Antikristus

30

Vaistoviha todellisuutta kohtaan: Seuraus äärimmäisestä kyvystä tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka ei yleensä enää tahdo tulla "kosketetuksi", koska se tuntee jokaisen kosketuksen liian syvästi.

Kaiken vastenmielisyyden, kaiken vihollisuuden, kaikkien rajojen ja välimatkojen vaistomainen eroittaminen tunteesta: Seuraus äärimmäisestä kyvystä tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka tuntee jokaisen vastarinnan, pakon vastarintaan sietämättömänä vastenmielisyytenä, (s.o. vahingollisena, sellaisena, jonka itsesäilytysvaisto kieltää) ja tuntee autuuden (halun) ainoastaan siinä, että ei tee enää vastarintaa, ei kenellekään, ei pahalle eikä pahan olennolle, – rakkauden ainoana, viimeisenä elämismahdollisuutena…

Nämä ovat ne kaksi fysioloogista realiteettia, joiden varassa ja joista lunastusoppi on noussut. Kutsun sitä hedonismin yleväksi edelleenkehittymiseksi kokonaan sairaloisella perustuksella. Sen lähin sukulainen on, vaikkakin kreikkalainen elinvoima ja hermovoima suurena lisänä, epikuurolaisuus, pakanuuden lunastusoppi. Epikur tyypillinen dekadentti: minä vasta hänet tunsin sellaiseksi. – Tuskan pelko, vieläpä äärettömän pienen tuskan – se ei voi päättyä muuhun kuin rakkauden uskontoon…

31

Olen vastannut ennakolta probleemiin. Edellytyksenä tähän vastaukseen on, että lunastajan tyyppi on säilynyt meille hyvin väärennellyssä muodossa. Tässä väärennyksessä on paljon todennäköisyyttä: sellainen tyyppi ei voisi useista syistä pysyä puhtaana, kokonaisena, lisäyksistä vapaana. Sekä sen ympäristön, jossa tämä vieras olento liikkui, että vielä enemmän ensimäisen kristillisen seurakunnan historian, sen kohtalon, on täytynyt jättää häneen jälkensä: ympäröivien olosuhteiden vastavaikutus lisäsi tyyppiin piirteitä, jotka vasta taistelu ja opinlevittämistarkoitukset selittävät. Tuon kummallisen ja sairaan maailman, minne evankeliumit vievät meidät – maailman, joka on ikäänkuin venäläisestä romaanista otettu ja johon yhteiskunnan hylyt, hermosairaat, lapset ja mielipuolet näyttävät kokoontuvan – on täytynyt tehdä tyyppi kaikissa kohdissa karkeammaksi: vallankin ensimäiset opetuslapset kääntävät omaan kruditeettiinsa kokonaan symboolissa ja epäaistillisuudessa uivan olemassaolon, ennenkuin ymmärtävät mitään siitä, – heille oli tyyppi tarjona vasta sitten kuin se oli muodostettu tutumpiin muotoihin… Profeetta, Messias, tulevainen tuomari, moraaliopettaja, ihmeittentekijä, Johannes kastaja – niin monta tilaisuutta tuntea tyyppi väärin… Ja lopuksi älkäämme väheksikö sitä mikä on ominaista kaikelle suurelle, nimittäin lahkolaisten jumaloimista: se eroittaa jumaloidusta olennosta alkuperäiset, usein tuskallisen vieraat piirteet ja luontoperäiset taipumukset – se ei näe edes niitä. Valitettavasti ei mikään Dostojewski ole elänyt tämän mieltäkiinnittävimmän dekadentin läheisyydessä – tarkoitan joku, joka olisi käsittänyt valtavan viehätyksen tällaisessa ylevyyden, sairauden ja lapsellisuuden sekoituksessa. Viimeinen näkökohta: tyyppi olisi dekadensityyppinä todellakin voinut olla ristiriitaisuuksien moninaisuus ja runsaus: tällainen mahdollisuus ei ole kokonaan poistettu. Ja kuitenkin kieltää kaikki sellaisen otaksuman: juuri traditsiooni olisi siinä tapauksessa ollut merkillisen tarkka ja objektiivinen: meillä on senvuoksi syytä otaksua päinvastaista. Toisinaan ammottaa ristiriita vuori-, meri- ja kenttäsaarnaajan välillä, jonka hahmo on miellyttävä kuin Buddha hyvin vähän intialaisella maaperällä, ja ryntäysfanaatikon, teoloogien ja pappien verivihollisen, jonka Renanin häijyys on ihannoinut "ivan suureksi mestariksi". Omasta puolestani en epäile, että tuo runsas määrä sappea (ja vieläpä espritä) vasta kiihoitetusta kristillisestä propagandasta on siirtynyt mestarin tyyppiin: tunnetaanhan kylliksi kaikkien lahkolaisten empimättömyys, kun he tahtovat mestaristaan tehdä apologiansa. Kun ensimäinen seurakunta tarvitsi tuomitsevaa, riitelevää, ärtyisää ja ilkeän viisastelevaa teoloogia, teoloogeja vastaan, loi se itselleen "jumalansa" tarpeensa mukaiseksi: kuten se myös empimättä asetti hänen suuhunsa nämä kokonaan epäevankeeliset käsitteet, joita ilman se nyt ei voinut olla, "takaisintulo", "viimeinen tuomio", kaikenlaisia ajallisia toiveita ja lupauksia. —

32

Minä vastustan, sanottakoon se vielä kerran, fanaatikon yhdistämistä lunastajan tyyppiin: sana impérieux, jota Renan on käyttänyt, peruuttaa jo yksin tyypin. "Hyvä sanoma" on juuri siinä, että ei enää ole olemassa vastakohtia; taivaanvaltakunta kuuluu lapsille; usko, joka täällä ilmenee, ei ole mikään taistelemalla saavutettu usko, – se on täällä, se on alusta alkaen, se on ikäänkuin takaisin henkisyyteen vetäytynyt lapsellisuus. Myöhästynyt ja organismissa kehittymätön mieskuntoisuus sukurappeutumisen seurausilmiönä ei ole ainakaan fysioloogeille tuntematon. – Sellainen usko ei vihaa, ei moiti, ei puolusta itseään: se ei kanna miekkaa, se ei lainkaan aavista, missä määrässä se kerran on voiva hajoittaa. Se ei todista itseään, ei ihmetöillä eikä palkalla ja lupauksella, ei edes "sanalla": se on joka hetki itse oma ihmetyönsä, oma palkkansa, oma todistuksensa, oma "jumalan valtakuntansa". Tämä usko ei myöskään muodostu sanoiksi – se elää, se puolustaa itseään kaavoja vastaan. Tosin määrää satunnainen ympäristö, kieli, esikuva määrätyn alan käsitteitä: ensimäinen kristinusko käsittelee ainoastaan juutalais-seemiläisiä käsitteitä ( – syöminen ja juominen ehtoollisessa kuuluu tähän, tämä kirkon, kuten kaiken juutalaisen, niin häpeällisesti väärinkäyttämä käsite). Mutta kavahdettakoon, ettei siinä nähdä enempää kuin merkkipuhe, semiotiikka, tilaisuus vertauskuviin. Juuri se, ettei yhtään sanaa oteta sanan mukaan, on ensi ehto, että tämä antirealisti yleensä voi puhua. Intialaisten joukossa hän olisi käyttänyt Sankhyam-käsitteitä, kiinalaisten keskuudessa Laotsen – tuntematta niissä mitään eroavaisuutta. – Jeesusta voisi, jonkunlaisella suvaitsevaisuudella ilmaisumuodossa, kutsua "vapaaksi hengeksi" – hän jättää huomioon ottamatta kaiken kiinteän: sana surmaa, kaikki mikä on kiinteää, surmaa. Käsite, kokemus "elämä", jollaisena hän sen tuntee, vastustaa hänessä sanan, kaavan, säännön, uskon, dogmin jokaista lajia. Hän puhuu vain sisimmästä: "elämä" tai "totuus" tai "valo" ovat hänen sanojaan sisimmästä, – kaikella muulla, koko todellisuudella, koko luonnolla, itse kielellä on hänelle vain merkin, vertauksen arvo. – Tässä kohdassa ei saa erehtyä, niin suuri kuin se houkutus onkin, joka on kristillisessä, s.o. kirkollisessa ennakkoluulossa: sellainen symboliikka par excellence on ulkopuolella kaikkea uskontoa, kaikkia kultuurikäsitteitä, kaikkea historiaa, kaikkea luonnontiedettä, kaikkea maailmankokemusta, kaikkia tietoja, kaikkea politiikkaa, kaikkea psykologiaa, kaikkia kirjoja, kaikkea taidetta – hänen "tietämisensä" on juuri puhdas hulluus sen suhteen, että on olemassa jotakin sellaista. Kultuuria hän ei tunne edes huhujen kautta, hänen ei tarvitse taistella sitä vastaan, – hän ei kiellä sitä… Sama koskee valtiota, koko yhteiskunnallista järjestystä, työtä, sotaa, hänellä ei ole milloinkaan ollut syytä kieltää "maailmaa", hän ei ole milloinkaan aavistanut kirkollista käsitettä "maailma"… Kieltäminen juuri on hänelle täydellinen mahdottomuus. Samoin häneltä puuttuu dialektiikkaa, hänellä ei ole käsitystäkään siitä, että "usko", "totuus" voitaisiin todistaa syillä ( – sen todistuksia ovat sisäiset "valot", sisäiset haluntunteet ja itsensämyöntäminen, pelkkiä "voiman todistuksia" – ). Sellainen oppi ei voikaan vastustaa, se ei lainkaan ymmärrä, että on olemassa, että voi olla olemassa toisia oppeja, se ei kykene kuvittelemaan vastakkaista mielipidettä… Missä se tapaa sen, on se syvimmällä myötätunnolla sureva "sokeutta" – sillä se näkee "valon" – , mutta ei ole tekevä mitään vastustusta…

33

"Evankeliumin" koko psykologiasta puuttuu käsite syyllisyys ja rangaistus; samoin käsite palkka. "Synti", jokainen välimatkasuhde jumalan ja ihmisen välillä on poistettu, – tämä juuri on "iloinen sanoma". Autuutta ei luvata, sitä ei solmita ehtoihin: se on ainoa realiteetti-jäännös, puhuaksemme siitä, on merkkiä…

Sellaisen tilan seuraus projiseerautuu uuteen käytäntöön, varsinaiseen evankeeliseen käytäntöön. Ei "usko" tee kristittyä muita erilaiseksi: kristitty toimii, hän erottaa itsensä muista toisella menettelytavalla. Senkautta, että hän ei tee vastarintaa sanoilla eikä sydämessään sille, joka tekee hänelle pahaa. Senkautta, että hän ei tee mitään eroa vieraan ja kotimaisen välillä, juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä ("lähimmäinen" on oikeastaan samanuskoinen, juutalainen). Että hän ei suutu kehenkään, ei halveksi ketään. Että hän ei jätä milloinkaan asiaansa tuomioistuimen ratkaistavaksi ("älkää vannoko"). Että hän ei missään olosuhteissa, ei edes silloin, kun on todistettu aviovaimon uskottomuus, eroa vaimostaan. – Kaikki oikeastaan samaa päätelmää, kaikki saman vaiston seurauksia. —

Lunastajan elämä ei ollut mitään muuta kuin tätä käytäntöä, – hänen kuolemansa ei myöskään ollut muuta… Hän ei tarvinnut enää mitään kaavoja, mitään juhlamenoja kanssakäymiseen jumalan kanssa – ei edes rukousta. Hän on jättänyt pois laskusta koko juutalaisen katumus- ja sovitusopin; hän tietää, kuinka yksin on elämän käytäntö, mitenkä tuntee itsensä "jumalalliseksi", "autuaaksi", "evankeeliseksi", joka hetki "jumalan lapseksi". Ei "katumus", ei "rukous anteeksiantamuksesta" ole teitä jumalan tykö: evankeelinen käytäntö yksin johtaa jumalan luo, se on juuri "jumala". – Evankeliumilla oli poistettu juutalaiset käsitteet "synti", "syntien anteeksiantamus", "usko", "lunastus uskon kautta", – koko juutalainen kirkko-oppi oli kielletty "iloisessa sanomassa".

Syvä vaisto siitä, kuinka tulee elää tunteakseen "olevansa taivaassa", tunteakseen itsensä "iankaikkiseksi", tunne siitä, että ei missään muussa tilassa suinkaan tunne "olevansa taivaassa": tämä yksin on "lunastuksen" psykolooginen realiteetti. Uusi muutos, ei uusi usko…

34

Jos minä ymmärrän mitään tästä suuresta symbolistista, niin se on, että hän piti vain sisäisiä realiteetteja realiteetteina, "totuuksina", – että hän käsitti loput, kaiken mikä koski luontoa, aikaa, paikkaa, historiaa, vain merkkeinä, tilaisuutena vertauksiin. Käsite "ihmisen poika" ei ole konkreettinen persona, joka kuuluu historiaan, se ei ole mikään yksityinen, ainoastaan kerran sattuva, vaan "iankaikkinen" todenperäisyys, aikakäsitteestä vapautettu psykolooginen symbooli. Tämä sama koskee vielä kerran, ja korkeimmassa merkityksessä, tämän tyypillisen symbolistin jumalaa, "jumalan valtakuntaa", "taivaanvaltakuntaa", oikeutta olla "jumalan lapsi". Mikään ei ole epäkristillisempää kuin kirkolliset kruditeetit jumalasta personana, "jumalan valtakunnasta", joka tulee, tuonpuolisesta "taivaanvaltakunnasta", "jumalan pojasta", kolminaisuuden toisesta persoonasta. Tämä kaikki on – suotakoon lausetapa anteeksi – nyrkki vasten evankeliumin silmiä – oi, mitä silmiä!: – maailmanhistoriallinen kynismi symboolin pilkkaamisessa… Onhan käsillä, mitä merkillä "isä" ja "poika" tarkoitetaan – vaikka ei jokaisen käsillä, myönnän sen kyllä: sanalla "poika" ilmaistaan pääsyä kaikkien olioiden tunteeseen täydellisestä kirkastuksesta (autuus), ja sanalla "isä" itse tätä tunnetta, iankaikkisuus-, täydellistymistunnetta. – Häpeän muistaa sitä, mitä kirkko on tehnyt tästä symbolismista: eikö se ole asettanut Amfitryoni-kertomusta kristillisen "uskon" kynnykselle? Ja uskonkappaletta "saastattomasta sikiämisestä" sen lisäksi?.. Mutta sillä se on saastuttanut sikiämisen – .

"Taivaanvaltakunta" on eräs sydämen tila – ei mikään "yläpuolella maata" oleva tai "kuoleman jälkeen" tuleva. Luonnollisen kuoleman käsite puuttuu kokonaan evankeliumista: kuolema ei ole mikään silta, ei mikään ylimeno, sitä ei ole olemassa, koska se kuuluu kokonaan toiseen, vain silminnähtävään, vain merkiksi kelpaavaan maailmaan. "Kuolinhetki" ei ole mikään kristillinen käsite – "hetkeä", aikaa, fyysillistä elämää ja sen käänteitä ei ole lainkaan olemassa "iloisen sanoman" opettajalle… "Jumalan valtakuntaa" ei odoteta; sillä ei ole mitään eilistä eikä ylihuomista, se ei tule "tuhannessa vuodessa" – se on sydämen kokemus; se on kaikkialla eikä missään…

35

Tämä "iloinen sanansaattaja" kuoli kuten hän eli, kuten hän opetti – ei "lunastaakseen ihmiset", vaan näyttääkseen, kuinka tulee elää. Se on käytäntö, minkä hän jätti ihmiskunnalle: hänen menettelynsä tuomarien edessä, vartiain edessä, syyttäjien ja kaiken pilkan ja ivan edessä, – hänen menettelynsä ristillä. Hän ei tee vastarintaa, hän ei puolusta oikeuttaan, hän ei ota askeltakaan, joka torjuisi äärimmäisen hänestä, päinvastoin, hän vaatii sitä… Ja hän rukoilee, hän kärsii, hän rakastaa niiden kanssa, niissä, jotka tekevät hänelle pahaa… Ei puolustaa itseään, ei vihastua, ei vaatia edesvastuuseen… Ei edes seisoa pahaa vastaan, – rakastaa sitä…

36

Vasta meillä, meillä vapautuneilla hengillä, on edellytys ymmärtää, mitä yhdeksäntoista vuosisataa on väärinymmärtänyt, – meillä on se vaistoksi ja intohimoksi käynyt rehellisyys, joka vastustaa "pyhää valhetta" enemmän kuin mitään muuta valhetta… On oltu äärettömän kaukana meidän rakastavasta ja varovaisesta puolueettomuudestamme, tästä hengen kurista, jonka kautta niin vieraiden, niin arkojen asioiden arvaaminen käy mahdolliseksi: on alati, häpeämättömällä itsekkäisyydellä, tahdottu niistä vain omaa etua, evankeliumin vastakohdasta on rakennettu kirkko…

Ken etsisi merkkiä siitä, että irooninen jumaluus johtaa lankoja suuren maailmanpelin takana, hän ei saisi luulolleen pienintäkään tukea siitä äärettömästä kysymysmerkistä, jonka nimi on kristinoppi. Että ihmiskunta on polvillaan evankeliumin synnyn, tarkoituksen, oikeuden vastakohdan edessä, että se "kirkko" käsitteessä on julistanut pyhäksi juuri sen, minkä "iloinen sanansaattaja" tunsi olevan allaan, takanaan – turhaan etsitään maailmanhistoriallisen ironian suurempaa muotoa —

37

Meidän aikamme on ylpeä historiallisesta aististaan: kuinka se on voinut pitää uskottavana sellaista mielettömyyttä, että karkea ihmeentekijä ja lunastajataru olisi kristinopin alku, – ja että kaikki henkinen ja symboolinen olisi vasta myöhempää kehitystä? Päinvastoin: kristinopin historia ristinkuolemasta saakka – on askel askeleelta alkuperäisen symbolismin yhä karkeamman väärinymmärtämisen historiaa. Sitä mukaan kuin kristinoppi levisi yhä laajempien, yhä raaempien joukkojen keskuuteen, joilta puuttui yhä enemmän niitä edellytyksiä, jotka olivat synnyttäneet sen, kävi välttämättömämmäksi tehdä kristinoppi alhaiseksi, raa'aksi, – se on niellyt imperium Romanumin kaikkien maanalaisten kulttien oppeja ja juhlamenoja, se on niellyt sairaan järjen kaikkien ilmestysten mielettömyyden. Kristinopin kohtalo on siinä välttämättömyydessä, että itse sen uskon täytyi tulla niin sairaaksi, niin alhaiseksi ja jokapäiväiseksi kuin ne tarpeet, joita se oli aiottu tyydyttämään. Kirkkona kokoontuu sairas barbaria viimein vallaksi, – kirkko, tämä verivihollisuuden muoto kaikkea rehellisyyttä kohtaan, jokaista sielun korkeutta kohtaan, jokaista hengen kuria kohtaan, jokaista rohkeamielistä ja lempeää ihmisyyttä kohtaan. – Kristilliset ja ylhäiset arvot: vasta me, me vapautuneet henget, olemme jälleen luoneet esiin vastakohdan niissä, suurimman arvovastakohdan, mitä on olemassa! —

38

– Tässä kohdassa en voi olla huokaamatta. On päiviä, jolloin minut valtaa tunne, mustempi kuin mustin alakuloisuus – ihmisen halveksiminen. Ja jotta ei olisi epäilyäkään siitä, mitä minä halveksin, ketä minä halveksin: nykyajan ihmistä, ihmistä, jonka aikalainen minä valitettavasti kyllä olen. Nykyajan ihminen – minä tukehdun hänen saastaisesta hengityksestään… Menneisyyttä kohtaan minä tunnen, kuten kaikki tietäväiset, suurta suvaitsevaisuutta, s.o. ylevämielistä itseni hillitsemistä: synkällä varovaisuudella minä kuljen läpi vuosituhansien hourujenhuonemaailman, kutsuttakoonpa sitä nyt "kristinopiksi", "kristilliseksi uskoksi" tai "kristilliseksi kirkoksi", minä varon asettamasta ihmiskuntaa edesvastuuseen sen henkisistä sairauksista. Mutta minun tunteeni muuttuu yht'äkkiä, tunkeutuu esiin, heti kun astun uudempaan aikaan, meidän aikaamme. Meidän aikamme on tietäväinen… Mikä ennen oli vain sairasta, se on nyt käynyt säädyttömäksi, – on säädytöntä nykyään olla kristitty. Ja tässä alkaa minun inhoni. Katselen ympärilleni: ei sanaakaan ole enää siitä jäljellä, mikä muinoin oli "totuutta", me emme siedä edes enää papin puhuvankaan "totuudesta". Siivoimmillakin rehellisyyden vaatimuksilla täytyy tänään tietää, että teoloogi, pappi, paavi jokaisessa lauseessaan valhettelee, eikä vain erehdy, – että hänen vallassaan ei enää ole valhetella "viattomuudesta", "tietämättömyydestä". Pappi tietää, yhtä hyvin kuin joku toinenkin, että ei enää ole "jumalaa", ei "syntistä", ei "lunastajaa", – että "vapaa tahto", "siveellinen maailmanjärjestys" ovat valhetta: – vakavuus, hengen syvä itsensävoittaminen ei salli enää kenenkään olla tästä tietämätön… Kaikki kirkon käsitteet tunnetaan sellaisiksi kuin ne ovat: ilkeimpänä vääristelynä mitä on olemassa, tarkoituksella tehdä luonto, luonnonarvot arvottomaksi; pappi itse tunnetaan sellaiseksi kuin hän on: vaarallisimpana loislajina, elämän varsinaisena myrkkyhämähäkkinä… Me tiedämme, meidän omatuntomme tietää tänään, – minkä arvoisia nuo papin ja kirkon kauhistuttavat keksinnöt ovat, mikä arvo niille on annettava, keksinnöille, joilla on saavutettu tuo ihmiskunnan iljettävä itsesaastutustila, joka voi tehdä sen näkemisen inhoittavaksi – käsitteet "tuollapuolen", "viimeinen tuomio", "sielun kuolemattomuus", "sielu" itse ovat kidutuskoneita, ovat järjestelmällistä julmuuksia, joiden avulla pappi tuli herraksi, jäi herraksi… Jokainen tietää sen: ja siitä huolimatta jää kaikki entiselleen. Minne on joutunut siivouden, itsekunnioituksen viimeinen tunne, kun valtiomiehemmekin, muutoin hyvin ennakkoluulottomat ihmiset ja kauttaaltaan toiminnan antikristukset, kutsuvat itseään vielä tänään kristityiksi ja käyvät ehtoollisella?.. Ruhtinas hallituksensa etunenässä, loistavana kansansa itsetunnon ja itseylpeyden ilmaisuna, – mutta häpeämättä tunnustaa itsensä kristityksi!.. Kenenkä sitten kristinoppi kieltää? Mitä se kutsuu "maailmaksi"? Olla sotamies, olla tuomari, olla isänmaanystävä; itsensäpuolustaja; pitää kunniastaan; tahtoa omaa parastaan; olla ylpeä… Jokaisen hetken vaatima yritteliäisyys, jokainen vaisto, jokainen toiminnaksi muuttuva arvioiminen on tänään antikristillistä: minkälainen valheellisuuden epäsikiö onkaan nykyajan ihminen, kun hän siitä huolimatta ei häpeä vielä olla kristitty! —

39

– Minä palaan takaisin, kerron kristinopin oikean historian. Jo sana "kristinusko" on väärinkäsitys oikeastaan on ollut vain yksi ainoa kristitty, ja hän kuoli ristillä. "Evankeliumi" kuoli ristillä. Tästä hetkestä lähtien on kaikki, mitä evankeliumiksi kutsutaan, ainoastaan sen vastakohta, mitä hän elämällään julisti: "huono sanoma", dysangelium. On väärää aina mielettömyyteen saakka, jos "uskossa", esim. uskossa Kristuksen lunastukseen nähdään kristityn tunnusmerkki: vain kristillinen käytäntö, samallainen elämä kuin hänen, joka kuoli ristillä, on kristillistä… Vielä tänään on sellainen elämä mahdollinen, vieläpä muutamille ihmisille välttämätön: oikea, alkuperäinen kristinoppi on oleva mahdollinen kaikkina aikoina… Ei usko, vaan tekeminen, ennen kaikkea jättää paljon tekemättä, toinen oleminen… Tietoinen tila, jokin usko, jonkin totena pitäminen esimerkiksi – jokainen psykoloogi tietää sen – ovat täydellisesti merkityksettömiä ja toisarvoisia vaistojen arvoon verrattuina: ankarammin puhuen on koko käsite henkinen vaikutin väärä. Supistaa kristittynä olemisen, kristillisyyden jonkin todeksi uskomiseen, puhtaaksi itsetietoisuusilmiöksi, on kristillisyyden kieltämistä. Itse asiassa ei ole ollut yhtään kristittyä. "Kristitty", hän, jota kaksi vuosituhatta on kutsuttu kristityksi, on vain psykolooginen itsensäväärinymmärtäminen. Tarkemmin katsellen hallitsivat hänessä, kaikesta "uskosta" huolimatta, vain vaistot – ja mitkä vaistot! – "Usko" oli kaikkina aikoina, esimerkiksi Lutherilla, vain verho, tekosyy, esirippu, jonka takana vaistot pitivät peliään, – viisas sokeus muutamien vaistojen herraudesta… "Usko" – olen kutsunut sitä jo varsinaiseksi kristilliseksi viisaudeksi, – alati on puhuttu "uskosta", alati on toimittu vain vaistosta… Kristityn kuvittelu-maailmassa ei esiinny mitään, joka edes koskettaa todellisuutta; sitävastoin olemme vaistomaisessa vihassa kaikkea todellisuutta kohtaan oppineet tuntemaan kiihottavan, ainoan kiihottavan elementin kristinopin juuressa. Mitä seuraa siitä? Että täällä psykoloogienkin joukossa erhetys on radikaali, s.o. olennon-määräävä, substansi. Yksi käsite täältä pois, yksi ainoa realiteetti sen sijaan – ja koko kristinoppi raukeaa tyhjiin! – Ylhäältä katsoen käy tuo kaikista tosiasioista oudoin, tuo ei ainoastaan erhetysten perustalla syntynyt, vaan yksinomaan vahingollisissa, yksinomaan elämää- ja sydäntämyrkyttävissä erhetyksissä kekseliäs, vieläpä nerokaskin uskonto näytelmäksi jumalille, – niille jumaluuksille, jotka myös ovat filosoofeja, ja joita esimerkiksi olen tavannut noissa ylistetyissä kaksinpuheluissa Naxolla. Sinä hetkenä, jolloin iljetys väistyy heidän luotaan ( – ja meidän!), tulevat he kiitollisiksi kristityn näytelmästä: viheliäinen, pieni tähti, jonka nimi on maa, ansaitsee miltei yksin tämän kummallisen tapauksen vuoksi jumalallisen katseen, jumalallisen osanoton… Älkäämme näet väheksikö kristittyä: kristitty, väärä aina viattomuuteen saakka, on paljon ylempänä apinaa, – ottaen huomioon kristityn, käy eräs tunnettu syntyteoria pelkäksi kohteliaisuudeksi…

40

Evankeliumin kohtalo ratkaistiin kuolemalla, – se riippui "ristillä". Vasta kuolema, tuo odottamaton, häpeällinen kuolema, vasta risti, joka yleensä oli aiottu vain roistoja varten, – vasta tämä hirvittävin paradoksi vei opetuslapset varsinaisen arvoituksen eteen: "Kuka se oli? Mitä se oli?" – Se tärisytti ja loukkasi syvimmin tunnetta, epäily siitä, että sellainen kuolema voisi olla heidän asiansa kumoaminen, hirvittävä kysymysmerkki "miksi juuri niin?" – tämän tilan ymmärtää vain liian hyvin. Täällä täytyi kaiken olla välttämätöntä, kaikella olla tarkoitus, järki, korkein järki; opetuslapsen rakkaus ei tunne lainkaan sattumaa. Vasta nyt tuli kuilu ilmi: "kuka on surmannut hänet? kuka oli hänen luonnollinen vihollisensa?" – tämä kysymys välähti mieliin kuin salama. Vastaus: hallitseva juutalaisuus, sen ylin sääty. Tästä hetkestä saakka tunnettiin olevan kapinassa järjestystä vastaan, tämän jälkeen ymmärrettiin Jeesus kapinalliseksi järjestystä vastaan. Aina siihen saakka puuttui tämä sotainen, tämä kieltävä, hävittävä piirre hänen kuvastaan; vielä enemmän, hän oli sen vastakohta. Ilmeisesti ei tämä pieni seurakunta ole ymmärtänyt juuri pääasiaa, esikuvallista tässä tavassa kuolla, vapautta kaikista _ressentimenti_tunteista, ylemmyyttä niiden suhteen: – merkki siitä, kuinka vähän he yleensä ymmärsivät häntä! Itsessään ei Jeesus voinut kuolemallaan tahtoa muuta kuin antaa julkisesti korkeimman esimerkin, todistuksen opistaan… Mutta hänen opetuslapsensa eivät voineet antaa hänelle anteeksi tätä kuolemaa – joka olisi kuitenkin ollut evankeelista korkeimmassa merkityksessä; tai edes tarjoutua sydämen hiljaisessa ja lempeässä rauhassa samanlaiseen kuolemaan… Juuri enin epäevankeelinen kaikista tunteista, kosto, pääsi jälleen valtaan. Asia ei voinut loppua tähän kuolemaan: tarvittiin "kostoa", "tuomiota" ( – ja kuitenkin, mikä voi olla epäevankeelisempaa kuin "kosto", "rangaistus", "istua tuomarina"!). Vielä kerran tuli etualalle kansanomainen Messiaksen odottaminen; katse kiinnitettiin historialliseen hetkeen: "jumalan valtakunta" tulee tuomitsemaan vihollisiaan… Mutta täten on kaikki ymmärretty väärin: "jumalan valtakunta" loppunäytöksenä, lupauksena! Evankeliumihan oli juuri ollut tämän "valtakunnan" olemassaolo, toteutuminen, todellisuus. Juuri sellainen kuolema oli "jumalan valtakunta". Nyt vasta sekoitettiin mestarin tyyppiin koko ylenkatse ja katkeruus farisealaisia ja teoloogeja kohtaan, hänestä tehtiin siten farisealainen ja teoloogi! Toiselta puolen ei näiden hurmautuneiden sielujen mieletön kunnioitus sietänyt enää, että kaikki olivat evankeelisesti yhtä oikeutettuja olemaan jumalan lapsia, kuten Jeesus oli opettanut: heidän kostonsa oli hillittömällä tavalla korottaa Jeesus, erottaa hänet itsestään: aivan kuin juutalaiset muinoin kostaakseen vihollisilleen olivat irroittaneet jumalansa itsestään ja nostaneet hänet korkeuteen. Ainoa jumala ja jumalan ainoa poika: molemmat _ressentimenti_tuotteita…

41

– Ja nyt sukeltautui esiin tämä mieletön probleemi: "kuinka jumala saattoi sallia sen!" Tähän löysi pienen seurakunnan hämmentynyt järki tämän hirvittävän mielettömän vastauksen: jumala antoi poikansa syntien anteeksiantamukseksi, uhriksi. Minne joutui evankeliumi yhdellä erää? Vikauhri, ja senlisäksi iljettävimmässä, barbaarisimmassa muodossaan, viattoman uhraaminen syyllisten syntien vuoksi! Mikä hirvittävä pakanuus! – Jeesushan oli poistanut itse käsitteen "syy", – hän on kieltänyt jokaisen kuilun jumalan ja ihmisen välillä, hän teki eläväksi yhteyden jumalan ja ihmisen välillä "iloisella sanomallaan"… Eikä etuoikeudella! Tästä lähtien liittyy lunastajan tyyppiin askel askeleelta: oppi tuomiosta ja takaisintulosta, oppi kuolemasta uhrikuolemana, oppi ylösnousemuksesta, jolla koko käsite "autuus", evankeliumin yksi ja ainoa realiteetti, on sukkelasti siepattu pois – erään tilan hyväksi kuoleman jälkeen!.. Paavali on sillä rabbiinimaisella hävyttömyydellä, joka on hänelle kaikissa suhteissa ominaista, asettanut tämän käsityksen, tämän kevytmielisen käsityksen seuraavaan syyperäiseen yhteyteen: "jos Kristus ei ole noussut kuolleista, niin meidän uskomme on turha." – Ja yhdellä erää tuli evankeliumista halveksittavin kaikista täyttämättömistä lupauksista, hävytön oppi personallisesta kuolemattomuudesta… Vieläpä Paavali opetti sitä palkkana!..

42

On selvää, mikä päättyi ristinkuolemassa: uusi, täydellisesti alkuperäinen halu buddhalaiseen rauhanliikkeeseen, todelliseen, ei ainoastaan luvattuun onneen maan päällä. Sillä tämä jää – olen jo huomauttanut sen – peruseroksi näiden molempien dekadensiuskontojen välillä: buddhalaisuus ei lupaa, vaan pitää, kristinoppi lupaa kaikki, mutta ei pidä mitään. – "Iloista sanomaa" seurasi kintereillä kaikkein huonoin: Paavalin sanoma. Paavalissa ruumiillistuu "iloisen sanansaattajan" vastakkaistyyppi, vihan, vihan mielikuvan, vihan heltymättömän johdonmukaisuuden nero. Mitä ei tämä huonon sanoman saattaja olisi vihalle uhrannut! Ennen kaikkea lunastajan: hän naulitsi hänet ristiinsä. Elämää, esimerkkiä, oppia, kuolemaa, koko evankeliumin tarkoitusta ja oikeutta – mitään ei ollut, paitsi mitä tämä vihan kiihoittama vääristelijä käsitti, mitä hän yksin saattoi käyttää. Ei realiteettia, ei historiallista totuutta!.. Ja vielä kerran teki juutalaisen pappisvaisto samanlaisen suuren rikoksen historiaa vastaan, – hän pyyhki yksinkertaisesti pois kristinopin eilisen ja eilisen edellisen, hän keksi itselleen ensimäisen kristinopin historian. Ja vielä enemmän: hän uudisti – väärensi vielä kerran Israelin historian, jotta se olisi näyttänyt hänen tekonsa esihistorialta: kaikki profeetat ovat puhuneet hänen "lunastajastaan"… Myöhemmin väärensi kirkko ihmiskunnankin historian kristinopin esihistoriaksi… Lunastajan tyyppi, oppi, käytäntö, kuolema, kuoleman tarkoitus, vieläpä kuoleman jälkeinenkin tila – mikään ei jäänyt ahdistamatta, mikään ei jäänyt edes todellisuuden kaltaiseksikaan. Paavali asetti yksinkertaisesti koko tämän olemassaolon painopisteen tuollepuolen tätä olemassaoloa, – valheeseen "jälleen-ylösnousseesta" Jeesuksesta. Hän ei oikeastaan voinut käyttää lunastajan elämää yleensä, – hän tarvitsi ristinkuolemaa ja jotakin vielä lisäksi… Paavali oli kotoisin stoalaisen valistuksen pääpaikasta; – olisi puhdas joutavuus psykoloogin puolelta pitää häntä rehellisenä, kun hän löytää eräästä harhanäystä todistuksen lunastajan jatkuvasta elämästä, tai edes uskoa hänen kertomustaan siitä, että hän on nähnyt tämän harhanäyn: Paavali tahtoi saavuttaa päämaalin, siis tahtoi hän myös keinon… Mitä hän itse ei uskonut, sen uskoivat ne idiootit, joiden joukkoon hän heitti oppinsa. – Hänen kaipuunsa oli valta; Paavalissa tahtoi pappi jälleen valtaan, – hän saattoi käyttää vain käsitteitä, oppeja, symbooleja, joilla joukkoja pidetään hirmuvallan alaisina, muodostetaan laumoja. Mitä Muhamed yksin lainasi myöhemmin kristinopista? Paavalin keksinnön, hänen keinonsa pappishirmuvaltaan, lauman muodostamiseen: kuolemattomuususkon – se on opin "tuomiosta"…