Kitobni o'qish: «Lähetyssaarnaajan tytär», sahifa 12

"Ethän ai'o samaan hurjuuteen liittyä?" kysyin Ula'lta, hengähtämättä hänen päätöstään odottaen.

"En ai'o", hän vakaasti vastasi. "Lähdetään eteenpäin, veli, kahden; me itse vapautamme Enamelan. antakaa meille kymmenen minuutia aikaa, ennenkuin hyökkäyksenne te'ette", hän sanoi maamiehiinsä kääntyen, jotka äänettömästi sen pään-nyykäyksellä myönsivät. "Tule, Kuta, lähtekäämme"; ja hän upposi taajaan pensastoon, minne häntä oitis seurasin.

Hurjasti ponnistelimme tietämme ylöspäin; mutta paljoa aikaisemmin kuin määrätty aika oli umpeen kulunut, ilmoitti kauvas kajahtava karjuminen ynnä kiitäväin sorkkain töminä, että entiset seuralaisemme olivat rynnäkkönsä aloittaneet. Hetkeäkään viipymättä tunkeuimme tiheikön ja piikkipensastoin läpitse, naarmuista, tölmäyksistä ja alituisista lankeemisista huolimatta, sekä saavuimme vihdoin lakealle tasangolle, joksi vuoren huippu oli muodostunut. Olin surkean uuvuksissa yht'aikaa ruumiillisesta väsymyksestä ynnä alituisista loukkauksista, ja heittäydyin maahan epätoivon tuskassa. Mutta Ula sanoi että muutama satamäärä kyynärää veisi meidät luolalle, missä hän joskus ennenkin oli suojaa hakenut; ja jaloilleni nousten seurasin häntä lymypaikkaan.

Ensimmältä tunsin ankaran halun puhjeta soimauksiin noita lurjuksia vastaan, jotka härkälauman takia olivat minusta yhdellätoistakymmenennellä hetkellä karanneet; mutta, kuten muulloinkin, kasvinveljeni katseli asiaa aivan toisessa valossa ja näytti pikemmin heidän erkanemisestansa olevan mielissään, kuin päinvastoin.

"Antaa niiden mennä", hän sanoi hilpeästi. "He ovat järkensä menettäneet ja tahtovat päästä hengestään. Kun aamu ehtii, saatte nähdä että ilmankin heitä yhtähyvin tulemme toimeen. Syödään nyt ensin ja sitten nukutaan", hän päätti, ottaen esille pienen jauhopussin; "me tulemme kaikkia voimiamme tarvitsemaan".

Mulla oli pullonen paloviinaa mukanani, jonka avulla huuhtelimme vähät varamme kuivaa jauhoa alas kurkustamme; ja tämän tehtyämme kumpikin laskeuimme nukkumaan. Olin juuri levottomaan uneen vaipumaisillani, kun Ulan ääni sattui korvaani näin:

"Toivonpa, Kuta, ett'ei heidän esemkofunsa untamme häiritse".

"Keittenkä, ihminen?"

"Muinaisten kumppaniemme, – he ovat surmansa saaneet joka mies.

Hyvästi".

Tosin ihmeellisiä ovat Kafferilaisen tiet ja aatokset.

Voi sua, veljeni

Ylenmääräisestä uupumuksestani huolimatta oli yö, jonka Ulan luolassa vietin, kovin levoton. Töin tuskin saatoin silmiäni ummistaa niiltä ahdistavilta aatoksilta, jotka mihinkä muuhun aikaan hyvänsä olisivat unen kauvas karkoittaneet; ja kaikki unennäköni olivat niin vilkkaita ja tuskallisia, että helposti olisi voinut ruveta uskomaan kaatuneiden soturien todella aaveina hiiviskelevän kovan, tukalan vuoteeni ympärillä. Vasta myöhään vaivuin todella virkistävään uneen, mutta tästä hetken unhosta minut piankin kasvinveljeni käsi herätti. Hiljaa ravistaen hän kuiskasi: "Meidän täytyy oitis lähteä liikkeelle, Kuta; koetetaan painua alas vuorelta ennen päivänkoittoa".

Nousin jaloilleni kankeana ja edellisen päivän rasittavasta matkasta rähjääntyneenä, ja kuilun reunalle astuen silmäilin allani olevaan syvyyteen.

Oli ihana yö ja tähdet tuikkivat pilvettömältä taivaalta allamme olevalle tasangolle, kumminkaan tarpeeksi valoa tuomatta, että esineitä tarkalleen olisi voinut eroittaa. Kraalin paikan saattoi arvata muutaman härän satunnaisesta mylvinnästä, ja luulinpa kerran tai pari kuulleeni ihmisen ääntäkin; mutta tämä taisi olla pelkkää luuloa. Hermoni olivat kovin kiihkeentyneitä kovasta sielun jännityksestä, ja sangen todennäköisesti aistimeni minut pettivät; sillä ei välkähtänyt yhtäkään valoa, joka olisi liikettä Tsululais-linnoituksessa osoittanut – kaikki näytti tyyneltä ja rauhalliselta, aivan kuin sodan julma meteli olisi näillä syrjäisillä tienoilla tuiki tuntematon. Kuinka toisenlaiseksi, aattelin, näyttämö muuttunee, ennenkuin aurinko taivaan kiireelle ennättää! Ja kuinka paljo on mulla tehtävää nykyhetken ja sen ajan välillä! Mutta Ulan ääni herätti minut unelmistani, ja pikimmältään hotkaisin suuhuni kehnon aamiaisen, johon Ula, käytännöllinen kuin oli, huomioni käänsi.

Aseina oli mulla isoläpinen revolveri-pistooli sekä pieni takaaladattava pyssy, joka riippui hihnasta olallani. Näitä tarkastin huonossa valossa huolellisesti, nähdäkseni olivatko kunnossa; tämän tehtyäni olin valmis Ulaa seuraamaan, jonka kilpi ja assegait eivät mitään eri tarkastusta kaivanneet. Olin usein koettanut saada kasvinveljeni heittämään pois vanhat aseensa ja pyssyyn ja pistooliin tarttumaan, mutta hän yhä vaan katsoi sopivimmiksi aseet, joihin lapsesta oli tottunut, eikä ikänä oikein kodistunut pyssyyn, vaikka kyllä täydelleen tunsi ruudin hyödyn metsästyksessä taikka silloin kun oli kysymyksenä vastustaa rynnäkköä sellaista, kuin Pieter Dirksen'in laageria vastaan oli tehty. Mutta ihmisten kanssa kamppaillessa hän enemmän luotti käsikähmään ja kylmään säilään; "sitäpaitsi", oli tapansa sanoa, "assegai ei mitään ääntä päästä".

Kun aika päivänkoittoa läheni, kävi pimeä yhä mustemmaksi ja Ula'nkin teräväin silmäin oli vaikea löytää kaitaa polkua, joka vierua myöten vei alas.

"Taivaan Jumala!" huudahdin, kun näin että hän aikoi lähteä alas kohdalta, jossa jyrkänne minusta näytti kohtisuoralta seinältä; "ethän lie järkeäsi hukannut, uskaltaaksesi alas tällaisesta paikasta? Kumpikin taitamme niskamme, se on varma".

"Taitetaan sitten", hän vastasi kolkosti. "Meidän täytyy luistaa alas, jos mielimme Enamelan vapauttaa. Tämä on ainoa polku ja rynnäkkö alkaisi paljoa ennen, kuin ympäri kiertäen perille ehtisimme. Rohkeutta, veli, luo silmäsi ylöspäin. Älä vaan millään katso alas, niin helposti asiasta suoriut. Kas, siinä ei taitoa tarvita", ja hän laskeutui jyrkänteelle, käskien minut seuraamaan.

En häpeä tunnustaa, että kaikkia korkeita paikkoja kammon; ne huimaavat aivoni, tekevät minut sairaaksi ja avuttomaksi sekä herättävät kauhistavan halun loiskata alas ja niin jouduttaa kohtaloa, joka tuntuu välttämättömältä. En milloinkaan pakotta mene lähelle jonkun syvänteen äyrästä siitä yksinkertaisesta syystä, että se vaikuttaa minuun kovin vastenmielisen tunnon, enkä koskaan kylmiä väreitä tuntematta saata lukea jotain vuoristoseikkailua. Jos alusta alkain olisin tiennyt edessäni olevan yrityksen oikean laadun, niin varmaankin kykenemättömyyteni tunnossa siitä oitis olisin luopunut ja valinnut toisen keinon, oli se sitten muuten kuinka paljoa vaarallisempi hyvänsä. Olin mielessäni kuvitellut, että vuohenpoluksi kutsuttaisiin kaitaa, luisuvaa tietä, jota myöten liukas mies kylläkin helpolla voisi takaperin kulkien laskeutua alas. Ei tullut mieleenikään, että mun olisi täytyminen iskeä kynteni kohtisuoran seinän rakoihin ja muuttua sitä varten apinaksi, vieläpä sangen vikkeläksikin apinaksi. Vieläkin olen siinä uskossa, että paikka ei ollutkaan vuohien, vaan paviaanien ja ryösteleväin apinalaumoin tavallinen kulkureitti, jota myöten ne muutamina vuoden-aikoina laskeuvat alangoille viljavainioita tuhoamaan; ja tätä vaarallista polkua täytyi minun nyt hyväkseni käyttää, minun, joka hermoissani tunsin väristyksen jo nähdessäni toisen miehen korkeilla tikapuilla, taikka sitten heittää siksensä kaikki toivo pelastaa tyttöä, jota lemmin. Mutta viivytteleminen vaan asiaa pahensi; ja niinpä, jännittäen mieltäni häntä ajattelemalla, jonka tähden olin yritykseeni ruvennut, seurasin kasvinveljeni esimerkkiä ja aloin laskeutua alaspäin.

Kokonainen kirja ei riittäisi kuvaamaan tunteitani tuon vaarallisen matkan ensimäisinä minuuteina. Onneksi oli kovin pimeä, ett'eivät silmäni kyenneet alla olevaa syvyyttä näkemään. Ulan neuvoa noudattaen katsoin yhäti ylöspäin, ja hän puolestaan, kulkien edelläni kaikki vaaralliset paikat, sovitteli jalkani pieniin kallion kärkiin ja rakoihin, joissa vähän saattoi huoata, rohkaisi minua sanalla ja esimerkillä, ja itse näytti pysyvän tuon punertavan kallion kaljulla seinämällä yhtä helposti kuin kärpänen sileällä akkunaruudulla.

Minä olin kauhean kömpelö ja sen ohessa ankarasti peloissani. Pyssyni häilyi edestakaisin liikuntojeni mukaan, huolimatta ahkerista ponnistuksistani pitää sitä oikeassa paikassaan selkäni päällä, hartioille ripustettuna; ja tuontuostakin milloin piippu, milloin rautapäinen perä olivat tölväisemäisillään kallioon ja niin saamaisillaan aikaan metallin heläystä, joka epäilemättä oudolla äänellään olisi herättänyt Tsulujen epäluulon ja levottomuuden vireille. Viimeinpä pulani tuon onnettoman aseen suhteen kävi niin hankalaksi, että Ula vaati koko kapineen omaan huostaansa, jota en millään tavalla saattanut vastustaa, vaikka olisin tahtonutkin; sillä molemmilla käsilläni oli täysi työ kannattaa ruumiini painoa. Tuo lisätaakka ei näyttänyt miksikään vastukseksi olevan ketterälle toverilleni, jonka mieleen allamme oleva syvyys ei ollenkaan pelkoa vaikuttanut. Eräälle kallionniskalle, jota muistaessani vieläkin tunnen kylmiä väreitä hiipivän selkäpiitäni myöten, hän tyynesti pysähtyi, päästi kätensä aivan irti ja alkoi rauhassa virkistää itseään lusikallisella nuuskaa, katsellen sillä välin alas kuiluun, aivan kuin vankka maa ei olisi ollut kyynärää syvemmällä hänen allansa.

"Eipä näy eikä kuulu vielä liikuntoa alhaalta", hän sanoi sangen tyytyväisenä, kun nuuskan pusertama kyyneltulva oli lakannut juoksemasta. "Me pääsemme pohjalle asti kenenkään huomaamatta, Kuta. Edespäin!" ja alaskäsin alkoi taas matkamme.

Äkkiäpä sana "vou", joka syvimmän alakuloisuuden äänellä kirposi Ulan huulilta, sai minut pysähtymään ja täytti sieluni tuskalla, koska hyvin tiesin, ett'ei mikään vähäinen seikka olisi tällaista epätoivon huudahdusta hänen suustaan saanut lähtemään. Varovasti laskeutuen sille kallion kärjenteelle, jolla veljeni par'aikaa seisoi, huomasin hänen kovin neuvottomana tuijottavan allamme olevaan pimeään. Syy kävi minulle ihan selväksi, kun hän kuiskasi: "Tästä on kallio lohjennut alas taikka ovat Sirayon miehet kiskoneet irti kappaleen vuorta. Emme etemmäksi pääse, Kuta".

Se oli kurjin johtopäätös, mihin tulla saattoi, enkä ollut ensinkään halukas siihen suostumaan. Laskin että kolme neljännestä matkasta oli jo hyvässä turvassa päästy, ja kun rohkeuteni karttui samassa määrässä kuin väli väheni, päätin jatkaa kulkuani, vaikka sitten putoisinkin hengettömäksi jonkun risupensaan ystävälliseen syliin.

"Oletko ihan varma, ett'ei siinä mitään jalansijaa ole?" kysyin.

"Täydellisesti", kuului vastaus, ja alas kumartuen hän tunnusteli assegailla kallion seinämää. Se oli sileä eikä tuntunut missään lohkoa, jota myöten vuorikauriskaan olisi alaspäin päässyt.

"Täytyy palata takaisin", Ula sanoi synkästi; "asiaa ei käy auttaminen".

"Käy kuin käykin", lausuin. "Kuinka pitkältä luulet lähimpään syrjänteesen olevan?"

"Kaksikymmentä jalkaa", hän vastasi, "senverran kuin arvaamalla voin päättää".

Se ei siis laatuun käynyt. Joku ajatus laskeutua pyssyni olkahihnaa pitkin ja sitten loiskata alas loput matkaa, oli aivoihini iskenyt; mutta syvyys teki tuuman mahdottomaksi. "Olisi vaan köyttä", mutisin itsekseni, "niin voisi sitä käyttää, mutta vaatteeni ovat siihen tarkoitukseen hyödyttömät; orjantappurain o'at ovat ne rääsyiksi repineet".

"Vou", sanoi Ula taas, mutta tällä kertaa tyytyväisyyden äänellä. "Vaatteesi ovat rääpäleinä, veli, mutta minun ei ole. Anna tänne puukkosi. Täytyy olla joutuisa; sillä puolen tunnin päästä on valkoinen päivä".

Se oli kallis-arvoinen aatos. Kovasta härännahkaisesta kilvestä sai leikkaamalla köyden, kyllin vahvan kannattamaan raskaampiakin painoja kuin meidän ruumiimme ja kyllin pitkän ulottumaan syvemmällekin kuin kaksikymmentä jalkaa. Onneksi kallionkärki, jolla seisoimme, oli niin leveä että yhdellä kädelläni saatoin pidellä kilpeä, sill'aikaa kuin Ula kätevästi leikkeli sitä puukollaan. Kymmenessä minuutissa oli enää jäljellä paljas puualusta, ja silloin oli kädessämme vahva hihna, kaksitoista tai viisitoista kyynärää pituudeltaan.

"Vou", huudahti kumppalini kolmannen kerran, mutta tällä erää vilkkaimman ihastuksen äänellä, "me olemme saaneet ne onkeemme, veli. Siima järveen", ja hän loiskasi tuon paljastetun kilven puu-alustan allamme olevaan rotkoon. Kun se oli laskenut noin viidenkolmatta jalan päähän, tuntui se seisahtuvan ja liikuttamalla sitä hihnasta Ula sai kuuluviin äänen, jonka selvään ymmärsimme lähtevän jostakin vastaanhangoittelevasta pensaasta. "Olemme ennemmin alhaalla kuin ensin luulinkaan", hän kuiskasi. "Tämä on vuoren juuri, kiinnittäkäämme pää ja sitten menen minä ensiksi".

Tämä oli helpolla tehty assegain avulla, joka lujasti painettiin muutamaan kallionrakoon, ja käskien minun pysyä alallani, kunnes antaisi merkin, kumppanini nyt tarttui nahkahihnaan ja huolettomasti painui alas pimeään. Kuulin tuon jäykän keihään joka nytkäisemältä kirahtavan raossaan, mutta niin puu kuin nahka olivat parasta laatua, ja muutaman minuutin päästä sain äärettömäksi ihastuksekseni kuulla, kuinka kasvinveljeni ääni varovasti kuiskasi, että hyvässä turvassa saattoi laskeutua alas. Vielä hetken seisoin hänen vieressään; vaara oli ollut ja mennyt, kuilun pohjalla olevaan töykeään pensaikkoon oli vihdoinkin päästy.

Ensi työni nahkahihnan hellitettyäni oli ravistaa toveriani kädestä sydämmeni kyllyydessä; mutta Ula, aina käytännöllisenä kuiskasi: "Mun täytyy ylös jälleen; ei ensinkään käy päinsä jättää jälkeemme vihollisen nähtäväksi merkkiä täällä käynnistämme. Anna tänne puukkosi".

Hän joutuun leikkasi jämeän vaajan täyttämään assegain virkaa, joka niin uskollisesti oli ruumiimme koko painoa kannatellut, ja nostettuaan pyssyni olkapäiltään maahan, hän alkoi kiivetä hihnaa myöten ylös köysitaiturin notkeudella. Perille päästyänsä hän iski vaajan keihään sijaan, heitti hihnan kahdenkerroin ja löysästi vaajan ympäri ja seisoi ihmeen lyhyen ajan päästä taaskin luonani, jonka jälkeen hän helposti kiskoi hihnan alas ja vyhtesi sen yli olkansa. Eikä niinmuodoin jäänyt mitään merkkiä, joka vihollisen epäluuloja olisi herättää voinut.

"Aika terävät silmät niillä täytyy olla, jos vaajan äkkäävät", hän kuiskasi. "Mennään nyt. Ennen päivännäköä meidän on piiloon pääseminen".

Ei ollut kovinkaan vaikea meidän löytää notkelmaa, tarpeeksi pensaspeittoista tarkoitustamme vastaamaan; ja kun Ula assegaillaan, varovaisesti kyllä, oli tutkinut, ett'ei mikään viheriäinen inamba-käärme tai muu vahingollinen mato ennen meitä ollut paikkaa haltuunsa ottanut, niin asetuimme sinne suojaan ja tyhjensimme loput väkijuomaa pullostani virkistykseksi tuon äsken lopettamamme vaivaloisen työn jälkeen.

Ne monimutkaiset seikat, jotka vuorelta laskeutuessamme tapahtuivat, ovat kertoessamme hyvän ajan vaatineet. Mutta itse asiassa koko juttu oli vähemmässä kuin puolessa tunnissa suoritettu, siihen sekin aika laskettuna, mikä oli hukkaan kulunut tuon odottamattoman sattuman takia, joka vähältä oli ollut tehdä koko aikeemme tyhjäksi. Ylläkerrotun näytelmän henkilöille aika tuntui ijankaikkisen pitkältä; katselijasta se sitä vastoin mahdollisesti on ylenmäärin lyhkäinen.

Päästyämme kunnialla tästä tehtävämme kaikkein vaikeimmasta pulmasta, emme muuta voineet kuin pysyä piilopaikassamme kunnes päivä koittaisi ja aivottu rynnäkkö armeijan puolelta alkaisi. Sitten oli tulevainen toimemme tykkönään asianhaarain nojassa; ainoa turvallinen menetystapa tällä hetkellä oli hillitä levottomuuttamme ja odottaa, mitä tapahtuva olisi.

Mulla ei minkäänlaista käsitystä ollut paikan laadusta, mihin nyt olin joutunut; sillä vaikka usein olin Ingnutu-harjanteen etäältä nähnyt, en milloinkaan ollut käynyt Sirayo'n kraalissa. Nopeasti valkeneva päivä salli mun nyt nähdä, että olimme keskellä hajalleen viskatuita kallionlohkareita, jotka vuoren juurta reunustivat. Tämä juuri oli, kuten Ula mulle kertoi, milt'ei joka kohdallaan syviin onkaloihin lävistetty, jotka ahtaiden solien kautta yhtyivät notkelmiin ja niin muodostivat jonkinmoisen maanalaisen sokkelorakennuksen, mihin vaikka koko Tsululaisarmeija olisi pakoon mahtunut. Keskellä tätä mehiläispesän tapaista alaa seisoi Sirayo'n kraali, vahvan ampumareikäisen muurin ympäröimänä. Luonto oli sen niin varustanut, että uljaiden miesten puolustamana se näytti milt'ei mahdottomalta valloittaa. Kun tuossa makasin tirkistellen läpi pensaston ja miettien sitä vaikeata tehtävää, joka joukoillamme oli, niin huomasin aamun yhä enemmän valjetessa, että notkelma, missä piiloilimme, ulottui kauvas taaksepäin ja kuului nähtävästi samaan luolajaksoon, joka koko tienoon täytti. "Kuinka on mahdollista tässä mehiläispesässä lapsi raukkaa löytää?" ajattelin, mutta samassa matala huudahdus käänsi huomioni alangolle päin, jossa Brittiläiset etujoukot nyt marssivat näkyviin. Kohta jälkeen pääjoukkokin seurasi; muutaman minutin kuluttua rynnäkkö oli alkava.

Helppo on kuvailla, kuinka minä, pakolla kuin olin hiiskahtamatta näitä seuraavia tapauksia katselemaan, tarkastin jokaista armeijan liikuntoa, jokaista etenemistä. Sillä hyvin tiesin, että niiden menestyksestä riippui oma henkeni ja niiden, jotka olivat minulle kalliimmat maailmassa. Kylmä väre juoksi selkäpiitäni myöten, kun ensimmäinen pyssy paukahti. Kokonainen satamäärä seurasi, ja uljaasti kajahti miestemme hurrahuuto, Kafferilaisten, niin liittolaisten kuin vihollisten karjunnan säestämänä. Asemalta, jossa minä ja Ula olimme, ei päärynnäkköä näkynyt, koska esiinpistävä kallionhammas tältä puolen esti näköämme. Mutta kasvinveljeni sanoi, että toinen kylä sijaitsi tällä suunnalla; ja arvattavasti oli ylipäällikön tarkoitus valloittaa tämä ennenkuin päälinnoitukseen, varustettujen onkaloiden suojaamaan, käytäisiin käsiksi.

"Emmekö nyt saata lähteä?" kysyin – eikä ollut tässä tarvis kuiskuttaa, sillä taistelun jymy pauhasi ympärillämme, kajahtaen voimallisesti vuoren luolista ja tehden puheemme milt'ei kuulumattomaksi. "Soturit ovat ihan varmaan koolla kraalissa rynnäkköä torjumassa, ja ehkä tapaamme Minnan vartioitsematonna".

"Odota hetkinen", hän vastasi. "Kuule! Tsululaiset kiiruhtavat paraikaa valleille", hän hetken päästä lisäsi; "antaa niiden ehtiä sisäpuolelle, niin sitten uskallamme lähteä. Hist!" hän kuiskasi käheästi, kouristaen käsivarttani semmoisella voimalla, että monta päivää jälkeenpäin sininen rengas sitä koristi.

Tämä ponteva varoitus ei ollutkaan joutava, sillä useita pakenevia Tsuluja, kilvet ja assegait käsissään, riensi lymypaikkamme suun ohitse, kasvot taistelun kiihkosta hirmuisen tuimina. Että joukkomme olivat ensimmäisen kraalin valloittaneet, kävi selväksi niistä harvoista sanoista, jotka näiden miesten huulilta kirposivat, kuin myöskin yhä taukoavasta paukkeesta ja Brittiläisten iloisista hurrahuudoista; mutta muutamat äkkinäiset laukaukset tuontuostakin ilmoittivat, että vihollinen kumminkin vielä piteli puoltaan ryhmyisellä tantereella, mistä oli sangen vaikea sitä karkoittaa, ja kiivasta pensastaistelua kamppailtiin vielä tuon anastetun aseman ympärillä.

Tuskin nämät olivat poistuneet, kuin jo toinen joukkio läheni meitä, haavoitettua miestä kantaen, nähtävästi jotain korkeasukuista päällikköä, jonka pian saimme tietää yhdeksi Sirayon pojista.

"Älkää minua enää kiusatko", hän heikosti sopersi. "Laskekaa minut tähän ja antakaa mun kuolla; valkoiset koirat ovat olleet meitä vahvemmat. Viipykää!" hän lisäsi, kun kantajat olivat hänen laskeneet alas, muutaman kyynärän päässä lymypaikastamme. "Viipykää! Minun loppuni on tullut, mutta minä voin vielä kostaa. Valkoisen papin tytär on salaisessa luolassa. Tuossa, Gume ja Koka, assegaini, antakaa sen juoda hänen sydänvertansa; sitten kuolemani käy helpoksi. Tappakaa myöskin Nkungulu", hän murisi. "Noitapappi sanoi että olisin voittava; hän valhetteli. Kiiruhtakaa ja tuokaa aseeni, hänen verensä kastamina, takaisin. Joutukaa, henkeni ei mieli lähteä pois, ennenkuin tiedän saaneeni kostoa". Ja tuo julma roisto vaipui uupuneena seljälleen.

Puoli tusinaa pakenevia sotureita oli kuullut puheen lopun, ja innoissaan saada nauttia uhrin kuolemantuskista, he seurasivat noita molempia miehiä, jotka päällikkö oli murhaajan virkaan määrännyt; ja koko parvi katosi muutamaan kallion aukeamaan jonkun kyynärän päässä piilostamme, jättäen kuolevan miehen yksikseen.

"Seuraa", sanoi Ula, tarttuen lujasti assegaihin, ja vieläkin lujemmin katsahtaen minuun, "seuraa, Kuta, niin estämme tämän kehnon työn".

Kauhusta ja mielenliikutuksesta olin kipeä, mutta hoippuroin kumminkin kasvinveljeni jälkeen, joka ryntäsi luolakäytäviin, mistä saatoimme kuulla poistuvain murhamiesten jalkain kapseen, kun nämät mutkaisia teitä myöten kiiruhtivat salaiselle luolalle. Yksinäni olisin sokkeloihin ja mutkiin hukkunut, mutta Ulan tarkka korva oli varma oppaamme vihollisten jälkiä seuratessamme; ja yhtämittaisella puheellaan nämät eivät askeleidemme iskua kuulleet.

"Virittäkää revolverinne", Ula kuiskasi. "Sukkelaan, nyt ne puhuvat Nkungululle. Vou", ja hän harppasi eteenpäin, samalla kun kiljahdus, tuskan huuto pani ontelot luolat kaikumaan – kuninkaan noitapappi oli surmattu.

Mä nä'in kuinka kasvinveljeni sivalteli oikeaan ja vasempaan assegaillaan, mutta koko huomioni oli kiintynyt onkalon perälle, missä seisoi jättiläisen kokoinen metsäläinen, toinen käsi kiinni keltaisissa hivussuortuvissa, toinen kohotettuna pistämään vaaleata tyttöä, joka rukoillen katsoi häntä silmiin. Pistoolini laukesi, jymähtäen luolakäytävissä kuin kuusinaulainen kanuuna, ja murhamies, irti hellittäen, kaatui taaksepäin, ennenkuin oli ennättänyt surman-iskua iskeä. Vielä kaksi muuta laukausta kajahti, kaksi verenjanoista ilkiötä, jotka äkkinäisestä ilmestymisestämme olivat perinpohjin tyhmistyksissään, kaatui, ja silmänräpäyksessä olin asettunut Minnan ja kaiken enemmän vaaran väliin. Nä'in kuinka kasvinveljeni taisteli kuin jalopeura noiden toisien kanssa, ja kiiruhdin avuksi, kun äkkiä julma tuskan pisto tuntui ruumiissani. Minä tunsin että assegai oli syösty kylkeeni, tartuin suonenvedontapaisesti sen varteen ja maahan vaipuen menin tainnoksiin.

* * * * *

Kun taas toinnuin, makasin luolassa, joka ei kumminkaan vähääkään muistuttanut siitä maan-alaisesta vankikomerosta, missä ylläkerrotut seikat tapahtuivat. Tämä onkalo oli korkea, avara, ja päivä valaisi kirkkaasti sen sivustoja; tuo äskeinen oli matala ja pimeä todella sopiva näkymö murhenäytelmälle, joka vähältä oli ollut tapahtumaisillaan.

Ja kuinka erilaista se, mitä ympärilläni nä'in ja kuulin! Silloin aseiden huimaavaa kalsketta joka taholta; nyt kaikki oli rauhallista ja äänetöntä, ja silmäni kohtasivat kaksi ihmistä, jotka tuska kasvoissaan mua katselivat – ne olivat Arnold Beidermann ja Minna, hänen tyttärensä.

Kaikki seikat selvisivät silmänräpäyksessä muistissani – murhamieliset metsäläiset – tuon lemmityn olennon hento haamu, joka taipui kuoleman uhatessa – uljas kasvinveljeni, joka jalosti taisteli ylivoimaa vastaan. "Kiitos Jumalan", ajattelin, "Minna on pelastettu", ja minä ojensin käteni, jota Arnold lämpimästi puristi.

"Ja Ula? miss'on Ula?" sopersin. "Miks'en häntä täällä näe?"

Vanhan ystäväni kasvot synkistyivät, kyyneleet nousivat Minnan silmiin; mutta ennenkuin ehtivät vastata, kajahti laukaus useasta kiväristä yht'aikaa läpi ilman – toisen – vielä kolmannen kerran – sitten kaikki vaikeni.

"Onko se hänelle?" kysyin hurjistuneena; sillä totuus, kuin vaiston tuomana, välähti sieluuni.

"Hän kuoli kuin sankari ja on päässyt levolle soturin hautaan", kuiskasi Minna hiljaa nyyhkyttäen.

"Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!" sanoi Arnold Beidermann, "sillä jalompaa sydäntä – "

Viimeisiä sanoja en ikinä kuullut, sillä paljon verenjuoksun heikontamana menin toisen kerran tainnoksiin.

* * * * *

Monta sanaa ei enää kaivata. Minut kuljetettiin Sirayon luolasta Durban'iin, missä jouduin tottuneemman lääkärihoidon alaiseksi. Sanottiin että ainoastaan meri-ilma ja kylmempi ilma-ala saattoivat henkeni pelastaa. Niin, jättäen Etelä-Afrikalle ajaksi jäähyväiset, matkustin laivalla suoraa päätä Englantiin. Epäilenpä, olisinko matkan vaivoja päiväntasaajan helteisessä piirissä kestänyt ilman vaimoni hellää huolenpitoa; sillä Minna oli tullut puolisokseni ja Arnold oli meidät vihkinyt iltana ennenkuin laiva lähti matkalle. Appeni oli luvannut ottaa vanhan Landela raukan ja Nohemun turviinsa kunnes palajaisimme; ja viimeksimainitun hän toivoi saavansa kääntymään Kristin uskoon sekä rupeamaan vaimoni palvelukseen. Mulle on kerrottu että Jan ja Edward Dirksen'it kunnostivat itseään Allingham'in joukossa, mutta yksityisseikat eivät korviini ole tulleet, koska ei kumpikaan nuorista jättiläisistä ollut erittäin halukas kirjeenvaihtoon.

Lääkärit arvelevat että vuoden oleskeleminen Englannissa saa minut entisiin voimiini; mutta sitä en usko, sillä assegain pisto kylkeen ei ole mikään leikin asia. Kaikkinainen syy on minulla kumminkin olla kiitollinen siitä, että vielä olen hengissä. Ja jos löytyy asiaa, joka voi enentää rakkauttani vaimooni, niin on se kesyttömän veljeni muisto, tuon uljaan, jalon sydämmen, joka nyt nukkuu Ingnutu-kukkulan juurella ja joka, lahjoittaessaan mulle miehen kalleimman helmen, lempivän puolison, samalla soi minulle onnen murehtia sellaista veljeä.