Kitobni o'qish: «Hamlet»

Näytelmän henkilöt:

CLAUDIUS, Tanskan kuningas.

HAMLET, edellisen kuninkaan poika ja nykyisen veljenpoika.

HORATIO, Hamletin ystävä.

POLONIUS, ylimmäinen kamariherra.

LAERTES, hänen poikansa.

VOLTIMAND, |

CORNELIUS, |

ROSENCRANZ, | Hoviherroja.

GYLDENSTERN, |

OSRICK, |

Aatelismies. |

Pappi.

MARCELLO, | Sotaherroja.

BERNARDO |

FRANSISCO, sotamies.

REINHOLD, Poloniuksen palvelija.

Sotaväen päällikkö.

Englannin lähettiläitä.

Hamletin isän haamu.

FORTINBRAS, Norjan prinssi.

Näyttelijöitä.

Kaksi haudankaivajaa.

GERTRUD, Tanskan kuningatar, Hamletin äiti.

OPHELIA, Poloniuksen tytär.

Hoviherroja ja hovinaisia, upseereja, sotamiehiä, merimiehiä, lähettiläitä ja seuralaisia.

Tapahtumapaikka: Tanska.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Helsingörissä. Terassi linnan edustalla

(Fransisco pitää vahtia. Bernardo tulee.)

BERNARDO

 
Ken siellä?
 

FRANSISCO

 
Ei, mulle vastatkaa! Seis! Ken se on?
 

BERNARDO

 
Eläköön kuningas!
 

FRANSISCO

 
                  Bernardo?
 

BERNARDO

 
                            Sama mies.
 

FRANSISCO

 
Tulette tunnokkaasti määräaikaan.
 

BERNARDO

 
Kakstoista kello on; käy maata sinä.
 

FRANSISCO

 
Päästöstä kiitän; onkin tuiman kylmä,
Ja mieltä kourii.
 

BERNARDO

 
                  Onko kaikki ollut
Rauhaista?
 

FRANSISCO

 
           On; ei hiiren hiiskausta.
 

BERNARDO

 
Hyvä! Herran haltuun! Vahtikumppanini
Jos kohtaatte, Horation ja Marcellon,
Niin sanokaatte, että kiirehtivät.
 

FRANSISCO

 
He tulevat jo, luulen. – Seis! ken siellä?
 

(Horatio ja Marcello tulevat.)

HORATIO

 
Maan ystäviä.
 

MARCELLO

 
              Tanskan vasalleita.
 

FRANSISCO

 
Jumalan haltuun!
 

MARCELLO

 
                 Hyväst', oiva poika!
Ken vahtivuoross' on?
 

FRANSISCO

 
                      Bernardon vuoro.
Jumalan haltuun!
 

(Menee.)

MARCELLO

 
Hoi! Bernardo!
 

BERNARDO

 
               Mitä?
Horatioko?
 

HORATIO

 
           Samaa sorttia.
 

BERNARDO

 
Horatio, terve! Terve, Marcello!
 

MARCELLO

 
Tän' yönä onko taas se nähty, mitä?
 

BERNARDO

 
En mitään ole minä nähnyt.
 

MARCELLO

 
Horatio sen mielenhoureeks väittää,
Eik' usko sitä, vaikka kahdesti
Me olemme tuon hirmunäyn nähneet;
Sen vuoksi häntä vaadin tämän yösen
Kanssamme valvomaan, niin että, taas
Jos näky ilmaantuu, hän havaintomme
Sais vahvistaa ja sitä puhutella.
 

HORATIO

 
Pah, joutavia!
 

BERNARDO

 
               Istukaahan hetki;
Ahdistan vielä kerran korvianne,
Jotk' ovat kuurot tälle ilmiölle,
Min kahten' yönä näimme.
 

HORATIO

 
                         Istukaamme
Ja kuulkaamme, mit' ilmi tuo Bernardo.
 

BERNARDO

 
Menneenä yönä,
Kun tähti tuo, mi länsi-ilmall' on,
Valaisi retkellään sen taivaankulman,
Miss' säteilee se nyt, me näimme, minä
Ja Marcello, kun kello juur' löi yksi —
 

MARCELLO

 
Vait! Hiljaa! Kah, se tuossa taasen tulee!
 

(Haamu ilmestyy.)

BERNARDO

 
Kuningas-vainaan muoto aivan.
 

MARCELLO

 
                              Sinä,
Lukenut mies, Horatio, puhu sille.
 

BERNARDO

 
Ilmetty kuningas, vai kuin, Horatio?
 

HORATIO

 
Niin on; – mun valtaa hämmästys ja kauhu.
 

BERNARDO

 
Puhetta vartoo se.
 

MARCELLO

 
                   Horatio, puhu!
 

HORATIO

 
Ken olet sa, jok' anastat yön vallan
Ja sota-asun kirkkaan, jossa Tanskan
Kuningas-vainaa täällä ennen kulki?
Nimessä taivaan vaadin sua, puhu!
 

MARCELLO

 
Se vihoissaan on.
 

BERNARDO

 
                  Kah, se astuu pois!
 

HORATIO

 
Seis! puhu! Puhu, sua vaadin, puhu!
 

(Haamu katoaa.)

MARCELLO

 
Se katosi, ei vastata se tahdo.
 

BERNARDO

 
Horatio, mitä? Kalvas oletten
Ja vapisette; eikö muuta tuo
Kuin mielenhouretta? Mit' arvelette?
 

HORATIO

 
En, Jumal' auta, tuot' ois uskonut,
Jos sit' ei selvään takais omat silmät.
 

MARCELLO

 
Kuninkaan muotoinen se eikö ollut?
 

HORATIO

 
Kuin sinä itsesi.
Juur' tuommoinen häll' oli sota-asu,
Kun taistellen hän korskan Norjan voitti;
Noin tuima näkönsä, kun vihapäissään
Hän jäällä Puolan rekijoukot löi.
Se kummallista on.
 

MARCELLO

 
Noin, kahdesti, juur' tähän aave-aikaan
Hän ryhdill' uljaall' ohi vahdin astui.
 

HORATIO

 
Mit' erittäin tuo merkitsee, en tiedä,
Mut ylipäin sen ennustavan luulen
Murrosta suurta valtakunnassamme.
 

MARCELLO

 
Niin, istukaa, ja sanokoon ken tietää,
Miks tähän kovaan, tarkkaan vahdinpitoon
Yöt kaiket alamaista kiusataan?
Miks vaskitykkej' aamust' iltaan tehdään
Ja tuodaan sotatarpeit' ulkomailta?
Miks pakkotyöllä laivanveistäjöitä
Niin kiusataan, ett' areks muuttuu pyhä,
Mi syynä, että tuskalloinen kiire
Yön tekee päivän apukumppaniksi?
Ken siihen vastaa?
 

HORATIO

 
                   Minä. Ainakin
On huhu tämä: viime kuninkaamme,
Sen, jonka haamun juuri äsken näimme,
Tuo Norjan Fortinbras, kuin tiedätten,
Kopean vallanhimon yllykkeestä,
Sotahan vaati; uljas Hamletimme
– Tää puoli mailmaa hänet siksi tiesi —
Löi Fortinbrasin, joka sinetöidyn
Ja lain ja heraldiikan vahvistaman
Sovinnon mukaan, henkens' ohessa,
Menetti voittajalle kaikki maansa.
Vastikkeeks kuninkaamme oli pannut
Maan yhtä suuren, jonka Fortinbras,
Jos voitti hän, ois omaksensa saanut,
Juur' niinkuin nyt, sen saman sovinnon
Ja säädöskirjan mukaan, hänen maansa
Sai Hamlet. Nytpä nuori Fortinbras,
Tulista, hurjaa kiivautta täynnä,
On sieltä, täältä, Norjan rantamailta
Kokoillut maattomia huimapäitä,
Ravinnon, leivän palkast', yritykseen,
Mi kysyy mieltä: tarkoitus ei muu,
– Jonk' aivan hyvin valtiomme tuntee, —
Kuin miekka kädessä ja väkivoimin
Taas voittaa meiltä maat nuo mainitut,
Jotk' isä kadotti. Ja se, ma luulen,
Pääperustus on meidän varustuksiin,
Syy vahdinpitoomme, ja tämän kiireen
Ja hälinän ja homman alkujuuri.
 

BERNARDO

 
Ma luulen aivan samaa; senvuoks kai
Tuo aavenäky aseiss' ohi vahdin
Noin kulkee, hahmossa sen kuninkaan,
Jok' on ja oli näihin sotiin syypää.
 

HORATIO

 
Se tolmaa on, mi sokaa hengen silmät.
Vähäistä ennen suuren Julion surmaa,
Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla,
Tyhjentyi haudat, ruumiit liinoissaan
Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat;
Veristä kaste, pilkkuj' auringossa,
Tähdillä tulipyrstöt, ja tuo tähti,¹
Tuo kostea, Neptunin vallan perus,
Kuin tuomiopäivän pimeyttä kitui.
Ja yhtäläiset kauhun ajan enteet —
Ikäänkuin sallimuksen airuina
Ja johdantona siihen, mitä seuraa —
Nyt vuoroin maassa, taivaass' ilmestynnä
On meidän maallemme ja kansallemme. —
Mut vaiti! hiljaa! kas, se palajaa!
 

(Haamu palajaa.)

 
Sen puhki astun, vaikka se mun nielis. —
Seis, aave! Jos sull' ääntä on tai kieli,
Niin puhu!
Jos tehtäviss' on joku hyvä työ,
Mi rauhan sulle tois ja armon mulle,
Niin puhu!
Jos tiedossas on maasi kohtalo,
Jonk' ennalt' arvaamalla välttää vois,
Niin puhu!
Tai maan jos helmaan kätkenyt sä olet
Eläissäs ryöstetyitä aarteita
 

Ja senvuoks aaveena nyt kummittelet, (Kukko laulaa.)

 
Niin puhu! Seis ja puhu! – Marcello,
Sit' estä.
 

MARCELLO

 
Iskenko ma pertuskalla?
 

HORATIO

 
Tee se, jos ei se jää.
 

BERNARDO

 
                       Se tääll' on.
 

HORATIO

 
                                     Täällä!
 

(Haamu katoaa.)

MARCELLO

 
Se poissa on!
Se on niin juhlallinen, vääryytt' oisi
Vähääkään sille väkivaltaa tehdä;
Se on, kuin ilma, haavoittumaton,
Ja tyhjät iskumme vaan häijyint' ivaa.
 

BERNARDO

 
Puhua aikoi se, kun lauloi kukko.
 

HORATIO

 
Mut säpsähti, kuin syntinen, kun kuulee
Lain pelottavan haaston. Olen kuullut,
Ett' aamun sotatorvi, kukko tuo,
Kimeellä, rämäkällä kurkullaan
Herättää päivän jumalan; sen ääni
Vedestä, maasta, tulest', ilmast' ajaa
Kaikk' eksyneet ja harhailevat henget
Pois kunkin piiriinsä; ja todeks sen
Tää seikka vahvistaa.
 

MARCELLO

 
                      Se katosi,
Kun kukko laulaa alkoi. Kerrotaan,
Ett' aina, kun se aika joutuu, jolloin
Tuloa Vapahtajan vietetään,
Niin laulaa kaiken yön tuo aamulintu.
Nyt, kerrotaan, ei ykskään henki liiku,
Yöt ovat raittihit, ei tähdet koske,
Ei taiat tartu eikä noidat hurmaa,
Niin armias ja pyhä on se aika.
 

HORATIO

 
Sen olen kuullut ja sen osaks uskon.
Vaan katso, koitar, punaviitta yllään,
Tuoll' idäss' astuu vuoren kastehelle.
Nyt matkahan; ja – se mun neuvoni —
Nuorelle Hamletille kertokaamme
Tään-öinen näky. Hengelläni vannon,
Ett' aave, meille mykkä, hälle haastaa.
Tuon suostutteko ilmoittamaan hälle,
Kuin velvollisuus on ja rakkaus vaatii?
 

MARCELLO

 
Se tehkäämme, ma pyydän; tiedän, missä
Paraiten hänet kohtaa tähän aikaan.
 

(Menevät.)

 
Toinen kohtaus.
Sama seutu. Juhlahuone.
 

(Kuningas, kuningatar, Hamlet, Polonius, Laertes, Voltimand, Cornelius, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)

KUNINGAS

 
Vaikk' armaan Hamlet veljen kuolemasta
On muisto veres ja siis meidän pitäis
Suruissa huokailla, ja valtakunnan
Yhdeksi murheen otsaks kurtistua,
Niin sentään järki voittanut on luonnon.
Ett' älyllä me häntä murhehdimme,
Samalla muistellen myös itseämme.
Olemme senvuoks entis-kälymme,
Nykyisen meidän kuningattaremme,
Tään uljaan vallan kruununperijän,
Niin sanoaksen' iloll' ehkäistyllä, —
Vesissä toinen silmä, toinen kirkas,
Hääitkulla ja peijaisriemulla,
Ja tasan ilot, murheet punniten, —
Vihille vienyt, estämättä kuullen
Viisaita neuvojanne, jotka vapaast'
On tähän taipunehet. Kiitos siitä!
Nyt, tietäkää, on nuori Fortinbras, —
Halveksuin arvoamme, taikka luullen,
Ett' armaan veli-vainaan kuolon kautta
Valtamme liitteistään on höltynyt, —
Perustuin tähän voiton unelmaan,
Hyväksi nähnyt meiltä kiristää
Lähetin kautta takaisin ne maat,
Jotk' isäns' uljahalle veljellemme
Lain mukaan kadotti. – Sen verran siitä.
Nyt itseemme ja tähän istuntoon!
On laita tämä: tässä kirjoittanna
Olemme Fortinbrasin sedälle, —
Mi heikko sairas on ja tuskin kuullut
On veljenpojan vehkeistä, – ett' esteen
Hän panis niille, vallankin kun pestaus
Ja väen-otto, kulungit ja kaikki
Kohtaapi Norjan kansaa. Lähetämme
Siis teidät, Cornelius ja Voltimand,
Tään tervehdyksen vanhaan Norjaan viemään;
Mut neuvotteluun kuninkahan kanssa
Isompaa valtaa emme anna teille,
Kuin myöntää nämä selvät pykälät.
Hyvästi, kiire taatkoon innostanne!
 

CORNELIUS

 
Nyt, kuten aina, sitä osotamme.
 

KUNINGAS

 
Sen uskon. Herttaiset jäähyväiset!
 

(Voltimand ja Cornelius menevät.)

 
Ja nyt, Laertes, mitä uutta sulla?
Sull' ompi pyyntö; se mik' on, Laertes?
Ei tehdä Tanskan kuninkaalle hukkaan
Älykäst' anomusta. Mitä voisit
Sä pyytää, jot' en pyytämättäs antais?
Ei pää niin sydämmelle heimoa,
Suun palvelijaks käsi ei niin altis
Kuin isällesi Tanskan valta-istuin.
Laertes, mitä tahdot?
 

LAERTES

 
                      Kuninkaani,
Suotuista lupaa Ranskaan palata,
Jost' omin ehdoin tänne Tanskaan tulin
Valani tuomaan kruunauksessanne.
Nyt tehtävä kun tehty on, niin myönnän,
Ett' aatos, mieli jälleen Ranskaan palaa,
Odottain armollista lupaa teiltä.
 

KUNINGAS

 
Suostuuko isäsi! Polonius, sano.
 

POLONIUS

 
Niin, kuninkaani, pyynnöll' ahkeralla
Lupani hitaan voitti hän, ja vihdoin
Mä hälle annoin raskaan suostumuksen;
Mä pyydän, suokaa hälle lupa lähtöön.
 

KUNINGAS

 
Käy onnees kiinni; vallassas on aika,
Sit' avuillasi tahtos mukaan käytä. —
Nyt Hamlet lankoni ja poikani. —
 

HAMLET (Syrjään.)

 
Parempi lankoa, poikaa huonompi.
 

KUNINGAS

 
Miks yhä vielä pilvet sinut peittää?
HAMLET. Te erhetytte, mull' on päivää liiaks.
 

KUNINGATAR

 
Yön värit nuo pois heitä, hyvä Hamlet,
Ja ilosilmin kuninkaasen katso.
Äl' ijäti, noin silmät maassa, kallist'
Isääsi mullast' etsi. Kellä henki, —
Se jokapäiväistä, – sen hauta vie,
Ja kuolon kautt' on ijäisyyteen tie.
 

HAMLET

 
Niin rouva hyvä, jokapäiväist' on se.
 

KUNINGATAR

 
Miks siis niin oudoks sinusta se näkyy?
 

HAMLET

 
Ei näy, se on. Ma näköä en tunne.
Ei tumma viittan' yksin, äiti hyvä,
Ei musta, juhlallinen muotipuku,
Eik' ahtaan hengen raskaat huokaukset,
Ei, eikä silmäin runsaat kyyneltulvat,
Eik' alas maahan luotu katsanto,
Ei surun kaikki laadut, tavat, muodot
Mua ilmi tuo: ne kaikk' on näköä,
Ne teeskelyit' on, joita sopii näyttää;
Sisässä mull' on, mik' ei näkyvää.
Ja surun ulkokorua vaan nää.
 

KUNINGAS

 
Se kaunist' on ja kiitettävää, Hamlet,
Ett' isällesi murhe-veron maksat.
Mut, tiedä, kuoli isäsikin isä,
Ja samoin tämänkin, ja jälkeenjääneen
On lapsen velvollisuus jonkun aikaa
Surua kantaa; mutta lakkaamatta
Noin valittaa on miehuutonta huolta
Ja jumalatont' uppiniskaisuutta.
Osoittaa ynseyttä Luojaa kohtaan,
Sydäntä velttoa ja hurjaa mieltä
Ja tyhmää, kuritonta järkeä;
Mi täytymyst' on ja niin yleistä
Kuin tavallisin seikka aistillemme,
Miks tyhmän itsepäisnä sitä panna
Noin sydämmelle? Hyi! se rikost' on
Vainaata, luontoa ja Luojaa kohtaan,
Se kumoo järjen, jonka vanha lause
On isäin kuolo, ja jok' yhä huutaa
Niin ensi kuolleest' äsköisehen saakka:
"Se täytymyst' on!" Heitä siis, ma pyydän,
Tuo murhe hyödytön, ja isänäsi
Mua pidä; maailma sen tietäköön,
Ett' olet sinä lähin saamaan kruunun;
Ja rakkautt' en osoita ma sulle
Vähemmän hellää, kuin mit' armain isä
Pojalleen suo. Mit' aikeeseesi tulee
Palata jälleen Wittenbergin kouluun,
Niin on se aivan toivoamme vastaan;
Siis rukoilemme, suovu tänne jäämään
Silmäimme lempiturviin, ensimäiseks
Hovimieheks, langoksemme, pojaksemme.
 

KUNINGATAR

 
Äl' anna äitis turhaan pyytää, Hamlet:
Jää tänne, älä lähde Wittenbergiin.
 

HAMLET

 
Kaikessa teitä, rouva, tottelen.
 

KUNINGAS

 
Kas sepä armas, kaunis vastaus.
Niin, Tanskaan jää, kuin mekin. – Tulkaa, rouva.
Hamletin jalo, vapaa suostumus
Hiveltää sydäntäni; joka maljan,
Min kuningas sen muistoks tänään juopi,
Tykistöt kertovat on taivahalle,
Ja kuninkahan kilistäissä kaikuin
Maan jylinähän taivas vastaa. Tulkaa.
 

(Torven toitotusta. Kuningas, kuningatar, Polonius

 
    ja Laertes menevät.)
 

HAMLET

 
Oi, että tämä tiukan tiukka liha
Hajoisi, sulaisi ja kasteeks liukeis!
Oi, miksi taivaan Herra itsemurhan
La'issaan kielsi? Oi mun Jumalani!
Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Tään mailman kaikki toimi minust' on!
Hyi! hyi! Se ruokoton on kasvitarha,
Mi siementyyppi; runsaat rikkaruohot
Sen höystäin peittää. Niiksikö on tullut!
Kaks kuukautta vaan kuollut! – ei, ei kahta;
Niin uljas kuningas; tuon suhteen niinkuin
Apollo Marsyaan; niin hellä äidilleni,
Ett'ei tään poskiin taivaan tuulet saaneet
Tylysti kosketella. Maa ja taivas!
Muistanko oikein? Niin hän riippui kiinni
Isässäni, kuin kiihtynyt vain himo
Ois nautinnostaan. Ja sentään, kuukaus vain!
Mut pois se aatos! – Heikkous, vaimo, nimes!
Vain lyhyt kuukaus; rikki viel' ei kengät,
Joill' isä-raukan ruumista hän saattoi,
Nioben lailla itkein; – hän, niin hän, —
Voi suas! elukkakin järjetön
Ois surrut kauemmin, – setäni vaimo.
Isäni veljen, jok' on isääni
Min minä Herkuleeseen. – Kuukaus vaan!
Ennenkuin valekyyneleitten suola
Veristä silmää punaamasta herkes,
Hän miehen otti! – Kiirett' inhoittavaa,
Rutsaiseen vuoteesen noin vinhaan syöstä!
Ei hyvää tää, ja hyvää täst' ei lähde.
Vaan murru, sydän! kieltä en saa käyttää.
 

(Horatio, Bernardo ja Marcello tulevat.)

HORATIO

 
Oi, terve, herra prinssi!
 

HAMLET

 
Hupaista nähdä teidät terveinä;
Horatio, – niin totta kuin ma elän!
 

HORATIO

 
Niin herra, köyhä palvelijanne aina.
 

HAMLET

 
Hyv' ystävä, nuo nimet vaihtakaamme.
Vaan miks, Horatio, Wittenbergin jätit? —
Marcello?
 

MARCELLO

 
          Prinssi hyvä. —
 

HAMLET

 
Hupaista nähdä teitä. – Hyvää iltaa! —
Vakaasti, miksi Wittenbergin jätit?
 

HORATIO

 
Halusta laiskuutehen, prinssi hyvä.
 

HAMLET

 
Sit' en sois vihamieheltäsi kuulla:
Niin et sä kiusata voi korviani,
Ett' uskoisin, mit' itseäsi vastaan
Nyt todistat: sa laiskuri et ole.
Vaan mitä teet sa Helsingörissä?
Viel' opit juopoks ennen lähtöäsi.
 

HORATIO

 
Isänne hautajaisiin tänne tulin.
 

HAMLET

 
Rukoilen, koulukumppani, pois pilkka;
Emoni häihin varmaankin sa tulit.
 

HORATIO

 
Niin tosiaan, ne oli kohta jälkeen.
 

HAMLET

 
Tarkkuutta, näet! Peijaisleivokset
Hääpöytään pantiin kylmiltänsä. – Tiedäs,
Pahimman vihamiehen' taivaass' ennen
Tavannut oisin, kuin sen päivän nähnyt. —
Isäni, – luulen näkeväni isäni.
 

HORATIO

 
Miss', armas prinssi?
 

HAMLET

 
                      Hengessään, Horatio.
 

HORATIO

 
Näin hänet kerran; uljas kuningas.
 

HAMLET

 
Hän oli mies, hän, kerrassansa mies,
En milloinkaan näe hänen vertaistansa.
 

HORATIO

 
Näin hänet viimeis-yönä, luulen ma.
 

HAMLET

 
Kenenkä näit?
 

HORATIO

 
              Isänne, kuninkaan.
 

HAMLET

 
Isäni, kuninkaan!
 

HORATIO

 
Hillitkää hetkeks hämmästystänne,
Ja kuulkaa tarkkaan, kun ma kerron teille,
Nää herrat tässä todistajiks ottain,
Sen ihmeen.
 

HAMLET

 
            Herran tähden, anna kuulla.
 

HORATIO

 
Kaks yötä peräkkäin on nämä herrat,
Marcello ja Bernardo, vartiollaan,
Hiljaisen, haudankolkon kesk'yön aikaan,
Isänne kaltahisen haamun nähneet,
Mi, päästä jalkaan täydess' asussa,
Ilmestyy, juhlamarssiss' astuu verkkaan
Ja hiljaa ohi: kolmasti näin heidän
Pelosta tuijoittavain silmäins' ohi
Hän kulkee, valtikkansa matkan päässä;
Mut kauhusta he melkein hyyksi hyytyin,
Vait ovat, aivan mykkinä. Tuon mulle
He pelon arkuudella kuiskasivat,
Ja kolmantena yönä läksin myötä.
Juur' niinkuin oli kerrottu, niin ajan
Kuin muodon suhteen, totta joka sana,
Tul' aave. Tunsin isänne; tää käsi
Ei niin tuon kaltainen.
 

HAMLET

 
                        Se missä nähtiin?
 

MARCELLO

 
Terassilla, miss' oltiin vahdissa.
 

HAMLET

 
Ja puhuittenko sille?
 

HORATIO

 
                      Puhuin, mutta
Ei vastausta; kerran toki, luulen,
Hän nosti päätänsä ja teki liikkeen,
Kuin oisi aikonut hän puhua,
Mut silloin raikkaast' aamukukko lauloi,
Ja laulun kuullessaan hän riensi matkaan
Ja näkyvistä katos.
 

HAMLET

 
                    Sangen kummaa!
 

HORATIO

 
Se totta on, niin totta kuin ma elin;
Velvollisuudeksemme katsoimme
Siit' antaa teille tiedon.
 

HAMLET

 
                           Toden totta,
Tuo mua huolettaapi, hyvät herrat.
Ja tekö vahdiss' ensi yönä?
 

MARCELLO ja BERNARDO

 
                            Me.
 

HAMLET

 
Aseissa, kuin?
MARCELLO ja BERNARDO.
               Aseissa.
 

HAMLET

 
                        Päästä jalkaan?
 

MARCELLO ja BERNARDO

 
Kiireestä kantapäähän.
 

HAMLET

 
                       Kasvoj' ette
Siis nähneet?
 

HORATIO

 
              Näimme: silmikko ol' auki.
 

HAMLET

 
No, näyttikö hän tuimalta?
 

HORATIO

 
Katseessaan murhett' enemmän kuin vihaa.
 

HAMLET

 
Punainenko vai kalvas?
 

HORATIO

 
                       Kalvas aivan.
 

HAMLET

 
Ja silmät teihin luodut?
 

HORATIO

 
                         Lakkaamatta.
 

HAMLET

 
Siell' oisin olla tahtonut.
 

HORATIO

 
                            Se varmaan
Ois teitä hirvittänyt.
 

HAMLET

 
                       Luultavasti,
Niin, luultavasti. Viipyikö se kauan?
 

HORATIO

 
Sill' aikaa hyvin lukea voi sataan.
 

MARCELLO ja BERNARDO

 
Kauemmin, kauemmin.
 

HORATIO

 
                    Ei sillä kertaa,
Kun minä näin sen.
 

HAMLET

 
                   Parta harmaa? niinkö?
 

HORATIO

 
Kuin hänen eläissänsä: mustahtavan
Hopean-harmaa.
 

HAMLET

 
               Vahtiin tulen yöksi;
Kenties se taasen tulee.
 

HORATIO

 
                         Tulee varmaan.
 

HAMLET

 
Jos hahmoss' armaan isäni se tulee,
Ma sitä puhutan, vaikk' aukeis horna
Ja vaikenemaan vaatis. Pyydän teitä,
Jos tähän saakka näyn peittää voitte,
Siit' olkaa hiiskumatta vastakin.
Ja vaikka mitä tapahtuis tän' yönä,
Se merkitkää, mut vaiti siitä olkaa;
Palkitsen rakkautenne. Herran haltuun!
Terassill' ennen kahtatoista teidät
Siis kohtaan.
 

KAIKKI

 
              Teidän palvelijanne.
 

HAMLET

 
Ei, ystäväni niinkuin minä teidän.
Hyvästi!
 

(Horatio, Marcello ja Bernardo menevät.)

 
         Aseiss' isänikö haamu!
Ei oikein laita; konnuutt' aavistan.
Jos yö jo oisi! Hiljaa, sielu, siksi!
Työt kehnot ihmissilmä ilmi saa,
Vaikk' allensa ne peittäis vankka maa.
 

(Menee.)

 
Kolmas kohtaus.
    Huone Poloniuksen talossa.
 

(Laertes ja Ophelia tulevat.)

LAERTES

 
Kaluni laivall' ovat; hyvästi!
Kun tilaisuutta on ja tuulet sopii,
Äl' uinaa, sisko, tietoj' anna mulle.
 

OPHELIA

 
Sit' epäiletkö?
 

LAERTES

 
                Mitä Hamletiin
Ja hänen lemmenvehkeisiinsä tulee,
Se tapaa vaan on, veren tuoma oikku,
Keväinen kukka, varhainen, mut hento,
Suloinen, mutta pian haihtuvainen,
Vaan tuoksua ja hetken huvitusta,
Ei muuta.
 

OPHELIA

 
          Eikö muuta?
 

LAERTES

 
                      Ei, ei muuta.
Näet, luonnon varttuess', ei yksin ruumis
Ja jänteet vartu; kun tuo templi kasvaa,
Edistyy sielun sekä hengen voimat
Samassa myös. Kenties hän nyt sua lempii,
Ja viel' ei tahdon puhtautta tahraa
Likainen vilppi; mutta varo, hällä
Suur' arvo on, eik' omaa tahtoa,
Sill' itse hän on säätyns' alamainen;
Hän ei saa, halvan kansan lailla, itse
Valita; sillä valtakunnan etu
Ja onni riippuu hänen naimisestaan,
Ja senvuoks hänen valintansa määrää
Sen ruumiin suostumus, min pää hän on.
Jos nyt hän sanoo sua lempivänsä,
Niin viisast' on hänt' uskoa sen verran,
Kuin säätynsä ja asemansa mukaan
Hän teossa voi näyttää; siis sen verran,
Kuin Tanskan kansan yhteis-ääni myöntää.
Siis varo, mikä tahra kunnialles,
Jos, liiaks suostuin hänen lauluihinsa,
Sydämmes hukkaisit ja puhtaan aartees
Avaisit hillittömän himon saaliiks.
Ophelia, kallis sisko, varo tuota;
Ja lempes jälkijoukoss' aina pysy,
Himojen vaaroist', iskuist' etähällä.
Sive'in impi on jo tuhlaavainen,
Jos kuulle sulonsa hän paljastaa.
Parjaajan ruoskaa puhtainkaan ei vältä;
Syö usein mato kevään kukkaset,
Viel' ennenkuin ne silmikostaan puhkee;
Ja nuoruudenpa raittiiss' aamukasteess'
On ilmanhengen myrkky tarttuvaisin.
Siis varo! Pelko luotettavin suoja
Ja nuoruus pahin viettelysten tuoja.
 

OPHELIA

 
Sun hyvän oppis suljen sydämmeeni
Sen vartijaks. Mut, veikko, älä ole
Kuin inha pappi, joka muille näyttää
Tiet' ohdakkeista, jyrkkää taivaaseen,
Mut pöyhkeän ja irstaan rentun lailla
Himojen kukkastietä itse kulkee,
Hyläten omat neuvons'.
 

LAERTES

 
                       Älä pelkää.
Liiaksi viivyn; – mutta tuossa isä!
 

(Polonius tulee.)

 
Kahdesti siunatull' on kahden onni,
Ja kahdet jäähyväiset hyvää tietää.
 

POLONIUS

 
Laertes, vielä täällä? Hyi! Pois laivaan!
Purjeittes liepeillä jo tuuli liehuu;
Sua varrotaan. Tuoss', – ota siunaus!
 

(Laskee kätensä Laerteen pään pilalle.)

 
Ja nämät harvat säännöt muistoos paina:
Äl' ääneen lausu mietteitäs, ja tekoon
Äl' äkkipikaist' ajatusta laske.
Sa nöyrä ole, vaan äl' alhainen;
Jos hyväks koitellun saat ystävän,
Sydämmees sido hänet vaskiköysin;
Mut kättäs älä hiestaa liittymällä
Jokaiseen höyhettömään keltanokkaan.
Sa riitaa karta, vaan jos riitaan joudut,
Niin laita, että riitamies sua karttaa.
Jokaista kuule, harvan kanssa haasta;
Syyt ota varteen, tuomiotas säästä.
Pukusi komea, jos varas sietää,
Vaan turha ei, ei kirjava, mut uljas,
Sill' usein miestä puvust' arvostellaan,
Ja Ranskan korkeimmilla säätyläisill'
On, erittäinkin tässä, hieno aisti.
Äl' ota lainaa, äläkä myös anna,
Sill' usein laina ystävän vie myötään,
Ja veloist' aisti talouden tylstyy.
Mut etenkin: äl' itseäsi petä,
Ja siitä seuraa, niinkuin päivää yö,
Ett'et voi pettää muita. Herran haltuun!
Nää neuvot siunauksessa kypsykööt!
 

LAERTES

 
Nöyrimmät jäähyväiset, isä hyvä!
 

POLONIUS

 
Jo aika rientää; mene, seuras vartoo.
 

LAERTES

 
Ophelia, hyvästi! ja muista tarkoin
Mun sanani.
 

OPHELIA

 
            Ne muistohoni olen
Ma sulkenut; sun hallussas on avain.
 

LAERTES

 
Hyvästi!
 

(Menee.)

POLONIUS

 
Ophelia, hän mitä sanoi sulle?
 

OPHELIA

 
Luvalla lausuin, sanan Hamletista.
 

POLONIUS

 
Haa! Sepä oivaa! Kerrottu on mulle,
Ett' aivan usein nykyaikaan luonas
Hän viettää joutohetkiään, ja sinä
Hänt' alttiist' otat suosiolla vastaan.
Jos niin on, – niinkuin mulle, varoitukseks,
On kerrottu, – niin sen ma sulle sanon,
Ett' itseäs et käsitä niin selvään,
Kuin kunnias ja tyttäreni tulis.
Mik' ompi teillä työnä? Sano totuus.
 

OPHELIA

 
Usean rakkauden merkin mulle
Hän suonut ompi.
 

POLONIUS

 
                 Rakkauden! Jopa!
Sa haastelet kuin kypsymätön tyttö
Ja kokematon moisiin vaaran toimiin.
Luotatko noihin hänen merkkeihinsä?
 

OPHELIA

 
En tiedä, isäni, mit' aatteleisin.
 

POLONIUS

 
No kuule: aattele, ett' olet hupsu.
Kun rahaks merkit luulet, vaikk' ei ole
Ne täyttä kultaa. Tarkkaan tekos merki,
Tai muuten – jott'en pureksis näin kauan
Tuot' yhtä sanaa – tietää merkit pahaa.
 

OPHELIA

 
Isäni, lempens ilmoitti hän mulle
Siivolla tavalla.
 

POLONIUS

 
Niin, ne ei laita tapoja; hyi, vaiti! —
 

OPHELIA

 
Ja sanojensa vahvikkeeks hän, isä,
Pyhimmät valat Luojan nimeen vannoi.
 

POLONIUS

 
Niin, teiren satimia. Tiedän, että,
Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa
Valoja valaa kielellen. Nuo liekit
Enemmän loistoa kuin lämmint' antaa
Ja sammuvat jo kesken syttymistään;
Niit' älä tuleks usko. Tästä lähtein
Visummin käytä neitseen-arvoas,
Ja seuraas katso paremmaks, kuin että
Ain' altis käskyst' olet. Hamletista
Sen verran usko, että on hän nuori,
Ja suuremp' ala hällä liikkua
Kuin sulla. Lyhykäisesti, Ophelia,
Äl' usko hänen valojaan, ne pettää,
Ne puvun kanss' ei ole yhtä karvaa,
Vaan saastaisia himoja ne puoltaa,
Kuin tekohurskaat parittajat hiiskuin,
Paremmin vietelläkseen. Sanon suoraan:
Et pienintäkään jouto-aikaa niin saa
Täst' edes halveksia, ettäs sitä
Hamletin kanssa haastamalla tuhlaat.
Se muista, varo itses; tule tiehes.
 

OPHELIA

 
Ma teille, isä, olen kuuliainen.
 

(Menevät.)

 
Neljäs kohtaus.
    Terassi.
 

(Hamlet, Horatio ja Marcello tulevat.)

HAMLET

 
Tuimalta tuntuu sää; on oikein kylmä.
 

HORATIO

 
On kirpeä ja julma pakkanen.
 

HAMLET

 
Mit' ompi kello?
 

HORATIO

 
                 Lähes kaksitoista.
 

MARCELLO

 
Ei, lyönyt on se.
 

HORATIO

 
                  Onko? Sit' en kuullut.
Nyt lähestyypi siis se hetki, jolloin
On tapa kummituksen ilmestyä.
 

(Torventoitotuksia ja tykinlaukauksia näyttämön takana.)

 
Mut mitä tämä tietää?
 

HAMLET

 
Kuningas tään yön valvoo, juo ja mässää,
Ja peuhaa telmivissä tansseissa;
Ja aina, kun hän ryypyn renskaa lainoo,
Niin räikkyin rummut, torvet julistavat,
Ett' on hän miesi juomaan.
 

HORATIO

 
                           Tuoko tapa?
 

HAMLET

 
On, ihan oikein. – Mutta minusta
– Vaikk' olen täällä syntynyt ja näissä
Oloissa kasvanut – on tätä tapaa
Jalompi rikkoa kuin seurata.
Nuo huimaisevat humut meille tuottaa
Muilt', idän, lännen kansoilt', ivaa, pilkkaa:
Juopoiksi meitä sanovat ja sioiksi;
Ja tämä, totta tosiaankin, riistää,
Töiltämme, vaikka kuinka arvokkaatkin
Ne oisi, maineen ytimen ja mehun.
Niin yksityisenkin käy usein, että
Pilaava luonnon-vamma, joka ehkä
On synnynnäinen, – johon hän on syytön,
Kosk' alkuaan ei määrätä voi luonto —
Ja liiallista veren taipumusta
Jok' usein järjen sulut, saarrot murtaa,
Tai tottumusta, joka liiaks haaskaa
Hyvien tapain muodon: – että, sanon,
Se, joll' on ykskin vamman merkki, – joko
Sattuman pilkku taikka luonnon luoma,
Häll' olkoon, puhtaana kuin armon lähde
Muut mahdolliset ihmis-avut kaikki,
Niin tää yks vika kaikki turmeleepi
Yleisön silmissä; yks hiukka pahaa
Pilaapi oivan aineen, hukuttaa sen
Likaansa aivan.
 

(Haamu tulee.)

HORATIO

 
                Katsokaa! se tulee.
 

HAMLET

 
Avuksi enkelit ja taivaan armot!
Sa hurskaan henkikö vai häijy peikko?
Taivaanko tuoksun tuot vai hornan tunkan?
Sun aikees armaatko vai ilkeät?
Mun saattaa uteljaaksi outo muotos.
Sua kutsun Hamletiksi, kuninkaaksi,
Isäksi, Tanskan valtiaaksi. Vastaa!
Mua älä sorra epätietoon; sano,
Miks pyhät luusi, kuoloon vihityt,
Hajoitti käärinliinansa? miks hauta,
Johonka näin sun rauhaan vaipuvan,
Loi raskaat, marmoriset leukans' auki
Ja maalle viskas sun? Se mitä tietää,
Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar' yllä,
Kuun välkkehessä kummittelet, tehden
Yön hirveäksi; ja me, luonnon narrit,
Väristen aatoksia hautelemme,
Jotk' aivan yli ymmärryksen käyvät.
Mit' on se? Sano! mitä tulee meidän?
 

(Haamu viittaa Hamletille.)

HORATIO

 
Hän viittaa teitä kanssaan, niinkuin tahtois
Hän teille yksin jotain ilmoittaa.
 

MARCELLO

 
Kas, kuinka lempeällä katsannolla
Hän teitä syrjäisempään paikkaan viittaa;
Vaan älkää menkö.
 

HORATIO

 
                  Älkää, Herran tähden!
 

HAMLET

 
Ei puhu hän; ma senvuoks häntä seuraan.
 

HORATIO

 
Oi, älkää, prinssi!
 

HAMLET

 
                    Mitä peljättävää?
En neulan hintaa hengelleni pane;
Ja mitä voi hän sielulleni tehdä,
Jok' ompi kuolematon kuin hän itse?
Hän viittaa yhä: – minä seuraan häntä.
 

HORATIO

 
Mut virran luo jos viettelis hän teitä,
Tai huipulle tuon huiman kallion,
Jok' ulommaksi juurtaan mereen antaa,
Ja siellä uuteen hirmumuotoon muuttuis,
Mi järjen voiman teiltä veis ja hulluks
Tekisi teidät? Aatelkaapa tuota.
Se paikka hullun houreit' ilmankin
Jokaisen tuottaa aivoihin, jok' alas
Niin monen syllän päästä mereen katsoo
Ja allaan pauhaavan sen kuulee.
 

HAMLET

 
Hän viittaa yhä: – mene, minä seuraan.
 

MARCELLO

 
Te ette mennä saa.
 

HAMLET

 
                   Pois kätenne!
 

HORATIO

 
Mut älkää menkö.
 

HAMLET

 
                 Kohtaloni kutsuu,
Ja ruumiin suoni pieninkin käy vahvaks
Kuin Numidian jalopeuran jänne. —
 

(Haamu viittaa.)

 
Hän yhä viittaa. – Päästäkää mua, herrat. —
 

(Irrottaa itsensä heistä.)

 
Jumal' auta, haamuksi sen teen, jok' estää
Mua nyt; – pois! sanon. – Mene, minä seuraan.
 

(Haamu ja Hamlet menevät.)

HORATIO

 
Tuo mielen haave hänet hulluks saattaa.
 

MARCELLO

 
Jäljessä! Totella hänt' emme saa.
 

HORATIO

 
Niin, seuratkaamme. – Miten päättyy tämä?
 

MARCELLO

 
Jotakin Tanskan valtioss' on mätää.
 

HORATIO

 
Sit' ohjatkohon Luoja!
 

MARCELLO

 
                       Seuratkaamme!
 

(Menevät.)

 
Viides kohtaus.
    Syrjäinen paikka terassilla.
 

(Haamu ja Hamlet tulevat.)

HAMLET

 
Mua minne viet sä? Kauemmaks en seuraa.
 

HAAMU

 
Mua kuule.
 

HAMLET

 
           Kuulen.
 

HAAMU

 
                   Kohta koittaa hetki,
Taas jolloin kuumaan tulikivi-liekkiin
Palata täytyy mun.
 

HAMLET

 
                   Sua, henki parka!
 

HAAMU

 
Mua älä sääli; hartaasti vaan kuule,
Mit' ilmoitan.
 

HAMLET

 
               Mun tulee kuulla; puhu.
 

HAAMU

 
Ja kostaa myös, kun kuullut olet.
 

HAMLET

 
                                  Mitä?
 

HAAMU

 
Min' olen isäs henki,
Tuomittu ajaks öisin kulkemaan,
Ja päivät paastoomahan valkeassa,
Siks kunnes elämäni inhat synnit
Tulessa puhdistuvat. Jos ois lupa
Ilm' antaa vankeuteni salaisuudet,
Tarinan kertoisin, min lientein sana
Veis sulta mielen, veren nuoren hyytäis,
Kuin tähdet radaltansa silmät syöksis,
Hajoittais sykkyräiset suortuvat
Ja joka hiuskarvan pystyyn nostais
Kuin hurjan piikkisian harjakset.
Mut ijäisyyden töit' ei eläväiset
Saa korvat tietää. – Kuule, Hamlet, kuule,
Jos armast' isääs rakastit sä koskaan, —
 

HAMLET

 
Oi, Herra taivaan!
 

HAAMU

 
Murhansa julma, luonnoton sa kosta.
 

HAMLET

 
Murhansa?
 

HAAMU

 
Murhansa, jok' on itsestään jo julmaa,
Mut tämä luonnottomin, kauhein, julmin.
 

HAMLET

 
Se kerro siis, jott' yhtä kerkein siivin,
Kuin hartaus ja rakkauden aatos,
Ma kostoon syöstä saan.
 

HAAMU

 
                        Sa suostut, huomaan.
Hitaampi rasvaist' yrttiä sä oisit,
Mi Lethen rannoill' itsehensä lahoo,
Jos täst' ei mieles kiihtyis. Kuule, Hamlet,
Käy huhu, että maatessani käärme
Mua pisti puistossa; näin koko Tanskaa
Tuon valheellisen tiedon kautta häijyst'
On petetty; mut, jalo nuorukainen,
Se käärme, joka hengelt' isäs pisti,
Nyt kantaa kruunua.
 

HAMLET

 
                    Oi, aavistusta!
Mun setäni.
 

HAAMU

 
            Se sukurutsa, haurelias peto,
Älynsä tenholla ja konnan-taidollaan,
 

(Kirottu äly tuo ja taito, joilla

 
Noin voimaa vietellä!) sai puolisoni —
Tuon tekopuhtaan – riettaan himon helmaan.
Oi, Hamlet, mikä lankeemus ja petos!
Mua kohtaan, jonka rakkaus niin puhdas,
Ett' aina vihkivalan kanssa kulki
Se käsityksin; ja noin aleta
Tuon hylyn pariin, joka lahjoiltansa
Mun suhteeni on vaivainen!
Mut niinkuin siveys ei koskaan horju,
Vaikk' irstaus sitä kiehtois taivaan-kaunein,
Samaten himo, helmoiss' enkelinkin,
Vuoteeseen taivahaiseen kyllästyy,
Ja vainun saapi haaskasta.
Mut, vait! On niinkuin tuntuis aamun henki.
Siis lyhyeen: kun puistoss' iltapuolla
Ma tavan mukaan nukuin, hiipi setäs
Mun turvattoman päälle, pullossa
Kirotun villikaalin mehua,
Ja valoi korvieni soliin tuota
Pitali-nestettä, joll' ihmisvereen
Niin vihollinen vaikutus on, että
Se, nopeaan kuin elohopea,
Kaikk' ihmisruumiin aukot, solat kiertää,
Ja äkkiä, kuin hapan aine maidon,
Verenkin kirkkahan ja terveen hyytää
Ja kokoon juoksuttaa. Niin kävi mun;
Äkisti ruohtui, niinkuin Latsaruksen,
Pahoille, ilke'ille ruville
Sileä, puhdas ihoni.
Näin multa, nukkuvalta, veli ryösti
Kerrassaan hengen, kruunun, vaimon; tappoi
Mun synnin helmaan, Herran ehtoollista
Ja rippiä ja voitelua vailla,
Ja valmistumatonna tilille
Mun työnsi, synnit kaikki hartioilla.
O, julmaa, julmaa, ylen määrin julmaa!
Jos sydän sull' on, älä kärsi tuota,
Äl' anna Tanskan valtavuoteen tulla
Himoisen, hauraan sukurutsan käsiin.
Vaan, miten teetkin työs, sä sieluasi
Vain älä tahraa, äidillesi älä
Sä kosta: taivas häntä rangaiskoon,
Ja okaat, poveen kätkeyneet, siellä
Kirvellen pistelkööt. Nyt hyvästi!
Jo kiiltomato huoment' ennustaa,
Sen valo tehoton jo vaalistuupi.
Hyvästi, Hamlet, hyvästi! Mua muista!
 

(Katoaa.)

HAMLET

 
Kaikk' ilman vallat! Maa! Ja mitä vielä?
Kutsunko hornan myös? Hyi! – Kestä, sydän!
Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks,
Mun ruumiini! – "Mua muista!" Henki raukka,
Sen teen, niin kauan kuin vaan muisto säilyy
Täss' sekavassa kallossa. Sun muistan!
Pois muistokirjastani pyyhin kaikki
Katalat, tyhmät lorut, kaikki kaavat,
Kaikk' oppilauseet, entisyyden jäljet,
Joit' ahkeruus ja nuoruus siihen piirsi,
Ja sinun käskys yksinään ma suljen
Ajuni kirjaan, hämmästymätönnä
Halvempiin aineisin; niin, jumal' auta!
Voi sua, viheliäinen nainen!
Sua, konna, naurusuu ja häijy konna!
Esille kirja! – Muistoon täytyy panna,
Ett' ihminen voi nauraa, yhä nauraa,
Ja sentään olla konna; tiedän varmaan,
Ett' ainakin niin Tanskassa on laita.
 

(Kirjoittaa.)

 
Siin' olet, setä! – Toimeen! Tunnussana
Se kuuluu: "hyväst', hyvästi, mua muista."
Sen olen vannonut.
 

HORATIO (Ulkoa.)

 
Hoi, prinssi!
 

MARCELLO (Ulkoa.)

 
              Prinssi, hoi!
 

HORATIO (Ulkoa.)

 
                            Hänt' auta, Luoja!
 

MARCELLO (Ulkoa.)

 
Niin tapahtukoon!
 

HORATIO (Ulkoa.)

 
                  Hoi, heleijaa, prinssi!
 

HAMLET

 
Heleijaa, pojat! Tule, lintu, tule!²
 

(Horatio ja Marcello tulevat.)

MARCELLO

 
Kuin voitte, prinssi?
 

HORATIO

 
                      Mitä kuuluu, prinssi?
 

HAMLET

 
Oi, ihmeellistä!
 

HORATIO

 
                 Kertokaa, ma pyydän.
 

HAMLET

 
En, te sen ilmoitatte.
 

HORATIO

 
                       Jumal' auta,
En minä.
 

MARCELLO

 
        Min' en myös.
 

HAMLET

 
                      Mit' arvelette?
Sit' oisko ihmissydän voinut luulla? —
Vait' olla lupaatten?
 

HORATIO ja MARCELLO

 
                      Nimessä taivaan!
 

HAMLET

 
Ei ole konnaa koko Tanskan maassa,
Jok' ei ois aika lurjus.
 

HORATIO

 
Ei tarvis hengen nousta haudastaan
Sit' ilmoittamaan.
 

HAMLET

 
                   Oikein, aivan oikein.
Siis, kursaamatta, parhaaks katson, että
Nyt kättä paiskaamme ja eroamme;
Te käytte, minne työt ja halut kutsuu, —
Näet haluja ja töitä jokaisella
On tavallansa, – minä, halpa raukka,
Käyn rukoilemaan.
 

HORATIO

 
Sekaista, hurjaa puhetta on tuo.
 

HAMLET

 
Jos teitä pahoitin, sit' oikein kadun,
Sydämmest' aivan.
 

HORATIO

 
                  Ei, ei pahaa mitään.
 

HAMLET

 
Nimessä pyhäin! pahaa on, Horatio,
Ja paljon pahaa. Mitä haamuun tulee,
Niin on se kunnon henki, sen voin taata.
Halunne tietää, mitä välillämme
On tapahtunut, voittakaa. Nyt, veikot,
Nimessä veljeyden, ystävyyden
Ja kumppanuuden, yksi halpa pyyntö.
 

HORATIO

 
Mik' on se, prinssi? Valmiit olemme.
 

HAMLET

 
Älkäätte koskaan kertoko, min näitte
Tän' yönä.
 

HORATIO ja MARCELLO

 
           Emme.
 

HAMLET

 
                 Hyvä, vannokaa.
 

HORATIO

 
Nimessä kunniani, min' en kerro.
 

MARCELLO

 
En, kunniani nimessä, myös minä.
 

HAMLET

 
Tuon miekan kautta!
 

MARCELLO

 
                    Me jo vannoimme.
 

HAMLET

 
Tuon miekan kautta, sanon.
 

HAAMU (Maan alta.)

 
                           Vannokaa!
 

HAMLET

 
Haa! niinkö, mies? Vai siellä, kelpo poika?
Kas niin, – te kuulette sen kellarista, —
Nyt vannokaatte.
 

HORATIO

 
                 Vala lukekaa.
 

HAMLET

 
Ett'ette koskaan kerro, mitä näitte,
Tuon miekan kautta vannokaatte.
 

HAAMU (Maan alta.)

 
                                Vannokaa!
 

HAMLET

 
Hic et ubique? Paikkaa muuttakaamme. —
He, tänne, hyvät herrat,
Ja käsi miekalleni taas: ett'ette
Te koskaan kerro, mitä kuulitten,
Tuon miekan kautta vannokaatte.
 

HAAMU (Maan alta.)

 
                                Vannokaa!
 

HAMLET

 
Niin oikein, vanha myyrä! Joutuun kaivat.
Sep' oiva vallinluoja! – Vielä kerran.
 

HORATIO

 
Nimessä taivaan, outoa ja kummaa!
 

HAMLET

 
No, sano tervetulleeks outo vieras!
Horatio, taivaassa ja maass' on paljoa,
Jot' ei sun järkioppis uneksikaan.
Mut tulkaa. – Vannokaa, ett'ette koskaan,
Niin totta kuin teit' armo auttakoon,
Vaikk' oisi mulla käytös kuinka outo, —
Kosk', ehkä, vasta-edes katson hyväks
Ruveta hupsun tapaiseksi, – että,
Kun näin mun näätte, silloin ette koskaan
Ristissä käsin näin, tai päätä puistain,
Tai lauseit' epäilyttäviä lausuin,
Kuin: "Niin, niin, tuon tunnen"; – tai: "Voisin, kun vaan tahtoisin"; —
Tai: "Jos tohtis vaan"; – tai: "On niitä, jotka tietää"; —
Tai moisill' umpilauseill' ilmaise
Minusta mitään tietävänne: – että
Sit' ette tee, niin totta kuin teit' armo
Hädässä auttakoon, se vannokaa!
 

HAAMU (Maan alta.)

 
                                Vannokaa!
 

HAMLET

 
Pois rauhaan, henki häiritty! – Nyt, herrat,
Sulimmat jäähyväiset teille lausun,
Ja jos niin halpa mies, kuin Hamlet, teille
Osoittaa jollakin voi ystävyyttään,
Ei tahto puutu, suokoon Luoja. Pois nyt;
Mut sormi huulill' aina, muistakaatte.
Sijoiltaan aika mennyt on; – voi, että
Juur' minä synnyin laittamaan sit' ehjäks!
Nyt tulkaa; yhdessä me menkäämme.