Kitobni o'qish: «Lähetyssaarnaajan tytär», sahifa 9

Nomteba, noita-akka

Luulenpa melkein lähelle totuutta osaavani, sanoessani että Arnold Beidermann'in mieli virkistyi nyt, kun olimme saaneet kaikesta järjellisestä epäilyksestä vapaan tiedon kohtalosta, joka oli hänen tyttärensä osaksi tullut. Hänen mureellisen muotonsa ja saamattomat vastauksensa ilmaisivat kyllin selvään, että ajatukset ijankaiken tulisivat pysymään kadonneessa lapsessa; mutta kuitenkin hän alinomaa ponnisteli voimiaan, näyttääkseen iloiselta, ja koetteli osoittaa mieltymystä jokapäiväisiin toimiimme. Pääasiallisena lohdutuksena hänellä oli pitkät keskustelut Landela-eukon kanssa, jolloin moni pieni muistelma kadonneen lemmikin lapsuuden ajalta tuli puheeksi ja näytti yksinjääneelle isälle tuovan jonkinmoista haikeata lohdutusta. Vanhan ystäväni sieluntila tänä koetuksen aikana pysyy aina minulle salaisuutena, niinkuin myöskin se erinomainen tärkeys, jonka hän näkemäänsä unennäköön laski.

Mutta sill'aikaa vankkurit yhä vakaasti vierivät edelleen, ja vihdoin tulivat näkyviin nuo ympyrään raketut, mehiläispesän muotoiset majat, joita yhteensä nimitettiin Mamba'ksi. Tähän pysähdimme; mutta Jack Garnett, Arnold Beidermann ja minä ratsastimme vielä edellemme tapaamaan kraal'in päämiestä ja saamaan tietoa Amaswatsilais-kuninkaan olopaikasta. Ne harvat maan-asukkaat, joita tähän asti olimme kohdanneet, näyttivät olevan Brittiläisten ystäviä ja osoittivat iloa tulostamme, me kun ehkä johonkin määrin saatamme heitä suojella Tsululaisten päällekarkauksilta.

Päällysmiehenä oli Mamba'ssa muuan Vamutsa, tukeva, onnistuneen näköinen metsäläinen, joka räpäytti silmäänsä aivan hullunkurisesti, ja jolla näytti olevan vahva taipumus olueesen tai johonkin muuhun huumaavaan juomaan, jos tuo hieman pilventakainen tilansa, jossa hän ilmaantui, antaa meille äsken alkaneessa tuttavuudessamme oikeuden moiseen johtopäätökseen. Hän lausui meille kuninkaan nimessä sydämelliset tervetuliaiset ja ilmoitti, että hänen herransa oli par'aikaa muutamassa kylässä noin neljänkymmenen peninkulman päässä pohjaiseen päin sekä rukoili meitä riisumaan juhdat Mamba'ssa, jossa muutamat heidän miehistään meille majoja pystyttäisivät kunnes saataisiin kuninkaan lupa asettaa Swatsilais-joukko kuntoon.

Tähän suostuimmekin, mutta pidin etuisampana asettaa vankkurini jonkinmoiseksi laager'iksi; ja Vamutsan johdolla rakettiin härkiämme varten oivallinen kraali leijonia vastaan. Kun kaikki asiat olivat suorassa, lähetin arvoisaa isäntääni luokseni hakemaan, ja sulatettuani hänen sydämensä kelpo rommi-määrällä, aloin häneltä kysellä yhtä ja toista hänen kansansa sotatoimista; ja pidimpä silloin tarkkaa vaaria kutsua heitä liittolaisiksemme, sillä tiesin hyvin, että jok'ainoa raihtuvainen sana saapuisi Swatsilais-kuninkaan korviin.

Vamutsa antoi suuritta mutkitta vihjauksen, että jos maailmassa oli asiaa, joka voi tehdä hänen herransa aikeillemme suosiolliseksi, niin oli tää asia joku sievä lahja; ja muoto, jossa sama lahja löytäisi parhaan arvonsa, oli rommi – hyvää, tuikeata väkevää ja nyykistävää tavaraa, eikä sellaista sekolientä, kuin tuo Delagoa-lahden Portukalilainen maahan toi. "Tämä esimerkiksi ei sen hullumpaa ole", päätti tuo verraton valtiotaituri puheensa, ojentaen tina-tuoppinsa uudelleen täytettäväksi.

Olin suuresti ä'issäni huomatessani, että kunnon liittolaisemme laskivat niin paljon arvoa rommi-pulloon, jota jalommat Tsululaiset katsoivat korkealla ylenkatseella. Mutta, kaadettuani vieraalleni vähäisen rommia, kysyin, kuinka kauvan viipyisi kuninkaan vastaus meille ehtimästä.

Taaskin vihjaistiin, että grog'i¹⁴ panisi sananviejän sääret aika sukkeliksi; ja todellakin näytti väkijuomalla olevan joku taikamahti Swatsein maassa; mutta olin alusta alkain päättänyt olla hemmoittelematta maan-asukasten juoppouden pahetta, ja hämmästyipä Vamutsa jotenkin, kun hänelle ilmoitin, ett'en aikonut antaa pisaraakaan rommia kuninkaalle enempi kuin hänen kansalleenkaan, ja että päästäkseni kaikesta enemmästä vaivasta sekä tarpeettomista viivykkeistä, oli aikomukseni seuraavana aamuna lähteä matkalle itse tervehtiäkseni hallitsijaa.

Tämä odottamaton päätös saattoi päällikön suuresti hämille, ja hän rukoili minua rauhoittumaan, kunnes hän panisi sanan menemään herrallensa; mutta tunsin hyvin ne monet hätäkujeet, joihin nämät ihmiset turvaavat, jos heillä on pieninkin syy arvata, että rommia tulee asian lopuksi; pysyin siis lujasti aikeessani, ja saatuani musta-ihoisen oppaan, läksin matkaan päivännäöllä jättäen laager'in Jaakko Garnett'in huostaan.

Yksi ainoa mainittava tapaus sattui tällä matkalla. Me toivoimme yhdessä ainoassa päivässä perille pääsevämme, vaikka maakunta kyllä oli sangen kesytöntä, emmekä sentähden päivällis-ajaksi pysähtyneet, vaan annoimme aika vauhtia mennä eteenpäin polttavassa helteessä, niin että paljas-jalkaisen oppaamme oli vähän vaikea pysyä jäljessä. Olimme kulkenut pienen joen poikki ja astuimme juuri muutaman metsistön halki, kun äkkiä terävä surina kohtasi korviani. Huutaen varoitukseksi Arnold'ille, kannustin kohta hevoseni täyteen neliseen jo tiukensin ohaksia vasta aukealle päästyäni, kun tuo vaarallinen metsikkö oli kauvas taakseni jäänyt; sillä äsken kuulemani surina tiesi matkustajalle vaaraa, kamalampaa, kuin leijona, leopardi tai elehvantti – se oli mitättömännäköinen, mutta kuolettavan Tsetse-kärpäsen¹⁵ sotahuuto.

Tämä hyönteinen on kauhea vitsaus Etelä-Afrikan kulkijoille ja tekee paikoittain maan mahdottomaksi karjan, hevosten tai muulien oleskella, jotka nopeasti uupuvat ja kuolevat sen myrkyllisestä puremasta. Onneksi sen olosija rajoittuu muutamiin tunnettuihin seutuihin, joiden läpi saattaa isotta vaaratta yön aikaan matkustaa. Ulkomuodoltaan on Tsetse-kärpänen meidän kotimehiläisemme näköinen, mutta ko'oltaan paljoa pienempi. Vaikka suurinta joutua teimme, emmekä olleet enempää kuin neljänneksen tuntia metsässä, saivat kuitenkin minun hevoseni, niinkuin Arnold Beidermann'inkin, pureman, ja molemmat kuolivat noin kymmenen päivän perästä. Aina kannan epäluuloa, että oppaamme oli tämän tien valinnut Valmutsan käskystä, sillä helposti olisi saattanut välttää vaarallista seutua; mutta tarkempaa selkoa asiasta en ikinä saanut.

Vaikka joutuun olimme kulkeneet, oli kumminkin eräs musta-ihoinen sanantuoja ollut kerkeämpi, ja kuninkaalliselle kraal'ille päästyämme havaitsimme että ruhtinas jo oli tulostamme ennakolta tiedon saanut. On todella sangen ihmeellistä, kuinka nopeaan kaikki uutiset lentävät Kafferien kesken. Saattaapa sanoa, että koko kansakunta on sen päällikön vakoojia, jonka yliherruutta se tunnustaa, ja Eurooppalainen havaitsee, että hänen pienimmänkin tekonsa on huomannut ja huolellisesti muistoonsa pannut joku tuntematon ja näennäisesti näkymätön salanuuskija. Niinpä jälkeenpäin näimme, että Swatsilais-kuningas oli saanut tiedon aivotusta tulostamme Mambaan jo ennenkuin olimme hänen rajansa ylitse kulkeneet, ja oli vetäytynyt nykyiseen olopaikkaansa, lykätäkseen lopullisen vastauksensa nostoväen asiassa, kunnes hänen vakoojansa olisivat tuoneet tarkat tiedot Tsululais-kuninkaan todellisesta asemasta sekä – mikä vieläkin tärkeämpää oli – kunnes hän olisi loitsijoiltaan, poppamiehiltään, neuvoja kysynyt, mihin suuntaan hänen nyt olisi edullisinta toimia.

Kraal'ia lähetessämme tuli lähetyskunta vastaamme, ja meitä saatettiin majoihin, joita tuota pikaa meitä varten oli siivottu. Nämä Kafferilais-asunnot ovat kummallisen somia ulkonäöltään, mutta mataluutensa, valottomuutensa ja inhoittavan löyhkänsä takia sangen vastenmielisiä. Ne eivät mitään sen enempää tai vähempää ole, kuin kuperia, ylös-alaisin käännettyjä kopsia, jotka sievästi ovat ulkoapäin katetut puun-oksilla tahi pitkällä ruoholla; ja koko rakennus on lujaan paikalleen sidottu lukemattomilla puisilla paaluilla ja köynnöskasvien oksilla. Majain läpimitta vaihtelee, mutta neljäntoista jalan levyisiä pidetään jo sangen suurina; ne ovat niin matalia, että useimmissa on täysikasvuisen miehen mahdoton seisoa suorana. Tavallisesti on lattiana paljas maa, mutta muutamissa paremmissa majoissa on jonkinmoista valkean muurahaisen pesistä tehtyä savisekoitusta sivelletty lattiaksi ja tämä saa sangen soman muodon, kun naiset litteillä kivillä sen ovat silittäneet. Kafferilais-majan sisustus on köyhä: ainoastaan joitakuita mattoja, joilla asujamet nukkuvat, koria, tarpeeksi tiviiseen nidottuja pitämään olutta tai maitoa, saviastioita ja puisia pään-aluksia. Lattian keskellä leimuaa tuli, eikä savu voi päästä ulos mistään muualta kuin huoneen sisäänkäytävästä, joka on vaan kurja, nelinryömin sisään suljettava läpi. Ja tämäkin on yöksi käärmeiden ja metsänpetojen vuoksi huolellisesti ummistettu, niin että sisällä olevan ilman laatua on helpompi kuvailla mielessään kuin kertomalla. Yhden ainoan kaikkea korvaavan edun tunnen Kafferilais-majoissa – ne ovat, näet, vettäpitäviä.

Nuo kelpo ihmiset, joiden asunnot saimme käytettäviksemme, olivat kuitenkin unhoittaneet jälkeensä koko joukon eläviä välikirjoja vuokrastaan, niin että yömme, sen sijaan kuin sen olisi tullut olla levon ja rauhan aika, tuli pyhitetyksi kiivaimpaan sotaan näitä kamalia vuodekumppaleita vastaan; mutta onneksi Arnold'ille ja minulle itselleni, oli meidän nahkamme kelpo kunnossa ja tämänlaisiin hyökkäyksiin tottunut; puhdasverinen Englantilais-siirtolainen olisi meidän tilassamme joutunut elävältä niellyksi.

Oivallinen iltanen, häränlihaa ja olutta, oli meidän varaltamme hankittu, ja mahdoton runsaus samaa ruokaa ilmaantui taas aamiaiseksi; sen syötyämme pyysimme tulla saatetuiksi kuninkaan luokse, mutta meille ilmoitettiin, ett'ei hallitsija voinut meitä ennen tunnin kuluttua vastaan ottaa, jolla ajalla hänen noita-akkansa ehtisi loihtutemppunsa päättää, ennustaa onnea tai onnettomuutta ja määrätä, tulisiko Swatsien kansakunta liitto-veljeydessään tuottamaan kunniaa suurelle Britannialle, vai eikö.

Polttelimme juuri piippujamme ja tarkastimme ratsujamme, nähdäksemme joko tsetse-myrkyn vaikutuksia alkaisi niissä näkyä, kun äkkiä juohtui mieleeni, että kanssapuheisin yrittäminen sen mahtavan vaimon kanssa, joka ohjasi Amaswatsilais-kuninkaan sydäntä ja omaatuntoa, olisi mielevä ja sangen valtioviisas teko. Tiesin että Arnold'ista olisi hyvin vähän apua tähän toimeen, koska hänen inhonsa näitä loitsijoita ja taikuria vastaan luultavasti saattaisi hänet päästämään suustaan sanoja, jotka saisivat raivoon sen henkilön, jota aikomukseni oli puolellemme suostuttaa; ja läksin siis, jonkun vähäisen tekosyyn varjolla, hänen luotaan, ohjaten askeleeni siihen kraal'in osaan päin, jossa noita-akan asunto oli. Onni suosi oikeitani niin, että vaimo lähetessäni juuri seisoi majansa ovella. Silminnähtävästi hän vast'ikään oli saanut vaatetuksensa kuntoon ja valmiiksi siihen suureen juhlatilaan, jossa hän oli niin tärkeän osan toimittava. Neljä tai viisi muuta tohtoria eli poppamiestä oli ko'olla johtajattarensa ympärillä, ihmetyksellä tarkastellen hänen aamutoimiansa, ja voimainsa takaa järsien jotain noiduttua juurta, jota akka pienestä kopasta heille jakeli.

Nuo kelpo-ukot osoittivat suurta taipumusta ajaa minut tieheni, koska lääkkeiden voima muka saattoi heikontua valkoisen miehen saastaisesta katseesta, mutta heidän ruhtinattarensa esti heidät siitä, ja mulla oli siis hyvä tilaisuus mielin määrin katsella hänen suloansa.

Olin usein nähnyt tavallisen Kafferilais-taikurin täydessä puvussaan, mutta tämä vaimo sukupuolensa hienolla huomausky'yllä oli saanut itsensä puetuksi inhoittavampaan, ja siis näyteltäväänsä osaa varten sopivampaan pukuun, kuin yksikään toinen ihmisolento, jonka ennen tai myöhemmin olen tavannut. Hänen seuralaisensa olivat kyllä kamoittavan näköisiä, mutta itse hän toki joka suhteessa vei niistä voiton; ja ell'en sydämessäni olisi ollut vakuutettu, ett'ei hänen majesteettinsa Perkeleen ylimalkaan ole tapana peittää sorkkiaan millään valheverholla, niin olisipa tosin ollut anteeksi annettava asia, jos olisin luullut hänen itsensä noitaukon haamussa edessäni seisovan.

Näin edessäni olennon, ihan alastoman, ell'ei lukuun ota jonkinmoista esiliinaa lanteiden ympärillä, joka oli koristettu kaikenkarvaisilla helmillä ynnä leijonan, leopardin ja muiden metsänpetojen hampailla ja kynsillä. Mutta älköön luultako, että tämän puuttuvaisen vaatetuksen takia vaimon tumma iho pääsi näkyviin; sillä niin ei ollut asian laita, ensiksikin siitä syystä, että hän kiireestä kantaan saakka oli yltä yleensä punamullalla ja piipun tuhalla maalattu; ja toiseksi, koska suuri osa noita älykkäitä koristuksia oli silmältä peitossa verkon takana, niin inhoittavan, että sen paljas näkö milt'ei saanut minua pyörtymään. Hänen kaulansa ympäri oli ripustettu jonkun äsken teurastetun eläimen sisälmykset, joita oli vereen kastettu, niin että tämä hiljakseen valui pitkin akan koko ruumista. Kiemuroina ne riippuivat hänen rinnoillaan, ympäröivät hänen kupeitaan, takertuivat polviin kiinni ja valuivat suurina röykkyinä hänen verisille nilkoilleen. Päälaelle oli sisustettu alligatori tai sisilisko sovitettu, ja pienempiä suolia oli kierretty hänen verta tippuileviin hiuksiinsa. Minua ihmetytti, kuinka hän jaksoi kantaa kaikkea tuota törkyä, jolla itsensä oli koristanut; mutta kaikki muut ajatukset hukkuivat yhteen ainoaan valtaavaan kauhistuksen tunteesen, kun inhoittava hirviö verkalleen astui minua kohden ja puhutteli minua sillä nimellä, jolla maan-asukkaat mua tavallisesti kutsuivat.

"Kuka olet?" huusin hänelle, ja minut valloitti ankara halu lähteä karkuun. "Kuinka nimeni tunnet?"

"Te olette Kuta, Englantilainen, jonka karjan Cetewayo on ryöstänyt. Eikä ainoastaan karjaanne", hän jatkoi, lähestyen niin liki, että pelkäsin hänen törkeiden koristustensa minuun koskevan, "eikä ainoastaan karjaanne. Tsululais-kuninkaan käsissä on jotain, jota pidätte raavaitanne kalliimpana", ja hän irvisti ilkeästi, huomatessaan että minä säpsähdin tuon odottamattoman tiedon kuultuani.

"Sanokaa mulle kaikki, mitä tiedätte", pyysin rukoilevasti, ja inho, jonka akan läheisyys minussa vaikutti, haihtui ankaran haluni tieltä saada häneltä houkutelluksi salaiset tietonsa. "Miksikä peittäisitte surevalta isältä ilmoituksia, jotka hänen sydäntään virkistäisivät?"

"Surevalta isältä!" kertoi hän kolkosti. "Mitä on valkoinen pappi koskaan tehnyt minun tai kansani eduksi, että olisi mun syytä huojentaa kuormaa, jota hän ikuisesti on niskoillaan kantava. Eikö hän ole halveksien puhunut siitä säädystä, johon minä kuulun, ja koettanut saada meitä naurun alaiseksi ja kansaa epäuskoiseksi niille voimille, joita meillä on hallussamme? Eikö hän ole lakkaamatta puuhannut saadakseen meitä maasta hävitetyiksi? Ei, en tahdo sanaakaan sanoa, joka valkoisen papin kurjuutta lieventäisi".

"Niin antakaa mun saada tietää kaikkein pahin", sanoin valittaen. "Minä olen Kafferllais-heimojen kesken elänyt kuin veli. Miksikä te, joka niin mahtava olette, peittäisitte totuutta minulta, joka olen niin heikko? Ja eikö olisi voitto valkoisesta papista, kun voisitte sanoa: 'Kas, te ette uskoneet mitä maan loitsijat sanoivat; kuulkaa nyt ilmoituksia, joita teidän oma taikakirjanne ei kykene teille antamaan'. Eikö se olisi parempi kosto kuin mikään muu?"

Näin sanoessani tarkastelin tuskallisesti vaimon ilkeitä kasvonjuonteita, ja mielihyväkseni näin, että ne selvään kävivät lempeämmiksi. Nauttia koston makeutta tähän malliin ei silminnähtävästi ikinä ollut hänen mieleensä tullut, ja liikkumatta hän kauvan seisoi edessäni, ajatuksiin vaipuneena.

"Nytpä", ajattelin itsekseni, "jos vielä voin saada omanvoiton-pyynnin avukseni, niin olen jutun voittanut"; ja vetäen lakkaristani taskukellon – viimeisen muiston isävainaastani – minä painoin huuleni sen osoitustauluun ja kuiskasin niin matalalla äänellä, ett'ei sanani voineet tunkeutua noiden alhaisempien noiturien korviin: "Jos valkoinen pappi sinä hetkenä, jolloin varjot ovat lyhyimmillään, saa tietää, mitä on hänen kadonneelle lemmikilleen tapahtunut, niin tulee tämä päivänmittari suuren loitsija-vaimon omaksi".

"Selvään mieletön lupaus", sanoo ehkä lukijani. "Kellon takia hän laskee ensimäisen valheen, joka hänen päähänsä pälkähtää".

Mutta minäpä asiat paremmin tunsin. Olin kyllin kauvan oleskellut maan-asukasten parissa, tunteakseni ne tavattomat keinot, joita heillä on uutistensa saamiseksi. Tiesin hyvin, että noita-akan urkkijat olivat hänelle tuoneet vereksimmät uutiset Tsulujen maasta. Selvältä näytti, että hänellä oli tieto Minna Beidermann'in vangiksi-joutumisesta ja että hän voisi antaa meille tarkempiakin tietoja jos vaan hänen kielensä saisi liikkeesen. Ja jokaisesta luotettavasta tiedosta, oli se sitten rauhoittavaa tai päinvastaista laatua, pidin lupaamani hinnan halpana.

Akan silmät säteilivät, kun hän kelloa katseli. Tämänkaltainen kummallisen aianmittarin omistaminen loisi häneen äärettömän arvon ilveilevien vertaistensa rinnalla, ja tämä ajatus painoi vaa'an minun puolelleni, vaikka minun akan kunniaksi täytyy tunnustaa, että hän minun luullakseni olisi lopulta kumminkin ilmaissut salaiset tietonsa, ilmankin minkäänlaisia lahjuksia.

"Te olette aina ollut, Kuta, kansamme hyvä ystävä", hän lausui äänellä, jonka ympärillä olevat loitsijat hyvin saattoivat kuulla; ja nämätpä nyt, äkkiä liittyen johtajattarensa nuottiin, huusivat yhteen ääneen "Yo, yo", suostumukseksi hänen lausumalleen sanalle. "Te ette milloinkaan ole nauraneet toimillemme, vaikk'eivät ne olekaan käyneet samaan suuntaan kuin valkoisten miesten. Kuulkaa nyt! Vähän aian päästä olen astuva kuninkaan eteen sanomaan hänelle, mitä tuleva aika tietää. Olkaa saapuvilla ystävänne kanssa, niin ehkä saatte kuulla, mitä mielenne tekee. Mutta valkoinen pappi kavahtakoon nauramasta juhlallisuuksillemme. Kun maan-asukkaat tulevat Kagasiin ja näkevät ystävänne naisen pukuun vaatetettuna, eivät he silloin ikinä te'e pilkkaa; miksi ei hän sitten osoittaisi meille samaa kunnioitusta? Menkää nyt kuninkaan luokse, ja sitten, jos luulette maksavan vaivaa, annatte mulle päivänmittarin. Menkää!"

Muun muassa tuo pieni Arnold'in messupaitaa koskeva viittaus osoitti, että akan tiedot olivat yhtä laajoja kuin perinpohjaisia; ja taas tavatessani ystäväni, kerroin hänelle mitäkään salaamatta jok'ainoan sanan, mikä oli minun ja noita-akan kesken sattunut. Olin valmistaunut kuulemaan hänen vihanpuuskiansa koko tuota kamalaa joukkiota vastaan, tai jyrkästi kieltäyvän olemasta pakanallisessa juhlatilassa saapuvilla, mutta hämmästyksekseni hän suostui vilkkaasti ehdoitukseen ja näytti laskevan siihen suuremman painon kuin itsekään puolestani saatoin panna. "Kentiesi akka näkee näyn – unennäön?" hän sanoi hermohikkaasti. "Se on tie, jota myöten oikea tieto asioista pääsee maailmaan. Ettekö usko, että joku unennäkö on tulossa? Mennään kohta, muuten myöhästymme".

Hän oli tänä aamuna ollut hyvin alakuloinen, vaikka, kuin tavallisesti koetti sitä salata; nytpä tuo laiha vartalo kävi suoraksi ja askeleet kulkivat köykäisesti, kun hän niitä kuninkaan asunnolle ohjasi. Mutta ennenkuin olimme päässeet kahdensadan askeleen päähän paikasta, astui virkamies, joka nähtävästi toimitti jonkinlaisia kanslerin tehtäviä, kunnioittavasti tiellemme ja esti edemmäksi pääsömme, kunnes hänen herransa olisi ennättänyt valmistauta meitä vastaanottamaan.

Näytelmä, jonka todistajiksi jouduimme, oli mitä vilkkaimpia, sillä jokainoa kraal'in lukuisista asukkaista oli liikkeellä. Lähelle kuninkaan asuntoa oli kaksi soturirykmenttiä asetettu, uljaannäköisiä miehiä, kilvet ja assegait käsissä, vaikka minun luullakseni eivät toki ulkomuodoltaankaan Tsululais-joukoille läheskään vertoja vetäneet. Vaimoja ja lapsia tunkeili ulos majoista ja taas sisään aivan kuin joukko mustia kaniineja, jotka pesiinsä ryömiskelevät; aika parvi soittoniekkoja, kukin varustettu yksinkertaisella, mutta tehokkaalla soittokalullaan, oli kokoontunut lähelle kuninkaan palatsia, ja arvasin, että näillä oli aikomuksena ruveta vuohennahka-rumpujaan rämpyttämään, läsnä-olijoiden hermoista vähääkään lukua pitämättä; lehmät ammuivat, vasikat porasivat ja lukuisia, puolinääntyneitä, kurjannäköisiä koiria kirmaili hurjasti ylt'ympäri välttääkseen kiviä ja puukalikkoja, joilla lapset niitä paiskelivat, lyhyesti, näkö oli mitä kirjavinta, ja vilkkaus väestössä osoitti, että jotain suurta oli tapahtumaisillaan.

Yht'äkkiä rummunlyöjät hirvittävällä rämpätyksellä täräyttivät soittokalujansa, ja jokainen iski päälle täyttä voimaansa. Kansa syöksi meluten kuninkaan asunnolle päin, kiljuen hallitsijansa kunniaksi, joka nyt ilmaantui pienissä vankkureissa istuen. Valtijaan nähdessään alamaiset heittäytyivät maahan kasvoilleen ja jatkoivat tervehdyshuutojansa entistään kauheammin sekä tukauttivat aivan kuulumattomiin Swatsilais-imbongan äänen, joka lauleskeli herransa suuruutta, arvoa ja kiitosta, suuressa määrin samaan tapaan, kuin tuo ennenmainittu Tsululaisvirkamies.

Käden viittauksella kuningas lakkautti metelin ja kokous nousi seisaalleen, joka temppu osoitti, että hovitavat tässä kansassa olivat vähemmän ankaria, kuin Cetewayon hovissa, missä ei kenenkään ollut lupa seisoa kuninkaansa läheisyysdessä. Nyt tuli meille käsky lähestyä ja me tunkiimme siis eteenpäin hallitsijan luokse, joka vastasi kumarruksiimme arvokkaasti ruumistaan käännähtämällä, ja ojensi sitten armollisesti meille kätensä, jota me kumpikin vuoroamme ravistimme. Tämä tavaton ponnistus vaati hieman virkistystä, jota Kafferilaisen oluen muodossa kuninkaalle sieväkutoisesta korista tarjottiin. Kelo kulauksen ryypättyään hän ojensi sarkan minulle, ja katseensa kävi synkeäksi, kun kohteliaasti mainitsin, ett'ei mun ollut jano; mutta piankin hän käänsi seikan edukseen ja lausui: "Oi, te olette parempaan ja väkevämpään tottuneet, kuin olueesen. Ehkä olette jotain juomastanne tuonut minullekin maistiaisiksi?"

Minä vastasin, että olimme ratsastaneet tänne aivan ilman mitään tavaroita mukanamme, paitsi pientä paloviina-pulloa, jonka hän mielellään saisi omakseen; mutta hänen täytyisi varrota, kunnes keskustelut olisivat päättyneet, jolloin sen hänelle lähettäisimme.

Tämä, niinkuin arvasinkin, sai hänet kohdastaan kysymään asiamme laatua; jonka jälkeen minä järjestään esitin hänelle eri kohdat noissa määräyksissä, jotka ennen Utrecht'ista lähtöämme minulle oli annettu.

"Tämä on yksivakainen asia", hän vastasi hetken mietittyään; "tämä on asia, johon ei umpimähkään auta vastata. Mutta oitis tahdon kysyä neuvonantajiltani ja tehdä teille tiettäväksi neuvoittelumme päätöksen. Antakaa Nomteban ja Nyangojen¹⁶ astua luokseni".

Tusina ketteriä jalkoja läksi silmänräpäyksessä liikkeelle noita-akan asunnolle päin, ja muutaman minuutin päästä rimpipillin äännähdys ilmoitti, että hän oli tulossa, kuninkaan kysymyksiin vastaamaan. Äänetön hiljaisuus, tuskallinen vaitiolo vallitsi kansajoukossa, kuin noita-akka lähestyi. Hänen edellään kulki hullunkurisesti vaatetettu poikanulikka, joka jonkinmoisesta huilusta puhalsi noita loitsijanaisen ohjailevia säveliä, ja häntä seurasi alataikurit, jotka vast'ikään olin nähnyt hänen ympärillään. Kansaan näytti sanaton kauhistus tarttuneen, kun tuo hirveästi koristettu ihmisolento verkalleen asteli eteenpäin: kaikkein silmät näyttivät kuin olisivat kuopistaan olleet putoamaisillaan ja hirveästi mulkoillen käänsivät valkuaisensa näkyviin mitä julmimmalla tavalla; pelon, kauhun odotus oli jokaisen kasvoihin kuvattuna. Ihmisraukat! He olivat epätiedossa, eikö yhtä tahi kahta uhria heidän joukostaan taaskin vaadittaisi varsinaisen toimituksen alkajaisiksi, ja itsekukin vapisi sydämmessään, aatellessaan, että itse saattaisi olla juuri siksi uhriksi merkitty.

Kuninkaan vaunuille päästyään noita-akka pysähtyi, ja, tekemättä minkäänlaista alamaisuuden tai kunnioituksen merkkiä, hän kysyi, minkä syyn varjolla kuningas hänen lepoaan oli häirinnyt.

Heikolla, vapisevalla äänellä suuri Swatsilais-valtias selvitti tuloni tarkoituksen ja pyysi Nomteban kysymään hänen esi-isiensä hengiltä, kuinka tässä valtiollisessa seikassa tulisi menetellä. Hallitsijan kauhistus oli nähtävästi aivan yhtä suuri, kuin hänen alamaistensa, ja päättäen hiestä, jota tippui hänen otsaltaan sekä käsien oudoista tempauksista, aivan yhtä luonnollinen.

Noita-akka kuunteli tarkasti kunnes kuninkaan selvitys oli päättynyt, ja lausui sitten äkkiä: "Neljä elukkaa tuotakoon tänne – yksi kirjava härkä, yksi valkea hieho ja kaksi punaista härkää; henkien täytyy verta nähdä".

Tähän saakka vallinnut tuskallinen mielenjännitys, joka kansan muodossa oli ollut nähtävänä, vaihtui ilon ihastukseksi, sillä eihän yhtäkään ihmisuhria nyt vaadittu, ja sitä paitsi saisi kansa luultavasti osansa lihasta. Uskomattomalla joutuisuudella nuo tuomitut elukka-raukat tuotiin paikalle, ja puolen tusinaa miehiä piteli lujasti sarvista valkoista hiehoa Nomteban vastapäätä. Tämä ensin terävästi tutkisteli sitä, nähdäkseen, ettei siinä virhettä ollut, ja voiteli sitä sitten vahvasti jonkimmoisella nesteellä, jota hän suussansa erästä juurta pureskelemalla valmisti. Sen jälkeen hänen soittopoikansa ojensi hänelle terävän, lyhyen assegain, jolla hän taitavasti sivaltaen puhkaisi elukan kupeen ja kätensä haavaan tunkien veti ulos osan sisälmyksiä, jotka hän juhlallisesti söi suuhunsa. Sillä aikaa kansa hurjasti kiljui ja sen riemuhuudot tukauttivat tuon vielä elävän uhrin tuskallisen mölinän.

Tämän juhlamenon kestäessä olivat ala-taikurit samoin menetelleet noiden kolmen härjän kanssa ja kumonneet aika kulauksia lämmintä verta, jolla näytti olevan hurjistuttava vaikutus heihin. Merkin saatuaan noita-akalta, hyökkäsi koko kansa paikalle ja poisti pian terävillä assegaillaan jok'ainoan liha rääpäleen noista neljästä elukasta, jättäen paljaat luut veriselle maalle, mutta tämän jälkeen kuningas loitsijattaren käskystä käski kansan hajota kunkin kotiansa, ja ainoastaan ylimmäiset neuvon-antajat ynnä me itse jäimme paikalle kuullaksemme Nomteben suusta, minkä lausunnon vainajain henget olivat antaneet.

En tahdo kertoa keinoja ja menetyksiä, joita loitsija-vaimo käytti päästäkseen siihen hurmauksen tilaan, mikä teki hänet ennustusten purkauksiin kykeneväksi; kovin vastenmielistä oli minulle nähdä noita inhoittavia temppuja. Mutta pääsi hän kuin pääsikin tuohon haluttuun mielentilaan ja silloin oli hän tosin enemmän jonkun ilkeän pahanhengen kuin ihmis-olennon näköinen. Ettei hän yksistään teeskennellyt, on mielestäni selvää, sillä eipä kukaan olisi kyennyt niihin ruumiin ponnistuksiin, joita hän nyt osoitti, ellei ankara määrä mielenkiihtymystä, jota melkein vimmapäisyyttä likeni, olisi hänelle voimia antanut. Ennenkuin hiehoon oli kajonnut, hän töintuskin jaksoi liikkua sen taakan alla, josta äsken puhuin; mutta nytpä hän oikein hyppeli innoissaan korkealle maasta ja hirveät koristeensa lentelivät ilmaan, kun hän loiskeili, köykäisyydellä, joka olisi ollut kunniaksi kelle tanssijattarelle hyvänsä. Näitä leikkauksia koettivat hänen mieskumppalinsa, tosin huonolla menestyksellä, voimiensa takaa matkia; mutta paholainen näytti olevan huvitettu akasta yksinään; ja niinpä viimein, kun henki hänessä pakoitti häntä sanoja lausumaan, hän äkkiä seisahtui ja alkoi puhua.

Ensimmäiset lauseet, jotka Nomteban suusta pääsivät, olivat vaan epäselvää soperrusta ilman mitäkään ajatuksen yhteyttä, sillä sakeata, tahmeaa vaahtoa valui hänen huuliltaan ja esti puhunnan. Mutta vähitellen sanat kävivät selvemmiksi ja me saatoimme kuulla hänen suustaan katkonaisia lauseita, joita rävähtämättömällä tarkkuudella kuultelimme; sillä paljon, sangen paljon asiamme riippui siitä, mihinkä suuntaan tän raivokkaan vaimon houraukset käännähtyisivät. Arnold Beidermann'in muoto minua kauhistutti, sillä aivan itse huomaamattansa hän väänteli kasvojaan loitsija-akan mukaan; hänen silmänsä pyörivät julmasti kuopissaan ja koko katsantonsa oli niin outo, etten suinkaan olisi vähintäkään kummastunut, jos hän tuossa paikassa olisi alkanut loiskia yhtä tanssia Nyangojen keralla, etenkin syystä, että itse tunsin salaisen kutsumuksen samaan leikkiin; niin voimakkaasti vaikutti näytelmä minuun.

Ensimmältä koskivat noita-akan ymmärrettävät lauseet ainoastaan paikallisia seikkoja, mutta viimein hän pääsi minunkin lähetykseeni, jonka suhteen kuningas oli neuvoa kysynyt.

"Sinä, Amaswatsien kansan kuningas, vaadit esi-isiesi hengiltä neuvoa", hän lausui, katsoen suoraan hallitsijaansa, joka yhä istui käsivankkureissaan peukaloitansa pyöritellen, epätietoisuuden ja surkeuden varsinaisena kuvana. "Henkeni on heidän henkensä kohdannut ja sanonut mitä halajat. Tämä on vastaus".

Hän puhui lyhyitä ja katkonaisia lauseita, jättäen kuulijainsa toimeksi arvata loput, kun niissä jotain hämärää ilmestyi.

"Cetewayo on leijona, mutta sinä olet elehvantti. Cetewayon miehet ovat puhvelia, mutta sinä olet ukonnuoli, joka isket lauman hallitsijan maahan. Yhdisty sinä valkoisiin miehiin. He sinua auttavat tykeillään ja Tsululaiset soturit sortuvat maahan. Kiharatukkainen tyttö istuu majassa itkemässä. Ei hänelle kelpaa olut eikä ruoka, sillä sydämmensä on raskas, kurja hylky – pitaalitautinen ihminen lähestyy häntä. Tyttö on hyvä eikä lyö raukkaa. Hän antaa sille kuihtuneen lehden. Swatsit ovat vahvoja. Valkoisten miesten pyssyt käsissään he nielaisevat Tsululaiset. Tyttö tietää että eräät sydämmet häntä murhehtivat, mutta näiden suru on haihtuva. Kuningas yhdistyköön valkoisiin miehiin ja voittakoon vihollisensa. Henkeni lentää tulevaisuuteen", hän jatkoi, äänensä kävi matalaksi, tuskin kuuluvaksi, ja silmänsä tarkastivat kuningasta, vaikka niiden katse oli tyhjä, tajuton ja näytti seuraavan ajatuksia, joita ei mikään näkyväinen ääri rajoittanut. "Henkeni lentää tulevaisuuteen, mä näen kaksi sotajoukkoa julmassa ottelussa. Kaatuneita viruu joukottain maassa, täällä punatakki, tuolla Swatsilainen, niiden rinnalla joukko Tsuluja. Minä näen monta punaista takkia Cetewayon kraalissa, mutta niiden kantajilla ei ole valkoista ihoa. Taas minä näen punaisia takkeja, loistavia kuin veri, ja sinisiä takkeja, komeita kuin puolipäivän taivas, Cetewayon kraalissa, mutta tällä kertaa niiden kantajat ovat vaaleanaamaisia. Minä näen hänen karjansa pois vietynä ja Mustien Mustan maanpakolaisena. Kiharahiuksinen tyttö sitoo valkoisen soturin haavaa. Swatsit yhdistykööt Brittiläisiin – olen puhunut".