Kitobni o'qish: «Hamlet»

Näytelmän henkilöt:

CLAUDIUS, Tanskan kuningas.

HAMLET, edellisen kuninkaan poika ja nykyisen veljenpoika.

HORATIO, Hamletin ystävä.

POLONIUS, ylimmäinen kamariherra.

LAERTES, hänen poikansa.

VOLTIMAND, |

CORNELIUS, |

ROSENCRANZ, | Hoviherroja.

GYLDENSTERN, |

OSRICK, |

Aatelismies. |

Pappi.

MARCELLO, | Sotaherroja.

BERNARDO |

FRANSISCO, sotamies.

REINHOLD, Poloniuksen palvelija.

Sotaväen päällikkö.

Englannin lähettiläitä.

Hamletin isän haamu.

FORTINBRAS, Norjan prinssi.

Näyttelijöitä.

Kaksi haudankaivajaa.

GERTRUD, Tanskan kuningatar, Hamletin äiti.

OPHELIA, Poloniuksen tytär.

Hoviherroja ja hovinaisia, upseereja, sotamiehiä, merimiehiä, lähettiläitä ja seuralaisia.

Tapahtumapaikka: Tanska.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Helsingörissä. Terassi linnan edustalla

(Fransisco pitää vahtia. Bernardo tulee.)

BERNARDO

 
Ken siellä?
 

FRANSISCO

 
Ei, mulle vastatkaa! Seis! Ken se on?
 

BERNARDO

 
Eläköön kuningas!
 

FRANSISCO

 
                  Bernardo?
 

BERNARDO

 
                            Sama mies.
 

FRANSISCO

 
Tulette tunnokkaasti määräaikaan.
 

BERNARDO

 
Kakstoista kello on; käy maata sinä.
 

FRANSISCO

 
Päästöstä kiitän; onkin tuiman kylmä,
Ja mieltä kourii.
 

BERNARDO

 
                  Onko kaikki ollut
Rauhaista?
 

FRANSISCO

 
           On; ei hiiren hiiskausta.
 

BERNARDO

 
Hyvä! Herran haltuun! Vahtikumppanini
Jos kohtaatte, Horation ja Marcellon,
Niin sanokaatte, että kiirehtivät.
 

FRANSISCO

 
He tulevat jo, luulen. – Seis! ken siellä?
 

(Horatio ja Marcello tulevat.)

HORATIO

 
Maan ystäviä.
 

MARCELLO

 
              Tanskan vasalleita.
 

FRANSISCO

 
Jumalan haltuun!
 

MARCELLO

 
                 Hyväst', oiva poika!
Ken vahtivuoross' on?
 

FRANSISCO

 
                      Bernardon vuoro.
Jumalan haltuun!
 

(Menee.)

MARCELLO

 
Hoi! Bernardo!
 

BERNARDO

 
               Mitä?
Horatioko?
 

HORATIO

 
           Samaa sorttia.
 

BERNARDO

 
Horatio, terve! Terve, Marcello!
 

MARCELLO

 
Tän' yönä onko taas se nähty, mitä?
 

BERNARDO

 
En mitään ole minä nähnyt.
 

MARCELLO

 
Horatio sen mielenhoureeks väittää,
Eik' usko sitä, vaikka kahdesti
Me olemme tuon hirmunäyn nähneet;
Sen vuoksi häntä vaadin tämän yösen
Kanssamme valvomaan, niin että, taas
Jos näky ilmaantuu, hän havaintomme
Sais vahvistaa ja sitä puhutella.
 

HORATIO

 
Pah, joutavia!
 

BERNARDO

 
               Istukaahan hetki;
Ahdistan vielä kerran korvianne,
Jotk' ovat kuurot tälle ilmiölle,
Min kahten' yönä näimme.
 

HORATIO

 
                         Istukaamme
Ja kuulkaamme, mit' ilmi tuo Bernardo.
 

BERNARDO

 
Menneenä yönä,
Kun tähti tuo, mi länsi-ilmall' on,
Valaisi retkellään sen taivaankulman,
Miss' säteilee se nyt, me näimme, minä
Ja Marcello, kun kello juur' löi yksi —
 

MARCELLO

 
Vait! Hiljaa! Kah, se tuossa taasen tulee!
 

(Haamu ilmestyy.)

BERNARDO

 
Kuningas-vainaan muoto aivan.
 

MARCELLO

 
                              Sinä,
Lukenut mies, Horatio, puhu sille.
 

BERNARDO

 
Ilmetty kuningas, vai kuin, Horatio?
 

HORATIO

 
Niin on; – mun valtaa hämmästys ja kauhu.
 

BERNARDO

 
Puhetta vartoo se.
 

MARCELLO

 
                   Horatio, puhu!
 

HORATIO

 
Ken olet sa, jok' anastat yön vallan
Ja sota-asun kirkkaan, jossa Tanskan
Kuningas-vainaa täällä ennen kulki?
Nimessä taivaan vaadin sua, puhu!
 

MARCELLO

 
Se vihoissaan on.
 

BERNARDO

 
                  Kah, se astuu pois!
 

HORATIO

 
Seis! puhu! Puhu, sua vaadin, puhu!
 

(Haamu katoaa.)

MARCELLO

 
Se katosi, ei vastata se tahdo.
 

BERNARDO

 
Horatio, mitä? Kalvas oletten
Ja vapisette; eikö muuta tuo
Kuin mielenhouretta? Mit' arvelette?
 

HORATIO

 
En, Jumal' auta, tuot' ois uskonut,
Jos sit' ei selvään takais omat silmät.
 

MARCELLO

 
Kuninkaan muotoinen se eikö ollut?
 

HORATIO

 
Kuin sinä itsesi.
Juur' tuommoinen häll' oli sota-asu,
Kun taistellen hän korskan Norjan voitti;
Noin tuima näkönsä, kun vihapäissään
Hän jäällä Puolan rekijoukot löi.
Se kummallista on.
 

MARCELLO

 
Noin, kahdesti, juur' tähän aave-aikaan
Hän ryhdill' uljaall' ohi vahdin astui.
 

HORATIO

 
Mit' erittäin tuo merkitsee, en tiedä,
Mut ylipäin sen ennustavan luulen
Murrosta suurta valtakunnassamme.
 

MARCELLO

 
Niin, istukaa, ja sanokoon ken tietää,
Miks tähän kovaan, tarkkaan vahdinpitoon
Yöt kaiket alamaista kiusataan?
Miks vaskitykkej' aamust' iltaan tehdään
Ja tuodaan sotatarpeit' ulkomailta?
Miks pakkotyöllä laivanveistäjöitä
Niin kiusataan, ett' areks muuttuu pyhä,
Mi syynä, että tuskalloinen kiire
Yön tekee päivän apukumppaniksi?
Ken siihen vastaa?
 

HORATIO

 
                   Minä. Ainakin
On huhu tämä: viime kuninkaamme,
Sen, jonka haamun juuri äsken näimme,
Tuo Norjan Fortinbras, kuin tiedätten,
Kopean vallanhimon yllykkeestä,
Sotahan vaati; uljas Hamletimme
– Tää puoli mailmaa hänet siksi tiesi —
Löi Fortinbrasin, joka sinetöidyn
Ja lain ja heraldiikan vahvistaman
Sovinnon mukaan, henkens' ohessa,
Menetti voittajalle kaikki maansa.
Vastikkeeks kuninkaamme oli pannut
Maan yhtä suuren, jonka Fortinbras,
Jos voitti hän, ois omaksensa saanut,
Juur' niinkuin nyt, sen saman sovinnon
Ja säädöskirjan mukaan, hänen maansa
Sai Hamlet. Nytpä nuori Fortinbras,
Tulista, hurjaa kiivautta täynnä,
On sieltä, täältä, Norjan rantamailta
Kokoillut maattomia huimapäitä,
Ravinnon, leivän palkast', yritykseen,
Mi kysyy mieltä: tarkoitus ei muu,
– Jonk' aivan hyvin valtiomme tuntee, —
Kuin miekka kädessä ja väkivoimin
Taas voittaa meiltä maat nuo mainitut,
Jotk' isä kadotti. Ja se, ma luulen,
Pääperustus on meidän varustuksiin,
Syy vahdinpitoomme, ja tämän kiireen
Ja hälinän ja homman alkujuuri.
 

BERNARDO

 
Ma luulen aivan samaa; senvuoks kai
Tuo aavenäky aseiss' ohi vahdin
Noin kulkee, hahmossa sen kuninkaan,
Jok' on ja oli näihin sotiin syypää.
 

HORATIO

 
Se tolmaa on, mi sokaa hengen silmät.
Vähäistä ennen suuren Julion surmaa,
Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla,
Tyhjentyi haudat, ruumiit liinoissaan
Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat;
Veristä kaste, pilkkuj' auringossa,
Tähdillä tulipyrstöt, ja tuo tähti,¹
Tuo kostea, Neptunin vallan perus,
Kuin tuomiopäivän pimeyttä kitui.
Ja yhtäläiset kauhun ajan enteet —
Ikäänkuin sallimuksen airuina
Ja johdantona siihen, mitä seuraa —
Nyt vuoroin maassa, taivaass' ilmestynnä
On meidän maallemme ja kansallemme. —
Mut vaiti! hiljaa! kas, se palajaa!
 

(Haamu palajaa.)

 
Sen puhki astun, vaikka se mun nielis. —
Seis, aave! Jos sull' ääntä on tai kieli,
Niin puhu!
Jos tehtäviss' on joku hyvä työ,
Mi rauhan sulle tois ja armon mulle,
Niin puhu!
Jos tiedossas on maasi kohtalo,
Jonk' ennalt' arvaamalla välttää vois,
Niin puhu!
Tai maan jos helmaan kätkenyt sä olet
Eläissäs ryöstetyitä aarteita
 

Ja senvuoks aaveena nyt kummittelet, (Kukko laulaa.)

 
Niin puhu! Seis ja puhu! – Marcello,
Sit' estä.
 

MARCELLO

 
Iskenko ma pertuskalla?
 

HORATIO

 
Tee se, jos ei se jää.
 

BERNARDO

 
                       Se tääll' on.
 

HORATIO

 
                                     Täällä!
 

(Haamu katoaa.)

MARCELLO

 
Se poissa on!
Se on niin juhlallinen, vääryytt' oisi
Vähääkään sille väkivaltaa tehdä;
Se on, kuin ilma, haavoittumaton,
Ja tyhjät iskumme vaan häijyint' ivaa.
 

BERNARDO

 
Puhua aikoi se, kun lauloi kukko.
 

HORATIO

 
Mut säpsähti, kuin syntinen, kun kuulee
Lain pelottavan haaston. Olen kuullut,
Ett' aamun sotatorvi, kukko tuo,
Kimeellä, rämäkällä kurkullaan
Herättää päivän jumalan; sen ääni
Vedestä, maasta, tulest', ilmast' ajaa
Kaikk' eksyneet ja harhailevat henget
Pois kunkin piiriinsä; ja todeks sen
Tää seikka vahvistaa.
 

MARCELLO

 
                      Se katosi,
Kun kukko laulaa alkoi. Kerrotaan,
Ett' aina, kun se aika joutuu, jolloin
Tuloa Vapahtajan vietetään,
Niin laulaa kaiken yön tuo aamulintu.
Nyt, kerrotaan, ei ykskään henki liiku,
Yöt ovat raittihit, ei tähdet koske,
Ei taiat tartu eikä noidat hurmaa,
Niin armias ja pyhä on se aika.
 

HORATIO

 
Sen olen kuullut ja sen osaks uskon.
Vaan katso, koitar, punaviitta yllään,
Tuoll' idäss' astuu vuoren kastehelle.
Nyt matkahan; ja – se mun neuvoni —
Nuorelle Hamletille kertokaamme
Tään-öinen näky. Hengelläni vannon,
Ett' aave, meille mykkä, hälle haastaa.
Tuon suostutteko ilmoittamaan hälle,
Kuin velvollisuus on ja rakkaus vaatii?
 

MARCELLO

 
Se tehkäämme, ma pyydän; tiedän, missä
Paraiten hänet kohtaa tähän aikaan.
 

(Menevät.)

 
Toinen kohtaus.
Sama seutu. Juhlahuone.
 

(Kuningas, kuningatar, Hamlet, Polonius, Laertes, Voltimand, Cornelius, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)

KUNINGAS

 
Vaikk' armaan Hamlet veljen kuolemasta
On muisto veres ja siis meidän pitäis
Suruissa huokailla, ja valtakunnan
Yhdeksi murheen otsaks kurtistua,
Niin sentään järki voittanut on luonnon.
Ett' älyllä me häntä murhehdimme,
Samalla muistellen myös itseämme.
Olemme senvuoks entis-kälymme,
Nykyisen meidän kuningattaremme,
Tään uljaan vallan kruununperijän,
Niin sanoaksen' iloll' ehkäistyllä, —
Vesissä toinen silmä, toinen kirkas,
Hääitkulla ja peijaisriemulla,
Ja tasan ilot, murheet punniten, —
Vihille vienyt, estämättä kuullen
Viisaita neuvojanne, jotka vapaast'
On tähän taipunehet. Kiitos siitä!
Nyt, tietäkää, on nuori Fortinbras, —
Halveksuin arvoamme, taikka luullen,
Ett' armaan veli-vainaan kuolon kautta
Valtamme liitteistään on höltynyt, —
Perustuin tähän voiton unelmaan,
Hyväksi nähnyt meiltä kiristää
Lähetin kautta takaisin ne maat,
Jotk' isäns' uljahalle veljellemme
Lain mukaan kadotti. – Sen verran siitä.
Nyt itseemme ja tähän istuntoon!
On laita tämä: tässä kirjoittanna
Olemme Fortinbrasin sedälle, —
Mi heikko sairas on ja tuskin kuullut
On veljenpojan vehkeistä, – ett' esteen
Hän panis niille, vallankin kun pestaus
Ja väen-otto, kulungit ja kaikki
Kohtaapi Norjan kansaa. Lähetämme
Siis teidät, Cornelius ja Voltimand,
Tään tervehdyksen vanhaan Norjaan viemään;
Mut neuvotteluun kuninkahan kanssa
Isompaa valtaa emme anna teille,
Kuin myöntää nämä selvät pykälät.
Hyvästi, kiire taatkoon innostanne!
 

CORNELIUS

 
Nyt, kuten aina, sitä osotamme.
 

KUNINGAS

 
Sen uskon. Herttaiset jäähyväiset!
 

(Voltimand ja Cornelius menevät.)

 
Ja nyt, Laertes, mitä uutta sulla?
Sull' ompi pyyntö; se mik' on, Laertes?
Ei tehdä Tanskan kuninkaalle hukkaan
Älykäst' anomusta. Mitä voisit
Sä pyytää, jot' en pyytämättäs antais?
Ei pää niin sydämmelle heimoa,
Suun palvelijaks käsi ei niin altis
Kuin isällesi Tanskan valta-istuin.
Laertes, mitä tahdot?
 

LAERTES

 
                      Kuninkaani,
Suotuista lupaa Ranskaan palata,
Jost' omin ehdoin tänne Tanskaan tulin
Valani tuomaan kruunauksessanne.
Nyt tehtävä kun tehty on, niin myönnän,
Ett' aatos, mieli jälleen Ranskaan palaa,
Odottain armollista lupaa teiltä.
 

KUNINGAS

 
Suostuuko isäsi! Polonius, sano.
 

POLONIUS

 
Niin, kuninkaani, pyynnöll' ahkeralla
Lupani hitaan voitti hän, ja vihdoin
Mä hälle annoin raskaan suostumuksen;
Mä pyydän, suokaa hälle lupa lähtöön.
 

KUNINGAS

 
Käy onnees kiinni; vallassas on aika,
Sit' avuillasi tahtos mukaan käytä. —
Nyt Hamlet lankoni ja poikani. —
 

HAMLET (Syrjään.)

 
Parempi lankoa, poikaa huonompi.
 

KUNINGAS

 
Miks yhä vielä pilvet sinut peittää?
HAMLET. Te erhetytte, mull' on päivää liiaks.
 

KUNINGATAR

 
Yön värit nuo pois heitä, hyvä Hamlet,
Ja ilosilmin kuninkaasen katso.
Äl' ijäti, noin silmät maassa, kallist'
Isääsi mullast' etsi. Kellä henki, —
Se jokapäiväistä, – sen hauta vie,
Ja kuolon kautt' on ijäisyyteen tie.
 

HAMLET

 
Niin rouva hyvä, jokapäiväist' on se.
 

KUNINGATAR

 
Miks siis niin oudoks sinusta se näkyy?
 

HAMLET

 
Ei näy, se on. Ma näköä en tunne.
Ei tumma viittan' yksin, äiti hyvä,
Ei musta, juhlallinen muotipuku,
Eik' ahtaan hengen raskaat huokaukset,
Ei, eikä silmäin runsaat kyyneltulvat,
Eik' alas maahan luotu katsanto,
Ei surun kaikki laadut, tavat, muodot
Mua ilmi tuo: ne kaikk' on näköä,
Ne teeskelyit' on, joita sopii näyttää;
Sisässä mull' on, mik' ei näkyvää.
Ja surun ulkokorua vaan nää.
 

KUNINGAS

 
Se kaunist' on ja kiitettävää, Hamlet,
Ett' isällesi murhe-veron maksat.
Mut, tiedä, kuoli isäsikin isä,
Ja samoin tämänkin, ja jälkeenjääneen
On lapsen velvollisuus jonkun aikaa
Surua kantaa; mutta lakkaamatta
Noin valittaa on miehuutonta huolta
Ja jumalatont' uppiniskaisuutta.
Osoittaa ynseyttä Luojaa kohtaan,
Sydäntä velttoa ja hurjaa mieltä
Ja tyhmää, kuritonta järkeä;
Mi täytymyst' on ja niin yleistä
Kuin tavallisin seikka aistillemme,
Miks tyhmän itsepäisnä sitä panna
Noin sydämmelle? Hyi! se rikost' on
Vainaata, luontoa ja Luojaa kohtaan,
Se kumoo järjen, jonka vanha lause
On isäin kuolo, ja jok' yhä huutaa
Niin ensi kuolleest' äsköisehen saakka:
"Se täytymyst' on!" Heitä siis, ma pyydän,
Tuo murhe hyödytön, ja isänäsi
Mua pidä; maailma sen tietäköön,
Ett' olet sinä lähin saamaan kruunun;
Ja rakkautt' en osoita ma sulle
Vähemmän hellää, kuin mit' armain isä
Pojalleen suo. Mit' aikeeseesi tulee
Palata jälleen Wittenbergin kouluun,
Niin on se aivan toivoamme vastaan;
Siis rukoilemme, suovu tänne jäämään
Silmäimme lempiturviin, ensimäiseks
Hovimieheks, langoksemme, pojaksemme.
 

KUNINGATAR

 
Äl' anna äitis turhaan pyytää, Hamlet:
Jää tänne, älä lähde Wittenbergiin.
 

HAMLET

 
Kaikessa teitä, rouva, tottelen.
 

KUNINGAS

 
Kas sepä armas, kaunis vastaus.
Niin, Tanskaan jää, kuin mekin. – Tulkaa, rouva.
Hamletin jalo, vapaa suostumus
Hiveltää sydäntäni; joka maljan,
Min kuningas sen muistoks tänään juopi,
Tykistöt kertovat on taivahalle,
Ja kuninkahan kilistäissä kaikuin
Maan jylinähän taivas vastaa. Tulkaa.
 

(Torven toitotusta. Kuningas, kuningatar, Polonius

 
    ja Laertes menevät.)
 

HAMLET

 
Oi, että tämä tiukan tiukka liha
Hajoisi, sulaisi ja kasteeks liukeis!
Oi, miksi taivaan Herra itsemurhan
La'issaan kielsi? Oi mun Jumalani!
Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Tään mailman kaikki toimi minust' on!
Hyi! hyi! Se ruokoton on kasvitarha,
Mi siementyyppi; runsaat rikkaruohot
Sen höystäin peittää. Niiksikö on tullut!
Kaks kuukautta vaan kuollut! – ei, ei kahta;
Niin uljas kuningas; tuon suhteen niinkuin
Apollo Marsyaan; niin hellä äidilleni,
Ett'ei tään poskiin taivaan tuulet saaneet
Tylysti kosketella. Maa ja taivas!
Muistanko oikein? Niin hän riippui kiinni
Isässäni, kuin kiihtynyt vain himo
Ois nautinnostaan. Ja sentään, kuukaus vain!
Mut pois se aatos! – Heikkous, vaimo, nimes!
Vain lyhyt kuukaus; rikki viel' ei kengät,
Joill' isä-raukan ruumista hän saattoi,
Nioben lailla itkein; – hän, niin hän, —
Voi suas! elukkakin järjetön
Ois surrut kauemmin, – setäni vaimo.
Isäni veljen, jok' on isääni
Min minä Herkuleeseen. – Kuukaus vaan!
Ennenkuin valekyyneleitten suola
Veristä silmää punaamasta herkes,
Hän miehen otti! – Kiirett' inhoittavaa,
Rutsaiseen vuoteesen noin vinhaan syöstä!
Ei hyvää tää, ja hyvää täst' ei lähde.
Vaan murru, sydän! kieltä en saa käyttää.
 

(Horatio, Bernardo ja Marcello tulevat.)

HORATIO

 
Oi, terve, herra prinssi!
 

HAMLET

 
Hupaista nähdä teidät terveinä;
Horatio, – niin totta kuin ma elän!
 

HORATIO

 
Niin herra, köyhä palvelijanne aina.
 

HAMLET

 
Hyv' ystävä, nuo nimet vaihtakaamme.
Vaan miks, Horatio, Wittenbergin jätit? —
Marcello?
 

MARCELLO

 
          Prinssi hyvä. —
 

HAMLET

 
Hupaista nähdä teitä. – Hyvää iltaa! —
Vakaasti, miksi Wittenbergin jätit?
 

HORATIO

 
Halusta laiskuutehen, prinssi hyvä.
 

HAMLET

 
Sit' en sois vihamieheltäsi kuulla:
Niin et sä kiusata voi korviani,
Ett' uskoisin, mit' itseäsi vastaan
Nyt todistat: sa laiskuri et ole.
Vaan mitä teet sa Helsingörissä?
Viel' opit juopoks ennen lähtöäsi.
 

HORATIO

 
Isänne hautajaisiin tänne tulin.
 

HAMLET

 
Rukoilen, koulukumppani, pois pilkka;
Emoni häihin varmaankin sa tulit.
 

HORATIO

 
Niin tosiaan, ne oli kohta jälkeen.
 

HAMLET

 
Tarkkuutta, näet! Peijaisleivokset
Hääpöytään pantiin kylmiltänsä. – Tiedäs,
Pahimman vihamiehen' taivaass' ennen
Tavannut oisin, kuin sen päivän nähnyt. —
Isäni, – luulen näkeväni isäni.
 

HORATIO

 
Miss', armas prinssi?
 

HAMLET

 
                      Hengessään, Horatio.
 

HORATIO

 
Näin hänet kerran; uljas kuningas.
 

HAMLET

 
Hän oli mies, hän, kerrassansa mies,
En milloinkaan näe hänen vertaistansa.
 

HORATIO

 
Näin hänet viimeis-yönä, luulen ma.
 

HAMLET

 
Kenenkä näit?
 

HORATIO

 
              Isänne, kuninkaan.
 

HAMLET

 
Isäni, kuninkaan!
 

HORATIO

 
Hillitkää hetkeks hämmästystänne,
Ja kuulkaa tarkkaan, kun ma kerron teille,
Nää herrat tässä todistajiks ottain,
Sen ihmeen.
 

HAMLET

 
            Herran tähden, anna kuulla.
 

HORATIO

 
Kaks yötä peräkkäin on nämä herrat,
Marcello ja Bernardo, vartiollaan,
Hiljaisen, haudankolkon kesk'yön aikaan,
Isänne kaltahisen haamun nähneet,
Mi, päästä jalkaan täydess' asussa,
Ilmestyy, juhlamarssiss' astuu verkkaan
Ja hiljaa ohi: kolmasti näin heidän
Pelosta tuijoittavain silmäins' ohi
Hän kulkee, valtikkansa matkan päässä;
Mut kauhusta he melkein hyyksi hyytyin,
Vait ovat, aivan mykkinä. Tuon mulle
He pelon arkuudella kuiskasivat,
Ja kolmantena yönä läksin myötä.
Juur' niinkuin oli kerrottu, niin ajan
Kuin muodon suhteen, totta joka sana,
Tul' aave. Tunsin isänne; tää käsi
Ei niin tuon kaltainen.
 

HAMLET

 
                        Se missä nähtiin?
 

MARCELLO

 
Terassilla, miss' oltiin vahdissa.
 

HAMLET

 
Ja puhuittenko sille?
 

HORATIO

 
                      Puhuin, mutta
Ei vastausta; kerran toki, luulen,
Hän nosti päätänsä ja teki liikkeen,
Kuin oisi aikonut hän puhua,
Mut silloin raikkaast' aamukukko lauloi,
Ja laulun kuullessaan hän riensi matkaan
Ja näkyvistä katos.
 

HAMLET

 
                    Sangen kummaa!
 

HORATIO

 
Se totta on, niin totta kuin ma elin;
Velvollisuudeksemme katsoimme
Siit' antaa teille tiedon.
 

HAMLET

 
                           Toden totta,
Tuo mua huolettaapi, hyvät herrat.
Ja tekö vahdiss' ensi yönä?
 

MARCELLO ja BERNARDO

 
                            Me.
 

HAMLET

 
Aseissa, kuin?
MARCELLO ja BERNARDO.
               Aseissa.
 

HAMLET

 
                        Päästä jalkaan?
 

MARCELLO ja BERNARDO

 
Kiireestä kantapäähän.
 

HAMLET

 
                       Kasvoj' ette
Siis nähneet?
 

HORATIO

 
              Näimme: silmikko ol' auki.
 

HAMLET

 
No, näyttikö hän tuimalta?
 

HORATIO

 
Katseessaan murhett' enemmän kuin vihaa.
 

HAMLET

 
Punainenko vai kalvas?
 

HORATIO

 
                       Kalvas aivan.
 

HAMLET

 
Ja silmät teihin luodut?
 

HORATIO

 
                         Lakkaamatta.
 

HAMLET

 
Siell' oisin olla tahtonut.
 

HORATIO

 
                            Se varmaan
Ois teitä hirvittänyt.
 

HAMLET

 
                       Luultavasti,
Niin, luultavasti. Viipyikö se kauan?
 

HORATIO

 
Sill' aikaa hyvin lukea voi sataan.
 

MARCELLO ja BERNARDO

 
Kauemmin, kauemmin.
 

HORATIO

 
                    Ei sillä kertaa,
Kun minä näin sen.
 

HAMLET

 
                   Parta harmaa? niinkö?
 

HORATIO

 
Kuin hänen eläissänsä: mustahtavan
Hopean-harmaa.
 

HAMLET

 
               Vahtiin tulen yöksi;
Kenties se taasen tulee.
 

HORATIO

 
                         Tulee varmaan.
 

HAMLET

 
Jos hahmoss' armaan isäni se tulee,
Ma sitä puhutan, vaikk' aukeis horna
Ja vaikenemaan vaatis. Pyydän teitä,
Jos tähän saakka näyn peittää voitte,
Siit' olkaa hiiskumatta vastakin.
Ja vaikka mitä tapahtuis tän' yönä,
Se merkitkää, mut vaiti siitä olkaa;
Palkitsen rakkautenne. Herran haltuun!
Terassill' ennen kahtatoista teidät
Siis kohtaan.
 

KAIKKI

 
              Teidän palvelijanne.
 

HAMLET

 
Ei, ystäväni niinkuin minä teidän.
Hyvästi!
 

(Horatio, Marcello ja Bernardo menevät.)

 
         Aseiss' isänikö haamu!
Ei oikein laita; konnuutt' aavistan.
Jos yö jo oisi! Hiljaa, sielu, siksi!
Työt kehnot ihmissilmä ilmi saa,
Vaikk' allensa ne peittäis vankka maa.
 

(Menee.)

 
Kolmas kohtaus.
    Huone Poloniuksen talossa.
 

(Laertes ja Ophelia tulevat.)

LAERTES

 
Kaluni laivall' ovat; hyvästi!
Kun tilaisuutta on ja tuulet sopii,
Äl' uinaa, sisko, tietoj' anna mulle.
 

OPHELIA

 
Sit' epäiletkö?
 

LAERTES

 
                Mitä Hamletiin
Ja hänen lemmenvehkeisiinsä tulee,
Se tapaa vaan on, veren tuoma oikku,
Keväinen kukka, varhainen, mut hento,
Suloinen, mutta pian haihtuvainen,
Vaan tuoksua ja hetken huvitusta,
Ei muuta.
 

OPHELIA

 
          Eikö muuta?
 

LAERTES

 
                      Ei, ei muuta.
Näet, luonnon varttuess', ei yksin ruumis
Ja jänteet vartu; kun tuo templi kasvaa,
Edistyy sielun sekä hengen voimat
Samassa myös. Kenties hän nyt sua lempii,
Ja viel' ei tahdon puhtautta tahraa
Likainen vilppi; mutta varo, hällä
Suur' arvo on, eik' omaa tahtoa,
Sill' itse hän on säätyns' alamainen;
Hän ei saa, halvan kansan lailla, itse
Valita; sillä valtakunnan etu
Ja onni riippuu hänen naimisestaan,
Ja senvuoks hänen valintansa määrää
Sen ruumiin suostumus, min pää hän on.
Jos nyt hän sanoo sua lempivänsä,
Niin viisast' on hänt' uskoa sen verran,
Kuin säätynsä ja asemansa mukaan
Hän teossa voi näyttää; siis sen verran,
Kuin Tanskan kansan yhteis-ääni myöntää.
Siis varo, mikä tahra kunnialles,
Jos, liiaks suostuin hänen lauluihinsa,
Sydämmes hukkaisit ja puhtaan aartees
Avaisit hillittömän himon saaliiks.
Ophelia, kallis sisko, varo tuota;
Ja lempes jälkijoukoss' aina pysy,
Himojen vaaroist', iskuist' etähällä.
Sive'in impi on jo tuhlaavainen,
Jos kuulle sulonsa hän paljastaa.
Parjaajan ruoskaa puhtainkaan ei vältä;
Syö usein mato kevään kukkaset,
Viel' ennenkuin ne silmikostaan puhkee;
Ja nuoruudenpa raittiiss' aamukasteess'
On ilmanhengen myrkky tarttuvaisin.
Siis varo! Pelko luotettavin suoja
Ja nuoruus pahin viettelysten tuoja.
 

OPHELIA

 
Sun hyvän oppis suljen sydämmeeni
Sen vartijaks. Mut, veikko, älä ole
Kuin inha pappi, joka muille näyttää
Tiet' ohdakkeista, jyrkkää taivaaseen,
Mut pöyhkeän ja irstaan rentun lailla
Himojen kukkastietä itse kulkee,
Hyläten omat neuvons'.
 

LAERTES

 
                       Älä pelkää.
Liiaksi viivyn; – mutta tuossa isä!
 

(Polonius tulee.)

 
Kahdesti siunatull' on kahden onni,
Ja kahdet jäähyväiset hyvää tietää.
 

POLONIUS

 
Laertes, vielä täällä? Hyi! Pois laivaan!
Purjeittes liepeillä jo tuuli liehuu;
Sua varrotaan. Tuoss', – ota siunaus!
 

(Laskee kätensä Laerteen pään pilalle.)

 
Ja nämät harvat säännöt muistoos paina:
Äl' ääneen lausu mietteitäs, ja tekoon
Äl' äkkipikaist' ajatusta laske.
Sa nöyrä ole, vaan äl' alhainen;
Jos hyväks koitellun saat ystävän,
Sydämmees sido hänet vaskiköysin;
Mut kättäs älä hiestaa liittymällä
Jokaiseen höyhettömään keltanokkaan.
Sa riitaa karta, vaan jos riitaan joudut,
Niin laita, että riitamies sua karttaa.
Jokaista kuule, harvan kanssa haasta;
Syyt ota varteen, tuomiotas säästä.
Pukusi komea, jos varas sietää,
Vaan turha ei, ei kirjava, mut uljas,
Sill' usein miestä puvust' arvostellaan,
Ja Ranskan korkeimmilla säätyläisill'
On, erittäinkin tässä, hieno aisti.
Äl' ota lainaa, äläkä myös anna,
Sill' usein laina ystävän vie myötään,
Ja veloist' aisti talouden tylstyy.
Mut etenkin: äl' itseäsi petä,
Ja siitä seuraa, niinkuin päivää yö,
Ett'et voi pettää muita. Herran haltuun!
Nää neuvot siunauksessa kypsykööt!
 

LAERTES

 
Nöyrimmät jäähyväiset, isä hyvä!
 

POLONIUS

 
Jo aika rientää; mene, seuras vartoo.
 

LAERTES

 
Ophelia, hyvästi! ja muista tarkoin
Mun sanani.
 

OPHELIA

 
            Ne muistohoni olen
Ma sulkenut; sun hallussas on avain.
 

LAERTES

 
Hyvästi!
 

(Menee.)

POLONIUS

 
Ophelia, hän mitä sanoi sulle?
 

OPHELIA

 
Luvalla lausuin, sanan Hamletista.
 

POLONIUS

 
Haa! Sepä oivaa! Kerrottu on mulle,
Ett' aivan usein nykyaikaan luonas
Hän viettää joutohetkiään, ja sinä
Hänt' alttiist' otat suosiolla vastaan.
Jos niin on, – niinkuin mulle, varoitukseks,
On kerrottu, – niin sen ma sulle sanon,
Ett' itseäs et käsitä niin selvään,
Kuin kunnias ja tyttäreni tulis.
Mik' ompi teillä työnä? Sano totuus.
 

OPHELIA

 
Usean rakkauden merkin mulle
Hän suonut ompi.
 

POLONIUS

 
                 Rakkauden! Jopa!
Sa haastelet kuin kypsymätön tyttö
Ja kokematon moisiin vaaran toimiin.
Luotatko noihin hänen merkkeihinsä?
 

OPHELIA

 
En tiedä, isäni, mit' aatteleisin.
 

POLONIUS

 
No kuule: aattele, ett' olet hupsu.
Kun rahaks merkit luulet, vaikk' ei ole
Ne täyttä kultaa. Tarkkaan tekos merki,
Tai muuten – jott'en pureksis näin kauan
Tuot' yhtä sanaa – tietää merkit pahaa.
 

OPHELIA

 
Isäni, lempens ilmoitti hän mulle
Siivolla tavalla.
 

POLONIUS

 
Niin, ne ei laita tapoja; hyi, vaiti! —
 

OPHELIA

 
Ja sanojensa vahvikkeeks hän, isä,
Pyhimmät valat Luojan nimeen vannoi.
 

POLONIUS

 
Niin, teiren satimia. Tiedän, että,
Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa
Valoja valaa kielellen. Nuo liekit
Enemmän loistoa kuin lämmint' antaa
Ja sammuvat jo kesken syttymistään;
Niit' älä tuleks usko. Tästä lähtein
Visummin käytä neitseen-arvoas,
Ja seuraas katso paremmaks, kuin että
Ain' altis käskyst' olet. Hamletista
Sen verran usko, että on hän nuori,
Ja suuremp' ala hällä liikkua
Kuin sulla. Lyhykäisesti, Ophelia,
Äl' usko hänen valojaan, ne pettää,
Ne puvun kanss' ei ole yhtä karvaa,
Vaan saastaisia himoja ne puoltaa,
Kuin tekohurskaat parittajat hiiskuin,
Paremmin vietelläkseen. Sanon suoraan:
Et pienintäkään jouto-aikaa niin saa
Täst' edes halveksia, ettäs sitä
Hamletin kanssa haastamalla tuhlaat.
Se muista, varo itses; tule tiehes.
 

OPHELIA

 
Ma teille, isä, olen kuuliainen.
 

(Menevät.)

 
Neljäs kohtaus.
    Terassi.
 

(Hamlet, Horatio ja Marcello tulevat.)

HAMLET

 
Tuimalta tuntuu sää; on oikein kylmä.
 

HORATIO

 
On kirpeä ja julma pakkanen.
 

HAMLET

 
Mit' ompi kello?
 

HORATIO

 
                 Lähes kaksitoista.
 

MARCELLO

 
Ei, lyönyt on se.
 

HORATIO

 
                  Onko? Sit' en kuullut.
Nyt lähestyypi siis se hetki, jolloin
On tapa kummituksen ilmestyä.
 

(Torventoitotuksia ja tykinlaukauksia näyttämön takana.)

 
Mut mitä tämä tietää?
 

HAMLET

 
Kuningas tään yön valvoo, juo ja mässää,
Ja peuhaa telmivissä tansseissa;
Ja aina, kun hän ryypyn renskaa lainoo,
Niin räikkyin rummut, torvet julistavat,
Ett' on hän miesi juomaan.
 

HORATIO

 
                           Tuoko tapa?
 

HAMLET

 
On, ihan oikein. – Mutta minusta
– Vaikk' olen täällä syntynyt ja näissä
Oloissa kasvanut – on tätä tapaa
Jalompi rikkoa kuin seurata.
Nuo huimaisevat humut meille tuottaa
Muilt', idän, lännen kansoilt', ivaa, pilkkaa:
Juopoiksi meitä sanovat ja sioiksi;
Ja tämä, totta tosiaankin, riistää,
Töiltämme, vaikka kuinka arvokkaatkin
Ne oisi, maineen ytimen ja mehun.
Niin yksityisenkin käy usein, että
Pilaava luonnon-vamma, joka ehkä
On synnynnäinen, – johon hän on syytön,
Kosk' alkuaan ei määrätä voi luonto —
Ja liiallista veren taipumusta
Jok' usein järjen sulut, saarrot murtaa,
Tai tottumusta, joka liiaks haaskaa
Hyvien tapain muodon: – että, sanon,
Se, joll' on ykskin vamman merkki, – joko
Sattuman pilkku taikka luonnon luoma,
Häll' olkoon, puhtaana kuin armon lähde
Muut mahdolliset ihmis-avut kaikki,
Niin tää yks vika kaikki turmeleepi
Yleisön silmissä; yks hiukka pahaa
Pilaapi oivan aineen, hukuttaa sen
Likaansa aivan.
 

(Haamu tulee.)

HORATIO

 
                Katsokaa! se tulee.
 

HAMLET

 
Avuksi enkelit ja taivaan armot!
Sa hurskaan henkikö vai häijy peikko?
Taivaanko tuoksun tuot vai hornan tunkan?
Sun aikees armaatko vai ilkeät?
Mun saattaa uteljaaksi outo muotos.
Sua kutsun Hamletiksi, kuninkaaksi,
Isäksi, Tanskan valtiaaksi. Vastaa!
Mua älä sorra epätietoon; sano,
Miks pyhät luusi, kuoloon vihityt,
Hajoitti käärinliinansa? miks hauta,
Johonka näin sun rauhaan vaipuvan,
Loi raskaat, marmoriset leukans' auki
Ja maalle viskas sun? Se mitä tietää,
Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar' yllä,
Kuun välkkehessä kummittelet, tehden
Yön hirveäksi; ja me, luonnon narrit,
Väristen aatoksia hautelemme,
Jotk' aivan yli ymmärryksen käyvät.
Mit' on se? Sano! mitä tulee meidän?
 

(Haamu viittaa Hamletille.)

HORATIO

 
Hän viittaa teitä kanssaan, niinkuin tahtois
Hän teille yksin jotain ilmoittaa.
 

MARCELLO

 
Kas, kuinka lempeällä katsannolla
Hän teitä syrjäisempään paikkaan viittaa;
Vaan älkää menkö.
 

HORATIO

 
                  Älkää, Herran tähden!
 

HAMLET

 
Ei puhu hän; ma senvuoks häntä seuraan.
 

HORATIO

 
Oi, älkää, prinssi!
 

HAMLET

 
                    Mitä peljättävää?
En neulan hintaa hengelleni pane;
Ja mitä voi hän sielulleni tehdä,
Jok' ompi kuolematon kuin hän itse?
Hän viittaa yhä: – minä seuraan häntä.
 

HORATIO

 
Mut virran luo jos viettelis hän teitä,
Tai huipulle tuon huiman kallion,
Jok' ulommaksi juurtaan mereen antaa,
Ja siellä uuteen hirmumuotoon muuttuis,
Mi järjen voiman teiltä veis ja hulluks
Tekisi teidät? Aatelkaapa tuota.
Se paikka hullun houreit' ilmankin
Jokaisen tuottaa aivoihin, jok' alas
Niin monen syllän päästä mereen katsoo
Ja allaan pauhaavan sen kuulee.
 

HAMLET

 
Hän viittaa yhä: – mene, minä seuraan.
 

MARCELLO

 
Te ette mennä saa.
 

HAMLET

 
                   Pois kätenne!
 

HORATIO

 
Mut älkää menkö.
 

HAMLET

 
                 Kohtaloni kutsuu,
Ja ruumiin suoni pieninkin käy vahvaks
Kuin Numidian jalopeuran jänne. —
 

(Haamu viittaa.)

 
Hän yhä viittaa. – Päästäkää mua, herrat. —
 

(Irrottaa itsensä heistä.)

 
Jumal' auta, haamuksi sen teen, jok' estää
Mua nyt; – pois! sanon. – Mene, minä seuraan.
 

(Haamu ja Hamlet menevät.)

HORATIO

 
Tuo mielen haave hänet hulluks saattaa.
 

MARCELLO

 
Jäljessä! Totella hänt' emme saa.
 

HORATIO

 
Niin, seuratkaamme. – Miten päättyy tämä?
 

MARCELLO

 
Jotakin Tanskan valtioss' on mätää.
 

HORATIO

 
Sit' ohjatkohon Luoja!
 

MARCELLO

 
                       Seuratkaamme!
 

(Menevät.)

 
Viides kohtaus.
    Syrjäinen paikka terassilla.
 

(Haamu ja Hamlet tulevat.)

HAMLET

 
Mua minne viet sä? Kauemmaks en seuraa.
 

HAAMU

 
Mua kuule.
 

HAMLET

 
           Kuulen.
 

HAAMU

 
                   Kohta koittaa hetki,
Taas jolloin kuumaan tulikivi-liekkiin
Palata täytyy mun.
 

HAMLET

 
                   Sua, henki parka!
 

HAAMU

 
Mua älä sääli; hartaasti vaan kuule,
Mit' ilmoitan.
 

HAMLET

 
               Mun tulee kuulla; puhu.
 

HAAMU

 
Ja kostaa myös, kun kuullut olet.
 

HAMLET

 
                                  Mitä?
 

HAAMU

 
Min' olen isäs henki,
Tuomittu ajaks öisin kulkemaan,
Ja päivät paastoomahan valkeassa,
Siks kunnes elämäni inhat synnit
Tulessa puhdistuvat. Jos ois lupa
Ilm' antaa vankeuteni salaisuudet,
Tarinan kertoisin, min lientein sana
Veis sulta mielen, veren nuoren hyytäis,
Kuin tähdet radaltansa silmät syöksis,
Hajoittais sykkyräiset suortuvat
Ja joka hiuskarvan pystyyn nostais
Kuin hurjan piikkisian harjakset.
Mut ijäisyyden töit' ei eläväiset
Saa korvat tietää. – Kuule, Hamlet, kuule,
Jos armast' isääs rakastit sä koskaan, —
 

HAMLET

 
Oi, Herra taivaan!
 

HAAMU

 
Murhansa julma, luonnoton sa kosta.
 

HAMLET

 
Murhansa?
 

HAAMU

 
Murhansa, jok' on itsestään jo julmaa,
Mut tämä luonnottomin, kauhein, julmin.
 

HAMLET

 
Se kerro siis, jott' yhtä kerkein siivin,
Kuin hartaus ja rakkauden aatos,
Ma kostoon syöstä saan.
 

HAAMU

 
                        Sa suostut, huomaan.
Hitaampi rasvaist' yrttiä sä oisit,
Mi Lethen rannoill' itsehensä lahoo,
Jos täst' ei mieles kiihtyis. Kuule, Hamlet,
Käy huhu, että maatessani käärme
Mua pisti puistossa; näin koko Tanskaa
Tuon valheellisen tiedon kautta häijyst'
On petetty; mut, jalo nuorukainen,
Se käärme, joka hengelt' isäs pisti,
Nyt kantaa kruunua.
 

HAMLET

 
                    Oi, aavistusta!
Mun setäni.
 

HAAMU

 
            Se sukurutsa, haurelias peto,
Älynsä tenholla ja konnan-taidollaan,
 

(Kirottu äly tuo ja taito, joilla

 
Noin voimaa vietellä!) sai puolisoni —
Tuon tekopuhtaan – riettaan himon helmaan.
Oi, Hamlet, mikä lankeemus ja petos!
Mua kohtaan, jonka rakkaus niin puhdas,
Ett' aina vihkivalan kanssa kulki
Se käsityksin; ja noin aleta
Tuon hylyn pariin, joka lahjoiltansa
Mun suhteeni on vaivainen!
Mut niinkuin siveys ei koskaan horju,
Vaikk' irstaus sitä kiehtois taivaan-kaunein,
Samaten himo, helmoiss' enkelinkin,
Vuoteeseen taivahaiseen kyllästyy,
Ja vainun saapi haaskasta.
Mut, vait! On niinkuin tuntuis aamun henki.
Siis lyhyeen: kun puistoss' iltapuolla
Ma tavan mukaan nukuin, hiipi setäs
Mun turvattoman päälle, pullossa
Kirotun villikaalin mehua,
Ja valoi korvieni soliin tuota
Pitali-nestettä, joll' ihmisvereen
Niin vihollinen vaikutus on, että
Se, nopeaan kuin elohopea,
Kaikk' ihmisruumiin aukot, solat kiertää,
Ja äkkiä, kuin hapan aine maidon,
Verenkin kirkkahan ja terveen hyytää
Ja kokoon juoksuttaa. Niin kävi mun;
Äkisti ruohtui, niinkuin Latsaruksen,
Pahoille, ilke'ille ruville
Sileä, puhdas ihoni.
Näin multa, nukkuvalta, veli ryösti
Kerrassaan hengen, kruunun, vaimon; tappoi
Mun synnin helmaan, Herran ehtoollista
Ja rippiä ja voitelua vailla,
Ja valmistumatonna tilille
Mun työnsi, synnit kaikki hartioilla.
O, julmaa, julmaa, ylen määrin julmaa!
Jos sydän sull' on, älä kärsi tuota,
Äl' anna Tanskan valtavuoteen tulla
Himoisen, hauraan sukurutsan käsiin.
Vaan, miten teetkin työs, sä sieluasi
Vain älä tahraa, äidillesi älä
Sä kosta: taivas häntä rangaiskoon,
Ja okaat, poveen kätkeyneet, siellä
Kirvellen pistelkööt. Nyt hyvästi!
Jo kiiltomato huoment' ennustaa,
Sen valo tehoton jo vaalistuupi.
Hyvästi, Hamlet, hyvästi! Mua muista!
 

(Katoaa.)

HAMLET

 
Kaikk' ilman vallat! Maa! Ja mitä vielä?
Kutsunko hornan myös? Hyi! – Kestä, sydän!
Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks,
Mun ruumiini! – "Mua muista!" Henki raukka,
Sen teen, niin kauan kuin vaan muisto säilyy
Täss' sekavassa kallossa. Sun muistan!
Pois muistokirjastani pyyhin kaikki
Katalat, tyhmät lorut, kaikki kaavat,
Kaikk' oppilauseet, entisyyden jäljet,
Joit' ahkeruus ja nuoruus siihen piirsi,
Ja sinun käskys yksinään ma suljen
Ajuni kirjaan, hämmästymätönnä
Halvempiin aineisin; niin, jumal' auta!
Voi sua, viheliäinen nainen!
Sua, konna, naurusuu ja häijy konna!
Esille kirja! – Muistoon täytyy panna,
Ett' ihminen voi nauraa, yhä nauraa,
Ja sentään olla konna; tiedän varmaan,
Ett' ainakin niin Tanskassa on laita.
 

(Kirjoittaa.)

 
Siin' olet, setä! – Toimeen! Tunnussana
Se kuuluu: "hyväst', hyvästi, mua muista."
Sen olen vannonut.
 

HORATIO (Ulkoa.)

 
Hoi, prinssi!
 

MARCELLO (Ulkoa.)

 
              Prinssi, hoi!
 

HORATIO (Ulkoa.)

 
                            Hänt' auta, Luoja!
 

MARCELLO (Ulkoa.)

 
Niin tapahtukoon!
 

HORATIO (Ulkoa.)

 
                  Hoi, heleijaa, prinssi!
 

HAMLET

 
Heleijaa, pojat! Tule, lintu, tule!²
 

(Horatio ja Marcello tulevat.)

MARCELLO

 
Kuin voitte, prinssi?
 

HORATIO

 
                      Mitä kuuluu, prinssi?
 

HAMLET

 
Oi, ihmeellistä!
 

HORATIO

 
                 Kertokaa, ma pyydän.
 

HAMLET

 
En, te sen ilmoitatte.
 

HORATIO

 
                       Jumal' auta,
En minä.
 

MARCELLO

 
        Min' en myös.
 

HAMLET

 
                      Mit' arvelette?
Sit' oisko ihmissydän voinut luulla? —
Vait' olla lupaatten?
 

HORATIO ja MARCELLO

 
                      Nimessä taivaan!
 

HAMLET

 
Ei ole konnaa koko Tanskan maassa,
Jok' ei ois aika lurjus.
 

HORATIO

 
Ei tarvis hengen nousta haudastaan
Sit' ilmoittamaan.
 

HAMLET

 
                   Oikein, aivan oikein.
Siis, kursaamatta, parhaaks katson, että
Nyt kättä paiskaamme ja eroamme;
Te käytte, minne työt ja halut kutsuu, —
Näet haluja ja töitä jokaisella
On tavallansa, – minä, halpa raukka,
Käyn rukoilemaan.
 

HORATIO

 
Sekaista, hurjaa puhetta on tuo.
 

HAMLET

 
Jos teitä pahoitin, sit' oikein kadun,
Sydämmest' aivan.
 

HORATIO

 
                  Ei, ei pahaa mitään.
 

HAMLET

 
Nimessä pyhäin! pahaa on, Horatio,
Ja paljon pahaa. Mitä haamuun tulee,
Niin on se kunnon henki, sen voin taata.
Halunne tietää, mitä välillämme
On tapahtunut, voittakaa. Nyt, veikot,
Nimessä veljeyden, ystävyyden
Ja kumppanuuden, yksi halpa pyyntö.
 

HORATIO

 
Mik' on se, prinssi? Valmiit olemme.
 

HAMLET

 
Älkäätte koskaan kertoko, min näitte
Tän' yönä.
 

HORATIO ja MARCELLO

 
           Emme.
 

HAMLET

 
                 Hyvä, vannokaa.
 

HORATIO

 
Nimessä kunniani, min' en kerro.
 

MARCELLO

 
En, kunniani nimessä, myös minä.
 

HAMLET

 
Tuon miekan kautta!
 

MARCELLO

 
                    Me jo vannoimme.
 

HAMLET

 
Tuon miekan kautta, sanon.
 

HAAMU (Maan alta.)

 
                           Vannokaa!
 

HAMLET

 
Haa! niinkö, mies? Vai siellä, kelpo poika?
Kas niin, – te kuulette sen kellarista, —
Nyt vannokaatte.
 

HORATIO

 
                 Vala lukekaa.
 

HAMLET

 
Ett'ette koskaan kerro, mitä näitte,
Tuon miekan kautta vannokaatte.
 

HAAMU (Maan alta.)

 
                                Vannokaa!
 

HAMLET

 
Hic et ubique? Paikkaa muuttakaamme. —
He, tänne, hyvät herrat,
Ja käsi miekalleni taas: ett'ette
Te koskaan kerro, mitä kuulitten,
Tuon miekan kautta vannokaatte.
 

HAAMU (Maan alta.)

 
                                Vannokaa!
 

HAMLET

 
Niin oikein, vanha myyrä! Joutuun kaivat.
Sep' oiva vallinluoja! – Vielä kerran.
 

HORATIO

 
Nimessä taivaan, outoa ja kummaa!
 

HAMLET

 
No, sano tervetulleeks outo vieras!
Horatio, taivaassa ja maass' on paljoa,
Jot' ei sun järkioppis uneksikaan.
Mut tulkaa. – Vannokaa, ett'ette koskaan,
Niin totta kuin teit' armo auttakoon,
Vaikk' oisi mulla käytös kuinka outo, —
Kosk', ehkä, vasta-edes katson hyväks
Ruveta hupsun tapaiseksi, – että,
Kun näin mun näätte, silloin ette koskaan
Ristissä käsin näin, tai päätä puistain,
Tai lauseit' epäilyttäviä lausuin,
Kuin: "Niin, niin, tuon tunnen"; – tai: "Voisin, kun vaan tahtoisin"; —
Tai: "Jos tohtis vaan"; – tai: "On niitä, jotka tietää"; —
Tai moisill' umpilauseill' ilmaise
Minusta mitään tietävänne: – että
Sit' ette tee, niin totta kuin teit' armo
Hädässä auttakoon, se vannokaa!
 

HAAMU (Maan alta.)

 
                                Vannokaa!
 

HAMLET

 
Pois rauhaan, henki häiritty! – Nyt, herrat,
Sulimmat jäähyväiset teille lausun,
Ja jos niin halpa mies, kuin Hamlet, teille
Osoittaa jollakin voi ystävyyttään,
Ei tahto puutu, suokoon Luoja. Pois nyt;
Mut sormi huulill' aina, muistakaatte.
Sijoiltaan aika mennyt on; – voi, että
Juur' minä synnyin laittamaan sit' ehjäks!
Nyt tulkaa; yhdessä me menkäämme.
 

TOINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Huone Poloniuksen asunnossa

(Polonius ja Reinhold tulevat.)

POLONIUS

 
Vie hälle rahat nuo ja kirjeet, Reinhold.
 

REINHOLD

 
Kyll', armollinen herra.
 

POLONIUS

 
Ja viisaast' oikein tekisit sä, Reinhold,
Jos, ennenkuin käyt luonaan, tiedustaisit
Vähäisen käytöstään.
 

REINHOLD

 
                     Sit' aioinkin.
 

POLONIUS

 
No, hyvä, hyvä. Ensin, näet, kysyt,
Kuin monta tanskalaist' on Pariisissa,
Ja keitä, mistä, kuinka elävät,
Ja millä, kenen seurassa, ja miten.
Ja kun näin kiertäin, kaartain huomaat, että
On poikan' tuttu, silloin lähemmäksi
Sa karkaat kysymyksilläs; hänt' olet
Vaan hiukan tuntevanas; sanot näin:
"Ma tunnen hänen isäns', ystävänsä
Ja, osaks, hänet"; – ymmärrätkö, Reinhold?
 

REINHOLD

 
Kyll', aivan hyvin.
 

POLONIUS

 
                    "Osaks hänet, mutta",
Voit lisätä, "en tarkoin; vaan jos on hän
Se, joksi luulen, on hän sangen hurja,
Sen ja sen tapainen"; – voit valhetella
Hänestä, mitä tahdot, mut ei mitään,
Mi loukkais kunniata, muista se;
Vaan tuollaisia hurjan, huiman töitä,
Jotk' ovat nuoruuden ja vapauden
Tovereiks yleisesti tunnetut.
 

REINHOLD

 
Kuin kortinlyönti?
 

POLONIUS

 
                   Niin, tai juominen,
Miekkailu, kiroominen, riidanhimo,
Huoraaminen: niin pitkälle voit mennä.
 

REINHOLD

 
Se loukkais kunniata, hyvä herra.
 

POLONIUS

 
Ei suinkaan, kun vaan moitteitasi höystät.
Mut älä lisää, hälle häpeäksi,
Ett' oisi hillitön hän nautinnoissaan,
Sit' en ma sois; vaan viat tee niin kauniiks,
Kuin oisi ne vaan vapauden tahraa,
Tulisen mielen ilmi leimahdusta,
Ja veren hillittömän irstaisuutta,
Jot' ei voi kenkään välttää.
 

REINHOLD

 
                             Mutta, herra, —
 

POLONIUS

 
Miks tätä käskenkö?
 

REINHOLD

 
                    Niin, sitä tietää
Ma tahtoisin.
 

POLONIUS

 
              Niin, tuumani on tämä,
Ja, luullakseni, varma on se juoni:
Nuo turhat virheet poikaani sa heität
Kuin työssä saadun, pienen tahran vaan.
Huomaahan:
Jos puhekumppanis nyt, jota tutkit,
Tuon nuorukaisen joskus syypääks nähnyt
On näihin vikoihin, niin varmaankin hän
Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",
Tai niin, tai: "ystävä", tai: "hyvä herra", —
Sen mukaan, miten sen maan tapa on,
Tai arvo muuten vaatii.
 

REINHOLD

 
                        Hyvä, hyvä.
 

POLONIUS

 
Ja sitten tekee näin hän, – näin hän, – Mitä
Olinkaan sanoa? – Hiis olkoon, jotain
Sanoa piti mun; – ma mihin jäinkään?
 

REINHOLD

 
Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",
Tai: "ystävä" tai niin, tai: "hyvä herra".
 

POLONIUS

 
Lopettaa tähän tapaan, – niin, niin aivan:
Näin päättää hän: – "sen verran tunnen; hänet
Ma eilen näin, tai jolloinkulloin toiste;
Sen ja sen kanssa; ja, kuin sanoitten,
Löi milloin korttia hän, milloin juopui,
Ja milloin tappeli hän pallisilla."
Tai näinkin: "milloin kulki huonoon paikkaan",
– Se on, näet, porttolaan, –  tai jotain muuta. —
Ja katsos nyt:
Totuuden touta näin käy valheen syöttiin;
Ja näin me viisaat älyniekat voimme
Salaisten juonten sekä mutkain kautta
Ja kiertoteisin tulla itse tielle.
Tään opin, neuvon mukaan poikaani
Nyt tiedustele. Käsitäthän, mitä?
 

REINHOLD

 
Käsitän.
 

POLONIUS

 
          Herra kanssas! Hyvästi!
 

REINHOLD

 
Mut, hyvä herra —
 

POLONIUS

 
                 Hänen halujansa
Omistas arvaa.
 

REINHOLD

 
                Kyllä.
 

POLONIUS

 
                       Katso, että
Hän soitantoaan harjoittaapi.
 

REINHOLD

 
                              Kyllä.
 

POLONIUS

 
Hyvästi!
 

(Reinhold menee.)

(Ophelia tulee.)

 
No, Ophelia? mitä nyt?
 

OPHELIA

 
Voi isäni, ma säikähdin niin kovin.
 

POLONIUS

 
No mistä, Herran nimessä?
 

OPHELIA

 
Kun huoneessani ompelin, niin astui
Eteeni Hamlet, jakku aivan auki,
Hatutta päin ja sukat likaisina
Ja sitehittä nilkoiss' asti roikkuin,
Kuin vaate kalvas, kalisevin polvin,
Ja katsanto niin kurjan surkea,
Kuin ois hän helvetistä maalle syösty
Kauheita kertomahan.
 

POLONIUS

 
                     Hourupäissään
Kai rakkaudesta?
 

OPHELIA

 
                 En tiedä, isä,
Mut pahoin pelkään.
 

POLONIUS

 
                    Mitä sanoi hän?
 

OPHELIA

 
Hän tarttui kouristaen ranteeseni,
Siit' astui taappäin käsivarren matkan,
Ja, toinen käsi silmäin yli näin,
Hän kasvojani tarkkaan katsoi, niinkuin
Niit' olis piirtää aikonut. Näin seisoi
Hän kauan. Vihdoin, kättäni hän puisti
Ja nyökyttäin näin kolme kertaa päätään,
Niin haikeasti huokasi ja syvään,
Kuin olis ruumis rusentunut aivan
Ja henki lähtenyt. Mun sitten päästi,
Ja, pää yl' olan taappäin kääntyneenä,
Tien näkemättään löytävän hän näytti:
Ovelien silmäins' avutta hän astui
Ja loi ne minuun, kunnes katosi.
 

POLONIUS

 
Käy, seuraa mua; kuningasta etsin.
Tää oikein rakkauden hourett' on,
Jok' omaan vimmapäisyyteensä sortuu,
Ja hurjiin töihin tahdon vie niin hyvin
Kuin moni muukin himo taivaan alta,
Mi luontoamme vaivaa. Häntä säälin. —
Ehk' olit tyly hälle viime-aikaan?
 

OPHELIA

 
En, isäni; vaan käskystänne kirjeet
Pois lähetin ja pääsyn hältä kielsin.
 

POLONIUS

 
Hän siit' on hulluks tullut. Kadun, ett'en
Älynnyt paremmin hänt' urkkia;
Sen leikinteoks luulin vaan ja aikeeks
Sua turmella. Tuo hiiden epäluulo!
Yht' omituista meille vanhuksille
On liioiteltu, turha luulotus
Kuin nuorisolle miettimisen puute.
Nyt kuninkahan luo: tään hälle kerron;
Enemmän kiusaa tuottais salaaminen
Kuin vihaa lemmen ilmiantaminen.
Tule.
 

(Menevät.)

 
Toinen kohtaus.
Huone linnassa.
 

(Kuningas, kuningatar, Rosencrantz, Gyldenstern ja seuralaisia tulee.)

KUNINGAS

 
No terve, Rosencrantz ja Gyldenstern!
Ei harras halu yksin nähdä teitä,
Apunne tarvekin se meitä vaatii
Näin jouduttamaan teitä. Tuttu teille
Hamletin muutos on; sen siksi sanon
Kun ennellään ei ole sisänäinen
Eik' ulkonainen ihminen. Mi lienee,
Pait isän kuolemata, vienyt hältä
Näin kaiken itsetuntemuksen, sit' en
Voi aavistaakaan. Pyydän teitä, herrat,
Kosk' ootte hänen kanssaan kasvaneet,
Ja yhdenikäiset ja luonteisetkin,
Ett' tänne hoviin suvaitsette jäädä
Vähäksi aikaa, häntä seurassanne
Huveihin viehtämään, ja urkkimahan
Sen verran, kuin vaan tilaisuus sen sallii,
Häll' onko joku tuntematon vaiva,
Jot' auttaa voisi, jos sen saisi tietää.
 

KUNINGATAR

 
Hän usein teistä puhuu, hyvät herrat:
Ja, varma olen, kaht' ei ole toista
Hänelle rakkaampaa. Jos suvaitsette
Sen ystävyyden työn nyt meille tehdä,
Ett' ajan jonkun täällä vietätten,
Apuna edistäen toiveitamme,
Niin käyntinne niin teille palkitsemme,
Kuin tulee kiitollisen kuninkaan.
 

ROSENCRANZ

 
Teill', armolliset majesteetit, on
Rajaton valta suurta tahtoanne
Enemmän käskyn muodoss' ilmoittaa
Kuin pyynnön.
 

GYLDENSTERN

 
              Kumpaistakin tottelemme,
Ja, kaikin voimin alttihina teille,
Me tarjoamme nöyräst' apuamme
Ja käskyä vaan odotamme.
 

KUNINGAS

 
                         Kiitos,
Ylevä Gyldenstern ja Rosencrantz!
 

KUNINGATAR

 
                                  Kiitos,
Ylevä Rosencrantz ja Gyldenstern!
Ja, pyydän, poikani luo heti käykää,
Tuon muuttunehen raukan. – Joku teistä
Nuo herrat vieköön Hamlet prinssin luokse.
 

GYLDENSTERN

 
Jumala suokoon käyntimme ja työmme
Hänelle iloksi ja avuks.
 

KUNINGATAR

 
                         Amen!
 

(Rosencrantz, Gyldenstern ja muutamia seuralaisia lähtee.)

(Polonius tulee.)

POLONIUS

 
Kuningas hyvä, lähettiläät Norjast'
On tervehinä palannehet.
 

KUNINGAS

 
                         Aina
Sin' olet hyväin sanomien tuoja.
 

POLONIUS

 
Niin, enkö? Olkaa varma, kuninkaani,
Kuin sieluni on tehtäväni pyhä
Niin Jumalaa kuin kuningasta kohtaan.
Nyt luulen, – aivoni jos yhtä tarkan
Saa vainun sukkeluuden jäljistä
Kuin ennen, – luulen, sanon, keksineeni
Hamletin hulluutehen tosi syyn.
 

KUNINGAS

 
Se kerro, sitä kuulla haluan.
 

POLONIUS

 
Mut lähettiläät ensin; sitten tulee
Pitojen päällisruoaks uutiseni.
 

KUNINGAS

 
Heit' itse pyydä sisään tulemaan. —
 

(Polonius menee.)

 
Hän sanoo, armas Gertrud, keksineensä
Poikamme epävointiin syyn ja juuren.
 

KUNINGATAR

 
Syy, varon ma, ei muu kuin isän kuolo
Ja meidän liian kiire naimisemme.
 

KUNINGAS

 
Siit' otan selvän.
 

(Polonius palajaa, Voltimand ja Cornelius mukana.)

 
                   Terve, ystäväni!
No, Voltimand, mit' uutta Norjasta?
 

VOLTIMAND

 
Suotuisin vastaus terveisiin ja pyyntöön,
Kuningas oiti pani estämään
Veljensä-pojan pestaukset, jotka
Hän luuli varusteiksi Puolaa vastaan,
Mut, tarkoin tutkittuaan, huomas, että
Ne teitä koski, herrani. Siit' äissään,
Kun vanhaa, heikkoa ja sairasta
Näin viekkaast' eksytettiin, vangitutti
Hän Fortinbrasin. Tämä heti nöyrtyi,
Sai vanhukselta nuhteita ja vihdoin
Sedälleen vannoi, ett'ei enää koskaan
Hän tarttuis Tanskaa vastaa aseisiin.
Iloiten tuosta vanhus hälle antoi
Eläkkeeks kolmetuhat kruunua
Ja täyden vallan viedä Puolaa vastaan
Ne soturit, jotk' oli pestannut;
Ja pyytää, kuten täss' on selvitetty,
 

(Antaen hänelle paperin.)

 
Ett' armost' antaisitte tämän joukon
Vapaasti käydä halki maittenne,
Sellaista vakuutta ja palkkaa vastaan,
Kuin säätää kirja tää.
 

KUNINGAS

 
                       Se mieleen meille;
Lukea tahdomme sen aikanansa,
Asiat' aatella ja vastata.
Kuitenkin, kiitos oiva toimestanne!
Levolle menkää. Illaks tervetulleet
Pitoihin tänne!
 

(Voltimand ja Cornelius menevät.)

POLONIUS

 
                Nyt se toimi päättyi.
Mun herrani ja armollinen rouva,
Selvittää tässä, mit' on majesteetti
Ja mitä velvollisuus on, ja miksi
Yö yötä, päivä päivää, aika aikaa,
Ois päivän, yön ja ajan tuhlaamista.
Siis, kosk' on lyhyys viisauden sielu
Ja laajuus vaan sen ruumiin koristetta,
Niin olen lyhyt. Poikanne on hullu:
Ma sanon hullu; sillä mitä muuta
On hulluus, jos sen tarkoin määrittelet,
Kuin ett'et ole muuta kuin vaan hullu.
Mut olkoon.
 

KUNINGATAR

 
            Mutkat pois ja asiaan.
 

POLONIUS

 
En käytä, rouva, mutkia, sen vannon.
Hän hullu on, se totta; totta, että
Se paha on, ja paha, että totta.
Hupainen sananväänne; mutta pois se!
En käytä mutkia. Siis myöntäkäämme,
Ett' on hän hullu. Jäljellä nyt, että
Syyn harkitsemme tähän muutokseen,
Tai oikeammin: puutokseen; näet, tuolla
Puutteellisella muutoksell' on syynsä.
Niin siihen jäämme nyt, ja se on jäännös.
Nyt aatelkaa:
On tytär mulla, – on, kosk' on hän mun —
Jok' antoi, niinkuin lapsen tulee, mulle,
Huomatkaa, tämän. Päättäkää nyt itse.
 
 
"Taivaalliselle, sieluni epäjumalalle, kauniiksi kaunistetulle
Ophelialle."
Huono sanantapa, hävytön sanantapa: "kaunistettu" on hävytön sanantapa. Alutta kuulkaa nyt. – Niin:
"Hänen komealle valkopovellensa, nämä" j.n.e.
 

KUNINGATAR

 
Tuon onko Hamletilta saanut häh?
 

POLONIUS

 
Ma kaikki kerron, rouva; malttakaa. —
 

(Lukee.)

 
    "Epäile tähden paloa
    Ja kirkkaan päivän valoa;
    Totuutta valheeks luule,
    Mut lempeäni kuule.
 
 
Oi, kallis Ophelia! Minulta sujuu huonosti tuo runomitta. Mulla ei ole taitoa huokauksiani mitata; vaan että sua suuresti lemmin, sinä sydämmeni lemmitty, usko se. Jää hyvästi.
 
 
Ijäti sinun omasi, armahin neito, niin kauan kuin tämä ruumis elää.
 
 
Hamlet."
 
 
Tään tyttäreni näytti, niinkuin piti,
Ja lisäks hänen kosintansa, miten
Se kävi, ajan, paikan, tavan, kaikki
Hän uskoi mulle.
 

KUNINGAS

 
                 Mitä? Tyttö siihen
Suostuiko?
 

POLONIUS

 
           Mitä minust' aattelette?
 

KUNINGAS

 
Ett' oletten te jalo, kunnon mies.
 

POLONIUS

 
Sen näytän. Mitä luulisitte, jos
Tuon lemmenkiihkon vauhdiss' oisin nähnyt,
– Sen huomasinkin, tietkää, ennenkuin
Sen tyttö kertoi, – mitä luulisitte,
Te, armas kuningas ja kuningatar,
Jos kirjalaukkuna tai lompakkona
Ma oisin heille ollut; viihdytellyt
Vaan sydäntäni, mykkänä ja vaiti,
Ja jouten heidän tointaan katsellut?
Mit aattelisitte? Ei, suoran lausuin
Ja neuvoin nuorta neitostani näin:
"On Hamlet prinssi sulle liian suuri,
Ei käy se laatuun"; sitten häntä käskin,
Ett' erillään hän prinssin seurast' oisi
Ja lahjat kieltäis pois ja sanantuojat.
Näin tein, ja neuvot hyväkseen hän käytti.
Mut Hamlet, hyljättynä, – lyhyesti, —
Tul' ensin synkäks, sitten syömättömäks,
Ja sitten unettomaks, sitten heikoks,
Ja sitten löyhäks, ja niin askelittain
Hulluksi noin ja vimmapäiseks, joka
Surettaa meitä kaikkia.
 

KUNINGAS

 
                        Ja tuonko
Syyks luuletten?
 

KUNINGATAR

 
                 Voi olla, siltä näyttää.
 

POLONIUS

 
Niin onko käynyt milloinkaan, ma kysyn,
Ett' olen varmaan sanonut: "niin on",
Ja toisin ollut on?
 

KUNINGAS

 
                    Ei, tietääkseni.
 

POLONIUS (osoittaen päätään ja kaulaansa)

 
Tuo tuosta eroittakaa, jos on toisin.
Ja jäljen kun vaan löydän, kyllä keksin,
Miss' salattun' on totuus, vaikka ois se
Maan uumenissa.
 

KUNINGAS

 
                Mitä tulis tehdä?
 

POLONIUS

 
Kuin tiedätten, hän usein tuntikaudet
Käy täällä käytävässä.
 

KUNINGATAR

 
                       Se on totta.
 

POLONIUS

 
Ophelian silloin hänen luokseen päästän;
Me seinäverhon taakse kätkeymme
Ja tarkkaamme. Jos Hamlet hänt' ei lemmi
Eik' ole järjiltään siis senvuoks mennyt,
Niin virkamiehenä en pyydä olla,
Vaan auran kurkeen tartun.
 

KUNINGAS

 
                           Tehdään se.
 

KUNINGATAR

 
Mut, kas, kuin synkkänä hän käy ja lukee,
Tuo raukka, tuolla.
 

POLONIUS

 
                    Pois, ma pyydän, menkää.
Het' isken häneen kiinni; – saanko luvan?
 

(Kuningas, kuningatar ja seuralaiset menevät.)

(Hamlet tulee lukien.)

POLONIUS

 
Kuin voitte, hyvä Hamlet prinssi?
 

HAMLET

 
Hyvin, Jumalan kiitoa.
 

POLONIUS

 
Tunnetteko minua, hyvä prinssi?
 

HAMLET

 
Erinomaisen hyvin. Olette kalakauppias.³
 

POLONIUS

 
En suinkaan, hyvä prinssi.
 

HAMLET

 
Sitten soisin, että olisitte niin kunniallinen mies.
 

POLONIUS

 
Kunniallinen, niinkö, prinssi?
 

HAMLET

 
Niin, hyvä herra. Kunniallinen mies, tähän maailman aikaan, on yksi ulosvalittu kymmenestä tuhannesta.
 

POLONIUS

 
Aivan totta, hyvä prinssi.
 

HAMLET

 
Sillä jos aurinko siittää matoja kuolleessa koirassa ja, jumalana, haaskaa suutelee.⁴– Onko teillä tytärtä?
 

POLONIUS

 
On, hyvä prinssi.
 

HAMLET

 
Älkää päästäkö häntä aurinkoon: Jumalan lahjat ovat siunausta; mutta mitä, jos tyttärenne tulisi siunattuun tilaan. – Varokaa, ystävä.
 

POLONIUS

 
Mitä tuolla tarkoitatte? – (Syrjään.) Aina vaan tytärtäni! – kuitenkaan ei hän alussa tuntenut minua; sanoi minua kalakauppiaaksi. Pitkälle mennyttä, pitkälle! Ja tosin minäkin nuoruudessani kärsin äärettömiä tuskia rakkauden takia, melkeinpä tuollaisia. Jos taas häntä puhuttelisin. – Mitä luette, prinssi hyvä?
 

HAMLET

 
Sanoja, sanoja, sanoja.
 

POLONIUS

 
Mistä asiasta on puhe, prinssi hyvä?
 

HAMLET

 
Kenen välillä?
 

POLONIUS

 
Tarkoitan, mistä asiasta kirjassa on puhe?
 

HAMLET

 
Parjauksista, herraseni. Tämä ilkkuva konna⁵ tässä väittää, että vanhoilla miehillä on harmaa parta, että heidän kasvonsa ovat ryppyiset, että heidän silmistänsä tippuu sitkeätä rukaa ja pihkaa, ja että heillä on ylenmääräinen älyn puute ja sitä paitse sangen heikot lanteet. Vaikka nyt lujasti ja vakavasti kaiken tämän todeksi uskon, en kuitenkaan katso soveliaaksi, että sitä näin kirjaan pannaan: sillä te itse, herraseni, tulisitte yhtä vanhaksi kuin minä, jos voisitte ravun lailla käydä takaperin.
 

POLONIUS (syrjään)

 
Vaikka tuo on hulluutta, on siinä kuitenkin järjestystä. – Ettekö tahdo lähteä pois täältä ilmanhengestä, hyvä prinssi!
 

HAMLET

 
Hautaaniko?
 

POLONIUS

 
Tosiaankin, siellä on ilmanhengestä poissa. – (Syrjään.) Kuinka sattuvia joskus hänen vastauksensa ovat! – onnen lahja, joka usein hulluudelle sattuu, ja jota ei terve järki niin helposti keksi. Jätän hänet nyt, ja mietin keinoa, miten saada hänet ja tyttäreni yhtymään. – (Ääneen.) Kunnioitettu prinssi, otan nöyrimmät jäähyväiset.
 

HAMLET

 
Ette, herraseni, voi mitään minulta ottaa, jota suuremmalla mielihyvällä antaisin, paitse henkeäni, paitse henkeäni.
 

POLONIUS

 
Hyvästi, prinssi hyvä!
 

HAMLET

 
Noita ikäviä vanhoja narreja!
 

(Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

POLONIUS

 
Etsitte Hamlet prinssiä; tuoss' on hän.
 

ROSENCRANZ (Poloniukselle)

 
Jumalan rauha teille, herra.
 

(Polonius menee)

GYLDENSTERN

 
Kunnioitettava prinssi!
 

ROSENCRANZ

 
Rakkahin prinssi!
 

HAMLET

 
Hyvät kunnon ystäväni! Kuinka voit sinä, Gyldenstern? Ah, Rosencrantz!
Hyvät veikot, kuinka voitte?
 

ROSENCRANZ

 
Niinkuin keskinkertaiset maan lapset ainakin.
 

GYLDENSTERN

 
Siinä onnelliset, ett'emme ole ylen-onnelliset. Emme ole ihan
Onnettaren myssyn nyplänä.
 

HAMLET

 
Ettekä hänen kenkäinsä anturoina?
 

ROSENCRANZ

 
Emme kumpaakaan.
 

HAMLET

 
Tyyssijanne on siis hänen uumiensa kohdalla, tai hänen suosionsa keskipisteessä?
 

GYLDENSTERN

 
Niin tosiaankin, me olemme hänen uskotuitaan.
 

HAMLET

 
Salaisissa asioissa kaiketi? Aivan oikein: hän on portto. – Mitä uutta?
 

ROSENCRANZ

 
Ei muuta, prinssi hyvä, kuin että maailma on tullut rehelliseksi.
 

HAMLET

 
Siis on tuomiopäivä tulossa; mutta uutisenne ei ole totta. Suokaa minun lähemmin tiedustella: mitä pahaa, hyvät ystävät, olette Onnettarelle tehneet, että hän teidät tänne vankilaan lähetti?
 

GYLDENSTERN

 
Vankilaan?
 

HAMLET

 
Tanskanmaa on vankila.
 

ROSENCRANZ

 
Siis myöskin koko maailma.
 

HAMLET

 
Niin, ja oiva onkin, jossa on monta komeroa, karsinaa ja soppea, ja joista Tanska on pahimpia.
 

ROSENCRANZ

 
Me emme sitä luule, prinssi hyvä.
 

HAMLET

 
No, teistä se ei siis ole vankila; sillä mitään ei ole itsessään hyvää tai pahaa, meidän luulomme vaan sen siksi tekee. Minusta se on vankila.
 

ROSENCRANZ

 
Siihen on kunnianhimonne syynä; se on liian ahdas hengellenne.
 

HAMLET

 
Hyvä Jumala! Voisin olla pähkinänkuoreen suljettuna ja pitää itseäni äärettömäin avaruuksien valtiaana, jos ei vaan noita pahoja unia olisi olemassa.
 

GYLDENSTERN

 
Jotka unet, toden totta, ovat kunnianhimoa; sillä kunnianhimon tosi olemus on pelkkää unen varjoa.
 

HAMLET

 
Unethan itse ovat pelkkää varjoa.
 

ROSENCRANZ

 
Epäilemättä, ja kunnianhimo on minusta niin leijuvaa ja löyhää laatua, että se vaan on varjon varjoa.
 

HAMLET

 
Siis ovat kerjäläisemme tosi-olentoja ja hallitsijamme ja pöyhistelevät sankarimme kerjäläisten varjoja. Eikö lähdetä hoviin? Sillä minä en, totta vieköön, osaa järjellä keskustella.
 

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN

 
Olemme valmiit teitä palvelemaan.
 

HAMLET

 
Ei mitään sellaista: en tahdo teitä asettaa muiden palvelijaini rinnalle; sillä, puhuakseni teille kunnian miehenä, minulla on hirvittävä saattoseura. Mutta, pysyäksemme ystävyyden sileällä tiellä, mitä teette Helsingörissä?
 

ROSENCRANZ

 
Tulimme, prinssi hyvä, teitä tervehtimään; ei muuta asiata.
 

HAMLET

 
Minä kerjäläis-parka olen köyhä kiitoksistakin. Kiitän teitä kuitenkin, vaikka hyvät ystävät, kiitokseni, totta totisesti, eivät ole puolen penninkään arvoiset. Eikö teitä ole käsketty tänne? Tuletteko omasta halusta? Onko käyntinne vapaaehtoinen? Kas niin? Vastatkaa rehellisesti; no niin! Sanokaa!
 

GYLDENSTERN

 
Mitä meidän pitää sanoa, prinssi hyvä?
 

HAMLET

 
No jotakin, mutta tarkoitukseen sopivata. Teitä on tänne käsketty; jotakin tunnustuksen tapaista on teidän katseessanne, jota peittämään viattomuutenne ei ole tarpeeksi kavala. Minä tiedän, että hyvä kuningas ja kuningatar ovat teitä käskeneet.
 

ROSENCRANZ

 
Missä tarkoituksessa, prinssi hyvä?
 

HAMLET

 
Se on teidän sanottava. Mutta suokaa minun rukoilla teitä kumppanuutemme oikeuksien, nuoruutemme yksimielisyyden, uskollisen ystävyydenliiton ja kaiken vieläkin kallihimman nimessä, jolla parempi puhuja voisi teitä kehoittaa; sanokaa suoraan ja vilpittömästi: onko teitä tänne käsketty vai eikö?
 

ROSENCRANZ

 
Gyldenstern. Mitä sanotte?
 

HAMLET

 
Kas niin, nyt olen jäljillä. – Jos mua rakastatte, älkää mitään peittäkö.
 

GYLDENSTERN

 
Prinssi hyvä, meitä on käsketty.
 

HAMLET

 
Sanon teille, minkä tähden; näin minun ennakkotietoni tekee teidän ilmoituksenne liikanaiseksi, ja vait'olo-lupauksenne kuninkaalle ja kuningattarelle ei horju hiuskarvaakaan. Olen vähässä ajassa – syytä en tiedä – kadottanut kaiken iloisuuteni, heittänyt sikseen tavalliset harjoitukseni; ja niin alakuloinen on todellakin mielentilani, että maa, tämä oiva rakennus, näyttää minusta alastomalta vuorenniemeltä; tuo juhlallinen kunniateltta, ilma, nähkääs, tuo ihana, kaareileva taivaankansi, tuo majesteetillinen, kultavalkeilla kirjailtu katto ei minusta ole muuta kuin joukko saastaisia, myrkyllisiä höyryjä. Mikä mestariteos ihminen on! kuinka ylevä järjeltään! kuinka ääretön taidoltaan! kuinka elävä ja ihmeteltävä muodoltaan ja liikunnoiltaan! toimissaan kuinka enkelin näköinen! ajatuksissaan kuinka Jumalan kaltainen! maailman kaunistus! olentojen alkukuva! Ja kuitenkin, mitä on tuo tomun ydin? Miehet ei minua huvita, ei, eikä naiset liioin, vaikka hymynne näyttää, että sitä luulette.
 

ROSENCRANZ

 
Hyvä prinssi, minulla ei mitään sellaista mielessä ollut.
 

HAMLET

 
Miksi sitten nauroitte, kun sanoin, ett'ei miehet minua huvita?
 

ROSENCRANZ

 
Ajattelin, prinssi hyvä, että, jos miehet teitä ei huvita, laihan muonan teiltä varmaan näyttelijät saavat: me tapasimme heidät tiellä, he ovat tulossa tänne tarjoamaan teille palvelustaan.
 

HAMLET

 
Se, joka kuninkaana näyttelee, on tervetullut; hänen majesteettinsa on saapa veronsa minulta; matkustava ritari käyttäköön miekkaansa ja kilpeänsä; rakastajan ei tarvitse ilmaiseen huokailla; leikinlaskija näytelköön osansa rauhassa loppuun; ilveilijä naurattakoon niitä, joiden sydänkalvoa kutkuttaa, ja rakastajatar purkakoon vapaasti sydämmensä, vaikka runomitta siitä hiukan sotkeutuisikin. Mitä näyttelijöitä ne ovat?
 

ROSENCRANZ

 
Samoja, jotka teitä niin suuresti ennen huvittivat, murhenäyttelijät kaupungista.
 

HAMLET

 
Mistä syystä he kuljeksivat! Pysyväinen olopaikka olisi heille parempi sekä maineen että tulojen puolesta.
ROSENCRANZ.
Luulen, että tuo keskeytys on seurauksena hiljan tapahtuneista muutoksista.⁶
 

HAMLET

 
Onko heillä vielä sama arvo kuin minun kaupungissa ollessani? Onko heillä yhtä paljon ihailijoita?
 

ROSENCRANZ

 
Ei suinkaan ole.
 

HAMLET

 
Mikä siihen syynä? Rupeavatko ruostumaan?
 

ROSENCRANZ

 
Ei, heidän harrastuksensa käy vanhaa tottunuttaan. Mutta, prinssi hyvä, siellä on sarjallinen lapsia, pieniä keltanokkia, jotka kirkuvat kimakammin kuin puhetapa vaatisi ja saavat palkkioksi armottomia käsientaputuksia. He nyt ovat yleisön mieleen ja morkkaavat niin noita halpoja teattereita, – joksi he niitä nimittävät, – että moni miekallinen mies pelkää hanhenkynää ja tuskin uskaltaa niihin mennä.
 

HAMLET

 
Mitä? Lapsiako? Ken heitä elättää? Millä he palkataan! Eivätkö he kauemmin tointansa jatka kuin lauluääni kestää? Eivätkö he vastaisuudessa sano, jos itse kypsyisivät halvoiksi näyttelijöiksi, – niinkuin hyvin luultava on, jos ei heidän apukeinonsa sen parempia ole, – että heidän kirjailijansa ovat tehneet heille vääryyttä, kun ovat panneet heidät omaa tulevaisuuttaan panettelemaan?
 

ROSENCRANZ

 
Todellakin, paljon on ollut tekemistä molemmin puolin; ja kansa ei pidä syntinä kiihoittaa heitä riitaan. Joku aika takaperin ei maksettu näytelmästä penniäkään, jos ei runoilija ja näyttelijä siinä toista puoluetta kolhaissut.
 

HAMLET

 
Onko se mahdollista?
 

GYLDENSTERN

 
Oi, siinä on paljon aivoja haaskattu.
 

HAMLET

 
Vievätkö pojat voiton?
 

ROSENCRANZ

 
Vievät niinkin, prinssi hyvä; Herkuleen taakkoineen lisäksi.⁷
 

HAMLET

 
Se ei ole kummaa, sillä setäni on kuninkaana Tanskassa; ja ne samat, jotka, isäni eläessä, irmastelivat häntä, maksavat nyt kaksikymmentä, neljäkymmentä, viisikymmentä, jopa satakin kultakolikkoa hänen pienoiskuvastaan. Tuhat-tulimmaista! siinä on jotakin yliluonnollista, jos vaan järkeisoppi saisi siitä selvän.
 

(Torvien toitotuksia näyttämön ulkopuolella.)

GYLDENSTERN

 
Tuossa tulevat näyttelijät.
 

HAMLET

 
Hyvät herrat, terve tultuanne Helsingöriin! Kätenne! Kas niin! Ulkonaiset temput ja juhlamenot ovat tervehtiessä välttämättömät. Suokaa minun tällä lailla tervehtiä teitä, jotta käytökseni näyttelijöitä kohtaan – jonka, tietäkää se, pitää ulkonaisesti näyttää kauniilta – ei olisi enemmän kohteliaan näköistä kuin teitä kohtaan. Terve tultuanne! Mutta isä-setäni ja äiti-tätini ovat väärässä.
 

GYLDENSTERN

 
Minkä suhteen, prinssi hyvä?
 

HAMLET

 
Minä olen hullu vaan luodepohjan aikana; kun tuuli on etelässä, voin erottaa haukan haikarasta.
 

(Polonius palajaa.)

POLONIUS

 
Oloista onnea, hyvät herrat!
 

HAMLET

 
Kuulkaa, Gyldenstern; – ja te myös; – kummallekin korvalle kuulija: tuo suuri imulapsi, jonka tuossa näette, ei ole vielä päässyt kapalostaan.
 

ROSENCRANZ

 
Hän on ehkä siihen toistamiseen joutunut, sillä vanhain ihmisten sanotaan tulevan lapsiksi uudestaan.
 

HAMLET

 
Ennustan, että hän tulee minulle kertomaan näyttelijöistä; huomatkaa! —
Aivan oikein, herraseni:⁸ maanantai-aamuna, ihan niin.
 

POLONIUS

 
Hyvä herra, minä tiedän uutisia.
 

HAMLET

 
Hyvä herra, minä tiedän uutisia. Kun Roscius oli näyttelijänä
Roomassa, —
 

POLONIUS

 
Näyttelijät ovat tulleet, prinssi hyvä.
 

HAMLET

 
Lorua!
 

POLONIUS

 
Kunniani sanalla. —
 

HAMLET

 
"Ja kukin tuli aasillaan". —
 

POLONIUS

 
Parhaimpia näyttelijöitä maailmassa, olkoon kysymyksessä murhenäytelmä, huvinäytelmä, paimennäytelmä, historiallinen näytelmä, paimen-ilveilys, historiallinen paimennäytelmä, historiallinen murhenäytelmä tai historiallis-paimenellinen murhe-ilveilys, jakaumaton toiminta tai rajoittumaton runous; Seneca ei ole liian vaikea eikä Plautus liian helppo. Kirjoitettuja osia toimittamaan sekä omasta päästään laskettelemaan ovat he ainoat laatuansa.
 

HAMLET

 
"Oi, Jephta, tuomar' Israelin", mik' aarre sulla oli!
 

POLONIUS

 
Mikä aarre oli hällä, prinssi hyvä?
 

HAMLET

 
No niin:
    "Ei muuta kuin kaunis tytär vaan,
    Jota lempi hän kaikella innollaan."
 

POLONIUS (Syrjään)

 
Aina vaan tytärtäni!
 

HAMLET

 
Enkö ole oikeassa, vanha Jephta?
 

POLONIUS

 
Jos minua Jephtaksi sanotte, niin on minulla tytär, jota lemmin kaikella innolla.
 

HAMLET

 
Ei, se ei seuraa.
 

POLONIUS

 
Mitä sitten seuraa, prinssi hyvä?
 

HAMLET

 
Niin:
    "Se tiedoss' on
    Vaan kohtalon,"
 
 
ja sitten, kuten tiedätte:
 
 
    "Se kävi niin,
    Kuin arveltiin;" —
 
 
joululaulun ensimmäinen värsy selvittää asian lähemmin; sillä kas, tuossa tulevat hauskuttajani.
 

(Neljä tai viisi näyttelijää tulee.)

 
Terve tultuanne, hyvät herrat; terve tultuanne, kaikki! – Hupaista nähdä sinut terveenä: – terve tultuanne, hyvät ystävät! – Kah, sinä vanha ystävä! Oi, kuinka kasvosi ovat karvoittuneet siitä, kun viimeksi sinut näin: tuletko tänne Tanskaan minulle partaasi päristelemään? – O, armas neitoni ja haltijani!⁹ Olette, totta maarin, neitsykäiseni, sitten kun teidät viimeksi näin, lähestynyt taivasta kokonaisen kengänkoron mitan. Suokoon Jumala, ett'ei äänenne olisi, kelpaamattoman kultarahan lailla, kimeyttänsä kadottanut. Olette kaikki tervetulleet, hyvät herrat. Tahdomme, niinkuin Ranskan haukkamiehet, äkkipäätä hyökätä kaikkeen, mitä näemme: heti joku puhe. Kas niin! antakaa meille näyte taidostanne; niin, innokas puhe!
 

ENS. NÄYTTELIJÄ

 
Mikä puhe, herra prinssi?
 

HAMLET

 
Kuulin sinun kerran lausuvan minulle puheen, mutta sitä ei näyttämöllä esitetty koskaan tai, jos niin tapahtui, korkeintaan kerran, sillä kappale, muistaakseni, ei miellyttänyt¹⁰ suurta yleisöä: se oli niinkuin rahvaalle sammenmäti. Mutta minun mielestäni ja muiden, jotka tämmöisiä asioita ymmärtävät paljon paremmin kuin minä, oli se erinomainen kappale, toimintaan katsoen hyvin järjestetty ja yhtä suurella maltilla kuin taidolla tehty. Muistan jonkun sanoneen, ett'ei ollut värsyissä tarpeeksi kirpelyyttä tekemään sisällystä maukkaaksi, eikä mitään repäisevää esitystavassa, joka olisi tekijän intohimoa ilmoittanut, vaan hän sanoi sen olevan vilpitöntä laatua, yhtä raitista kuin suloista, ja paljon, paljon enemmän kaunista kuin kaunistettua. Yksi puhe siinä erittäin minua miellytti: se oli Aeneaan kertomus Didolle, vallankin se kohta, jossa hän puhuu Priamon murhasta. Jos se vielä on muistossanne, niin aloittakaa tästä säkeestä: – annas olla, annas olla: —
 
 
"Tuo julma Pyrrho, jalopeuran lailla",
– ei, niin se ei ole; – Pyrrholla se alkaa: —
"Tuo julma Pyrrho, – jonka asu, musta
Kuin hänen hankkeensa, on kuin se yö,
Jona hän lymyi tuohon turman hepoon, —
Nyt tahrinunna hirmu-heraldiikall'
On synkän muotonsa; hän pääst' on jalkaan
Punainen aivan, julmaks kaunistettu
Isien, äitein, tytärten ja poikain
Verillä, jotka kuivaa kadun paahde,
Kamalan, synkän loiston luoden tuohon
Kirottuun murhaan. Raivost' innostuen
Ja kuumuudesta ja noin peitettynä
Hurmeella hyytyneellä, silmät hehkuin
Kuin kekäleet, tuo pirullinen Pyrrho
Nyt vanhaa, kunnon Priamota etsii", —
Niin, jatkakaa te.
 

POLONIUS

 
Saakeli soikoon, oivasti lausuttu; hyvällä painolla ja kelpo aistilla.
 

ENS. NÄYTTELIJÄ

 
"Ja tapaa hänet, kun hän kreikkalaisiin
Raukeena hyökkää; ukon vanha miekka,
Kavaltain kättä, jääpi mihin putoo,
Ja käskyä ei kuule. Heikompaansa
Nyt Pyrrho riehuin karkaa, kaukaa tähtää;
Mut julman miekan suhinasta kaatuu
Jo vanhus hermoton. Sen iskun tuntee
Eloton Ilium; hehkuvaisen päänsä
Se maahan laskee hirmu-ryskinälla,
Mi Pyrrhon korvat hurmaa: katso! miekka,
Mi kunnon Priamon lumipäätä kohti
Jo iski, ilmaan tarttuvan nyt näyttää;
Kuin hirmupatsas Pyrrho siinä seisoo
Ja, horjuin tahdon välillä ja teon,
Ei mitään tee.
Mut niinkuin usein myrskyn edellä
Hiljaista laivaass' on, ei liiku pilvet.
Ei puhu tuulet, maa on vait kuin hauta,
Kun äkist' ukon-ilma jyrinällä
Repäisee pilvet halki: niin myös Pyrrhon
Herättää kosto taineesta taas toimiin.
Vasara Kyklopin ei iskenyt
Ikuiseks tehtyyn Marsin rautapaitaan
Niin armottomasti, kuin Priamoon
Nyt Pyrrhon hurmehinen miekka iski.
Hyi! Onnetar, sa portto! Jumalat,
Neuvoihin tulkaa, valta hältä viekää;
Pyörästään kehät, puolat särkekää
Ja vierittäkää kappa taivaast' alas
Syvimpään helvettiin!"
 

POLONIUS

 
Se on liian pitkä.
 

HAMLET

 
Se annetaan parranajajan käsiin samassa kuin teidän partanne. – Jatka, ole hyvä, – hänelle pitää olla hullutuksia ja rivoja juttuja, muuten hän nukkuu. – Jatka, joudu Hekubaan.
 

ENS. NÄYTTELIJÄ

 
"Oi, surkeutta!
Kas, kuinka homsuisena kuningatar" —
 

HAMLET

 
Homsuinen kuningatar?
 

POLONIUS

 
Se on hyvä; homsuinen kuningatar on hyvä.
 

ENS. NÄYTTELIJÄ

 
"Nyt avojaloin juoksee, liekkejä
Uhaten kyyneleillään; riepu päässä,
Miss' äsken virve hehkui; hamehena
Lakana, pelon kiirehissä saatu,
Mi heikot, tuskain syömät lanteet peittää.
Ken tuon ois nähnyt, myrkkykielin tehnyt
Ois valtarikost' Onnetarta vastaan.
Jos hänet itse jumalat ois nähneet,
Kun ilkkuvan hän Pyrrhon näki paloiks
Repivän hänen puolisonsa ruumiin,
Niin, – jos heit' onni kuolevaisten koskee, —
Ois vaimon huikaiseva koston-huuto
Palavat taivaan silmät kastellut
Ja herättänyt säälin jumalissa."
 

POLONIUS

 
Kas vain, eikö hänen kasvonsa muutu ja silmät vety! – Minä pyydän, lopeta.
 

HAMLET

 
Se käy hyvin; ensi tilassa saat loput minulle lausua. – Hyvä herra, toimittakaa näyttelijöille kelpo hoito. Kuulettenko, käskekää, että heitä pidetään hyvin, sillä he ovat aikakauden yhteenveto, sen lyhyt kronikka. Kuoltuanne olisi huono hautakirjoitus teille parempi kuin eläissänne paha maine heidän luonaan.
 

POLONIUS

 
Hyvä prinssi, tahdon heitä kohdella heidän ansionsa mukaan.
 

HAMLET

 
Tuhat tulimmaista, mies, paljon paremmin! Jos jokaista kohdeltaisiin ansion mukaan, kuka silloin selkäsaunasta pääsisi? Kohdelkaa heitä heidän arvonsa ja maineensa mukaan; jota vähemmän he ansaitsevat, sitä suuremman ansion te saatte hyvyydestänne. – Viekää heidät sisään.
 

POLONIUS

 
Tulkaa, hyvät herrat.
 

HAMLET

 
Seuratkaa häntä, hyvät ystävät. Huomenna näytellään näytelmä. —
 

(Polonius menee, näyttelijät mukana, paitse ensimmäinen.)

 
Kuulkaa, vanha ystävä, osaatteko näytellä Gonzagon murhaa?
 

ENS. NÄYTTELIJÄ

 
Osaamme, prinssi hyvä.
 

HAMLET

 
Huomen-illalla pitää sitä näyteltämän. Voitte kai, hätätilassa, oppia kaksitoista- tai kuusitoistasäkeisen puheen, jonka minä aion kirjoittaa ja sovittaa kappaleeseen, voittehan?
 

ENS. NÄYTTELIJÄ

 
Voin, prinssi hyvä.
 

HAMLET

 
Hyvä; seuratkaa tuota herraa ja varokaa, ett'ette pilkkaa häntä. —
 

(Ensimmäinen näyttelijä menee.) Hyvät ystävät, (Rosencrantzille ja

 
Gyldensternille.) hyvästi iltaan asti; terve tultuanne Helsingöriin!
 

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN

 
Armollinen prinssi! —
 

HAMLET

 
Jumalan haltuun! —
 

(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

 
                  Nyt ma olen yksin.
Oi, konnaa minua ja halpaa orjaa!
Tuo näyttelijä, eikö kummaa, pelkkään
Haaveesen, intohimon unikuvaan
Niin kuvituksens' saattoi kiinnittää,
Ett' aivan kalvaiks tunne kasvot muutti,
Toi vedet silmiin, muotoon hämmästyksen,
Masenti äänen, kaikki hengenvoimat
Sovitti aineen mukaan; ja tuon kaiken
Vaan tyhjän vuoks! Hekuban vuoks! Mit' oli
Hekuba hälle tai hän Hekuballe,
Ett' itkis häntä? Mitäpä, jos hällä
Ne syyt ja vihjat vimmaan ois kuin mulla?
Upottais näyttämön hän kyyneleillään,
Kauhuillaan kaikkein korvat särkis, hulluks
Sais syyllisen ja hurmais viattoman,
Peloittais tietämättömän ja veisi
Näön ja kuulon voimat ihmisiltä.
Mut minä,
Haluton, veltto konna, tässä houraan,
Kuin haaveksija tylsänä, ja sanaa,
En sanaa hiisku hyväks kuninkaan,
Jolt' omaisuus ja kallis henki häijyst'
On ryöstetty. Ma pelkuriko olen?
Ken konnaks mua sanoo? kalloon iskee?
Partaani nytkii, silmiini sen sylkee?
Nenääni näppii? valheen kurkkuuni
Ain' asti keuhkoon paiskaa? Ken sen tekee?
Haa!
Hiis olkoon! niellä saan sen. Oikein! Mulla
On kyyhkyn maksa, sappi multa puuttuu,
Mi karvaaks tekis sorron; muuten aikaa
Tuon orjan haaskall' öisin syöttänyt
Kaikk' ilman korpit. Rietas verikoira!
Kavala, häijy, julma, irstas konna!
Oi, kostoa!
Mua aasia! Mik' uljuus, että minä,
Tuon murhatun, tuon armaan isän poika,
Jot' ajaa kostoon helvetit ja taivaat,
Kuin portto sanoiks sydäntäni puran
Ja kiroan ja noidun, niinkuin homsu,
Kuin kyökkipiika!
Hyi! Työhön, aivot! Kuullut olen, että,
Kun syynalaiset näkee näytelmän,
Tuo kuvaamisen tenhovoima heihin
Niin koskee, että heti rikoksensa
He tunnustavat; murha, vaikk'ei ääntä
Sill' ole, puhuu ihmeellistä kieltä.
Isäni murhan kaltahista jotain
Nyt näyttelijäin pitää näytellä
Mun sedälleni; katsettaan ma tarkkaan,
Sydäntä järkytän: jos säikähtää hän,
Niin tiedän tieni. Haamu, jonka näin,
Voi olla piru: piru pukeutua
Voi sorjaan muotoon; niin, ja ehkä käyttää
Hän synkkää mieltäni ja heikkouttani, —
Kosk' omans' ovat moiset luonteet hälle,
Minulle turmioksi. Paremman
Perusteen tahdon: näytelmällä tiedän
Kuninkaan omantunnon ansaan viedä.
 

(Menee.)

KOLMAS NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Huone linnassa

(Kuningas, kuningatar, Polonius, Ophelia, Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

KUNINGAS

 
Ja ettekö te minkään juonen kautta
Syyt' urkkia voi tuohon sekasortoon,
Mi hurjaks, vaaralliseks raivoks yltyin
Elämän rauhan hältä raatelee?
 

ROSENCRANZ

 
Hän myöntää hämmennystä tuntevansa,
Mut syyt' ei lainkaan tahdo sanoa.
 

GYLDENSTERN

 
Eik' ollut helppo häntä tutkistella;
Hän tekohullun viekkaudella pakoon
Vaan luiskahti, kun taudin tosikantaa
Me tiedustimme.
 

KUNINGAS

 
                Hyvin kohteliko
Hän teitä?
 

ROSENCRANZ

 
           Täyden ylimyksen lailla..
 

GYLDENSTERN

 
Mut paljon pakoittaa hän koitti mieltään.
 

ROSENCRANZ

 
Hän säästäin kyseli, mut kysymyksiin
Auliisti aivan vastas.
 

KUNINGATAR

 
                       Koitittenko
Esittää hälle jotain huvitusta?
 

ROSENCRANZ

 
Niin, jalo rouva, sattumalta tiellä
Näyttelijöitä tapasimme; hälle
Sen kerroimme, ja jonkun ilon näytti
Se hälle tuottavan. He hoviss' ovat,
Ja, niinkuin luulen, käsky heili' on näyttää
Tän' iltana jo hälle.
 

POLONIUS

 
                      Aivan oikein;
Ja näytäntöön mun kauttani hän kutsuu
Molemmat teidän majesteettinne.
 

KUNINGAS

 
Halusta aivan; sangen hauskaa mulle,
Ett' on hän sillä päällä. Hyvät herrat,
Hänt' yhä vietelkää ja kiihoitelkaa
Huveihin moisiin.
 

ROSENCRANZ

 
                  Kyllä, majesteetti.
 

(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

KUNINGAS

 
Sinäkin, rakas Gertrud, jätä meidät.
Me salaa laitoimme, ett' tänne Hamlet
Nyt tulee ja, kuin sattumalta, täällä
Ophelian kohtaa, – Minä ja Polonius, —
Vakoojat lailliset, – niin asetumme,
Ett', itse näkymättä, kaikki näemme
Ja päättää voimme heidän yhdynnästään
Ja siitä, miten Hamlet käyttäytyy,
Tuo lemmentuskako se häntä vaivaa
Vai mikä.
 

KUNINGATAR

 
          Olen kuuliainen. Mutta
Mit', Ophelia, sinuun tulee, toivon,
Ett' ihanuutes on se armas aihe,
Mi Hamletia hurmaa; toivon myöskin,
Ett' avus hänet järjilleen taas saattaa,
Molempain kunniaks.
 

OPHELIA

 
                    Sit' itse toivon.
 

(Kuningatar menee.)

POLONIUS

 
Kävele tääll', Ophelia! – Nyt piiloon,
 

Jos suvaitsette. – (Ophelialle.)

 
                  Lue tuota kirjaa;
Sen varjoll' yksin-olosi sä peität. —
Siit' usein soimataan, – ja liian usein
Se nähdään, – että hurskaall' olennolla
Ja hartahalla muodoll' itse pirun
Makeaks teemme.
 

KUNINGAS

 
                Liiaksikin totta!
Se puhe tuimast' omaantuntoon sattui!
Ruseella kaunistettu porton poski
Ei, keinoon katsoin, häijymp' ole kuin
Makeitten sanain suhteen minun työni.
Voi, taakkaa raskasta!
 

POLONIUS

 
Hän tulee; piiloon, herra kuningas.
 

(Kuningas ja Polonius poistuvat.)

(Hamlet tulee.)

HAMLET

 
Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? – Kuolla, – nukkua,
Ei muuta; – luulla, uness' että päättyy
Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat,
Nuo lihan perinnöt, – se loppu hartaast'
Ois halattava. Kuolla, nukkua: —
Nukkua! kenties uneksia? – siinä
Se vastus. Millaiset lie unet kuolon,
Kun poiss' on maalliset nuo ahdistukset,
Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset
Ne elon kurjuutta niin pitkittävät.
Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
Virastolt' ylpeitä ja potkuja,
Joit' ansiokkaat epatoilta saavat,
Jos puukon tutkaimella suoran tehdä
Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis
Ja hikois, voihkais elon kuorman alla,
Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, —
Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi
Palaja ykskään, – niin ei huumais mieltä,
Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,
Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne?
Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa,
Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon
Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa,
Ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet
Uraltaan luistavat tuost' arvelusta
Ja teon nimen kadottavat. – Vaiti!
Ihana Ophelia! – Nainen, sulje
Rukouksiisi rikokseni kaikki.
 

OPHELIA

 
Kuin voitte, prinssi, monest' ajasta?
 

HAMLET

 
Nöyrästi kiitän; hyvin, hyvin, hyvin.
 

OPHELIA

 
Sain muistoja ma teiltä, prinssi hyvä,
Jotk' aikeess' olin aikaa teille jättää;
Ne ottakaa, ma pyydän.
 

HAMLET

 
                       En, en suinkaan;
En koskaan teille mitään antanut.
 

OPHELIA

 
Kyll' annoitte, sen hyvin muistanette,
Ja lisäks sanoilla niin viehkeill', että
Niist' arvo lahjan karttui; pois ne viekää,
On tuoksu niistä mennyt; rikkaat lahjat,
Jalolle luontehelle köyhiks muuttuu,
Kun rakkautta antajalta puuttuu.
Kas, tuossa, hyvä prinssi.
 

HAMLET

 
Ha, ha, oletteko siveä?
 

OPHELIA

 
Prinssi!
 

HAMLET

 
Oletteko kaunis?
 

OPHELIA

 
Mitä tarkoitatte, prinssi?
 

HAMLET

 
Jos olette siveä ja kaunis, niin älkää salliko siveytenne seurustella kauneutenne kanssa.
 

OPHELIA

 
Voiko, prinssi hyvä, kauneudella olla parempaa seuraa kuin siveys?
 

HAMLET

 
Voi hyvinkin, sillä kauneuden voima voi pikemmin tehdä siveyden parittajaksi, kuin siveyden valta voi tehdä kauneuden kuvakseen. Tuo kuului muinoin hiukan oudolta, mutta nykyaika näyttää sen todeksi. Minä rakastin teitä muinoin.
 

OPHELIA

 
Niin tosiaan, prinssi hyvä, mun saitte sitä uskomaan.
 

HAMLET

 
Teidän ei olisi pitänyt uskoa minua; hyviä tapoja ei saa niin istutetuksi vanhaan varteemme, ett'ei tuosta jäisi makua. En rakastanut teitä.
 

OPHELIA

 
Sitä enemmän petyin.
 

HAMLET

 
Mene luostariin sinä. Miksi syntisiä sinä ilmoille saattaisit? Itse minä olen jokseenkin siveä; kuitenkin voisin itseäni syyttää töistä semmoisista, jotta paras olisi, ett'ei äitini olisi minua synnyttänyt. Olen hyvin ylpeä, kostonhalukas, kunnianhimoinen; enemmän on rikoksia viittaustani odottamassa kuin minulla ajatuksia niitä keksimään, kuvausvoimaa niitä muodostamaan tai aikaa niitä toimeen panemaan. Miksi tällaiset veijarit kuin minä maan ja taivaan välillä matelevat? Me olemme aika konnia kaikki; älä ketään meistä usko. Mene luostariin! Missä on isänne?
 

OPHELIA

 
Kotona, prinssi hyvä.
 

HAMLET

 
Sulkekaa ovet hänen jälkeensä, ettei hän muualla kuin talossaan hupsuna liiku. Hyvästi!
 

OPHELIA

 
Oi, auttakaa häntä, armahat jumalat!
 

HAMLET

 
Jos naimisiin menet, niin annan sinulle myötäjäisiksi tämän kirouksen: ollos niin puhdas kuin lumi, niin kirkas kuin jää, et kuitenkaan vältä parjausta. Mene luostariin, mene! Hyvästi. Tai jos kaikin mokomin naimisiin tahdot mennä, niin ota hupsu; sillä järkimiehet tietävät liian hyvin, mitä hirviöitä heistä teette. Mene luostariin, mene ja heti! Hyvästi!
 

OPHELIA

 
Oi, taivahan vallat, saattakaa hänet entiselleen!
 

HAMLET

 
Tunnen myöskin maalaustaitonne, aivan hyvin. Jumala on teille kasvot luonut, ja itse teette itsellenne toiset. Te keikutte, te sipsutatte, te sopotatte, puhutte herjanimillä Jumalan luoduista, ja keimailemistanne luulottelette viattomuudeksi. Niin, niin; minä olen siitä kylläni saanut; se on minut hulluksi tehnyt. Emme, sanon minä, enää lainkaan naimisia kaipaa: ne, jotka jo naineet ovat, jääkööt eloon, kaikki paitse yksi; loput olkoot mitä ovat. Mene luostariin, mene!
 

(Menee.)

OPHELIA

 
Mik' oiva henki tuossa pirstaleina!
Hovikon silmä, viisaan kieli, urhon kalpa,
Tään kauniin vallan kukoistus ja toive,
Tapojen peili, taidon esikuva,
Ihanteen ihanne, ja kaikk' on mennyt!
Ja minä, naisist' onnettomin, kurjin,
Jok' imin noiden lemmenvalain mettä,
Näen, kuin tuo valtava ja jalo järki
Rämisten soi kuin soinnuttomat kellot;
Näen, kuinka hulluus raataa kukkean
Nuoruuden kauniin muodon. Voi mua vaan,
Mit' olen nähnyt ja nyt nähdä saan!
 

(Kuningas ja Polonius palajavat.)

KUNINGAS

 
Vai lempi! Ei, se häll' ei mieless' ole;
Ja puhe, vaikka hiukan muodotonta,
Ei hulluudelta tunnu. Häll' on jotain,
Jot' alakuloisuudessaan hän hautoo;
Ja sikiö, näin siitetty, ma pelkään,
Voi tulla turmioks. Sit' estääkseni
Tään reippaan panen päätöksen nyt toimeen:
Koht' Englantiin hän menköön vaatimaan
Sen veron, jot' on laiminlyöty maksaa.
Kentiesi meri-ilma, vieraat maat
Ja vaihtelevat esineet vois poistaa
Tuon sydänt' ahdistavan, oudon aiheen,
Jot' aivoissaan hän hautelee, näin tullen
Vieraaksi itselleen. Mit' arvelette?
 

POLONIUS

 
Se hyvää tekee; mutta luulen sentään,
Ett' alkuna ja syynä noihin tuskiin
Hylätty lempi on. – No, Ophelia!
Sanoja prinssin älä turhaan kerro;
Kuulimme kaikki. – Tehkää tahtonne;
Mut antakaa, jos hyväks näette, äidin
Näytelmän jälkeen kahden kesken hältä
Nuo huolet urkkia ja peittämättä
Käsiksi käydä; minä, jos sen suotte,
Asetun tuota kuulemaan. Jos äiti
Ei selvää saa, niin lähettäkää hänet
Pois Englantiin, tai pankaa lukon taakse,
Min parhaaks näette.
 

KUNINGAS

 
                     Sen ma teen. Ei saa
Vapaina hullut prinssit vaeltaa.
 

(Menevät.)

 
Toinen kohtaus.
    Sali linnassa.
 

(Hamlet ja muutamia näyttelijöitä tulee.)

HAMLET

 
Lausukaa olkaa niin hyvä, tämä puhe, niinkuin minä sen teille lausuin, sujuvalla kielellä; mutta jos sitä kangerratte, niinkuin moni meidän näyttelijöistä, niin kuulisin yhtä hyvin palovartijan värsyjäni huutavan. Älkää myöskään ilmaa liiaksi käsillänne hosuko, näin, tällä tavalla; vaan tehkää kaikki siivosti; sillä itse intohimonkin virrassa, hyrskyssä ja, niin sanoakseni, pyörteessä pitää teidän osottaa ja noudattaa kohtuutta, joka tekee sen miellyttäväksi. Oi, sydäntäni vihlaisee, kun kuulen tuollaisen kömpelön, paksutukkaisen kolhon repivän himonsa kappaleiksi, ihanpa ryysyiksi, halkaistakseen alhaison korvia, joka, suurimmaksi osaksi, ei muuta ymmärrä kuin hullutuksia ja melua. Sellaiselle suurisuiselle pöyhkärille soisin kelpo löylytyksen; hän on hirviötä hirveämpi. Sellaista välttäkää, ma pyydän.
 

ENS. NÄYTTELIJÄ

 
Siitä olkaa varma, prinssi.
 

HAMLET

 
Mutta älkää liian laimeakaan olko, vaan ottakaa oma ymmärryksenne johtajaksi. Sovittakaa sanat toimintaan ja toiminta sanoihin, tarkasti vaarinottaen, ett'ette poikkea luonnollisesta kohtuudesta; sillä kaikki sellainen liioitteleminen on vastoin näytelmän tarkoitusta, jonka tehtävänä aluin on ollut ja vieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta luonnolle, näyttää hyvyydelle sen omat piirteet, pahuudelle sen oma kuva ja itse aikakaudelle ja ajan ruumiille sen oma muoto ja luonto. Jos tätä nyt liioitellaan tai laimeasti esitellään, niin saattaa tuo kyllä oppimattomissa herättää naurua, mutta järki-ihmistä se vaan suututtaa; ja yhden ainoan järkimiehen moitteen pitää teille olla suurempiarvoinen kuin huoneen täysi noita toisia. Oi, niitä on näyttelijöitä, joiden itse olen nähnyt näyttelevän, – ja kuullut muiden heitä kiittävän, oikein ylistämällä, – joilla, pilkkaamatta puhuen, ei ollut kristityn puhetapaa eikä kristityn eikä pakanan eikä ihmisen käyntiä, vaan jotka rehentelivät ja ärjyivät niin, että luulin jonkun luonnon oppipojan ihmisiä tehneen, ja hutiloimalla lisäksi; niin inhottavasti he ihmisyyttä osottelivat.
 

ENS. NÄYTTELIJÄ

 
Toivon, että meillä tuo on jokseenkin poistettu.
 

HAMLET

 
Oi, poistakaa se kokonaan. Ja älkää salliko niiden, jotka narreina näyttelevät, puhua enemmän, kuin mitä heidän osaansa kuuluu; sillä heidän joukossaan on sellaisia, jotka itse nauravat saadakseen joukon tyhmiä katselijoita myöskin nauramaan, vaikka, samaan aikaan, joku tärkeä kohta kappaleessa olisi huomioon otettava. Tuo on hävytöntä ja osottaa aivan surkuteltavaa kunnianhimoa siinä narrissa, joka niin tekee. Menkää, laittakaa itsenne valmiiksi.
 

(Näyttelijät menevät.)

(Polonius, Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

 
No, herraseni, tahtooko kuningas kuulla tätä kyhäystä.
 

POLONIUS

 
Tahtoo, ja kuningatar myös, ja heti nyt.
 

HAMLET

 
Käskekää näyttelijöitä joutumaan.
 

(Polonius menee.)

 
Ehkä tekin molemmat tahtoisitte heitä jouduttaa.
 

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN

 
Kyllä, herra prinssi.
 

(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

HAMLET

 
Horatio! Hoi!
 

(Horatio tulee.)

HORATIO

 
Täss' olen, altis palvelukseenne.
 

HAMLET

 
Horatio, sin' olet kelpo mies,
Sun vertaistas en ole löynnyt toista.
 

HORATIO

 
Oi, prinssi hyvä, —
 

HAMLET

 
                   Min' en imartele;
Mit' ylennystä toivoisin ma sulta,
Jonk' ainoa on tulo hilpeytesi.
Mill' elannon ja vaatteet vaivoin hankit?
Miks köyhää mairisin? Ei, nuoleskelkoon
Makea kieli tyhmää koreutta,
Ja norjiks käykööt polven saranat,
Miss' auttaa kumarrus. Siit' aikain, kuules,
Kun kallis sieluni sai ehdonvallan
Ja arvostaa voi ihmisiä, määräs
Sun omakseen se; sillä näytät siltä,
Kuin, kaiken puutteessa, et mitään puuttuis,
Ja onnen suosiot ja kompat vastaan
Samalla mielell' otat. Autuaita
Ne, joiden pää ja sydän niin on yhtä,
Ett'eivät, onnen pillinä, sit' ääntä
Soi, jota soitetaan. Mies anna mulle,
Jok' ei oo himon orja, hänet suljen
Sydämmeni sydänkotaan, niinkuin sinut,
Sydämmen' sydämmeen. – Jo kyllin tätä. —
Illalla kuninkaalle näytellään;
Yks kohta näytelmässä muistuttaa
Mit' isäni kuolemasta kerroin sulle;
Kun tulee tämä kohta, pyydän että
Kaikella sielus tarmolla sa tarkkaat
Mun setääni. Jos tuossa kohdass' ei
Salattu rikos loukostansa lähde,
Niin on se henki hornan, minkä näimme,
Ja minun mielikuvani niin mustat
Kuin tuonen sepän ahjo. Tarkoin tarkkaa;
Minäkin häneen naulaan silmäni,
Yhdessä sitten huomioitamme
Me vertaamme.
 

HORATIO

 
              Hyv' on. Jos näyteltäissä
Hän varkain peittää vähääkään ja pakoon
Näin luikahtaa, niin varkauden maksan.
 

HAMLET

 
Jo tullaan. Hupsuks ruveta taas täytyy.
Valitse paikka.
 

(Tanskalainen marssi. Torven toitotuksia.)

(Kuningas, kuningatar, Polonius, Ophelia, Rosencrantz,

 
    Gyldenstern ynnä muita tulee.)
 

KUNINGAS

 
Kuinka voi Hamlet serkkumme?
 

HAMLET

 
Oivasti, todellakin; kameleontin pöydässä herkuttelen: syön ilmaa, lupauksilla lihotettua. Niin ette voi salvokukkoja syöttää.
 

KUNINGAS

 
Se vastaus ei kuulu minuun, Hamlet; nuo sanat eivät ole minun.
 

HAMLET

 
Eikä minunkaan enää. – (Poloniukselle.) Hyvä herra, näyttelittehän kerran yliopistossa, niinhän?
 

POLONIUS

 
Niin, prinssi hyvä; ja hyvänä näyttelijänä minua pidettiinkin.
 

HAMLET

 
Ja kenen osaa te toimititte?
 

POLONIUS

 
Julius Caesarin osaa; sain surmani Capitoliossa;
Bruto minut tappoi.
 

HAMLET

 
Ruton työtä tappaa tuollaista kapitoljusta. —
Ovatko näyttelijät valmiit?
 

POLONIUS

 
Ovat, prinssi hyvä; odottavat vaan käskyänne.
 

KUNINGATAR

 
Tule tänne, hyvä Hamlet, minun luokseni istumaan.
 

HAMLET

 
Ei, äiti hyvä, tämä rauta vetää enemmän.
 

POLONIUS (Kuninkaalle)

 
Hoo! huomasitteko sitä?
 

HAMLET

 
Saanko maata helmassanne, neiti?
 

(Istuutuu Ophelian jalkain juureen.)

OPHELIA

 
Ette, prinssi.
 

HAMLET

 
Pää helmassanne, tarkoitan?
 

OPHELIA

 
Saatte, prinssi.
 

HAMLET

 
Ajattelitteko minun tarkoittaneen sopimattomia?
 

OPHELIA

 
En ajatellut mitään.
 

HAMLET

 
Ihana ajatus maata tyttösen jalkain juuressa.
 

OPHELIA

 
Mitä, prinssi?
 

HAMLET

 
Ei mitään.
 

OPHELIA

 
Olette hupainen, prinssi hyvä.
 

HAMLET

 
Ken? Minäkö?
 

OPHELIA

 
Niin, prinssi hyvä.
 

HAMLET

 
Herrainen aika, vallan verraton leikinlaskija! Mitä muuta ihminen voisi kuin olla hupainen? Sillä katsokaas, kuinka iloiselta äitini näyttää, eikä ole kahta tuntia siitä, kun isäni kuoli.
 

OPHELIA

 
On, prinssi hyvä, siitä on kaksi kertaa kaksi kuukautta.
 

HAMLET

 
Niinkö paljon? No, piru sitten enää mustissa käyköön; minä tahdon sopuliturkin. Oi, taivahan vallat! Kaksi kuukautta jo kuolleena, eikä vielä unohtunut! Sittenhän voi toivoa, että suuren miehen muisto elää puoli vuotta hänen kuoltuansa; mutta kirkkoja, maarin, hänen rakentaa täytyy, muuten häntä ei ajatella enempää kuin keppihevosta, jonka hautakirjoituksena on:
    Ah, voi! ah, voi!
    Jo keppihepo unohtui!¹¹
 

(Torven toitotuksia. Elenäytelmä.)

 
[Muudan kuningas ja muudan kuningatar astuvat esiin, sangen rakastuneina; kuningatar syleilee kuningasta ja tämä kuningatarta. Kuningatar laskee polvilleen ja näyttää vakuuttavan kuninkaalle jotakin. Tämä nostaa hänet maasta ja nojaa päätään hänen olkaansa; laskeutuu sitten levolle kukkaslavalle; kuningatar, huomattuaan hänen nukkuvan, lähtee pois. Heti senjälkeen tulee sisään mies, ottaa kruunun kuninkaan päästä, suutelee sitä, valaa myrkkyä kuninkaan korvaan ja lähtee pois. Kuningatar palajaa, huomaa kuninkaan kuolleeksi ja tekee epätoivoisia liikkeitä. Myrkyttäjä, kaksi tai kolme mykkää henkilöä muassaan, tulee takaisin ja näyttää vaikeroivan kuningattaren kanssa. Kuollut ruumis kannetaan pois. Myrkyttäjä kosii kuningatarta lahjoilla; tämä näyttää alussa vastahakoiselta, mutta suostuu vihdoin hänen rakkauteensa.]
 

(Poistuvat.)

OPHELIA

 
Mitä tämä tietää, prinssi hyvä?
 

HAMLET

 
Oh, se on ilkeätä salakuiskutusta; se tietää pahaa.
 

OPHELIA

 
Kenties selittää tämä kuva kappaleen sisällyksen?
 

(Proloogi astuu esiin.)

HAMLET

 
Sen saamme tuolta mieheltä tietää: näyttelijät eivät voi mitään salata; he kertovat kaikki.
 

OPHELIA

 
Kertooko hän meille tämän kuvan merkityksen?
 

HAMLET

 
Kyllä, tai jonkin toisen kuvan, jonka te hänelle näytätte. Jos te ette häpeä kuvia näyttää, niin ei hänkään häpeä kertoa teille niiden merkitystä.
 

OPHELIA

 
Olette ilkeä, oikein ilkeä. Tahdon näytelmätä katsella.
 

PROLOGI

 
Me näytelmän ja itsemme
Nyt suosioonne suljemme
Ja kärsimystä toivomme.
 

(Poistuu.)

HAMLET

 
Oliko se proloogi vai mielilause sormuksessa?
 

OPHELIA

 
Se lyhyt oli.
 

HAMLET

 
Kuin vaimon rakkaus.
 

(Näytelmän kuningas ja kuningatar tulevat.)

NÄYT. KUNINGAS

 
Jo kolmekymment' aurinkoa nyt
Maan, vetten ympäri on kierrellyt;
Kakstoista kertaa kolmikymmenin
Kuu loistoaan on luonut ilmoihin
Siit' aikain, kun me liiton vannoimme
Ja lemmen toisillemme annoimme.
 

NÄYT. KUNINGATAR

 
Ja saman verran aurinko ja kuu
Saa kiertää, ennenkuin se lakastuu.
Mut voi! sa olet sairas, katkeruus
Sun valloittaa, ja poiss' on iloisuus.
Se mua surettaa; mut tuosta vainen
Sa ällös huolestu; näet, yhdenlainen
Kuin vaimon lempi sen on pelkokin:
Ei kumpaakaan, tai liiaks kumpaakin.
Mun lempeni sa tunnet: yhtä suuri
Kuin lempeni on pelkonikin juuri.
Vähästä suuri rakkaus pelvon saa;
Suur' pelko suurta rakkautt' osottaa.
 

NÄYT. KUNINGAS

 
Mun pian täytyy sinut, armas, jättää;
Mua vanhuus vaivaa, elinvoimat pettää.
Sa tänne ihanaan jäät maailmaan,
Jäät arvohon ja loistoon, ehkä vaan
Saat toisen miehen, yhtä rakkaan —
 

NÄYT. KUNINGATAR

 
                                  Vait!
Sen petokseksi sanois tunnon lait.
Kirottu ma, jos huolen toisellen:
Se vaimo tappoi miehens' entisen.
 

HAMLET (Syrjään)

 
Marunata, marunata!
 

NÄYT. KUNINGATAR

 
Ei lempi, mutta voitonpyyntö lie
Se syy, jok' uuteen naimisehen vie.
Ma toiste puolisoni murhaisin,
Jos toisen suutelohon nukkuisin.
 

NÄYT. KUNINGAS

 
Ma uskon, että mieles lausuit nyt;
Mut moni sanansa on pettänyt.
On päätös muiston orja, syntyään
Se kiivas on, mut veltto kestämään.
Niin raakilakin pysyy oksassaan,
Mut putoo itsestään, kun kypsyy vaan.
On aivan tarpeen, että unhotamme
Me itsellemme maksaa velkojamme;
Päätökseen, jonka himon kiihko tuottaa,
Ei, himon sammuttua, auta luottaa;
Ja liika kiihko riemun niinkuin vaivan
Hävittää näiden vaikutukset aivan.
Miss' ilo suurin, haikein tuska siellä;
Käy riemu huolen, huoli riemun tiellä.
Katoopi maailma; mik' ihme siis,
Jos lempi onnen kanssa muuttelis?
Se pulma on, jot' yhä tutkaisemme:
Onnenko lempi tuo vai onni lemmen.
Kun suuret sortuu, ystävää ne puuttuu;
Kun köyhä nousee, vihat lemmeks muuttuu.
Näin lempi aina seuraa onnen teitä:
Sill' ystäviä, ken ei kaipaa heitä;
Ken hädäss' ystävätään koettaa,
Hän siitä heti vihamiehen saa.
Näin tahtomme ja sallimuksen tie
Useinkin vastakkaiseen suuntaan vie;
Ja mietteet tyhjään raukee; aatokset
On vallassamme, mut ei päätökset.
Nyt mietit, ett'et toiste kuolla vois,
Se miete miehes kanssa kuolee pois.
 

NÄYT. KUNINGATAR

 
Pimetköön taivas! horna auetkoon!
Ja elämäni rauha rauetkoon!
Epäilys uskon, toivon sijaan tulkoon!
Ja vangin leipä nautintoni olkoon!
Mit' ilon-raatelevaa tuskaa liekään,
Se multa riemuni ja onnen viekään!
Ikuinen vaiva mua seuratkaan,
Jos vaimoks tulen leskest' uudestaan!
 

HAMLET

 
Entä, jos hän rikkoisi valansa?
 

NÄYT. KUNINGAS

 
Se tuima vala! Jätä minut nyt:
Miel' on niin raskas, aatos väsynyt;
Nukahtaa koitan.
 

(Nukkuu.)

NÄYT. KUNINGATAR

 
                 Rauhaan pääsi paina;
Meist' onnettomuus kaukan' olkoon aina!
 

(Menee.)

HAMLET

 
Rouva hyvä, kuinka miellyttää teitä näytelmä?
 

KUNINGATAR

 
Tuo nainen vakuutti mielestäni liiaksi.
 

HAMLET

 
Mitä vielä! Hän kyllä pysyy sanassaan.
 

KUNINGAS

 
Tunnetko sisällyksen? Eikö siinä ole mitään loukkaavata?
HAMLET. Ei, ei lainkaan; he laskevat leikkiä vaan, myrkyttävät leikillään; ei loukkaavata vähääkään.
 

KUNINGAS

 
Mikä on näytelmän nimi?
 

HAMLET

 
Hiirenloukku. Niin miksikö? Kuvaannollisesti. Tämä näytelmä kuvaa Wienissä tapahtunutta murhaa. Gonzago on herttuan nimi; hänen vaimonsa Baptista. Saatte kohta nähdä; se on peijakkaanmoinen kappale. Vaan mitä siitä? Teidän majesteettiinne ja meihin, joilla on puhdas omatunto, meihin se ei koske. Potkikoot satulan lyöttämät konit, meidän säkämme on eheä.
 

(Lucianus tulee.)

 
Tuo on eräs Lucianus, kuninkaan veljenpoika.
 

OPHELIA

 
Te olette oiva koorus,¹² prinssi hyvä.
 

HAMLET

 
Voisin olla tulkkina¹³ teille ja armahallenne, jos vaan saisin nähdä nukkien hyppivän.
 

OPHELIA

 
Olette kärkevä, prinssi, oikein kärkevä.
 

HAMLET

 
Saisittepa huokailla, jos tahtoisitte kärkeni typistää.
 

OPHELIA

 
Hullua hullumpaa vaan.
 

HAMLET

 
Semmoisiksihan miehet tahdotte. – Toimeen, murhaaja! Hiiteen nuo kirotut kasvojen väänteet! Toimeen! Kas niin: – käheä korppi huutaa kostoa.
 

LUCIANUS

 
Käs' altis, myrkky tuima, hanke musta;
Sopiva aik', ei kuulu hiiskausta.
Nyt murhaneste, kalman myrkkykeitto,
Min kolmin kerroin noitui hiiden neito,
Kirottu taikamehus tuohon luo
Ja surmaa heti terve henki tuo!
 

(Valaa myrkkyä makaajan korvaan.)

HAMLET

 
Hän myrkyttää hänet puistossa saadakseen itse vallan. Hänen nimensä on
Gonzago. Kertomus on olemassa, ja hyvällä Italian kielellä. Kohta
saatte nähdä, kuinka murhaaja saavuttaa Gonzagon lesken rakkauden.
 

OPHELIA

 
Kuningas nousee.
 

HAMLET

 
Mitä! väärääkö palomerkkiä pelästyen?
 

KUNINGATAR

 
Kuinka voitte, puolisoni?
 

POLONIUS

 
Lopettakaa näytteleminen.
 

KUNINGAS

 
Tuokaa valkeata! – Pois täältä!
KAIKKI. Valkeita, valkeita, valkeita!
 

(Kaikki lähtevät paitse Hamlet ja Horatio.)

HAMLET

 
    Ammuttu hirvi parahtaa,
    Kedolla hyppii vapaa;
    Yks valvoo, toinen nukahtaa,
    Se maailman on tapaa.
 
 
Eiköhän tämä puhe, Horatio, ja sulkatöyhtö hatussa, – jos muu onni menisikin turkosen tietä, – sekä pari tupsukukkasta avosuisissa kengissä auttaisi minua saamaan paikkaa näyttelijäjoukossa, mitä?
 

HORATIO

 
Puolesta osuudesta.
 

HAMLET

 
Ei, kokonaisen tahdon.
    Oi, Damon armas, muista vaan,
    Sun viime kuninkaasi
    Ol' itse Zeus; nyt valtiaan'
    On pelkkä, pelkkä – tiuku.
 

HORATIO

 
Miksi loppusoinnun jätitte?¹⁴
 

HAMLET

 
Oi, Horatio hyvä! Panen vetoa tuhat puntaa haamun sanain totuudesta.
Huomasitko?
 

HORATIO

 
Aivan hyvin, herra prinssi.
 

HAMLET

 
Kun tuli puheeksi myrkytys, —
 

HORATIO

 
Silmäsin häntä tarkasti.
 

HAMLET

 
Ah, haa! – Soittoa! Huiluja!
Jos kuningas ei näytelmätä kiitä,
Niin luulen, että – hän ei pidä siitä.
Soittoa, soittoa!
 

(Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

GYLDENSTERN

 
Hyvä prinssi, suvaitkaa minun lausua pari sanaa.
 

HAMLET

 
Vaikka kokonainen tarina.
 

GYLDENSTERN

 
Kuningas, prinssi hyvä, —
 

HAMLET

 
No niin, mitä hänestä?
 

GYLDENSTERN

 
On huoneisiinsa siirtynyt, sangen pahoinvoipana.
 

HAMLET

 
Juomisestako?
 

GYLDENSTERN

 
Ei, prinssi, pikemmin sappitaudista.
 

HAMLET

 
Suurempaa älyä osottaisitte, jos veisitte lääkärille sen sanoman; sillä jos minä hänelle huolluketta määräisin, niin rupeisi ehkä hänen sappensa vaan enemmän kuohumaan.
 

GYLDENSTERN

 
Hyvä prinssi, saattakaa puheenne hiukan järjestykseen ja älkää noin hurjasti karatko pois asiastani.
 

HAMLET

 
Olen masea, herraseni; – puhukaa.
 

GYLDENSTERN

 
Kuningatar, äitinne, on suurimmassa sieluntuskassa ja lähetti minut luoksenne.
 

HAMLET

 
Terve tultuanne!
 

GYLDENSTERN

 
Ei, prinssi hyvä, tuo kohteliaisuus ei ole oikeata lajia. Jos suvaitsette antaa minulle järkevän vastauksen, niin tahdon toimittaa äitinne käskyn; jos ette, niin suokaa anteeksi, että lähden ja katson toimeni päättyneeksi.
 

HAMLET

 
Hyvä herra, minä en voi.
 

GYLDENSTERN

 
Mitä, prinssi hyvä?
 

HAMLET

 
Antaa järkevätä vastausta: järkeni on sairas. Mutta sellaisen vastauksen, kuin antaa voin, saatte käskeä, hyvä herra, tai oikeammin äitini, kuten sanoitte. Siis ei muuta kuin asiaan. Äitini, sanoitte, —
 

ROSENCRANZ

 
Niin, hän sanoo näin: teidän käytöksenne on vaikuttanut hänessä hämmästystä ja kummastusta.
 

HAMLET

 
Oi, ihmeellistä poikaa, joka niin saattaa hämmästyttää äitiään! —
Mutta eikö seuraa mitään jälkilausetta tuon äidillisen kummastuksen
kantapäillä? Sanokaa.
 

ROSENCRANZ

 
Hän haluaa puhutella teitä kamarissa, ennenkuin menee levolle.
 

HAMLET

 
Me tottelemme, vaikka olisi hän kymmenkertaisesti äitimme. Onko teillä vielä muuta asiata?
 

ROSENCRANZ

 
Hyvä prinssi, te piditte muinoin minusta.
 

HAMLET

 
Ja pidän vieläkin, näiden näppien ja tiirakkain nimessä.¹⁵
 

ROSENCRANZ

 
Prinssi hyvä, mikä on syynä alakuloisuuteenne? Te tosiaankin haittaatte omaa vapauttanne, jos ystäviltä salaatte huolenne.
 

HAMLET

 
Minä kaipaan ylennystä.
 

ROSENCRANZ

 
Miten se on mahdollista, koska kuningas itse on teidät määrännyt
Tanskan vallan perilliseksi.
 

HAMLET

 
Niin, hyvä herra, mutta "ennenkuin suo sulaa", – se sananlasku on jotenkin kulunut.
 

(Näyttelijöitä tulee huilut mukana.)

 
O, huiluja! Yksi minulle! – (Gyldensternille.) Tulkaapa syrjään hiukan. Miksi noin käytte ympärilläni ja nuuskitte, ikäänkuin tahtoisitte minua ansaan ajaa?
 

GYLDENSTERN

 
Oi, prinssi hyvä, jos on intoni liian rohkea, niin on ystävyyteni liian säädytön.
 

HAMLET

 
Tuota en oikein ymmärrä. Olkaa hyvä, soittakaa tätä huilua.
 

GYLDENSTERN

 
Prinssi hyvä, en taida.
 

HAMLET

 
Tehkää niin hyvin.
 

GYLDENSTERN

 
Toden totta, minä en taida.
 

HAMLET

 
Minä pyydän teitä.
 

GYLDENSTERN

 
En osaa siinä yhtäkään temppua, prinssi hyvä.
 

HAMLET

 
Se on yhtä helppoa kuin valhetteleminen. Hallitkaa noita äänireikiä sormilla ja peukalolla, puhaltakaa suullanne siihen henkeä, ja se puhuu mitä suloisinta sävelkieltä. Katsokaas, tuossa on läpäkkeet.
 

GYLDENSTERN

 
Mutta minä en kykene saamaan niistä irti vähääkään sointua; minulla ei ole sitä taitoa.
 

HAMLET

 
No, nähkääs nyt, kuinka katalana raukkana minua pidätte. Tahdoitte minua soittaa; olitte tuntevinanne äänireikäni; tahdoitte minulta temmata syvimmän salaisuuteni; tahdoitte koetella ääniäni matalimmasta korkeimpaan; ja paljon sointua, suloisin ääni on tuossa pienessä soittokalussa, ettekä kuitenkaan saa sitä soimaan. Tuhat tulimmaista! Luulettenko, että minua on helpompi soittaa kuin huilua? Sanokaa minua miksi soittokaluksi tahdotte, soinnuttomaksi kyllä minut saatte, mutta soittaa ette minua voi. —
 

(Polonius tulee.)

 
Jumal' antakoon hyvää päivää.
 

POLONIUS

 
Prinssi hyvä, kuningatar haluaa puhutella teitä, ja nyt heti.
 

HAMLET

 
Näettenkö tuota pilveä tuolla? Se on melkein kamelin muotoinen.
 

POLONIUS

 
Niin maarin, kamelin näköinen todellakin.
 

HAMLET

 
Minusta se on kuin kärppä.
 

POLONIUS

 
Sen on selkä kuin kärpän.
 

HAMLET

 
Tai niinkuin valaskalan.
 

POLONIUS

 
Ihan niinkuin valaskalan.
 

HAMLET

 
Nyt tulen äitini luokse, heti paikalla. – He ilveilevät kanssani, jotta luontoni on katketa. – Tulen heti paikalla.
 

POLONIUS

 
Sen hänelle sanon.
 

(Menee.)

HAMLET

 
"Heti paikalla" on helposti sanottu. – Jättäkää minut, hyvät ystävät.
 

(Rosencrantz, Gyldenstern, Horatio, y.m. lähtevät.)

 
Nyt yöst' on aika kummitusten; haudat
Nyt haukottaa, ja myrkkyns' itse horna
Luo maailman. Nyt voisin juoda kuumaa verta
Ja tehdä hirmutöitä, joita päivä
Kavahtain katsois. Vait! Nyt äidin luo.
Oi sydän, muista luontos! Neeron mieltä
Poveeni lujaan älä koskaan päästä.
Julm' olla tahdon, mut en luonnoton;
Ma tikareita haastan, vaan en käytä.
Näin mielen, kielen teeskennellä täytyy.
Jos sanoin häntä herjaankin, et saa
Teolla, sielu, niitä vahvistaa.
 

(Menee.)

 
Kolmas kohtaus.
    Huone linnassa.
 

(Kuningas, Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

KUNINGAS

 
En kärsi häntä; turvass' emme ole,
Jos raivota noin saa hän. Valmiit olkaa:
Ma joutuun teille valtakirjat laitan,
Ja Englantihin saatte hänet viedä.
Ylevät tehtävämme eivät kestä
Niin suurta vaaraa, kuin hän hulluuksillaan
Jok' aika uhkaa meille.
 

GYLDENSTERN

 
                        Valmiit ollaan.
Se vallan pyhä on ja hurskas huoli
Niin monen, monen turvaa ajatella,
Jonk' elo, elämä on kuninkaassa.
 

ROSENCRANZ

 
Jo yksityinen velkapää on luotaan,
Henkensä kaikin asehin ja voimin,
Vahingot torjumaan; sit' enemmän
Se henki, jonka onnesta niin monen
Elämä riippuu. Kuninkaass' ei kuole
Hän yksin; vaan kuin pyörre vie hän myötään
Mit' osuu tielleen. Hän on suuri pyörä,
Korkeimman vuoren huippuun kiinnitetty,
Jonk' äärettömiin kehrävarsiin tuhat
Pient' esinettä liittyy. Se kun sortuu,
Niin samaan häviöhön pienin lisä
Ja liite syöksyy. Kuningas kun oihkaa,
Niin samassa myös valtakunta voihkaa.
 

KUNINGAS

 
Ma pyydän, joutuun valmistukaa matkaan;
Tuo vaara täytyy kahlettaa, se liian
Vapaana liikkuu.
 

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN

 
                 Teemme joutua.
 

(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

(Polonius tulee.)

POLONIUS

 
Nyt, kuninkaani, äidin luo hän lähtee.
Ma seinäverhon taa käyn piiloon; sinne
Voin kaikki kuulla. Takaan, että äiti
Hänt' oikein sättii: ja, kuin lausuitten, —
Viisaasti lausuttu, – on tarpeen, että
Puhetta kuulemass' on joku muukin
Pait äiti, sillä puolta-pitäväiset
On äidit luonteeltansa. Herran haltuun!
Ennenkuin levolle te käytte, palaan
Ja tiedon saatan.
 

KUNINGAS

 
                  Kiitos, hyvä herra.
 

(Polonius menee.)

 
Tekoni irstas, taivaaseen se löyhkää:
Kirous ensimmäinen, veljenmurha.
Rasittaa sitä! – Rukoilla en taida,
Vaikk' yhtä kiivas halu on kuin tahto:
Tuimempi rikos tuiman kumoo aikeen;
Ja niinkuin mies, joll' ompi kaksi tointa,
Ma epäilen, mist' alkaisin, ja laimin
Lyön kummankin. Jos kirottu tää käsi
Ois paksuudeltaan veljen veriss', eikö
Sadetta armon taivaassa, mi huuhtois
Sen lumipuhtaaks? Mitä muut' on armo
Kuin synnin paljastus? Ja mitä muuta
Rukous kuin tuo kaksinainen voima
Lankeemust' estää sekä langenneelle
Tarita anteeks-antamus? Siis ylös
Luon silmän'! Rikos tehty on. Mut voi!
Millaiset rukoukset sopii mulle?
Suo ilkimurha anteeksi – Se ei kelpaa,
Kosk' omanain on murhan saalis yhä,
Kuningatar ja valtani ja kruunu.
Armonko sais, ken pysyy synneissään?
Tall' inhall' ijällä voi rikollisen
Kullattu käsi syrjään työntää lain,
Ja väärälläkin saaliill' oikeutta
Saa usein ostaa. Niin tuoll' ylhääll' ei!
Siell' ei käy juonet, totuudessaan siellä
Työt näkyy; synneistämme meidän täytyy
Suun sisään itse antaa todistus.
Ja sitten? Mitä jääpi? Koita, mitä
Vois katumus. Mit' ei se voisi? Mutta
Se mitä voi, kun katua ei taida?
Voi, kurjaa tilaa! mieltä kalman-mustaa!
Voi, paulottua sielua, mi vapaaks
Yrittää, mutta takertuu vaan yhä!
Avuksi, enkelit! Nyt toimeen! Nöyriks,
Te jäykät polvet! Sydän raudan-kova,
Käy pehmeäks kuin rintalapsen suonet!
Kaikk' ehkä muuttuu hyväks.
 

(Menee syrjään ja laskee polvilleen.)

(Hamlet tulee.)

HAMLET

 
Nyt käy se päinsä, nyt hän rukoilee;
Nyt työhön! – Ja näin taivaaseen pääsee.
Ja kostanut ma olenko? Kuin onkaan:
Isäni murhas konna, ja nyt minä,
Isäni ainoo poika, saman konnan
Lähetän taivaaseen?
Ei, palkkaa ois se, vaan ei kostoa.
Hekuman helmaan isäni hän tappoi,
Kun synti täydess' oli heilimässään,
Ja kuin lie tilin laita, tiesi Herra,
Mut, ihmissuhteiden ja järjen mukaan,
On laita huono. Kostanutko olen,
Jos tuon nyt murhaan kesken katumustaan,
Kun puhdas sieluns' on ja valmis lähtöön?
Ei!
Seis, miekka! Kolkompata tilaa vartoo,
Kun päissään on hän, nukkuu taikka raivoo
Tai rutsaisessa vuotehessaan telmää
Tai kiroo, mässää taikka muuta tekee,
Jost' autuus kaukan' on, – hänt' iske silloin,
Ett' ilmaan lentää kantapäät, ja sielu
Kirotun mustaks käy kuin helvetti,
Jonk' oma on se. Äiti kiirehtää;
Se lääke sairaat päiväs pidentää.
 

(Menee.)

(Kuningas nousee ja astuu esiin.)

KUNINGAS

 
Sanani nousee, mieli maassa pysyy;
Ei sanoja, vaan mieltä taivas kysyy.
 

(Menee.)

 
Neljäs kohtaus.
    Huone linnassa.
 

(Kuningatar ja Polonius tulevat.)

POLONIUS

 
Hän heti tulee. Kovaa hälle pankaa;
Sanokaa, että kärsittäväks ilveens'
On liian raakaa, että varjehena
Hänestä tulen tuiman ehkäisitte.
Ma vaikenen ja piiloon käyn. Mut pyydän,
Hänt' älkää armahtako.
 

HAMLET (Ulkoa)

 
Äiti, äiti, äiti!
 

KUNINGATAR

 
Sen takaan; minust' olkaa huoletonna.
Pois piiloon, hän jo tulee.
 

(Polonius kätkeytyy seinäverhon taakse.)

(Hamlet tulee.)

HAMLET

 
No, äiti, mikä asiana?
 

KUNINGATAR

 
Isääsi, Hamlet, kovin loukkasit.
 

HAMLET

 
Isääni, äiti, kovin loukkasitte.
 

KUNINGATAR

 
Hamlet! Se vastaus on löyhän kielen.
 

HAMLET

 
Ja kysymys se oli herjan kielen.
 

KUNINGATAR

 
Mit' aiot, Hamlet?
 

HAMLET

 
                   Mikä asiana?
 

KUNINGATAR

 
Mua etkö tunne?
 

HAMLET

 
                Kyllä: kuningatar
Olette, puolisonne veljen vaimo;
Ja – voi mua, voi! – olette äitini.
 

KUNINGATAR

 
Odota, kyllä muut sun järkiin saavat.
 

HAMLET

 
Tulkaatte, istukaa; ei paikast' ulos,
Ei, ennenkuin ma näytän teille peilin,
Joss' oman sisimpänne nähdä saatte.
 

KUNINGATAR

 
Mit' aiot? Ethän murhata mua aio?
Apua!
 

POLONIUS (Seinäverhon takaa)

 
      Hoi, apua!
 

HAMLET

 
                 Mitä! rotta?
 

(Paljastaa miekkansa.)

 
Se kuolee! punta vetoa, se kuolee!
 

(Iskee miekkansa seinäverhon läpi.)

POLONIUS (Seinäverhon takaa)

 
Murhattu olen!
 

(Kaatuu ja kuolee.)

KUNINGATAR

 
               Voi mua! Mitä teit?
 

HAMLET

 
En totta tiedä. Kuningas se onko?
 

KUNINGATAR

 
Oi, mikä verinen ja hurja teko!
 

HAMLET

 
Verinen teko; melkein yhtä kurjaa
Kuin tappaa kuningas ja sitten – niin —
Sen veljen kanssa mennä naimisiin.
 

KUNINGATAR

 
Kuin tappaa kuningas!
 

HAMLET

 
                      Niin sanat kuului.
 

(Nostaa seinäverhon ja vetää esiin Poloniuksen.)

 
Sa kurja, kärkäs narri, hyvää yötä!
Sun luulin herraksesi. Tyydy osaas;
Sa näet, ett' ompi liika hoppu vaaraks. —
Pois kätten puserrus! Vait! Istukaa!
Ma sydäntänne puserran, niin, totta,
Jos tunkea sen läpi voi ja sit' ei
Kirottu tottumus niin paaduttanut,
Ett' on se kova tunteille kuin kivi.
 

KUNINGATAR

 
Oi, mitä tein, ett' uskallat mua kohtaan
Noin hurjaa kieltä käyttää?
 

HAMLET

 
                            Teitte työn,
Mi kainouden hävyn, sulon tahraa;
Sanoopi kunnon petturiksi; kukan
Vie puhtaan lemmen kirkkaalt' otsalta
Ja siihen paiseen luo; häävalan tekee
Kuin korttivalan vääräks; oi, työn moisen,
Mi naimaliiton ruumiista vie sielun
Ja tekee armaan uskonnon vaan tyhjäks
Sanojen tulvaks. Taivaan kasvot hehkuu,
Ja luja, vankka maakin murheissansa.
Kuin lähetessä tuomion, on tuosta
Sairaalla mielellä.
 

KUNINGATAR

 
                    Voi! mikä työ
Noin jylisee ja hankkeissaan jo pauhaa?
 

HAMLET

 
Kas tuonne, tuota taulua ja tuota:
Ne kahden veljeksen on muotokuvat.
Kas, mikä sulo noissa kasvoiss' asuu:
Apollon kutrit, Jupiterin otsa,
Ja katse uljas, uhkaava kuin Marsin,
Ja ryhti Hermeen, kun hän alas astuu
Vuorille, joita taivas suutelee;
Siin' yhdistys ja muoto, johon kaikki
Jumalat sinettins' on painaneet,
Vakuuttain maailmalle: tuoss' on mies!
Se puolisonne oli. Vaan, kas tätä:
Tää puolisonne on; kuin nokitähkä,
Mi polttaa veljensä. Teill' onko silmät?
Tuon kauniin vuoren ahot voitte jättää
Ja mennä tuohon nevaan rypemään!
Haa! onko silmät teillä? Rakkaudeks
Sit' älkää sanoko. Ei, veren kiihko
Tuoll' ijällä jo talttuu, lannistuu
Ja järkeen mukaantuu. Mut mikä järki
Vie tuosta tuohon? Aistit teill' on, muuten
Himoja teill' ei ois; mut aistit varmaan
On halvatut. Noin hulluuskaan ei pettyis,
Ja niin ei vimman orjaks joudu järki,
Ett'ei jää älyä sen verran, että
Nuo erottaisi. Mikä paha henki
Noin sokkosille teit' on vietellyt?
Ei silmä tuntoa, tunto silmää vailla,
Ei korva silmää, kättä vailla, haisto
Muist aisteist' erillään, ei, tosi aistin
Sairaskaan jäännös noin ei hairahtuisi.
Oi, häpy, miss' on punas? Hornan liekki,
Jos eukon luissa riehut noin, tee puhdas
Nuoruuden into vahaksi, jok' omaan
Tuleensa sulaa; hävyst' älä puhu,
Jos kuuma veri virvoketta etsii,
Kosk' yhtä kiivaast' itse jääkin palaa,
Ja järki himojen on parittaja.
 

KUNINGATAR

 
Vait, vaiti Hamlet! Sydämmeni pohjaan
Sa käännät silmäni, ja siellä näen
Niin mustaa, syvään juurtunutta tahraa,
Jok' ikänään ei lähde.
 

HAMLET

 
                       Ei, vaan vaivu
Hikisen vuoteen innoittavaan saastaan,
Himoissas haudu, suutele ja telmää
Liassa haureuden, —
 

KUNINGATAR

 
                   Taukoo, Hamlet!
Sun sanas viiltää korvia kuin veitsi.
Vait, Hamlet!
 

HAMLET

 
              Murhaaja ja konna; orja,
Ei sadannesta kymmeneksestä
Mies-vainaastanne; kuninkuuden narri;
Herruuden, vallan taskuvaras, joka
Varasti kalliin kruunun hyllyltä
Ja taskuunsa sen pisti.
 

KUNINGATAR

 
                        Vaiti, vaiti!
 

HAMLET

 
Räsyistä tehty riepu-kuningas.
 

(Haamu tulee.)

 
Avuksi, taivaan vallat! Suojelkaa
Mua suvillanne! – Mitä, jalo haamu? —
 

KUNINGATAR

 
Voi, hän on hullu!
 

HAMLET

 
Tulitko nuhtelemaan laiskaa poikaa,
Jok', intoa ja aikaa tuhlaten,
Löi laimin julman käskys täyttämisen?
Oi, haasta?
 

HAAMU

 
            Älä unhota! Nyt tulin
Vaan teroittamaan tylsää aikomustas.
Mut, katso! kauhistus sun äitis valtaa;
Hänt' auta hänen sieluntuskissaan;
Näet, luulon voima heikoissa on suurin.
Hänelle haasta.
 

HAMLET

 
                Kuinka voitte, äiti?
 

KUNINGATAR

 
Voi! Kuinka sinä voit?
Sa silmäs pelkkään tyhjään kiinnität
Ja puhuttelet ruumiitonta ilmaa;
Hulluuden valo tuikkaa silmistäs;
Kuin häikäst' unelias sotajoukko
Levoltaan tukkas karkaa, pystyyn nousee,
Kuin henki hiuksiss' oisi. Armas poika,
Tuliseen tuskaas kylmää malttamusta
Sa vihmo. Mitä katsot?
 

HAMLET

 
                       Häntä, häntä!
Kas, kuinka kalvaana hän tuijottaa!
Oi, hänen muotons', asiansa saisi
Kivunkin tunnon! – Älä katso minuun!
Näkösi surkea voi tyhjäks tehdä
Mun tuiman työni, voi sen luonteen muuttaa,
Ja vettä veren sijast' ehkä vuotaa.
 

KUNINGATAR

 
Sa kelle puhut?
 

HAMLET

 
                Ettekö te näe?
 

KUNINGATAR

 
En mitään; kaikki, mitä on, näen kyllä.
 

HAMLET

 
Ja mitään ette kuule?
 

KUNINGATAR

 
                      En, vaan meidät.
 

HAMLET

 
Oi, katsokaa! Kas, kuinka pois hän hiipii!
Isäni ihka eläväinen muoto!
Kas, tuolla käy hän, juur' nyt, ovest' ulos!
 

(Haamu katoaa.)

KUNINGATAR

 
Tuo vaan on sairaan aivos sikiö;
Ja olemattomia esineitä
On hulluus aina valmis luomaan.
 

HAMLET

 
                                Hulluus!
Mun suoneni soi raittiisti kuin teidän
Ja tahdin mukaan tykkii. Mitä lausuin
Ei hulluutt' ole. Koitelkaa mua: kaikki
Sanasta sanaan kerron; sit' ei koskaan
Tee hulluus. Herran tähden, sydänt' älkää
Hivelkö sillä voiteell', että tässä
Vaan hulluus puhuu eikä oma rikos;
Se haavan peitteeks vaan luo hienon kalvon,
Mut alla häijy märkä myrkkyänsä
Levittää salaa. Tunnustakaa synti,
Katukaa vanha, välttäkäätte uutta,
Ja rikkaruohoon älkää lantaa panko,
Ett'ei se höysty. Anteeks hyveeni!
Näin lihavaan ja hengettömään aikaan
Saa itse hyve synnilt' anteeks pyytää,
Kumartaa lisäksi ja karttaa lupaa
Saadakseen sille hyvää tehdä.
 

KUNINGATAR

 
                              Hamlet,
Oi, sydämmeni kahtia sa leikkaat!
 

HAMLET

 
Pois huonomp' osa viskattu, niin säilyy
Sen puhtaampana toinen. Hyvää yötä!
Setäni vuoteest' olkaa poissa; hyve
Jos teiltä puuttuu, teeskennelkää. Tapa,
Tuo hirviö, mi kaiken tunnon nielee,
On usein perkele, mut siinä enkel',
Ett' oivatkin ja jalot työt saa siltä
Pukimen, verhon, joka hyvin istuu.
Tän' yönä himo hillitkää, se toisen
Hillinnän tekee hiukan helpommaksi
Ja sitä helpommaks taas seuraavan:
Näet, tapa luonnon sinetin voi muuttaa,
Pirunkin voittaa, ihmevoimall' ajaa
Sen ulos. Vielä kerran hyvää yötä!
Kun siunaust' itse kaipaatten, niin kerjään
 

Ma siunausta teiltä. – Tuota kadun; (Osottaen Poloniusta.)

 
Mut niin kai Luoja päätti rangaistakseen
Mua hänen kauttaan ja mun kauttain häntä,
Mua aseenaan ja vitsanansa käyttäin.
Ma huolta pidän hänestä ja vastaan
Myös kuolemastaan. Vielä hyvää yötä!
Mun rakkaudesta täytyy julma olla;
Paha ol' alku, pahempaa voi tulla. —
Sananen vielä, äiti.
 

KUNINGATAR

 
                     Mitä tehdä?
 

HAMLET

 
Ei millään lailla sitä, mitä pyysin.
Teit' antakaa tuon tursaan kuninkaan
Taas viekoitella, poskeen titittää,
Nimittää hiirekseen ja, riettain muiskuin
Ja sormens' irstaat kaulahanne kietoin,
Teilt' ilmi houkutella, ett'en todest'
Olekaan hullu, mut vaan kavaltelen.
Hyv' oisi, jos hän sais sen tietää. Kenpä
Noin kaunis, kaino, viisas kuningatar
Pöllöltä, rupikonnalt', yököltä
Noin tärkeitä vois salata? niin, ken vaan?
Ei, vastoin älyä ja salausta,
Avatkaa vasu huoneen harjalla,
Pois linnut päästäkää, kuin marakatti
Vasuhun koetteeksi itse käykää
Ja pudotessa niskat taittakaa.
 

KUNINGATAR

 
Jos sanat henkeä, henki elämätä,
Niin, usko pois, ei elämätä mulla
Sun sanojasi ulos hengittää.
 

HAMLET

 
Ma viedään Englantiin, sen tiedättenhän?
 

KUNINGATAR

 
Ah! sen ma unhotin. Niin päätös on.
 

HAMLET

 
Lukitut kirjeet on; ja kumppanini,
Nuo molemmat, joit' uskon niinkuin kyitä,
Työn toimittavat, luovat tien ja vievät
Mun konnuuteen. No, menköön! Sepä sutkaus,
Jos miinaajan veis oma ruutins' ilmaan!
Kovalta ottaa, jos en kaiva vaaksaa
Ma syvemmälle heidän ruutisuontaan
Ja paiskaa heitä kuuhun. Ihanaa,
Kun yhdess' ottelee kaks kavalaa! —
Tuo miesi mulle kiireen antaa;
Vien lähihuoneesen sen ihravatsan.
Hyvästi, äiti! – Salaneuvos tää
Nyt hiljaa, vait on, aivan sanatonna,
Se vanha narri, lörpäkkö ja konna.
Nyt matkaan, hyvä herra; teistä tahdon
Ma joutuun päästä. – Hyvää yötä, äiti!
 

(Menevät eri haaralle: Hamlet laahaten perässään Poloniusta.)

NELJÄS NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Huone linnassa

(Kuningas, kuningatar, Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

KUNINGAS

 
Nuo syvät huokaukset mielt' ei vailla;
Syy ilmaiskaa, se täytyy meidän tietää.
Miss' ompi poikanne?
 

KUNINGATAR

 
Hetkeksi meidät yksin jättäkää. —
 

(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

 
Voi, puolisoni, mitä näin tän' yönä!
 

KUNINGAS

 
No, mitä, Gertrud? Kuink' on Hamletin?
 

KUNINGATAR

 
Hän riehuu niinkuin meri ja kuin myrsky,
Kun vallast' ottelee ne. Verhon takaa
Kun ääntä kuuli, veti raivopäissään
Hän maalle miekkansa, huus: "rotta! rotta!"
Ja hulluutensa vimmassa näin tappoi
Tuon vanhan kelpo miehen.
 

KUNINGAS

 
                          Julma teko!
Siell' olless' olis meidän samoin käynyt.
Vapaana kaikkia hän vaarall' uhkaa,
Teit' itseänne, meitä, joka miestä.
Voi! ken nyt vastaa tuosta verityöstä?
Syyn saamme me, me, jonka oisi tullut
Sitoa, vangita ja seurast' estää
Tuo hullu mies. Mut rakkautemme oli
Niin suur', ett'emme nähneet mitä piti,
Vaan, niinkuin pahantaudin saastuttama,
Salaten sitä, sen vaan annoimme
Kuluttaa elon ydintä. Miss' on hän?
 

KUNINGATAR

 
Pois murhatun hän ruumista nyt raastaa;
Näin hulluutensa, niinkuin kultajyvä
Halvemman malmisuonen keskellä,
Viel' loistaa puhtaana: hän itkee työtään.
 

KUNINGAS

 
Oi, Gertrud, lähtekäämme!
Ennenkuin päivä kukkuloita kultaa.
Hän laivall' on; tuot' ilkityötä täytyy
Älyn ja vallan koko voimalla
Nyt peitellä ja puoltaa. – Gyldenstern!
 

(Rosencrantz ja Gyldenstern palajavat.)

 
Ystävät, muita avuks ottakaa.
Polonion Hamlet raivopäissään tappoi
Ja huoneest' äidin hänet raastoi pois.
Hänt' etsikää ja mielistelkää häntä
Ja linnankirkkoon ruumis tuokaa. Joutuun!
 

(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

 
Tule, Gertrud; viisahimmat ystävämme
Kokohon kutsumme ja ilmoitamme
Mit' aiomme nyt tehdä me ja mitä
Pahinta tehty on. Näin, kenties, parjaus, —
Min myrkylliset nuolet viuhuin lentää
Maan halki tarkalleen kuin kuula pilkkaan, —
Ei koske meidän nimeemme, mut puree
Vaan ruumiitonta ilmaa. Tulkaatten;
Levoton mielen' on ja riitainen.
 

(Menevät.)

 
Toinen kohtaus.
    Toinen huone linnassa.
 

(Hamlet tulee.)

HAMLET

 
Hyvässä korjussa.
 

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN (Ulkoa)

 
Hamlet! Prinssi Hamlet!
 

HAMLET

 
Mikä melu? Ken Hamletia huutaa?
Kah! tuossa he tulevat.
 

(Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

ROSENCRANZ

 
Mihinkä ruumiin veitte, prinssi hyvä?
 

HAMLET

 
Maan multaan, jonka sukua se on.
 

ROSENCRANZ

 
Miss' on se, sanokaa, ett' ottaisimme
Ja veisimme sen kirkkoon.
 

HAMLET

 
                          Älkää luulko.
 

ROSENCRANZ

 
Mitä?
 

HAMLET

 
Että voin teidän salaisuutenne peittää enkä omaani. Ja lisäksi, imusienen kysymykseen mitä tulee kuninkaan pojan vastata?
 

ROSENCRANZ

 
Pidättekö minua imusienenä, prinssi?
 

HAMLET

 
Pidän, hyvä herra; joka imee itseensä kuninkaan silmänluonnit, suosiot ja käskyt. Mutta sellaiset palvelijat ovatkin parhaana apuna kuninkaalle. Hän pitää heitä poskensa sopessa kuin apina; pureskelee ensin, sitten nielee. Kun hän tarvitsee mitä itseenne olette imenyt, niin hän vaan pusertaa teitä, ja te, imusieni, olette taas kuiva.
 

ROSENCRANZ

 
En ymmärrä teitä, prinssi.
 

HAMLET

 
Se minua ilahuttaa: viisaan puhe nukahtaa hupsun korvaan.
 

ROSENCRANZ

 
Hyvä prinssi, teidän pitää sanoa, missä ruumis on, ja seurata meitä kuninkaan luo.
 

HAMLET

 
Ruumis on kuninkaan luona, mutta kuningas ei ole ruumiin luona.
Kuningas on kappale —
 

GYLDENSTERN

 
Kappale!
HAMLET. Tyhjää. Viekää minut hänen luokseen. Hiiri, hiiri, piiloon, kaikki hiirtä etsimään!
 

(Menevät.)

 
Kolmas kohtaus.
    Toinen huone linnassa.
 

(Kuningas tulee seuralaisineen.)

KUNINGAS

 
Hänt' olen lähettänyt noutamaan
Ja ruumist' etsimään. Kuin vaarallista
On antaa irroillaan sen miehen käydä!
Lain kovuutt' emme sentään käyttää tohdi,
Kosk' on hän lempilaps tuon hurjan rahvaan,
Jot' ymmärrys ei johdata, vaan näkö,
Ja joka punnitsee vaan rangaistusta,
Ei itse syytä. Kaunistukseks täytyy
Tuon äkillisen lähdön näyttää aikaa
Jo hankitulta. Vaaralliseen tautiin
Vaan vaaralliset apukeinot auttaa,
Jos mikään auttaa. —
 

(Rosencrantz tulee.)

 
Mitä? Kuink' on käynyt?
 

ROSENCRANZ

 
Me emme saa hänt' ilmoittamaan, mihin
Hän kätkenyt on ruumiin.
 

KUNINGAS

 
                         Missä on hän?
 

ROSENCRANZ

 
Tuoll' ulkona; hän vartioittun' oottaa
Vaan käskyänne.
 

KUNINGAS

 
                Tuokaa hänet tänne.
 

ROSENCRANZ

 
Hoi, Gyldenstern! Saata prinssi sisään.
 

(Hamlet ja Gyldenstern tulevat.)

KUNINGAS

 
No, Hamlet, missä on Polonius?
 

HAMLET

 
Illallisella.
 

KUNINGAS

 
Illallisella! Missä?
 

HAMLET

 
Ei syömässä, vaan syötävänä. Kokous valtioviisaita matoja on paraikaa hänen parissaan. Se mato, se on sentään, mitä ruokaan tulee, keisarien keisari. Me lihotamme kaikkia muita elukoita itse lihotaksemme, mutta itseämme lihotamme madoille. Lihava kuningas ja laiha kerjäläinen ovat vaan eri ruokia: kaksi ruokalajia, mutta yhdellä pöydällä; siinä sen virren loppu.
 

KUNINGAS

 
Ah, voi! Ah, voi!
 

HAMLET

 
Joku voipi onkia sillä madolla, joka kuningasta on syönyt, ja syödä sitä kalaa, joka sen madon on niellyt.
 

KUNINGAS

 
Mitä tarkoitat sillä?
 

HAMLET

 
En muuta kuin osotan, miten kuningas saattaa tehdä juhlamatkan kerjäläisen suolien kautta.
 

KUNINGAS

 
Missä on Polonius?
 

HAMLET

 
Taivaassa; lähettäkää sinne katsomaan. Jos käskyläisenne ei löydä häntä sieltä, niin etsikää itse häntä toisesta paikasta. Mutta, totta puhuen, jos ette tämän kuun kuluessa häntä löydä, niin saatte hänestä vainun, kun portaita astutte käytävään.
 

KUNINGAS (Muutamille seuralaisille)

 
Menkää, etsikää häntä sieltä.
 

HAMLET

 
Hän kyllä odottaa, kunnes tulette.
 

(Seuralaisia menee.)

KUNINGAS

 
Sun tekos, Hamlet, sekä oma turvas, —
Jok' yhtä kallis meille on kuin raskas
Se työ, min teit, – sua vaatii täältä oiti
Pois lähtemään. Siis hankkiudu matkaan;
On laiva valmis, tuuli myötäinen,
Sun seuras vartoo, kaikk' on suunnattuna
Englantiin.
 

HAMLET

 
           Englantiin?
 

KUNINGAS

 
                       Niin, Hamlet.
 

HAMLET

 
                                     Hyvä.
 

KUNINGAS

 
Niin on, jos mieleni sä tuntisit.
 

HAMLET

 
Näen kerubin, joka näkee sen. – Pois Englantiin! – Hyvästi, rakas äiti!
 

KUNINGAS

 
Armas isäsi, Hamlet.
 

HAMLET

 
Äitini: isä ja äiti ovat mies ja vaimo, mies ja vaimo ovat yksi liha; siis, äitini. Nyt Englantiin!
 

(Menee.)

KUNINGAS

 
Jäljessä! Vietelkää hänt' oiti laivaan;
Mut joutuun; pois tän' yönä hänet tahdon.
Pian! Valmiina ja sinetiss' on kaikki,
Mik' asiata koskee. Joutukaa!
 

(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

 
Englanti, jos mua ystävänäs pidät, —
Jot' ylivoimani voi näyttää sulle,
Kosk' arpes, Tanskan miekkain lyömät, viel' on
Verisen tuorehet ja veros vielä
Vapaasti maksat, – joutavaks äl' arvaa
Sun esivaltas käskyä, jok' anoo
Tän kirjeen kautta, ettäs viipymättä
Hamletin murhaat. Tee se, Englanti!
Kuin hivutauti vertani hän imee;
Sa voit mun parantaa. Siks kun sen teet,
Ei rauhoita mua taivaan ihanteet.
 

(Menee.)

 
Neljäs kohtaus.
    Tasanko Tanskassa.
 

(Fortinbras, eräs kapteeni ja sotamiehiä tulee marssien.)

FORTINBRAS

 
Kapteeni, tervehtikää kuningasta
Ja sanokaa, ett' Tanskan maiden kautta
Luvatun marssiluvan Fortinbras
Nyt vaatii. Tiedätte, miss' yhdytään.
Jos meistä jotain mielii hän, niin olen
Ma velvollinen itse luonaan käymään;
Se hälle ilmoittakaa.
 

KAPTEENI

 
                      Kyllä, prinssi.
 

FORTINBRAS

 
Eteenpäin vitkaan.
 

(Fortinbras sotamiehineen menee.)

(Hamlet, Rosencrantz, Gyldenstern y.m. tulevat.)

HAMLET

 
                   Hyvä herra, kenen
Nuo sotajoukot on?
 

KAPTEENI

 
                   Ne Norjast' ovat.
 

HAMLET

 
Ja matka?
 

KAPTEENI

 
          Puolaa vastaan.
 

HAMLET

 
                          Ken on päämies?
 

KAPTEENI

 
Fortinbras, vanhan Norjan veljenpoika.
 

HAMLET

 
Ja tarkoittaako matka koko Puolaa
Vai jotain rajamaata vaan?
 

KAPTEENI

 
Puhuen totta, mitään lisäämättä.
Niin käymme valloittamaan pientä maata,
Jok' etua ei muuta suo kuin nimen.
En viittä, viittä kultarahaa vuokraks
Siit' antais; eikä Puola eikä Norja
Sais veromaana siitä enempää.
 

HAMLET

 
No, sitten sit' ei puolustakaan Puola.
 

KAPTEENI

 
Ei vaan: se on jo varustanut paikan.
 

HAMLET

 
Kakstuhat miestä, satatuhat puntaa
Ei riitä tuohon olkikorsi-riitaan.
Se on se vaurauden ja rauhan paise,
Mi sisäss' yltyy, vaikka kuolon syytä
Ei päältäpäin voi nähdä. – Kiitos, herra.
 

KAPTEENI

 
Jumalan haltuun!
 

(Menee.)

ROSENCRANZ

 
                 Tuletteko, prinssi!
 

HAMLET

 
Edellä menkää; heti teitä seuraan.
 

(Rosencrantz, Gyldenstern y.m menevät.)

 
Näin kaikki mua syyttää, yllyttäin mua
Hidasta kostoon! Mit' on ihminen,
Jos korkein toivons' on ja pyrintönsä
Makuu ja syönti? Eläin, eikä muuta.
Hän, ken loi laajan järkemme, jok' eteen
Ja taakse näkee, Hän ei luonut tuota
Jumalankaltaist' älyn voimaa jouten
Vain lahoomaan. Se kurjaa tylsyytt' olkoon
Tai arkaa epäilystä, joka liiaks
Asiat' arvelee, – joss' arvelussa
On aina kolme osaa pelkuruutta
Ja viisautt' yks osa vaan, – en tiedä,
Miks elän vielä sekä lausun yhä:
"Se tehdä täytyy!" vaikka tekoon mulla
On syy ja tahto, voima sekä keinot.
Es'kuvat, avarat kuin maa mua kutsuu:
Tuoss' suuri, mahtava on sotajoukko,
Sit' ohjaa nuorekas ja hento prinssi,
Jonk' uljas, kunnian innostama henki
Salatun kohtalonkin pilkaks kääntää,
Elonsa katoovaisen alttiiks antain
Onnelle, vaaroille ja kuolemalle
Vain munankuoren vuoks. Se toden suuri,
Ken suuren aiheen vuoks vaan liikkuu, mutta
Syyn korrestakin riitaan saa, kun vaarass'
On kunnia. Ja tässä seison minä; —
Ei äidin häväistys, ei isän murha,
Ei järjen, veren vaatimukset mua
Saa liikkeelle! Näen häpeällä, kuinka
Kakskymment' tuhat miestä kuoloon astuu
Ja hautaan käy kuin vuoteelleen vain houreen
Ja turhan maineen vuoks, maatilkan vuoksi,
Mi sotatantereeks ei heille riitä,
Ei edes kuollehille hautamaaksi! —
Täst' aikain, aatos, veritöitä vaan
Sa mieti, tai sua ylenkatsotaan!
 

(Menee.)

 
Viides kohtaus.
    Helsingör. Huone linnassa.
 

(Kuningatar ja Horatio tulevat.)

KUNINGATAR

 
En tahdo hänen kanssaan puhua.
 

HORATIO

 
Hän sitä vaatii; järjiltään on varmaan.
Oi, sääli raukkaa!
 

KUNINGATAR

 
                   Mitä tahtoo hän?
 

HORATIO

 
Isästään paljon puhuu; viekkaaks sanoo
Maailmaa; huokaa, rintojansa lyö;
Vihasta kortta polkee; puolin lausein
Ja sekavasti haastaa; tyhjää puheens'
On vain, mut kuulija sen katkelmista
Luo päätöksensä, mieltä niistä etsii,
Sovittaa sanat omiin aatteisiinsa,
Ja nyökkäys, liike, silmän-isku häneen
Sen luulon tuo, ett' ajatust' on niissä,
Ei tiedä mitä, mutta kovin pahaa.
Siis paras hänt' on puhutella, muuten
Vois häijymielisiin hän vihaa kylvää.
 

KUNINGATAR

Hän sisään tulkoon siis. – (Horatio menee.)

 
Mun sairas mieleni, – niin synnin ain' on, —
Jo turhassakin näkee tuhon vainon;
Niin arka syyllinen on luulossaan,
Ett' itse ansaan käypi peloissaan.
 

(Horatio palajaa Ophelian kanssa.)

OPHELIA

 
Miss' on se kaunis Tanskan kuningatar?
 

KUNINGATAR

 
Kuin voit sa, Ophelia?
 

OPHELIA (laulaa)

 
    Kuin tunnen muiden joukosta
    Ma sinun armahas?
    On sauva hällä, varvikkaat
    Ja hattu suipukas.
 

KUNINGATAR

 
Laps armas, miksi tuota laulua?
 

OPHELIA

 
Niinkö vain? Ei, kuulkaa, ma pyydän.
 

(Laulaa.)

 
    Oi, impi, kylm' on kultasi,
    On kylmä, tunnoton;
    Pään päällä turve vihanta,
    Jaloilla paasi on.
    Oh, hoo!
 

KUNINGATAR

 
Mut, Ophelia, —
 

OPHELIA

 
               Minä pyydän, kuulkaa.
 

(Laulaa.) Ja liinat lumivalkoiset —

(Kuningas tulee.)

KUNINGATAR

 
Oi, puolisoni, katsokaa!
 

OPHELIA. (laulaa)

 
    Ne peittyi kukkasiin,
    Jotk' itkusilmin hautahan
    Kanss' armaan laskettiin.
 

KUNINGAS

 
Kuinka voitte, armas neiti?
 

OPHELIA

 
Hyvin, kost' Jumala! Sanotaan, että huuhkain oli leipojan tytär.¹⁶
Hyvä Jumala! Tiedämme, mitä olemme, mutta emme tiedä, miksi tulemme.
Jumala siunatkoon ruokanne!
 

KUNINGAS

 
Isäänsä murehtii hän.
 

OPHELIA

 
Minä pyydän, älkäämme siitä puhuko. Vaan kun teiltä kysytään mitä se tietää, niin vastatkaa näin:
 

(Laulaa.)

 
    On tänään pyhä Valentin,
    Ja amull' aikaiseen
    On impi alla ikkunas,
    Sua pyytää sulhokseen.
    Ja poika nousee, pukeuu,
    Ov' aukee, sisään nyt
    Käy impi, mutta impenä
    Hän sielt' ei lähtenyt.
 

KUNINGAS

 
Armas Ophelia!
 

OPHELIA

 
Toden totta, en vannoa tahdo, mutta loppu siitä tulla pitää:
 

(Laulaa.)

 
    Kies'auta! Neitsyt, varjele!
    Mua voi! Hyi, häpeää!
    Ne pojat ottaa, kun he voi,
    Syy siitä heille jää.
    Kun, – lausui impi, – mun viettelit,
    Mun vannoit naivasi.
    "Sen oisinkin, jos itse et
    Ois tullut viereeni."
 

KUNINGAS

 
Kuin kauan on hän tuossa tilass' ollut?
 

OPHELIA

 
Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu; malttakaamme vaan. Mutta en voi muuta kuin itkeä, kun ajattelen, että he maan kylmään poveen hänet laskivat. Sen ma kerron veljelleni, ja nyt kiitän teitä hyvästä neuvosta. Vaununi tänne! Hyvää yötä, naiset! Hyvää yötä, naiset ihanaiset! Hyvää yötä, hyvää yötä!
 

(Menee.)

KUNINGAS

 
Seuratkaa, tarkkaan häntä vartioikaa.
 

(Horatio menee!)

 
Tuo syvän surun myrkkyä on; syynä
On kaikkeen isän kuolema. Ja Gertrud,
Oi, Gertrud, huomatkaa! Kun surut tulee,
Ne yksittäin, kuin vakoojat, ei kulje,
Vaan joukossa. Hält' isä murhattiin;
Pois lähti poikanne, jonk' oma hurjuus
Maanpakoon saatti; kansa yllytetty
Käy pahat mielessä ja mutisee
Polonion kuolosta; työ tuhma häntä
Noin salaa haudata; Ophelia raukka
On mieltä vailla, järjiltään, jot' ilman
On ihminen vaan kuva, pelkkä eläin;
Ja lopuksi, ja mikä pahint' on,
Laertes salaa Ranskasta on tullut,
Käy kummeksii ja synkkiin pilviin peittyy;
Ja niit' ei puutu, jotka korvaan kuiskaa
Myrkkyistä kieltä isän kuolemasta,
Ja jotk' ei, aineen puutteess', epäile
Levittää salakanteit' ilman syytä
Mun henkilöstäni. Oi, armas Gertrud!
Kuin moneen paikkaan käyvä kuulasade
Tää liian surman mulle tuo.
 

(Melua ulkona.)

KUNINGATAR

 
                            Mit' ääntä?
 

(Aatelismies tulee.)

KUNINGAS

 
Oville vahdit! Miss' on vartijani?
Mit' asiata?
 

AATELISMIES

 
             Turvaa etsikäätte.
Ei reunains' yli tulvaileva meri
Rajummin maita niele, kuin Laertes,
Kapinajoukon johtajana, alleen
Lyö vahdin. Rahvas häntä herraks kutsuu;
Ja niinkuin maailma nyt alkeess' oisi
Ja unheess' entisyys ja tapa tyhjää,
Nuo kaiken olon tukehet ja pylväät,
He huutaa: "Vaali! Kuninkaaks Laertes!"
Ja lakit, kädet, huudot pilviin luihkaa:
"Laertes, niin, Laertes kuninkaaksi!"
 

KUNINGATAR

 
Kuin täyttä kurkkuaan he tyhjää haukkuu!
Oi, harhaan käytte, luihut Tanskan koirat!
 

(Melua ulkona.)

KUNINGAS

 
Jo murretut on ovet.
 

(Laertes tulee sisään, aseissa; tanskalaisia jäljessä.)

LAERTES

 
Miss' on se kuningas? – Te ulos jääkää.
 

TANSKALAISET

 
Ei, kaikki sisään.
 

LAERTES

 
                   Suvaitkaa, ma pyydän.
 

TANSKALAISET

 
No, kyllä.
 

(Siirtyvät ulkopuolelle ovea.)

LAERTES

 
           Kiitos! Miehittäkää ovi. —
Kuningas, sinä konna, anna tänne
Mun isäni.
 

KUNINGATAR

 
           Laertes hyvä, tyynny.
 

LAERTES

 
Mi verta tyynt' on minussa, se soimaa
Mua äpäräks, isääni verttimieheks
Ja porton merkin polttaa siveän
Ja puhtaan äitin' otsaan.
 

KUNINGAS

 
                          Miks, Laertes,
Noin raivoat kuin hiisi? – Gertrud, anna
Sa hänen olla; älä yhtään pelkää:
Niin kuningasta suojaa taivaan vallat,
Ett' aikeensa kun petturi vaan huomaa,
Niin tahtons' oiti raukee. – Sano mulle,
Laertes, miks noin raivoss' olet? – Gertrud,
Sa anna hänen olla. – Haasta, mies!
 

LAERTES

 
Miss' isäni on?
 

KUNINGAS

 
                Kuollut.
 

KUNINGATAR

 
                         Hän on syytön.
 

KUNINGAS

 
Kysellä hänen anna tarpeeksensa.
 

LAERTES

 
Kuin kuoli hän? En pilkkaa nyt mä karsi.
Valani hiiteen! Mustaan hornaan herruus!
Syvyyden kuiluun autuudet ja armot!
Ma kadotusta uhmaan; nyt en kysy
Tät' enkä tulevata maailmaa;
Niin, tulkoon mitä tulee, kun vaan kostaa
Isäni täysin määrin saan!
 

KUNINGAS

 
                          Mik' estää?
 

LAERTES

 
Mun tahtoni, ei muuten koko mailma;
Ja keinoni niin säästäin käytän, että
Vähällä paljon teen.
 

KUNINGAS

 
                     Laertes hyvä,
Jos varmuutt' isäs kuolemasta etsit.
Pelurin hurjan lailla kostollasko
Noin tapat ystävän ja vihamiehen,
Niin voittajan kuin menettäjän?
 

LAERTES

 
                                En,
Vaan vihamiehet.
 

KUNINGAS

 
                 Tahdotko ne tietää?
 

LAERTES

 
Hyville ystäville sylin' avaan;
Kuin hellä ruovonpäristäjä heitä
Ma verelläni juotan.
 

KUNINGAS

 
                     Nyt sa lausut
Kuin hyvä laps ja kelpo ylimys.
Ett' olen minä isäs kuoloon syytön
Ja sitä aivan haikeasti suren,
Se järjelles niin selväks käy kuin päivä
Sun silmällesi.
 

TANSKALAISET (ulkona)

 
                Ovi auki hälle!
 

LAERTES

 
Mit' ääntä? Mitä?
 

(Ophelia palajaa.)

 
                  Kuivaa, kuume, aivoni!
Kyynelten suolat seitsenkertaiset,
Te silmistäni syökää näkövoima! —
Hulluutes, jumal'auta, kostan, siksi
Ett' alas meidän vaakalauta painuu!
Laps kaunis, kevätruusu, kallis sisko!
Ophelia armas! – Onko mahdollista,
Oi, jumalat, ett' immen nuoren järki
On kuoleva kuin henki vanhuksen?
On vieno lemmen luonto; vieno lempi
Se kallihimman osan olennostaan
Lähettää rakkahansa jäljestä.
 

OPHELIA (laulaa)

 
    Avopäin hän paarilla kannettiin;
    Hei, tuulan, tuulan tee!
    Ja haudall' itkuja itkettiin; —
Hyvästi, kyyhkyseni!
 

LAERTES

 
Jos täysin järjin vaatisit mua kostoon,
Se noin ei minuun koskisi.
 

OPHELIA

 
Teidän pitää laulaa: "Maahan, maahan, laskekaatte maahan!" Oi, kuinka se kerto sopii! Se on uskottomasta talonvoudista, joka varasti isäntänsä tyttären.
 

LAERTES

 
Tuo tyhjyys enemp' on kuin monet sanat.
 

OPHELIA

 
Kas, tuossa lemmikkejä,¹⁷ ne auttaa muistia; pyydän sua, armahani, muista mua! Ja tuossa ajuruohoa, se on järjen lääkettä.
 

LAERTES

 
Oi, viisautta hulluudessa: järki ja muisto yhteydessä!
 

OPHELIA

 
Tuossa imarretta teille, ja myrkkyjuurta; – tässä karvasruohoa teille, ja vähän itsellenikin; sitä sopii sunnuntaisin nimittää armoruohoksi. Teidän täytyy sitä vähän eri tavalla pitää. – Tuossa kaunokkeja. Olisin antanut teille hiukan orvokkeja, mutta ne kuihtuivat kaikki, kun isäni kuoli. Sanotaan, että hän sai autuaallisen lähdön. (Laulaa.) Tuo kaunokainen Robin on riemuni mun, —
 

LAERTES

 
Oi, surun, murheen, tuskan, helvetinkin
Hän tekee viehättävän viehkeäksi.
 

OPHELIA (laulaa.)

 
    Ja eiköpä hän palaja?
    Ja eiköpä hän palaja?
    Ei, kuollut hän on;
    Mene kuolohon.
    Hän ei milloinkaan palaja.
 
 
    Lumivalkea parta sen,
    Hius pellavankarvainen.
    Hän on pois, hän on pois!
    Suru turhaa ois.
    Jumal', armoas hällen suo!
 
 
Ja kaikille kristityille sieluille; sitä Jumalalta rukoilen.
Herran rauhaan!
 

(Menee.)

LAERTES

 
Ah, tuota näittekö? Oi, Herra taivaan!
 

KUNINGAS

 
Laertes, surus kanssa haastaa tahdon,
Sit' oikeutt' älä kiellä multa. Mene,
Valitse jotkut parhaist' ystävistäs,
He kuulkoot riitamme ja ratkaiskoot sen.
Jos välillisesti tai suoraan syypääks
Mun näkevät, niin korvaukseks sulle
Ma vallan annan, kruunun, hengen, kaikki,
Mit' omaa mulla: vaan jos syytön olen.
Niin tyytyä sä saat ja mieltäs malttaa,
Ett', yksin neuvoin henkes kanssa, sille
Saan sovitusta miettiä.
 

LAERTES

 
                        Niin olkoon.
Mut kuolintapa, salahautaus, —
Ei miekkaa haudalla, ei kilpikuvaa,
Ei juhlamenoja, ei saattoseuraa, —
Kaikk' ääneen huutaa maasta pilviin saakka,
Ett' asiaa en heittää saa.
 

KUNINGAS

 
                           No niin!
Ja kirves sattukohon syyllisiin.
Mua seuraa, ole hyvä.
 

(Menee.)

 
Kuudes kohtaus.
    Toinen huone linnassa.
 

(Horatio ja palvelija tulevat.)

HORATIO

 
Nuo puheilleni pyrkijät keit' ovat?
 

PALVELIJA

 
Merimiehiä; sanovat, että heillä
On teille kirjeitä.
 

HORATIO

 
                    Tuo heidät sisään.
 

(Palvelija menee.)

 
Milt' ilman ääriltä nyt terveisiä
Odottaa voisin, jos en Hamletilta?
 

(Merimiehiä tulee.)

ENS. MERIMIES

 
Jumala teitä siunatkoon!
 

HORATIO

 
                         Sua samoin.
 

ENS. MERIMIES

 
Sen tekeekin Hän, jos hyväksi näkee. Tässä olisi kirje teille, hyvä herra. Se on siltä lähettiläältä, jonka piti Englantiin matkustaa, jos nimenne on Horatio, kuten minulle on sanottu.
 

HORATIO (lukee)

 
"Horatio, kun tämän kirjeen olet loppuun lukenut, niin toimita, että nämä miehet pääsevät kuninkaan puheille; heillä on kirjeitä hänelle. Emme vielä olleet kahta päivää merellä olleet, kun lujaksi varustettu rosvolaiva rupesi meitä takaa ajamaan. Havaittuamme, että laivamme oli huono purjehtimaan, ryhdyimme pakosta vastarintaan. Ottelussa iskin kiinni heidän laivaansa; samassa he päästivät irti laivamme, ja minä yksin jäin vangiksi. He ovat olleet laupiaita rosvoja minua kohtaan; mutta he tiesivät minkä tekivät; minä olin heille oiva saalis. Laita, että kuningas saa kirjeet, jotka hänelle lähetän, ja riennä luokseni kiireesti, niinkuin kuolemata pakenisit. Minulla on sanoja sulle kuiskattavana, jotka saavat sinut mykäksi, ja kuitenkin ne ovat liiankin kevyitä asian painoon nähden. Nämä kelpo pojat tuovat sinut luokseni. Rosencrantz ja Gyldenstern jatkavat matkaansa Englantiin; heistä on minulla paljon kerrottavaa sinulle. Voi hyvin! Uskollinen ystäväsi Hamlet."
 
 
Mua seuratkaa, tien raivaan kirjeillenne,
Ja teen sen sitä kiireemmin, jott' oiti
Mun veisitte sen luokse, ken ne antoi.
 

(Menevät.)

 
Seitsemäs kohtaus.
    Toinen huone linnassa.
 

(Kuningas ja Laertes tulevat.)

KUNINGAS

 
Nyt tuntosi kai syyttömäks mun myöntää.
Ja sydämmees mun ystävänä suljet.
Kun omin korvin kuullut olet, että
Se mies, jok' armaan isäs hengilt' otti,
Mun henkeäni väijyi.
 

LAERTES

 
                     Selvää tuo;
Mut miks lainvoimall' ette rangaisseet
Noin painavia hengenrikoksia,
Kun turvanne ja älynne ja kaikki
Kehoitti siihen?
 

KUNINGAS

 
                 Kahdestakin syystä,
Jotk' ehkä sinust' ovat liian heikot,
Vaan vahvat mulle. Kuningatar, äitins',
Elääpi hänen katseistaan; ja minä —
Se onneksiko lie vai turmioksi —
Niin äitiin sydämmin ja mielin kiinnyn,
Ett' ilman häntä oisin niinkuin tähti,
Mi radaltansa luistaa. Toinen syy,
Jok' estää mua julkisyytoksista,
On rahvaskansan suuri rakkaus häneen;
Se suosiollaan hänen syynsä peittää
Ja viat kääntää ansioiks, kuin lähde,
Mi kiveks muuttaa puun. Näin nuoleni,
Noin vinhaan tuuleen liian kevyinä,
Takaisin olis kaareen kääntyneet
Ja jääneet määrän päähän sattumatta.
 

LAERTES

 
Ja näin ma kalliin isän kadotin,
Ja epätoivoon syösty mult' on sisar,
Jok' avuissa, – jos mennyttä saa kiittää, —
Ol' aikakautens' etevin ja kilpaan
Voi muita vaatia. Mut kosto tulee.
 

KUNINGAS

 
Senvuoks äl' untas heitä. Älä luule,
Ett' ainetta niin höllää, kurjaa olen,
Ett' antaisin näin huviks vaaran nyhtää
Mua parrasta. Saat kohta lisää kuulla.
Rakastin isääsi, ja itseäni
Myös rakastan; ja siitä voinet päättää —
 

(Sanansaattaja tulee)

 
No, mitä nyt? —
 

SANANSAATTAJA

 
               Kirjeitä Hamletilta.
Tuo se on teille, herra kuningas,
Tää kuningattarelle.
 

KUNINGAS

 
                     Hamletilta!
Ken toi ne?
 

SANANSAATTAJA

 
            Merimiehet, sanotaan;
En heitä nähnyt. Nuo sain Claudiolta,
Ja hän ne itse tuojalt' otti vastaan.
 

KUNINGAS

 
Laertes, kuulla saat ne. – Jätä meidät.
 

(Sanansaattaja menee.)

 
(Lukee.) "Suurivaltaisin kuningas! Ilmoitan, että minut on alastonna maalle laskettu teidän valtakuntaanne. Huomenna pyydän luvan saada nähdä teidän kuninkaalliset kasvonne; ja silloin, armollisella suosiollanne, kerron syyn tähän pikaiseen ja kummalliseen palaamiseeni. Hamlet."
 
 
Mit' on se? Liekö kaikki palanneet?
Vai petost' onko tää ja pelkkää tyhjää?
 

LAERTES

 
Käs'alan tunnettenko?
 

KUNINGAS

 
                      Se on hänen.
"Alastonna", – ja lisäyksessä tuossa
Hän sanoo: "yksin". Selvitäppä se.
 

LAERTES

 
Tuost' aivan hämmennyn. Mut, tulkoon hän!
Sairasta sydäntäni virvoittaa se,
Ett' elävänä hälle vasten partaa
Saan sanoa: "Tuon teit sa."
 

KUNINGAS

 
                            Jos niin on,
– Ja miksi olis niin? ja miksi toisin? —
Ma saanko sua neuvoa?
 

LAERTES

 
                      Sen saatte,
Jos rauhaksi vain ette neuvo.
 

KUNINGAS

 
                              Rauhaks
Vain itsellesi. Jos nyt palajaa hän, —
Ja kammoksuen matkaansa, ei tahdo
Uudestaan lähteä, – niin urostyöhön
Hänt' yllytän, jonk' älyni juur' keksi,
Ja jossa ilman armotta hän sortuu;
Ja kuolemast' ei hiisku moitteen äänet,
Ei itse äiti siinä petost' arvaa,
Vaan sallimaks sen sanoo.
 

LAERTES

 
                          Neuvoon suostun.
Ja sitä mieluummin, jos tehdä voitte
Mun välikappaleeksi.
 

KUNINGAS

 
                     Niinpä niin.
Kun matkall' olit, kehuttiin sua paljon
Eräästä taidosta, joss' olet oiva.
Sen kuuli Hamlet; muut sun lahjas yhteen
Niin katehelliseks ei tehneet häntä
Kuin tämä yksi, jolla, mielestäni,
On kaikkein vähin arvo.
 

LAERTES

 
                        Mikä taito?
 

KUNINGAS

 
Vaan nauha nuorukaisen hatussa,
Mut tarpeen sekin; kevyt, norja puku
On nuorelle, näet, mitä vanhukselle
On turkit, vaipat, jotka terveyttä
Ja arvoisuutta lisää. – Kuukaus sitten
Ylimys Normandiast' oli täällä.
Ma sodass' olen nähnyt ranskalaisen;
Hän hyvin ratsastaa; mut tuopa mies
Ol' oikein noita: satulaan hän juuttui
Ja teki hevollaan niin kummat temput, —
Kuin yhtä luontoa ja ruumist' oisi
He olleet. Kaikki toiveeni hän voitti:
En temppua ja liikettä ma saanut
Viel' aatelleeksi, kun jo hän sen teki.
 

LAERTES

 
Kuin? Normandiastako?
 

KUNINGAS

 
                      Niin.
 

LAERTES

 
                            Lamord,
Niin totta kuin ma elän!
 

KUNINGAS

 
                         Sama mies.
 

LAERTES

 
Ma tunnen hänet hyvin, tosiaankin
Hän kansansa on kaunistus ja helmi.
 

KUNINGAS

 
Sinusta mielensä hän lausui, kiitti
Niin mestarilliseksi taitoasi
Ja ahkeruuttas käyttää aseita,
Etenkin miekkasinta, että huusi:
Katsella kelpais, vertaises jos saisit.
Hän vannoi, että Ranskan miekkamiehill'
Ei ole pontta, väistöä, ei silmää,
Jos kanssas yhtyisivät otteluun.
Tuo puhe kateen myrkyllä nyt täytti
Niin Hamletin, ett' anoi vaan ja toivoi
Pikaista palaamistas, jotta saisi
Sun kanssas kilpailla. Ja tästä seuraa, —
 

LAERTES

 
Niin, mitä siitä seuraa, sanokaa?
 

KUNINGAS

 
Laertes, rakastitko isääsi?
Vai oletko vain pelkkä murheen kuva,
Vain muoto ilman sydäntä?
 

LAERTES

 
                          Kuin niin?
 

KUNINGAS

 
En luule, ett'et rakastanut isääs;
Mut tiedän, ett' on rakkaus ajan lapsi,
Ja tiedän kokemuksesta, ett' aika
Voi lauhduttaa sen kipinät ja liekit.
Näet, lemmentulen sisustass' on sydän
Tai karsi, joka himmentää sen valon;
Ei millään ole aina samaa voimaa;
Kun voima liiaks paisuu, pakahtuupi
Se kyllyydestään. Mitä tahdot tehdä,
Sun täytyy tehdä oiti; tahto muuttuu,
Ja sill' on syitä, esteit' yhtä monta
Kuin kieltä, kättä, seikkaa maailmassa.
Näin on tuo täytymys kuin turha huokaus, —
Mi huojentaissaan tuottaa haittaa vaan.
Mut, paiseen ytimeen. Kun Hamlet palaa,
Niin mitä teet, ett' isäs potkana
Työss' enemmän kuin sanoiss' ilmestyisit?
 

LAERTES

 
Ma kirkossakin hältä kaulan leikkaan.
 

KUNINGAS

 
Ei pitäis turvapaikkaa murhaajalla.
Ei rajaa kostoll' olla. Mut, Laertes,
Jos tuota aiot, pysy kodissasi.
Kun Hamlet palaa, tulos hällen kerron,
Ylistää annan taitoas ja vielä
Kiillottaa sitä kiitosta, jot antoi
Tuo Ranskan mies. Sitt' yhteen teidät viemme
Ja vedon lyömme päistänne. Hän, joka
On varomaton, luuloton ja jalo,
Ei tutki miekkoja; vain pikku temppu, —
Ja vähin vaivoin kärjellisen miekan
Valitset itselles, ja taito-iskull'
Isäsi murhan kostat.
 

LAERTES

 
                     Sen ma teen;
Ja siihen toimeen miekkan' voitelen.
Mä puoskarilta nestett' ostin tuimaa,
Moist', että, jos vaan siihen veitses kastat
Ja verihaavan teet, ei kalliin voide,
Vaikk' ankarimmist' yrteist' alla kuun
Se tehty ois, voi kuolost' auttaa sitä,
Ken sirkamankin saapi. Tuohon myrkkyyn
Teräni kastan, jotta pienin naarma
Tuo kuolon hälle.
 

KUNINGAS

 
                  Tuumiapa sietää
Ja aatella, mik' aika ois ja keino
Sopivin tarkoitukseen. Tuo jos pettäis,
Ja huonot toimet aikeemme tois ilmi,
Ois paras jättää koe. Toinen juoni
Siis täytyy varall' olla, joka auttaa,
Jos tämä tyhjiin raukeis. Annas olla: —
Isoisen vedon lyömme taidostanne, —
Nyt tiedän:
Kun kiista palavan ja janon tuo, —
Kivasta sitä varten ottelua, —
Ja juotavaa hän pyytää, pidän hälle
Varalla maljan; tuosta jos hän maistaa,
Niin kaikk' on hyvin, vaikka välttäisikin
Hän myrkyllisen iskus. Vait! mit' ääntä?
 

(Kuningatar tulee.)

 
No, mitä, Gertrud?
 

KUNINGATAR

 
                   Tuska tuskaa seuraa,
Ett' astuu toinen toisen kantapäille. —
Laertes, hukkunut on sisarenne.
 

LAERTES

 
On hukkunut! – Oi, mihin?
 

KUNINGATAR

 
                         Raita tuolla
Jokehen kallistuupi, kuvastain
Haleita lehviänsä virran kalvoon;
Hän sinne kulki, sitoin kiehkuralle
Nokkoiset, liekot, orvokit ja orhot,
Joit' irstain nimin raaka paimen kutsuu,
Mut immet kainot kämmenkukiks sanoo.
Kun virran yli kallistuvaan puuhun
Kapusi seppeltään hän ripustamaan,
Niin silloin taittui petollinen oksa,
Ja kiehkuroineen aaltoon itkevään
Hän putos. Väljä puku häntä hetken,
Kuin aallotarta, veden päällä kantoi;
Hän lauloi siinä vanhaa laulelmaansa
Ikäänkuin turmiolleen tunnotonna
Tai olentona, joka elämään on
Vedessä luotu. Vaan ei kauan kestä,
Ennenkuin vaatteet, raskaiks vettyneet,
Tuon lapsiraukan sulolaulelmistaan
Mutaiseen hautaan alas painavat.
 

LAERTES

 
Voi, hän siis hukkunut on?
 

KUNINGATAR

 
                           Hukkunut.
 

LAERTES

 
On liiaks sulla vettä, sisko parka;
Siis säästän itkuni. Vaan se ei auta;
Tapansa luonto pitää, mitä hyväns'
Sanokoon häpy. Tään kun itkun itken,
En ole enää akka. – Herran haltuun!
Minussa tult' on, joka lieskaks yltyis,
Mut tämä hassumaisuus sammuttaa sen.
 

(Menee.)

KUNINGAS

 
Menkäämme, Gertrud! Töin ja vaivoin hältä
Sain raivon hillityks. Nyt pelkään, että
Se puhkee uudestaan. Siis seuratkaamme.
 

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Kirkkomaa

(Kaksi haudankaivajaa tulee, lapio ja kirves kädessä.)

ENS. HAUDANKAIVAJA

 
Saako se kristillisen hautauksen, joka ehdollaan etsii autuuttaan?
 

TOINEN HAUDANKAIVAJA

 
Saa, sanon minä; kaiva siis vaan joutuun hauta. Kruununmies on istunut asiassa ja harkinnut hänelle kristillisen hautauksen.
 

ENS. HAUDANKAIVAJA

 
Kuinka se on mahdollista, jos hän ei ole hengenvarjelukseksi hukuttanut itseänsä?
 

TOINEN HAUDANKAIVAJA

 
Se niin on harkittu.
 

ENS. HAUDANKAIVAJA

 
Se on varmaankin tapahtunut "se offendendo"; toisin ei voi olla. Sillä tämä on pykälä: jos minä ehdollani itseni hukutan, niin se on tekoa, ja teossa on kolme kohtaa, nimittäin: teko, toimitus ja täytäntö; siis, hän on ehdollaan hukuttanut itsensä.
 

TOINEN HAUDANKAIVAJA

 
Ei, mutta kuulehan, hyvä virkaveli, —
 

ENS. HAUDANKAIVAJA

 
Anna minun puhua. Tuossa on vesi: no niin. Tuossa seisoo ihminen: no niin. Jos nyt ihminen menee tuon veden luokse ja hukuttaa itsensä, niin – tahtokoon tai ei – hän menee. Huomaa se. Vaan jos vesi tulee hänen luoksensa ja hukuttaa hänet, niin ei hän silloin itse hukuta itseään. Siis, se, joka ei ole syypää omaan kuolemaansa, ei ole itsensä surmaaja.
 

TOINEN HAUDANKAIVAJA

 
Onko siitä asetusta?
 

ENS. HAUDANKAIVAJA

 
On kuin onkin: kruununmiehen syyniasetus.
 

TOINEN HAUDANKAIVAJA

 
Tahdotko kuulla totuuden? Jos hän ei olisi ollut aatelisnainen, niin ei hän olisi kristillistä hautausta saanut.
 

ENS. HAUDANKAIVAJA

 
Niin, siinäpä se on; ja sitä pahempi, että isoisilla ihmisillä pitää tässä maailmassa olla suurempi etuoikeus hukuttaa ja hirttää itsensä kuin heidän kristiveljillään. Hoi, lapioni! Ei ole ketään sen vanhempaa aatelismiestä kuin puutarhuri, ajuri ja haudankaivaja: he pitävät Aatamin ammatin kunnossa.
 

TOINEN HAUDANKAIVAJA

 
Oliko hän aatelismies?
 

ENS. HAUDANKAIVAJA

 
Hän oli ensimäinen aseenkantaja.
 

TOINEN HAUDANKAIVAJA

 
Ole vait! Sitä en usko.
 

ENS. HAUDANKAIVAJA

 
Mitä? Oletko pakana? Kuinka olet raamattusi lukenut? Raamattu sanoo:
Aatami kaivoi. Voiko hän kaivaa ilman asetta? Minä asetan eteesi toisen
kysymyksen: jos et oikein vastaa, niin katso, ett'et —