Kitobni o'qish: «Fiesko», sahifa 7
KAHDEKSAS KOHTAUS
Fiesko tulevinansa linnasta. Kolme saksalaista sotamiestä tuo Maurin sidottuna.
Fiesko. Kuka minua huusi ulkona?
Sotamies. Viekää meitä kreivin luo!
Fiesko. Kreivi on tässä. Kuka tarvitsee minua?
Sotamies (tekee hänelle kunniaa). Herttua toivottaa hyvää iltaa. Tämän Maurin jättää hän sidottuna teidän armollenne. Se on jutellut häpeällisiä. Lopun sanoo kirje.
Fiesko (ottaa sen huolettomasti). Vasta tänäänhän minä lupasinkin sinulle paikan kaalerilaivoilla. (Sotamiehelle). Kaikki hyvin, ystäväni. Minun kunniotukseni herttualle!
Mauri (huutaa perään). Ja minunkin puolestani ja sano hänelle – herttualle – että jos hän ei olisi tänne lähettänyt aasia, tietäisi hän linnaan kätketyn kaksituhatta sotamiestä. (Sotamiehet menevät. Aateliset palaavat).
YHDEKSÄS KOHTAUS
Fiesko, Salaliittolaiset ja Mauri tylynä heidän keskellänsä.
Salaliittolaiset (vavisten, perääntyvät nähdessänsä Maurin). Haa mitä tämä on?
Fiesko (luettuansa kirjeen ja salaten vihaansa). Genualaiset! vaara on ohitse – mutta myös salaliitto.
Verrina (ärjäsee hämmästyen). Mitä? Ovatko Doriat kuolleet?
Fiesko (kovasti liikutettuna). Herrani! Koko tasavallan sotavoimaa – en tätä vastaan ollut valmis – Vanha ränstynyt mies lyö neljällä rivillä puolen kolmatta tuhatta miestä. (Kätensä vaipuvat, tainnotonna). Doria lyö Fieskon.
Bourgognino. No puhukaa edes! Me tyhmistymme.
Fiesko (lukee). "Lavagna, teillä näyttää olevan sama onni kuin minullakin. Hyvät työnne palkitaan kiittämättömyydellä. Tämä Mauri varoittaa minua salaliitosta – Minä lähetän hänen sidottuna takaisin ja makaan tänä yönä ilman henkivartijoitta." (Paperi putoo hänen kädestänsä. Kaikki katselevat toisiansa).
Verrina. No, Fiesko?
Fiesko (jaloudella). Doriako voittaisi jalomielisyydessä minun? Yksi hyväavuko puuttuisi Fieskojen suvusta? – Ei! Niin totta kuin minä olen Fiesko! Erotkaa te! Minä käyn pois – ja tunnustan kaikki (on syöksemässä pois).
Verrina (pidättää hänen). Oletko sinä ihminen houru? Aivoimmeko me konnan vehkeitä? Seis! eikö tämä ollut isänmaan asia? Seis! Vai tahdoitko sinä vaan Andreaan henkeä etkä tyrannin? Seis! sanon minä – minä panen sinun kiinni valtionpetturina.
Salaliittolaiset. Sitokaa hän kiinni! Musertakaa hän!
Fiesko (tempaa miekan ja irroittaa itsensä). Hiljaa sentään! Kuka ensin heittää paulan tiikerin kaulaan? – Nähkää, hyvät herrat – Minä olen vapaa – pääsisin minne haluaisin – Nyt jään, sillä olen miettinyt toisin.
Bourgognino. Miettinyt velvollisuuttanne!
Fiesko (suuttuneena, ylpeästi). Haa, poika! oppikaa ulkoa ensin omanne minua kohtaan älkääkä koskaan sitä sanoko minulle. – Levollisesti, herrat – Kaikki on entisellänsä. – (Maurille jonka köydet hän katkasee). Sinun ansiosi on suuren työn aikaan saattaminen – Pakene!
Kalkagno (vihastuen). Mitä? mitä? saako se pakana elää? elää ja olla pettänyt meidät kaikki?
Fiesko. Elää ja olla peloittanut teidät kaikki. Pois konna! Varo, että käännät selkäsi Genuaan; sinussa saattaisi koettaa rohkeuttansa.
Mauri. Sanotaan piru ei anna konnien olla alallansa! – Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat. Jo minä huomaan, että tässä maassa ei kasva minun kurkkunuorani. Täytyy hakeani sitä muualta. (Menee ja naura hohottaa).
KYMMENES KOHTAUS
Palvelija tulee. Edelliset paitsi Mauri.
Palvelija. Imperialin kreivitär on jo kolmasti kysynyt teidän armoanne.
Fiesko. Lempo vieköön! Näytelmän täytyy kyllä alkaa! Sano hänelle, että minä olen kohta siellä! – Odota – Minun rouvani pyydät sinä menemään laulusaliin ja odottamaan minua seinäverhon takana. (Palvelija pois). Minä olen pannut paperille teidän kaikkien tehtävänne, jos kukin täyttää osansa, ei ole enää muuta sanottavaa. Verrina käy edeltäpäin satamaan ja, kun laivat on vallattu, antaa hän kanuunalla alottamisen merkin. Minä menen; minua kutsuu vielä tärkeä työ. Te kuulette pienen kellon äänen ja tulette kaikin minun laulusaliini – Sillä välin käykää sisälle – ja maistelkaa minun kyprolaistani! (Eroavat).
YHDESTOISTA KOHTAUS
Laulusali.
Leonoora, Arabella ja Roosa. Kaikki levottomina.
Leonoora. Laulusaliin lupasi Fiesko tulla eikä tulekaan. Kello käy jo kahtatoista. Peloittavasti humisee palatsissa aseita ja ihmisiä, ja eikö Fiesko tule?
Roosa. Teidän piti piilouman seinäverhon taka. – Mitähän kreivi sillä tahtoo?
Leonoora. Hän tahtoo niin, Roosa, minä siis kyllä tiedän totella. Bella, kyllin olla aivan ilman pelvotta. – Ja kuitenkin! Bella, kuitenkin minä vapisen niin, sydämmeni tykyttää niin kovin levottomasti. Tytöt, älkää kumpikaan menkö minun sivultani.
Bella. Älkää peljätkö! Tuskamme vartijoitsee utelijaisuuttamme.
Leonoora. Minne silmäni luo, näen outoja kasvoja, kuin hontoja viirunaamaisia aaveita. Kun jotakuta huudan, vapisee kuin kiinni saatu pahantekijä ja hiipii yön pimeyteen tämä pahan omantunnon hirvittävä asunto. Vastaus on puolisalaista ääntä, joka vapisee kielellä vielä tuskallisesti epäilee, rohkeneeko hän tulla ulos. Fiesko! – En tiedä, mitä kauhuja täällä solmiellaan. – Minun Fieskoni ympärillä vaan (suloisesti väännellen käsiänsä) liehukaa te taivaan voimat!
Roosa (kovin säikähtäen). Siunatkoon! Mikä ryskää käytävässä?
Bella. Se on vartijasotamies tuolla. (Vartio huutaa ulkona: "Ken siellä"? johon vastataan).
Leonoora. Ihmisiä tulee! Seinäverhon taka! Pian! (Piiloutuvat).
KAHDESTOISTA KOHTAUS
Julia ja Fiesko puhuvat keskenänsä.
Julia (kovin hajamielisenä). Tauvotkaa, kreivi, teidän lemmellisyytenne ei enää mene läpi korvien, vaan kuohuvaan vereen. – Missä olen? Täällä ei ole muuta kuin viekoitteleva yö! Minne olette houkutellut minun varomattoman sydämmeni.
Fiesko. Sinne, missä arka lemmeninto rohkenee, missä hehku vapaammin hehkua puhuttelee.
Julia. Lakkaa jo Fiesko! kaiken pyhyyden nimessä, älä enää! Jos ei yö olisi näin synkkä, näkisit sinä minun tulipunaiset poskeni ja armahtaisit minua.
Fiesko. Erehdys Julia! Juuri silloin minun tunteeni huomaisi sinun tunteesi tulilipun ja sitä rohkeammin karkaisi sen tykö. (Suutelee tulisesti Julian kättä).
Julia. Ihminen, sinun kasvosi palavat kuumasti niinkuin sanasikin! Ah, minunkin lyö, minä tunnen sen, rajua vallatonta tulta. Menkäämme valoon, minä pyydän. Kiihtyneet aistit taitaisivat huomata tämän pimeyden vaarallisen viittauksen. Mene! nämä paisuvat kapinoitsijat voisivat kainon päivän seljän takana tehdä jumalattomia kujeitansa. Mene ihmisten joukkoon, minä pyydän sinua.
Fiesko (kiihkeämmin). Kuinka turha on huolesi, minun helläni! Milloinka pelkää haltija orjaansa?
Julia. Voi teitä miehiä ja sitä alituista vastaan sanomista! Ikäänkuin te ette olisi vaarallisimpia voittajia juuri silloin kun antautte vangiksi meidän itserakkaudellemme. Pitääkö minun tunnustaman sinulle kaikki? että ainoasti vikani varjeli minun siveyteni, että ainoasti ylpeyteni nauroi sinun kujeitasi? että ainoasti tähän saakka kesti minun lujuuteni? Sinä epäilit viekkauttasi ja otat pakosi Julian vereen. Tässä se minun jättää.
Fiesko (kevytmielisen rohkeasti). Ja mitä häviäisit sinä sen jättämisestä?
Julia (kiihkeänä ja tulisesti). Jos minä naisellisen pyhyyteni avaimen sinulle hellittäisin, joten sinä mielesi mukaan saisit minun häpeästä punastumaan! Mitä minä muuta häviäsin kuin kaikki? Tahdotko enemmän tietää, sinä pilkkaaja? Sen tunnustuksen tahdot kai vielä, että meidän sukupuolemme koko salainen viisaus on vaan viheliäinen taito eroittaa kuoleva puolemme, jota ainoaa kuitenkin teidän valanne vihdoin saartavat, joka (sen minä punastuen tunnustan) niin mielellänsä haluaa valloitettaa, joka niin usein, siveyden hiukankin sivullensa kurkistaessa, petollisesti ottaa vihollisen vastaan? että kaikki meidän naisellinen taitomme ainoasti tämän turvattoman puolen edestä taistelee, niinkuin shakkilaudalla kaikki miehet puoltavat turvatonta kuningasta? Jos äkisti karkaat sen päälle – lop! huudat sinä ja levollisesti sekoitat koko laudan. (Vähän vaiti oltuansa vakaasti). Siinä on kerskaavan vajavaisuutemme kuvaus. Ole jalomielinen!
Fiesko. Ja kuitenkin Julia – missä paremmin talletat tämän aarteen kuin minun äärettömässä lemmessäni?
Julia. Varmaan en missään paremmin enkä missään huonommin – Kuule, Fiesko, kuinka kauvan tämä äärettömyys kestää? – Voi, liian onnettomasti olen jo menetellyt uskaltaakseni vielä viimeisenikin. – Rohkeasti luotin, Fiesko, hempeyteni sinun kietovan, mutta epäilen sen kaikkivallan voivan sinua pidellä. – Hyi, mitä sanon? (Astuu takaperin ja pitää käsiänsä kasvojensa edessä).
Fiesko. Kaksi syntiä yhdessä henkäyksessä. Epäluulo minun mielihaluani tai majesteetinrikos sinun armauttasi vastaan. – Kumpi on vaikeampi antaa anteeksi?
Julia (raukeana, perääantavalla liikuttavalla äänellä). Valheet ovat manalaisten aseita – niillä ei Fieskon enää tarvitse Juliaansa langettaa. (Vaipuu uupuneena sohvalle, vähäisen vaitioltuansa juhlallisesti). Kuule, suo minun sanoa vielä sana sinulle Fiesko. – Me olemme sankaria – kun tiedämme vielä siveytemme varjelluksi – lapsia kun sitä puolustamme (jäykästi ja hurjasti hänen eteensä) raivottaria kun sitä kostamme. – Kuule! Mitä jos sinä minun kylmästi kuristaisit?
Fiesko (ottaen vihaisen äänen). Kylmästi! Kylmästikö? Totisesti! mitä vaatiikaan naisen rajaton turhamaisuus kun hän näkee miehen ryömivän edessänsä ja vielä epäilee? Haa! minä tunnen, jo herään taas! (Muuttaen äänensä kylmäksi). Vielä hyvään aikaan aukenevat silmäni. – Mitä tahdoinkaan kerjätä? – Kelvotonta on miehen pienin alentuminen naisen suurinta suosiota vastaan! (Kumartaen hänelle syvään ja kylmästi). Tointukaa, rouva! Nyt olette turvassa.
Julia (hämmästyen). Kreivi, mikä muutos?
Fiesko (aivan huolettomasti). Ei, rouva! Teillä on ihan oikein, meidän kummankin kunniamme on ainoasti yhdenkerran vaarassa. (Kohteliaasti suudellen hänen kättänsä). Minun on hupaista teille osoittaa kunnioitustani seurassa. (Aikoo mennä nopeasti).
Julia (juoksee hänen perässänsä ja tempaa takaisin). Älä mene! Oletko raivossa? Viivy! Täytyykö minun siis sanoa – tunnustaa mitä kaikki miesväki polvillansa – kyyneleissä – piinapenkillä ei saisi pakoitetuksi minua ylpeydeltäni sanomaan. Voi! Tämäkin synkkä pimeys on liian valoisa peittämään tulenhohdetta, jonka tämä tunnustus poskilleni tuo – Fiesko – ah, minä puhkaisen kaikki sukupuoleni sydämmet – koko naissuku vihaa minua iäti – minä rukoilen sinun rakkauttasi, Fiesko! (Lankee hänen eteensä).
Fiesko (astuu kolme askelta takaperin jättäen Julian paikoillensa, nauraa riemuiten). Sitä minä surkuttelen, rouva. (Soittaa, kohottaa seinäverhoja ja tuo Leonooran näkyville). Tässä on minun puolisoni – jumalainen vaimo! (Lankee Leonooran kaulaan).
Julia (hyppää kirkaisten maasta). Ah! uskomattomasti petetty!
KOLMASTOISTA KOHTAUS
Salaliittolaiset astuvat sisälle yhtaikaa. Naisia tulee toiselta puolen. Fiesko, Leonoora ja Julia.
Leonoora. Puolisoni, se oli liian kovasti.
Fiesko. Huono sydän ei ansainnut vähempää. Sinun kyyneleillesi olin tämän hyvityksen velkaa. (Kokoontuneille). En, hyvät herrat ja naiset! en minä ole tottunut joka syystä lapsellisesti ilmiliekkiin syttymään. Ihmisten hullutukset minua huvittavat kauvan ennenkuin ne minua kiihoittavat. Tuo ansaitsee kaiken vihani, sillä hän on tälle enkelille sekoittanut tämän myrkyn. (Näyttää sitä läsnä oleville, jotka inhoten astuvat takaperin).
Julia (salaten vimmaansa). Hyvin! hyvin! sangen hyvin! hyvä herra! (aikoo mennä).
Fiesko (taluttaa hänen takaisin). Malttakaa, rouva! – Emme ole vielä sujut – Tämä seura saattaisi mielellänsä tietää, miksi minä olin niin järjetön, että pidin hullua romanijuttua Genuan suurimman hupsun kanssa. – Julia (hypäten ylös). Tätä ei voi kestää! Mutta vapise sinä! (Uhaten) Doria on Genuan ukkonen, ja minä olen hänen sisarensa.
Fiesko. Paha kyllä, jos se on kiukkunne viimeinen määrä. – Valitettavasti täytyy minun ilmoittaa, että Lavagnan kreivi Fiesko on teidän korkea-arvoisen veljenne varkain saadusta otsasiteestä vääntänyt köyden, jolla hän tänä yönä aikoo hirttää tasavallan rosvon! (Kun Julia vaalenee, purskahtaa hän ilkeään nauruun). Hah, se tuli odottamatta – huomatkaa siis! (jatkaen katkerammin) sentähden pidin tarpeellisena antaa teidän perheenne pyytäville silmille jotain askaroimista, sentähden näyttelin (osoittaen Juliaa) tuon kanssa lemmennarria, sentähden annoin (osoittaen Leonooraa) tämän kalliinkiven pudota ja otukseni kävi onnellisesti ansaan. Minä kiitän teidän otollisuuttanne, rouva, ja annan pois teatterikoristukseni. (Antaa syvästi kumartaen Julialle hänen varjokuvansa).
Leonoora (vetääntyy Fieskon luo rukoilevasti). Minun Ludovigoni! hän itkee. Uskaltaako Leonooranne vavisten rukoilla teitä.
Julia (ynseästi Leonooralle) Vaiti! sinä kirottu – Fiesko (palvelijalle). Olkaa te niin kohtelijas ja tarjotkaa kätenne tälle naiselle; häntä haluttaa nähdä minun vankilaitostani. Te vastaatte ett'ei kukaan häntä loukkaa. – Ulkona käy kova ilma – myrsky, joka tänä yönä pirstaa Dorian rungon, voisi pian turmella hänen hiuskoristuksiansa.
Julia (nyyhkyttäen). Surma sinun vieköön, musta, kavala teeskentelijä! (Leonooralle vihan vimmassa). Älä riemuitse voitostasi, sinunkin hän turmioon vie, ja itsensä – ja epätoivoon hukkuu (syöksee ulos).
Fiesko (viittaa vieraille). Te olitte todistajina – Pelastakaa minun kunniani Genuassa! (Salaliittolaisille). Te tulette noutamaan minua, kun kanuuna jyskää. (Kaikki poistuvat).
NELJÄSTOISTA KOHTAUS
Leonoora ja Fiesko.
Leonoora (lähestyen Fieskoa tuskallisesti). Fiesko! – Fiesko! – Minä ymmärrän sinua vaan puolittain, mutta minua vavistuttaa.
Fiesko (tarkkuudella). Leonoora – Minä näin sinun kerran käyvän erään Genuan naisen vasemmalla puolen – näin sinun aatelisseuroissa pitävän hyvänäsi ritarien toisen kädensuutelon. Leonoora – Se teki pahaa minun silmiini. Minä päätin, että se ei saa olla enää niin – se muuttuu. Kuuletko sotaista pauhua minun linnassani? Pelkosi on totta. – Mene levolle, kreivitär – huomenna minä herätän – herttuattaren.
Leonoora (lyö molemmat kätensä yhteen ja heittäytyy istuimelle).
Jumalani! minun aavistukseni! Minä olen hukassa!
Fiesko (arvokkaasti). Salli, armaani, minun sanoa loppuun. Kaksi esi-isistäni kantoi kolminaista kruunua; Fieskojen veri juoksee raittiina ainoasti purpurassa. Pitääkö sinun puolisosi vain perityllä kiillolla loistaman. (Vilkkaammin). Tuleeko hänen kaikesta korkeudestansa kiittää vaan sallimaa, joka kerran hyvällä päällä ollen edesmenneitten ansioista sommitteli semmoisen kuin Juhana Ludvig Fiesko? Ei Leonoorani! Minä olen liian ylpeä ottamaan lahjaksi, mitä vielä itse taidan ansaita. Tänä yönä heitän minä sen lainatun koristuksen esi-isäini hautaan takaisin – Lavagnan kreivit loppuivat – ruhtinaat alkavat.
Leonoora (huojuttaen päätänsä, hiljaa haaveksien). Minä näen puolisoni kuolettavasti haavoitettuna kaatuvan maahan – (koleammalla äänellä). Minä näen äänettömien kantajain tuovan minulle puolisoni raadellun ruumiin. (Peljästyneenä hypäten ylös). Ensimmäinen ainoa kuula lentää Fieskon sydämmeen.
Fiesko (tarttuu rakkaasti hänen käteensä). Ole rauhassa, armaani, ainoa kuula ei sitä tee.
Leonoora (katsoo totisesti häneen). Niin luottavastiko Fiesko vaatii taivasta taisteluun? Jos edes tuhat kertaa tuhannes tapaus olisi mahdollinen, niin tuhat kertaa tuhannes voisi onnistua, ja minun puolisoni olisi hukassa. – Ajattele, Fiesko, että sinä pelilaudalla taistelisit taivasta voittaaksesi. Jos miljoona voittoja vastaisi yhtä ainoata huonoa heittoa, rohkenisitko sinä heittää novot ja niin julkeasti lyödä vetoa Jumalan kanssa? Et, puolisoni! kun kaikki riippuu pelilaudasta, on joka heitto Jumalan pilkkausta.
Fiesko (hymyilee). Ole huoletta, onni ja minä olemme paremmassa sovussa.
Leonoora. Sanotko niin – ja olisit tuon sielua surmaavan pelipöydän ääressä – te nimitätte sitä ajanvietoksi – ja näkisit, kuinka petturi pienillä onnenpistoilla houkutteli suosilastansa, kunnes se kiihtyi peliin, nousi ylös, vaati vetoa kaikista – ja nyt hän onnettoman heiton perästä jätti sen epätoivoon? Oi puolisoni! ethän sinä mene Genualaisten jumaloittavaksi. Herättää tasavaltalaiset heidän unestansa, muistuttaa hevoselle hänen kavioitansa, ei ole leikin asia, Fiesko. Älä usko näihin kapinoitsijoihin. Viisaat, jotka sinua yllyttävät, pelkäävät sinua. Tyhmät, jotka sinua jumaloitsevat, hyödyttävät sinua vähän, ja minne katsonkin on Fiesko hukassa.
Fiesko (tukevasti astuskellen). Arkuus on suurin vaara. Suuruus vaatii myös uhria.
Leonoora. Suuruusko, Fiesko? – Että sinun älysi tahtoo niin pahoittaa minun sydäntäni! – No niin! Minä luotan sinun onneesi, Fiesko, että sinä voitat. – Voi silloin minua, sukuni kurjinta! onneton, jos ei onnistu! onnettomampi, jos onnistuu. Rakkaani, tässä ei ole mitään valittavaa. Jos ei herttuata tule, on Fiesko hukassa. Minun puolisoni on hukassa kun herttuata halaan.
Fiesko. Sitä en ymmärrä.
Leonoora. Voi, Fieskoni! Hallituksen myrskyilmassa kuivaa rakkauden hellä lanttu. Ihmisen sydän, ja vaikka Fieskokin olisi se ihminen, on liian ahdas kahdelle kaikkivaltiaalle Jumalalle – jotka toisillensa ovat niin vihaiset. Rakkaudella on kyyneleitä ja se ymmärtää kyyneleitä, vallanhimolla on vaskiset silmät, joissa ei ikänä helmeile tunteiden kyynel. – Rakkaudella on vaan yksi tavara, se luopuu koko muusta maailmasta – vallanhimo näkee nälkää koko luonnon ryöstössä. – Vallanhimo pirstaa maailman heliseväksi vankihuoneeksi – rakkaudella on onnela joka erämaassa. – Jos nyt uinahtaisit minun rinnalleni, niin uppiniskainen vasalli uhkaisi sinun valtakuntaasi. – Jos nyt lankeisin syliisi, niin sinun hirmuvaltijaan pelkosi kuulisi murhaajan syöksyvän salaovesta ja ajaisi sinua huoneesta huoneeseen. Niin, vielä suurisilmäinen epäluulo tarttuisi vihdoin perheelliseen sopuun. – Kun Leonoorasi nyt toisi sinulle virvoitusjuomaa, sinä vapisten lykkäisit pikarin pois ja helleyttä soimaisit myrkynsekoittajaksi.
Fiesko (seisahtuu kauhistuneena). Leonoora, lakkaa! se on kammottava kuvaus.
Leonoora. Eikä kuvaus ole kuitenkaan valmis. Minä sanoisin, uhraa rakkaus suuruudelle, uhraa rauha – kun et vaan Fieskoa. – Ah, se on hengenotto! – Harvoin nousivat enkelit valtaistuimelle, harvemmin valtaistuimelta. Jonka ei tarvitse peljätä ketään, armahtaako se ketään. Joka kaikkiin toivoihinsa voi liittää ukkosenvaajan, pitääkö hän tarpeellisena panna lempeätä sanaa sen oheen.
Fiesko (töytää levotonna pitkin huonetta). Leonoora, taukoa! Silta on revitty takanani. – Leonoora (katsoo häneen nääntymäisillänsä). Ja miksi et, puolisoni? Ei vielä tekemätön ole tehtyä! (Vienommasti, hellästi ja hiukan viekkaasti). Kuulin minä sinun kerran vannovan, että minun kauneuteni on kaikki sinun aikeesi kaatanut – väärin sinä vannoit, viekastelija, taikka on se ennen aikaansa lakastunut. Kysy sydämmeltäsi kuka on vikapää? (Tulisemmin syleillen häntä molemmin käsin). Tule takaisin. Toinnu. Luovu. Rakkaus palkitsee sinun. Eikö minun sydämmeni voi sinun tavatonta haluasi viihdyttää? – Oi, Fiesko! otsaside on vielä köyhempi. – (Hyväillen häntä). Tule! Minä opettelen ulkoa kaikki sinun toivosi, minä sulatan kaiken luonnon hurmauksen rakkauden suudelmaan, iäti pitääkseni jalon karkurin näissä taivaallisissa kahleissa – sinun sydämmesi on ääretön – niin on rakkauskin, Fiesko. (Vienommasti). Yhden raukan onnelliseksi tekeminen – jolla on taivaansa sinun rinnassasi – jättäisikö se tyhjyyttä sinun sydämmeesi?
Fiesko (kovin liikutettuna). Leonoora, mitä olet tehnyt? (vaipuu hervotonna hänen kaulallensa). Minä en enää mene kenenkään Genualaisen näkyviin.
Leonoora (riemulla). Paetkaamme, Fiesko, heittäkäämme ilmaan koko tämä kiiltävä turhuus, eläkäämme ihanissa alhoissa kokonansa rakkaudelle! (Painaa häntä sydäntänsä vasten suloisella ihastuksella). Meidän kirkastettuja sielujamme ei silloin enää vaivaa tuskan synkeä viima – elämämme juoksee silloin heleästi kuin kimmeltävä lähde luojan puoleen. – (Kanunan jyskäys kuuluu. Fiesko hypähtää irti Leonoorasta. Kaikki salaliittolaiset astuvat saliin).
VIIDESTOISTA KOHTAUS
Salaliittolaiset. Aika on tullut!
Fiesko (Leonooralle lujasti). Hyvästi! Iäksi – taikka huomenna on Genua sinun jaloissasi! (Aikoo syöstä pois).
Bourgognino (huutaa). Kreivitär pyörtyy. (Leonoora vaipuu. Kaikki juoksevat kannattamaan häntä. Fiesko lankee hänen eteensä).
Fiesko (sydäntä särkevällä äänellä). Leonoora! Pelastakaa! Jumalan tähden pelastakaa! (Roosa ja Bella tulee hänen avuksensa). Hän aukasee silmänsä. (Hypäten päättävästi ylös). Nyt tulkaat ne Dorialta sulkemaan! (Salaliittolaiset syöksevät ulos salista).
