen hourujenhuoneeseen, käänsivät arvot yleensä oman mielensä mukaan, ikäänkuin kristitty vasta olisi ollut kaiken jäännöksen tarkoitus, suola, mitta ja viimeinen oikeus… Koko onnettomuus kävi mahdolliseksi senkautta, että oli jo olemassa samansukuinen, rodunomainen suuruudenhulluus maailmassa, juutalainen: heti kun kuilu juutalaisten ja juutalaiskristittyjen välillä aukeni, ei jälkimmäisillä ollut mitään muuta valintaa kuin käyttää juutalaisesta vaistosta johtuneita itsesäilytyskeinoja itse juutalaisia vastaan, kun juutalaiset olivat käyttäneet niitä tähän saakka vain kaikkea ei-juutalaista vastaan. Kristitty on vain "vapaampaan" tunnustukseen kuuluva juutalainen.

45

– Annan pari näytettä siitä, mitä nämä pienet ihmiset ovat panneet päähänsä, mitä he ovat asettaneet mestarinsa suuhun: pelkkiä "kauniiden sielujen" tunnustuksia. —

"Ja jotka eivät teitä vastaanota, eivätkä kuule teitä, niin menkäät pois sieltä, ja pyhkikäät tomu, kuin teidän jalkainne alla on, heille todistukseksi. Totisesti minä sanon teille: Sodomalle ja Gomorralle on tuomiopäivänä huokiampi, kuin sille kaupungille" (Markus 6, 11). – Kuinka evankeelista!..

"Ja kuka ikänä pahentaa yhden niistä vähimmistä, jotka uskovat minun päälleni, parempi olisi hänelle, jos myllynkivi pantaisiin hänen kaulaansa, ja heitettäisiin mereen" (Markus 9, 42). – Kuinka evankeelista!..

"Ja jos sinun silmäs on sinulle pahennukseksi, niin heitä se pois: parempi on sinun silmäpuolena Jumalan valtakuntaan sisälle mennä, kuin jos sinulla olisi kaksi silmää, ja heitettäisiin helvetin tuleen" (Markus 9, 47). – Tässä ei ole juuri kysymys vain silmästä…

"Totisesti sanon minä teille: muutamain näistä, jotka tässä seisovat, ei pidä kuolemata maistaman, siihenasti kuin he näkevät Jumalan valtakunnan voimaila tulevan" (Markus 9, 1). – Hyvin valheteltu, jalopeura…

"Kuka ikänä tahtoo tulla minun perässäni, hän kieltäköön itsensä, ja ottakoon ristinsä, ja seuratkoon minua. Sillä…" (Psykoloogin huomautus. Kristillinen moraali kumotaan "sillä" sanoillaan: sen "perusteet" kumoavat, – se on kristillistä.) Markus 8, 34. —

"Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi: sillä mitalla, jolla te mittaatte, pitää teille jälleen mitattaman" (Mattheus 7, 1). – Mikä käsite oikeudesta, vanhurskaasta tuomarista!..

"Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitäkin rakastavat, mitä teidän siitä palkkaa on? Eivätkö publikanit myös niin tee? Ja jos te ainoastaan veljeinne kanssa soveliaat olette, mitä te sen kanssa erinomaista teette? Eivätkö publikanit myös niin tee?" (Mattheus 5, 46). – Kristillisen rakkauden prinsiippi, se tahtoo lopuksi saada hyvän maksun…

"Vaan jollette anteeksi anna ihmisille heidän rikoksiansa, niin ei myös teidän isänne anteeksi anna teidän rikoksianne" (Mattheus 6, 15). – Saattaa sangen huonoon valoon mainitun "isän"…

"Vaan etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa, ja hänen vanhurskauttansa, ja niin kaikki nämät teille annetaan" (Mattheus 6, 33). – Kaikki nämät: nimittäin ruoka, vaatteet, elämän kaikki tarpeet. Erhetys, hyvänsävyisesti sanottuna… Vähän ennen esiintyy jumala räätälinä, ainakin muutamissa tapauksissa…

"Iloitkaat sinä päivänä, ja riemuitkaat: sillä katso, teidän palkkanne on suuri taivaassa: niin tekivät myös heidän isänsä propheetaille" (Lukas 6, 23). Häpeämätöntä roskaväkeä! He vertaavat itseään jo profeettoihin…

"Ettekö te tiedä teitänne Jumalan templiksi, ja että Jumalan henki asuu teissä? Jos joku Jumalan templin turmelee, sen Jumala turmelee: sillä Jumalan templi on pyhä, niinkuin tekin olette" (Paavali, I Kor. 3, 16). – Sellaista ei voi kyllin halveksia…

"Ettekö te tiedä, että pyhät pitää maailmaa tuomitseman? Ja jos maailma pitää teidän kauttanne tuomittaman, ettekö te siis kelpaa pienimpiä asioita tuomitsemaan?" (Paavali I Kor. 6, 2). Valitettavasti kyllä ei edes hourujenhuoneen asukkaan puhetta… Tämä hirvittävä pettäjä jatkaa sanasta sanaan: "Ettekö te tiedä, että meidän pitää enkeleitäkin tuomitseman? Kuinka siis ei ajallisia asioita?"…

"Eikö Jumala ole tämän maailman viisautta hulluudeksi tehnyt? Sillä että Jumalan viisaudessa ei maailma tuntenut Jumalata viisauden kautta, niin kelpasi Jumalalle tyhmän saarnan kautta niitä vapahtaa, jotka sen uskovat…; ei monta lihallista viisasta, ei monta voimallista, ei myös monta suuresta suvusta ole kutsuttuja. Vaan ne kuin maailman edessä hullut ovat, on Jumala valinnut, että hän viisaat häpiään saattaisi; ja ne, kuin heikot ovat maailman edessä, on Jumala valinnut, että hän väkevät häpiään saattaisi; ja ne alimmaisesta suvusta ja ylönkatsotut maailmassa on Jumala valinnut, ja ne, kuin eivät mitään ole, että hän ne kuin jotakin ovat, turhaksi tekisi. Ettei hänen edessänsä yksikään liha kerskaisi" (Paavali I Kor. 1, 20 j.n.e.). Ymmärtääkseen tätä kohtaa, ensiarvoista todistusta jokaisen Tshandalamoraalin psykologiasta, luettakoon ensimäinen osa teostani Genealogie der Moral: siinä tuotiin ensikerran päivänvaloon vastakohta ylhäisen moraalin ja ressentimentin ja voimattoman koston synnyttämän Tshandalamoraalin välillä. Paavali on suurin kaikista koston apostoleista…

46

– Mitä seuraa siitä? Että tekee viisaasti vetäessään hansikkaat käteensä, kun lukee uutta testamenttia. Sellaisen saasta-paljouden läheisyys melkein pakottaa siihen. Yhtä vähän kuin valitsemme puolalaisia juutalaisia seuraamme, yhtä vähän valitsisimme "ensimäisiä kristityltä": jokainen muistutus heitä vastaan on tarpeeton… Kummatkaan heistä eivät haise hyvälle. – Olen turhaan etsinyt uudesta testamentista edes yhtä ainoata miellyttävää piirrettä; mikään siinä ei ole vapaata, hyvää, avosydämistä, rehellistä. Ihmiskunta ei ole täällä ottanut vielä ensimäistä alkuaan, puuttuu puhtauden vaistoja… Uudessa testamentissa on ainoastaan huonoja vaistoja, mutta ei edes rohkeutta näihin huonoihin vaistoihin. Kaikki on pelkuruutta, kaikki on silmiensulkemista ja itsepetosta siinä. Jokainen kirja käy puhtaaksi, jos juuri on lukenut uutta testamenttia: luin, antaakseni esimerkin, ihastuksella heti Paavalin jälkeen tuota rakastettavinta, ylimielisintä pilkkaajaa Petroniusta, josta voisi sanoa samaa, mitä Domenico Boccaccio kirjoitti Parman herttualla Cesare Borgiasta: "é tutto festo" – kuolemattoman terve, kuolemattoman iloinen ja sopusointuinen… Sillä nämä pienet teeskentelijät erhettyvät pääasiassa. He käyvät kimppuun, mutta kaikki, minkä kimppuun he käyvät, on siten merkitty. Sitä, jota vastaan "ensimäinen kristitty" hyökkää, sitä hän ei tahraa… Päinvastoin: on kunnia saada "ensimäiset kristityt" vastaansa. Uutta testamenttia ei lue tuntematta mieltymystä sitä kohtaan, mitä siinä pidellään pahoin, puhumattakaan "tämän maailman viisaudesta", jota joku hävytön tuulenpieksijä turhaan koettaa saada häpeään "tyhmällä saarnalla"… Mutta itse farisealaiset ja kirjanoppineetkin joutuvat edullisempaan valoon tuollaisesta vastustuksesta: heidän täytyy kuitenkin olla jonkun arvoisia tullakseen vihatuiksi niin säädyttömällä tavalla. Teeskentely – se juuri oli soimaus, jonka "ensimäiset kristityt" saivat tehdä! – Nuo olivat etuoikeutettuja: siinä kylliksi, Tshandalaviha ei tarvitse muita syitä. "Ensimäinen kristitty" – ja, pelkään minä, "viimeinenkin kristitty", jonka ehkä tulen vielä eläessäni näkemään – on kapinoitsija kaikkea etuoikeutettua vastaan syvimmästä vaistosta, – hän elää, hän taistelee alati "samojen oikeuksien" puolesta!.. Tarkemmin katsoen ei hänellä ole valinnan varaa. Jos omassa personassaan tahtoo olla "jumalan valittu" – tai "jumalan temppeli", tai "enkelien tuomari", niin on jokainen muu valikoimisen periaate, esim. rehellisyyden, hengen, miehekkyyden ja uljuuden, kauneuden ja sydämen vapauden, aivan yksinkertaisesti "maailmaa", – pahaa itsessään… Moraali: "ensimäisen kristityn" jokainen sana on valhetta, jokainen teko, minkä hän tekee, vaisto-vääryyttä, – kaikki hänen arvonsa, kaikki hänen päämääränsä ovat vahingollisia, mutta ketä hän vihaa, mitä hän vihaa, sillä on arvoa… Kristitty, pappiskristitty etenkin, on arvon mittapuu – . Tarvitseeko minun enää sanoa, että koko uudessa testamentissa esiintyy vain yksi ainoa hahmo, jota täytyy kunnioittaa? Pilatus, roomalainen maaherra. Ottaa vakavasti joku juutalaisrähinä – siihen hän ei anna itseään houkutella. Yksi juutalainen sinne tai tänne – mitä se merkitsee?.. Roomalaisen ylhäinen pilkka, jota kohtaan harjoitetaan häpeämätöntä väärinkäyttöä sanalla "totuus", on rikastuttanut uutta testamenttia sillä ainoalla sanalla, jolla on arvoa, – joka on sen arvostelu, itse sen tyhjäksiteko: "mikä on totuus!"…

47

– Ei se työnnä meitä pois, että emme löydä jumalaa historiassa tai luonnossa tai luonnon takana – vaan se, että emme tunne "jumalalliseksi" sitä, mitä jumalana kunnioitetaan, vaan pidämme sitä surkuteltavana, mielettömänä, vahingollisena, emme ainoastaan erhetyksenä, vaan rikoksena elämää vastaan… Me kiellämme jumalan jumalana… Jos meille todistettaisiin tämän kristittyjen jumalan olemassaolo, niin voisimme vielä vähemmän uskoa siihen. – Kaava: deus qualem Paulus creavit, dei negatio. Uskonnon, jolla, kuten kristinopilla, ei ole yhtään kosketuskohtaa todellisuuden kanssa, ja joka heti kadottaa kaiken merkityksen, kun todellisuus yhdessä ainoassakin kohdassa pääsee oikeuksiinsa, täytyy tietysti olla "maailman viisauden", s.o. tieteen, verivihollinen, – se hyväksyy kaikki keinot, joilla hengen kuria, hengen puhtautta ja ankaruutta omantunnon asioissa, hengen ylhäistä viileyttä ja vapautta voidaan myrkyttää, solvata, saada huonoon maineeseen. "Usko" imperatiivina on kielto tiedettä vastaan, – käytännössä valhe mistä hinnasta tahansa… Paavali ymmärsi, että valhe – että "usko" oli välttämätön; kirkko taas ymmärsi myöhemmin Paavalin. – Tämä "jumala", jonka Paavali keksi itselleen, jumala, joka "saattaa maailman viisauden" (ahtaammassa merkityksessä nuo kaiken taikauskon molemmat suuret vastustajat, filologian ja lääketieteen) "häpeään", on todellisuudessa vain Paavalin jäntevä päätös saattaa "maailman viisaus" häpeään: kutsua omaa tahtoaan "jumalaksi", thora, se on alkujuutalaista. Paavali tahtoo saattaa "maailman viisauden" häpeään: hänen vihollisiaan ovat alexandrialaisen koulun hyvät filoloogit ja lääkärit – , heitä vastaan hän käy sotaa. Itse asiassa ei voi olla filoloogi eikä lääkäri olematta samalla antikristitty. Filoloogina näet oivaltaa "pyhät kirjat", lääkärinä ymmärtää tyypillisen kristityn fysioloogisen rappion. Lääkäri sanoo "parantumaton", filoloogi "houretta"…

48

Onko oikeastaan ymmärretty sitä mainiota kertomusta, jolla raamattu alkaa, – kertomusta jumalan äärettömästä kauhusta tiedettä kohtaan?.. Sitä ei ole ymmärretty. Tämä pappiskirja par excellence alkaa, kuten luonnollista on, papin suurella sisällisellä pulalla: hän tuntee vain yhden ainoan suuren vaaran, siis tuntee "jumala" vain yhden ainoan suuren vaaran. —

Vanha jumala, kokonaan "henki", kokonaan ylimmäinen pappi, kokonaan täydellisyys, käyskelee huvikseen yrttitarhassaan: kaikki hyvin, kunhan hänen ei vain olisi ikävä. Ikävyyttä vastaan taistelevat itse jumalatkin turhaan. Mitä hän tekee? Hän keksii ihmisen, – ihmisestä on huvia… Mutta katsohan, ihmiselläkin on ikävä! Jumalan sääli sitä ainoata hätää kohtaan, jolta yksikään paratiisi ei ole turvassa, ei tunne mitään rajoja: hän loi heti toisia eläimiä. Jumalan ensimäinen erhetys: ihminen ei löytänyt eläimistä huvia, hän hallitsi niitä, hän ei edes tahtonut olla "eläin". – Siis loi jumala naisen. Ja nyt oli todellakin ikävyys lopussa, – mutta jokin muukin vielä! Nainen oli jumalan toinen erhetys! – "Nainen on olennoltaan käärme, Heva" – sen tietää jokainen pappi: "naisesta tulee kaikki paha maailmaan" sen tietää myöskin jokainen pappi. "Siis tulee tiedekin hänestä"… Vasta naisen kautta oppi ihminen maistamaan tiedon puun hedelmiä. – Mitä oli tapahtunut? Vanhan jumalan valtasi helvetintuska. Ihminen itse oli tullut hänen suurimmaksi erhetyksekseen, hän oli luonut itselleen kilpailijan, tiede tekee jumalan kaltaiseksi, – papit ja jumalat ovat lopussa, jos ihminen tulee tieteelliseksi! Moraali: Tiede on itsessään kiellettyä, – se yksin on kiellettyä. Tiede on ensimäinen synti, kaikkien syntien siemen, perisynti. Tämä yksin on moraalia. "Sinun ei pidä tietämän: " – kaikki muu seuraa siitä. – Jumalan helvetintuska ei estänyt häntä olemasta viisas. Kuinka suojella itseään tieteeltä? Se tuli pitkäksi aikaa hänen pääprobleemikseen. Vastaus: pois ihminen paratiisista! Onni, toimettomuus johtavat ajattelemaan, – kaikki ajatukset ovat huonoja ajatuksia… Ihmisen ei tule ajatella. – Ja "pappi itsessään" keksii hädän, kuoleman, hengenvaaran raskaudessa, kaikenlaisen kurjuuden, vanhuuden, vaivan, ennen kaikkea sairauden, kaikki keinoja taistelussa tiedettä vastaan! Hätä ei anna ihmisen ajatella… Mutta siitä huolimatta! Hirveätä! Tiedon teko kohoaa tornina, taivasta uhkaavana, jumalia hämärtäen, – mitä tehdä? – Vanha jumala keksii sodan, hän pirstoo kansat, hän saa aikaan, että ihmiset keskenään tuhoavat toisensa ( – papit ovat aina tarvinneet sotaa…). Sota muiden muassa suuri tieteen rauhanhäiritsijä! – Uskomatonta! Tieto, vapautuminen papista, enenee sodasta huolimatta. – Ja vanha jumala tekee viimeisen päätöksen: "ihminen on käynyt tieteelliseksi, – mikään ei auta enää, hän on hukutettava!"…

49

– Minut on ymmärretty. Raamatun alku sisältää papin koko psykologian. – Pappi tuntee vain yhden ainoan suuren vaaran: tieteen, – syyn ja seurauksen terveen käsitteen. Mutta tiede viihtyy yleensä vain onnellisissa olosuhteissa, – täytyy olla aikaa, henkeä liiaksi "hankkiakseen itselleen tietoa"… "Siis on ihminen tehtävä onnettomaksi", – se oli kaikkina aikoina papin logiikka. – Huomaa jo, mitä, tämän logiikan mukaisena, on tullut maailmaan vasta sen kautta: – "synti"… Syy- ja rangaistuskäsite, koko "siveellinen maailmanjärjestys" on keksitty tiedettä vastaan, – estämään ihmisen vapautumista papista… Ihmisen ei tule luoda katsettaan ulos, hänen tulee luoda katseensa sisäänsä; hänen ei tule viisaana ja varovaisena, oppivaisena katsella olioihin, hänen ei tule yleensä lainkaan nähdä: hänen tulee kärsiä… Ja hänen tulee kärsiä niin, että hän alati tarvitsee pappia. – Pois lääkärit! Yksi vapahtaja tarvitaan. – Syy- ja rangaistuskäsite, siihen luettuna oppi "armosta", "lunastuksesta", "anteeksiannosta" – kauttaaltaan valheita ja vailla jokaista psykoloogista realiteettia – on keksitty sekoittamaan ihmisen syy-aistia: se on murhayritys syy- ja seurauskäsitettä vastaan! – Eikä murhayritys nyrkillä, veitsellä, rehellisyydellä vihassa ja rakkaudessa! Vaan arimmista, viekkaimmista, alhaisimmista vaistoista! Pappismurhayritys! Parasiittimurhayritys! Kalpeitten manalaisten verenimijäin vampyrismi!.. Kun jonkun teon luonnolliset seuraukset eivät enää ole "luonnollisia", vaan ajatellaan niiden johtuneen taikauskon käsite-kummituksista, "jumalasta", "hengistä", "sieluista", pelkkinä "moraalisina" johdonmukaisuuksina, palkkana, rangaistuksena, viittauksena, kasvatuskeinona, silloin on edellytys tietoon turmeltu, – silloin on tehty suurin rikos ihmiskuntaa vastaan. – Synti, toistan sen vielä kerran, tämä ihmisen itsesaastutusmuoto par excellence on keksitty siksi, että voitaisiin tehdä mahdottomaksi tiede, kultuuri, jokainen korkeus ja ylhäisyys ihmisessä; pappi on päässyt hallitsemaan synnin keksimisen kautta. —

50

– En ryhdy tässä kohdassa valaisemaan "uskon", "uskovaisten" psykologiaa, ja, selväähän on, juuri "uskovaisten" hyödyksi. Ellei vielä tänään ole puutetta sellaisista, jotka eivät tiedä missä määrin on säädytöntä olla "uskovainen" – tai olla merkkinä dekadensista, murtuneesta tahdosta elämään, – niin huomenna he tulevat jo tietämään sen. Minun ääneni saavuttaa huonokuuloisetkin. – Näyttää siltä, ellen ole kuullut väärin, että kristittyjen keskuudessa on jonkunlainen totuuden mittapuu, jota kutsutaan "voiman todistukseksi". "Usko tekee autuaaksi: siis se on tosi." – Lähinnä voisi tässä muistuttaa, että juuri autuaaksitekemistä ei ole todistettu, ainoastaan luvattu: autuus "uskomisen" ehtoon solmittu, – tulee autuaaksi senvuoksi, että uskoo… Mutta että todellakin tulee täytetyksi, mitä pappi lupaa uskovaiselle tuosta jokaisen kontrollin ulkopuolella olevasta "tuonpuoleisesta maailmasta", millä se näytetään toteen? – Tuo luuloteltu "voimantodistus" on siis oikeastaan jälleen vain usko siihen, että se vaikutus, jota uskosta itselleen odottaa, ei jää tulematta. Kaavana: "minä uskon, että usko tekee autuaaksi; – siis on se tosi." – Mutta siten olemme jo lopussa. Tämä "siis" olisi totuuden mittapuuna itse mielettömyys. – Mutta olettakaamme, hiukan myöntymällä, että autuaaksitekeminen olisi todistettu uskolla ( – ei ainoastaan toivottu, ei ainoastaan luvattu papin hiukan epäluotettavalla suulla): olisiko autuus – teknillisemmin puhuen, ilo – milloinkaan todistus totuudesta? Niin vähän, että se melkein antaa vastatodistuksen, joka tapauksessa se herättää suurinta epäluuloa "totuutta" kohtaan, jos ilontunteetkin puhuvat, kun on kysymyksessä "mikä on totuus?" "Ilon" todistus on todistus "ilosta", – ei enempää; milloin kummalla tultiin siihen kokemukseen, että juuri todet arvioimiset tuottivat enemmän iloa kuin väärät ja, prestabilieeratun harmonian mukaan, välttämättä toivat suloisia tunteita mukanaan? – Kaikkien ankarien, kaikkien syvästi muodostuneiden henkien kokemus opettaa meille päinvastaista. On täytynyt taistellen voittaa itselleen jokainen askeleen leveys totuutta, on täytynyt panna melkein kaikki alttiiksi, mihin sydän, rakkautemme, luottamuksemme elämään on kiintynyt. Siihen tarvitaan sielun suuruutta: totuuden palvelus on kovinta palvelusta. – Mitä sitten on olla rehellinen henkisissä asioissa? Että on ankara sydäntään kohtaan, halveksii "kauniita tunteita", että tekee itselleen omantunnonasian jokaisesta myöntämisestä ja kieltämisestä! – Usko tekee autuaaksi: siis se valhettelee…

51

Että usko muutamissa olosuhteissa tekee autuaaksi, että autuus ei vielä tee päähänpistosta totta ajatusta, että usko ei siirrä, mutta kyllä asettaa vuoria sinne, missä niitä ei ole: lyhyt kierto hourujenhuoneessa näyttää kylliksi toteen tämän. Tosin ei papille: sillä hän kieltää vaistosta, että sairaus on sairautta, että hourujenhuone on hourujenhuone. Kristinusko tarvitsee sairautta, melkein kuten helleenisyys tarvitsee liiallisen määrän terveyttä, – tehdä sairaaksi on kirkon koko pelastusmenettely-järjestelmän varsinainen salatarkoitus. Ja kirkko itse – eikö se ole katoolinen hourujenhuone viimeisenä ihanteena? – Maa yleensä hourujenhuoneena? – Uskonnollinen ihminen, sellaisena kuin kirkko tahtoo hänet, on tyypillinen dekadentti; sen ajan tunnusmerkkinä, jolloin uskonnollinen käänne käy jonkun kansan herraksi, on kulkevat hermotaudit; uskonnollisen ihmisen "sisäinen maailma" on ihan hämmennykseen saakka liiaksi kiihoittuneiden ja voipuneiden "sisällisen maailman" kaltainen; "korkeimmat tilat", joita kristinoppi on ripustanut ihmiskunnan ylitse kaikkien arvojen arvona, ovat kaatumataudin muotoja, – kirkko on tehnyt pyhiksi vain hulluja tai suuria pettureita jumalan yhä korkeammaksi kunniaksi… Olen kerran merkinnyt koko kristillisen katumus- ja lunastusharjoituksen (jota tänään tutkitaan parhaiten Englannissa) järjestelmällisesti luoduksi kiertäväksi hulluudeksi, tietysti jo siihen valmistetussa, se on perinpohjin sairaassa maaperässä. Kukaan ei tule vapaaehtoisesti kristityksi: kristinuskoon ei tule "käännetyksi", – siihen tulee olla kyllin sairas… Me muut, me, joilla on rohkeus terveyteen ja ylenkatseeseenkin, mitä muuta me voisimme kuin halveksia uskontoa, joka opetti väärinymmärtämään ruumista! Joka ei tahdo vapautua taikauskostaan sieluun nähden! Joka tekee riittämättömästä ravinnosta ansion joka terveydessä taistelee jonkinlaista vihollista, perkelettä, kiusausta vastaan joka kuvitteli, että voisi säilyttää "täydellistä sielua" raadollisessa ruumiissa, ja jolle senvuoksi oli välttämätöntä tehdä itselleen uusi "täydellisyyden" käsite, kalpea, sairaloinen, tylsämielisen haaveksiva olento, tuo niin sanottu "pyhyys", – pyhyys, itse ainoastaan kurjaksi tehdyn, kidutetun, parantumattomasti turmellun ruumiin symptoomisarja!.. Kristillinen liike europalaisena liikkeenä on alusta alkaen kaikenlaisten hylky- ja rappioelementtien yhteisliike ( – nämä tahtovat kristinopin yhteydessä valtaan). Se ei ole jonkun rodun alenemisen ilmaisumuoto, se on yhteentunkevien ja toisiaan etsivien kaikkialle hajautuneiden dekadensimuotojen yhteismuodostelma. Se ei ole, kuten luullaan, itse muinaisajan turmelusta, joka teki kristinopin mahdolliseksi: ei voi kyllin jyrkästi vastustaa sitä oppinutta idioottisuutta, joka vielä tänään puolustaa tätä ajatusta. Siihen aikaan, jolloin sairaat ja turmeltuneet Tshandala-kerrokset koko imperiumissa kääntyivät kristinuskoon, oli juuri vastakkaistyyppi olemassa, ylhäisyys kauneimmassa ja kypsimmässä muodossaan. Suuri joukko tuli herraksi; kristillisten vaistojen demokraattisuus pääsi voittoon… Kristinoppi ei ollut "kansallinen", ei rodun vaatima, – se kääntyi elämän jokaisen rappeutumalajin puoleen, sillä oli kaikkialla liittolaisia. Kristinoppi on, perusteenaan sairaiden kauna, kohdistanut vaiston terveitä, terveyttä vastaan. Kaikki hyvinonnistunut, ylväs, ylimielinen, kauneus ennen kaikkea tekee pahaa sen korville ja silmille. Muistutan vielä kerran Paavalin verrattomasta sanasta: "Vaan ne, kuin heikot ovat maailman edessä, ne kuin maailman edessä hullut ovat, ne alimmaisesta suvusta ja ylönkatsotut maailmassa on Jumala valinnut"… tämä oli kaava, tämän merkin alla voitti dekadensi. – Jumala ristillä – eikö yhä vieläkään ymmärretä tämän symboolin hirvittäviä sala-ajatuksia? – Kaikki mikä kärsii, kaikki, mikä riippuu ristillä, on jumalallista… Me kaikki riipumme ristillä, siis me olemme jumalallisia… Me yksin olemme jumalallisia!.. Kristinoppi oli voitto, ylhäisempi ajatustapa kävi perikatoon sen kautta, – kristinusko oli tähän saakka ihmiskunnan suurin onnettomuus. —