Kitobni o'qish: «Lähetyssaarnaajan tytär», sahifa 5
Leirissä
Niiden kahden vankkurien välille, jotka olivat karjankraal'iin päin, oli jätetty aukko, tarpeeksi suuri hevosen päästä sisään; ja kun nopeasti oli vedetty pois sulku, joka tukki aukon, astui Tsululaistyttö leiriin. Heille kaikillekin oli hänen tulonsa tervetullut, mutta etenkin Arnold Beidermann'ille ja hänen tyttärelleen, joiden tähden Nohemu oli uskaltanut ja kärsinyt niin paljon. Vanha Landela istutti uupuneen pakolaisen viereensä, hyväillen häntä lämmöllä ja ylpeydellä sekä antaen hänelle sitä ruokaa, mitä käsillä sattui olemaan.
Nytpä saimme kuulla, että asiat olivat käyneet johonkin määrin niinkuin olimme arvelleet, ja pastori oli väkisinkin pakoitettu kuultelemaan, kun tyttö heimonsa koko liukkaudella kuvaili Lumba'n soturein tuloa; heidän pettymystään ja raivoansa nähdessään, että linnut olivat tiehensä lentäneet, ja karjan ryöstöä sekä lähetys-asunnon polttamista, silloin kun ilo oli noussut korkeimmilleen. Noiden ilkiötöiden näkijänä oli Nohemu vasten tahtoaan ollut, sillä varoitettuaan ystäviäni, olivat tuon uljaan lapsen voimat tykkänään rauenneet, ja kykenemätönnä pakoansa jatkamaan, hän haki piilopaikan läheisessä vuorenhalkeamassa, josta hän huomaamatta voi nähdä kaikki hävityksen kauhut. Vasta pimeän tullessa sytytettiin huoneukset tuleen, ja silloin levosta virkistyneenä sekä varoen, että kentiesi joku noista hurjistuneista metsäläisistä sattuisi horjahtumaan hänen piilopaikkaansa, hän salavihkaa pujahti metsään ja oikaisi Boerin tilalle. Sallimuksen käsi taaskin häntä varjeli, niin ettei yhtäkään villipetoa tai vieläkin villimpää metsäläistä ilmestynyt hänen kulkuansa katkaisemaan.
Kello oli nyt noin kolmen vaiheilla iltapuolella, ja Nohemu'n laskun mukaan ainakin kaksi tuntia vielä kului ennenkuin vihollinen oli saapuva. Tämän tervetulleen loman kulutimme täyttämällä jokaisen pitävän astian sprint'in vedellä sekä kastelemalla kahilasta, joka oli ajettu vankkuria kattavan purjekankaan ja sitä kannattavain kaarten väliin. Myöskin teimme usean matkan hevosen selässä kotiin tuodaksemme sieltä unhottuneita kapineita; ja sillä välin Vrou tyttöineen käytti tilaisuuden keittääkseen runsaan aterian, jolle me kaikki ruokahalullamme osoitimme kiitosta ja kunniaa. Päivä oli juuri levolle menemäisillään, kun Ula, joka oli lähetetty tähystelemään, palasi ilmoittaen, että vihollinen tuossa paikassa olisi saapuvilla.
Meitä oli yhteensä seitsemäntoista henkeä, joiden tuli puolustaa leiriä kiukkuista metsäläisparvea vastaan, ja näissä seitsemässätoista oli kuusi naista, pastori, tappelematon mies kuin oli – vaikka Arnold ei suinkaan vähintäkään hangoitellut vastaan taistella, jos täytymys tulisi – vartioitsi karjankraal'in puolista varustuksen kylkeä, koska siltä taholta vähin vaara oli varottavana; ja tässä toimessa häntä auttoi Kornelius, muuan Hottentottilainen ajaja minun palveluksessani, joka, ehkä kyllä uljas urho silloin kuin istuttiin leirivalkeiden ääressä ja viileteltiin "Kap'in sauhuja", (paloviinaa), ei kuitenkaan ollut oikein luotettava, kun tosi hätä tuli käteen. Loput meistä, yhdeksän luvultaan – nimittäin vanha Pieter Dirksen ja hänen neljä poikaansa, Karel, Jan, Edward ja Henrik, James Hanway, eräs salvumies, jonka olin palkannut pirttiäni kolottamaan Eloya-vuoren luona; Aatami, muuan Hottentotti-lurjus, puolittain elehvantinpyytäjä, puolittain härkäin ajaja niinikään minun joukkoani; Ula, kilpi ja assegai aina varalla, mutta kuitenkin tässä tilassa varustettuna toisella minun kaksipiippuisistani; ja vihdoin minä – me kaikki asetuimme vankkurien ampumareikäin suulle ja odottelimme rauhassa vihollisen tuloa.
Mustat palvelijamme olimme niin Boeri kuin minäkin laskeneet hajalle oitis kun karja oli kraal'iin ajettu, käskien heidän pitää huolta omasta turvallisuudestaan. Meillä ei ollut mitään tietoa, aikoivatko nuo kelpopojat yhtyä vihollisemme rynnäkköön vai piiloitella kunnes onni jommalle kummalle puolelle kallistuisi.
Pimeä alkoi nyt äkkiä laskea, kaukaiset esineet rupesivat häämöittämään epäselvinä, eikä vieläkään vihollinen millään osoittanut läheisyyttänsä. Leirissämme ei muuta ääntä kuulunut kuin Vroun sukkavarrasten sileä niksutus, sillä kiireissäänkin oli hän huomannut ottaa nämä kalut mukaansa, ja toimitti koneentapaisesti tuota tavallista työtänsä – sekä Hottentottini Korneliuksen käreä ääni, joka huvitteli Arnold Beidermann'ia kertoilemalla, kuinka hän eräässä edellisessä tilaisuudessa oli niin ja niin monta Tsulua pitänyt kurissa ja kiittelemällä tuliputkensa ansioita, joka kokoon, painoon ja ylenpalttiseen könttyräisyyteensä katsoen helposti olisi saattanut hajoittaa vaikka elehvantin näkymättömiin siekaleisin. Karja ammui ja möläsi yhä väliin kraal'issaan, sammakot sprint'in pillistössä kohottivat yön hiljaisuudessa kurnuttelevan köörinsä, hevosemme korskuttivat vitsaan survotuita ehtoollissuppujaan; ja kaikki osoitti pikemmin lepoa ja rauhaa, kuin taistelun aattoa, joka elämän ja kuoleman ratkaisisi.
Kello tuli yksitoista, eikä vielä yksikään hiiskaus ilmoittanut vihollisen lähestymistä. Pimeys oli nyt kokonaan meidät piirittänyt ja kun yö oli pilvinen, oli mahdoton eroittaa esineitä kymmenen askeleen päähän laager'ista.
"Ompa ukkosen ilma tulossa, ell'en perin erhety", huomautti Pieter-vanhus, joka puolittain nojasi erästä kirstua vasten, lähellä vartijapaikkaansa; "päivän helle on ollut tavattoman ankara".
"Nuo maankulkijat eivät ikinä uskalla käydä kimppuumme tällaisessa pimeässä", arveli Karel Dirksen haukotellen. "Puolet meistä voisi seurata äidin esimerkkiä ja mennä maata. Mitä aattelette siitä isä? Ne eivät voi mitään toimittaa ennen päivännäköä".
Ikäänkuin pilkaksi nuoren Boerin ehdoitukselle kajahti äkkiä tuhannesta kurkusta kiljuna, pitkä, julma ja kamoittava, joka herätti vapisevat naiset unenhorroksista ja tukki kuin taialla tuon hikoilevan Korneliuksen suun. Joka mies töytäsi jalkeille ja tähtäili tuskallisesti pimeään, josta ei mitään voitu havaita, vaikka sellainen huuto oli noussut, kuin koko helvetti peikkoineen olisi päälle käymässä.
"Täältä tulevat", Ula huusi, jonka silmät olivat tottuneemmat kuin meidän, esineitä yön pimeässä eroittamaan. "Ne syöksevät päällemme kuin Tugela-virran tulvavedet"; ja sen sanottuaan hän laukaisi molemmat piippunsa lähenevän vihollisen paksuimpaan parveen, päättäin niistä kahta kauheammista ulvomisista, jotka hänen pyssynsä pamausta seurasivat.
"Tuli ja leimaus! tuolla ovat", urahti Pieter-ukko, ja hänen raskas roer'insa jymähti. Leimaus valaisi suuria joukkoja metsäläis-sotureita, jotka joka suunnalta leiriänsä kohden samosivat.
"Bliksem, hiis vieköön olemmeha saarretut!" huusi Karel. "Muutamain täytyy lähteä toisiin vaunuihin".
"Aivan niin; te, Jan ja Edward" uutistalokas sanoi yhtä kylmäverisenä kuin jos olisi asiana ollut vieroittaa vasikkaa emästään. "Rientäkää, pojat taikka vievät voiton pastorilta".
Taistelu muuttui nyt sarjaksi yksityis-kahakoita, ja muusta kuin pyssyjen laukauksista oli vaikea päättää kuinka toisten vaunujen asujamet jaksoivat. Lukumäärämme salli kaksi miestä asettua jokaiseen ajokaluun, paitsi yhteen, ja urhea Vrou sijoittui muskeeti kädessä samaan vaunuun vanhan Pieter'in keralle, ladaten ja laukaisten suurimmalla uljuudella ja pelottomuudella sekä oivallisesti täyttäen vahvemman sukupuolen sijan. Uudistalokkaan tyttäret, Minna ja kaksi mustaihoista naista latasivat ja pitivät varalla aseita taisteleville, niin että enimmäkseen lakkaamaton tuli salamoitsi metsäläis-laumaa vastaan, joka kiehui kiukkuisen vaapsiaisparven tavalla varustuksemme ympärillä.
Mitä ikänä arveltanee yksityisen Tsululaisen rohkeudesta, eipä kukaan voi kieltää, että joukossa ja kiihkosta tulistuneina he taistelevat kuin sankarit. Meidän pyssyntulemme, laukaistuna ainoastaan jonkun jalan päästä lakaisi heitä maahan kuin niittomiehen viikate heinää, eikä kuitenkaan heidän raivonsa vähintäkään laimistunut, vaan terveitä sotureita syöksi kaatuneiden ruumiiden päällitse ja ryntäsi ampumareikiä kohden, joiden läpitse hurjimmat työnsivät aseensa, koettaen tarttua pyssyjemme ulospistäviin suihin. Toiset heistä kämärtyi yksipintaisesti pyörien puihin kiinni, hakkailivat assegaillaan vimmatusti katoksien purjekankaan lävitse; mutta iskut ainoastaan osoittivat, millä kohden olivat ja luotimme kaatoivat oitis maahan uskaliaat ryntääjät.
"Katsokaa, Kuta!" Ula huusi, "ne sytyttävät vanhan Boerin asunnon. Nyt voimme nähdä, mitä te'emme".
Minä havaitsin uudis-asunnolta päin nousevan heikon lieskan, joka kuivaan olkikattoon tarttuen levisi suurella nopeudella, ja muutamassa minuutissa palavat rakennukset tarjosivat tulisen peräseinän, jota vasten päällekarkaajain haamut selvästi saattoi eroittaa. Jokainen laukaus nyt teki peloittavan vaikutuksen, mutta nuo vimmatut miehet ryntäsivät eteenpäin yhä uudelleen masentumattomalla uljuudella, niinkuin olisivat hyvin tienneet, että ell'eivät puolustustamme murtaisi ennenkuin valkea täyteen vauhtiinsa olisi päässyt, niin heidän viimeinen voittonsa toivo olisi sammunut. Kuinka, tahi miksi huoneet oli viritetty, sitä en koskaan ole saanut tietää; mutta tämän näytöksen esirippu katkaisi Tsuluilta kaiken voiton mahdollisuuden. Jotkut ajattelemattomat tai ylen kiihkoiset metsäläiset olivat varmaankin pistäneet huoneukset tuleen, sillä Lumban käskystä ei ikinä sellaista mieletöntä tekoa olisi tehty.
"Kärventäkää huimasti, pojat! Nyt on meidän vuoromme!" kuulin Pieter-ukon karjaisevan melkein riemuitsevalla äänellä. "Eipä milloinkaan ennen, luulen ma, ole kukaan ollut niin iloinen nähdessään kotinsa liekkien vallassa".
Tyyni tyhmistyneinä tapauksesta, joka saattoi heidät luotiemme saaliiksi, soturit kokoontuivat ja syöksivät sakeana joukkona leiriämme vastaan. Onneksi oli meillä ollut kyllin aikaa tehdä aitauksemme mahdottomaksi valloittaa. Kekäleitä käsissään ja huolimatta luodeista, jotka loveilivat heidän rivejänsä, kiipesi joukko uskaliaita miehiä pyörille ja yrittivät pistää tulta kahilapeitteisin. Kun yksi kaatui, tempasi toinen hurjistunut soturi soihdun hänen vaipuvasta kourastaan ja miehuullisesti koetti uudistaa keskeytyneen yrityksen; mutta nyt olivat naistemmekin sydämet karaistuneet kamalaa näytelmää näkemään, ja useampaa kuin yhtä Tsululais-urosta kohtasi kuolema pistoolista, jonka kauniin sukupuolen käsi laukaisi. Kaiken mitä miehet – ja päälliseksi uljaat miehet – voivat tehdä, sen tekivät Lumban soturit, mutta asemamme oli liian luja, ja kun viimeinen ankara rynnäkkö oli pettynyt, alkoi päällekarkaajain tuimuus lannistua.
Juuri silloin toinenkin elementti tuli avuksemme. Vanha Pieter oli ennustanut ukkosmyrskyä, ja nytpä se räjähti ylitsemme kamoittavalla raivolla. Taistelun tulisessa kiihkossa oli meidän huomaamattamme pilvet kasaantuneet paksuksi, koko taivaan peittäväksi vaipaksi, ja huumaavalla ryskeellä, joka vaiensi Hollantilaisen roer'ienkin paukaukset, jymähti ukkoinen ylitsemme riippuvasta pilvenjänkästä, ja sitä seurasi leimauksien virrat, niin yhtämittaiset ja vilkkaat, että olivat tykkänään sokaista silmämme. Ei yksikään luotu voinut seisoa sitä vedentulvaa vastaan, joka syöksähti alas yhdessä tämän suuren luonnonmullistuksen kanssa. Joka suunnalle pakenivat Tsululais-päällikön soturit, ja kahdessa minuutissa olivat heiniköt tyhjinä; ainoastaan kaatuneitten ja haavoitettujen ruumiit – joiden viimemainittujen väännellyt kasvot tirkistelivät sanomattoman kauhistuttavina salamoiden kelmeihin leimauksiin – todistivat sen julman lauman lukumäärää, joka vähän aikaa sitten oli ollut koossa meitä vastaan.
Vankkuriemme katoksien alla me kaikki haimme suojaa läpäisevää sadetta vastaan, kukin omiin mietteisinsä vaipuneena ja tunnustaen sydämissämme sen vaaran suuruuden, jonka vast'ikään olimme välttäneet. Peljästyneet hevosemme kokoontuivat yhteen korvat lotkassa ja virtailevin kupein, sekä näyttivät löytävän jonkinmoista hauskuutta tuttavallisesta yhdessä olosta. Ja niinpä oli meidänkin laitamme. Kaikki likeinen vaara oli tiessään ja Arnold Beidermann odotteli vaan yhtämittaisen ukkois-ilman taukoomista, lausuakseen jonkun yksinkertaisen kiitosrukouksen siitä, että olimme uhkaavasta vaarasta pelastuneet, kun ikävä seikka tapahtui taitamattoman suupaltin Korneliuksen vuoksi, joka kumminkin kyllin kalliisti sai maksaa mielettömyydestään.
Hottentotti oli milt'ei kivettynyt kauhistuksesta, kun Tsulujen sotahuuto keskeytti hänen kerskailevan puheensa. Mielellään olisi hän vielä kerran ollut hempukkoineen ja pulloineen Utrechtin kapakkahuoneessa, jossa hänen oli tapa päästä huonosti ansaitusta palkastaan; mutta kaikki pakoonpötkimisen toivo oli ollut ja mennyt; jos hän mieli henkensä säilyttää, hänen täytyi liittää kohtalonsa tovereihinsa; ja niin pelkästään epätoivoisen rohkeuden innostamana hän otti osaa puolustukseen, laukaisten suunnatonta luikkuansa kiitettävällä säännöllisyydellä, vaikka tosin pelkäsi liiaksi Tsululaista assegaita, uskaltaakseen itseänsä lähelle ampumareikää tähtäämistä varten. Kun vihollinen oli tehnyt viimeisen uljaan vaikka onnettoman rynnäkkönsä, Hottentotin rohkeamielisyys paisui ihmeteltävään mittaan; ja kun raju-ilma nousi sekä päällekarkaajat lopullisesti pakenivat, niin astui hän sankarin katsannolla Pieter-ukon luo ja ehdoitteli uhkeasti, että hän saisi johdattaa uloskarkausta haavoitettuja ryöstämään.
Boeri oli kova mies, ja Englannissa olisi häntä katsottu raa'aksi – kentiesi julmaksi Kafferilaista palvelusväkeänsä kohtaan, mutta tämä ehdoitus, tullen siltä puolen kuin tuli, viritti kaiken hänen vihansa, ja selvästi ymmärrettävällä Hollannin kielellä hän haukkui Korneliuksen suut, silmät ja korvat täyteen, soimaten häntä häpeemättömäksi, verenjanoiseksi roistoksi.
Suuresti äkeissään Hottentotti vetäytyi entiseen vartijapaikkaansa. Silloinpa hoksatessaan erään raajarikkoisen, saamattoman Tsululaisen, joka ryömiskeli pois, hän työnsi mahdottoman aseensa ulos ampumareiästä ja tähtäsi vakavasti tuota viallista raukkaa; mutta Landela, joka sattui huomaamaan hänen yrityksensä, tölmäisi pyssyä ja esti hänen aikeensa, huutaen ääneensä meitä avukseen.
Ukkoisen yhtämittainen jylinä upotti imettäjäni äänen kuulumattomiin; mutta voima, varmempi ja mahtavampi kuin mikään inhimillinen toimi, olikin estämässä tuota irstaan julmuuden tekoa. Pitkäveteinen kiljahdus kuului jyrisevän ukkoisenkin ylitse, ja paikalle saavuttuamme asiasta selkoa saamaan, näimme vanhan Landelan pitelevän käsiänsä sokaistuilla silmillään ja kirkuvan suuressa tuskassaan sekä Hottentotti Korneliuksen venyvän hänen jaloissaan, hengettömänä kuin pölkyn. Roer'in ylöspistävä piippu oli vetänyt ukkoissähkön, joka iski kuolijaaksi pyssyn omistajan ja täydellisesti sokaisi silmät Landela-raukalta, joka juuri silloin hallitsi tuota kuollutta miestä kyynäspäästä.
Naiset taluttivat hellästi vanhan imettäjäni pois ja hakivat sellaisia yksinkertaisia lääkkeitä, lieventääkseen hänen vaivojansa, kuin melskeessä ja sekamyllyssä voi löytää. Mitä Korneliukseen tulee, mainitsen hänen kuolemansa johdosta omituisen asianhaaran. Tutkiessamme hänen ruumistansa, emme voineet havaita pienintäkään merkkiä, joka olisi osoittanut kuinka hän loppunsa sai. Tukka, vaatteet ja iho olivat yhtä koskemattomat; mutta vetäissämme vainajan saappaat jaloista, havaitsimme, että ne olivat rääpäleiksi revityt. Ja vankkurien pohjat, joiden kautta leimaus iski, olivat niinikään muruiksi mureutuneet. Mutta ilman tuota huumaavaa rankkasadetta olisivat ajoneuvot arvattavasti syttyneet palamaan.
Tämä tapaus murehdutti minua suuresti, sillä pidin hellästi vanhasta imettäjä-raukastani ja hänen voivotuksensa koko loppupuolen yötä täytti sydämeni syvimmällä säälillä. Suloinen Minna Beidermann, jonka käsi oli hempeämpi ja pehmoisempi, kuin Vroun tai tämän tyttärien – vaikka en tällä lausunnolla suinkaan tarkoita minkäänlaista halveksimista noita oivia naisia kohtaan – hoiteli kärsivää vaimoa tämän ikuisen pimeyden ensimäisinä hetkinä, kehoittaen häntä olemaan hyvillä mielin ja tuhannella hellällä pikku palveluksella koetellen saada tuota pakanallista potilastansa tottumaan onnettomuuteen, joka hänelle oli tapahtunut. Myöskin Nohemu teki kaiken, mikä hänen voimassaan oli, lieventääkseen vanhan vaimon kärsimyksiä, ja Ulaa asia niin tyrmistytti, ett'ei vähään aikaan kyennyt sanaa sanomaan.
Lukija luultavasti arvellee sen johdosta, mitä yllä mainittiin, että tarpeetonta on kertoa jonain tavattomana seikkana sitä, mikä itse asiassa on ainoastaan luonnollista tunnetta. Mutta luonnollinen hellyys on sangen usein tykkänään outo metsäläis-heimoissa; niinkuin useat metsän-eläimet, niinpä hekin hylkäävät vialloisen henkilön keskuudestaan ja heittävät ikäkulun tai voimattoman vitkalleen nääntymään nälkään ja puutteesen. Sepä ainakin on tapana Tsulujen kesken. Kun joku ihmisraukka tulee liian vanhaksi työhön kyetäkseen, ajetaan hän säälimättä pois heiniköille siellä nälkään kuolemaan tai muuten päivänsä päättämään niinkuin itse parhaaksi näkee. Armahtavaisuus tai sääli sanan meikäläisessä merkityksessä on tuntematon kansakunnalle kokonaisuudessaan; ja lempeätä päällikköä, joka kraal'issansa elättäisi yhdenkin hyödyttömän kidan, pitäisi hänen heimonsa tuskin hullua parempana. Onneksi tässä ihmis-rodussa löytyvät yksilöt toisinaan osoittavat syvempää tunnetta ja kunnioitusta vanhuutta ja kurjuutta kohtaan, ja näiden lukuun voin mielihyvällä laskea niin Ulan kuin Nohemun; mutta kokonaisuudessaan katseltuina ovat Tsulut sydämettömiä raakalaisia, syvästi itsekkäitä jokaisessa elämänsä teossa, katselevat armahtamatta muiden kurjuutta sekä näyttävät todellista ja peittelemätöntä huvia kuolevan ihmisen tai luontokappaleen kipuja nähdessään. Tämä on julma kuvaus kokonaisesta kansakunnasta; mutta heidän entinen ja nykyinen historiansa, heidän rangaistus-keinonsa, samoin se pitkällinen tapa, millä viheliäisiä ja viattomia raavaitaan teurastavat, – kaikki on omiansa todistamaan sanojemme totuutta.
Hitaasti ja vaivalloisesti yön pitkät hetket siirtyivät, sillä vaikka tuskin varoimme uutta rynnäkköä ennen päivänkoitetta, ei kumminkaan kukaan saanut unta silmiinsä. Raju-ilma oli liian ankara kauvan kestääkseen, ja vähän aikaa sen jälkeen kuin ukkoisen viimeinen jyrähdys oli kuollut kuulumattomiin, pilvetkin hajaantuivat ja tyyneesti loistivat laageriimme tähdet, joiden tuikkeessa saatoimme eroittaa kaatuneiden maan-asukasten ruumiit, mutta emme nähneet vilaustakaan heidän vielä hengissä olevista kumppaleistaan. Se oli kamoittava, surkea valvominen, eikä yksikään meistä, joka elävissä hengin pääsi seuraavista tapahtumista, ikinänsä voinut unhoittaa tätä yötä, jonka vietimme kuoleman ja surmattujen metsäläisten piirittäminä.
Kauvan ennen kuin päivä sarasti, oli joka mies asemallaan; mutta kun aurinko, nopeasti kohoten karkoitti pimeyden, ymmärsimme, ett'ei mitään sen enempää valppautta enää kaivattu. Vihollinen oli paennut.
Niin pian kuin lisääntyvä valkeus saattoi etäiset esineet näkyviin, silmäili Pieter-vanhus poikineen tuskallisesti karjankraal'iin päin, josta ei ollut aina rynnäköstä alkain kuulunut yhtäkään noita tavallisia mylvinnöitä ja ammomisia. Totta kyllä, että elukkain äänettömyyteen saattoi olla syynä rajuilman vaikuttama kauhistus, mutta nousevan auringon valossa havaitsimme nyt että asian laita oli kokonaan toinen. Ei yksikään vanha hupsu lehmä enään ammunut lemmitylle vasikalleen siitä yksinkertaisesta syystä, että kraali oli tyhjä. Edellisenä yönä niin Boerit kuin minä olimme olleet uhkeain laumain omistajina; nyt ei sarvea, ei sorkkaa ollut nähtävänä.
Pieter Dirksen oli noussut vankkurien katolle, josta hänellä oli laaja näkö-ala ympärillä olevan tasangon ylitse. Vitkalleen ja äänetönnä astui nyt tuo vanha maamies alas, jolloin hänen vaimonsa ja tyttäriensä sanattomat kyyneleet häntä kohtasivat; sillä vaikka me kaikki tällä aikaa olimme huomanneet vahinkomme koko laajuuden, niin eipä kukaan tohtinut julkaista pahoja uutisia naisväen korviin. Monta myötä- ja vastamäkeä oli tuo jämeämielinen vanhus elonsa ahteisella polulla kohdannut; useammasti kuin yhdesti hän oli pannut härkänsä valjaisin ja jättänyt sen seudun, jossa oli toivonut saada levossa päivänsä päättää, sekä pelvotonna etääntynyt kesyttömille heiniköille etsimään vapautta, jota hän niin hartaasti halusi. Mutta silloinkin, vaikka hän kotinsa heitti, hän vei kumminkin karjalaumansa myötänsä. Jos jätit hänelle karjaa, hän uljaasti olisi matkaillut maailman halki tuoreita laitumia etsimään. Nytpä taaskin oli maailmalle samoominen; mutta tällä hetkellä se oli enemmän kuin mureellista: köyhyys se oli, joka häntä vasten irvisteli, – ja kun Pieter Dirksen tapasi jälleen perheensä, tunsi hän olevansa hävinnyt mies.
Ja kuinka vanha mies kohtasi tämän rusentavan iskun? Mielinpä sen teille kertoa.
On ollut Englantilaisten kirjailijain tapana ajaa monenkaltaisia syytöksiä näitä ihmisiä vastaan, moittia heidän raakuuttaan, heidän ahneuttaan, heidän siivottomuuttaan sekä sitä sitkeätä yksipintaisuutta, jolla vanhan-aikaisissa tavoissaan riippuvat, ja kuvata monta muuta jyrkkää piirrettä, joiden tarkoitus on tehdä tuota kärsivällistä eikä ylen älykästä ihmissukua ylenkatseen ja naurun alaiseksi. Soimauksissa saattaa olla joku eine tottakin, eikä ole aikomukseni, ei edes halunikaan, väittää niitä perättömiksi. Mutta sen sanon, että moni niistä henkilöistä, joiden hienotunteisuutta Boerien karkeat vaatteet, yksinkertainen ravinto ja alkuperäiset tavat loukkaavat, voisi ilman haittaa mennä nöyrän tyytyväisyyden oppiin juuri samojen ihmisten tykö, joita vakuuttavat halveksivansa. Tosin ovat nuo vanhan-aikaiset Hollantilaiset omituisia ulkonaisissa käytöksissään; mutta heidän keskuudessaan asuu luja uskonnollisuuden tunne, vaikka ne, jotka eivät ole heidän seuraansa kodistuneita, mahdollisesti eivät sitä ole unissaankaan aavistaneet; sillä Boeri ei tuo uskontoansa näytteille eikä tiedä mitään noista pikkulahkolaisuuksista, jotka enimmissä sivistyneissä maissa hankkivat innokkaille kirkonkävijöille niin oivan tilaisuuden pöyhistellä omalla vanhurskaudellaan ja tuomita toisin ajattelevat ijankaikkiseen kadotukseen. Boerien uskonto ilmaantuu lujassa luottamuksessa Jumalaan, joka kantaa hyviä hedelmiä ja jalosti tukee häntä kun kaikki muu apu on poissa. Ja tämä tunne se oli, joka innosti Pieter Dirksen'in tavallisesti tympeitä kasvoinjuonteita. Astuen vaimonsa luo hän kumarsi valtaisen ruumiinsa suudellakseen lempeästi hänen otsaansa, ja lausui:
"Vaimo, Jumala on hyväksi nähnyt minua kovasti koetella; ja vanhoilla päivilläni olen hävinnyt mies. Mutta ottaessaan maallisen tavarani hän on jättänyt mulle sinut ja perheemme; ja senvuoksi, Maaria, emme saa napista. Älkää itkekö, tytöt, vaan laittakaa suurus valmiiksi; lähin tehtävämme on koettaa löytää kadonnutta karjaamme".
En tiedä, mitä muut ihmiset tästä puheesta aatellevat, mutta minun puolestani saakoon se mies, joka näin puhui, monet pikkuvirheensä anteeksi.
