Ensimmäinen kohtaus.
Rooma. Katu.
(Torventoitauksia. Coriolanus, Menenius, Cominius, Titus Lartius, senaattoreja ja patriiseja tulee.)
Aufidius uudestaan siis sotaan hankkii?
Niin hankkii; ja se syynä, miks niin joutuun
Me rauhan teimme.
Volskilaiset ovat
Siis, niinkuin ennen, valmiit, kun vaan sopii,
Päällemme karkaamaan.
Niin väsyneet he
Nyt ovat, että tuskin enää näemme
Me heidän lippujensa liehuvan.
Aufidion näittekö?
Hän turvakirjall'
Oli luonani; maanmiehiään hän kiros,
Kun meille kaupungin niin raukkamaisest'
Olivat myyneet; Antiumiin hän palas.
Puhuiko minusta hän?
Puhui.
Mitä?
Ett' usein, miekka vasten miekkaa, teidät
Hän kohtas; ettei mitään hän niin vihaa
Kun teitä; että omansa hän kaikki
Pois panttais, korvausta toivomatta,
Kun vaan sais teidän voittajanne olla.
Hän Antiumiss' asuu?
Antiumissa.
Oi, kunpa sinne rientää sais, ja vihan
Vihalla kostaa! – Tervetulleet kotiin!
(Sicinius ja Brutus tulevat.)
Kas, tuossahan tribuunitkin, nuo kielet
Tuon suuren yhteissuun! Heit' ylenkatson;
Enemmän vallastaan he pöyhkeilevät.
Kuin aatelisto sietää voi.
Seis!
Mitä?
Edemmäks ei! Se voisi vaaraks olla.
Mut mistä tämä muutos?
Mikä on?
Hänt' aatel' eikö valinnut ja kansa?
Ei, Cominius.
Siis sain lasten äänet?
1 SENAATTORI. Tribuunit, syrjään! Forumiin on matka.
Hänehen raivoissaan on kansa.
Seis,
Tai syntyy melske.
Karjanneko tuo on? —
Ja ääniäkö tuolla? Tänään myöntää.
Huomenna kieltää. Kuinka teette työnne?
Olette suu, miks ette hampait' ohjaa?
Te kai sit' ärsytitte?
Hiljaa, hiljaa!
Tää kauan haudottu on salahanke
Tuhoksi aatelin. Nyt moisen kanssa
Elä ja kärsi, jok' ei hallit' osaa,
Eik' itseänsä hallittavan tahdo.
Ei salahanke; kansa huutaa teidän
Ivanneen sitä, ja kun äsken viljaa
Jaettiin ilmaiseksi, suutuitten te
Ja kansan puoltajia soimasitte,
Sanoen lieruiksi ja ryömijöiksi
Ja aateliston vihamiehiks heitä.
No tuttuahan tuo.
Ei kaikille.
Olette kai siis opettanut heitä?
Minäkö opettanut?
Moinen toimi
Sopisi teille.
Niin maar; aina saamme
Parantaa jälkiänne.
Miks siis teitte
Mun konsuliksi? Kautta pilven tuolla,
Paremmaks teit' en pyri; tribuuniks siis
Minutkin tehkää.
Liiaks teiss' on sitä,
Jost' yltyy kansa. Määrän päähän jos te
Halaatte päästä, nöyremmällä miellä
Kyselkää tietä, jolta eksyitte,
Ei muuten konsuliksi pyrkimistä,
Ei, eikä tribuuniksi.
Tyyni olkaa.
Petetty kansaa on. – Pois! Moinen vilppi
Ei sovi Roomallen; ei Coriolanus
Ansainnut maineens' ole valtatielle
Noin kurjan halpaa loukkauskiveä.
Minulle puhuu viljasta! Sen sanoin.
Ja vielä kerran sanon sen.
Nyt älkää!
Niin, älkää nyt, noin suuttuneena!
Nyt,
Niin totta kuin ma elän! – Suokaa anteeks,
Mun aateliset ystäväni! —
Tuo horjuva, likainen lauma tietköön,
Mik' olen, kun en liehakoi, ja siinä
Kuvansa nähköön. Heitä hemmotellen,
Sen sanon, senaatille kasvatamme
Kapinan, uhkan lauhaa, jonka itse
Me kylvimme ja istutimme, heitä
Kun meihin sekoitimme, ylimyksiin,
Joilt' ei muu kunto eikä voima puutu,
Kuin minkä lahjoitimme kerjureille.
Jo riittää!
Kuulkaa, riittää jo!
Vai riittää?
Niinkuin ma maani hyväks' veren' annoin,
Pelkäämätt ulkovaltaa, samoin kielen'
Uuvuksiin asti sanojansa purkaa
Rupihin noihin, joita kammoksumme,
Vaikk' yhä niiden saastaa etsimme.
Puhutte kansasta, kuin olisitte
Te rankaiseva jumal', ettekä
Vain ihminen ja heikko niinkuin muutkin.
Tuo meidän pitäis saattaa kansan tietoon.
Mitä, mitä? Hänen vihansako?
Viha?
Vaikk' oisin vieno niinkuin kesk'yön uni,
Se mielen' olis, kautta Zeun!
Tuon mielen
Alallaan täytyy, niinkuin myrkyn, olla
Eik' enään muita myrkyttää.
Vai täytyy!
Kas, alvehaltijaa! Tuo röyhkä, kuulkaas,
Hän sanoi: »Täytyy»!
Laitont' on se.
»Täytyy!»
Te hyvät, mutta typerät patriisit,
Te arvoisat, mut veltot senaattorit,
Valita saako hydra käskyläisen,
Jok' uhkaa, »täytyy» – sanallaan, ja vaikk' on
Tuon epäluoman räikkä vaan ja torvi,
Sanoa kehtaa, että ojaks muuttaa
Hän virtanne ja itse valtaa uoman?
Jos häll' on valta, nöyrtykää, te pöllöt,
Jos ei, niin pois tuo vaarallinen suopeus!
Jos mieltä teissä on, niin rahvaan narrej'
Älkäätte olko; vaan jos ei, niin heille
Viereenne tila tehkää. Plebeijejä
Te olette, jos he senaattoreit' on;
Eik' olekaan he vähempää, jos seos,
Kun äänet yhteen pannaan, maistuu heiltä.
He virkakuntans' itse valitsevat.
Ja siihen miehen, joka tiuskaa: »täytyy»,
Tuo tomppeli, niin: »täytyy» neuvostolle,
Jot' arvokkaampaa Kreikanmaa ei nähnyt.
Se konsuleita loukkaa, kautta Zeun,
Ja sielun' oihkaa, nähdessänsä, kuinka
Kaks voimaa kiistää, toistaan voittamatta,
Mut äkin silloin turma väliin tunkee
Ja toisen kautta toisen kukistaa.
No niin, – nyt Forumiin!
Jos kuka neuvoi
Jakamaan lahjaks viljaa varastosta,
Niinkuin ol' ennen tapa Kreikassa, —
No niin, jo riittää!
– vaikka kansan valta
Siell' oli laajempi, – hän, sanon minä,
Kapinan kasvatti ja valtiolle
Häviön siitti.
Voiko kansan äänet
Se saada, ken noin puhuu?
Sanon syyni,
Jok' arvokkaamp' on teidän ääniänne.
He tiesit, ettei palkkaa vilja ollut,
Sit' ei he ansainneetkaan. Sotaan heitä
Kun vaadittiin, maa henkeään kun poti,
Ei portist' ulos menneet: viljalahjaa
Ei moinen sotatoimi ansainnut.
Sodassa sitten kapinat ja vehkeet
(Niiss' uljuutt' oikein näyttivät) ei hyvää
Todista heistä. Syytökset, joit' ovat
He suotta tehneet senaattia vastaan,
Näin auliiseen ei lahjaan aihett' anna.
Ja kuinka sulattaa tuo sekamaha
Senaatin hyvyyden? Sen työt jo näyttää
Mit' on sen kielellä: – »Me vaadimme sen;
Olemme enemmistö; pelvost' aivan
He myöntävät.» – Näin virastomme arvon
Alennamme, ja roskakansa sanoo
Peloksi huoltamme. Tuo pian murtaa
Senaatin aituuksen ja päästää kaarneet
Kynimään kotkia. —
Jo tuoss' on kyllä.
Niin, yltä kyllä.
Ei, mua kuulkaa vielä:
Maan, taivaan, kaiken vannottavan kautta
Puheeni vahvistan! – Tän kaksoisvallan, —
Min toinen osa syyst' on ylväs, toinen
Kopeilee syyttä vaan; miss' arvo, jalous, viisaus
Ei mitään päättää voi, jos tyhmä rahvas
Ei siihen sano niin tai ei, – sen täytyy
Tositarpeet syrjätä ja turhuuksille
Avata tie. Jos kumotaan näin järki,
Jää järjettömäks kaikki. Siis, ma pyydän, —
Ken teist' on viisas enemmän kuin arka;
Ken suosii vankkaa valtiot' enemmän,
Kuin muunnoksia kammoo; kelle rakkaamp'
On jalo elämä kuin pitkä ikä;
Ken ruumiins' antaa tuiman lääkkeen valtaan,
Kun henki vaarass' on, – pois temmatkoon se
Tuon monipäisen kielen: makeit' ei se
Saa maistella, ne myrkkyä on sille.
Häväistyksenne rampaa terveen järjen
Ja valtiolt' elin-eheyden riistää;
Hyvääkään, mitä sois, ei voi se tehdä,
Sit' estää pahuus.
Kylliks olen kuullut.
Hän puhunut on niinkuin petturi,
Ja petturina vastatkoon hän.
Raukka!
Rusentakoon sun herja! – Kansaa mitä
Nuo kaljupäät tribuunit hyödyttävät?
Se heitä tottelee ja epää kuulla
Ylempää esivaltaa. Kapinassa
He valittiin, kun oli väkivalta
Eik' oikeus lakina; – nyt paremp' aik' on,
Nyt oikeudeksi tehkää mik' on oikeus,
Ja noiden valta kukistakaa maahan!
Maanpetturi!
Tuo konsuliksi? Ei!
Aediilit, hoi! – Tuo mies on vangittava.
(Aediili tuke.)
Mene, kansa tuo! —
(Aediili menee.)
Sen nimessä nyt itse
Maanpetturina sun ja yhteiskunnan
Vihollisena vangit.
Mua seuraa,
Ja työstäs tili tee!
Pois, vanha pukki!
Me hänet takaamme.
Pois kätes, vanhus!
Pois, mätäkontti! Muuten luusi maalle
Pudistan vaatteistas!
Avuksi, miehet!
(Aediili palajaa kumppaneineen, ja joukko kansalaisia mukana.)
Molemmin puolin siivoutt' enemmän!
Tuo teiltä tahtoo kaiken vallan riistää.
Aediilit, kiinni häneen!
Kuolkoon, kuolkoon!
Aseita tänne, aseit', aseita!
(Kaikki hyörivät Coriolanon ympärillä.)
Tribuunit, porvarit, patriisit! – hiljaa!
Sicinius, Brutus, Coriolanus, seis!
Vait, vaiti! Hiljaa! Odottakaa! Seis!
Mitäpä tästä tulee? – Hengästyn jo;
Nyt perii tuho. – Puhua en voi ma. —
Tribuunit, kansalle, – vait, Coriolanus! —
Sicinius hyvä, puhu!
Kuulkaa, kansa!
Tribuuni puhuu! – Hiljaa! – Puhu, puhu!
Vapautenne on menemäisillään:
Teilt' ottaa Marcius kaikki tahtoo, Marcius,
Jonk' äsken teitte konsuliks.
Hyi, hyi!
Tuo kiihotust' on, eikä sammutusta.
Näin maata myöten Rooman hävitätte.
Mit' ompi Rooma muuta kuin sen kansa?
Niin, kansa se on Rooma.
Yksin mielin
Me kansan esivallaks valittiin.
Ja siksi jäättekin.
Niin, siltä näyttää.
Näin Rooman hävitätte maata myöten;
Perustuksiinsa romahtaa sen katto,
Ja kunto, arvo, kaikki soraan peittyy
Ja raunioihin.
Surman ansaitsee hän.
Nyt joko säilytämme valtamme.
Tai menetämme sen. – Siis julki tuomme,
Nimessä kansan, jonka valtamiehiks
Olemme valitut, ett' äkkisurman
Ansaitsee Marcius.
Kiinni mieheen! Viekää
Tarpeijin töyrälle hän; sieltä syöskää
Syvyyteen hän.
Aediilit, käykää kiinni!
Nyt antau, Marcius, antau!
Sana kuulkaa;
Tribuunit, rukoilen, vaan yksi sana!
Vait! Hiljaa!
Miltä näytätte, se olkaa:
Isänmaan tosi-ystävät, ja maltill'
Edistäkäätte mitä väkivallall'
Aloitte parantaa.
Tuo kylmä haude,
Vaikk' auttavan se näyttää, myrkyllist' on
Tuliseen tautiin. – Kiinni vaan, ja viekää
Töyrälle hän!
Ei, tässä tahdon kuolla.
(Paljastaa miekkansa.)
Mun moni teist' on taistelevan nähnyt;
Nyt saatte itse koittaa mitä näitte.
Pois miekka tuo! – Tribuunit, syrjään käykää!
Kiinn' ottakaa hän!
Marciot' auttakaatte,
Patriisit, vanhat, nuoret, auttakaa!
Ei, surma hälle, surma hälle!
(Käsikähmässä, joka tästä syntyy, ajetaan tribuunit, aediilit ja kansalaiset tiehensä.)
Kotiinne nyt, ja joutuun! Kaikki muuten
Hukassa on.
Pois, pois!
Seis! Yhtä monta
On meillä ystävää kuin vihamiestä.
Tuleeko niiks?
Ei, herra varjelkoon!
Pois kotiis, ystävä, ja meidän anna
Parantaa vamma tää.
Se meiss' on haava:
Parantaa ette itseänne voi;
Siis menkää!
Tulkaa, meitä seuratkaa!
Barbaareiks soisin heidät, joita ovat
He myöskin, vaikka Rooman penikoita,
En roomalaisiksi, joit' eivät ole,
Vaikk' ovat Capitolin luona saadut.
Pois vaan, ja jalo harminne te nielkää;
Aik' aikaa kutakin.
Ma nutistaisin
Kedolla heitä neljinkymmenin.
Ja minä pari heidän parhaimmistaan,
Niin, vaikkapa nuo heidän tribuuninsa.
Mut arvaamaton täss' on ylivoima,
Ja miehuus hulluutt' on, jos vastustaa se
Kukistuvata huonetta. – Pois tulkaa,
Ennenkuin palajaa tuo roskalauma;
Tukitun virran lailla nyt se raivoo
Ja kaataa mitä nöyräst' ennen kantoi.
Ma pyydän, menkää. Koitan niitä auttaa
Mun vanha älyni heissä, joissa sit' on
Niin niukalta. Tää paikattava tilkoill'
On kaiken värisillä.
Pois nyt tulkaa!
(Coriolanus. Cominius ja muita lähtee.)
1 PATRIISI. Pilannut tuo on onnensa.
Ei luonteet
Noin jalot maailmassa menesty.
Neptunon kolmihaaraa mairitella
Ei vois hän, eikä Zeunkaan ukkosvoimaa.
Sydän häll' on suussa: mitä povi tuntee,
Tuo ilmi kieli; vihass' unhottaa hän,
Ett' on hän koskaan kuolon nimen kuullut.
(Melua ulkoa.)
Haa, hauska melu!
Oi, jos vuoteessansa
He olisivat!
Vaikka Tiberissä! —
Miks kauniist' ei hän heitä puhutellut,
Sen vietävä?
(Brutus ja Sicinius palajavat roistoväen kanssa.)
Miss' on se kyy, jok' aikoo
Hävittää Rooman asukkaat ja itse
Kaikk' kaikess' olla?
Arvoisat tribuunit, —
Tarpeijin töyrält' alas säälimättä
Hän syöstäköön! Ei huolinut hän laista,
Siis tutkimatta laki hänet jättää
Nyt rahvaan koviin kouriin, joita katsoi
Niin halvaks hän.
Hän nähdä saa, ett' ovat Tribuunit kansan suu, ja me sen kädet.
Niin kyllä.
Hyvät herrat, —
Vaiti!
»Murhaa»
Älkäätte huutako, kun paikallansa
On kohtu ajo.
Mistä syystä pakoon
Hänt' autoitte?
Mua kuulkaa! – Niinkuin avut,
Niin konsulin ma viat myöskin tunnen. —
Kuin? Konsulin? – Kenenkä konsulin?
Coriolanon.
Hänkö konsuli!
Ei, ei, ei, ei, ei!
Tribuunit, ja te, rakas kansa, jos te
Mun sallitte, niin puhun sanaa pari;
Ne teille muut' ei haittaa tuo kuin vähän
Vaan ajan hukkaa.
Puhukaa, mut joutuun.
Olemme, nähkääs, päättänehet poistaa
Tuon kyisen petturin. Maanpakoon ajo
On vaaraks vaan; ja varman surman saamme,
Jos tänne jää hän. Siis, hän heti kuolkoon,
Se päätös on.
Jumala varjele,
Ett' ylväs Rooma, jonka kiitollisuus
Jaloja lapsiansa kohtaan kirjoiss'
On itse Zeun, nyt niinkuin julma äiti
Söis oman sikiönsä!
Vamma on hän,
Ja pois siis leikattava.
Jäsen on hän.
Jok' on vaan vamman saanut; kuolon tuo se,
Jos leikkaat sen, mut auttaa sit' on helppo.
Mit' on hän Rooman tehnyt, josta kuolon
Hän ansaitsis? Sen viholliset lyönyt!
Verensä, jonka vuodatti (sit' useemp'
On unssi, vannon sen, kuin mitä hälle
Jälelle jäi), hän maalleen soi; jos maa nyt
Tän jäännöksenkin vie, niin meihin, jotka
Sen teemme ja sen sallimme, se painaa
Ikuisen tahranmerkin.
Mieletöntä!
Niin, hulluutt aivan! Kun hän maataan lempi.
Se häntä kunnioi.
Kun syöpä tullut
On jalkaan, jost' on hyöty meille ollut,
Koht' unhotammeko —
Vait siinä! – Hänen
Kotiinsa murtakaa, pois raastakaa hän,
Ett'ei tuo rutto tartunnaistaan pääse
Levittämään.
Yks sana vaan, yks sana!
Nopea tiiker'-raivo tuo kun katuu
Hätäistä kiirettään, sen liian myöhä
Sitoa nilkkoihin on lyijypainot.
Lain mukaan menetelkää; muuten syntyy —
Kosk' on hän rakastettu – puolueita,
Ja suuren Rooman tuhoo Rooman miehet.
Jos niin ois, —
Mitä siinä rupatatte?
Lakia kuinka kuulee hän, sen näimme:
Aediiliä löi hän, meitä uhkas. – Tulkaa!
Sodassa – muistakaa – hän kasvanut on
Siit' asti kuin hän miekkaa jaksoi kantaa.
Ei sanojaan hän seulo: jauhot, liidet
Sekaisin hämmentää hän. Minun suokaa
Hänt' etsiä; ma takaan, että saapuu
Sovussa laillisesti vastaamaan hän
Uhalla hengen.
Arvoisat tribuunit,
Se keino ihmismäinen on; tuo toinen
Verinen olis liiaks; eikä tiedä,
Mik' olis loppu.
Arvoisa Menenius,
Te olette siis kansan valtuutettu. —
Pois aseet, miehet!
Kotiin älkää menkö.
Torilla tavataan. – Siell' odotamme;
Jos Marciot' ette sinne tuo, niin toimeen
Panemme alku tuuman.
Hänet tuon ma. —
(Senaattoreille.)
Mukahan käykää! Tulla hänen täytyy,
Pahinta muuten tulee.
Lähtekäämme.
(Menevät.)
Töine kohtaus.
Huone Coriolanon talossa.
(Coriolanus ja muutamia patriiseja tulee.)
Kaikk' ahtakoot he korvihini; teilill'
Uhatkoot surmata, tai villihevon
Jalkoihin syöstä, tai Tarpeijin töyrään
Pinotkoot kymmenittäin kukkuloita,
Niin että jyrkkyys silmänkantamaakin
Syvempi ois, – en heitä kohtaan muuta
Ma mieltäni.
Sit' ylevämpi teko!
On ihme, ettei minuun tyydy äiti,
Jok' aina heitä ryysymekoiks sätti,
Retuiksi, joill' on nurkkakauppa työnä,
Ja seisominen torill' avopäin,
Töllistäin, haukottain ja kummastellen,
Jos mies mun kaltaiseni puheeks ottaa
Sodan tai rauhan.
(Volumnia tulee.)
Teistä juuri puhuin.
Kesyksi toivotte mun! Luontoniko
Mun pitäis kieltää? Paremp' olla julki
Se mies, mik' olen.
Poikani! Mun poikani!
Olisit toki valtaas pukeunut,
Ennenkuin noin sen heitit pois.
Se menköön!
Vähemmälläkin kiihkoll' oisit ollut
Se mies, mik' olet; vastustettu olis
Vähemmän mieltäs, jos et olis heille
Noin julki näyttänyt, mit' olit mieltä,
Ennenkuin heiltä vastusvoima uupui.
He kaikki menkööt hirteen!
Vaikka tuleen!
(Menenius ja senaattoreja tulee.)
Kas niin, olitte tyly, liian tyly;
Pois korjaamaan se käykää.
Muu ei auta:
Hajoopi muuten kahtia ja hukkuu
Tää hyvä kaupunkimme.
Neuvoon se
Mull' yhtä jäykkä sydän on kuin sulla.
Mut myöskin aju, joka hyödyks kääntää
Vihani puuskat.
Oikein, jalo rouva!
Ennenkuin hän tuon karjan eteen nöyrtyis, —
Jos moist' ei maan ja kansan lääkkeeks vaatis
Tää sairas aika, – yllen' ottaisin ma
Sopani, jota kantaa tuskin jaksan.
Mun mitä tulee tehdä?
Palata
Tribuunein luo.
Ja sitten? Mitä sitten?
Katua mitä puhuit.
Heidän kuullen?
Jumalten kuullen sit' en tekis; kuinka
Siis heidän kuullen?
Liiaks olet ylväs;
Siin' et voi koskaan liian jalo olla.
Mut täytymys kun käskee – . Sanoit kerran
Ett' ovat helma-ystäviä sodass'
Äly ja kunnia; no niin, mut sano,
Mik' estää heitä rauhass' yhtymästä?
Pah, joutavia!
Oiva kysymys!
Jos kunniaks on sodass' olla muuna
Kuin mitä olet (hyviin tarkoituksiin
Kun tätä juonta käytät), pahempaako,
Jos äly rauhassakin, niinkuin sodass',
On kunnian ystävä, kosk' yht' on tarpeen
Se kummassakin?
Vaan miks tuota?
Siksi
Ett' on sun kansalle nyt puhuminen,
Ei omaa mieltäs myöten, eikä mitä
Sydämmes suo, mut sanoja vaan, joita
Tuo sylki suuhun, sekasikiötä,
Loruja, jotk' on vieraat sydämmelles.
Ja kunniaas se enemmän ei pilaa,
Kuin kaupungin jos hyvin puhein voitat.
Sen sijaan että onnes altistaisit
Ja paljon verta kaupan panisit. —
Jos etuni ja ystäväini vaara
Sen vaatis, saattaisin ma teeskennellä,
Ja kunniallakin. Nyt vaimos, lapses.
Senaatin, aatelin on vaarass' onni;
Ja mieluump' on sun noille tomppeleille
Rypistää otsaasi, kuin suosiota
Suun hymyll' ostaa heiltä ja näin estää
Häviö varma.
Jalo rouva! – Tule,
Puhu kauniisti, ei sillä torjuakses
Nykyistä vaaraa, ei, vaan pelastaakses
Jo menetetyt.
Poikani, ma pyydän,
Lähesty lakki kädessä, ja kaukaa
Kuroita sitä näin, ja lähetessäs
Katuhun paina polves (näissä toimiss'
Elehet puhuvat, ja tyhmän silm' on
Viisaampi korvaa), huojuttele päätäs,
Ja usein, näin, kurittain korskaa mieltäs,
Kumarru niinkuin kypsä silkkiäismarja,
Mi koskemist' ei siedä; sano heille,
Ett' olet heidän sotilaansa, että
Sodassa kasvaneen' et osaa olla,
Se myönnä pois, niin nöyrä kuin sun tulis
Ja jota armons'-anojilta syystä
He vaativat; vaan että heidän mieltään
Vast'edes tahdot noudattaa, niin totta
Kuin voimas riittää.
Ihan noin jos puhut,
Niin voitat kaikkein sydämmet; kun pyydät,
He anteeks antamaan on yhtä valmiit
Kuin tyhjää juorumahan.
Neuvoon suostu;
Vaikk' arvaan kyll', ett' ennen vihamiestäs
Tulehen seuraisit, kuin lehdon varjoss
Imartelisit häntä. – Kah, Cominius!
(Cominius tulee.)
Turulta tulen; luja puollus teille
Nyt tarpeen on, jos tyyneys ei tai pako
Pelasta teitä: raivoissaan on kaikki.
Nyt hyvä sana vaan.
Niin, jospa siihen
Hän taipuis!
Hänen täytyy ja hän tahtoo. —
Niin, etkös? Tahdothan sa? Mene joutuun!
Esiintyäkö paljain päin mun täytyy
Ja jalon sydämmeni taakaks panna
Näin kurjin kielin valhe? No, ma teen sen!
Maatilkku tää jos vaarass' olis vainen,
Tää Marcion ruumis vaan, sen tomuks hiertää
Ja tuuleen kylvää sais he. – Forumiin nyt!
Panette mulle näyteltävän, jot en
Ma koskaan opi.
Tulkaa, meist' on apu.
Oi, kuule, rakas poikani! Sa sanoit
Mun kiitokseni sotilaaks sun tehneen;
Nyt kiitokseni tähden osaa näytä,
Jok' ompi outo sulle.
Mun siis täytyy.
Pois, vanha luontoni! Nyt porton henki
Mun vallatkoon! Sotahuutoni, jok' yhteen
Soi rummun kanssa, pirinäks niin hienoks,
Kuin ääni kuohilaan tai tytön tulkoon.
Jok uneen lasta tuutii! Konnan hymy
Asukoon poskillani! Silmänpeili
Himetköön koulupojan kyynelistä!
Kerjääjän kieli suustan' ulos käyköön;
Ja panssaroittu polveni, mi taipui
Jalustimessa vaan, nyt koukkuun käyköön
Kuin almun mankujan! – En, sit' en tee.
Näin totuudelt' en kunniaansa ryöstä;
Ja halpuutt' ilkeintä en ruumiin eleill'
Opeta sielulleni.
Niinkuin tahdot.
Mun sulta kerjätä on herjaavampi
Kun sinun heiltä. Hukkukoon siis kaikki!
Mieluummin äitisi sun korskas sietää,
Kuin huolissaan on hurjan uhkas tähden.
Yht' urhosti kuin sinä surmaa ilkun;
Tee tahtos. Tuo sun uljuutes on minun.
Sen imit multa; korskas se on omaas.
Oi, äiti, tyyntykäätte! Näettehän,
Turulle lähden jo; ei nuhteit' enää!
Sydämmet käännän, lemmen heiltä peijaan.
Ja kaikkein ammattien suosikkina
Ma palajan. Jo lähden. Terveisiä
Mun vaimolleni! Konsulina tulen,
Jos en, niin varmaan kielen' ikänään ei
Suurt' imarteella aikaan saa.
Tee tahtos.
Pois! Joutukaa! Tribuunit odottavat:
Sävyisä vastaus aseenanne olkoon;
Heill' entist' ankarampi syytös valmiin'
On teitä kohtaan, kuulin.
»Sävyisesti» —
Se tunnussanan' on. – Nyt lähtekäämme:
Valheesta mua syyttäkööt, ma vastaan
Kuin rehellinen mies.
Mut sävyisesti.
No niin, siis sävyisesti, sävyisesti.
(Kaikki menevät.)
Kolmas kohtaus.
Forum.
(Sicinius ja Brutus tulevat.)
Viaksi hälle pankaa, että tahtoo
Tyrannin valtaa hän; jos se ei tepsi,
Vihasta kansaan häntä syyttäkää,
Ja ettei saalist' ole jakanut hän,
Mink' antiaateilt' otti.
(Aediili tulee.)
Tuleeko hän?
Tulossa on hän.
Mukana ken hällä?
Menenius vanhus ja senaattoreista
Nuo hänen suosijansa.
Onko teillä
Luettelossa kaikki äänet, jotka
Olette hankkineet?
On, se on valmis.
Ja ruoduttainko järjestetty?
On.
Heti kansa tänne tuokaa; ja kun sanon:
»Näin kansan oikeuden ja vallan nojall'
On tuomittu», – maanpakohon se olkoon,
Tai kuolemaan, tai sakkoon, – pankaa heidät,
Kun »sakkoon» sanon, huutamahan »sakkoon»,
Ja »kuolemaan», kun sanon »kuolemaan».
Asian oikeuteen luottaen
Ja vanhaan etuuteen.
Heit' opastan ma.
Ja huutaa kun on alkaneet, koht' älkööt
Heretkö he, vaan meluten ja rääkyin,
Mik' olkohonkin tuomio, vaatikoot he
Sen täyttämistä heti.
Hyvä, hyvä.
Ja katsokaa, ett' oiti ovat valmiit.
Kun viittauksen saavat.
Heti toimeen! —
(Aediili menee.)
Vihoittakaa hänt' oiti. Tottunut hän
On aina voittamaan ja mielinmäärin
Tenäämään vastaan; raivoon kun hän saadaan,
Ei mikään häntä hiili; puhtaaks purkaa
Hän sydämmensä, ja se purkaus
Meit' auttaa niskan hältä taittamaan.
(Coriolanus, Menenius, Cominius,
senaattoreja ja patriiseja tulee)
Tuoss' on hän.
Pyydän, olkaa tyyni.
Kyllä,
Kuin tallirenki, joka roiston nimiä
Tukuttain vastaan halvast' äyrist' ottaa. —
Hyvät jumalat, te Roomaa suojelkaa,
Ja kunnon miehet lakipöytiin pankaa!
Oi, rakkaus meihin luokaa! Juhlasuojiks
Avarat templit tehkäätte, mut älkää
Katuja sotakentiks!
Amen, amen!
Ylevä toivomus.
(Aediili palajaa kansalaisien kanssa.)
He, tänne miehet!
Tribuunejanne tarkatkaa! Vait, hiljaa!
Mua kuulkaa ensin.
Puhukaa! – Soh! Hiljaa!
Mua muuall' eikö syytetä kuin tässä?
Nyt ratkaistaanko kaikki?
Teiltä kysyn:
Tunnustatteko kansan äänivallan
Ja virkamiehet sen? Rikoksistanne
Nyt todistettavista tyydyttenkö
Lainmääräisehen rangaistukseen?
Tyydyn.
Oi, kuulkaahan! Hän sanoo tyytyvänsä.
Muistelkaa hänen sotatekojansa,
Ja haavojansa, joit' on ruumis täynnä,
Kuin pyhä kirkkotarha hautoja.
Okahan raamuj' on ne, naarmuja
Vaan naurettavia.
Ja lisäks, nähkääs,
Vaikk' ei hän haasta niinkuin kansalainen,
Kuin sotilas hän haastaa; vihan kaiuks
Te älkää hänen jyrkkää ääntään luulko.
Vaan niinkuin sanon, soturin se kielt' on,
Eik' ilkiön.
No niin, jo kylliks siitä.
Mi siihen syynä, että minua,
Jonk' yksin äänin konsuliksi teitte,
Niin häpäisette nyt, ett' oiti pois sen
Mult' otatte?
Te, vastatkaa te meille.
Niin oikein, mun se täytyy. Puhukaa siis!
Kanteemme on, ett' yrititte riistää
Roomalta kaikki ikivanhat virat
Ja itsellenne yksinvallan ryöstää;
Siis kansan petturi te olette.
Kuin? Petturi!
Tyyn' olkaa; muistakaa!
Syvimmän hornan liekit syökööt kansan!
Vai petturi! – Sa, herjaava tribuuni!
Haa! Vaikka tuhat surmaa silmäs kätkis,
Ja tuhat kertaa tuhatta sun nyrkkis,
Ja miljoonittain valheellinen kieles,
Sanoisin: »valehtelet» yhtä julki,
Kuin jumalia rukoilen.
Haa! Kuulkaa!
Töyrälle, töyrälle hän viekää!
Vaiti!
Ei lisäsyitä kaivata; te näitte
Jo miehen työt, ja puheet kuulitte:
Virallisia löi hän, teitä kiros,
Lain sorti väkivallalla, ja pyhää
Hän tuomar'valtaa ilkkui; tää niin suuri
On hengen rikos, että ansaitsee se
Pahimman surman.
Vaan kosk' uljaast' on hän
Palvellut Roomaa, —
Mitä höpisette?
Ma sanon minkä tiedän.
Tekö?
Tuoko
Se lupaus, mink' äidillenne teitte?
Ma pyydän, kuulkaa, —
En, en tahdo kuulla.
Tarpeijin töyrält' uhatkoon vaan surma,
Maanpako, nylky, nääntyminen tyrmään —
Jyvänen päivän muonaks vaan – heilt' en ma
Sanoilla kauneill' armoj' osta, enkä
Sisuani hilli, vaikka heiltä kaikki
»Hyvällä huomenella» lahjaks saisin.
Kosk' on hän tavan takaa, mink' on voinut,
Vihasta kansaan, siltä kaikin keinoin
Kokenut vallan riistää, ja nyt vihdoin
On väkinäistä tehnyt, eikä yksin
Oikeuden istunnossa, ei, vaan suoraan
Sen valvojille: siis nyt kansan nimessä
Ja valtamme nojalla me, tribuunit,
Kaupungist' oiti hänet karkoitamme,
Sill' uhall' että, jos hän koskaan astuu
Jalkansa Rooman portista, hän syöstään
Tarpeijin töyrält' alas. Se on päätös,
Sen kansan nimessä ma julistan.
Se päätös on, se päätös on; pois oiti!
Maanpakolainen on hän: se on päätös.
Mua kuulkaa, ystävät ja kansalaiset; —
Hän tuomittu on. Muut' ei mitään.
Kuulkaa:
Ma konsul' olen ollut: ruumiissani
On vihollisten merkit. Maani etu
Pyhempi, hellemp', armaampi on mulle
Kun henkeni, kuin kalliin vaimon arvo,
Kuin hänen kohtuns' sikiö ja omain
Mun lanteitteni aarre. – Siis, jos sanon —
Kyll' aikehenne tunnemme. No, mitä?
Ei mitäkään; maanpakolainen on hän
Vihollisena kansansa ja maansa:
Se päätös on.
Se päätös on, se päätös on.
Katalat koirat, joiden henki haisee
Kuin soiden mätä löyhkä, joiden armot
Yht' inhat on kuin hautaamatta jääneet
Ja ilmaa saastuttavat miesten raadot,
Maanpakoon minä teidät ajan! Jääkää,
Te horjuvaiset, tänne! Pienin risaus
Vavahtamahan pankoon sydämmenne!
Vihollistenne sulkatöyhdöt teihin
Leyhkätkööt kuolon tuskaa! Valta teillä
Ain' olkoon ajaa maasta puoltajanne,
Siks että oma tyhmyytenne, jok' ei
Käsitä mitään, kunnes äilön tuntee, —
Kosk' yhä riidass' eläen itse ette
Te itseänne säästä, – myypi teidät
Katalan kurjiks orjiks kansan käsiin,
Mi teidät voitti miekan iskutta!
Halveksuin selkäni ma käännän teille
Ja Roomalle: on muuallakin mailmaa.
(Coriolanus, Cominius, Menenius,
senaattorit ja patriisit menevät.)
Nyt kansan vihamies on poissa, poissa!
Maanpaossa on vihamies! Heleijaa!
(Kaikki heittelevät ilakoiden lakkejansa ilmaan.)
Hän portist' ulos viekää, ilkkukaa
Te häntä, niinkuin hänkin teitä ilkkui;
Häväiskää häntä aika lailla. – Vahti
Kaupungin halki meitä seuratkoon.
Pois tulkaa! Portist' ulos hänet viemme. —
Jaloja tribuuneja kaitkoon taivas!
(Menevät.)
Bu va yana 2 ta kitob 399 UZS