Faqat Litresda o'qing

Kitobni fayl sifatida yuklab bo'lmaydi, lekin bizning ilovamizda yoki veb-saytda onlayn o'qilishi mumkin.

Kitobni o'qish: «Hamlet»

Shrift:
Näytelmän henkilöt:

CLAUDIUS, Tanskan kuningas.

HAMLET, edellisen kuninkaan poika ja nykyisen veljenpoika.

HORATIO, Hamletin ystävä.

POLONIUS, ylimmäinen kamariherra.

LAERTES, hänen poikansa.

VOLTIMAND, |

CORNELIUS, |

ROSENCRANZ, | Hoviherroja.

GYLDENSTERN, |

OSRICK, |

Aatelismies. |

Pappi.

MARCELLO, | Sotaherroja.

BERNARDO |

FRANSISCO, sotamies.

REINHOLD, Poloniuksen palvelija.

Sotaväen päällikkö.

Englannin lähettiläitä.

Hamletin isän haamu.

FORTINBRAS, Norjan prinssi.

Näyttelijöitä.

Kaksi haudankaivajaa.

GERTRUD, Tanskan kuningatar, Hamletin äiti.

OPHELIA, Poloniuksen tytär.

Hoviherroja ja hovinaisia, upseereja, sotamiehiä, merimiehiä, lähettiläitä ja seuralaisia.

Tapahtumapaikka: Tanska.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus
Helsingörissä. Terassi linnan edustalla
(Fransisco pitää vahtia. Bernardo tulee.)
BERNARDO
 
Ken siellä?
 
FRANSISCO
 
Ei, mulle vastatkaa! Seis! Ken se on?
 
BERNARDO
 
Eläköön kuningas!
 
FRANSISCO
 
                  Bernardo?
 
BERNARDO
 
                            Sama mies.
 
FRANSISCO
 
Tulette tunnokkaasti määräaikaan.
 
BERNARDO
 
Kakstoista kello on; käy maata sinä.
 
FRANSISCO
 
Päästöstä kiitän; onkin tuiman kylmä,
Ja mieltä kourii.
 
BERNARDO
 
                  Onko kaikki ollut
Rauhaista?
 
FRANSISCO
 
           On; ei hiiren hiiskausta.
 
BERNARDO
 
Hyvä! Herran haltuun! Vahtikumppanini
Jos kohtaatte, Horation ja Marcellon,
Niin sanokaatte, että kiirehtivät.
 
FRANSISCO
 
He tulevat jo, luulen. – Seis! ken siellä?
 
(Horatio ja Marcello tulevat.)
HORATIO
 
Maan ystäviä.
 
MARCELLO
 
              Tanskan vasalleita.
 
FRANSISCO
 
Jumalan haltuun!
 
MARCELLO
 
                 Hyväst', oiva poika!
Ken vahtivuoross' on?
 
FRANSISCO
 
                      Bernardon vuoro.
Jumalan haltuun!
 
(Menee.)
MARCELLO
 
Hoi! Bernardo!
 
BERNARDO
 
               Mitä?
Horatioko?
 
HORATIO
 
           Samaa sorttia.
 
BERNARDO
 
Horatio, terve! Terve, Marcello!
 
MARCELLO
 
Tän' yönä onko taas se nähty, mitä?
 
BERNARDO
 
En mitään ole minä nähnyt.
 
MARCELLO
 
Horatio sen mielenhoureeks väittää,
Eik' usko sitä, vaikka kahdesti
Me olemme tuon hirmunäyn nähneet;
Sen vuoksi häntä vaadin tämän yösen
Kanssamme valvomaan, niin että, taas
Jos näky ilmaantuu, hän havaintomme
Sais vahvistaa ja sitä puhutella.
 
HORATIO
 
Pah, joutavia!
 
BERNARDO
 
               Istukaahan hetki;
Ahdistan vielä kerran korvianne,
Jotk' ovat kuurot tälle ilmiölle,
Min kahten' yönä näimme.
 
HORATIO
 
                         Istukaamme
Ja kuulkaamme, mit' ilmi tuo Bernardo.
 
BERNARDO
 
Menneenä yönä,
Kun tähti tuo, mi länsi-ilmall' on,
Valaisi retkellään sen taivaankulman,
Miss' säteilee se nyt, me näimme, minä
Ja Marcello, kun kello juur' löi yksi —
 
MARCELLO
 
Vait! Hiljaa! Kah, se tuossa taasen tulee!
 
(Haamu ilmestyy.)
BERNARDO
 
Kuningas-vainaan muoto aivan.
 
MARCELLO
 
                              Sinä,
Lukenut mies, Horatio, puhu sille.
 
BERNARDO
 
Ilmetty kuningas, vai kuin, Horatio?
 
HORATIO
 
Niin on; – mun valtaa hämmästys ja kauhu.
 
BERNARDO
 
Puhetta vartoo se.
 
MARCELLO
 
                   Horatio, puhu!
 
HORATIO
 
Ken olet sa, jok' anastat yön vallan
Ja sota-asun kirkkaan, jossa Tanskan
Kuningas-vainaa täällä ennen kulki?
Nimessä taivaan vaadin sua, puhu!
 
MARCELLO
 
Se vihoissaan on.
 
BERNARDO
 
                  Kah, se astuu pois!
 
HORATIO
 
Seis! puhu! Puhu, sua vaadin, puhu!
 
(Haamu katoaa.)
MARCELLO
 
Se katosi, ei vastata se tahdo.
 
BERNARDO
 
Horatio, mitä? Kalvas oletten
Ja vapisette; eikö muuta tuo
Kuin mielenhouretta? Mit' arvelette?
 
HORATIO
 
En, Jumal' auta, tuot' ois uskonut,
Jos sit' ei selvään takais omat silmät.
 
MARCELLO
 
Kuninkaan muotoinen se eikö ollut?
 
HORATIO
 
Kuin sinä itsesi.
Juur' tuommoinen häll' oli sota-asu,
Kun taistellen hän korskan Norjan voitti;
Noin tuima näkönsä, kun vihapäissään
Hän jäällä Puolan rekijoukot löi.
Se kummallista on.
 
MARCELLO
 
Noin, kahdesti, juur' tähän aave-aikaan
Hän ryhdill' uljaall' ohi vahdin astui.
 
HORATIO
 
Mit' erittäin tuo merkitsee, en tiedä,
Mut ylipäin sen ennustavan luulen
Murrosta suurta valtakunnassamme.
 
MARCELLO
 
Niin, istukaa, ja sanokoon ken tietää,
Miks tähän kovaan, tarkkaan vahdinpitoon
Yöt kaiket alamaista kiusataan?
Miks vaskitykkej' aamust' iltaan tehdään
Ja tuodaan sotatarpeit' ulkomailta?
Miks pakkotyöllä laivanveistäjöitä
Niin kiusataan, ett' areks muuttuu pyhä,
Mi syynä, että tuskalloinen kiire
Yön tekee päivän apukumppaniksi?
Ken siihen vastaa?
 
HORATIO
 
                   Minä. Ainakin
On huhu tämä: viime kuninkaamme,
Sen, jonka haamun juuri äsken näimme,
Tuo Norjan Fortinbras, kuin tiedätten,
Kopean vallanhimon yllykkeestä,
Sotahan vaati; uljas Hamletimme
– Tää puoli mailmaa hänet siksi tiesi —
Löi Fortinbrasin, joka sinetöidyn
Ja lain ja heraldiikan vahvistaman
Sovinnon mukaan, henkens' ohessa,
Menetti voittajalle kaikki maansa.
Vastikkeeks kuninkaamme oli pannut
Maan yhtä suuren, jonka Fortinbras,
Jos voitti hän, ois omaksensa saanut,
Juur' niinkuin nyt, sen saman sovinnon
Ja säädöskirjan mukaan, hänen maansa
Sai Hamlet. Nytpä nuori Fortinbras,
Tulista, hurjaa kiivautta täynnä,
On sieltä, täältä, Norjan rantamailta
Kokoillut maattomia huimapäitä,
Ravinnon, leivän palkast', yritykseen,
Mi kysyy mieltä: tarkoitus ei muu,
– Jonk' aivan hyvin valtiomme tuntee, —
Kuin miekka kädessä ja väkivoimin
Taas voittaa meiltä maat nuo mainitut,
Jotk' isä kadotti. Ja se, ma luulen,
Pääperustus on meidän varustuksiin,
Syy vahdinpitoomme, ja tämän kiireen
Ja hälinän ja homman alkujuuri.
 
BERNARDO
 
Ma luulen aivan samaa; senvuoks kai
Tuo aavenäky aseiss' ohi vahdin
Noin kulkee, hahmossa sen kuninkaan,
Jok' on ja oli näihin sotiin syypää.
 
HORATIO
 
Se tolmaa on, mi sokaa hengen silmät.
Vähäistä ennen suuren Julion surmaa,
Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla,
Tyhjentyi haudat, ruumiit liinoissaan
Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat;
Veristä kaste, pilkkuj' auringossa,
Tähdillä tulipyrstöt, ja tuo tähti,1
Tuo kostea, Neptunin vallan perus,
Kuin tuomiopäivän pimeyttä kitui.
Ja yhtäläiset kauhun ajan enteet —
Ikäänkuin sallimuksen airuina
Ja johdantona siihen, mitä seuraa —
Nyt vuoroin maassa, taivaass' ilmestynnä
On meidän maallemme ja kansallemme. —
Mut vaiti! hiljaa! kas, se palajaa!
 
(Haamu palajaa.)
 
Sen puhki astun, vaikka se mun nielis. —
Seis, aave! Jos sull' ääntä on tai kieli,
Niin puhu!
Jos tehtäviss' on joku hyvä työ,
Mi rauhan sulle tois ja armon mulle,
Niin puhu!
Jos tiedossas on maasi kohtalo,
Jonk' ennalt' arvaamalla välttää vois,
Niin puhu!
Tai maan jos helmaan kätkenyt sä olet
Eläissäs ryöstetyitä aarteita
 
Ja senvuoks aaveena nyt kummittelet, (Kukko laulaa.)
 
Niin puhu! Seis ja puhu! – Marcello,
Sit' estä.
 
MARCELLO
 
Iskenko ma pertuskalla?
 
HORATIO
 
Tee se, jos ei se jää.
 
BERNARDO
 
                       Se tääll' on.
 
HORATIO
 
                                     Täällä!
 
(Haamu katoaa.)
MARCELLO
 
Se poissa on!
Se on niin juhlallinen, vääryytt' oisi
Vähääkään sille väkivaltaa tehdä;
Se on, kuin ilma, haavoittumaton,
Ja tyhjät iskumme vaan häijyint' ivaa.
 
BERNARDO
 
Puhua aikoi se, kun lauloi kukko.
 
HORATIO
 
Mut säpsähti, kuin syntinen, kun kuulee
Lain pelottavan haaston. Olen kuullut,
Ett' aamun sotatorvi, kukko tuo,
Kimeellä, rämäkällä kurkullaan
Herättää päivän jumalan; sen ääni
Vedestä, maasta, tulest', ilmast' ajaa
Kaikk' eksyneet ja harhailevat henget
Pois kunkin piiriinsä; ja todeks sen
Tää seikka vahvistaa.
 
MARCELLO
 
                      Se katosi,
Kun kukko laulaa alkoi. Kerrotaan,
Ett' aina, kun se aika joutuu, jolloin
Tuloa Vapahtajan vietetään,
Niin laulaa kaiken yön tuo aamulintu.
Nyt, kerrotaan, ei ykskään henki liiku,
Yöt ovat raittihit, ei tähdet koske,
Ei taiat tartu eikä noidat hurmaa,
Niin armias ja pyhä on se aika.
 
HORATIO
 
Sen olen kuullut ja sen osaks uskon.
Vaan katso, koitar, punaviitta yllään,
Tuoll' idäss' astuu vuoren kastehelle.
Nyt matkahan; ja – se mun neuvoni —
Nuorelle Hamletille kertokaamme
Tään-öinen näky. Hengelläni vannon,
Ett' aave, meille mykkä, hälle haastaa.
Tuon suostutteko ilmoittamaan hälle,
Kuin velvollisuus on ja rakkaus vaatii?
 
MARCELLO
 
Se tehkäämme, ma pyydän; tiedän, missä
Paraiten hänet kohtaa tähän aikaan.
 
(Menevät.)
 
Toinen kohtaus.
Sama seutu. Juhlahuone.
 
(Kuningas, kuningatar, Hamlet, Polonius, Laertes, Voltimand, Cornelius, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)
KUNINGAS
 
Vaikk' armaan Hamlet veljen kuolemasta
On muisto veres ja siis meidän pitäis
Suruissa huokailla, ja valtakunnan
Yhdeksi murheen otsaks kurtistua,
Niin sentään järki voittanut on luonnon.
Ett' älyllä me häntä murhehdimme,
Samalla muistellen myös itseämme.
Olemme senvuoks entis-kälymme,
Nykyisen meidän kuningattaremme,
Tään uljaan vallan kruununperijän,
Niin sanoaksen' iloll' ehkäistyllä, —
Vesissä toinen silmä, toinen kirkas,
Hääitkulla ja peijaisriemulla,
Ja tasan ilot, murheet punniten, —
Vihille vienyt, estämättä kuullen
Viisaita neuvojanne, jotka vapaast'
On tähän taipunehet. Kiitos siitä!
Nyt, tietäkää, on nuori Fortinbras, —
Halveksuin arvoamme, taikka luullen,
Ett' armaan veli-vainaan kuolon kautta
Valtamme liitteistään on höltynyt, —
Perustuin tähän voiton unelmaan,
Hyväksi nähnyt meiltä kiristää
Lähetin kautta takaisin ne maat,
Jotk' isäns' uljahalle veljellemme
Lain mukaan kadotti. – Sen verran siitä.
Nyt itseemme ja tähän istuntoon!
On laita tämä: tässä kirjoittanna
Olemme Fortinbrasin sedälle, —
Mi heikko sairas on ja tuskin kuullut
On veljenpojan vehkeistä, – ett' esteen
Hän panis niille, vallankin kun pestaus
Ja väen-otto, kulungit ja kaikki
Kohtaapi Norjan kansaa. Lähetämme
Siis teidät, Cornelius ja Voltimand,
Tään tervehdyksen vanhaan Norjaan viemään;
Mut neuvotteluun kuninkahan kanssa
Isompaa valtaa emme anna teille,
Kuin myöntää nämä selvät pykälät.
Hyvästi, kiire taatkoon innostanne!
 
CORNELIUS
 
Nyt, kuten aina, sitä osotamme.
 
KUNINGAS
 
Sen uskon. Herttaiset jäähyväiset!
 
(Voltimand ja Cornelius menevät.)
 
Ja nyt, Laertes, mitä uutta sulla?
Sull' ompi pyyntö; se mik' on, Laertes?
Ei tehdä Tanskan kuninkaalle hukkaan
Älykäst' anomusta. Mitä voisit
Sä pyytää, jot' en pyytämättäs antais?
Ei pää niin sydämmelle heimoa,
Suun palvelijaks käsi ei niin altis
Kuin isällesi Tanskan valta-istuin.
Laertes, mitä tahdot?
 
LAERTES
 
                      Kuninkaani,
Suotuista lupaa Ranskaan palata,
Jost' omin ehdoin tänne Tanskaan tulin
Valani tuomaan kruunauksessanne.
Nyt tehtävä kun tehty on, niin myönnän,
Ett' aatos, mieli jälleen Ranskaan palaa,
Odottain armollista lupaa teiltä.
 
KUNINGAS
 
Suostuuko isäsi! Polonius, sano.
 
POLONIUS
 
Niin, kuninkaani, pyynnöll' ahkeralla
Lupani hitaan voitti hän, ja vihdoin
Mä hälle annoin raskaan suostumuksen;
Mä pyydän, suokaa hälle lupa lähtöön.
 
KUNINGAS
 
Käy onnees kiinni; vallassas on aika,
Sit' avuillasi tahtos mukaan käytä. —
Nyt Hamlet lankoni ja poikani. —
 
HAMLET (Syrjään.)
 
Parempi lankoa, poikaa huonompi.
 
KUNINGAS
 
Miks yhä vielä pilvet sinut peittää?
HAMLET. Te erhetytte, mull' on päivää liiaks.
 
KUNINGATAR
 
Yön värit nuo pois heitä, hyvä Hamlet,
Ja ilosilmin kuninkaasen katso.
Äl' ijäti, noin silmät maassa, kallist'
Isääsi mullast' etsi. Kellä henki, —
Se jokapäiväistä, – sen hauta vie,
Ja kuolon kautt' on ijäisyyteen tie.
 
HAMLET
 
Niin rouva hyvä, jokapäiväist' on se.
 
KUNINGATAR
 
Miks siis niin oudoks sinusta se näkyy?
 
HAMLET
 
Ei näy, se on. Ma näköä en tunne.
Ei tumma viittan' yksin, äiti hyvä,
Ei musta, juhlallinen muotipuku,
Eik' ahtaan hengen raskaat huokaukset,
Ei, eikä silmäin runsaat kyyneltulvat,
Eik' alas maahan luotu katsanto,
Ei surun kaikki laadut, tavat, muodot
Mua ilmi tuo: ne kaikk' on näköä,
Ne teeskelyit' on, joita sopii näyttää;
Sisässä mull' on, mik' ei näkyvää.
Ja surun ulkokorua vaan nää.
 
KUNINGAS
 
Se kaunist' on ja kiitettävää, Hamlet,
Ett' isällesi murhe-veron maksat.
Mut, tiedä, kuoli isäsikin isä,
Ja samoin tämänkin, ja jälkeenjääneen
On lapsen velvollisuus jonkun aikaa
Surua kantaa; mutta lakkaamatta
Noin valittaa on miehuutonta huolta
Ja jumalatont' uppiniskaisuutta.
Osoittaa ynseyttä Luojaa kohtaan,
Sydäntä velttoa ja hurjaa mieltä
Ja tyhmää, kuritonta järkeä;
Mi täytymyst' on ja niin yleistä
Kuin tavallisin seikka aistillemme,
Miks tyhmän itsepäisnä sitä panna
Noin sydämmelle? Hyi! se rikost' on
Vainaata, luontoa ja Luojaa kohtaan,
Se kumoo järjen, jonka vanha lause
On isäin kuolo, ja jok' yhä huutaa
Niin ensi kuolleest' äsköisehen saakka:
"Se täytymyst' on!" Heitä siis, ma pyydän,
Tuo murhe hyödytön, ja isänäsi
Mua pidä; maailma sen tietäköön,
Ett' olet sinä lähin saamaan kruunun;
Ja rakkautt' en osoita ma sulle
Vähemmän hellää, kuin mit' armain isä
Pojalleen suo. Mit' aikeeseesi tulee
Palata jälleen Wittenbergin kouluun,
Niin on se aivan toivoamme vastaan;
Siis rukoilemme, suovu tänne jäämään
Silmäimme lempiturviin, ensimäiseks
Hovimieheks, langoksemme, pojaksemme.
 
KUNINGATAR
 
Äl' anna äitis turhaan pyytää, Hamlet:
Jää tänne, älä lähde Wittenbergiin.
 
HAMLET
 
Kaikessa teitä, rouva, tottelen.
 
KUNINGAS
 
Kas sepä armas, kaunis vastaus.
Niin, Tanskaan jää, kuin mekin. – Tulkaa, rouva.
Hamletin jalo, vapaa suostumus
Hiveltää sydäntäni; joka maljan,
Min kuningas sen muistoks tänään juopi,
Tykistöt kertovat on taivahalle,
Ja kuninkahan kilistäissä kaikuin
Maan jylinähän taivas vastaa. Tulkaa.
 
(Torven toitotusta. Kuningas, kuningatar, Polonius
 
    ja Laertes menevät.)
 
HAMLET
 
Oi, että tämä tiukan tiukka liha
Hajoisi, sulaisi ja kasteeks liukeis!
Oi, miksi taivaan Herra itsemurhan
La'issaan kielsi? Oi mun Jumalani!
Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Tään mailman kaikki toimi minust' on!
Hyi! hyi! Se ruokoton on kasvitarha,
Mi siementyyppi; runsaat rikkaruohot
Sen höystäin peittää. Niiksikö on tullut!
Kaks kuukautta vaan kuollut! – ei, ei kahta;
Niin uljas kuningas; tuon suhteen niinkuin
Apollo Marsyaan; niin hellä äidilleni,
Ett'ei tään poskiin taivaan tuulet saaneet
Tylysti kosketella. Maa ja taivas!
Muistanko oikein? Niin hän riippui kiinni
Isässäni, kuin kiihtynyt vain himo
Ois nautinnostaan. Ja sentään, kuukaus vain!
Mut pois se aatos! – Heikkous, vaimo, nimes!
Vain lyhyt kuukaus; rikki viel' ei kengät,
Joill' isä-raukan ruumista hän saattoi,
Nioben lailla itkein; – hän, niin hän, —
Voi suas! elukkakin järjetön
Ois surrut kauemmin, – setäni vaimo.
Isäni veljen, jok' on isääni
Min minä Herkuleeseen. – Kuukaus vaan!
Ennenkuin valekyyneleitten suola
Veristä silmää punaamasta herkes,
Hän miehen otti! – Kiirett' inhoittavaa,
Rutsaiseen vuoteesen noin vinhaan syöstä!
Ei hyvää tää, ja hyvää täst' ei lähde.
Vaan murru, sydän! kieltä en saa käyttää.
 
(Horatio, Bernardo ja Marcello tulevat.)
HORATIO
 
Oi, terve, herra prinssi!
 
HAMLET
 
Hupaista nähdä teidät terveinä;
Horatio, – niin totta kuin ma elän!
 
HORATIO
 
Niin herra, köyhä palvelijanne aina.
 
HAMLET
 
Hyv' ystävä, nuo nimet vaihtakaamme.
Vaan miks, Horatio, Wittenbergin jätit? —
Marcello?
 
MARCELLO
 
          Prinssi hyvä. —
 
HAMLET
 
Hupaista nähdä teitä. – Hyvää iltaa! —
Vakaasti, miksi Wittenbergin jätit?
 
HORATIO
 
Halusta laiskuutehen, prinssi hyvä.
 
HAMLET
 
Sit' en sois vihamieheltäsi kuulla:
Niin et sä kiusata voi korviani,
Ett' uskoisin, mit' itseäsi vastaan
Nyt todistat: sa laiskuri et ole.
Vaan mitä teet sa Helsingörissä?
Viel' opit juopoks ennen lähtöäsi.
 
HORATIO
 
Isänne hautajaisiin tänne tulin.
 
HAMLET
 
Rukoilen, koulukumppani, pois pilkka;
Emoni häihin varmaankin sa tulit.
 
HORATIO
 
Niin tosiaan, ne oli kohta jälkeen.
 
HAMLET
 
Tarkkuutta, näet! Peijaisleivokset
Hääpöytään pantiin kylmiltänsä. – Tiedäs,
Pahimman vihamiehen' taivaass' ennen
Tavannut oisin, kuin sen päivän nähnyt. —
Isäni, – luulen näkeväni isäni.
 
HORATIO
 
Miss', armas prinssi?
 
HAMLET
 
                      Hengessään, Horatio.
 
HORATIO
 
Näin hänet kerran; uljas kuningas.
 
HAMLET
 
Hän oli mies, hän, kerrassansa mies,
En milloinkaan näe hänen vertaistansa.
 
HORATIO
 
Näin hänet viimeis-yönä, luulen ma.
 
HAMLET
 
Kenenkä näit?
 
HORATIO
 
              Isänne, kuninkaan.
 
HAMLET
 
Isäni, kuninkaan!
 
HORATIO
 
Hillitkää hetkeks hämmästystänne,
Ja kuulkaa tarkkaan, kun ma kerron teille,
Nää herrat tässä todistajiks ottain,
Sen ihmeen.
 
HAMLET
 
            Herran tähden, anna kuulla.
 
HORATIO
 
Kaks yötä peräkkäin on nämä herrat,
Marcello ja Bernardo, vartiollaan,
Hiljaisen, haudankolkon kesk'yön aikaan,
Isänne kaltahisen haamun nähneet,
Mi, päästä jalkaan täydess' asussa,
Ilmestyy, juhlamarssiss' astuu verkkaan
Ja hiljaa ohi: kolmasti näin heidän
Pelosta tuijoittavain silmäins' ohi
Hän kulkee, valtikkansa matkan päässä;
Mut kauhusta he melkein hyyksi hyytyin,
Vait ovat, aivan mykkinä. Tuon mulle
He pelon arkuudella kuiskasivat,
Ja kolmantena yönä läksin myötä.
Juur' niinkuin oli kerrottu, niin ajan
Kuin muodon suhteen, totta joka sana,
Tul' aave. Tunsin isänne; tää käsi
Ei niin tuon kaltainen.
 
HAMLET
 
                        Se missä nähtiin?
 
MARCELLO
 
Terassilla, miss' oltiin vahdissa.
 
HAMLET
 
Ja puhuittenko sille?
 
HORATIO
 
                      Puhuin, mutta
Ei vastausta; kerran toki, luulen,
Hän nosti päätänsä ja teki liikkeen,
Kuin oisi aikonut hän puhua,
Mut silloin raikkaast' aamukukko lauloi,
Ja laulun kuullessaan hän riensi matkaan
Ja näkyvistä katos.
 
HAMLET
 
                    Sangen kummaa!
 
HORATIO
 
Se totta on, niin totta kuin ma elin;
Velvollisuudeksemme katsoimme
Siit' antaa teille tiedon.
 
HAMLET
 
                           Toden totta,
Tuo mua huolettaapi, hyvät herrat.
Ja tekö vahdiss' ensi yönä?
 
MARCELLO ja BERNARDO
 
                            Me.
 
HAMLET
 
Aseissa, kuin?
MARCELLO ja BERNARDO.
               Aseissa.
 
HAMLET
 
                        Päästä jalkaan?
 
MARCELLO ja BERNARDO
 
Kiireestä kantapäähän.
 
HAMLET
 
                       Kasvoj' ette
Siis nähneet?
 
HORATIO
 
              Näimme: silmikko ol' auki.
 
HAMLET
 
No, näyttikö hän tuimalta?
 
HORATIO
 
Katseessaan murhett' enemmän kuin vihaa.
 
HAMLET
 
Punainenko vai kalvas?
 
HORATIO
 
                       Kalvas aivan.
 
HAMLET
 
Ja silmät teihin luodut?
 
HORATIO
 
                         Lakkaamatta.
 
HAMLET
 
Siell' oisin olla tahtonut.
 
HORATIO
 
                            Se varmaan
Ois teitä hirvittänyt.
 
HAMLET
 
                       Luultavasti,
Niin, luultavasti. Viipyikö se kauan?
 
HORATIO
 
Sill' aikaa hyvin lukea voi sataan.
 
MARCELLO ja BERNARDO
 
Kauemmin, kauemmin.
 
HORATIO
 
                    Ei sillä kertaa,
Kun minä näin sen.
 
HAMLET
 
                   Parta harmaa? niinkö?
 
HORATIO
 
Kuin hänen eläissänsä: mustahtavan
Hopean-harmaa.
 
HAMLET
 
               Vahtiin tulen yöksi;
Kenties se taasen tulee.
 
HORATIO
 
                         Tulee varmaan.
 
HAMLET
 
Jos hahmoss' armaan isäni se tulee,
Ma sitä puhutan, vaikk' aukeis horna
Ja vaikenemaan vaatis. Pyydän teitä,
Jos tähän saakka näyn peittää voitte,
Siit' olkaa hiiskumatta vastakin.
Ja vaikka mitä tapahtuis tän' yönä,
Se merkitkää, mut vaiti siitä olkaa;
Palkitsen rakkautenne. Herran haltuun!
Terassill' ennen kahtatoista teidät
Siis kohtaan.
 
KAIKKI
 
              Teidän palvelijanne.
 
HAMLET
 
Ei, ystäväni niinkuin minä teidän.
Hyvästi!
 
(Horatio, Marcello ja Bernardo menevät.)
 
         Aseiss' isänikö haamu!
Ei oikein laita; konnuutt' aavistan.
Jos yö jo oisi! Hiljaa, sielu, siksi!
Työt kehnot ihmissilmä ilmi saa,
Vaikk' allensa ne peittäis vankka maa.
 
(Menee.)
 
Kolmas kohtaus.
    Huone Poloniuksen talossa.
 
(Laertes ja Ophelia tulevat.)
LAERTES
 
Kaluni laivall' ovat; hyvästi!
Kun tilaisuutta on ja tuulet sopii,
Äl' uinaa, sisko, tietoj' anna mulle.
 
OPHELIA
 
Sit' epäiletkö?
 
LAERTES
 
                Mitä Hamletiin
Ja hänen lemmenvehkeisiinsä tulee,
Se tapaa vaan on, veren tuoma oikku,
Keväinen kukka, varhainen, mut hento,
Suloinen, mutta pian haihtuvainen,
Vaan tuoksua ja hetken huvitusta,
Ei muuta.
 
OPHELIA
 
          Eikö muuta?
 
LAERTES
 
                      Ei, ei muuta.
Näet, luonnon varttuess', ei yksin ruumis
Ja jänteet vartu; kun tuo templi kasvaa,
Edistyy sielun sekä hengen voimat
Samassa myös. Kenties hän nyt sua lempii,
Ja viel' ei tahdon puhtautta tahraa
Likainen vilppi; mutta varo, hällä
Suur' arvo on, eik' omaa tahtoa,
Sill' itse hän on säätyns' alamainen;
Hän ei saa, halvan kansan lailla, itse
Valita; sillä valtakunnan etu
Ja onni riippuu hänen naimisestaan,
Ja senvuoks hänen valintansa määrää
Sen ruumiin suostumus, min pää hän on.
Jos nyt hän sanoo sua lempivänsä,
Niin viisast' on hänt' uskoa sen verran,
Kuin säätynsä ja asemansa mukaan
Hän teossa voi näyttää; siis sen verran,
Kuin Tanskan kansan yhteis-ääni myöntää.
Siis varo, mikä tahra kunnialles,
Jos, liiaks suostuin hänen lauluihinsa,
Sydämmes hukkaisit ja puhtaan aartees
Avaisit hillittömän himon saaliiks.
Ophelia, kallis sisko, varo tuota;
Ja lempes jälkijoukoss' aina pysy,
Himojen vaaroist', iskuist' etähällä.
Sive'in impi on jo tuhlaavainen,
Jos kuulle sulonsa hän paljastaa.
Parjaajan ruoskaa puhtainkaan ei vältä;
Syö usein mato kevään kukkaset,
Viel' ennenkuin ne silmikostaan puhkee;
Ja nuoruudenpa raittiiss' aamukasteess'
On ilmanhengen myrkky tarttuvaisin.
Siis varo! Pelko luotettavin suoja
Ja nuoruus pahin viettelysten tuoja.
 
OPHELIA
 
Sun hyvän oppis suljen sydämmeeni
Sen vartijaks. Mut, veikko, älä ole
Kuin inha pappi, joka muille näyttää
Tiet' ohdakkeista, jyrkkää taivaaseen,
Mut pöyhkeän ja irstaan rentun lailla
Himojen kukkastietä itse kulkee,
Hyläten omat neuvons'.
 
LAERTES
 
                       Älä pelkää.
Liiaksi viivyn; – mutta tuossa isä!
 
(Polonius tulee.)
 
Kahdesti siunatull' on kahden onni,
Ja kahdet jäähyväiset hyvää tietää.
 
POLONIUS
 
Laertes, vielä täällä? Hyi! Pois laivaan!
Purjeittes liepeillä jo tuuli liehuu;
Sua varrotaan. Tuoss', – ota siunaus!
 
(Laskee kätensä Laerteen pään pilalle.)
 
Ja nämät harvat säännöt muistoos paina:
Äl' ääneen lausu mietteitäs, ja tekoon
Äl' äkkipikaist' ajatusta laske.
Sa nöyrä ole, vaan äl' alhainen;
Jos hyväks koitellun saat ystävän,
Sydämmees sido hänet vaskiköysin;
Mut kättäs älä hiestaa liittymällä
Jokaiseen höyhettömään keltanokkaan.
Sa riitaa karta, vaan jos riitaan joudut,
Niin laita, että riitamies sua karttaa.
Jokaista kuule, harvan kanssa haasta;
Syyt ota varteen, tuomiotas säästä.
Pukusi komea, jos varas sietää,
Vaan turha ei, ei kirjava, mut uljas,
Sill' usein miestä puvust' arvostellaan,
Ja Ranskan korkeimmilla säätyläisill'
On, erittäinkin tässä, hieno aisti.
Äl' ota lainaa, äläkä myös anna,
Sill' usein laina ystävän vie myötään,
Ja veloist' aisti talouden tylstyy.
Mut etenkin: äl' itseäsi petä,
Ja siitä seuraa, niinkuin päivää yö,
Ett'et voi pettää muita. Herran haltuun!
Nää neuvot siunauksessa kypsykööt!
 
LAERTES
 
Nöyrimmät jäähyväiset, isä hyvä!
 
POLONIUS
 
Jo aika rientää; mene, seuras vartoo.
 
LAERTES
 
Ophelia, hyvästi! ja muista tarkoin
Mun sanani.
 
OPHELIA
 
            Ne muistohoni olen
Ma sulkenut; sun hallussas on avain.
 
LAERTES
 
Hyvästi!
 
(Menee.)
POLONIUS
 
Ophelia, hän mitä sanoi sulle?
 
OPHELIA
 
Luvalla lausuin, sanan Hamletista.
 
POLONIUS
 
Haa! Sepä oivaa! Kerrottu on mulle,
Ett' aivan usein nykyaikaan luonas
Hän viettää joutohetkiään, ja sinä
Hänt' alttiist' otat suosiolla vastaan.
Jos niin on, – niinkuin mulle, varoitukseks,
On kerrottu, – niin sen ma sulle sanon,
Ett' itseäs et käsitä niin selvään,
Kuin kunnias ja tyttäreni tulis.
Mik' ompi teillä työnä? Sano totuus.
 
OPHELIA
 
Usean rakkauden merkin mulle
Hän suonut ompi.
 
POLONIUS
 
                 Rakkauden! Jopa!
Sa haastelet kuin kypsymätön tyttö
Ja kokematon moisiin vaaran toimiin.
Luotatko noihin hänen merkkeihinsä?
 
OPHELIA
 
En tiedä, isäni, mit' aatteleisin.
 
POLONIUS
 
No kuule: aattele, ett' olet hupsu.
Kun rahaks merkit luulet, vaikk' ei ole
Ne täyttä kultaa. Tarkkaan tekos merki,
Tai muuten – jott'en pureksis näin kauan
Tuot' yhtä sanaa – tietää merkit pahaa.
 
OPHELIA
 
Isäni, lempens ilmoitti hän mulle
Siivolla tavalla.
 
POLONIUS
 
Niin, ne ei laita tapoja; hyi, vaiti! —
 
OPHELIA
 
Ja sanojensa vahvikkeeks hän, isä,
Pyhimmät valat Luojan nimeen vannoi.
 
POLONIUS
 
Niin, teiren satimia. Tiedän, että,
Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa
Valoja valaa kielellen. Nuo liekit
Enemmän loistoa kuin lämmint' antaa
Ja sammuvat jo kesken syttymistään;
Niit' älä tuleks usko. Tästä lähtein
Visummin käytä neitseen-arvoas,
Ja seuraas katso paremmaks, kuin että
Ain' altis käskyst' olet. Hamletista
Sen verran usko, että on hän nuori,
Ja suuremp' ala hällä liikkua
Kuin sulla. Lyhykäisesti, Ophelia,
Äl' usko hänen valojaan, ne pettää,
Ne puvun kanss' ei ole yhtä karvaa,
Vaan saastaisia himoja ne puoltaa,
Kuin tekohurskaat parittajat hiiskuin,
Paremmin vietelläkseen. Sanon suoraan:
Et pienintäkään jouto-aikaa niin saa
Täst' edes halveksia, ettäs sitä
Hamletin kanssa haastamalla tuhlaat.
Se muista, varo itses; tule tiehes.
 
OPHELIA
 
Ma teille, isä, olen kuuliainen.
 
(Menevät.)
 
Neljäs kohtaus.
    Terassi.
 
(Hamlet, Horatio ja Marcello tulevat.)
HAMLET
 
Tuimalta tuntuu sää; on oikein kylmä.
 
HORATIO
 
On kirpeä ja julma pakkanen.
 
HAMLET
 
Mit' ompi kello?
 
HORATIO
 
                 Lähes kaksitoista.
 
MARCELLO
 
Ei, lyönyt on se.
 
HORATIO
 
                  Onko? Sit' en kuullut.
Nyt lähestyypi siis se hetki, jolloin
On tapa kummituksen ilmestyä.
 
(Torventoitotuksia ja tykinlaukauksia näyttämön takana.)
 
Mut mitä tämä tietää?
 
HAMLET
 
Kuningas tään yön valvoo, juo ja mässää,
Ja peuhaa telmivissä tansseissa;
Ja aina, kun hän ryypyn renskaa lainoo,
Niin räikkyin rummut, torvet julistavat,
Ett' on hän miesi juomaan.
 
HORATIO
 
                           Tuoko tapa?
 
HAMLET
 
On, ihan oikein. – Mutta minusta
– Vaikk' olen täällä syntynyt ja näissä
Oloissa kasvanut – on tätä tapaa
Jalompi rikkoa kuin seurata.
Nuo huimaisevat humut meille tuottaa
Muilt', idän, lännen kansoilt', ivaa, pilkkaa:
Juopoiksi meitä sanovat ja sioiksi;
Ja tämä, totta tosiaankin, riistää,
Töiltämme, vaikka kuinka arvokkaatkin
Ne oisi, maineen ytimen ja mehun.
Niin yksityisenkin käy usein, että
Pilaava luonnon-vamma, joka ehkä
On synnynnäinen, – johon hän on syytön,
Kosk' alkuaan ei määrätä voi luonto —
Ja liiallista veren taipumusta
Jok' usein järjen sulut, saarrot murtaa,
Tai tottumusta, joka liiaks haaskaa
Hyvien tapain muodon: – että, sanon,
Se, joll' on ykskin vamman merkki, – joko
Sattuman pilkku taikka luonnon luoma,
Häll' olkoon, puhtaana kuin armon lähde
Muut mahdolliset ihmis-avut kaikki,
Niin tää yks vika kaikki turmeleepi
Yleisön silmissä; yks hiukka pahaa
Pilaapi oivan aineen, hukuttaa sen
Likaansa aivan.
 
(Haamu tulee.)
HORATIO
 
                Katsokaa! se tulee.
 
HAMLET
 
Avuksi enkelit ja taivaan armot!
Sa hurskaan henkikö vai häijy peikko?
Taivaanko tuoksun tuot vai hornan tunkan?
Sun aikees armaatko vai ilkeät?
Mun saattaa uteljaaksi outo muotos.
Sua kutsun Hamletiksi, kuninkaaksi,
Isäksi, Tanskan valtiaaksi. Vastaa!
Mua älä sorra epätietoon; sano,
Miks pyhät luusi, kuoloon vihityt,
Hajoitti käärinliinansa? miks hauta,
Johonka näin sun rauhaan vaipuvan,
Loi raskaat, marmoriset leukans' auki
Ja maalle viskas sun? Se mitä tietää,
Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar' yllä,
Kuun välkkehessä kummittelet, tehden
Yön hirveäksi; ja me, luonnon narrit,
Väristen aatoksia hautelemme,
Jotk' aivan yli ymmärryksen käyvät.
Mit' on se? Sano! mitä tulee meidän?
 
(Haamu viittaa Hamletille.)
HORATIO
 
Hän viittaa teitä kanssaan, niinkuin tahtois
Hän teille yksin jotain ilmoittaa.
 
MARCELLO
 
Kas, kuinka lempeällä katsannolla
Hän teitä syrjäisempään paikkaan viittaa;
Vaan älkää menkö.
 
HORATIO
 
                  Älkää, Herran tähden!
 
HAMLET
 
Ei puhu hän; ma senvuoks häntä seuraan.
 
HORATIO
 
Oi, älkää, prinssi!
 
HAMLET
 
                    Mitä peljättävää?
En neulan hintaa hengelleni pane;
Ja mitä voi hän sielulleni tehdä,
Jok' ompi kuolematon kuin hän itse?
Hän viittaa yhä: – minä seuraan häntä.
 
HORATIO
 
Mut virran luo jos viettelis hän teitä,
Tai huipulle tuon huiman kallion,
Jok' ulommaksi juurtaan mereen antaa,
Ja siellä uuteen hirmumuotoon muuttuis,
Mi järjen voiman teiltä veis ja hulluks
Tekisi teidät? Aatelkaapa tuota.
Se paikka hullun houreit' ilmankin
Jokaisen tuottaa aivoihin, jok' alas
Niin monen syllän päästä mereen katsoo
Ja allaan pauhaavan sen kuulee.
 
HAMLET
 
Hän viittaa yhä: – mene, minä seuraan.
 
MARCELLO
 
Te ette mennä saa.
 
HAMLET
 
                   Pois kätenne!
 
HORATIO
 
Mut älkää menkö.
 
HAMLET
 
                 Kohtaloni kutsuu,
Ja ruumiin suoni pieninkin käy vahvaks
Kuin Numidian jalopeuran jänne. —
 
(Haamu viittaa.)
 
Hän yhä viittaa. – Päästäkää mua, herrat. —
 
(Irrottaa itsensä heistä.)
 
Jumal' auta, haamuksi sen teen, jok' estää
Mua nyt; – pois! sanon. – Mene, minä seuraan.
 
(Haamu ja Hamlet menevät.)
HORATIO
 
Tuo mielen haave hänet hulluks saattaa.
 
MARCELLO
 
Jäljessä! Totella hänt' emme saa.
 
HORATIO
 
Niin, seuratkaamme. – Miten päättyy tämä?
 
MARCELLO
 
Jotakin Tanskan valtioss' on mätää.
 
HORATIO
 
Sit' ohjatkohon Luoja!
 
MARCELLO
 
                       Seuratkaamme!
 
(Menevät.)
 
Viides kohtaus.
    Syrjäinen paikka terassilla.
 
(Haamu ja Hamlet tulevat.)
HAMLET
 
Mua minne viet sä? Kauemmaks en seuraa.
 
HAAMU
 
Mua kuule.
 
HAMLET
 
           Kuulen.
 
HAAMU
 
                   Kohta koittaa hetki,
Taas jolloin kuumaan tulikivi-liekkiin
Palata täytyy mun.
 
HAMLET
 
                   Sua, henki parka!
 
HAAMU
 
Mua älä sääli; hartaasti vaan kuule,
Mit' ilmoitan.
 
HAMLET
 
               Mun tulee kuulla; puhu.
 
HAAMU
 
Ja kostaa myös, kun kuullut olet.
 
HAMLET
 
                                  Mitä?
 
HAAMU
 
Min' olen isäs henki,
Tuomittu ajaks öisin kulkemaan,
Ja päivät paastoomahan valkeassa,
Siks kunnes elämäni inhat synnit
Tulessa puhdistuvat. Jos ois lupa
Ilm' antaa vankeuteni salaisuudet,
Tarinan kertoisin, min lientein sana
Veis sulta mielen, veren nuoren hyytäis,
Kuin tähdet radaltansa silmät syöksis,
Hajoittais sykkyräiset suortuvat
Ja joka hiuskarvan pystyyn nostais
Kuin hurjan piikkisian harjakset.
Mut ijäisyyden töit' ei eläväiset
Saa korvat tietää. – Kuule, Hamlet, kuule,
Jos armast' isääs rakastit sä koskaan, —
 
HAMLET
 
Oi, Herra taivaan!
 
HAAMU
 
Murhansa julma, luonnoton sa kosta.
 
HAMLET
 
Murhansa?
 
HAAMU
 
Murhansa, jok' on itsestään jo julmaa,
Mut tämä luonnottomin, kauhein, julmin.
 
HAMLET
 
Se kerro siis, jott' yhtä kerkein siivin,
Kuin hartaus ja rakkauden aatos,
Ma kostoon syöstä saan.
 
HAAMU
 
                        Sa suostut, huomaan.
Hitaampi rasvaist' yrttiä sä oisit,
Mi Lethen rannoill' itsehensä lahoo,
Jos täst' ei mieles kiihtyis. Kuule, Hamlet,
Käy huhu, että maatessani käärme
Mua pisti puistossa; näin koko Tanskaa
Tuon valheellisen tiedon kautta häijyst'
On petetty; mut, jalo nuorukainen,
Se käärme, joka hengelt' isäs pisti,
Nyt kantaa kruunua.
 
HAMLET
 
                    Oi, aavistusta!
Mun setäni.
 
HAAMU
 
            Se sukurutsa, haurelias peto,
Älynsä tenholla ja konnan-taidollaan,
 
(Kirottu äly tuo ja taito, joilla
 
Noin voimaa vietellä!) sai puolisoni —
Tuon tekopuhtaan – riettaan himon helmaan.
Oi, Hamlet, mikä lankeemus ja petos!
Mua kohtaan, jonka rakkaus niin puhdas,
Ett' aina vihkivalan kanssa kulki
Se käsityksin; ja noin aleta
Tuon hylyn pariin, joka lahjoiltansa
Mun suhteeni on vaivainen!
Mut niinkuin siveys ei koskaan horju,
Vaikk' irstaus sitä kiehtois taivaan-kaunein,
Samaten himo, helmoiss' enkelinkin,
Vuoteeseen taivahaiseen kyllästyy,
Ja vainun saapi haaskasta.
Mut, vait! On niinkuin tuntuis aamun henki.
Siis lyhyeen: kun puistoss' iltapuolla
Ma tavan mukaan nukuin, hiipi setäs
Mun turvattoman päälle, pullossa
Kirotun villikaalin mehua,
Ja valoi korvieni soliin tuota
Pitali-nestettä, joll' ihmisvereen
Niin vihollinen vaikutus on, että
Se, nopeaan kuin elohopea,
Kaikk' ihmisruumiin aukot, solat kiertää,
Ja äkkiä, kuin hapan aine maidon,
Verenkin kirkkahan ja terveen hyytää
Ja kokoon juoksuttaa. Niin kävi mun;
Äkisti ruohtui, niinkuin Latsaruksen,
Pahoille, ilke'ille ruville
Sileä, puhdas ihoni.
Näin multa, nukkuvalta, veli ryösti
Kerrassaan hengen, kruunun, vaimon; tappoi
Mun synnin helmaan, Herran ehtoollista
Ja rippiä ja voitelua vailla,
Ja valmistumatonna tilille
Mun työnsi, synnit kaikki hartioilla.
O, julmaa, julmaa, ylen määrin julmaa!
Jos sydän sull' on, älä kärsi tuota,
Äl' anna Tanskan valtavuoteen tulla
Himoisen, hauraan sukurutsan käsiin.
Vaan, miten teetkin työs, sä sieluasi
Vain älä tahraa, äidillesi älä
Sä kosta: taivas häntä rangaiskoon,
Ja okaat, poveen kätkeyneet, siellä
Kirvellen pistelkööt. Nyt hyvästi!
Jo kiiltomato huoment' ennustaa,
Sen valo tehoton jo vaalistuupi.
Hyvästi, Hamlet, hyvästi! Mua muista!
 
(Katoaa.)
HAMLET
 
Kaikk' ilman vallat! Maa! Ja mitä vielä?
Kutsunko hornan myös? Hyi! – Kestä, sydän!
Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks,
Mun ruumiini! – "Mua muista!" Henki raukka,
Sen teen, niin kauan kuin vaan muisto säilyy
Täss' sekavassa kallossa. Sun muistan!
Pois muistokirjastani pyyhin kaikki
Katalat, tyhmät lorut, kaikki kaavat,
Kaikk' oppilauseet, entisyyden jäljet,
Joit' ahkeruus ja nuoruus siihen piirsi,
Ja sinun käskys yksinään ma suljen
Ajuni kirjaan, hämmästymätönnä
Halvempiin aineisin; niin, jumal' auta!
Voi sua, viheliäinen nainen!
Sua, konna, naurusuu ja häijy konna!
Esille kirja! – Muistoon täytyy panna,
Ett' ihminen voi nauraa, yhä nauraa,
Ja sentään olla konna; tiedän varmaan,
Ett' ainakin niin Tanskassa on laita.
 
(Kirjoittaa.)
 
Siin' olet, setä! – Toimeen! Tunnussana
Se kuuluu: "hyväst', hyvästi, mua muista."
Sen olen vannonut.
 
HORATIO (Ulkoa.)
 
Hoi, prinssi!
 
MARCELLO (Ulkoa.)
 
              Prinssi, hoi!
 
HORATIO (Ulkoa.)
 
                            Hänt' auta, Luoja!
 
MARCELLO (Ulkoa.)
 
Niin tapahtukoon!
 
HORATIO (Ulkoa.)
 
                  Hoi, heleijaa, prinssi!
 
HAMLET
 
Heleijaa, pojat! Tule, lintu, tule!2
 
(Horatio ja Marcello tulevat.)
MARCELLO
 
Kuin voitte, prinssi?
 
HORATIO
 
                      Mitä kuuluu, prinssi?
 
HAMLET
 
Oi, ihmeellistä!
 
HORATIO
 
                 Kertokaa, ma pyydän.
 
HAMLET
 
En, te sen ilmoitatte.
 
HORATIO
 
                       Jumal' auta,
En minä.
 
MARCELLO
 
        Min' en myös.
 
HAMLET
 
                      Mit' arvelette?
Sit' oisko ihmissydän voinut luulla? —
Vait' olla lupaatten?
 
HORATIO ja MARCELLO
 
                      Nimessä taivaan!
 
HAMLET
 
Ei ole konnaa koko Tanskan maassa,
Jok' ei ois aika lurjus.
 
HORATIO
 
Ei tarvis hengen nousta haudastaan
Sit' ilmoittamaan.
 
HAMLET
 
                   Oikein, aivan oikein.
Siis, kursaamatta, parhaaks katson, että
Nyt kättä paiskaamme ja eroamme;
Te käytte, minne työt ja halut kutsuu, —
Näet haluja ja töitä jokaisella
On tavallansa, – minä, halpa raukka,
Käyn rukoilemaan.
 
HORATIO
 
Sekaista, hurjaa puhetta on tuo.
 
HAMLET
 
Jos teitä pahoitin, sit' oikein kadun,
Sydämmest' aivan.
 
HORATIO
 
                  Ei, ei pahaa mitään.
 
HAMLET
 
Nimessä pyhäin! pahaa on, Horatio,
Ja paljon pahaa. Mitä haamuun tulee,
Niin on se kunnon henki, sen voin taata.
Halunne tietää, mitä välillämme
On tapahtunut, voittakaa. Nyt, veikot,
Nimessä veljeyden, ystävyyden
Ja kumppanuuden, yksi halpa pyyntö.
 
HORATIO
 
Mik' on se, prinssi? Valmiit olemme.
 
HAMLET
 
Älkäätte koskaan kertoko, min näitte
Tän' yönä.
 
HORATIO ja MARCELLO
 
           Emme.
 
HAMLET
 
                 Hyvä, vannokaa.
 
HORATIO
 
Nimessä kunniani, min' en kerro.
 
MARCELLO
 
En, kunniani nimessä, myös minä.
 
HAMLET
 
Tuon miekan kautta!
 
MARCELLO
 
                    Me jo vannoimme.
 
HAMLET
 
Tuon miekan kautta, sanon.
 
HAAMU (Maan alta.)
 
                           Vannokaa!
 
HAMLET
 
Haa! niinkö, mies? Vai siellä, kelpo poika?
Kas niin, – te kuulette sen kellarista, —
Nyt vannokaatte.
 
HORATIO
 
                 Vala lukekaa.
 
HAMLET
 
Ett'ette koskaan kerro, mitä näitte,
Tuon miekan kautta vannokaatte.
 
HAAMU (Maan alta.)
 
                                Vannokaa!
 
HAMLET
 
Hic et ubique? Paikkaa muuttakaamme. —
He, tänne, hyvät herrat,
Ja käsi miekalleni taas: ett'ette
Te koskaan kerro, mitä kuulitten,
Tuon miekan kautta vannokaatte.
 
HAAMU (Maan alta.)
 
                                Vannokaa!
 
HAMLET
 
Niin oikein, vanha myyrä! Joutuun kaivat.
Sep' oiva vallinluoja! – Vielä kerran.
 
HORATIO
 
Nimessä taivaan, outoa ja kummaa!
 
HAMLET
 
No, sano tervetulleeks outo vieras!
Horatio, taivaassa ja maass' on paljoa,
Jot' ei sun järkioppis uneksikaan.
Mut tulkaa. – Vannokaa, ett'ette koskaan,
Niin totta kuin teit' armo auttakoon,
Vaikk' oisi mulla käytös kuinka outo, —
Kosk', ehkä, vasta-edes katson hyväks
Ruveta hupsun tapaiseksi, – että,
Kun näin mun näätte, silloin ette koskaan
Ristissä käsin näin, tai päätä puistain,
Tai lauseit' epäilyttäviä lausuin,
Kuin: "Niin, niin, tuon tunnen"; – tai: "Voisin, kun vaan tahtoisin"; —
Tai: "Jos tohtis vaan"; – tai: "On niitä, jotka tietää"; —
Tai moisill' umpilauseill' ilmaise
Minusta mitään tietävänne: – että
Sit' ette tee, niin totta kuin teit' armo
Hädässä auttakoon, se vannokaa!
 
HAAMU (Maan alta.)
 
                                Vannokaa!
 
HAMLET
 
Pois rauhaan, henki häiritty! – Nyt, herrat,
Sulimmat jäähyväiset teille lausun,
Ja jos niin halpa mies, kuin Hamlet, teille
Osoittaa jollakin voi ystävyyttään,
Ei tahto puutu, suokoon Luoja. Pois nyt;
Mut sormi huulill' aina, muistakaatte.
Sijoiltaan aika mennyt on; – voi, että
Juur' minä synnyin laittamaan sit' ehjäks!
Nyt tulkaa; yhdessä me menkäämme.
 
1.Tuo kostea, Neptunin vallan perus. Tarkoittaa kuuta, joka ikäänkuin vetää puoleensa vettä ja josta meren luode ja vuoksi riippuu.
2.Tule, lintu, tule. Tavallinen metsästyshuuto, jolla jahtihaukkoja kutsuttiin takaisin.
Yosh cheklamasi:
12+
Litresda chiqarilgan sana:
13 oktyabr 2017
Hajm:
120 Sahifa 1 tasvir
Mualliflik huquqi egasi:
Public Domain

Ushbu kitob bilan o'qiladi

Muallifning boshqa kitoblari