Faqat Litresda o'qing

Kitobni fayl sifatida yuklab bo'lmaydi, lekin bizning ilovamizda yoki veb-saytda onlayn o'qilishi mumkin.

Kitobni o'qish: «Kuninkaan mies»

Shrift:

ALKULAUSE

Walter Scottin laaja historiallishaaveellisten romaanien sarja pysytteli kauvan yksinomaan skotlantilaisella pohjalla, ja kaikkiaankin on enemmät puolet näistä teoksista omistettu synnyinmaan menneiden vaiheiden kuvailulle ja kansalliselle ihannoimiselle. Vasta kymmenennessä romaanissaan hän ensi kertaa siirtyi rajan yli Tweed-joen eteläpuolelle, arvellen muutoin väsyttävänsä yleisöä alituiseen samanluontoisilla aiheilla ja epäilemättä myös tahtoen koetella voimiansa vieraallakin maaperällä. Täten syntyi "Ivanhoe", joka muualla maailmassa on varmaankin hänen kaikkein suosituin tuotteensa, mutta Britanniassa hiukan oudostellen luettu sen johdosta, että pitkälliset kehityskaudet on siinä sulatettu yhteen kovin selkeästi vastoin oman maan tuttua historiaa. Kun hän oli jälleen eräässä kaksoisromaanissa asettunut varsinaiseen piiriinsä, kuvaten Maria Stuartin päiviä Skotlannissa, esitti kustantaja Constable, että tekijän seuraavaksi yritykseksi soveltuisi vastaava ajanjakso Englannissa, Elisabet-kuningattaren loistokas hallituskausi. Hän toimitteli suurelle romaanisepolle runsaita historiallisia aineksiakin tästä aiheesta ja viehätti tämän suostumaan sitäkin helpommin, kun Scott yhä selvemmin tajusi välttämättömäksi avartaa kuvaustensa alaa.

Elisabet-kuningattaren hovissa liikkuva "Kenilworth", joka on suomeksi julkaistu O.H.K: n 191. n: ona, on toiminnaltaan sovitettu mainehikkaan hallitsijattaren suuruudenvuosien alkupuolelle, v: een 1575. Scott ei tahtonut suoranaisesti puuttua merkkitapauksiin, jotka ovat lukijoille historiasta tunnettuja, vaan pyrki yhden ainoan viikkokauden tapahtumapuitteissa antamaan selkeän kuvan monista senaikuisista henkilöistä, toteuttaenkin tämän tarkoituksensa erinomaisesti. Myöskin ajan henki ja koko silloisen henkisen, valtiollisen ja yhteiskunnallisen uudistustyön luonne ovat siinä kuitenkin osuvasti ilmaistuja kaiken toiminnan perustana, ja sellaisen teoksen lukiessaan tulee saaneeksi oivallista valaistusta historian tiedoille näistä Englannin ensimäisistä tietoisista askelista sivistyksen etunenässä esiintyväksi suurvallaksi. Tiede ja taide, kirjallisuus ja yleinen kansanvalistus saivat silloin suuren herätyksensä, espanjalaisen sotalaivaston tuhoutuminen avasi Englannille tien mahtavimman merivoiman asemaan, ja keskiajan ritarillisuudesta periytynyt seikkailuhalu alkoi luoda valtakunnalle siirtomaita merten takana.

Yhä vaihtelua tavoittaen sijoitettuaan seuraavan romaaninsa ("Merirosvon") toiminnan Shetlannin saarille, saadakseen samalla näyttää kuntoansa vasituisena luonnonkuvaajanakin ja kansatieteellisten seikkain piirtelijänä, ryhtyi Scott "Ivanhoen" ja "Kenilworthin" menestyksestä rohkaistuneena uudestaan käsiksi Englannin historiaan. "Nigelin vaiheissa", joka sekin jo on tähän sarjaan suomennettu, hän käsittelee sitä merkillistä murrosaikaa, jolloin Stuart-suvun heikoin hallitsija, Skotlannin kuningas Jaakko V, oli omatta ansiottaan päässyt Englanninkin valtaistuimelle Elisabetin seuraajana ja antoi yhdistyneen kuningaskunnan kehittyä jokseenkin oman onnensa varassa. Tässäkään teoksessaan ei Scott ottanut seuratakseen huomattavien historiallisten tapausten kulkua, vaan henkilökuviensa ohella – esim. kuningas kaikkine ristiriitaisine ominaisuuksineen on verrattomasti piirretty – sovitti nyt varsin suuren sijan tarkkoihin tutkimuksiin perustuvalle tapamaalaukselle. Valtakunnan henkisen elämän keskus, Lontoo Jaakon hallituksen keskivaiheilla v. 1616, on siinä valaistu harvinaisen eloisasti: menneiltä ajoilta säilynyt vallattomuus, joka alimmissa kansankerroksissa esiintyi nyrkkivaltana, heikon kuninkaan hovipiirissä ja aatelistossa rehentelevänä kevytmielisyytenä ja irstailuna, sai vastapainonsa vakavasta ja vauraasta keskiluokasta, josta oli muodostumassa uusi valtiomahti, molempien yhdistettyjen kansallisuuksien olematta vielä sulautuneita yhteen. Tähän rajaan asettaen leikkisimmän romaaninsa toiminnan Scott antoi likeisessä tulevaisuudessa lymyävän verisen ajan luoda ennerikkaan varjonsa Jaakko-kuninkaan päiviin ja hänen poikaansa, joka sitte Kaarlo I: nä sai sukunsa vikojen sovitukseksi ja päättyneen ajanjakson sinetitsemiseksi laskea päänsä mestauspölkylle.

Scottin teki mieli jatkaa näitä Englannin historian kuvauksia jokseenkin yhtäjaksoisesti, valiten kunkin uuden romaanin polttopisteeksi tuollaisen erillisen ajanjakson keskikohdan. Jo seuraavassa teoksessaan, nimeltä "Huipun Peveril", hän edelleen kehitti tätä hedelmällistä työalaa, ottaen lähtökohdakseen v: n 1651, jolloin Worcesterin taistelu oli ratkaissut Englannin kansalaissodan ja lujittanut Cromwellin aseman maan varsinaisena hallitsijana. Mutta tässä romaanissaan Scott ensi kertaa kompastui pahasti. Hän luontui yleensäkin ottamaan kirjailijatyönsä keveältä kannalta, sivuhommana, jota hän harrasti osittain aikansa kuluksi. Kustantajat taasen olivat haltioituneet hänen romaaniensa tavattomasta menekistä ja houkuttelivat hänet ylettömään tuotteliaisuuteen. Ennen "Nigelin vaiheiden" viimeisten arkkien painatusta oli hän jo myynyt neljä olematonta, tuskin hämärästikään hahmoiltua teosta julkaisijoille (niiden joukossa oli sitte "Quentin Durward" ja kaksi muuta hänen parhaimpiansa), ja käsikirjoitus annettiin latojalle sitä mukaa kuin uupumattomat aivot ja puutumaton käsi ainaisessa kuumeellisessa ponnistelussaan saivat valmista; aivan tavallista oli hänen kyhätä sata tämän kirjan sivua viikossa kuukausi kuukaudelta, kaikkien moninaisten virkatoimiensa ja muiden hommiensa lomassa. Tällaisesta työskentelystä oli tuloksena varoittava tapaus: "Huipun Peveril'issä" johtui Scott vastoin alkuarkeissa ajattelemaansa suunnitelmaa laajentamaan teoksen toiminta-aikaa tavattomasti, kahden vuosikymmenen yli ulottuvaksi, lisäämään liialliseksi niiden henkilöiden lukumäärää, jotka pyrkivät lukijan erityiseen huomioon, liittämään huonosti sommiteltuja ja mahdottomia lisäpiirteitä historian seikkoihin ja jättämään hajallisen juonen hataraksi loppuun asti, kunnes teos oli määrättyyn sivulukuun päässeenä rutosti päätettävä. Monista ansioistaan huolimatta – sillä Scottin jokainen tuote on toki mestarin työtä – tämä romaani vaikuttaa häiritsevästi.

Ei siis ihme, että historiallisen romaanikirjallisuuden varsinainen luoja sittemmin moneen kertaan uudestaan näytettyänsä täyden kuntonsa tahtoi toistamiseen käsitellä aatelisvallan ja kansanvallan, katolilaisuuden rippeiden ja uuden uskon suurta rynnistystä Englannissa. "Woodstockissa" hän v. 1826 asetti jälleen toimintapohjakseen tuon merkillisen vuoden 1651; arvatenkin piti hänen osoittaa, että tämä ajankäänne lopultakin soveltui hänen kirjailijaluonteelleen. Valitettavasti ei yritys nytkään tapahtunut suotuisissa olosuhteissa. Hän oli tehnyt tästä romaanista kustannussopimuksen jo kolmea vuotta aikaisemmin, ja nyt kolmessa kuukaudessa kyhätessään sen hän jo tiesi Constablen olevan joutumassa vararikkoon ja liikkeen osakkeihin omaisuutensa sijoittaneena jäävänsä puille paljaille itsekin. "Woodstock" on siten viimeinen tuote Scottin loistokaudelta; seuraavat viisi vuotta hän hellittämättömästi makseli aherruksellaan puolenkolmatta miljoonan markan velkataakkaa, jonka oli ottanut vastatakseen liikkeen hyvittämättöminä sitoumuksina, ja siihen jättiläisurakkaan hän sortui. Alituinen ahdistus raskautti häntä niin armottomasti, että "Woodstock" "Perthin kaunotarta" lukuunottamatta jäikin hänen viimeiseksi ensiluokkaiseksi teoksekseen; myöhemmät eivät läheskään sovellu hänen parhaimpiensa joukkoon.

Mutta jo "Woodstockissa" ilmenee väsymystä. Scott oli kaikessakin kaunokirjallisessa työskentelyssään hetkellisten tunnelmien ja mieleenjuohtumien noudattaja, joka ei huolitellut käsikirjoitusta enää sen valmistuttua, kuten sanottu. Täten johti alituinen uurastus helposti kaavamaisuuteen, jota edisti sen ajan romanttinen makusuunta. Skotlantilaisissa kansanelämän kuvauksissa hän aina lämpeni, päästessään käyttelemään tuota mehevää murretta ja piirtelemään kaikesta sovinnaisuudesta vapaata arkioloa; hän oli silloin todellinen realisti, maailmankirjallisuuden varhaisimpia. Säätyhenkilöitä esittäessään hän sitävastoin tuon tuostakin eksyi silloisessa kirjallisuudessa kaavautuneeseen kankeaan ja onttoon korupuheluun, jolla ei voinut olla vastiketta todellisuudessa, ja erityisesti esiintyy vika "Woodstockissa", jonka salonkipiireihin asettuessaan Scott ei enää tuntenut mitään uutuuden viehätystä. Toimintaan päästessään hän kylläkin osoittausi yhä edelleen verrattomaksi mestariksi, vaikka hän taasen juonen sommittelussa salli totuudenmukaisuudesta poikkeavia käänteitä. Yksityiskohtiin puuttumatta riittää tässä teoksen laadun mainintaan se lyhyt huomautus, että Scottilla sekä kirjailijana että oman aikansa lapsena oli sepittelyssään puutteita, jotka erityisesti pistävät nykyajan yleisön silmään, ja että "Woodstockissa" ilmenee hänen vikojaan selvemmin ja runsaammin kuin muissa hänen parhaissa teoksissaan. Näihin tämä romaani kuitenkin ehdottomasti kuuluu.

Teosta vastaan heräävät muistutukset eivät nimittäin paljoa merkitse sen mielenkiintoisuuteen ja sekä yleisinhimilliseen että historialliseen arvoon verraten. Edellä on jo huomautettu romaanin vilkkaasta toiminnasta, joka pitää lukijan huomaavaisuuden vireillä. Teos on sitäpaitsi kauttaaltaan voimakkaan ihmiselon sykähtelyä, se sisältää lukuisissa kohtauksissa syvästi tehoavaa oikeata tunnetta ja hienosti esitettyä sielunelämää (esim. Sir. Henry Leen ja hänen poikansa väittely sekä vanhan ritarin sielunkykyjen herääminen 32. luvussa). Monet henkilökuvat esiintyvät lukijalle ilmielävinä yksilöinä, jäämättä enemmän tai vähemmän varjomaisiksi kaavioiksi, vaikka ne on valittu nimenomaan edustamaan eri aatevirtauksia; vakuuttavin kenties on tekopyhä puritani Tomkins, niinkuin Scott yleensäkin on taipuvainen tekemään sivuhenkilönsä elävimmiksi. Ja historiallinen puoli on teoksessa varsin ansiokas.

Sattuvasti esittää tekijä heti ensi sivullaan sen piirin, jossa romaanin toiminta liikkuu, kuvaten aikakauden luonteen muutamilla varmoilla piirroilla. Käydessään sitte laajemmalti tulkitsemaan silloista valtiollista ja yhteiskunnallista käännettä, osoittamalla sen kehityskauden ihmisten vaikuttimia ja pyrkimyksiä, hän saa selkeästi näkyviin, mikä suuri etu historiallisella romaanilla on historiankirjoitukseen verraten. Jos tutkija kuinkakin havaannollisesti esittää tarkoin seulotun ainehiston, niin ei hän parhaallakaan vakavan kerronnan taidolla kykene saamaan henkilöitä liikkumaan ja hengittämään aikakautensa ilmapiirissä läheskään niin todellisesti kuin itse tapaukset kuvastuvat eteemme. Mutta ainoastaan likeisesti tutustumalla noihin henkilöihin kykenemme kunnollisesti tajuamaan koko kehityksen laatua ja merkitystä; ainoastaan siten voimme eläytyä menneeseen aikaan, kuvitella mielessämme niitä ihmisluonnon ja yhteiskunnan voimia, jotka ovat historiaa luoneet. Runoilijaa ja romaaninkirjoittajaa eivät sido historiallisten kuviensa sommittelussa asiakirjat ja muut todisteet, tai todisteitten puute; hän sovittelee eheäksi ja täydentää eläväksi ihmiseksi ne vajavat piirteet, jotka historia tietää mainita. Tällöin ei hänen tarvitse pysytellä historiallisten tapausten oikeassa aikayhteydessä, antaakseen oikean kuvan niiden aiheuttajista, yhtä vähän kuin pidättyä sepittämästä niitä uusiakin. Mitä tarkempi sisäinen näkemys hänellä on ja mitä luontevammin hän osaa tämän taiteellisesti esittää, sitä parempaa ohjausta hän antaa menneisyyden ymmärtämiseen.

"Woodstockissa" ei Scott taaskaan suuresti koskettele historian tärkeitä tapauksia – enemmän kajoaa hän niihin "Huipun Peverilissä" – , vaan tahtoo saada meidät, juuri henkilökuvausten avulla tajuamaan historian kulkua. Hänen esittämänsä tapaukset ovat kehitykselle toisarvoisia, joten on turha ryhtyä tässä katsastamaan, minkä verran ne todellisuudessa pitävät paikkaansa; olkoon vain mainittuna kummallisimmasta – Woodstockin palatsihuvilassa esitetystä kummittelusta – , että parlamentin valtuutetuille tosiaan teki siellä kujeitaan kattoluukun ja ruudin avulla muuan kuningaspuoluelainen kahden ystävänsä kanssa, pitkiksi ajoiksi herättäen taikauskoista pelkoa koko kansassa. Pääpaino on henkilöillä, ja ennen muita herättää huomiota Cromwell, historian vaikeimmin ymmärrettäviä tekijöitä, jota on selitelty mitä ristiriitaisimmin perusteellisissa tutkimuksissakin, niin varovasti kuin nämä ovatkin pysytelleet todistetuissa seikoissa, joten ne eivät ole voineet määritellä hänen todellista luonnettansa kanssaihmisenämme. Tuollaiset tosiseikat eivät puhu puolestaan, vaikka niin sanotaan; ne ovat tulkinta-asioita. Irlantia nujertaessaan kirjoitti Cromwell Droghedan varusväen teurastuksen jälkeen parlamentin puhemiehelle: "Kielsin säästämästä kaupungissa ketään aseellista, ja luullakseni hukkui sinä yönä miekkaan noin 2,000 henkeä. Upseereita ja sotamiehiä pakeni sillan yli toiseen osaan kaupunkia, jolloin satakunta heistä otti haltuunsa Pyhän Pietarin kirkontornin; nämä kieltäysivät tarjotusta armosta, jonkatähden annoin sytyttää tuleen tornin. – Olen vakuutettu siitä, että tämä on Jumalan vanhurskas tuomio noille raakimuksille, jotka ovat tahranneet kätensä niin runsaaseen viattomaan vereen." Elävästi luottaenko siihen, että hän oli taivaan valitsema ja valaisema tuomari, Cromwell teurastutti varusväen, vai tekeysikö hän vain kostonhimonsa peittelemiseksi tuollaiseen uskoon? On epäiltävää, tokko Droghedassa silloin oli enää ainoatakaan soturia, joka oli voinut ottaa osaa niinsanottuihin verilöylyihin v. 1641; unohtiko Cromwell tämän seikan tulistuksissaan, vai luuliko hän toisin vielä jälkeenpäin? Mistä armosta nuo elävältä poltetut kieltäysivät, se on tunnettua silloisesta sodankäynnistä; se armo suotiin pyytämättä joka tilaisuudessa, hakkaamalla maahan kaikki, jotka taistelujen jälkeen saatiin kiinni, ja pistämällä ruumiitten päät seipäisiin. Mutta tarkoittaakokaan hän mitään ulkokultaisuutta tarjouksensa mainitsemisella, vai pitääkö luonnollisena, että muuta armoa ei voitu "kapinallisille" ja pyhän asian vihollisille ajatella? Cromwellin esiintyminen on eri lailla seliteltävää, riippuen tulkitsijan ennakkoluuloista ja ainehistosta.

Niinpä ovat jotkut arvostelijat sanoneet Scottin Cromwellia epätodelliseksi ja "melodramaattiseksi". Miehestä saadulle yleiselle käsitykselle on varmaankin pahimpia kompastuskiviä romaanin loppuratkaisu, jolloin Cromwell keveästi peruuttaa edellisenä yönä antamansa pikaiset kuolemantuomiot; saattaakin arvella, että tekijä vain tahtoi nopeasti johtaa romaaninsa onnelliseen päätökseen, saatuansa sille kylliksi kokoa. Mutta Cromwellin oma taloudenhoitaja on antanut isännästään seuraavan todistuksen: "tavattoman tulinen mielenlaatu, mutta voimakkaan siveellisen hillinnän alainen, ja sääliväinen hentomielisyyteen asti!" Kenties ei Cromwell "Woodstockissa" ole sama kuin tosielämässä, mutta meillä ei hänestä ole vakuuttavampaakaan kuvaa kuin Scottin luonnostelu hänen pääpiirteistään. Se tuntuu tasapuoliselta, se selittää puritanien ajatusmaailmaa, kuten kiihkomielisyyttä, josta kuninkaan mestaus ja monet muut tarpeettomat verityöt olivat ihmetyttävinä ilmaisuina, suuren uskonnollisen ja yhteiskunnallisen tehtävän herättämää itseluottamusta ja heidän toimissaan samalla nähtyä maailmallista järkevyyttä. Cromwellin epäämätön teeskentelytaito, jota ilmenee esim. 8. luvun erinomaisessa henkilöllisessä piirroksessa, ei romaanissa saa suurta painoa arvattavasti senkään vuoksi, että puritanien joukossa tavattua ulkokultaisuutta jo vasiten edustaa Tomkins; sellaiset uskomattomat seikat taasen, kuin on edellämainitussa luvussa C: n salaisten suunnitelmien paljastuminen tuntemattomalle ja epäiltävälle miehelle, eivät kuulu luonnekuvaukseen, vaan juonen hätäkeinoihin.

Tasapuoliselta tuntuu myös Kaarlo II: n kuvailu, – miehen, jota varmasti on liiaksi mustattu toiselta taholta kuten hänen suurta vastustajaansa toiselta. Hänen kevytmielisyyteensä on tosin kohdistettu paljon huomiota romaanissakin, mutta monet muut piirteet vaikuttavat sovittavasti ja ovat todenmukaisia. Erästä "kavalierien" eli kuningaspuoluelaisten ryhmää edustaa Wildrake niinikään kaunistelemattomasti, joskin hän muutoin tuntuu paikotellen liioitellulta, pastori Holdenough on oiva presbyteriläinen hengenmies, j.n.e. Mennyttä aikaa esittää vanha ritari Lee, jotta lukijalle selviää, mitä yhteiskunnallisia muutoksia maassa oli tapahtunut Elisabetin kaudesta kansalaissotaan asti. Hän tuntuu kuitenkin saaneen liian suuren sijan ympäristöönsä verraten, monista mielenkiintoisista piirteistään huolimatta – varsinkin kun Scottin rakastavainen pari tavallisuuden mukaan on jokseenkin merkityksetön. Tekijä itse katsoo hänet päähenkilökseen, kuten näkyy romaanin toisesta nimestä: "Kuninkaan mies"; mutta tämän kuten monen muun hänen romaaninsa rakenteessa on sekin vika, että teos lopultakin jää ilman varsinaista kokoavaa päähenkilöä ja useat esiintyjät yhtaikaa tunkevat siihen asemaan, syrjäisimmistäkin alkaen. Näin ollen ei vanhan ritarin osuus tunnu sopusuhtaiselta, kun hän verrattain vähän vaikuttaa toiminnan kulkuun. Aivan oikeaan osattu muuten on hänen kiintymyksensä Shakespeareen, joka maan sivistyneen säädyn jumaloimana oltuaan joutui varjoon seuraavan sukupolven mullistuksissa, kunnes hänet S.T. Coleridge jälleen nosti esiin 1700-luvun lopussa. Kieltämätöntä on, että erityisten edustajien sovittaminen kullekin yhteiskuntaryhmälle ja aatevirtaukselle häiritsee teoksen luontevuutta ja saa sen näyttämäänkin hieman haaveelliselta; mutta historiallinen merkitys siitä kyllä saa lisää tehoa.

"Woodstock" otettiin ilmestyessään vastaan suurella suosiolla, ja sen suomentamisella on tähän sarjaan saatu eheäksi se käsittely, jonka Scott on kolmessa romaanissa omistanut mitä tärkeimmälle Englannin historian vuosisatajaksolle. Likeisimmin liittyy hänen tuotannossaan "Woodstockiin" sitte muuan varhaisempi romaani, "Hautapatsaiden parantaja" (Old Mortality); v: sta 1679 alkaen se kuvailee Skotlannin puritanien onnetonta kapinaa sitä uskonnollista vainoa vastaan, jonka johdosta Stuartit ainiaaksi menettivät kuninkuutensa. Tekijän elämänvaiheista ja – työstä on mainittu muutamin sanoin "Kenilworth" – suomennoksen alkulauseessa.

Suomentaja.

1. LUKU.
HÄIRIÖ KIRKOSSA

Woodstockin kauppalassa on sievä pitäjänkirkko. Niin olen ainakin kuullut, sillä minä en ole sitä koskaan nähnyt. Paikkakunnalla käydessäni oli minulla nimittäin hädin aikaa silmäillä Blenheimin1 uhkeutta, sen maalattuja suojamia ja seinäverhoisia kammioita, määrähetkellä ehtiäkseni käräjätaloon päivälliselle, syväoppisen tuomari-ystäväni vieraana; sellaisissa tilanteissa tuottaa itselleen suurta haittaa, jos antaa uteliaisuutensa häiritä täsmällisyyttään. Toimitin kirkon kyllä kuvatuksi itselleni tarkoin, tätä teosta ajatellen; mutta minulla on jonkun verran syytä epäillä, tokko avustajanikaan oli koskaan omin silmin nähnyt sen sisäpuolta. Tyydyn senvuoksi sanomaan, että se on nyt sievä rakennus, enimmältä osaltaan uusittu neljä- tai viisikymmentä vuotta takaperin, vaikka siinä on vielä säilynyt muutamia vanhan messukappelin holvikaaria, jonka väitetään olleen Juhana-kuninkaan rakennuttama. Tätä vanhempaa osaa koskee kertomukseni.

Eräänä aamuna syyskuun lopulla tai lokakuun alussa vuonna 1651 keräytyi melkoinen kuulijakunta vanhaan messukappeliin; päivä oli omistettu juhlalliseen kiitosjumalanpalvelukseen Worcesterin ratkaisevan voiton johdosta.2 Sekä kirkon tila että sanankuulijain laatu kuvastivat kansalaissodan riehuntaa ja ajan erikoista henkeä. Pyhässä rakennuksessa näkyi monia rapistumisen merkkejä. Polttamalla kirjaillut ikkunaruudut oli kuvainpalvelukseen kuuluvina survottu sirpaleiksi peitsillä ja musketeilla. Saarnastuolin puuleikkauksia oli viileskelty ja kaksi kauneilla veistoksilla koristeltua tammiseinuketta tärvelty samasta ytimekkäästä ja vääjäämättömästä syystä. Korkea alttari oli siirretty muuanne ja sitä ympäröinyt kullattu aidake murrettu pois. Useita hautakuvia oli kolhittuina siroiteltu pitkin kirkkoa.

pois temmattuina seinäkomeroistaan: se palkka urhon, viisaan, ansioistaan!

Syystuuli vihelteli tyhjissä kuorikäytävissä, joissa järeästi nyrhityt saitat ja lavat samoin kuin hajalliset suuteetkin ja poljetut pahnat näyttivät osoittavan, että temppeliä oli jossakin äskeisessä hätätilassa käytetty ratsujoukon majoitukseen.

Loistoansa oli menettänyt kirkkoväkikin. Rauhallisina aikoina vakiintuneista vanhoista sanankuulijoista ei nyt näkynyt ainoatakaan veistosreunaisilla parvekkeillaan kädet otsalla tyynnyttämässä mieltänsä rukoukseen siinä, missä heidän isänsä olivat rukoilleet samanlaiseen hartaudenharjoitukseen tulleina. Perintötilallisen ja pienviljelijän katseet etsivät turhaan Ditchleyn vanhan herran Henry Leen kookasta vartta, nähdäkseen hänen astelevan pitkin kuorikäytäviä nauhakoristeiseen levättänsä verhoutuneena, parta ja viikset huolellisesti tasailtuina, saattolaisenaan uskollinen kahlekoira, joka oli aikomaan pelastanut isäntänsä valppaudellaan ja säännöllisesti seurasi häntä kirkkoon. Bevisiin tosiaan soveltui sananlasku, jonka mukaan "se on hyvä koira, joka käy kirkossa"; joskus se vain joutui kiusaukseen luritella sävelten sekaan, mutta käyttäysi muutoin yhtä säädyllisesti kuin yksikään seurakunnan jäsen ja palasi kotiin kenties yhtä suurta mielenylennystä saaneena kuin useimmat kuulijat. Turhaanpa myös Woodstockin naisväki vaani nähdäkseen jalosukuisten nuorten cavalierien ruusukkeisia viittoja, kiliseviä kannuksia, viillesaappaita ja korkeita töyhtöjä, niinkuin olivat tottuneet näkemään näiden teikarien liikkuessa kaduilla ja kirkkomaalla huolettoman rentoina ryhdiltään – jollainen esiintyminen kenties oikeastaan ilmaisee liiallista itseluottamusta, mutta kuitenkin näyttää sorealta, kun siihen yhtyy hyväntuulisuutta ja kohteliaisuutta. Ja entä vanhat kunnon rouvat valkoisissa hipeissään ja mustissa samettihameissaan, ja heidän tyttärensä, "lähisilmäin polttopisteet" – missä olivat nyt he kaikki, jotka kirkkoon astuessaan käänsivät puoleensa miesten ajatuksia taivaallisista asioista? "Mutta, voi, Alice Lee – niin suloinen, niin säveä, niin alentuvainen viehkeydessäsi", jatkaa muuan ajan muisteloiden piirtäjä, jonka käsikirjoituksesta olemme ottaneet selon, – "miksi pitääkin kertomukseni kääntyä sinun vastoinkäymisiisi? ja miksei mieluummin niihin päiviin, jolloin sinä vain heposikin selästä laskeutuessasi kiinnitit katseita kuin olisi enkeli tullut alas ja herätit siunauksia niinkuin olisi taivaan lähetti tuonut hyviä sanomia? Et ollut sinä mikään joutilaan haaveksijan mielikuva – mikään ristiriitaisilla täydellisyyksillä somisteltu luomus; ansiosi saivat minut rakastamaan sinua suuresti – ja mitä vikoihisi tulee, niin ne esiintyivät hyvien ominaisuuksiesi ohella niin sopivasti, että ne luullakseni saivat minut rakastamaan sinua sitä enemmän."' Leen perhekunnan mukana oli Juhana-kuninkaan messukappelista haipunut toisiakin jalosyntyisiä ja suvultansa suuria – Freemantlet, Winklecombet, Drycottit ja monet muut, sillä Oxfordin tornien3 yli puhaltava tuuli oli epäsuotuisa puritanisuuden kasvulle, joka menestyi yleisemmin naapuri-kreivikunnissa. Sanankuulijain joukossa oli kuitenkin muutamia, jotka vaateparreltaan ja esiintymiseltään näyttivät huomattavilta maalaisherrasmiehiltä, ja myöskin oli saapuvilla moniaita Woodstockin kauppalan arvohenkilöitä, etupäässä aseseppiä ja hansikkaantekijöitä, jotka taitavasti muovaamalla terästä tai nahkaa olivat nousseet mukavaan toimeentuloon. Näillä merkkimiehillä oli yllään pitkä musta kauhtana, tiukasti punottu kiinni kaulasta, ja vyössään puukon tai säilän asemasta raamattu ja muistikirja, niinkuin rauhallisilla kansalaisilla ainakin. Tätä kunnioitettavaa, mutta vähälukuisinta kuulijakunnan ryhmää edustivat sellaiset säädylliset henkilöt, jotka olivat omaksuneet presbyterisen4 opinkäsityksen, luopuen Englannin kirkonmenoista ja pappisvallasta, ollakseen kunnianarvoisan Nehemia Holdenoughin ohjattavina, joka oli kuuluisa saarnalahjojensa ehtymättömyydestä ja voimakkuudesta. Näiden vakavien kauppalanvanhimpain seurassa istuivat heidän kelpo emäntänsä vanuttamattomassa verassa ja poimukauluksissa niinkuin muotokuvat, joilla maalausluetteloissa on nimityksenä "Pormestarin vaimo", ja heidän sievät tyttärensä, joiden harrastus Chaucerin lääkärin5 tavoin ei aina kohdistunut raamattuun, sillä milloin vilkaisukin vältti arvoisan äidin valppauden olivat he itse tarkkaamattomia ja muille tarkkaamattomuuden aiheena. Mutta paitsi tätä vallasväkeä oli kirkossa suuri joukko alempisäätyisiä, toiset uteliaisuuttaan tulleina, mutta monetkin siistiytymättömiä käsityöläisiä, jotka sen ajan jumaluusopillisten väittelyjen sekaannuttamina kuuluivat niin moneen eri lahkoon kuin sateenkaaressa on värejä. Kun näiden oppineiden teebalaisten6 itsekylläisyys tarkoin vastasi heidän tietämättömyyttänsä, oli jälkimäinen täydellinen ja edellinen rajaton. Heidän käyttäytymisensä kirkossa oli kaikkea muuta kuin kunnioittavaa tai ylentävää. Useimmat heistä tekeysivät raakamaisen ylenkatseellisiksi kaikkea kohtaan, mitä vain pidettiin pyhänä ihmiskäsityksen mukaan – kirkko oli näille ihmisille pelkkä tornitalo, pappi tavallinen mies, säädetyt menot kuivaa silppua ja vesivelliä, jollaisesta ei ollut pyhäin henkevystyneeseen suuhun pantavaksi, ja rukous taivaan puhuttelua, johon kukin yhtyi tai oli yhtymättä, miten katsoi peräti arvosteluhaluisen harkintansa mukaan soveliaaksi.

Tämän ryhmän vanhemmat istuivat tai lojuivat penkeillä, korkea huippuhattu painettuna syvään ankaralle ja rypistyneelle otsalle, odotellen presbyteriläistä pastoria niinkuin karjakoirat kyyröttelevät mykkinä varroten sonnia, joka aiotaan tuoda paaluun. Jotkut nuoremmat päästivät harhakäsityksensä rohkeammin valtoimiksi; he katselivat ympärilleen naisiin, haukottelivat, köhivät ja supattivat, söivät omenia ja rouskuttelivat pähkinöitä niinkuin teatterin ylärivillä ennen kappaleen alkua.

Näiden kaikkien lisäksi kuului kirkkoväkeen joitakuita sotureita, joista muutamilla oli asunaan rintahaarniska ja teräslakki, toisilla nahkakölteri ja toisilla punainen takki. Patruunatasku uumilleen vyötettynä seisoksivat he peitsiinsä ja musketteihinsa nojaten. Heilläkin oli omituiset väitelmänsä mitä vaikeimmista opinkohdista, ja hengellisen hurmion oikut yhtyivät heissä mitä horjumattomimpaan sotaiseen urheuteen ja päättäväisyyteen. Woodstockin porvarit silmäilivät näitä aseellisia pyhiä hyvinkin pelokkaasti, sillä vaikka rosvoilu ja julmuus eivät heitä usein tahranneet, oli heillä ehdoton valta molempiin käytettävissään, ja rauhallisilla kansalaisilla ei ollut muuta valinnan varaa kuin nöyristyminen kaikkeen, mitä heidän taistelevien ohjaajainsa huonosti hallittu ja haltioituva kuvittelu saattoi keksiä.

Sitte kun pastori Holdenoughia oli jonkun aikaa varrottu, ilmestyi tämä esille kappelin kuorikäytäviä pitkin, ei ryhdiltään verkallisena ja arvokkaana niinkuin vanhalla kirkkoherralla oli ollut tapana hoitaa messupaidan merkitystä, vaan hätäisin askelin kuten mies, joka saapuu määrähetkestään myöhästyneenä ja touhuaa käyttämään aikaansa parhaiten. Hän oli pitkä, laiha mies, hipiältään kuin paahtunut, ja silmien eloisuus ilmaisi hieman tuittupäistä luonnonlaatua. Hänen vaatetuksensa oli ruskea, ei musta, ja muiden pukineittensa päällä hän käytti Kalvinin kunniaksi sinistä geneveläistä kauhtanaa, joka valui taaksepäin hartioilta hänen rientäessään saarnastuoliin. Harmaantuneet hiukset oli leikattu niin lyhyiksi kuin keritsimillä kävi laatuun, ja niitä peitti musta silkkinen patalakki, joka painui niin tiukasti päähän, että molemmat korvat ulkonivat sen alta kuin aiottuina kahvoiksi koko miehen nostamiseen. Lisäksi oli arvoisalla Herran palvelijalla silmälasit ja pitkä harmaa pujoparta, ja kädessään hän kantoi pientä hopeahakaista taskuraamattua. Saarnastuolin juurelle päästyään hän pysähtyi toviksi hengähtämään ja alkoi sitte nousta portaita kaksi askelmaa kerrallaan.

Mutta hänen kulkunsa pidätti voimakas käsi, joka tarttui hänen kauhtanaansa. Häiritsijä oli tullut soturien ryhmästä. Hän oli vanttera keskimittainen mies, nopeakatseinen ja kasvoiltaan kylläkin jokapäiväinen, mutta näiden ilme kiinnitti huomiota. Asu ei ollut aivan sotilaallinen, mutta muistutti sitä kuitenkin. Väljät polvihousut olivat vasikannahkaiset, ja kupeella riippui peloittavan pitkä lyömämiekka, jonka vastineena oli toisella kyljellä väkipuukko. Sahvianivyöhön oli lisäksi pistetty pistoolipari.

Velvollisuudestaan ehkäisty pappi pyörähti päin pidättäjäänsä ja tiedusti äkeästi tämän tarkoitusta.

"Ystävä", virkkoi tunkeilija, "onko aikomuksenasi selittää Sanaa näille hyville ihmisille?"

"On vainkin", vastasi pastori, "ja se on ehdoton velvollisuuteni. Voi minua, ellen saarnaa evankeliumia. Minä pyydän, ystävä, älä minua työssäni – "

"Ei", keskeytti sotaisen näköinen mies, "minä olen itse halullinen opettamaan. Luovu siis sinä, taikka jos neuvoani noudatat, niin jää hedelmöittymään noiden hanhenpoikasten seurassa, joille minä piammiten ripoittelen lohdullisen opin mureneita."

"Tee tilaa, sinä paholaisen sikiö", tiuskasi pappi kiukustuen. "Pidä kunniassa säätyäni – vaatetustani."

"En näe sen enempää kunnioitettavaa kauhtanasi kuosissa tai siihen käytetyssä kankaassa", intti toinen, "kuin sinä näit piispan kuoriviitassa – se oli musta ja valkoinen, sinä kuljet ruskeassa ja sinisessä. Nukkuvia koiria koko teidän parvenne, makailevia, unteloita – laumaansa nälkiinnyttäviä paimenia, jotka eivät tahdo sitä kaita, kukin harrastaen omia pyyteitään – hm."

Tällaiset säädyttömät kohtaukset olivat siihen aikaan niin tavallisia, ettei kukaan ajatellut asiaan puuttumista. Seurakunta katseli äänettömänä, säätyhenkilöt pahoilla mielin ja alhaisemmasta yleisöstä toiset nauraen ja toiset puoltaen soturia tai pappia, miten mieluisammalta tuntui. Sillävälin kävi reutominen kiivaammaksi, ja mr. Holdenough huusi apua.

"Woodstockin herra pormestari", huudahti hän, "tahdotko sinä olla niitä pahoja lain palvelijoita, jotka miekkaa hukkaan kantavat? – Kansalaiset, ettekö auta pastorianne? – Arvoisat neuvosmiehet, aiotteko nähdä tämän nahkanuttuisen Belialin pojan kuristavan minut saarnastuolin portailla? – Mutta katso, minä tahdon hänet lannistaa ja heittää hänen paulansa päältäni."

Puhuessaan Holdenough rynnisti ylös portaita, tarttuen lujasti kaidepuihin. Hänen kiusaajansa piteli kiinni kauhtanan liepeestä, ja kaulus oli tukehduttaa hengenmiehen, kunnes tämä viime sanansa ähkäistessään ketterästi vetäisi auki kaulasolmun. Vaatekappale myötäsi äkkiä, soturi tuiskahti selälleen alas portaita, ja vapautunut sielunpaimen säntäsi saarnastuoliin, alkaen veisata voitonvirttä vastustajansa häviön johdosta. Mutta hänen riemuitsemistansa tärveli suuri hälinä kirkossa, ja vaikka hän ja uskollinen lukkari pitkittivät ilohymnin veisuuta, heidän äänensä kuuluivat vain puuskittain niinkuin kuikan uikutus myrskyssä.

Metelin syy oli seuraava: Kauppalan vanhin oli kiihkeä presbyteriläinen ja katseli soturin julkeutta suuresti pahastuneena heti alusta asti, vaikka hän epäröitsi puuttua tekemisiin aseellisen miehen kanssa tämän rehennellessä jalkeilla ja vastarintaan pystyvänä. Mutta tuskin näki esivallan edustaja vapaakirkollisuuden sankarin sätkivän selällään, hengenmiehen geneveläinen kauhtana käsissään liehumassa, kun hän ryntäsi esiin huudahtaen, että tuollaista röyhkeyttä ei käynyt sietäminen, ja käski oikeudenpalvelijain siepata talteensa makaavan rauhanrikkojan. Vihansa suurellisuudessa julisti hän samalla: "Minä kytketän vaikka kaikki punatakit – tyrmään toimitan hänet, vaikka hän olisi Noll7 Cromwell itse!"

Arvoisan pormestarin suuttumus oli päässyt voitolle hänen järjestään, kun hän lausui tämän epäaikaisen kerskauksen, sillä kolme soturia, jotka olivat tähän asti seisseet liikkumattomina kuin patsaat, eteni kukin pari askelta, siten asettuen järjestyksenvalvojien ja jaloilleen kömpivän soturin väliin. Sitte he yhtaikaa pysähtyivät lepoasentoon silloisen harjoituskaavan mukaan, ja heidän musketinperänsä kolahtivat kirkon kivipermantoon tuuman päässä herra pormestarin luuvaloisista varpaista. Tarmokas virkamies, jonka yritys järjestyksen palauttamiseksi tuli siten ehkäistyksi, loi silmäyksen kannattajiinsa, mutta se riitti näyttämään hänelle, että voima ei ollut hänen puolellaan. Kaikki olivat hätkähtäneet taaksepäin, kuullessaan raudan ja kiven kolkon kalskeen. Hänen oli pakko alentua kehoitteluun.

"Mitä te tarkoitatte, hyvät herrat?" hän sanoi. "Onko säädyllisten ja Jumalaa pelkääväisten soturien tapaista, jotka ovat maamme hyväksi saaneet aikaan ennen kuulumattomia urotöitä, rähistä ja mellastaa kirkossa taikka puoltaa, avittaa ja rohkaista julkeata miestä, joka on juhlallisena kiitoshetkenä sulkenut papin hänen omasta saarnastuolistaan?"

"Meillä ei ole mitään tekemistä kirkkosi kanssa, kuten sitä nimität", sanoi mies, joka kypärinsä etureunaan kiinnitetystä pienestä sulasta päättäen oli joukkueen korpraali. "Me emme käsitä, mikseivät lahjakkaat miehet saisi antaa äänensä kuulua näissä taikauskon linnoituksissa, yhtä hyvin kuin entisen ajan mustamekot ja nykyiset kauhtanankäyttäjät. Niinpä tempaammekin tuon presbyteriläis-Jaakon alas puisesta vahtikopistaan, jotta oma vartijamme pääsee vuorolleen. Nouskoon hän sinne, huutakoon kovaa, älköönkä säästelkö." "Ei, arvoisat herrat", arveli pormestari, "jos sellainen on aikeenne, niin ei meillä ole keinoja vastustaaksemme teitä, koska olemme rauhallisia ja hiljaisia miehiä, niinkuin näette. Mutta antakaa minun ensin puhua arvoisan pastori Nehemia Holdenoughin kanssa, suostuttaakseni hänet toistaiseksi luovuttamaan paikkansa ilman enempää pahennusta."

Rauhaarakentava kauppalanvanhin keskeytti sitte Holdenoughin ja lukkarin veisailun, pyytäen molempia peräytymään, koska muutoin varmasti syntyisi tappelu.

"Tappeluko!" vastasi presbyteriläinen pappi halveksivasti. "Ei ole pelkoa tappelusta miesten keskuudessa, jotka eivät uskalla nousta todistamaan tätä julkista kirkon häväistystä ja häikäilemätöntä kerettiläisyyden ilmaisua vastaan. Olisivatko banburyläiset naapurinne sietäneet tällaista loukkausta?"

"No, no, pastori Holdenough", tyynnytteli pormestari, "älkää panko meitä kapinoimaan ja huutamaan väkeä tarttumaan nuijiinsa. Sanon teille vieläkin, että me emme ole sodan tai verenvuodatuksen ystäviä."

"Ette tosiaankaan saa nähdyksi enempää verta kuin neulankärki saattaa riipaista", vastasi saarnamies ylenkatseellisesti. "Te Woodstockin räätälit! – sillä mitä on hansikkaantekijä muuta kuin kilinnahkaa muokkaava räätäli? – minä hylkään teidät heikkoja sydämiänne ja hervottomia käsiänne halveksien ja etsin itselleni muualta lauman, joka ei pakene paimenensa luota ensimäisen villiaasin rääkynästä, sen tullessa suuresta erämaasta."

Niin sanoen läksi närkästynyt hengenmies saarnastuolistaan, pudisti tomun kengistään ja poistui kirkosta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, vaikka joutuisuudella nyt oli toinen peruste. Pahoilla mielin näkivät porvarit hänen menevän, eivätkä he voineet olla tuntematta jotain katumuksen tapaista ikäänkuin tajuten, että he eivät esittäneet maailman miehuullisinta osaa. Pormestari itse ja useat muut läksivät kirkosta saattamaan ja lepyttämään häntä.

Vastikään kukistunut, mutta nyt voitollinen vapaakirkollinen puhuja nousi muitta mutkitta saarnastuoliin, veti raamatun taskustaan ja valitsi tekstinsä viidennestäviidettä psalmista: "Vyötä miekkasi vyölles, sinä sankari, kunniasi ja kirkkautesi! Menestyköön kunnias." Tästä aiheesta hän alotti tuollaisen siilien aikaan tavallisen innokkaan puheen, jollaisessa oltiin totuttu vääntelemään ja mielivaltaisesti tulkitsemaan raamatun kieltä, sovelluttamalla sitä vereksiin tapauksiin. David-kuninkaaseen kirjaimellisesti kohdistuvat sanat, joilla yleisemmässä merkityksessä tarkoitettiin Messiaan tuloa, olivat tämän sotilaallisen puhujan mielestä parhaiten omistettavia Oliver Cromwellille, sen vastasyntyneen tasavallan voitokkaalle kenraalille, joka ei ollut koskaan tuleva täysikäiseksi. "Vyötä miekkasi vyöllesi" huudahti saarnaaja pontevasti; "ja eikö se ollutkin niin naseva säilä kuin on milloinkaan riippunut rintahaarniskasta tai kalahdellut terässatulaa vasten? Niin, te heristätte nyt korvianne, te Woodstockin asesepät, ikäänkuin pitäisi teidän jotakin tietää kunnon lyömämiekasta. Mutta teköhän sen taoitte? – jäähdytettiinkö teräs Rosamondin kaivon vedellä, tai siunasiko Godstow'n vanha peijaripappi kalvan? Arvatenkin tahtoisitte uskottaa meille, että te muovasitte ja hitsasitte, hioitte ja kiilloititte sen, ja kuitenkaan ei se ole woodstockilaista pajaa nähnytkään! Teillä oli kaikilla yltäkyllin puuhaa takoessanne puukkoja Oxfordin laiskoille mustamekoille, möhömahaisille papeille, joiden silmät olivat niin ummessa ihraisuudesta, että ne eivät nähneet Perikatoa ennen kuin se kouraisi heitä kurkusta. Mutta minä voin sanoa teille, missä se miekka taottiin ja karaistiin ja hitsattiin ja hiottiin ja kiilloitettiin. Kun te olitte, niinkuin jo sanoin, takomassa puukkoja väärille papeille ja tikareita irstaille lempo-minut-periköön-kavaliereille Englannin kansan kurkkujen leikkaamiseksi, niin se taottiinkin Marstonin laajalla nummella, missä iskuja annettiin vinhemmin kuin on ikinä moukari alasimeen moikunut – ja se karaistiin Nasebyssa kavalierien parhaassa veressä – ja se hitsattiin Irlannissa Droghedan muureja vasten – ja se hiottiin skotlantilaisilla hengillä Dunbarin luona – ja nyt äskettäin se kiilloitettiin Worcesterissa, kunnes se loistaakin kirkkaana kuin aurinko keskitaivaalla, eikä ole Englannissa valoa, joka voi sitä lähennelläkään."

Seurakunnan sotilaallisesta osasta nousi hyväksyvä sorina, joka brittiläisen alihuoneen "kuulkaa, kuulkaa" – kehoituksia muistuttaen oli tarkoitettu koroittamaan puhujan innostusta kuulijakunnan myötätunnon ilmaisemisella.

"Ja sitten", alotti taas saarnaaja sitä tarmokkaammin, kun huomasi kuulijakunnan ottavan osaa tunteisiinsa, "mitä sanookaan teksti? Menestyköön kunnias – älä pysähdy – älä anna seisahduskäskyä – älä laskeudu satulasta – aja hajoitettuja pakolaisia takaa – toitota torvella – älä luritusta tai liverrystä, vaan sotakutsun törähdys – toitota, saapastaudu ja satuloitse – ratsaille ja matkaan – rynnätkää! Seuratkaa nuorta Miestä – mitä me hänestä säälisimme? Surmatkaa, vallatkaa, hävittäkää, jakakaa saalis! Siunattu olet sinä, Oliver, kunniasi puolesta – sinun asiasi on selkeä, kutsumuksesi on epäilemätön – milloinkaan ei tappio ole lähestynyt sinun johtosauvaasi eikä vaurio lippuasi tavoittanut. Menestyköön kunnias, sinä Englannin soturien uljahin! eteenpäin, Jumalan sankarien valittu johtaja! sonnusta päättäväisyytes kupeet ja ole vakaa korkean kutsumuksesi vaatimuksille!"

Taaskin kaikui vanhan messukappelin kaariholveista kumea ja tuima kohu, joka soi hänelle hetkiseksi lepoa. Sitte kuulivat Woodstockin asukkaat huolestuen, että hän käänsi kaunopuheisuutensa vuon toiseen uomaan.

"Mutta minkätähden, te Woodstockin asujamet, puhunkaan tätä teille, jotka ette omaksu mitään osuutta Davidistamme, mitään harrastusta Englannin Jessen-poikaan? Te jotka taistelitte voimienne mukaan (ja ne eivät olleet järin kehuttavia) Mies-vainajan puolesta, – vanhan verenhimoisen paavilaisen Sir Jacob Astonin johtamina – ettekö te parhaillaan vehkeile taikka ole valmiita vehkeilemään nuoren Miehen palauttamiseksi, joksi sitä sanotte, tapetun hirmuhallitsijan saastaisen pojan – pakolaisen, jota nyt Englannin uskolliset miehet ajavat, tavoittaakseen ja tappaakseen hänet? 'Minkätähden kääntäisi teidän ratsastajanne hevosensa pään meidän tahollemme?' sanotte te sydämessänne; 'me emme häntä halua. Jos saamme auttaa itseämme, niin mieluummin heittäymme rypemään yksinvallan liejussa sen imisän kanssa, joka vastikään pestiin. 'Kuulkaas, Woodstockin miehet, minäpä kysyn teiltä, ja vastatkaa te minulle. Himoatteko te yhä Godstow'n munkkien lihapatoja? ja te vastaatte: emme. Mutta mistä muusta syystä kuin että padat ovat halkeimilla ja rikki ja että on sammuksissa tuli, jolla uuninne kuumeni? Ja taaskin minä kysyn: juotteko te yhä sievän Rosamondin haureuksien kaivosta? Te sanotte siihen: emme. Mutta minkätähden? – "

Ennen kuin puhuja ehti täydentää kysymyksensä omalla tavallaan, hänet yllätti seuraava vastaus, jonka varsin ytimekkäästi lausui muuan seurakuntalainen: "Sentähden että sinä ja sinun kaltaisesi eivät ole jättäneet meille konjakkia sen höysteeksi."

Kaikki katseet kääntyivät julkeaan puhujaan, joka seisoi paksun ja jyhkeän saksilaisen pilarin vieressä, itse hiukan samankaltaisena, sillä hän oli lyhytkasvuinen, mutta hyvin vanttera, tanakka ja leveä miehen pätykkä. Hän nojasi pitkään metsänvartijan sauvaan ja käytti ihokasta, joka nyt oli tosin pahasti tahriutunut ja haalistunut, mutta oli aikoinaan ollut vihreätä Lincolnin verkaa ja vielä osoitti jälkiä nauhakoristeista. Miehen sävy oli huolettoman ja hyväntuulisen uskalias, ja vaikka soturien läsnäolo tuntui pidäkkeeltä, eivät muutamat porvarit voineet olla huudahtamatta: "hyvin sanottu, hauska Joceline!"

"Hauskaksi Jocelineksikö häntä nimitätte?" pitkitti saarnaaja osoittamatta hämiä tai pahastusta keskeytyksestä. "Minäpä teen hänestä rauskan Jocelinen, jos hän toistamiseen puuttuu puheeseeni. Teidän puistonkaitsijoitanne kaiketi, jotka eivät voi koskaan unohtaa, että heillä on ollut C.R.8 hihakilvissään ja metsästystorvissaan, niinkuin koiralla on herransa nimi kaulahihnassaan – kaunis tunnus kristityille ihmisille! Mutta alhainen luontokappale on paremmalla puolella – elukka kantaa omaa turkkiaan ja viheliäinen orja isäntänsä takkia. Olen jo ennenkin nähnyt tuollaisen heilakan heilumassa narun jatkona. – Missä minä olinkaan? Niin, moittimassa teitä verukkelehtimisestanne, Woodstockin miehet. – Niin, olitte te sanoneet luopuneenne paavilaisuudesta, ja te olette erkaantuneet kirkkoruhtinaitten vallasta, ja sitte te pyyhitte partaanne niinkuin fariseukset ainakin – ja kuka muka niin innokkaasti puoItaisikaan uskonnon puhtautta kuin te! Mutta minä sanon teille, että te olette vain niinkuin Jehu, Nimshin poika, joka kukisti Baalin temppelin, vaan ei kuitenkaan erinnyt Jerobeamin pojista. Ihan samaten tekään ette syö kalaa perjantaisin sokaistuneiden paavilaisten mukana ettekä hakkeluspiirakoita joulukuun viidentenäkolmatta niinkuin piispalaiskuhnurit; mutta mesiviiniheraa te ahmitte vuoden jokaisena ehtoona silmittömän presbyteriläisen opastajanne kanssa, ja pahaa puhutte arvohenkilöistä ja herjaatte kansanvaltaa; ja te ylvästelette Woodstockin uhkeasta puistosta ja sanotte: 'Eikö sitä aidattu ensimäiseksi Englannissa ja juuri Henrikin toimesta, sen Wilhelmin pojan, jota Valloittajaksi sanotaan?' Ja teillä on siellä ruhtinaallinen huvitalo, jota sanotte Kuninkaalliseksi Palatsihuvilaksi; ja tammi on teillä, jota nimitätte Kuninkaan tammeksi; ja te varastatte ja syötte puiston riistaa ja sanotte: 'Tämä on kuninkaan riistaa, huuhtokaamme se alas maljalla kuninkaan terveydeksi – parempi on sen joutua meidän ruuaksemme kuin noiden keropäiden tasavaltalaisheittiöiden.' Mutta kuulkaa minua, ja ottakaa opiksenne. Näiden seikkojen takia me joudumme kiistasille teidän kanssanne. Ja meidän nimemme on oleva tykinlaukaus, jonka tieltä teidän ajanvietoksi ihastelemanne palatsihuvila luhistuu raunioiksi; ja me olemme kuin kiila halkomassa Kuninkaan tammen polttopuiksi, joilla kuumennetaan leipurin uunia; ja me kaadamme teidän puistonne aidat ja ammumme hirvenne ja syömme ne itse, jättämättä teille mitään osaa – luitakaan kaluttaviksi. Ette saa kymmenen pennyn veitseen vartta niiden sarvista ettekä leikatuksi housuparia niiden taljoista, niin veitsiseppiä ja hansikkaantekijöitä kuin olettekin joka sorkka; ettekä te myöskään saa mitään lohdutusta taikka kannatusta köyhäksi ryöstetyltä kavaltajalta Henry Leeltä, joka sanoi itseänsä Woodstockin ylimetsänhoitajaksi, sen paremmin kuin keltään hänen puoluelaiseltansakaan, sillä tänne ovat tulossa ne, joilla on oleva nimenä Maher-shalalhash-baz, koska hän saaliiseen kiinni joutuisasti karkaa."

Tähän päättyi katkonainen mielenpurkaus, jonka jälkimäinen osa raskaasti painosti Woodstockin asukas-parkoja, tuntuen vahvistavan ikävää huhua, jota oli viime aikoina kerrottu. Yhteys Lontoon kanssa oli kyllä vitkallinen ja siten saadut tiedot epävarmoja; yhtä epävakaisia olivat itse ajatkin, ja kuulopuheita värittivät monen eri puolueen toiveet ja huolet. Mutta mitä Woodstockiin tuli, olivat sanomat yleensä viimeksi kohdistuneet erityiselle suunnalle. Päivä päivältä olivat he kuulleet, että oli julkaistu onneton parlamentin määräys Woodstockin puiston myymisestä, sen huvilapalatsin hävittämisestä, ajometsän jättämisestä raiskiolle ja paikan vanhan maineen muistojen pyyhkimisestä unohduksiin mikäli mahdollista. Useat porvarit tiesivät tällöin joutuvansa todennäköisesti suoranaisiin tappioihin, sillä monilla heistä oli joko suvaitsemuksen tai oikeutuksen nojalla erinäisiä mukavia laiduntamisen, polttopuiden hakkuun ja muita sellaisia etuja kuninkaallisessa ajometsässä; ja kaikkiakin kauppalan asukkaita loukkasi ajatus, että paikan nähtävyydet tuhottaisiin, sen rakennukset hajoitettaisiin ja sen kunniakkaat muistot häivytettäisiin. Tällaista isänmaallista mielialaa ilmenee usein tuollaisilla paikkakunnilla, jotka ikivanhojen erikoisuuksien ja kauvan hellittyjen muisteloiden perusteella ovat peräti toisenlaisia kuin nykyaikaiset pikku yhteiskunnat. Woodstockin kansalaisilla oli se tunne mitä elävimpänä. He olivat vapisseet onnettomuuden aavistelussa, mutta nyt he pitivät kotitaloansa sinetittynä, kun sen ilmoittivat ilmestymisellään nuo synkät, ankarat ja samalla kaikkivaltiaat soturit – nyt kun he kuulivat erään heikäläisen sotilaallisen saarnamiehen suullisesti julistavan sen. Keskinäisten erimielisyyksien aiheet unohtuivat hetkeksi, kun seurakunta ilman loppuvirttä tai siunausta verkalleen ja murheissaan läksi kotiinpäin, kukin omaan asuntoonsa.

2. LUKU.
YLI VOIMIEN

Saarnan päätyttyä sotilaspuhuja pyyhki otsaansa, sillä viileästä säästä huolimatta oli hän kuumissaan puheensa ja liikkeittensä kiivaudesta. Sitte hän astui alas saarnastuolista ja virkkoi pari sanaa korpraalille, joka johti soturiosastoa; yksivakaisesti nyökäten vastaukseksi tämä ilmaisi käsittävänsä asian, kokosi miehensä ja marssitti heidät järjestyksessä kauppalasta valittuun majapaikkaan.

Saarnaaja itse poistui kirkosta niinkuin ei olisi mitään merkillistä tapahtunut ja asteli pitkin Woodstockin katuja kuin muukalaisena, joka silmäili paikkakuntaa; hän ei näyttänyt huomaavankaan, että häntä itseänsä vuorostaan tähystelivät huolestuneina sen asukkaat, joiden salavihkaiset katseet tuntuivat tarkkailevan häntä ikäänkuin sekä epäiltynä että kamalana, vaan ei kuitenkaan millään muotoa ärsytettävänä häiritsijänä. Hän ei ollut heistä millänsäkään, vaan harppoi eteenpäin senaikuisten huomattavien kiihkoilijani omaksumaan tapaan – jäykän juhlallisin askelin, katse ankarana ja samalla mietiskelevänä kuten miehen, jolle maallisten asiain tuottamat väkinäiset keskeytykset ovat pelkkänä häiriönä, pakoittaessaan hänet hetkeksi kääntämään ajatuksensa pois taivaallisista seikoista. Kaikkinaisia viattomia huvituksia he epäilivät ja halveksivat, ja haitatonta hilpeyttä he inhosivat. Sellainen mielenlaatu kuitenkin muovasi miehiä suuriin ja urhoollisiin tekoihin, omaksuessaan periaatteen – ja omaa etua tavoittamattoman periaatteen – vallitsevaksi vaikuttimeksi mielihalujen tyydyttämisen sijasta. Jotkut noista miehistä olivat kyllä tekopyhiä, käyttäen uskonnon kaapua vain kunnianhimonsa verhona; mutta useilla oli todellisena se harras luonne ja ankara tasavaltalainen kunto, jota toiset ainoastaan teeskentelivät. Suuri enemmistö häilyi näiden molempien äärimäisyyksien välillä, tunsi jossain määrin uskonnon voimaa ja mukautui ajan henkeen teeskentelemällä paljon lisää. Yksilö, jonka otsalle ja ryhtiin painuneet pyhyyden pyrkimykset ovat antaneet aihetta ylläolevaan syrjäselitykseen, saapui vihdoin pääkadun päähän, Woodstockin puiston reunaan. Goottilaisen näköinen hammasharjainen holviportti suojeli pääsyä lehtokujaan. Se oli sekamuotoista rakennustaidetta, mutta herätti ylimalkaan suurtakin mielenkiintoa siitä huolimatta, että eri aikakausien antamat lisät edustivat eri makusuuntia. Tavattoman jyhkeä portti oli nyt rapistunut, osittain ruosteen syövyttämänä, osittain väkivallan pirstomana; se oli tehty taotuista rautakiskoista, jotka oli sommiteltu monenlaisiksi kiekuroiksi ja koruveistelmiksi, ylimpänä koristeenaan kovaonniset nimikirjaimet C.R.

Vieras pysähtyi ikäänkuin epävarmana, pyytäisikö hän päästä sisälle vai koettaisiko omin neuvoin. Hän tirkisteli ristikon läpi majesteetillisten tammien reunustamalle puistokäytävälle, joka hiljalleen kaareutuen johti eteenpäin ikäänkuin laajan ja ikivanhan metsän uumeniin. Ison rautaportin käyntiveräjä oli huomaamatta jäänyt auki, ja se houkutteli soturin astumaan sisälle, mutta kuitenkin hiukan epäröiden kuten tunkeutuja, joka arvelee aluettansa kielletyksi – hänen sävynsä tosiaan ilmaisi suurempaa paikan kunnioitusta kuin olisi osannut odottaa hänenlaiseltaan mieheltä. Hän hiljensi vakaata ja mahtipontista astuntaansa ja seisahtui lopulta katselemaan ympärilleen.

Jokseenkin lähellä näki hän puiden keskestä kohoavina pari ikivanhaa ja kunnianarvoiselta näyttävää harjatornia, joilla kumpaisellakin kimalteli oma harvinaista tunnuskuvaa esittävä tuuliviirinsä syysauringon hohteessa. Nämä ilmaisivat vanhaa metsästyshovia eli niin sanottua huvilapalatsia, joka oli Henrikki II: n ajoista asti ollut Englannin hallitsijain satunnaisena asuntona, milloin heidän teki mieli pistäytyä Oxfordin metsiin, joissa oli silloin niin runsaasti riistaa, että vanhan Fullerin mukaan erämiehet ja haukankäyttäjät eivät missään saaneet suurempaa hupia. Huvilapalatsi sijaitsi pienellä tasangolla, jolle nyt oli istutettu sykomoripuita, ei kaukanakaan sen uhkean paikan pääsykäytävästä, mihin katsoja ensin pysähtyy silmäilemään Blenheimiä, ajattelemaan Marlboroughin voittoja ja ylistämään tai moittimaan Vanbrughin tyylin jykevää suuruutta.

Siihen pysähtyi sotainen saarnamiehemmekin, mutta toisin ajatuksin eikä suinkaan ihailemaan ympäristön maisemaa. Pian jälkeenpäin näki hän kahden henkilön, miehen ja naisen, lähestyvän hitaasti ja niin syventyneinä omaan keskusteluunsa, että he eivät kohottaneet katsettansa huomatakseen vierasta seisomassa polulla edessään. Soturi käytti hyväkseen heidän tarkkaamattomuuttansa, ja haluten sekä pitää silmällä heidän liikkeitään että karttaa heidän huomiotansa hän hiipi ison puun suojaan, jollaiset reunustivat tietä; oksat lakaisivat maata joka puolelta ja suojasivat hänet ilmitulolta, jollei häntä suorastaan etsittäisi.

Sillävälin pitkittivät herrasmies ja vallasnainen kulkuansa, suunnaten askeleensa puutarhaistuimelle, johon auringon säteet vielä osuivat; se oli asetettu saman puun viereen, jonka tyvelle vieras oli kätkeytynyt.

Mies oli vanhanpuoleinen, mutta näytti enemmän murheen ja raihnaisuuden kuin vuosien painon murtamalta. Hänellä oli suruviitta yhtä synkänvärisen puvun yllä, joka oli Vandyken ikuistamaa mielenkiintoista kuosia. Mutta vaikka vaateparsi oli sievä, oli pukeutuminen huolimatonta, osoittaen käyttäjän mielen rauhattomaksi. Hänen iäkkäillä, mutta vielä komeilla kasvoillaan oli sama arvontunnon sävy, joka ilmeni puvussakin ja ryhdissä. Silmäänpistävänä piirteenä hänen ulkomuodossaan oli pitkä valkoinen parta, joka laskeusi kauvas viilteisen ihokkaan rinnuksen alapuolelle ja oli omituisena vastakohtana hänen asunsa tummuudelle.

Nuori nainen, joka näytti jossain määrin tukevan tätä kunnianarvoisaa herrasmiestä heidän kävellessään käsihakaa, oli hento ja keijuismainen ilmiö, niin sorea varreltaan ja niin kaunis kasvoiltaan, että hänen koskettelemansa maa tuntui liian järeän tukevalta kamaralta noin leijuvan olennon kannattelijaksi. Mutta kuolevaisen kauneuden täytyy ottaa osansa inhimillisistä suruista. Kaunottaren silmissä näkyi kyynelten jälkiä; hänen kasvonsa olivat tulehtuneet hänen kuunnellessaan iällistä kumppaniansa, ja tämän alakuloisesta, mutta pahastuneesta katsannosta oli ilmeistä, että keskustelu oli yhtä tuskallista hänelle itselleen kuin naisellekin. Heidän istuuduttuaan vastamainitulle penkille oli herrasmiehen puhelu selvästi kuuluvaa lymynneelle soturille, mutta nuoren naisen vastauksista hän ei niin hyvin saanut tolkkua.

"Sitä ei käy sietäminen!" sanoi vanhus kiihkeästi; "se nostattaisi rampautuneen raukankin soturiksi. Väkeni on harventunut, sen kyllä myönnän, tai luopunut minusta näinä aikoina – en kanna niille miesparoille siitä kaunaa; mitä he tekisivät minua palvellessaan, kun ruoka-aitassa ei ole leipää eikä kellarissa olutta? Mutta meillä on vielä ympärillämme moniaita karkeapintaisia metsämiehiä vanhaa Woodstockin rotua – useimmat heistä vanhoja kuten minä itsekin – entä sitte? Vanha puu harvoin kivertyy kostuessaan! Minä tahdon puolustaa vanhaa taloa, enkä ensi kertaa pidäkään sitä hallussani kymmenkertaisesti isompaa voimaa vastaan kuin nyt on puheena."

"Voi, isä rakas!" virkkoi nuori nainen äänellä, joka tuntui ilmaisevan, että vanhuksen vastustusaie oli aivan toivoton.

"Ja mitä surkeilet?" kysyi herrasmies äkäisesti. "Sitäkö, että suljen oveni joltakulta kymmeneltä verenhimoiselta teeskentelijältä?"

"Mutta heidän herransa voivat yhtä helposti lähettää rykmentin tai armeijan, jos haluavat", vastasi lady; "ja mitä hyötyä olisi tästä puolustautumisestasi? Se vain katkeroittaisi heidät täydelliseksi tuhoksesi."

"Niin tapahtukoon sitten, Alice", tuumi hänen isänsä; "olen elänyt aikani, ja sen ylikin. Olen jäänyt eloon mitä ystävällisimmän ja ruhtinaallisimman herrani jälkeen. Mitä teen minä maan päällä tammikuun kolkon kolmannenkymmenennen perästä? Sen päivän murha oli merkkinä kaikille Kaarlo Stuartin uskollisille palvelijoille kostaa hänen kuolemansa tai kuolla niin pian jälkeenpäin kuin saattoivat tavata arvolleen soveltuvan tilaisuuden."

"Älä puhu tuolla tavoin, isä", pyysi Alice Lee. "Ei ole vakavuutesi ja ansioittesi mukaista heittää sikseen elämää, joka saattaa vielä hyödyttää kuningastasi ja maatasi, – asema ei pysy aina tällaisena, ei voi pysyä. Englanti ei kauvan siedä valtiaita, joita nämä pahat ajat ovat sille määränneet. Sillävälin" – tässä välttivät muutamat sanat kuuntelijan korvan – "ja varo sitä maltittomuutta, joka tekee pahan pahemmaksi".

"Pahemmaksiko?" huudahti kärsimätön vanhus. "Mikä voi olla pahempaa? Eikö jo kaikki ole pahimmillaan? Eivätkö nuo heittiöt tahdo häätää meitä ainoasta suojasta, mikä meille on jäänyt – hävittää mitä kuninkaallista omaisuutta vielä on hoidettavanani – tehdä ruhtinaitten palatsista varkaitten luolaa ja sitte pyyhkiä partaansa ja kiittää Jumalaa, niinkuin olisivat laupeuden työssä olleet?"

"Kuitenkin", huomautti hänen, tyttärensä, "on vielä toivoa, ja minä uskon kuninkaan jo olevan poissa heidän ulottuvistaan – meillä on syytä ajatella lohdullisesti Albert-veljeni turvallisuudesta".

"Niin, Albert – siinä taaskin", sanoi vanhus moittivasti; "ilman sinun pyytelyjäsi olisin itse lähtenyt Worcesteriin. Mutta minun piti vain jäädä tänne virumaan kuin kelpaamaton koira ajon alettua, ja kuka kuitenkaan tietää, mitä palveluksia olisin saattanut tehdä? Vanhan miehen ajusta on toisinaan apua, kun hänen käsivartensa ei paljoakaan hyödytä. Mutta sinä ja Albert halusitte niin innokkaasti, että hän lähtisi yksin – ja kuka nyt voi sanoa, miten hänen onkaan käynyt?"

"Ei, ei, isä", viihdytti Alice, "meillä on hyvät toiveet, että Albert pelastui sinä onnettomana päivänä; nuori Abney näki hänet penikulman päässä kentältä".

"Nuori Abney luullakseni valehteli", väitti hänen isänsä itsepintaisella vastustustuulellaan pysyen. "Nuoren Abneyn kieli tuntuu nopeammalta kuin ovat hänen kätensä, mutta se on paljoa hitaampi hänen hevosensa kavioita silloin kun hän jättää keropäät taaksensa. Mieluummin soisin Albertin ruumiin oikaistuksi Kaarlon ja Cromwellin väliin kuin kuulisin hänen paenneen niin varhain kuin nuori Abney."

"Rakas isä", huokasi nuori nainen itkien, "mitä voinkaan sanoa lohduttaakseni sinua?"

"Lohduttaaksesiko minua, tyttö? Minä olen ylen kyllästynyt lohdutteluun – kunniallinen kuolema, Woodstockin rauniot hautapatsaanani, olisi ainoa lohtu vanhalle Henry Leelle. Niin, kautta isieni muiston! minäpä puolustan palatsihuvilaa noilta kapinallisilta rosvoilta."

"Ole kuitenkin järkevä, isä kulta", pyysi neitonen, "ja taivu siihen, mitä emme voi vastustaa. Everard-enoni – " Vanhus tarttui hänen sanoihinsa. "Everard-enosi, letukka! No, jatkahan.

Mitä on sinulla sanottavana oivallisesta ja rakkaasta Everard-enostasi?"

"Ei mitään", vastasi tyttö, "jos asia pahastuttaa mieltäsi".

"Pahastuttaako?" tuumi toinen. "Miksi se minua pahastuttaisi? Taikka jos niin olisikin, niin minkätähden sinä tai kukaan olisi valittavinaan siitä? Mitä on viime vuosina tapahtunut – mitä voi ajatella tapahtuvan sellaista kuin tähtientutkija saattaa arvata, mikä voisi meille tuottaa mielihyvää?"

"Kohtalolla", virkkoi tyttö, "saattaa olla helmassaan karkoitetun prinssimme iloinen paluu".

"Liian myöhään minun ajalleni, Alice", huokasi ritari; "jos taivaallisessa kirjassa on sellainen valkea lehti, niin sitä ei käännetä ennen kuin minun jo ammoin mentyäni. Mutta minä huomaan sinun kiertelevän. Suoraan sanoen, mitä Everard-enostasi?"

"Ei, isä", esteli Alice, "Jumala tietää, että minä olisin mieluummin ainiaan vaiti kuin puhuisin sellaista, mikä sinun käsitystesi johdosta saattaisi lisätä nykyistä kiihtymystäsi".

"Kiihtymystänikö!" jamasi hänen isänsä. "Kas, sinä olet simasuinen parantelija etkä arvatenkaan tahtoisi millään muulla kuin tuoksuvalla balsamilla ja hunajalla ja öljyllä voidella kiihtymystäni – jos tuo on sopiva nimitys vanhan miehen voipumukselle, kun hänen sydämensä on pakahtumaisillaan. Vielä kerran, mitä Everard-enostasi?"

Viime sanansa hän lausui ärtyisesti koroittaen ääntänsä, ja Alice Lee vastasi isälleen vapisten ja nöyrästi.

"Aioin vain sanoa, isä, että Everard-eno varmasti meidän lähtiessämme täältä – "

"Toisin sanoen kun meidät potkaisevat ulos täältä typpykorvaiset höpisevät hylkiöt, samanlaiset kuin hän itse. Mutta jatkahan auliista enostasi – mitä tekee hän sitte? Suopiko hän meille arvoisan ja säästeliään taloutensa rippeet, kolmasti pengotun salvukukon jätteet kahdesti viikossa ja runsaan paaston muina viitenä päivänä? Antaako hän meille vuoteet nälkiintyneiden hevoskaakkiensa vierestä ja paneeko ne niukennetuille olkiannoksille, jotta hänen sisarensa mies – että minun pitikään sillä nimellä puhutella edesmennyttä enkeliäni! – ja hänen sisarensa tytär eivät nukkuisi kivityksellä? Vai lähettääkö hän meille noblen9 kumpaisellekin, varoittaen käyttämään sitä visusti, koska käteinen on nyt niin peräti lujassa? Vai mitä muuta tahtoo Everard-enosi tehdä hyväksemme? Hankkia meille lupakirjan kerjäämiseen? Kas siihen minä pystyn ilman häntäkin."

"Sinä tulkitset häntä kovin väärin", vastasi Alice rohkeammin kuin oli tähän asti uskaltanut puhua; "ja jos vain kysyisit omalta sydämeltäsi, niin myöntäisit – huomautan kunnioittavasti – että kielesi virkkaa, mitä parempi harkintasi epäisi. Eno Everard ei ole saituri eikä tekopyhä – ei niin kiintynyt tämän maailman tavaraan, ettei hän anteliaasti korjaisi puutettamme, eikä niin kiihkomielinen, että pidättäisi armeliaisuuttansa muilta lahkoilta, vain omaansa ajatellen."

"Niin, niin, Englannin valtiokirkko on hänelle lahko, sitä en epäile, ja kenties sinullekin, Alice", sanoi ritari. "Mitä on muggletonilainen tai ranter tai brownilainen muuta kuin lahkolainen? ja puheentapasi asettaa heidät kaikki sekä itse presbyteriläis-Jaakon samalle tasolle meidän oppineitten kirkkoruhtinastemme ja hurskaan papistomme kanssa! Sellainen on sinun aikakautesi höpötystä, ja mikset puhuisikin niinkuin joku viisas neitsyt ja veisaileva sisar, koska olet hurskaan Everard-enon oma sisarentytär, vaikka isänäsi onkin vanha syntinen kavalieri?"

"Jos puhut tuolla tavoin, isä rakas", pahoitteli Alice, "niin mitä voin sinulle vastata? Kuule minua kärsivällisesti vain pikku hetkinen, niin saan toimitetuksi Everard-enon asian."

"Vai niin, sinulle on siis oikein annettu tehtävä? Sitä totisesti arvelinkin jo alun pitäin – niin, vieläpä on minulla jokseenkin osuva arvelu lähetistäkin. No, välittäjä, täytä toimesi, ja sinä et saa syytä valittaa kärsimättömyyttäni."

"Niin, isä", vastasi tytär, "Everard-eno haluaa, että sinä olisit kohtelias valtuutetuille, jotka tulevat tänne ottamaan takavarikkoon puistot ja omaisuuden, tahi ainakin järkevästi pidättyisit asettamasta heille esteitä tai tekemästä vastarintaa. Siitä ei voi, hän sanoo, olla mitään hyötyä omienkaan periaatteittesi mukaan, ja se antaa heille verukkeen kohdella sinua mitä pahanilkisimpänä niskuroitsijana, minkä hän arvelee muutoin tulevan vältetyksi. Vieläpä toivoo hän, että jos noudatat hänen neuvoansa, valiokunta saattaa hänen vaikutusvaltansa johdosta olla taipuvainen peruuttamaan sinun omaisuutesi takavarikon kohtuullista sakkoa vastaan. Niin sanoo eno, ja ilmoitettuani hänen esityksensä ei minulla ole aihetta koetella kärsivällisyyttäsi sen enemmällä todistelulla."

3. LUKU.
INDEPENDENTTI TULEE TALOON

Joseph Tomkins ja metsänvartija Joliffe olivat jonkun aikaa vaiti, seistessään katselemassa pitkin polkua, jota myöten Ditchleyn ritari ja sievä Alice-neiti olivat kadonneet puiden taa. Sitte he epäillen tuijottivat toisiinsa niinkuin tuskin tietäen, olivatko he vihamielisellä vai ystävällisellä kannalla keskenään, ja kumpainenkin oli ymmällä, miten alottaisi keskustelun. He kuulivat ritarin viheltimen kutsuvan Bevisiä; mutta vaikka kelpo koira äänen kuullessaan käänsi päätänsä ja heristi korviaan, ei se kuitenkaan totellut kutsua, vaan nuuski yhä Joseph Tomkinsin kaavun liepeitä. "Sinä taidatkin olla eto elävä", virkkoi metsänvartija, uuteen tuttavaansa katsoen. "Olen kuullut puhuttavan miehistä, jotka osaavat varastaakseen taikoa sekä koiria että hirviä."

"Älä huoli minun ominaisuuksistani, ystävä", huomautti Joseph Tomkins, "vaan muista täyttää herrasi määräys".

Joceline ei heti vastannut, mutta viimein hän ikäänkuin välirauhan merkiksi painoi virkasauvansa pään maahan ja nojasi siihen, lausuessaan karskisti: "Sitkeä vanha ritarini ja sinä olitte siis miekkasilla ehtoopäivähartaudeksi, herra saarnaaja. Hyvä sinulle, etten ehtinyt paikalle ennen kuin säilät olivat tauonneet sälisemästä, muutoin olisin kumautellut iltamessua kallostasi."

Independentti hymyili yrmeästi, vastatessaan: "Ei, ystävä, se on hyvä itsellesi, sillä milloinkaan ei olisi suntio saanut parempaa palkkaa läppäyksistään. Miksi kuitenkaan olisi sotaa meidän välillämme tai minun käteni nousisi sinun kättäsi vastaan? Sinä olet vain halpa työläinen, joka teet herrasi määräyksen mukaan, eikä minua ollenkaan haluta, että omaa vertani tai sinun vuotaisi tämän asian johdosta. Käsittääkseni piti sinun jättää rauhallisesti haltuuni Woodstockin niin sanottu palatsi – vaikka Englannissa ei nyt ole yhtään palatsia, ei, eikä ilmesty tulevaisinakaan päivinä, ennen kuin saamme astua Uuden Jerusalemin palatsiin ja pyhäin hallitus alkaa maan päällä."

"Varsin hyvin alotettu jo, Tomkins-veikkonen", arveli kaitsija. "Ei paljoakaan puutu, ettette jo olojen tänälläänkin ollen ole kuninkaita, ja Jerusalemistanne en kyllä tiedä, mutta Woodstock on sievä pesämuna alkuun. – No, käytkö ketaroillesi – lähdetkö liikkeelle – oletko sonnustautunut?"

"Hm – enpä tiedä", epäröi Tomkins. "Minun täytyy varoa väijytyksiä, ja olen täällä yksinäni. Sitäpaitsi on nyt parlamentin määräämä ja armeijan hyväksymä suuri kiitospäivä – myöskin saattavat vanha mies ja nuori nainen haluta korjata mukaansa joitakin vaatteitaan ja yksityistä omaisuuttaan, enkä soisi olevani siinä heidän tiellään. Jos siis tahdot tehdä luovutuksen huomisaamuna, niin se tapahtukoon omien saattolaisteni ja sen presbyteriläisen kauppalanvanhimman läsnäollessa, jotta siirto tulee toimitetuksi todistajien nähden. Jos sitävastoin ei olisi mukanamme ketään – sinä vain luovuttaisit ja minä ottaisin haltuuni – niin Belialin miehet saattaisivat sanoa: Kas vain, Taattu Tomkins on ollut edomiitti – kunnon Joe on menetellyt kuin ismaelilainen, nousten ylös varahin ja jakaen saaliin niiden kanssa, jotka palvelivat Miestä – niin, jotka käyttivät leukapartaa ja vihreätä nuttua ikäänkuin muistoksi Miehestä ja hänen hallituksestaan."

Joceline tähtäsi terävät tummat silmänsä soturiin tämän puhuessa, ikäänkuin yrittäen keksiä, oliko toisen mieli todella vilpitön vai ei. Sitte hän ojensi kaikki viisi sormeaan raappimaan tuuheata tukkatöyhtöä niinkuin se toimenpide olisi ollut tarpeellinen hänen kyetäkseen tekemään päätöksensä. "Tämä kuulostaa kaikki kauniilta, veikkonen", hän virkkoi; "mutta minä sanon sinulle suoraan, että tuolla talossa on muutamia hopeisia kolpakkoja ja lautasia ja juomakannuja sekä muuta sellaista säilynyt yleisestä puhdistuksesta, joka toimitti kaikki pöytähopeamme sulatusastiaan ritarimme hevosmiesten pääsemiseksi ratsaille. Jos nyt et ota näitä tallestani, niin voin joutua pulaan, koska voitaisiin luulla, että minä olen niiden lukumäärää vähentänyt. Kun siis olen niin rehellinen mies – "

"Kuin koskaan kehvelsi riistaa", tokaisi Tomkins; "ei, minä olin sinulle velkaa keskeytyksen".

"Anna tulla vain", vastasi metsänvartija; "jos onkin saattanut uroshirvi joutua onnettomuuteen minun polullani, niin ei se ole suinkaan sattunut epärehellisessä mielessä, vaan pelkästään varjellakseni vanhan muorini pannua ruostumasta. Mutta mitä hopeisiin kulhoihin, haarikoihin ja sen sellaisiin tulee, niin olisin yhtä mieluusti juonut sulatetun hopean kuin varastanut siitä tehdyn astian. En siis soisi kohtaavani moitosta taikka epäluuloa tässä asiassa. Ja senvuoksi, jos tahdot kapineet luovutetuiksi heti paikalla, niin se käy mainiosti laatuun – ja jos et, niin vapauta minut syystä."

"Niinkö vain?" tuumi Tomkins; "ja kuka minut puhdistaa, jos he näkisivät aihetta ajatella mitään kadonneeksi? Eivät ainakaan korkeasti kunnioitettavat valtuutetut, joille tämä kruununtalo tavaroineen on kuin heidän omaansa; sentähden on meidän, kuten sanot, toimittava visusti tässä asiassa. Talon lukitseminen ja jättäminen olisi yksinkertaisten aivojen työtä. Mitä sanot siitä, että viettäisimme yön siellä? Silloin ei voida mihinkään kajota meidän molempien tietämättä."

"Ka, mitä siihen tulee", vastasi kaitsija, "niin pitäisi minun olla majassani järjestämässä oloja vähääkään mukaviksi vanhalle ritarille ja Alice-neidille, sillä vanha Joan-muorini on hiukan höperö ja osaa tuskin pitää huolta. Ja sentäänkään en totta puhuakseni millään ilveellä mielisi nähdä Sir Henryä nyt illalla, koska tämänpäiväinen tapaus on paisuttanut hänen sappensa ja suittaa sattua, että hän on tavannut tuvassa jotakin, mikä tuskin on omiaan lauhduttamaan sitä."

"On vahinko", pahoitteli Tomkins, "että noin vakavan ja kunnollisen näköinen herrasmies on tuollainen ilkimielinen kavalieri ja että hän muiden samanlaisten kyiden tavoin on varustanut kiroukset ihan kuin vaatetuksekseen".

"Jolla hän ei kuitenkaan tahdo verhota todellista mielialaansa", pisti kaitsija irvistäen. "Mutta kuka voi sitä auttaa? Sen tekee käyttö ja tottumus. Jos nyt sinä itse ihan ruumiillisesti äkkiä joutuisit kisariu'un juurelle, kun kaikki notkeat maurintanssijat leiskuisivat sen ympärillä iloisen huilun ja kapularummun tahdissa, kilisevin kulkusin ja liehuvin nauhoin, pojat teiskaroiden ja nauraen, tytöt hyppien kunnes voisit nähdä missä tulipunainen sukkanauha kiinnittää vaaleansiniset sukat, niin luulenpa, että joku luontaista seuranhalua tai vanhaa tapaa ja tottumusta muistuttava tunne pääsisi voitolle sinunkin yksivakaisuudestasi, ystävä, ja sinä sinkauttaisit ruman huippuhattusi yhtäänne ja tuon verenjanoisen pitkän säilän toisaanne sekä tepastelisit niinkuin Siko-Nortonin kollot, kun porsaat soittavat uruilla."

Independentti käännähti tuimasti kaitsijaan ja vastasi: "Mitä nyt, vihreänuttu? Mitä puhetta tämä on miehelle, jonka käsi on aurankurjessa? Neuvon sinua kammitsoimaan kielesi, jotteivät kylkiluusi maksaisi sakkoa."

"Ei, älähän minulle ole korskea, veikkonen", sanoi Joceline. "Sinun pitää muistaa, että edessäsi ei ole viidenseitsemättä ikäinen ritari, vaan mies yhtä sisukas ja riuska kuin olet itsekin – ehkäpä pikkusen runsaamminkin – nuorempi ainakin – ja miksi olisitkaan niin ähmissäsi tanssiriu'usta? Soisinpa tunteneesi erään Phil Hazelklinen näiltä tienoin – hän oli paras maurintanssija Oxfordin ja Burfordin välillä."

"Sen suurempi häpeä hänelle", vastasi independentti; "ja minä toivon hänen nähneen harhatiensä ja toimittautuneen – niinkuin hän helposti saattoi, jos oli rivakka – soveliaaksi parempaan seuraan kuin pyyntimiesten, hirvenvarkaitten, kevytkenkäisten rehentelijäin, turmeltuneiden räyhääjäin, vimmaisten kiistaa jäin, ilvehtijäin ja teeskentelijäin, irstailijain ja huikentelevani naikkosten, hupsujen ja viulunvinguttajain sekä kaikenkarvaisten lihallisten huvittelijain kirjavaan joukkoon".

"No, hengästyitpä parahiksi", vastasi kaitsija, "sillä tässä nyt seisomme Woodstockin kuuluisan tanssiriu'un edessä".

He pysähtyivät niittyaukiolle, jota kauniisti reunustivat isot tammet ja sykomorit. Muuan puu kohosi metsän kuninkaana hiukan erillään toisista ikäänkuin karttaen minkään kilpailijan läheisyyttä. Sen haarat olivat typistyneitä ja käiveräisiä, mutta mahtava runko osoitti vielä, millaisen jättiläiskoon saattaa metsän hallitsija saavuttaa herttaisen Englannin lehdoissa.

"Tuota sanotaan Kuninkaan tammeksi", selitti Joceline. "Woodstockin vankimmatkaan ihmiset eivät tiedä sen ikää; kerrotaan Henrikillä olleen tapana istua sen alla kauniin Rosamondin kanssa katselemassa tyttöjen tanssia sekä kylän poikasien kilpajuoksua ja painia vöistä tai lakeista."

"En sitä ollenkaan epäile, ystävä", sanoi Tomkins; "hirmuhallitsija ja portto olivat sovelias suosijapari sellaisille turhuuksille".

"Sanohan mitä sanot, veikkonen", vastasi kaitsija, "kunhan annat minunkin puhua suoraan. Tuossa kohoaa tanssiriuku, kuten näet, puolen nuolenampuman päässä Kuninkaan tammesta keskellä niittyä. Kuningas antoi kymmenen killinkiä Woodstockin verotuloista uuden valmistamiseen vuosittain sekä tarkoitukseen sopivaan puun metsästä. Nyt se on käyristynyt ja kuivunut ja vääntynyt kuin kuihtunut orjantappuran vesa. Nurmikin aina niitettiin lyhyeksi ja tasoitettiin sileäksi kuin samettiviitta – nyt se on karkea ja rehoittaa heinikkona."

"No niin, ystävä Joceline", huomautti independentti, "mutta mitä mielen ylennystä lähti tästä kaikesta? Mitä opin hyötyä saattoi johtaa huilusta ja kapularummusta? Taikka onko koskaan ollut mitään viisauden tapaista säkkipillissä?"

"Voit kysyä paremmin koulutetuilta sitä", tuumi Joceline; "mutta minun mielestäni eivät ihmiset voi aina alla vakavia ja hattu silmille painettuna. Nuori neitonen tulee nauraneeksi niinkuin hento kukka puhkeaa kukoistukseen – niin, ja poikanen pitää hänestä siten sitä paremmin, ihan niinkuin sama herttainen kevät, joka saa nuoret linnut piipattamaan, panee yksivuotiaat metsävuohen vasikat hyppimään. On tullut pahempia päiviä siitä saakka kun reimat vanhat ajat ovat hävinneet: sanonpa sinulle, että niinä juhlapäivinä, joista teikäläiset pitkämiekkaiset ovat tehneet lopun, olen nähnyt tällä vehmaalla aukiolla kuhisevan iloisia impiä ja reippaita miehiä. Vanha kunnon kirkkoherra itsekään ei pitänyt syntinä tulla tuokioksi katselemaan, ja hänen juhlallinen messupaitansa ja liperinsä piti meidät kaikki hyvässä järjestyksessä ja opetti meidät supistamaan rattomme järkeviin rajoihin. Saatoimmehan ehkä laskettaa mehevän pilan tai kilistää ystävällisen pikarin kertaalleen liian usein, mutta se tapahtui hilpeällä mielellä ja hyvässä naapuruudessa. Niin, ja jos sattui koitos karttusilla tai rivakka nyrkkeilyerä, niin se suoritettiin pelkässä rakkaudessa ja ystävyydessä; ja parempi jotkut kuivat iskut pöhnäpäissä kuin ne veriset toimet, joita meillä on ollut raittiissa totisuudessa siitä saakka kun presbyterin lakki kohosi piispan hiipan yläpuolelle ja me vaihdoimme kunnolliset kirkkoherramme ja oppineet tohtorimme, joiden saarnat olivat vahvistettuja niin paljolla kreikalla ja latinalla, että itse paholainenkin olisi voinut joutua ymmälle, kankureihin ja rajasuutareihin sekä muihin sellaisiin saarnastuolin tarjokkaihin kuin – kuin kuulimme tänä aamuna – se ihan kirpoaa kieleltäni."

"No, ystävä", virkkoi independentti, jonka kärsivällisyyttä olisi tuskin voinut aavistaa näin suureksi, "en riitele kanssasi opinkäsitysteni halveksimisesta. Jos korvaasi niin suuresti kutittaa kapularummun pärinä ja maurintanssin leiskunta, niin eihän totisesti ole luultavaa, että sinulle maukkaasti maittaisi terveellisempi ja järkevämpi ruoka. Mutta menkäämme palatsihuvilaan, jotta voimme ryhtyä asioihimme ennen auringon laskua."

"Oikein, ja se saattaa olla viisasta useammastakin syystä kuin yhdestä", myöntyi kaitsija, "sillä palatsihuvilasta kiertelee juttuja, joista ihmiset ovat käyneet pelokkaiksi majailemaan siellä yöseen aikaan".

"Eikö tuolla vanhalla ritarilla ja hänen tyttärellään ollut tapana asua siellä?" kysyi independentti. "Niin minulle ilmoitettiin."

"Kyllä, kyllä he asuivat", kertoi Joceline; "ja heidän pitäessään hauskaa taloutta luisti kaikki mainiosti, sillä mikään ei karkoita pelkoa niinkuin hyvä olut. Mutta sitte kun parhaat miehemme menivät sotaan ja saivat surmansa Nasebyn taistelussa, tuntui jäljelle jääneistä palatsihuvila yksinäisemmältä, ja vanha ritari on nähnyt palkollistensa suuressa määrin luopuvan hänestä; niin, hitto, kenties häneltä viime aikoina myös on puuttunut hopeita tallirengin ja lakeijan palkanmaksuun."

"Voimallinen syy huonekunnan vähenemiseen", huomautti soturi.

"Aivan oikein, juuri niin", vastasi kaitsija. "Puhuttiin askelista, joita yösydämenä kuultiin isolta lehteriltä, ja äänistä, jotka puoleltapäivin kuiskailivat lattiamattoisissa kamareissa; ja palkolliset käyttivät verukkeenaan, että nuo ilmiöt säikyttivät heidät pois. Mutta minun kehnon arvostelukykyni mukaan oli asianlaita se, että kun Martinpäivä ja helluntai saapuivat tuottamatta penninkään palkanlyhennystä, vanhat palkolliskuoriaiset alkoivat ajatella ryömimistä muualle ennen kuin pakkanen heidät jähmetyttäisi. Ei mikään paholainen ole niin kammottava kuin se, joka tanssii taskussa, missä ei ole ristin riunaa torjumassa sitä."

"Huonekuntanne supistui siis vähiin?" tiedusti independentti.

"Niin totisesti teki", kertoi Joceline. "Mutta pidimme me kymmenkunnan koolla, kun ottaa lukuun palatsihuvilan kuoriaiset ja ajometsän vihreät toukat, sellaiset kuin on nöyrin palvelijasi tässä. Me pysyimme koolla kunnes havaitsimme kutsumuksen lähteä aamuratsastukselle yhtäänne tai toisaanne."

"Worcesterin kaupunkiin", tulkitsi soturi, "missä teidät rusennettiin niinkuin syöpäläiset ja lehtimadot ainakin?"

"Voit puhua mielesi mukaan", vastasi kaitsija; "minä en milloinkaan väitä miestä vastaan, joka on saanut pääni vyönsä alle. Selkämme ovat muuria vasten, muutoin et sinä olisi täällä."

"Ei, ystävä", sanoi independentti, "sinä et pane mitään vaaraan vapailla puheillasi ja tuttavallisuudellasi. Voin olla bon camarado hyvälle soturille, vaikka olen kilvoitellut hänen kanssaan juuri päivänlaskuun saakka. Mutta tässä nyt olemmekin palatsihuvilan edustalla."

Heidän edessään kohosi vanha goottilainen rakennus, säännötön muodoltaan ja eri aikoina muuteltu mikäli englantilaisten hallitsijain oikut johtivat koettelemaan Woodstockin ajometsän hauskutuksia ja tekemään omaksi mukavuudeksi sellaisia parannuksia kuin kunkin aikakauden lisääntyvä ylellisyys vaati. Rakennuksen vanhimman osan oli perimystieto nimittänyt Kauniin Rosamondin torniksi; se oli hyvin korkea ja kapea, ikkunat kaidat ja seinät jykevän paksut. Tornista ei ollut mitään aukkoa maahan tai minkäänlaista kulkukeinoa, sillä aliosa oli jokseenkin kauvas ylös pelkkää tukevaa kiviliitosta. Vanhojen tietojen mukaan kerrottiin, että torniin oli päästy ainoastaan eräänlaista pientä nostosiltaa myöten, joka voitiin mielinmäärin laskea pienestä lähellä tornin huippua sijaitsevasta holviaukosta toisen samaan tapaan rakennetun tornin hammasharjalle. Tämä oli kahtakymmentä jalkaa matalampi ja sisälsi ainoastaan kiertoportaat, joilla oli niinenään Woodstockin Lemmentikkaat, syystä että kerrottiin Henrikin kulkeneen rakastajattarensa kamariin nousemalla noita portaita tornin huipulle ja sitte käyttäen nostosiltaa.

Tätä perimystietoa oli kiivaasti vastustanut Woodstockin entinen kirkkoherra tohtori Rochecliffe, joka väitti, että Rosamondin torniksi sanottu rakennelma oli vain sisempi varustus eli linnoitus, johon linnan herra tai haltija saattoi peräytyä kaikkien muiden turvapaikkojen pettäessä, sitte joko pitkittääkseen puolustustansa tai pahimmassa tapauksessa tinkiäkseen kohtuulliset antautumisen ehdot. Vanhoihin tarinoihinsa viehättyneet Woodstockin asukkaat eivät pitäneet tästä uudesta tavasta selitellä niitä mitättömiksi, ja sanotaanpa, että jo esittelemämme pormestari kääntyi presbyteriläiseksi pelkästä halusta kostaa kirkkoherran epäilyksille tässä tärkeässä asiassa, pitäen mieluisampana luopua kirkollisista menoista kuin hartaasta uskostaan Rosamondin torniin ja Lemmentikkaisiin.

Muu osa huvilapalatsia oli melkoisen laaja ja eri vuosisadoilta peräisin. Siihen kuului sikermä pikku pihoja, joita rakennukset ympäröitsivät; nämä olivat keskinäisessä yhteydessä joko sisäpuolelta tahi pihojen yli mennen, ja usein molemmin tavoin. Rakennusten vaihteleva korkeus ilmaisi, että ne olivat olleet yhdistettävissä ainoastaan sillä porraskäytävien moninaisella paljoudella, joka piti esi-isiemme raajoja voimistelussa kuudennellatoista ja aikaisemmilla vuosisadoilla ja näyttää toisinaan olevankin yksinomaan siihen tarkoitukseen varusteltu.

Tämän säännöttömän rakennuksen vaihtelevat ja moninaiset julkipuolet olivat, kuten tohtori Rochecliffellä oli tapana sanoa, kerrassaan juhlaherkkua rakennustaiteelliselle muinaistutkijalle, niissä kun varmasti oli näytteitä jokaisesta olemassa olleesta tyylistä, Anjoun Henrikin puhtaasta normannilaisesta asti aina Elisabetin ja hänen seuraajansa puolittain goottilaiseen ja puolittain klassilliseen yhdistelmään saakka. Niinpä olikin kirkkoherra itse yhtä suuresti kiintynyt Woodstockiin kuin koskaan Kauniin Rosamondin Henrikki, ja kun hänen tuttavuutensa Sir Henry Leen kanssa salli hänen pistäytyä kaikin ajoin kuninkaalliseen palatsihuvilaan, oli hänellä tapana viettää päiväkausia vaelluksilla vanhoissa suojamissa, tutkien, mittaillen, tarkastellen ja keksien oivallisia syitä rakennustaiteellisille erikoisuuksille, jotka luultavasti vain johtuivat goottilaisen taiturin oikullisesta mielikuvituksesta. Mutta ajan suvaitsemattomuus ja levottomuus olivat häätäneet vanhan muinaistutkijan hänen palkka virastaan, ja hänen seuraajansa Nehemia Holdenough olisi pitänyt sokaistuneiden ja verenhimoisten paavilaisten saastaisen veistotaiteen ja rakentelun perusteellista tutkimista samaten kuin vanhojen normannilaisten hallitsijani huikentelevien lempijuttujen historiallista seulomistakin tuskin paljoakaan parempana kuin Bethelin vasikkain kumartamista ja synnin maljasta maistelemista. – Palaamme kertomuksemme tolalle.

"Täällä on", virkkoi independentti Tomkins, huolellisesti silmäiltyään rakennuksen julkipuolta, "montakin harvinaista muinaisen pahuuden muistomerkkiä, tässä harhanimisessä kuninkaallisessa huvilapalatsissa. Totisesti riemastuu sydämeni suuresti, kun näen sen hävitetyksi, niin, maan tasalle poltetuksi ja tuhan heitetyksi Kedronin puroon tai muuhun jokeen, jotta maa puhdistuu sen muistosta eikä enää johdu ajattelemaan sitä kataluutta, jolla heidän isänsä ovat syntiä tehneet."

Kaitsija kuunteli häntä salaisesti suuttuneena ja alkoi harkita itsekseen, eikö nyt heidän seistessään mies miestä vastaan ja ilman joutuisan väliintulon mahdollisuutta hänen tullutkin virkavelvollisuutensa kannalta kurittaa kapinallista, joka käytti noin solvaisevaa kieltä. Mutta onneksi johtui hänen mieleensä, että tappelun täytyi olla epätietoinen – että aseiden etu oli häntä vastaan – ja olletikin että hänen mahdollinen menestyksensäkin rynnistyksessä tapahtuisi ankaran jälkilaskun uhalla. On myös myönnettävä, että independentissä oli jotakin niin hämärää ja salaperäistä, niin kolkkoa ja vakavaa, että kaitsijan avomielisempää sydäntä ahdisti, ja jos se tunne ei suorastaan peloittanut häntä toimettomaksi, piti se hänet ainakin epäröivällä kannalla vieraaseen nähden. Hän katsoi siis viisaimmaksi kuten turvallisimmaksikin isännälleen ja itselleen karttaa kaikkia kiistan aiheita ja oppia tietämään paremmin, kenen kanssa oli tekemisissä, ennen kuin otti hänet ystäväksi tai vihamieheksi.

Palatsihuvilan iso portti oli lujasti teljetty, mutta käyntiveräjä avautui Jocelinen nostaessa säppiä. Edessä oli lyhyt kymmenen jalan mittainen käytävä, jonka sisäpään oli entiseen aikaan suojaristikko sulkenut, samalla kun kumpaiseltakin sivulta avautui kolme ampumareikää; näistä saattoi hätyyttää tunkeutuvaa uskalikkoa, joka ensimäisestä veräjästä suoriuduttuaan siten joutui alttiiksi kiivaalle tulelle, ennen kuin pääsi suoriutumaan toisesta. Mutta tuon nostoristikon koneisto oli vahingoittunut, joten se nyt pysyi hievahtamattomana, kuroittaen kyllä runsailla rautahampailla varustettua leukaansa, mutta kykenemättä pudottamaan sitä ryntääjän tielle.

Tola oli siis selvä palatsihuvilan suureen suojamaan eli ulompaan eteiseen. Pitkin tämän pitkän ja hämärän huoneen koko pituutta ulottui lehteri, jota oli vanhoina aikoina käytetty soittoniekkojen ja laulajien esiintymispaikaksi. Sen kumpaisellakin sivulla oli kömpelöt portaat, jotka oli tehty kokonaisista jalan vahvuisista nelikulmaisista pölkyistä, ja kumpaiseenkin kulmaan oli etuvartijaksi asetettu normannilaisen jalkaväensoturin patsas, päässä avoin kypäri, joka paljasti niin tuimat kasvonpiirteet kuin maalarin nero oli kyennyt sommittelemaan. Niiden varuksina oli nahkakölteri eli sotisopa, keskikohdaltaan nauloilla lujitettu pyöreä kilpi sekä jalkoja ja nilkkoja koristavat ja suojelevat puolisaappaat, jotka jättivät paljaiksi polvet. Nämä puiset vartijat pitelivät isoa miekkaa tai nuijaa niinkuin palvelusvuorollaan seisovat sotilaspäivystäjät. Synkän suojaman seinillä osoitti moni tyhjä koukku ja haarukka paikkoja, mistä kauvan voitonmerkkeinä talletut aseet oli sodan ahdingossa vielä kerran otettu alas tekemään palvelusta taistokentällä niinkuin veteraanit, jotka äärimäinen vaara kutsuu jälleen otteluun. Toisissa ruosteisissa kiinnikkeissä näkyi vielä niiden hallitsijain metsästysmuistoja, joille palatsihuvila oli kuulunut, sekä niiden pyyntiritarien, joiden huostaan se oli aikojen kuluessa ollut uskottuna.

Suojaman taustalla pistäysi jyhkeä, raskas kivinen takka kymmenen jalan verran seinästä, koristettuna monilla tunnuksilla ja Englannin kuninkaallisen huoneen vaakunoilla. Nykyisessä kunnossaan se ammotti kuin hautaholvin kaareva suu tai saattoi kenties olla verrattavissa sammuneen tulivuoren kraateriin. Mutta mahtavien järkäleiden ja koko ympäristön tummuus osoitti, että oli ollut aika, jolloin se kohotti suunnattoman lieskansa loimuamaan ylös jättimäiseen hormiin, samalla kun pölläytteli monia savupilviä iloisten vieraitten yli, joiden kuninkuus tai aateluus ei tehnyt heitä kyllin herkiksi närkästymään moisesta pikku haitasta. Näistä tilaisuuksista oli talon muistelmana, että kaksi vankkurillista puita oli säännöllisenä polttomääränä puolipäivästä iltasoittoon asti, ja räiskyvien halkojen kannattelemiseen liedellä rakennetut parilat eli koirat, joiksi niitä sanottiin, olivatkin muovattuja niin kookkaiden jalopeurain muotoisiksi, että tarinaan tosiaan oli aihetta. Hormikatoksen sisäpuolella oli pitkiä kivilavitsoja, joille hallitsijani sanotaan toisinaan asettuneen kamalasta kuumuudesta huolimatta ja huvikseen karistelleen hirven sisälmyksiä hehkuvalla hiilloksella omin kuninkaallisin käsin, ja onnellinen oli silloin se hovilainen, jota pyydettiin maistamaan kuninkaallisen ruuanlaiton tuloksia. Perimystieto oli tässäkin kerkeä mainitsemaan, mitä hilpeitä pistopuheita – sellaisia kuin voitiin vaihtaa ruhtinaan ja ylimyksen kesken, – oli lasketeltu niissä iloisissa kemuissa, joilla Mikonpäivän metsästys lopetettiin. Se tiesi myös tarkalleen selittää, missä Tapanikuningas istui parsiessaan omaa ruhtinaallista säärystään, ja muisti useimmat vanhat kujeet, joilla hän oli ilvehtinyt pikku Winkinille, Woodstockin vaatturille.

Enin tällainen karkea hulluttelu kuului Plantagenetien aikoihin. Kun Tudorin hallitussuku tuli valtaistuimelle, tämän edustajat olivat säästeliäämpiä kuninkaallisen läsnäolonsa suhteen ja juhlivat suojanassa ja kamareissa paljoa sisemmällä, luovuttaen uloimman suojaman herrasmiesten henkivartiolle. Tämä hoiteli siellä vuorojaan ja vietti yönsä mässäyksessä ja ratossa, väliin johtuen tästä hirmuisiin tarinoihin ilmestyksistä ja taikuuksista, kunnes jotkut sellaisetkin kalpenivat, joiden korvissa ranskalaisen vihamiehen torvi olisi törähtänyt yhtä hauskasti kuin kutsu metsälle.

Joceline osoitteli paikan omituisuuksia synkälle kumppanilleen lyhyemmin kuin me olemme niitä maininneet lukijalle. Independentti näytti ensimältä kuuntelevan hyvinkin harrastavana, mutta heitti huomaavaisuutensa äkkiä syrjään ja lausui juhlallisesti: "Tuhoudu, Babylon, niinkuin herrasi Nebukadnetsar on tuhoutunut! Hän on kulkuri, ja sinusta pitää tulla autio paikka – niin, ja erämaa, – niin, suola-aavikko, missä jano ja nälkä vallitsee."

"Niitä riittänee molempia täksi yötä", huomautti Joceline, "jollei kelpo ritarin ruokakammio ole hiukan täysinäisempi kuin tavallisesti".

"Meidän tulee huolehtia aineellisista mukavuuksistamme", sanoi independentti, "mutta oikealla ajalla, kun velvollisuutemme ovat täytetyt. Minne nämä ovet johtavat?"

"Tuo tuolla oikealla", vastasi kaitsija, "johtaa niin sanottuihin valtiohuoneisiin, joita ei ole käytetty sitte kun vuonna 1639, kun hänen siunattu majesteettinsa – "

"Mitä ihmettä!", keskeytti independentti jyrisevällä äänellä; "mainitsetko sinä Kaarlo Stuartia siunaavana tai siunattuna? Varo siitä annettua julistusta."

"En tarkoittanut mitään pahaa", vastasi kaitsija, hilliten taipumuksensa kiivaamman vastauksen antamiseen. "Minun alani käsittelee telkiä ja otuksia, ei arvonimiä ja valtiollisia asioita. Mutta sentäänkin, mitä hyvänsä lieneekään tapahtunut sittemmin, sitä kuningas-parkaa saateltiin yltäkyllin siunauksilla Woodstockista, sillä hän jätti täyden hansikkaallisen kultakolikolta paikkakunnan köyhille – "

"Hiljaa, ystävä", varoitti independentti, "muutoin luulen sinut tuollaiseksi paatuneeksi ja sokaistuneeksi paavilaiseksi, joiden mielestä almujen jakelu kelpaa antajan vääryyksien ja sortotöiden sovitukseksi ja hyvitykseksi. Sanot siis, että ne olivat Kaarlo Stuartin huoneet?"

"Ja hänen isänsä Jaakon ennen häntä, ja Elisabetin ennen häntä, ja riuskan Henrikki-kuninkaan, joka rakensi tuon siivekkeen, ennen heitä kaikkia."

"Ja siellä varmaankin ritari ja hänen tyttärensä asuivat?"

"Ei", vastasi Joceline, "Sir Henry Lee piti liian suuressa kunniassa – asioita, joita nyt ei katsota minkään arvoisiksi. Sitäpaitsi ovat valtiohuoneet tuulettamattomia ja huononlaisessa kunnossa viime vuosilta. Herra ylimetsänhoitajan asunto on tuon käytävän varressa vasemmalla."

"Ja minne vievät nuo portaat, jotka näyttävät johtavan sekä ylös- että alaspäin?"

"Ylöspäin ne johtavat moniin huoneisiin, joita käytetään eri tarkoituksiin, nukkumiseen ja muuhun mukavuuteen", selitti kaitsija. "Alaspäin ne vievät keittiöön, virkailijain toimistoihin ja linnan holveihin, joita ei tähän aikaan illasta voi nähdä ilman kynttilöitä."

"Lähdemme siis ritarisi huoneisiin", sanoi independentti. "Ovatko ne soveliaassa kunnossa?"

"Sellaisessa mikä on kelvannut säätyhenkilölle, jonka asunto on nyt kehnommin varustettu", vastasi kelpo kaitsija, jonka sappi paisui niin nopeasti, että hän lisäsi kuulumattomana jupinana: "joten sen täytyy kelvata sinunlaisellesi keropäälle heittiölle".

Hän toimi kuitenkin johdemiehenä ja astui edellä ylimetsänhoitajan huoneita kohti.

Tähän huoneustoon pääsi ulkosuojamasta lyhyttä käytävää myöten, joka voitiin tarpeen tullen turvata kahdella tammiovella; nämä olivat kiinnitettävissä isoilla tammikangilla, jotka vedettiin ulos seinästä ja pistettiin oviaukon toiselle puolelle tehtyihin nelikulmaisiin reikiin. Käytävän päässä oli pieni eteishuone, josta tultiin kelpo ritarin vierashuoneeseen; tätä valaisi kaksi siten sijoitettua ulkonevaa ikkunaa, että kumpaisestakin avautui näköala eri puistokujaan, joka johti etäälle ja syvälle metsään. Parin kolmen vähemmän mielenkiintoisen perhemuotokuvan lisäksi oli huoneen pääkoristuksena iso täyteen kokoon maalattu kuva, joka riippui tulisijan yläpuolella; tämä oli rakennettu raskaista kivilohoista kuten ulkosuojamassakin ja koristeltu veistellyillä vaakunakilvillä eri valiolauseineen. Muotokuva esitti noin viidenkymmenen vuoden ikäistä miestä täysissä panssarivaruksissa ja maalattuna Holbeinin järeään ja kuivakiskoiseen tapaan – luultavasti sen taiteilijan tekoakin, koska aikamäärät pitivät yhtä. Varuksien kankeat ja selvät kulmat, särmät ja ulkonemat olivat hyviä aiheita tuon varhaisen maalaussuunnan karkealle piirtimelle. Värien haalistumisen johdosta olivat ritarin kasvot valjut ja himmeät kuten toisen maailman olennon, mutta piirteet ilmaisivat kuitenkin voimakkaasti ylpeyttä ja ylvästelyä.

Hän viittasi johtosauvallaan eli komentokalikallaan taustalle, missä taiteilija parhaan etenemäkykynsä mukaan kuvasi palavan kirkon tai luostarin jäännöksiä sekä neljää tai viittä punamekkoista soturia kantamassa riemukkaasti pois jotakin pronssisen kastemaljan tai pesuastian näköistä. Heidän yläpuolelleen asetetusta kiehkurasta saattoi eroittaa sanat: "Lee Victor sic voluit".11 Suoraan vastapäätä tätä kuvaa riippui seinäkomerossa täydet turnaustamineet, joiden mustat ja kultaiset värivaihtelut ja koristeet täsmälleen vastasivat muotokuvan esittämiä.

Maalaus oli niitä, joissa jokin kasvonpiirteiden ja ilmeen erikoisuus herättää taiteeseen perehtymättömienkin huomiota. Independentti katseli sitä, kunnes hänen pilvisellä otsallaan vilahti hymyily. Metsänvartija ei kyennyt päättämään, myhäilikö hän nähdessään tuiman vanhan kavalierin hävittämässä pyhää rakennusta, jollainen toimenpide oli hyvässä sopusoinnussa hänen oman lahkonsa tapojen kanssa, vai osoittiko hän siten halveksumistaan vanhan mestarin järeälle ja kuivakiskoiselle käsialalle taikka herättikö tämän merkillisen muotokuvan näkeminen hänessä joitakin muita aatoksia.

Hymy hälveni silmänräpäyksessä, kun soturi katsahti ikkunoihin. Niiden sisäpuolelle jääneet komerot oli koroitettu askeleen tai parin päässä seinästä. Toiseen oli asetettu pähkinäpuinen rukouspulpetti ja suunnattoman iso täytetty nojatuoli, joka oli päällystetty sahvianilla. Vieressä oli pieni lipasto, jonka lokeroista ja laatikoista oli muutamia avoinna, esittäen näkyviin haukantiukuja, koiranviheltimiä, kojeita pyyntihaukan höyhenien tasimiseen, erimuotoisia kuolaimia ja muita metsämiehen urheiluun kuuluvia pikku kapineita.

Toinen komero oli kalustettu eri tavalla. Sen pienellä pöydällä oli joitakuita ompelutyön tarpeita sekä luuttu, muutamia sävellyksiä sisältävä nuottivihko ja korukirjailussa käytetty kehys. Komeron seinillä näkyi ompelukuvioita, ja muutenkin oli sen koristeluun pantu suurempaa huolta kuin saattoi havaita muualla huoneessa; naisellisen aistin vallintaa ilmaisivat myöskin ikkunalaudalle järjestetyt kukkaruukut, joissa kukki sellaisia kasveja kuin syksyinen vuodenaika teki mahdolliseksi.

Tomkins loi välinpitämättömän silmäyksen noihin naisellisen hommailun esineihin, astui sitten etäisemmän ikkunan luo ja alkoi selailla kokoarkkista nidettä, joka oli avoinna rukouspulpetilla; se näköjään jonkun verran kiinnitti hänen mieltänsä. Joceline oli päättänyt pitää silmällä hänen liikkeitään niitä häiritsemättä ja seisoi jonkun matkan päässä apean äänettömänä, kun seinäverhon takaa äkkiä avautui ovi ja sieltä sipsutti esiin sievä maalaisneitonen pyyheliina kädessään ikäänkuin jotain talousaskaretta toimittaakseen.

"Mitä nyt, herra Julkea?" virkkoi hän ripeästi Jocelinelle; "mitä sinä täällä huoneissa nuuskit, kun herra ei ole kotona?"

Mutta sen vastauksen asemasta, jota hän kenties odotti, Joceline Joliffe loi murheellisen silmäyksen ikkunakomerossa seisovaan soturiin päin, ikäänkuin tehdäkseen sanansa täysin tajuttaviksi, ja lausui alakuloisesti: "Voi, sievä Phoebe, tänne tunkeutuu sellaisia miehiä, joilla on enemmän oikeutta tai valtaa kuin kellään meikäläisellä, ja paljoakaan he eivät kursaile tullessaan milloin mielivät ja viipyessään niin kauvan kuin haluavat."

Hän loi toisen silmäyksen Tomkinsiin, joka näytti yhä tutkivan edessään olevaa kirjaa. Sitte hiipi hän lähelle kummastunutta tyttöä, joka oli vuorotellen katsellut kaitsijaa ja vierasta ikäänkuin kykenemättä käsittämään edellisen sanoja tai oivaltamaan jälkimäisen läsnäolon merkitystä.

"Mene", kuiskasi Joliffe lähentäen suunsa niin liki neitosen poskea, että hänen hengityksensä heilutteli tämän hiuskiharoita, "mene, Phoebe kulta, vilistä vikkelästi kuin metsävuohi alas huvilaani – minä tulen sinne pian ja – "

"Huvilaasi, tosiaankin!" ynseili Phoebe. "Oletpa kovin rohkea vaivaiseksi pukintappajaksi, joka ei ole koskaan ennen säikyttänyt mitään muuta kuin saksanhirveä. Sinun huvilaasi, jopa jotakin! Kyllä käskisi minun mennä sinne."

"Hiljaa, hiljaa, Phoebe – tässä ei ole aikaa leikintekoon. Alas huvilaani juokse, sanon, kuin hirvi, sillä ritari ja neiti ovat molemmat siellä, ja minä pelkään, että he eivät enää palaja tänne. Kaikki on hukassa, tyttö – ja meidän pahat päivämme ovat viimein tulleet kerrassaan viheliäisinä – olemme ihan umpimutkassa ja kiivaan ajon ahdistuksessa."

"Onko se mahdollista, Joceline?" ihmetteli tyttö-parka kääntyen kaitsijaan, säikkynyt ilme kasvoillaan, joita hän oli tähän asti käyttänyt maalaiskeimailuun.

"Yhtä varmaa, Phoebe rakas, kuin – " Vakuutuksen loppu hupeni Phoeben korvaan, niin likelle painuivat sitä metsänvartijan huulet; ja jos ne siinä koskettivat hänen poskeansakin, niin on murheella kuten kärsimättömyydelläkin etuoikeutensa, ja Phoebe-poloisella oli vakavaa peljästystä kylliksi, hänen ottaakseen huomioonsa noin vähäpätöistä seikkaa.

Mutta Jocelinen huulten lähestyminen Phoeben sievälle, vaikka ruskettuneelle poskelle ei ollut mikään mitätön tapaus independentin mielestä, joka vastikään oltuaan Jocelinen valppauden kaittavana oli viimeksi vuorostaan tullut kaitsijan käyttäytymisen tarkkaajaksi heti kun Phoeben ja Joliffen kohtaus oli käynyt noin mielenkiintoiseksi. Ja huomatessaan Jocelinen haastelun likeisyyden koroitti hän äänensä niin yrmeäksi, että se olisi vetänyt vertoja voitelemattomalle ja ruosteiselle sahalle, saaden sillä Jocelinen ja Phoeben kavahtamaan kuusi jalkaa erilleen vastakkaisiin suuntiin, ja jos Kupido kuului seurueeseen, syöksähti lemmenjumala varmaan ulos ikkunasta niinkuin tykinlaukausta pakeneva villihanhi. Silmänräpäyksessä heittäytyen saarnamiehen ja paheen soimaajan asentoon huudahti soturi: "Mitä nyt, te häpeämättömät ja röyhkeät! Mitä – sukoilemassa ja kisaamassa ihan minun nähteni! Jopa menee pitkälle – tahdotteko te pitää ilveitänne parlamentin korkean tuomioistuimen valtuutettujen taloudenhoitajan edessä niinkuin olisitte remuisilla markkinoilla kojussa taikka kevytmielisen tanssikoulun vilskeessä ja huiskeessa, missä viuluniekkain vintiöt vinguttavat jumalattomilla kapineillaan: 'Saat suukkoja kokea, on soittaja sokea'? – Mutta tässä", hän sanoi tuimasti jysäyttäen nyrkillään nidettä, "tässä on noiden paheitten ja hullutusten kuningas ja ylimäinen pappi! Tässä on se mies, jota suruttomat hupsut syntisesti sanovat luonnon ihmeeksi! Tässä on hän, jonka ruhtinaat valitsevat kammiokaitsijakseen ja hovineidot ottavat vuodekumppanikseen. Tässä on hienojen sanojen, hemputtelun ja hupsuuden etevin opettaja – tässä!" Ja hän iski toistamiseen nidettä – voi, se oli mestarin koottujen teosten ensimäinen painos, Roxburghen ihastelema, Bannatynen rakastama, – se oli Hemmingsin ja Gondelin editio princeps! "Sinun syyksesi", hän jatkoi, "sinun syyksesi, William Shakespeare, minä panen kaiken semmoisen vallattoman turhuuden ja säädyttömän huikentelun, mikä on tahrannut maata sinun päivistäsi saakka!"

"Kautta kaiken pyhän, sepä on raskas syytös", sanoi Joceline, jonka rohkeata huolettomuutta ei voitu pitkäksi aikaa lannistaa; "istu ja pala, onko herramme vanha suosikki Stratfordin Ville vastuussa jokaisesta muiskusta, mitä on siepattu Jaakon ajoista asti? Huikea tili tosiaan – mutta kenenkähän syytä se on, mitä pojat ja tytöt tekivät ennen hänen aikaansa?"

"Älä pilkkaa", varoitti soturi, "jotten minä sisäisen ääneni haastamana menettele sinun kanssasi kuten herjaajan. Totisesti sanon minä, että siitä saakka kun paholainen putosi taivaasta, häneltä ei ole koskaan puuttunut asiamiehiä maan päällä, mutta missään ei hän ole tavannut noitaa, joka niin rajattomasti vallitsee ihmisten sieluja kuin tämä turmeluksen sikiö Shakespeare. Jos vaimo etsii katalaa esimerkkiä avioliitonrikkomukseen, niin tästä hän sen löytää. Kun mies tahtoo tietää, miten hänen on kasvatettava kätyriänsä murhaajaksi, saa hän tästä ohjeet. Jos vallasnaisen tekee mieli mennä pakanalliselle neekerille, näkee hän kirjaan pannun vahvistuksen aikeensa mahdollisuudesta. Ken tahtoo herjata Luojaansa, hänelle on tässä varattu ivasanoja suuhun. Jos joku tahtoo uhmata lihallista veljeänsä, niin tässä on haaste valmiina. Kun teitä haluttaa päihtyä, niin Shakespeare ilahuttaa teitä pikarilla. Aistillisiin nautintoihin pyrkiessänne hän viihdyttelee teidät hillittömään antaumukseen niinkuin luutun viettelevillä sävelillä. Tämä, sanon, tämä kirja on kaikkien niiden vaurioiden juurena ja alkulähteenä, jotka ovat tulva virran tavoin levinneet yli maan, tehden ihmisistä pilkkaajia, epäilijöitä, kieltäjiä, murhaajia, rauhanrikkojia ja viiniruukun ystäviä, niin että he oleksivat saastaisissa paikoissa ja istuvat myöhään iltapikarien ääressä. Pois hänet, pois hänet, te Englannin miehet! Tophetiin hänen häijyt kirjansa, ja Hinnomin laaksoon hänen kirotut luunsa! Totisesti, ellei kulkumme olisi ollut kiireinen, kun sivuutimme Stratfordin vuonna 1643 Sir William Wallerin johtamina – ellei kulkumme olisi ollut kiireinen – "

"Syystä että prinssi Rupert oli kintereillänne kavaliereineen", jupisi parantumaton Joceline.

"Minä sanon", pitkitti kiivaileva ratsumies, koroittaen äänensä ja ojentaen käsivartensa, "että jollei kulkumme olisi käskystä ollut pikainen ja jollemme olisi ratsastaneet suoraan eteenpäin, sivulle poikkeamatta, tiukentaen rivimme yhteen niinkuin soturien tulee, olisin minä sinä päivänä temmannut sen paheitten ja irstailun opetusmestarin luut haudasta ja viskannut ne lähimmälle tunkiolle. Minä olisin tehnyt hänen muistostaan pilkan ja hyssytyksen!"

"Tuo on karvainta, mitä hän on vielä virkkanut", huomautti kaitsija. "Ville-parka olisi pannut hyssytyksen enemmän pahakseen kuin mitään muuta."

"Aikooko tuo herra puhua vielä lisää?" tiedusti Phoebe kuiskaten. "Hyväinen aika, komeita sanojahan hän haastaa, kunhan tässä vain tietäisi, mitä ne merkitsevät. Mutta on siunattu asia, että kelpo ritarimme ei nähnyt hänen tuolla tavoin murjovan kirjaa – Herra armahtakoon, siitä olisi varmasti tullut verenvuodatusta. Mutta hyvä isä sentään – katsos kuinka hän muikistelee kasvojaan! Onkohan hänellä ähky, Joceline? Tarjoisinko hänelle lasillisen väkevää?"

"Kuulepas, tyttöseni", selitti kaitsija, "hän vain panostaa väkiluikkuansa uuteen laukaukseen, ja sillaikaa kun hän kierittelee silmiään ja vääntelee kasvojaan ja puristaa käsiänsä nyrkkiin ja kuopii ja polkee jaloillaan tuolla lailla, on hänen pakko olla huomaamatta mitään. Voisinpa vannoa leikkaavani hänen kupeeltaan kukkaron, jos hänellä sellainen olisi, hänen sitä tuntemattansa."

"No, se nyt on ihme ja kumma, Joceline", päivitteli Phoebe. "Ja jos hän viipyy täällä tänällään, niin kyllähän sellaista herraa on huokea pidellä."

"Älä sinä siitä välitä", tuumi Joceline, "vaan sano minulle hiljaa ja pikaisesti, mitä on ruokasäilyssä".

"Hyvinkin niukat talousvarat", ilmoitti Phoebe; "kylmä salvukukko ja muutamia leivoksia sekä se ainainen iso riistapiirakka runsaine mausteineen – sitäpaitsi pari sämpylää, ja siinä onkin kaikki".

"No, se auttaa pahimpaan tarpeeseen. Kääri viittasi pulskan vartesi ympäri – ota vasu ja pari lautasta ja ruokaliinaa, he kun ovat hirmuisen köyhässä kunnossa tuolla alhaalla – vie sinne salvukukko ja sämpylät – piirakan täytyy jäädä tälle samaiselle soturille ja minulle, ja sen kuori sopii leiväksemme."

"Erinomaisesti", sanoi Phoebe; "minä laitoin itse taikinan – se on paksu kuin Kauniin Rosamondin tornin muurit".

"Joiden läpi kestäisi kahden leukaparin jäytää melkoisen kauvan, vaikka kuinkakin sitkeästi pungastaisivat", arveli kaitsija. "Mutta mitä nestettä on?"

"Ainoastaan pullo alicantea ja toinen kanarinviiniä, kivisestä viinaruukusta puhumatta", vastasi Phoebe.

"Pistä viinipullot vasuusi", neuvoi Joceline; "ritarilta älköön puuttuko iltasiemaustaan – ja alas majaan nyt kuin yökkö. Se riittää illalliseksi, ja huomenna on uusi päivä. Haa, kautta taivaan, tuon miehen silmä taisi tarkata meitä! Ei – hän vain kieritti sitä mietteissään – epäilemättä hyvinkin syvissä, ne kun ovat semmoista väkeä. Mutta hiisi hänet periköön, hänen täytyy olla pohjaton, jollen minä kykene mittaamaan hänen sisintänsä ennen kuin on yö lopussa. – Livahda tiehesi, Phoebe."

Mutta Phoebe oli maalaiskeimailija, ja tietäen Jocelinelle tässä asemassa mahdottomaksi kostaa kiusoittelua sopivalla tavalla, hän kuiskasi tämän korvaan: "Luuletko, että ritarimme ystävä Shakespeare todellakin keksi kaikki nuo ilkeät kujeet, joista tämä herra puhui?"

Samassa hän vilahti pois, Joliffen uhatessa tulevaista kostoa sormellaan, jupisten: "Menehän siitä, Phoebe Mayflower, kepeäjalkaisin ja ilomielisin naikkonen, mitä on milloinkaan tepsutellut Woodstockin puiston kamaralla! – Hänen peräänsä, Bevis, ja vie hänet turvallisesti herramme luokse tupaan."

Iso vinttikoira nousi kuin määräyksen saanut ihmispalkollinen ja seurasi Phoebeä suojaman läpi, ensin nuollen hänen kättänsä osoitukseksi läsnäolostaan ja sitten asettuen verkalliseen hölkkäjuoksuun, siten parhaiten sovittautuakseen saatettavansa keveään käyntiin, jonka vikkelyyttä Joceline ei ollut perusteettomasti kehunut. Phoeben ja hänen vartijansa samotessa metsäahojen poikki palaamme me palatsihuvilaan.

Independentti näytti nyt kavahtavan ikäänkuin horroksista. "Onko se nuori nainen mennyt?" hän kysyi.

"On vainkin", vastasi kaitoja, "ja jos sinun arvoisuudellasi on vielä käskyjä annettavana, niin sinun on tyydyttävä miehiseen palvelukseen".

"Käskyjä – hm – neitonen olisi mielestäni saattanut viipyä kuulemaan toista kehoituspuhetta", sanoi soturi. "Totisesti oli harrastukseni suuresti herännyt hänen valistamiseensa."

"Eipä hätää", arveli Joliffe, "hän tulee kyllä kirkkoon ensi sunnuntaina, ja jos sinun sotilaallinen kunnianarvoisuutesi suvaitsee jälleen selittää meille Sanaa, niin hän kostuu opetuksesta siinä missä muutkin. Mutta täkäläiset nuoret neitoset eivät kuuntele mitään yksityisiä hartaushetkiä. – Ja miten nyt näet hyväksi menetellä? Tahdotko katsastaa muita huoneita ja mitä vähiä pöytähopeita meillä on jäljellä?"

"Hm – en", kieltäysi independentti; "alkaa olla myöhä, ja tulee pimeä – saathan toimitetuksi meille vuoteet, ystävä?"

"Paremmilla et ole milloinkaan nukkunut", vakuutti kaitsija.

"Ja puita tulen sytyttämiseksi ja kynttilän sekä rahtusen ajallista nautittavaa ulkonaisen ihmisen virkistykseksi?" jatkoi soturi.

"Epäilemättä", vastasi kaitsija, osoittaen järkevää halua tämän tärkeän henkilön tyydyttämiseen.

Muutaman minuutin kuluessa ilmestyi tammiselle pöydälle iso kynttilänjalka. Persiljalla koristeltu uhkea hirvipiirakka asetettiin pöytään puhtaalle ruokaliinalle. Viihdyttävinä lisinä olivat kivinen viinaleili ja oluella täytetty mustakiiltoinen kippa. Tälle aterialle istuutuivat hyvässä sovussa soturi isoon nojatuoliin ja hänen kehoituksestaan kaitsija, joka käytti matalampana sijana tuolia pöydän vastapäisellä puolella. Siihen mieluisaan hommaan jättää heidät tällä erää kertomuksemme.

4. LUKU.
TYLYSTI KOHDELTU SUKULAINEN

Lukija ei ole voinut unohtaa, että Sir Henry Lee tasavaltalaisen soturin kanssa rynnisteltyään oli lähtenyt tyttärensä seurassa ottamaan turvapaikakseen vantteran puistonvartija Joceline Joliffen majan. He kävelivät verkalleen kuten ennenkin, sillä vanhaa ritaria rasitti sekä näiden viimeisten kuninkuuden rippeiden joutuminen vallankumouksellisten käsiin että äskeinen tappionsa. Toisinaan hän pysähtyi ja laskien käsivartensa ristikkäin rinnalleen muisteli kaikkia olosuhteita, joissa tapahtui hänen häätönsä niin kauvan kotinansa olleesta talosta. Hänestä tuntui, että hän itse oli lukemiensa ritaritarinain sankarien tavoin peräytymässä paikalta, jota hänen velvollisuutensa oli suojella, joutuneena häviöön paynim ritarin tieltä, jolle kohtalo oli suonut niin onnekkaan seikkailun. Alicella oli omat tuskalliset muistelonsa, eikä hänen viime keskustelunsa isän kanssa ollut yleensä muodostunut niin hauskaksi, että hänen olisi tehnyt mielensä uudistaa sitä ennen kuin toisen mieliala paremmin tyyntyi. Vanhalla ritarilla oli nimittäin kyllä herttainen sydän, ja hän rakasti suuresti tytärtään, mutta ikä ja viimeaikoina yhä tiheämpään sattuneet vastoinkäymiset olivat kiihdyttäneet hänen tunteensa oikulliseen ärtyisyyteen, josta ei ollut parempina päivinä näkynyt merkkiäkään. Tytär ja pari hartaasti kiintynyttä palkollista, jotka pysyivät hänelle köyhyydessäkin uskollisina, lepyttelivät hänen heikkouttansa mahdollisuuden mukaan ja säälivät häntä silloinkin kun joutuivat kärsimään sen ilmauksista.

Kesti kauvan ennen kuin hän puhui, ja silloin hän viittasi erääseen jo mainittuun seikkaan. "On kummallista", hän ihmetteli, "että Bevis seurasi Jocelinea ja tuota miestä mieluummin kuin minua".

"Ole varma siitä, isä", vastasi Alice, "että sen äly näki miehessä vieraan, jota se katsoi tarpeelliseksi pitää huolellisesti silmällä, ja sentähden se jäi Jocelinen seuraan".

"Vielä mitä, Alice", tuskitteli Sir Henry; "se jättää minut syystä että onneni on minulta kokonaan paennut. Luonnossa on tunne, joka tehoaa mykkien eläinten niin sanottuun vaistoonkin ja opettaa ne karttamaan onnettomuutta. Hirvikin puskee sairasta tai haavoitettua lauman urosta; iske vamma koiraan, ja koko kahlekunta karkaa sitä reutomaan; kalat syövät omaa lajiansa, kun niiden kumppaneita on vihlaistu ahinkaalla; leikkaa varikselta siipi tai katkaise siltä koipi, niin toiset nokkivat sen kuoliaaksi."

"Tuo saattaa pitää paikkansa järjettömämpien eläinten keskinäisistä suhteista", sanoi Alice, "sillä niiden koko elämä on melkein pelkkää sodankäyntiä. Mutta koira jättää oman rotunsa liittyäkseen meihin; herransa tähden se hylkää oman lajinsa seuran, ruuan ja hauskuuden, eikä toki saisi vähällä epäillä niin hartaan ja alttiin palvelijan uskollisuutta kuin Bevis on ollut eritoten."

"En ole suutuksissani koiralle, Alice; olen vain suruissani", vastasi hänen isänsä. "Olen lukenut luotettavista aikakirjoista, että kun Rikhard Toinen ja Bolingbroken Henrikki olivat Berkeleyn linnassa, luopui samansukuinen koira kuninkaasta, jota se oli aina saatellut, ja liittyi Henrikkiin, jonka se silloin näki ensi kertaa. Suosikkinsa karkaamisesta ennusti Rikhard lähestyvän syöksemisensä valtaistuimelta.12 Koiraa pidettiin jälkeenpäin Woodstockissa, ja Bevisin sanotaan olevan sen sukua, tätä kun hoideltiin huolellisesti. Mitä vauriota saattaisin aavistaa sen luopumuksesta, sitä en osaa arvata, mutta siitä olen vakuutettu, että se ei ennusta minulle mitään hyvää."

Etäältä kuului kuihtuneiden lehtien kahinaa, polulta kajahti hyppivää töminää, ja suosikkikoira ilmestyi samassa herransa luo.

"Tule oikeuteen, vanha heittiö", virkkoi Alice hilpeästi "ja puolusta mainettasi, jonka poissaolosi on pannut vaaraan". Mutta koira vain osoitti hänelle huomaavaisuutta kieppumalla heidän ympärillään ja syöksähti heti takaisin niin nopeasti kuin kykeni loikkimaan.

"Mitä nyt, vintiö?" oudoksui ritari; "olethan toki liian hyvin harjaannutettu, ryhtyäkseen ajoon ilman määräystä?" Mutta seuraavana hetkenä läheni Phoebe Mayflower näkyviin, keveä astunta niin vähän pidättyneenä hänen kantamastansa taakasta, että hän yhtyi isäntänsä ja nuoren valtiattarensa seuraan juuri kun nämä saapuivat metsänvartijan majalle, joka oli heidän matkansa määränä. Bevis oli hyökännyt edeltäkäsin tervehtimään Sir Henryä ja palannut likeisimpään velvollisuuteensa, saattamaan Phoebeä ja tämän kuljettamia ruokavaroja. Koko seurue seisoi pian koolla Joceline Joliffen tuvan edustalla.

Parempina aikoina oli tätä paikkaa kaunistanut vankka kivirakennus, joka antoi soveliaan asunnon kuninkaallisen puiston vartijalle. Sievä lähde pulppusi esiin lähellä ja oli aikoinaan lirissyt pihamaitten ja tanhuiden halki, jotka olivat liittyneet hyvinrakennettuihin ja mukaviin koppeleihin ja ulkosuojiin. Mutta jossakussa sellaisessa kahakassa, jotka olivat kansalaissotien kestäessä tavallisia, oli tätä pientä metsäasumusta ahdistettu ja puolustettu, se oli vallattu ja poltettu. Naapurissa asuva maalaisjunkkari, joka kuului parlamentin puolueeseen, käytti hyväkseen Sir Henry Leen poissaoloa, tämä kun oleksi silloin Kaarlon leirissä, ja kuningasmielisten heikontunutta asemaa. Häikäilemättä kuljetutti hän pois lohotut kivet ja muut tulen säästämät rakennusaineet ja korjautti oman asuinkartanonsa niillä. Metsänvartija oli senvuoksi rakentanut omaa tarvettaan ja emännäkseen sanomaansa vanhaa vaimoa varten risupunoksista mökin, sellaisen kuin oli omalla työllään ja parin naapurin avulla kyennyt kyhäämään muutaman päivän kuluessa. Seinät oli laastittu savella, kalkittu valkoisiksi ja verhottu viiniköynnöksillä ja muilla kiertokasveilla, katto oli kauniisti katettu oljilla, ja vaikka asumus vain olikin hökkeli, oli kätevä Joliffe saanut kaiken järjestetyksi siten, että se ei tuottanut häpeää asujansa asemalle.

Ritari astui ovelle, mutta kun nerokkaalta rakentajalta oli puuttunut parempaa lukkoa oveen, joka itse oli tehty vain ihmeellisesti kierretyistä vitsaksista, oli hän keksinyt eräänlaisen vehkeen säpin sulkemiseksi sisäpuolelta nappulalla, joka esti sen kohoamasta, ja täten oli se nyt kiinnitetty. Käsittäen tämän joksikin varokeinoksi Joliffen vanhan emännöitsijän taholta, jonka he kaikki tiesivät vähäkuuloiseksi, koroitti Sir Henry äänensä pyytämään pääsyä, mutta turhaan. Viivytyksestä kiusaantuneena työnsi hän ovea yhtaikaa jalalla ja kädellä niin voimakkaasti, että heikko sulku ei sitä kestänyt; se myötäsi, ja ritari astui siis väkisinkin palvelijansa keittiöön eli ulompaan huoneeseen. Keskilattialla seisoi hämiä ilmaisevassa asennossa ratsastuspukuinen nuorelta näyttävä vieras.

"Tämä saattaa olla käskyvaltani viimeinen toimenpide täällä", huomautti ritari, tarttuen vierasta kaulukseen, "mutta minä olen vielä Woodstockin ylimetsänhoitaja ainakin täksi yötä – kuka tai mikä olet sinä?"

Vieras pudotti ratsastusviitan, johon hänen kasvonsa olivat olleet verhottuina, ja painui samassa toisen polvensa varaan.

"Sukulaisenne vain, Markham Everard", hän vastasi. "Tulin tänne teidän tähtenne, vaikka pelkäänkin, että te tuskin toivotatte minua tervetulleeksi itseni tähden."

Sir Henry hätkähti taaksepäin, mutta tointui heti ikäänkuin muistaen, että hänen tuli esittää arvokasta osaa. Hän seisoi senvuoksi suorana ja vastasi tekeytyen jokseenkin juhlallisen muodolliseksi:

"Hyvä sukulaiseni, mieleni on hyvä siitä, että olet saapunut Woodstockiin juuri ensimäisenä iltana, joka nyt moneen vuoteen vasta on omiaan lupaamaan sinulle ansaitsemasi tai tervetulleen vastaanoton."

"Suokoon Jumala, että kuulin sananne oikein ja ymmärrän ne asiallisesti!" toivotti nuori mies. Alice pysyi vaiti, mutta piti katseensa tähdättynä isän kasvoihin ikäänkuin haluten tietää, oliko hänen tarkoituksensa ystävällinen langonpoikaa kohtaan, mitä hän vanhuksen luonteen tuntien oli taipuvainen suuresti epäilemään.

Ritari sillävälin loi ivallisen silmäyksen ensin sukulaiseensa ja sitte tyttäreensä sekä jatkoi: "Minun ei otaksuakseni tarvitse ilmoittaa Markham Everardiile, että meidän aikomuksenamme ei voi olla kestitä häntä tai edes tarjota hänelle istuinta tässä köyhässä mökissä?"

"Saatan teitä peräti mielelläni palatsihuvilaan", tarjoutui nuori herrasmies. "Olinkin päätellyt teidän jo vetäytyneen sinne illaksi ja pelkäsin häiritseväni teitä. Mutta jos sallitte minun, hyvä eno, seurata serkkuani ja teitä takaisin palatsihuvilaan, niin uskokaa minua, että kaiken sen hyvän ja ystävällisen joukossa, mitä olette niin usein tehnyt, ette ole milloinkaan osoittanut kalliimpana pidettyä suosiollisuutta."

"Sinä erehdyt suuresti, Markham Everard", sanoi siihen ritari. "Me emme aio palata palatsihuvilaan tänä iltana emmekä totisesti huomennakaan. Tahdoin vain vihjata sinulle kaikella kohteliaisuudella, että sinä tapaat Woodstockin palatsihuvilasta niitä, joille olet soveliasta seuraa ja jotka epäilemättä suovat sinulle auliin vastaanoton, jollaista minä tässä nykyisessä turvapaikassani en rohkene tarjota niin huomattavalle henkilölle."

"Taivaan tähden", pyysi nuori mies Aliceen kääntyen, "selitä sinä minulle, miten minun on käsitettävä noin salaperäistä puhetta!"

Estääkseen hänet lisäämästä isänsä pidäteltyä äkää pakoittausi Alice vastaamaan, vaikka se oli työlästä: "Sotamiehet ovat karkoittaneet meidät palatsihuvilasta."

"Sotamiehet – karkoittaneet!" huudahti Everard kummastuneena. "Siihen ei ole mitään laillista valtuutta."

"Ei vähintäkään", lausui ritari yhäti yhtä purevan ivallisesti, "ja kuitenkin yhtä laillinen valtuus kuin mihinkään, mitä Englannissa on toimittu jo vuoden ajan ja enemmänkin. Sinä luullakseni olet taikka olit lakikoululainen – kylläpä onkin ammattisi käyttäminen sen määräkauden kaltainen, jota tuhlari toivoo varakkaan lesken omistuksessa. Sinä olet jo elänyt yli sen lain, jota tutkistelit, ja sen kuoleutuminen ei kaiketikaan ole tapahtunut perintöä jättämättä – joitakuita sieviä etuuksia, muutamia mukavia hyvityksiä, kuten sanotaan. Oletkin ansainnut sen kahdella tavalla – käytithän nahkakölteriä ja patruunavyötä niinkuin pitelit kynääkin ja mustetta – mutta en ole kuullut saarnailleesikin."

"Ajatelkaa minusta ja puhukaa minusta miten tylysti vain haluatte", sanoi Everard säveästi. "Olen vain tänä pahana aikana antanut omantuntoni ja isäni käskyjen olijata itseäni."

"Kas, jos omastatunnosta puhut", haastoi vanha ritari, "niin täytyypä minun pitää sinua silmällä, kuten Hamlet sanoo. Milloinkaan ei ole puritani pettänyt niin törkeästi kuin vedotessaan omaantuntoonsa, ja mitä isääsi tulee – " Hän aikoi jatkaa samaa solvailua, kun nuori mies keskeytti hänet lausuen lujalla äänellä: "Sir Henry Lee, teitä on aina ajateltu ylvääksi. Sanokaa minusta mitä mielitte, mutta älkää puhuko isästäni, mitä pojan korva ei saisi sietää ja mihin hänen käsivartensa ei kuitenkaan voi vastata. Sellaisen vääryyden tekeminen minulle on aseettoman miehen loukkaamista tai vangin hosumista."

Sir Henry pysähtyi ikäänkuin huomautuksen pidättämänä. "Siinä puhuit totta, Mark, vaikka olisit mustin puritani, mitä horna on ikinä syössyt kidastaan tuottamaan turmaa onnettomalle maalle."

"Olkoon se niinkuin tahdotte siitä ajatella", vastasi Everard; "mutta älkää panko minua jättämään teitä tämän viheliäisen mökin suojaan. Yö kääntyy myrskyiseksi – antakaa minun viedä teidät palatsihuvilaan ja häätää nuo häiritsijät, joilla ei voi ainakaan vielä olla mitään valtuutta toimenpiteisiinsä. En viivy hetkeäkään heidän jälkeensä, paitsi vain ilmoittaakseni isäni sanoman. Suokaa minulle vain tämän palveluksen tilaisuus sen rakkauden tähden, jota olette aikaisemmin tuntenut minua kohtaan!"

"Niin, Mark", vastasi ritari lujasti, mutta murheellisesti, "sinä puhut totta – olen tosiaan rakastanut sinua aikaisemmin. Vaaleatukkaista poikaa, jota opetin ratsastamaan, ampumaan, metsästämään – jonka onnelliset hetket kuluivat minun parissani, missä hyvänsä hän viettikään vakavamman työskentelyn tovit – minä rakastin sitä poikaa – niin, ja heikkoudessani rakastan sen muistoakin, mitä hän oli. Mutta hän on mennyt, Mark – hän on mennyt, ja hänen sijassaan näen ainoastaan uskontoansa ja kuningastansa vastaan nousseen julkisen ja päättäväisen kapinoitsijan – kapinoitsijan, joka on menestyksensä johdosta yhä vihattavampi, yhä suuremman häpeän leimaama niiden rosvottujen rikkauksien takia, joilla hän toivoo saavansa kullatuksi kataluutensa. Mutta minä olen köyhä, ajattelet sinä, ja minun pitäisi mielestäsi pysyä hiljaa, jotteivät ihmiset sanoisi: 'Puhu silloin, mies, kun sinua pyydetään.' Tiedä kuitenkin, että niin puutteenalainen ja ryöstetty kuin olenkin, minä tunnen joutuvani häpeään siitä, että tämänkään verran puhun kapinallisten anastajien kätyrin kanssa. Mene palatsihuvilaan, jos haluat – tuosta käy tie – mutta älä luule, että minä saadakseni takaisin sen asuntoni tai kaiken rikkaudenkaan, mitä minulla milloinkaan oli varakkaimpinakin päivinäni, vapaaehtoisesti saattaisin sinua kolmea askeltakaan nurmikolla. Jos minun täytyy olla kumppaninasi, niin se tapahtukoon ainoastaan silloin kun punatakit ovat sitoneet käteni selän taakse ja köyttäneet jalkani hevosen vatsan alle. Silloin saat olla matkatoverinani, jos mielesi tekee, sen sinulle myönnän, mutta et varemmin."

Alice oli julmasti kärsinyt tämän keskustelun aikana, mutta tiesi hyvin, että enempi väittely olisi vain yllyttänyt ritarin äkää yhä kiukkuisemmaksi. Nyt uskalsi hän viimein tuskallisessa jännityksessään tehdä serkulleen merkin, jotta tämä lopettaisi puhelun ja vetäytyisi pois, koska hänen isänsä niin jyrkästi käski hänen mennä tiehensä. Valitettavasti huomasi hänet Sir Henry ja päätteli nähneensä todisteen serkuksien salaisesta keskinäisestä ymmärryksestä. Hänen raivostuksensa sai siitä uutta virikettä, ja hänen oli mitä tiukimmin käytettävä hillitsemiskykyään ja muistettava kaikkea oman arvokkuutensa vaatimaa, kyetäkseen verhoamaan todellisen vimmastuksensa samaan ivallisuuteen, jonka hän oli omaksunut tämän vihaisen haastelun alussa.

"Jos sinua peloittaa", hän sanoi, "samota puistopolkujamme pimeällä, kunnioitettava vieras, jota minun kenties on pakko pitää arvossa seuraajanani tämän puiston hoitajanvirassa, niin tässä näkyy olevan kaino neitonen, joka on mitä halukkain palvelemaan sinua ja olemaan metsävoutinasi. Mutta hänen äitinsä tähden toimita sentään joku pikku naimismuoto teidän molempien kesken kuntoon. Mitään lupakirjaahan tai pappia ei näinä onnellisina päivinä tarvita, vaan parit voivat solmiutua yhteen kuin mierolaiset tien sivussa, pensasaita kirkonkattona ja kattilanpaikkuri hengenmiehenä. Pyydän sinulta anteeksi, kun tunkeudun tekemään näin yksinkertaisen esityksen – kenties oletkin ranter — tai lempijäin lahkoa, taikka pidät avioliittomenoja turhanaikaisina, kuten Knipperdoling tai Leydenin Jaakko?"

"Taivaan tähden, luovu noin kamalasta pilanteosta, isä! Ja sinä, Markham, lähde Jumalan nimessä ja jätä meidät kohtaloomme – läsnäolosi saa isäni hourimaan."

"Vai pilanteosta!" sanoi Sir Henry; "en ole koskaan ollut niin tosissani. Ja hourimaanko! En ole ikinä ollut rauhallisempi. En ole milloinkaan kyennyt sietämään, että petollisuus lähestyy minua – en tahtoisi sen paremmin pitää vierelläni häväistyä tytärtä kuin kantaa kupeellani häpeän tahraamaa miekkaa, ja tämä onneton päivä on osoittanut, että ne molemmat voivat pettää."

"Sir Henry", pyyteli nuori Everard, "älkää raskauttako sieluanne suurella rikoksella, jonka varmasti teette kohdellessanne tytärtänne noin väärin. Siitä on nyt pitkä aika, kun kielsitte hänet minulta, meidän ollessamme köyhiä ja teidän ollessanne mahtavassa asemassa. Minä alistuin antamaan teidän ehkäistä kaiken seurustelumme. Jumala tietää, mitä kärsimyksiä se minulle tuotti – mutta minä taivuin. Enkä tänne nyt tullutkaan kosintaani uudistaakseni, vaikka tunnustankin pyrkineeni hänen puheilleen – en ainoastaan hänen itsensä tähden, vaan myöskin teidän. Tuho häilyy yllänne valmiina syöksymään alas saaliiseensa. Niin, näyttäkää vain halveksivalta, mutta siten on asian laita; sekä teitä että häntä suojellakseni minä olen saapunut tänne."

"Kieltäydyt siis vapaaehtoisesta lahjastani", ivasi Sir Henry Lee, "tai kenties ajattelet siihen liittyvän liian kovia ehtoja?"

"Hävetkää, hävetä teidän tulisi, Sir Henry!" pahaksui Everard vuorostaan tulistuen. "Ovatko valtiolliset ennakkoluulonne niin peräti tukahuttaneet kaikki isän tunteet, että voitte katkeralla pilkalla ja ylenkatseella kajota oman tyttärenne kunniaan? Nosta ylös pääsi, hyvä Alice, ja sano isällesi, että hän on haaveellisessa uskollisuusinnossaan unohtanut luonnon. Tietäkää, Sir Henry, että vaikka minä pitäisin tyttärenne kättä mieluisempana kuin mitään siunausta, minkä taivas voisi, minulle suoda, minä en ottaisi sitä vastaan – omatuntoni ei sitä sallisi – kun tietäisin sen vieraannuttavan hänet velvollisuuksistaan teitä kohtaan."

"Omatuntosi on liian arasteleva, nuori mies; anna se jonkun eriuskolaisrabbin hoitoon, ja hän, joka ottaa kaikki mitä verkkoon tulee, opettaa kyllä sinulle, että ihminen tekee syntiä taivaan laupeutta vastaan, jos kieltäytyy mistään hyvästä, mitä auliisti tarjotaan."

"Kun se tarjotaan todella auliisti ja hyvästä sydämestä, vaan ei tarjouksen tapahtuessa pilkkana ja solvauksena. Hyvästi, Alice – jos mikään voisi saada minut haluamaan käyttää hyväkseni isäsi silmitöntä esitystä sinun heittämiseksesi pois luotansa arvottoman epäluulon hetkenä, niin sen saisi aikaan tieto, että Sir Henry Lee sellaisiin käsityksiin antautuessaan sortaa tunnottomasti olentoa, joka ennen kaikkia muita on hänen ystävällisyydestään riippuvainen – joka kaikkia muita kipeämmin tuntee hänen ankaruutensa ja jota hänen velvollisuutensa on kaikkein enimmin helliä ja viihdytellä."

"Älä ole huolissasi minun tähteni, Everard", huudahti Alice, kun hänet herätti arkuudestaan niiden seurausten pelko, joita saattoi syntyä näissä oloissa, missä kansalaissota asetti sukulaisia kuten muitakin lähimäisiä vastatuksin. "Voi, menehän, minä rukoilen, mene nyt vain! Isäni leppeyttä minua kohtaan ei häiritse mikään muu kuin nämä onnettomat perhekiistat – sinun tulosi tänne näin sopimattomaan aikaan. Taivaan tähden, jätä meidät!"

"Kas vain sitä neitiä!" kivahti tuittupää vanha kavalieri; "sinä näyttelet jo käskevää valtiatarta – ja sinunhan kelpaakin! Tahdot nähtävästi määräillä saattueellemme niinkuin Goneril ja Regan!13 Mutta minä sanon sinulle, että yksikään mies ei saa poistua talostani – ja tämä on nyt minun taloni, niin matala maja kuin se onkin – niin kauvan kuin hänellä on minulle sellaista sanottavaa, joka on puhuttava silmäkulmat rypyssä ja suurelliseen tapaan, kuten tämä nuori mies nyt haastaa. Puhu pois, mies, ja sano pahimpasi!"

"Älä pelkää kiivastuvani, Alice", virkkoi Everard yhtä lujasti kuin levollisestikin; "ja te, Sir Henry, älkää luulko, että jos puhunkin lujasti, tarkoitan silti puhua suuttuneesti tai mahtipontisesti. Te olette moittinut minua paljosta, ja jos minua hallitsisi haaveellisen ritarillisuuden huima henki, olisi niissä moitteissa paljon sellaista, mitä minä en saisi noin läheisen omaisenkaan taholta tulleena sivuuttaa vastauksetta, ollen synnyltäni ja maailman arvostelun mukaan herrasmies. Suvaitsetteko kärsivällisesti kuunnella minua?"

"Jos tahdot saada puolustautua", vastasi vankka vanha ritari, "niin Jumala varjelkoon minua maltittomana häiritsemästä sitä – niin, vaikkapa todistelusi olisi kahdeksi kolmannekseksi kapinallisuutta ja loppuosaltaan herjausta. Ole vain lyhytsanainen – tätä on kestänyt jo liiankin kauvan."

"Kyllä koetan, Sir Henry", lupasi nuori mies; "kuitenkin on tukala supistaa muutamiksi lauseiksi sellaisen elämän puolustusta, joka lyhyenäkin on ollut toimeliasta – liian toimeliasta, näkyy kiivastunut liikkeenne vakuuttavan. Mutta minä kiellän sen; en ole paljastanut miekkaani pikaisesti, enkä tunnollisesti harkitsematta kansan hyvää jonka oikeuksia on poljettu ja jonka omaatuntoa on sorrettu. Älkää rypistäkö otsaanne, sir – sellainen ei ole teidän käsityksenne kiistasta, mutta minun on. Mitä uskonnollisiin periaatteisiini tulee, joita te olette pilkannut, niin uskokaa minua, että vaikka ne eivät perustu kiinteihin kaavoihin, ne eivät kuitenkaan ole vähemmin vilpittömiä kuin omanne, ja ovatpa ne sikäli puhtaampiakin – suokaa minulle se sana anteeksi – kun ne eivät ole olleet tekemisissä raakaluontoisen aikakauden verenhimoisten sääntöjen kanssa, joita te ja muut sanotte ritarillisen kunnian vaatimuksiksi. Ei oma luontainen mieliala tee minua kykeneväksi sietämään tylyjä soimauksianne, vastaamatta samanlaisilla kiukustumisen ja moitteen ilmauksilla; sen saa aikaan se parempi hengellinen elämänkatsomus, jota minulle on uskoni opettanut. Te saatte mielinmäärin häväistä minua kaiken kykynne mukaan – ette yksistään sukulaisuuden nojalla, vaan myöskin syystä että minun on pakko suvaita sitä säälinkin kannalta. Tämä, Sir Henry, on minun sukuni jäsenen kieltäymykseksi paljon. Mutta paljoa suuremmalla pidättyväisyydellä kuin tämä vaatii voin kieltäytyä vastaanottamasta teiltä sitä lahjaa, jota haluaisin omakseni enemmän kuin mitään ihmislapsen kaipaamaa; Alicen velvollisuutena on tukea ja lohduttaa teitä, ja olisi synti sallia teidän sokaistuksissanne hyljätä viihdyttäjäänne luotanne. Hyvästi, sir – ei vihassa, vaan surkutellen. Me saatamme tavata toisemme parempana aikana, jolloin sydämenne ja ylväät aatteenne pääsevät voitolle niistä onnettomista ennakkoluuloista, jotka niitä nyt hämmennyttävät. Hyvästi – hyvästi, Alice!"

Hän lausui viime sanansa kahdesti ja liikutuksen ja kiihkeän murheen vallassa, mikä kerrassaan muutti sen vakaan ja melkein ankaran sävyn, jolla hän oli puhutellut Sir Henry Leetä. Hän kääntyi ja läksi mökistä heti kun oli päässyt puheensa loppuun, ja ikäänkuin häpeissään hentomielisyydestä, joka oli värisyttänyt hänen ääntänsä, asteli nuori tasavallan mies nyt kiivaasti ja päättävästi kuutamoon, joka oli alkanut holvata kirkasta valoansa ja syksyisiä varjojansa metsämaiseman yli.

Koko kohtauksen aikana oli Alice vapissut hirveässä pelossa, että hänen isänsä saattaisi luontaisen tuittupäisyytensä johdosta vimmastua rajuista sanoista väkivaltaisiin tekoihin. Hän vaipui matalalle istuimelle, joka oli punottu pajunvesoista niinkuin Jocelinen vähäiset huonekalut enimmäkseen, ja yritti salata kyyneleitään, katkonaisin kuiskein kiittäessään taivasta siitä, että mikään turmatyö ei ollut asianomaisten läheisen liiton ja sukulaisuuden uhalla lopettanut noin vaarallista ja suuttunutta keskustelua. Phoebe Mayflower niiskutti kaikesta sydämestään seuraksi, vaikka hän ei tapahtuneesta ymmärtänyt paljoakaan enempää kuin että kykeni jälkeenpäin kertomaan puolellekymmenelle likeiselle ystävälle vanhan herransa Sir Henryn olleen hirmuisesti suutuksissaan ja vähällä käydä käsirysyyn nuoren herra Everardin kanssa, koska tämä oli ollut vähällä viedä mukanaan hänen nuoren emäntänsä. "Ja mitä olisikaan hän voinut tehdä parempaa?" puheli Phoebe; "eihän vanhalle ritarille ollut jäänyt mitään Alice-neidin tai omaksikaan elatukseksi. Ja mitä herra Mark Everardiin ja meidän nuoreen neitiimme tulee, niin voi! he olivat haastelleet toisilleen niin rakkaasti, ettei semmoisia sanoja näe edes Argaluksen ja Parthenian historiassa, joiden juttukirja kertoo olleen uskollisin rakastavainen pari koko Arkadiassa ja Oxfordin maakunnassakin päällepäätteeksi."

Vanha muori Jellycot oli moneenkin kertaan kohtauksen aikana pistänyt tulipunaisen hilkkansa keittiöön; mutta kun tämä arvoisa vaimo oli vähänäköinen ja vielä enemmän vähäkuuloinen, oli tiedon kaksi pääväylää ummessa, ja vaikka hän jonkunlaisen ylimalkaisen vaiston avulla oivalsi, että herrasväki oli kiivaassa sananvaihdossa, jäi hänelle aivan salaperäiseksi seikaksi, minkätähden he valitsivat Jocelinen mökin kiistansa näyttämöksi, samoin kuin riidan aihekin pysyi hänelle arvoituksena.

Mutta millä mielellä oli vanha kavalieri, jota hänen sukulaisensa oli viime sanoillaan niin lujasti uhmannut, samalla kun hänen rakkaimpia periaatteitaan oli rohkeasti vastustettu? Tosiasia on, että hän oli paljoa vähemmin kuohuksissaan kuin hänen tyttärensä oletti, ja kaiken todennäköisyyden mukaan pikemmin tyynnytti kuin kiihdytti hänen pahastustaan se miehuullinen puolustus, johon nuori mies oli ryhtynyt uskonnollisten ja valtiollisten mielipiteittensä hyväksi. Vaikka hän oli hyvinkin kärsimätön vastustelusta, olivat suoraluontoisen vanhan ritarin luonnolle kuitenkin kierteleminen ja verukkelehtiminen vieraampia kuin miehekäs puhdistautuminen ja suoranainen vastarinta, ja hänellä oli tapana sanoa, että hän aina piti siitä uroshirvestä parhaiten, joka rohkeimmin kääntyi päin. Hän tervehti sukulaisensa lähtöä kuitenkin otteella Shakespearesta; kuten monet muutkin lausuili hän mestarin säkeitä jonkunlaisesta tottumuksesta ja kunnioituksesta, koska tämä oli ollut hänen kovaonnisen herransa suosikki, osoittamatta suurtakaan todellista ymmärrystä hänen teoksiensa sisältöön nähden tai sattuvaa taitoa niiden kohtien sovelluttamisessa, jotka olivat jääneet hänen muistiinsa.

"Pane merkille", hän virkkoi, "pane merkille, Alice, että paholainen osaa tulkita raamattua omiin tarkoituksiinsa. Totisesti, tuo nuori kiihkomielinen serkkusi, jolla ei ole enempää partaa kuin olen nähnyt Marion-neitoa vapunpäivänä esittävällä moukalla, kun kylän parturi on ajellut hänet liian suuressa kiireessä14, vetää vertoja kelle tahansa parrakkaalle presbyteriläiselle tai independentille opinlauselmiensa ja katsantokantojensa sanelussa ja tekstikohtiensa ja todistelujensa huutamisessa korviimme. Soisinpa arvoisan ja oppineen tohtori Rochecliffen olleen täällä, mukanaan valmiiksi varustettu patterinsa vulgataa ja septuagintaa ja sen sellaista – kyllä hän olisi vastustajastaan nitistänyt presbyteriläisen hengen. Olen sentään hyvilläni siitä, että se nuori mies ei ole mikään liehakko, sillä jos mies uskonnossa on paholaisen mieltä ja valtiollisissa asioissa vanhan Nollin, niin hänen on parempi julistaa sitä kurkun täydeltä kuin pettää muita luihulla hiipailulla ja kiertelyllä. No – pyyhi silmiisi – nujakka on päättynyt eikä toivoakseni enää uudestaan virkoa."

Näiden sanojen rohkaisemana nousi Alice ja yritti hämmentyneessäkin mielentilassaan valvoa heidän ateriansa ja leponsa järjestelyä uudessa asunnossa. Mutta hänen kyyneleensä valuivat niin hereinä, että ne ehkäisivät hänen teeskenneltyä valppauttansa, ja hyvä oli hänelle, että Phoebe pelkän myötätunnon puutteessa kykeni antamaan hänelle aineellista apua, vaikka olikin liian tietämätön ja yksinkertainen käsittääkseen hänen ahdistuksensa tuskallisuutta.

Hyvin kerkeästi ja kätevästi puuhasi neitonen kaikkea tarpeellista illallisen valmistamiseksi ja vuoteiden laittamiseksi, milloin kirkuen muori Jellycotin korvaan, milloin kuiskien emännälleen, ja taitavasti sovittaen hommansa ikäänkuin olisi hän ollut pelkkä Alicen määräysten mukaan toimiva apuri. Kun kylmät nautittavat pantiin pöytään, kehoitti Sir Henry Lee leppeästi tytärtänsä virkistäytymään ikäänkuin epäsuorasti hyvittääkseen äskeistä tylyyttänsä häntä kohtaan, samalla kun hän itse kokeneen soturin tavoin osoitti, että päivän nöyryytykset ja kiistat tai huomisen päivän huolehtiminen eivät voineet vähentää hänen ruokahaluaan illallisella, joka oli hänen mieluisin ateriansa. Hän söi kaksi kolmannesta salvukukosta ja kulautteli loppuun kokonaisen viinipullon, omistaen ensimäisen pikarillisensa Kaarlo Toisen onnelliselle paluulle, sillä hän kuului ihmisluokkaan, joka oli tottunut elvyttelemään uskollisuuttansa runsailla siemauksilla. Lauloipa hän säkeistön kuninkaan paluuta ennustavasta tutusta laulustakin, johon Phoebe puolittain nyyhkivänä ja muori Jellycot poljentoa ja säveltä vastaan kirkuvana katsoivat tarpeelliseksi antaa apunsa Alice-neidin äänettömyyden peittämiseksi.

Vihdoin asettui hauska ritari levolle kaitsijan olkialuselle keittiön vieressä sijaitsevaan komeroon ja nukkui sikeästi, asuntonsa muutoksen häiritsemättä hänen untansa. Alice lepäsi vähemmän rauhallisesti vanhan muori Jellycotin vitsaslavalla sisähuoneessa, muorin ja Phoeben nukkuessa kuivilla lehdillä täytetyllä patjalla samassa kamarissa sikeästi kuten ainakin ihmiset, jotka jokapäiväisellä aherruksella ansaitsevat jokapäiväisen leipänsä ja jotka aamu havahduttaa vain uudistamaan edellisen päivän ponnistukset.

5. LUKU.
HUIMAPÄÄ KAVALIERI

Markham Everard samosi palatsihuvilaa kohti tuollaista pitkää kaarevaa kujaa myöten, joita risteili metsässä leveydeltään vaihdellen, kunnes puut ulottuivat niin liki toisiaan, että oksat kaartuivat pimeäksi katoksi hänen ylitseen, ja sitte taas etääntyivät päästämään kuutamon vilahduksia lomitseen, vieläpä laajenivat pikku niityiksikin, joita kuun säteet valelivat hopeisella äänettömyydellään. Hänen siten pitkittäessään yksinäistä kulkuansa olisivat tammien viehättävät valovaikutelmat saattaneet herättää runoilijan tai maalarin huomiota, eri asennoista pujotellessaan tummat lehtensä, käiväräiset oksansa ja jyhkeät runkonsa taivaalliseen hohteeseen.

Mutta jos Everard ajatteli mitään muuta kuin kiusallista kohtausta, jossa hän oli vastikään esittänyt osaansa ja jonka tuloksena tuntui olevan hänen kaikkien toiveittensa tuhoutuminen, niin oli hänellä mielessä välttämätön varovaisuus, jota oli tällaisella yökävelyllä noudatettava. Ajat olivat vaaralliset ja epävakaiset, maanteillä kierteli joukoistaan erinneitä sotureita ja etenkin kuningasmielisiä, jotka käyttivät valtiollisia mielipiteitään verukkeena maan häiritsemiseen sissimisellä ja rosvouksilla. Viime aikoina oli Woodstockin ajometsään myös yhä runsaammin ilmestynyt salametsästäjiä, jotka ovat aina nurjamielisiä lainrikkojia. Sanalla sanoen olivat paikan ja ajanjakson vaarat sitä laatua, että Markham Everard käytti panostettuja pistooleja vyössään ja kantoi paljastettua miekkaa kainalossaan, ollakseen varustautunut mihin hyvänsä polulleen osuvaan selkkaukseen.

Hän kuuli Woodstockin kirkonkellojen kajauttelevan iltasoittoa juuri kun asteli tuollaisen pikku niityn poikki, joista olemme ylempänä maininneet, ja soitto taukosi hänen joutuessaan varjoiselle polulle taipaleellaan. Sille tultuaan hän kuuli jonkun viheltelevän, ja koska ääni kävi selkeämmäksi, oli ilmeistä, että joku oli tulossa häntä vastaan. Tämä saattoi tuskin olla ystävä, sillä se puolue, johon hän kuului, hyljeksi yleensä kaikkea muuta soittoa ja laulua kuin virsiin kuuluvaa. "Joka tuntee itsensä iloiseksi, veisatkoon virsiä", sitä tekstikohtaa he näkivät hyväksi tulkita yhtä kirjaimellisesti ja turhanaikaisesti kuin monia muitakin. Kuitenkin oli ääni liian yhtäjaksoinen, ollakseen mikään merkki yökulkijain kesken, ja liian kepeä ja hilpeä, osoittaakseen mitään salailun halua olevan matkalaisella mielessä. Pian tämä vaihtoikin vihellyksensä lauluun ja rai'utti seuraavan säkeistön, jonka hauskoilla sävelillä vanhat kavalierit huhuilivat huuhkajia hereille:

 
Hurei kavalierit, te urheat ain'!
Helei, kavalierit, – no, onnea vain!
Rallalalei, rallalalei,
Belsebubin jo horna vei,
Oliver hirmusta hikoo.
 

"Tuo ääni minun pitäisi tuntea", sanoi Everard, päästäen vireestä pistoolin, jonka oli ottanut vyöstänsä, mutta yhä pidellen sitä kädessään. Sitte kajahti toinen katkelma:

Hutki heitä, maahan nakkaa, ruumeniksi ruojat hakkaa.

"Hei, hoi!" huusi Markham; "kuka kulkee siellä, ja kenen puolella?"

"Kirkon ja kuninkaan puolella", vastasi ääni, mutta lisäsi heti: "Ei, helkkarissa – tarkoitin kirkkoa ja kuningasta vastaan, ja niiden ihmisten puolella, jotka ovat päällimäisinä – en nyt muista, mitä väkeä ne ovatkaan."

"Roger Wildrake, arvaan?" sanoi Everard.

"Sama. Herrasmies Squattlesea-lammelta, Lincolnin kosteasta kreivikunnasta."

"Wildrake!" moitti Markham; "Villihanhi sinun pitäisi olla nimeltäsi. Olet kostutellut omaa kurkkuasi jokseenkin runsaasti ja käytät sitä kaakattamaan säveliä, jotka totisesta ovat erinomaisen sopivia näihin aikoihin!"

"Hiisi vieköön, sävel on sievä kylläkin, Mark, ainoastaan hiukan joutunut pois muodista – ja se on vahinko."

"Mitä saatoinkaan odottaa muuta kuin tapaavani jonkun lavertelevan päihtyneen kavalierin, niin nurjamielisen ja vaarallisen kuin yö ja kanarinviini tavallisesti tekee heistä?" pahoitteli Everard. "Entä jos olisin palkinnut kulotustasi ahertamalla kuulan kurkkuusi?"

"No, siten olisi soittoniekka saanut maksunsa – siinä kaikki", tuumi Wildrake. "Mutta minkätähden olet nyt tulossa tänne päin? Aioin tavoittaa sinua majasta."

"Minun on ollut pakko poistua sieltä – syyn kerron sinulle jälkeenpäin", vastasi Markham.

"Mitä! Vanha näytelmiin kiintynyt kavalieri oli pahalla päällä tai mielitiettysi tylynä?"

"Älä laskettele leikkiä, Wildrake – minun toiveeni ovat kaikki mennyttä", sanoi Everard.

"Mitä lempoa!" huudahti Wildrake; "ja sinä otat sen noin tyyneltä kannalta! Perhana, menkäämme yhdessä takaisin – minä puhun puolestasi – kyllä osaan Kehitellä vanhaa ritaria ja sievää impeä – minun toimestani olet piankin rectus in curia, sinä tekopyhä veijari. – Lempo minut periköön, Sir Henry Lee, sanon hänelle, nuori sukulaisenne on kyllä tavallaan puritani, sitä ei käy kieltäminen, mutta minä vakuutan hänet silti kunnialliseksi herrasmieheksi ja kelpo kumppaniksi. Arvoisa neiti, sanon minä, serkkunne saattaa teistä näyttää virsiä veisailevalta kankurilta tuossa paljaassa huopahatussaan ja rumassa ruskeassa viitassaan, kaulassaan huivi, joka muistuttaa pikkulapsen pesuriepua, ja jalassaan nuo väljät saappaat, joihin on haaskattu kokonainen vasikannahka kumpaiseenkin, – mutta käyttäköön hän päässään kallellaan pajaskahattua, jota koristaa hänen arvoonsa kuuluva töyhtö, antakaa hänen kupeelleen kelpo toledolainen kirjailtuun hankkilukseen ja kahva veistoksilla somisteltuna, tuon rautaharkon sijalle, joksi on sanottava hänen kopsakahvaista mustaa Andrea Ferraraansa, sovittakaa muutamia sieviä sanoja hänen suuhunsa – ja tuhannen tulimaista, neitiseni, sanon – "

"Heitä jo hulluttelusi, minä pyydän, Wildrake", keskeytti Everard, "ja sano minulle, oletko kyllin selvä, kuullaksesi joitakuita selvän järjen sanoja".

"Joutavia, mies – minähän tyhjensin vain pari neljännesmittaa noiden puritanilaisten keropäiden huovien kanssa kaupungilla, ja lempo soikoon esiinnyinkin joukkueen parhaana miehenä, honotin puheessani ja kierit telin silmiäni, kun kallistelin kippoa – huh! ihan viinikin maistui ulkokultaisuudelta. Korpraalin veitikka taisi lopulta haistaa käryä – mutta mitä sotamiehiin tulee, niin he eivät olleet hajullakaan, vaan pyysivät minua lausumaan pöytärukouksen uuden mitan alottamiseksi!"

"Tästä minä juuri aioinkin puhua sinulle, Wildrake", sanoi Markham.

"Pidäthän minua ystävänäsi?"

"Uskollisena kuin terästä. Kumppanuksina koulussa ja lakiopistossa – me olemme olleet Nisus ja Euryalus, Theseus ja Peirithous, Orestes ja Pylades sekä päättääkseni koko sarjan puritanisella piirteellä David ja Jonathan, kaikkia yhtähaavaa. Meitä eivät ole kyenneet erkaannuttamaan edes valtiolliset asiat, jotka nyt kiilana halkovat perheitä ja ystävyysliittoja hajalle."

"Se on totta", vahvisti Markham; "ja kun sinä seurasit kuningasta Nottinghamiin ja minä ilmoittausin Essexin väkeen, vannoimme erotessamme, että kumpainen puoli pääsisikään voitolle, se meistä, joka kuuluisi siihen, suojelisi vähemmin onnellista kumppaniansa".

"Niin juuri, hyvä mies, aivan oikein; ja etkö senvuoksi olekin suojellut minua? Etkö pelastanut minua hirsipuusta? Ja enkö minä ole sinulle velkaa leivästä, jota syön?"

"Olen tehnyt vain sen, mitä sinä varmasti olisit toisissa oloissa tehnyt minun hyväkseni, hyvä Wildrake. Mutta, kuten sanoin, juuri siitä halusin puhua kanssasi. Miksi teet suojelustoimeni vaikeammaksi kuin sen täytyy joka tapauksessa olla? Miksi lyöttäydyt soturien ja muiden sellaisten seuraan, missä varmasti innostut kavaltamaan itsesi? Miksi kuljet rallattaen ja hihkuen kavalierirenkutuksia niinkuin päihtynyt prinssi Rupertin ratsumies tai joku Wilmotin rehentelevä henkivartiosoturi?"

"Syystä että olen saattanut olla kumpaistakin aikoinani, mutta sitähän et sinä voi tietää", vastasi Wildrake. "Mutta, pentele vieköön, onko välttämätöntä minun aina muistuttaa sinulle, että molemminpuolinen suojelussitoumuksemme, hyökkäys- ja puolustusliittomme, joksi sitä voin sanoa, oli toteutettava suojellun valtiollisiin tai uskonnollisiin mielipiteisiin katsomatta tai hänen tarvitsemattansa vähääkään taipua ystävänsä vastaaviin käsityksiin?"

"Huomautuksesi on oikea", selitti Everard, "mutta sillä peräti tähdellisellä rajoituksella, että asianomaisen piti alistua sellaiseen ulkonaiseen ajan luonteen noudattamiseen, joka tekisi ystävälle helpommaksi ja turvallisemmaksi tukea häntä. Sinä kuitenkin alituiseen heittäydyt valtoimeksi, vaarantaen oman turvallisuutesi ja minun maineeni."

"Sanonpa sinulle, Mark, ja sanoisin apostoli-kaimallesikin, että sinä olet minulle kova. Sinä olet harjoitellut totisuutta ja tekopyhyyttä koltistasi geneveläiseen kauhtanaasi saakka – kehdosta tähän päivään asti, – se on luontaista oloa sinulle. Ja sinua ihmetyttää, että karkea, huoleton, rehellinen mies, joka on tottunut puhumaan totta kaiken ikänsä ja etenkin löytäessään sen pullon pohjalta, ei voi olla niin täydellinen teeskentelijä kuin sinä itse! Helkkari, meidän välillämme ei ole mitään tasasuhdetta! Kokenut sukeltaja saattaisi yhtä hyvin, koska hän kykenee haitatta pidättämään hengitystänsä kymmenen minuuttia, morkata vaivaista raukkaa siitä, että tämä on läkähtymäisillään kahdessakymmenessä sekunnissa kymmenen syltä syvällä vedessä. Ja lopultakin, ottaen lukuun, että se asu on minulle niin uusi, luulen esiintyväni kutakuinkin hyvin – koettele minua vain!"

"Kuuluuko mitään lisää uutta Worcesterin taistelusta?"; kysyi Everard niin vakavasti, että hänen sävynsä tehosi, kumppaniin ja sai tämän vastaamaan luonnolliseen tapaan:

"Pahempaa, hiisi vieköön, satakertaisesti pahempaa kuin on kerrottu – kaikki on ihan hajalla. Noll on varmasti myynyt itsensä paholaiselle, ja hänen määräaikansa täyttyy jonakuna päivänä – se on tällähaavaa kaikkena lohdutuksenamme."

"Mitä! ja olisiko tämä vastauksenasi ensimäiselle punatakille, joka tiedustaisi sinulta?" sanoi Everard. "Luullakseni saisit kiireisen passituksen lähimpään vartiopaikkaan."

"Ei, ei", selitti Wildrake; "minä ajattelin kysyneesi omana itsenäsi.

Hih-hei! suuri armo – autuuttava armo – sanomaton siunaus – laupeus – mielen ylennys – minä julistan, että ilkimieliset on hajoitettu Danista Bershabaan lyöty perinjuurin aina päivänlaskuun asti!"

"Oletko kuullut mitään eversti Thornhaughin vammoista?"

"Hän on kuollut", tiesi Wildrake, "kaikeksi onneksi – se keropää konna! Ei, maltas! se oli vain kieleni kompastus se kunnollinen ja hurskas mies, piti sanomani."

"Ja tiedätkö mitään nuoresta miehestä, jota sanotaan Skotlannin kuninkaaksi?"

"En mitään, mutta häntä hätyytellään kuin peltokanaa vuorilla. Pelastakoon hänet Jumala ja toimittakoon häviölle hänen vihollisensa! Hemmetti, Mark Everard, en jaksa ilveillä pitemmälle. Etkö muista, että minä lakiopiston kisoissa – vaikka sinä et tainnut niihin paljoakaan yhtyä – aina näyttelin yhtä hyvin kuin yksikään, kun tuli toiminnan aika, mutta he eivät milloinkaan saaneet minua kunnollisesti harjoittelemaan. Samoin on laitani vielä tänä päivänä. Kuulen sinun äänesi ja vastaan siihen sydämeni vilpittömällä sävyllä; mutta oleskellessani honottavien ystäviesi seurassa olet nähnyt minun hoitelevan osaani välttävän hyvin."

"Vain välttävästi tosiaankin", vastasi Everard; "kuitenkaan ei sinun ole tarvis tehdä juuri mitään muuta kuin olla vaatimaton ja vaitelias. Puhu vähän ja heitä sikseen, jos voit, mehevät sadatuksesi ja rehentelevät katseesi – aseta hattusi tasaisesti otsallesi."

"Kas, sepä on kirouksena! Minut on aina huomattu siitä ylväästä tavasta, jolla kannan pajaskahattuani. On kovaa, että miehen ansioista tulee hänen vihollisiansa!"

"Sinun tulee muistaa, että olet minun kirjurini."

"Sihteerisi", oikaisi Wildrake, "anna sen olla sihteeri, jos minua rakastat".

"Sen täytyy olla kirjuri eikä mitään muuta – halpa kirjuri – ja sinun tulee muistaa olla kohtelias ja kuuliainen", vastasi Everard.

"Mutta sinä et saisi jaella käskyjäsi noin silmäänpistävästi osoittaen ylemmyyttä, Markham Everard. Muista, että minä olen kolmea vuotta vanhempaa ikäluokkaa. Lempo minut periköön, jos tiedän, miltä kannalta ottaisin asemani!"

"Siinä sitä on haaveksivaa jukuria! Minun tähteni, ellet itsesi vuoksi, taivuta oikullinen hupsuutesi kuuntelemaan järkeä. Ajattele, että olen sinun hyväksesi joutunut sekä vaaraan että häpeään."

"Ei, sinä olet varsin hyvä mies, Mark", myönsi kavalieri, "ja sinun takiasi tahdon tehdä paljon. Mutta muista yskäistä ja hymähdellä, kun näet olevani pillastumassa rajoistani. Ja sano minulle nyt, mihin olemme menossa yöksi."

"Woodstockin palatsihuvilaan pitämään silmällä ritarin omaisuutta", ilmoitti Markham Everard. "Olen kuullut, että soturit ovat ottaneet talon haltuunsa. Miten on se kuitenkaan ollut mahdollista, jos sinä tapasit seurueen ryypiskelemässä Woodstockissa?"

"Jonkunlainen asiamies tai taloudenhoitaja taikka muu semmoinen peijari oli lähtenyt alas palatsihuvilaan", kertoi Wildrake. "Minä sain vilkaistuksi siihen mieheen."

"Vai niin!" virkkoi Everard.

"Niin, totisesti", kertoi Wildrake, "teikäläisten kieltä pulmakseni. Katsos, kulkiessani puiston halki sinua tavoittaakseni, tuskin puoli tuntia takaperin, näin valoa palatsihuvilasta. Astuhan tännepäin, niin näet sen itsekin."

"Luoteisessa kulmassa?" sanoi Everard. "Se tulee niin sanotun Victor Leen huoneen ikkunasta."

"No", jatkoi Wildrake, "minäpä olin kauvan kuulunut Lunsfordin miehiin ja tottunut vartiokulkuihin. Peeveli, sanoin siis itsekseni, enhän toki jätä taakseni valoa, tietämättä mitä se merkitsee. Sitäpaitsi, Mark, olit puhunut minulle niin paljon sievästä serkustasi, että ajattelin mukavaksi saada pikku pilkistyksen, jos kävi laatuun."

"Kevytmielinen, parantumaton mies! Mihin vaaroihin toimitatkaan itsesi ja ystäväsi pelkässä kujeilussa! Mutta jatkahan."

"Kautta tämän ihanan kuutamon, luulenpa olevasi mustasukkainen, Mark Everard!" vastasi hänen hilpeä kumppaninsa. "Siihen ei ole mitään aihetta, sillä joka tapauksessa olin minä, jonka piti nähdä neiti, kunnian terästämä ystäväni mielitietyn suloja vastaan. Ja neidin ei pitänyt nähdä minua, joten hän ei voinut tehdä mitään vertailuja sinun haitaksesi, tiedäthän. Lopuksi selvisi, ettei meistä kumpainenkaan nähnyt toistansa laisinkaan."

"Sen tiedän hyvin. Alice-neiti läksi palatsihuvilasta aikaa ennen päivänlaskua eikä ole palannut sinne. Mutta mitä näit sinä, esittääksesi sen tuollaisella johdannolla?"

"Enpä paljoakaan", kertoi Wildrake. "Nousinhan vain jonkunlaiselle kaarenkannattimelle, sillä minä osaan kiivetä yhtä ketterästi kuin mikään kissa, joka on koskaan naukunut räystäällä, ja pidellen kiinni ympärillä kasvavista viiniköynnöksistä ja muista kiertokasveista pääsin asemaan, mistä sain tähystellyksi sisälle juuri mainitsemaasi huoneeseen."

"Ja mitä näit siellä?" tiedusti Everard toistamiseen.

"Enpä paljoakaan, kuten jo sanoin", vastasi kavalieri, "sillä näinä aikoina ei ole mitään uutta nähdä moukkien mässäävän kuninkaallisissa tai aatelisissa suojamissa. Näin kahden vintiön tyhjentelevän juhlallista viinaleiliä ja naukkailevan ylettömän isoa riistapiirakkaa; sen rasvaisen möhkäleen olivat he mukavuudekseen asettaneet vallasnaisen työpöydälle. Toinen heistä yritteli soittaa luuttua."

"Niitä julkeita konnia!" huudahti Everard; "se oli Alicen".

"Hyvin sanottu, veikkoseni – minua ilahuttaa, että jäykkyytesi saattaa järkkyä. Minä vain lisäsin nuo luutun ja pöydän piirteet koettaakseni, oliko mahdollista saada inhimillisen kiukun kipinää isketyksi sinusta, niin pyhitetty kuin oletkin."

"Millaisia olivat miehet näköjään?" kysyi nuori Everard.

"Toinen oli lerppahattuinen, pitkäviittainen, hapannaamainen kiivailija, niinkuin teikäläiset yleensä; hänet minä otaksuin taloudenhoitajaksi eli asiamieheksi, josta olin kuullut puhuttavan kaupungilla. Toinen oli lyhyt tanakka mies, puuveitsi vyössään ja pitkä virkasauva vieressään – mustatukkainen lurjus, jolla oli valkoiset hampaat ja iloiset kasvot – puiston vartija tai metsävouti arvattavasti."

"Heidän on täytynyt olla Desboroughin suosikki, Taattu Tomkins", selitti Everard, "ja metsänvartija Joceline Joliffe. Tomkins on Desboroughin oikea käsi – independentti, ja hänellä on ylitsevuotamisen hetkiä, kuten hän sanoo. Jotkut arvelevat, että hänen lahjansa ovat voitolla hänen hurskaudestaan. Olen kuullut hänen käyttävän tilaisuuksiansa väärin."

"He käyttivät niitä oikein, kun heitä silmäilin", kertoi Wildrake, "ja pitkiä ryypynvälejä he eivät suvainneet. Mutta itse paholainen lienee luiskauttanut painoni alta kiven, joka oli hellinnyt murenevasta kaarenkannattimesta. Sinunlaisesi kömpelö mies olisi niin kauvan miettinyt, mitä oli tehtävä, että hän olisi ehdottomasti seurannut sitä ennen päätöksensä valmistumista; mutta minä, Mark, minä kapsahdin kuin orava käsiksi muurinvihreän vesaan ja seisoin paikallani – olin sentään vähällä tulla ammutuksi, sillä melu hälytti heidät molemmat. He katsahtivat ikkunaan ja näkivät minut ulkopuolella; kiivailija sieppasi pistoolinsa – heillä kun aina on sellaisia tekstejä varalla riippumassa pienen hakaraamatun vieressä, tiedäthän, – ja kaitsija tempasi metsästyssalkonsa. Minä kestitsin heitä molempia karjaisulla ja irvistyksellä – tokihan tiedät, että minä osaan vetää naamani viuruun kuin paviaani – sen tempun opin eräältä ranskalaiselta näyttelijältä, joka kykeni kiertämään leukapielensä pähkinäpihdeiksi. Samassa pudottausin hiljaisesti ruohikolle ja juoksin tieheni niin joustavasti, pysytellen seinustan pimennossa mahdollisimman kauvan, että jokseenkin lujasti uskon heidän ajatelleen minua sukulaisekseen paholaiseksi, joka oli kutsumattomana ilmestynyt heidän joukkoonsa. He olivat hirmuisesti säikähdyksissään."

"Sinä olet kamala huimapää, Wildrake", pahoitteli hänen kumppaninsa.

"Me olemme nyt menossa taloon – entä jos he muistaisivat sinut?"

"Ka, eihän se ole valtiopetosta, vai mitä? Kukaan ei ole joutunut maksamaan pilkistämisestä Coventryn Tomin päivistä asti, ja jos hänet pantiin tilinteolle, niin se kaiketi tapahtui paremmasta huvista kuin minun. Mutta usko minua, he eivät tunne minua sen paremmin kuin mies, joka on nähnyt Noll-ystäväsi ainoastaan pyhien hartaudenharjoituksessa, tuntisi saman Oliverin ratsailla johtamassa kravunhäntäistä osastoansa rynnäkköön taikka samaista Nollia laskettelemassa pilapuheita ja keikistelemässä pulloa syntisen runoilija Wallerin kanssa."

"Hiljaa! ei sanaakaan Oliverista, jos pidät missään arvossa itseäsi ja minua. Paha on laskea pilaa kalliosta, johon saattaa pirstoutua. Mutta tässä on portti – mepä häiritsemmekin noiden kelpo herrasmiesten virkistäytymistä." Puhuessaan hän takoi isolla ja raskaalla kolkuttimella ulko-oveen.

"Rat-tat-tat-taa!" sanoi Wildrake; "siinä on oivallinen hälytys teille keropäille veijareille!" Sitte hän puolittain hymisi, puolittain lauloi renkutuksen:

Hei, veijarit hurskaat, mun polskani alkaa, – jo tanssihin sievästi nostakaa jalkaa!

"Kautta taivaan! Tämä voittaa juhannusyönkin hourion", sanoi Everard, kääntyen häneen vihaisesti.

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan", vastasi Wildrake; "se on vain pikku kakaisu, ihan sellainen kuin käy tarpeelliseksi ennen pitkän puheen alottamista. Olen totisena nyt kokonaisen tunnin, kun olen saanut tuon sotaisan laulunpätkän pois mielestäni."

Hänen puhuessaan kuului askeleita eteissuojamasta, ja ison oven luukku avautui longalleen, mutta jäi kaiken varalta ketjulla kytketyksi. Rakoon ilmestyivät Tomkinsin kasvot ja sen alapuolelle Jocelinen, jälkimäisen pitelemän lampun valaisemina, ja Tomkins kysyi tämän hälytyksen tarkoitusta.

"Pyydän päästä heti sisälle!" sanoi Everard. "Joliffe, tunnethan minut hyvin?"

"Kyllä, sir", vastasi Joceline, "ja voisin laskea teidät tänne kaikesta sydämestäni; mutta voi! katsokaas, sir, minä en ole avainten haltija.

Tässä on se herrasmies, jonka valtuuden varassa minun on toimittava – Herra minua auttakoon, kun ajat nyt ovat tällaiset!"

"Ja kun se herrasmies, joka lienee herra Desboroughin kamaripalvelija – "

"Hänen arvoisuutensa halpa sihteeri, jos suvaitsette", tokaisi Tomkins, Wildraken heti kuiskatessa Everardin korvaan: "Minä en enää tahdo olla sihteeri, Mark, sinä olit ihan oikeassa – kirjurin aseman täytyy olla herrasmiehelle soveliaampi toimi."

"Ja jos olette herra Desboroughin sihteeri, niin arvatakseni tunnette minut ja asemani kyllin hyvin", sanoi Everard independenttiä puhutellen, "epäröimättä päästääksenne minut ja saattolaiseni viettämään yön palatsihuvilassa?"

"Kyllähän, kyllä vain", selitteli independentti, "jos teidän arvoisuutenne nimittäin luulee saavansa mukavamman majapaikan täällä kuin siinä kaupungin kestitystalossa, jota ihmiset turhanaikaisesti sanovat Pyhän Yrjänän ravintolaksi. Täällä on kovin rajoitetut mukavuudet, teidän arvoisuutenne – ja meidät on jo järkyttänyt puolikuolleiksi sielunvihollisen ilmestys – vaikka hänen tulinen ammuksensa nyt on sammutettu."

"Tuo kaikki saattaa kelvata oikeassa paikassa, herra sihteeri", huomautti Everard, "ja te voitte tavata sopen sitä varten, kun ensi kerralla viehätytte esiintymään saarnamiehenä. Mutta minä en hyväksy sitä miksikään perusteeksi pidättämiseeni täällä kylmässä syystuulessa, ja jollei minua oteta heti vastaan, ja soveliaasti, niin ilmoitan herrallenne, että te olette röyhkeä toimessanne."

Desboroughin sihteeri ei rohjennut vastustella enempää, sillä oli hyvin tunnettua, että Desboroughilla itsellään oli merkityksensä ainoastaan Cromwellin sukulaisena, ja jo melkein itsevaltiaaksi kohonnut ylikenraali tiedettiin hyvin suosiolliseksi sekä vanhemmalle että nuoremmalle Everardille. Tosin olivat he presbyteriläisiä ja hän independentti, ja vaikka Everardit harrastivat samoja nuhteettoman siveellisyyden ja elävämmän uskonnollisuuden aatteita, jotka harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat parlamenttipuolueen omia, eivät he luontuneet johtamaan näitä ominaisuuksia siihen äärimäiseen intomielisyyteen, jota niin monet muut siihen aikaan suosivat. Kuitenkin oli hyvin tunnettua, että mikä tahansa olikaan Cromwellin oma uskonnollinen kanta, hän ei yksinomaan sen mukaan valinnut suosikkejaan, vaan ulotti kannatuksensa niihin, jotka kykenivät palvelemaan häntä, vaikka he tulivat Egyptin pimeydestäkin, kuten silloin sanottiin. Vanhempi Everard oli hyvässä maineessa viisaudestaan ja terävästä älystään; sitäpaitsi oli hän hyvää sukua ja itsenäisen varakas, joten hänen liittymisensä tuotti arvoa puolueelle, johon hän tahtoi yhtyä. Hänen poikansa taasen oli ollut etevä ja menestystä saavuttanut soturi; hän oli herättänyt huomiota sillä erinomaisella kurilla, jonka hän sai säilymään miestensä kesken, taisteluissa osoittamallaan urhoollisuudella ja sillä inhimillisyydellä, jolla hän oli aina valmis lieventämään voiton seurauksia. Sellaisia miehiä ei sopinut lyödä laimin, kun monet merkit toisiansa vahvistaen ilmaisivat, että ne valtion puolueet, jotka olivat onnistuneina saaneet aikaan kuninkaan kukistumisen ja kuoleman, olivat piakkoin joutumassa keskenään riitaan saaliin jaosta. Cromwell kohteli senvuoksi molempia Everardeja hyvin huomaavaisesti, ja heidän vaikutustansa häneen pidettiin niin suurena, että taattu herra sihteeri Tomkins ei huolinut antautua vaaraan kiistelemällä eversti Everardin kanssa niin pienestä seikasta kuin yösijasta, tai isommastakaan.

Joceline oli toimekas puolestaan. Kynttilöitä hankittiin lisää, enemmän puita heitettiin tuleen', ja molemmat vastatulleet vieraat saatettiin Victor Leen vierashuoneeseen, joksi sitä nimitettiin jo mainitsemastamme tulisijan yläpuolella riippuvasta muotokuvasta. Kului useita minuutteja, ennen kuin eversti Everard kykeni saamaan takaisin käyttäytymisensä yleisen jäykkyyden – niin voimakkaasti tehosi häneen se seikka, että hän nyt oli huoneessa, jonka katon alla hän oli viettänyt monia elämänsä onnellisimpia hetkiä. Tuossa oli lipasto, jonka hän oli nähnyt avattavan mitä suurinta ihastusta tuntien, kun Sir Henry Lee suvaitsi antaa hänelle ohjausta kalastuksessa ja näytellä onkia ja siimoja sekä kaikkia aineksia keinotekoisen kärpäsen valmistamiseksi, jollainen koje oli silloin vähän tunnettu. Tuossa riippui vanha perhekuva, joka muutamista hänen holhoojansa omituisen salaperäisistä lauselmista oli johtunut herättämään hänen uteliaisuuttaan ja pelkoansa poikuusvuosina, vieläpä varhaisessa nuoruudessakin. Hän muisti, miten hänen jäätyänsä yksin huoneeseen vanhan soturin tutkiva silmä näytti aina tähtäävän häneen, mihin hyvänsä kohtaan huonetta hän asettuikin, ja miten hänen lapsekasta mielikuvitustansa oli häirinnyt ilmiö, jota hän ei osannut selittää.

Näiden mukana tunkeusi hänen mieleensä lukemattomia rakkaampia ja lämpimämpiä muistoja hänen varhaisesta kiintymyksestään sievään Alice-serkkuunsa, kun hän autteli tätä opinnoissa, toi vettä hänen kukkasilleen tai säesti hänen lauluaan, ja hän muisti kerran kuulleensa isän jupisevan, kun tämä katseli heitä hyväntuulisesti ja huolettomasti hymyillen: "Jos niin sattuu käymään, niin sepä saattaa olla heille molemmille parasta." Kauniita onnen haaveita oli hän rakennellut näiden sanojen varaan. Kaikki nämä näyt oli hälventänyt sotatorvi, joka kutsui Sir Henry Leen ja hänet vastakkaisiin armeijoihin, ja tämänkin päivän tapahtumat olivat osoittaneet, että juuri Everardin menestys soturina ja valtiomiehenä näytti kerrassaan ehkäisevän niiden elpymisen mahdollisuuden.

Hänet havahdutti tästä ikävästä mietiskelystä Jocelinen lähestyminen. Tämä lienee ollut karaistunut ryypiskelijä, sillä hän oli suoriutunut lisävalmistuksista joutuisammin ja säntillisemmin kuin olisi voinut odottaa henkilöltä, joka oli viettänyt iltansa hänen tavallaan.

Hän halusi nyt kuulla everstin määräykset yöksi.

Tahtoiko hän syödä mitään?

"En."

Suvaitsiko hänen arvoisuutensa ottaa haltuunsa Sir Henry Leen vuoteen, joka oli varustettu kuntoon?

"Kyllä."

Neiti Alice Leen vuode varustettaisiin sihteerille.

"Korviesi menetyksen uhalla – ei", kielsi nuori Everard.

Mihin oli siis arvoisa sihteeri sijoitettava?

"Koirankoppiin, jos mielesi tekee", vastasi eversti Everard; "mutta", hän lisäsi astuen Alicen makuuhuoneeseen, jonne pääsi vierashuoneesta, lukiten sen ja ottaen avaimen haltuunsa, "kukaan ei saa häväistä tätä kamaria".

Oliko hänen arvoisuudellaan mitään muita käskyjä yöksi?

"Ei mitään, paitsi että huone on vapautettava tuosta miehestä. Kirjurini jää luokseni – minulla on määräyksiä, jotka on kirjoitettava. Maltahan sentään – annoithan kirjeeni tänä aamuna Alice-neidille?" "Kyllä annoin." "Sanopas, hyvä Joceline, mitä hän virkkoi saadessaan sen?"

"Hän näytti kovasti huolestuneelta, sir, ja tosiaan luulen hänen hiukan itkeneenkin, – suuressa ahdistuksessa hän näytti olevan."

"Ja minkä sanoman hän lähetti minulle?"

"Ei mitään, suvaitkoon teidän arvoisuutenne minun sanoa. Hän alotti: 'Sano Everard-serkulleni, että minä ilmoitan enoni ystävällisen aikeen isälleni, jos voin saada sopivan tilaisuuden – mutta että minä suuresti pelkään' – ja siihen hän ikäänkuin keskeytti lauseensa ja lisäsi: 'Minä kirjoitan serkulleni, ja koska saattaa olla myöhä, ennen kuin saan puhutelluksi isääni, tule sinä perimään vastaukseni jumalanpalveluksen jälkeen.' Läksinkin siis kirkkoon kuluttamaan aikaani, mutta palatessani ajopuistoon huomasin tuon miehen vaatineen herraani luovuttamaan valtuutensa hänelle, ja minun oli kaikin mokomin toimitettava palatsihuvila hänen haltuunsa. Olisin mielelläni antanut teidän arvoisuudellenne viittauksen, että vanha ritari ja nuori emäntäni olivat yllättämässä teidät, mutta mitenkään en saanut asiaa kuntoon."

"Sinä olet toiminut hyvin, hyvä mies, ja kyllä muistan sinut. Ja nyt, hyvät herrat", hän sanoi lähestyen kirjuri- eli sihteeriparia, joka oli sillävälin tyynesti istuutunut kivileilin ääreen ja toisiinsa tutustuakseen tyhjentänyt lasillisen sen sisällöstä, "sallikaa minun muistuttaa teille, että yö on kulunut myöhäiseksi".

"Pullossa vielä pulputtaa", väitti Wildrake vastaan.

"Hm! hm! hm!" köhi parlamenttipuolueen eversti, ja jolleivät hänen huulensa kironneet kumppanin varomattomuutta, niin enpä mene takuuseen siitä, mitä hänen sydämessään liikkui. "No", hän sanoi huomatessaan, että Wildrake oli täyttänyt oman lasinsa ja Tomkinsin, "kulautahan se erojaislasillinen, ja sillä hyvä".

"Ettekö suvaitsisi ensin kuulla", esitti Wildrake, "kuinka tämä kunnon herrasmies näki paholaisen tänä iltana tirkistävän tuon ikkunan ruudusta ja kuinka hän ajattelee, että ilmestys hahmoltaan varsin suuresti muistutti teidän arvoisuutenne nöyrää orjaa ja kehnoa töhertäjää? Ettekö kuuntelisi vain vielä sitä, sir, ja samalla siemaisi lasillista tätä parahiksi väkevää nestettä?"

"En juo mitään", epäsi eversti Everard ankarasti, "ja minun täytyy sanoa sinulle, että olet jo juonut lasillisen liikaa. Herra Tomkins, toivotan teille hyvää yötä."

"Sananen ajallaan läksiäisiksi", virkkoi Tomkins, nousten tuolin korkean nahkaselän taakse seisomaan sekä rykien ja tuhistellen nenäänsä ikäänkuin hartauspuheeseen valmistautuen.

"Suokaa minulle anteeksi, sir", vastasi Markham, "mutta te ette ole nyt kylliksi oma itsenne, johtaaksenne muiden hartautta".

"Voi niitä, jotka armon hylkäävät!" lausui valtuutettujen sihteeri astellessaan ulos huoneesta – loppu hupeni oven sulkeutumiseen tai tuli loukkaamisen pelosta pidätetyksi.

"Ja nyt, Wildrake houkkio, mene vuoteeseesi – se on tuolla", ja Everard viittasi ritarin huoneeseen.

"Mitä, sinä oletkin varannut neidin kamarin itsellesi? Näin sinun pistävän avaimen taskuusi."

"En tahdo – en tosiaan voisikaan nukkua siinä huoneessa – en saa nukutuksi missään – mutta minä valvon tässä nojatuolissa. Olen pannut hänet toimittamaan puita tulen ylläpitämiseksi. Sovinnolla nyt, mene vain sinä levolle ja nuku pois päihtymyksesi."

"Vai päihtymykseni! Minä nauran sinulle halveksien, Mark – sinä olet ämmälauri ja ämmälaurin poika etkä tiedä, mihin kunnon mies kykenee rehellisessä pikarin tyhjentelyssä."

"Hänen koko puolueensa paheet esiintyvät järjestään tuossa mies-parassa", sanoi eversti itsekseen, katsellen syrjäsilmäyksin suojattiansa, kun tämä ei kovinkaan vakain askelin vetäytynyt makuuhuoneeseen. "Hän on huimapäinen, juopotteleva, huikentelevainen, ja jollen saa häntä turvallisesti lähetetyksi laivassa Ranskaan, niin hänestä varmasti koituu sekä oma tuhonsa että minun. Mutta kuitenkin hän ylimalkaan on hyväsydäminen, uljas ja jalomielinen, ja hän olisi täyttänyt minun suhteeni sopimuksen, jonka voimassapysymistä hän nyt odottaa minulta; ja mitä ansiota on uskollisuudestamme, jollemme pidä annettua sanaamme vahingoksemmekin, kun kerran olemme luvanneet? Otan kuitenkin sen vapauden, että turvaan itseni enemmältä häiritsemiseltä."

Niin sanoen hän lukitsi vierashuoneen ja kavalierin makuuhuoneen välisen oven. Miettivästi miteltyään lattiaa hän sitte palasi istuimelleen, tasoitti lampun sydämen ja veti esille tukun kirjeitä. "Luenpa nämä vielä kertaalleen", hän tuumi, "jotta valtiollisten asiain ajattelu karkoittaisi tämän omakohtaisen surun vihlovan tunteen, jos mahdollista. Armias Kaitselmus, mihin tämä kaikki päättyykään? Me olemme uhranneet perheittemme rauhan, nuorten sydämiemme lämpimimmät tunteet, parantaaksemme synnyinmaamme olot ja vapauttaaksemme sen sorrosta. Kuitenkin näyttää siltä, että jokainen vapautta kohti astumamme askel on vain tuonut näkyviimme uusia ja kamalampia vaaroja, niinkuin vuorisella seudulla matkustavainen joutuu jokaisella askeleella, joka kohottaa hänet korkeammalle, yhä uhkaavampaa vaaraa ilmaisevaan asemaan."

Hän luki kauvan ja tarkkaavasti noita pitkäveteisiä ja sekavia kirjeitä, joiden kyhääjät vetosivat hänen nähtensä Jumalan kunniaan ja Englannin vapautukseen ja oikeuksiin, esittäen ne vallitseviksi päämäärikseen, mutteivät kaikella kiertelyllään kyenneet estämään Markham Everardin terävää silmää havaitsemasta, että oma hyöty ja kunnianhimoiset pyyteet olivat heidän suunnitelmiensa vaikuttavimpina pontimina.

6. LUKU.
RATKAISEVA PÄÄTÖS

Yksityisessä murheessaan ja huolestuksessaan maan tähden, joka oli kauvan ollut kansalaissodan saaliina eikä näyttänyt piankaan pääsevän minkään vakiintuneen hallitusmuodon ohjailemaksi, olivat Everard ja hänen isänsä monien muiden tavoin kääntäneet katseensa kenraali Cromwelliin. Tämä mies oli uljuudellaan päässyt armeijan suosikiksi, hänen terävä järkensä oli tähän asti vallinnut niitä eteviä kykymiehiä, jotka olivat häntä ahdistelleet parlamentissa, samaten kuin taistokentälläkin esiintyviä vihollisiaan, joten hän alkoi yhä useampien mielestä tuntua yksinään olevan siinä asemassa, että hän pystyisi tyynnyttämään kansan, kuten silloin oli tapana sanoa, eli toisin sanoen määräämään hallitusmuodon. Isän ja pojan kerrottiin päässeen hyvin korkealle kenraalin suosiossa. Mutta Markham Everard tiesi muutamia seikkoja, jotka saivat hänet epäilemään, tokko Cromwell todella sydämessään tunsi hänen isäänsä tai häntä itseänsä kohtaan sitä suopeutta, mitä yleiseen luultiin. Hän tiesi kenraalin viekkaaksi valtiomieheksi, joka kykeni miten kauvan tahansa salaamaan todellisia mielipiteitään ihmisistä ja asioista, kunnes ne voitiin ilmaista hänen etunsa kärsimättä siitä mitään haittaa. Ja lisäksi tiesi hän, että kenraali ei varmaankaan unohtaisi, mitä vastarintaa presbyteriläinen puolue oli tehnyt "Isolle asialle", kuten sitä Oliver nimitti – kuninkaan syyttämiselle ja mestaukselle. Tähän vastustukseen olivat Everardit hartaasti yhtyneet, eivätkä Cromwellin todistelut ja puolittain lausutut uhkauksetkaan olleet saaneet heitä häilymään siinä menettelyssään, saati suostumaan jäseniksi siihen valiokuntaan, joka nimitettiin istumaan tuomareina tuossa muistettavassa tilaisuudessa.

Tämä epäröiminen oli aiheuttanut jonkun verran kylmäkiskoisuutta kenraalin ja Everardien välillä. Mutta kun nuorempi Everard jäi armeijaan ja taisteli Gromwellin johdolla sekä Skotlannissa että lopuksi Worcesterissa, saavuttivat hänen palveluksensa varsin usein päällikön hyväksymisen. Erityisesti kuului hän Worcesterin taistelun jälkeen niihin upseereihin, joille Oliver saatiin vaivoin pidätetyksi antamasta läänitysherrain ritariarvoa oman tahtonsa ja mielihalunsa mukaan, hän kun enemmän ajatteli valtansa todellista laajuutta käytännössä kuin millä nimellä hän sitä piteli. Näytti siis siltä kuin olisi entisen erimielisyyden kaikki muistelu häipynyt ja kuin olisivat Everardit jälleen päässeet aikaisempaan lujaan asemaansa kenraalin suosiollisuudessa. Useat kyllä epäilivät tätä ja yrittivät suostutella etevää nuorta upseeria liittymään johonkuhun muuhun niistä puolueista, joiksi nuori tasavalta oli hajaantunut. Mutta tällaisia ehdotuksia hän ei ottanut kuullakseen. Kylliksi verta oli jo vuodatettu, hän sanoi – oli aika kansan päästä lepäämään vakiintuneen hallituksen alaisena, joka olisi kyllin voimakas suojelemaan omaisuutta ja kyllin leppeä edistämään rauhallisuuden paluuta. Tämä oli hänen nähdäkseen saatavissa aikaan ainoastaan Gromwellin välityksellä, ja Englannin enemmistö oli samaa mieltä. Siten alistuessaan menestystä saavuttaneen soturin herruuteen unohtivat taipujat tosin periaatteet, joiden kannustamina he olivat paljastaneet miekkansa kuningas-vainajaa vastaan. Mutta vallankumouksissa on ankarain ja ylväitten periaatteiden usein pakko myödätä olevaisten olojen vuolteeseen, ja useinkin sattuu, että sotaa on käyty pelkkien oikeuskäsitteiden hyväksi ja vihdoin ilomielin tehty siitä loppu vain toivossa, että yleinen rauhallisuus palajaa, niinkuin monenkin pitkällisen piirityksen jälkeen varusväki hyvillä mielin antautuu yksistään saadessaan henkensä säästämisestä vakuuden.

Eversti Everardista tuntui sen vuoksi Cromwellille suomansa kannatus annetulta ainoastaan siinä mielessä, että useiden vaurioiden mahdollisuuksista oli kaiken todennäköisyyden mukaan vähäisin tulossa, jos niin järkevä ja urhoollinen mies kuin armeijan ylikenraali asetettaisiin valtion johtoon, ja hän tajusi, että Oliver itse varmaankin pitäisi hänen kiintymystänsä penseänä ja puutteellisena sekä sovittaisi kiitollisuutensa siitä samoin rajoitetuksi.

Sillävälin pakoittivat kuitenkin olosuhteet hänet panemaan kenraalin ystävyyden koetteelle. Woodstockin ottaminen takavarikkoon, ja erityisten valtuutettujen oikeuttaminen pitelemään sitä kansallisena omaisuutena, oli jo aikaa sitte hyväksytty, mutta vanhemman Everardin vaikutusvalta oli viikkomääriä ja kuukausia lykännyt sen toimeenpanoa. Nyt oli lähenemässä hetki, jolloin iskua ei enää voitu torjua, etenkin kun Sir Henry Lee kohdastaan vastusti jokaista esitystä alistumisesta nykyiseen hallitukseen, joten hänet oli nyt armonaikansa kuluttua umpeen merkitty niiden parantumattomien ilkimielisten niskuroitsijain luetteloon, joilta valtioneuvosto oli päättänyt katkaista kaikki sovittelevat suhteet. Ainoana keinona vanhan ritarin ja hänen tyttärensä suojelemiseksi oli herättää itse kenraalin harrastus asiaan, jos mahdollista, ja harkitessaan kaikkia heidän seurustelussaan ilmenneitä seikkoja tunsi eversti Everard, että vaatimus, joka niin suoranaisesti haittaisi Cromwellin langon, nykyisiin valtuutettuihin kuuluvan Desboroughin etuja, panisi kenraalin ystävyyden tosiaankin peräti kovaan koetukseen. Mutta muuta valittavaa ei kuitenkaan ollut.

Tässä mielessä ja samalla noudattaakseen Cromwellin pyyntöä, kenraali kun oli heidän erotessaan hartaasti kehoittanut häntä kirjallisesti lausumaan mielipiteensä valtiollisesta asemasta, eversti Everard käytti alkuyön selvitelläkseen ajatuksensa yhteiskunnan tilasta suunnitelmaksi, jota arveli kenties otolliseksi Cromwellille, koska siinä kehoitettiin häntä Kaitselmuksen avulla tulemaan valtion pelastajaksi, kutsumalla koolle vapaan parlamentin ja tämän kannattamana asettumalla jonkunlaisen vapaamielisen ja vakaan hallituksen johtoon, koska kansa muutoin näkyi olevan joutumassa täydelliseen vallattomuuden tilaan. Luoden yleispiirteisen katsauksen kuningasmielisten murrettuun voimaan ja niihin eri puolueisiin, jotka nyt mullistelivat valtiota, hän osoitti, miten muutos oli toteutettavissa ilman verenvuodatusta tai väkivaltaa. Tästä aiheesta hän siirtyi selittämään, miten paikallaan oli pitää voimassa toimeenpanevan hallituksen asianmukainen arvovalta, joutuisipa se kenen käsiin hyvänsä, ja osoitti siten Cromwellin – tulevaisena valtiokanslerina tai konsulina taikka Suur-Britannian ja Irlannin ylikenraalina – tarvitsevan korkean arvonsa mukaisia kruununmaita ja uhkeita asuinpalatseja. Täten hän luontevasti pääsi puhumaan Englannin kuninkaallisten asuntojen hävityshankkeista, esitti surullisen kuvauksen siitä tuhosta, joka uhkasi Woodstockia, ja asettui puolustamaan tuon kauniin kuninkaankartanon säilyttämistä, pyytäen sitä omakohtaiseksi suosionosoitukseksi, koska asia herätti hänessä erityisen suurta harrastusta.

Kirjeensä lopetettuaan ei eversti Everard tuntenut suurestikaan nousseensa omassa arvostelussaan. Hän oli valtiollisessa toiminnassaan tähän hetkeen asti karttanut sekoittamasta yksityisiä vaikuttimia yleisiin esiintymisperusteihinsa, ja nyt hän kuitenkin tunsi alentuneensa sellaiseen yhdistelmään. Mutta hän lohdutti itseään tai ainakin vaiensi tämän ikävän muiston sillä ajatuksella, että Britannian onni nykyisten olojen valossa harkittuna ehdottomasti vaati Cromwellia hallituksen etunenään ja että Sir Henry Leen etu tai oikeammin hänen turvallisuutensa ja ajallinen toimeentulonsa yhtä selvästi edellytti Woodstockin säilyttämistä ja luvan antamista hänelle asua siellä. Oliko kirjoittajan vika, että sama tie johtaisi näihin molempiin päämääriin tai että hänen yksityinen harrastuksensa ja maan hyöty osuivat yhtymään samassa kirjeessä? Hän paadutti sen vuoksi mielensä tähän toimenpiteeseen, sitoi kirjeensä kääryksi, osoitti sen ylikenraalille ja ummisti sen sitten vaakunasinetillään. Tämän tehtyään hän heittäysi takakenoon istuimellaan ja vastoin luuloaan vaipui uneen mietteissään, niin huolestuttavia ja kiusallisia kuin ne olivatkin, eikä hän herännyt ennen kuin kylmänharmaa sarastus pilkisteli itäisestä ikkunasta.

Hän hätkähti ensin, kavahtaen jalkeille samanlaisin tuntein kuin ihminen, joka havahtuu hänelle oudossa paikassa; mutta samassa hän jo muistikin, missä oli. Hämäräksi hiipunut lamppu, valkoiseen tuhkaansa miltei sammunut takkavalkea, tulisijan yläpuolella riippuva synkkä muotokuva, sinetitty kääry pöydällä – kaikki muistuttivat hänen mieleensä edellisen päivän tapauksia ja kuluneen yön mietteitä.

"Sitä ei käy auttaminen", hän sanoi itsekseen; "on valittavana ainoastaan Cromwell tai anarkia. Ja luultavasti se tajunta, että hänen arvoasemansa toimeenpanevan hallituksen päänä johtuu yksinomaan kansan suostumuksesta, ehkäisee valtaan liittyvää luontumusta muodostua mielivallaksi. Jos hän hallitsee parlamenttien välityksellä ja alamaisen oikeuksia polkematta, niin miksei Oliver yhtä hyvin kuin Kaarlo? Mutta minun täytyy ryhtyä toimiin saadakseni kääryni turvallisesti toimitetuksi tämän tulevaisen hallitsevan ruhtinaan käsiin. On hyvä ehtiä lausumaan hänelle ensimäinen vaikuttava sana, koska niitä on epäilemättä monta, jotka eivät epäröi suositella hänelle väkivaltaisempia ja päätäpahkaisempia keinoja."

Hän päätti uskoa tärkeän käärynsä Wildrakelle, jonka huimapäisyys ei milloinkaan puhjennut esiin niin suuresti kuin hänen sattumalta jäätyänsä joutilaaksi. Sitäpaitsi, vaikkapa hänen uskollisuutensa ei olisikaan ollut jo muuten moitteeton, olisi hänen kiitollisuudenvelkansa Everard-ystäväänsä kohtaan varmasti tehnyt hänet taatuksi.

Tällaisia päätelmiä liikkui eversti Everardin mielessä kun hän kokosi halkojen jätteet tulisijalta ja sai ne iloisesti loimuamaan, karkoittaakseen raajojansa kangistuttaneen epämieluisan viluntunteen; ja päästessään hiukan lämpiämään hän jälleen vaipui uinahdukseen, jonka hälvensivät vasta aamuauringon säteet, tunkeutuessaan huoneeseen.

Hän nousi, ojentausi, käveli edestakaisin huoneessa ja katseli isosta ulkonevasta ikkunasta läheisimpiä esineitä, nimittäin raiskiolle jääneen puiston tasoittamattomia pensasaitoja ja ruohoittuneita käytäviä. Tämä alue oli vanhaan aikaan järjestelty tarhurin taiteen ylpeimpiä mielikuvia vastaavaksi ja esitti näkyviin sarjan haaveellisiin muotoihin karsittuja marjakuusia, soukkia lehtosolia ja avoimia Kävelyteitä. Kaikkiaan kuului siihen pari kolme acrea15 maata palatsihuvilan sillä sivulla, ja se oli rajana rakennuksen likeisimmän ympäristön ja varsinaisen puiston välillä. Eri aita oli nyt monin paikoin sortunut, ja metsävuohet kävivät kileineen vapaasti ja häiriintymättömästi laitumella ihan metsäpalatsin ikkunain alla asti.

Tämä oli ollut Markhamin poikuusvuosien mieluisimpana urheilunäyttämönä. Hän kykeni vielä eroittamaan, vaikka ne olivat nyt kasvaneet muodottomiksi, tarhurin keritsimien luoman goottilaisen linnan vehmaat pikkutornit, joita hänellä oli tapana ammuskella nuolillaan; toisin ajoin hän asteli sen edustalla kuin harhailevat ritarit, joista oli lukenut, töräytellen torveansa ja uhmaten oletettua jättiläistä tai paynim ritaria, joka piti linnaa hallussaan. Hän muisti, miten hänellä oli ollut tapana harjaannutella useita vuosia nuorempaa serkkuansa esittämään osaa noissa poikamaisen mielikuvituksen kujeissa ja esiintymään hentoisena kantapoikana tai keijukaisena taikka lumottuna prinsessana. Myöskin muisti hän heidän myöhemmän tuttavuutensa ajalta useita seikkoja, joista hän oli melkein välttämättömästi johtunut päätelmään, että heidän vanhempansa olivat varhain ajatelleet mahdolliseksi sopivan liiton solmimisen serkuksien kesken. Noin kirkkaalle pohjalle kohonneet tuhannet näyt olivat kadonneet sen mukana, mutta palasivat nyt varjoina muistuttamaan hänen mieleensä kaikkea menettämäänsä. Ja minkä hyväksi menettämäänsä? "Englannin tulevaisuuden tähden", vastasi hänen ylpeä tietoisuutensa, "Englannin, joka oli vaarassa joutua suvaitsemattomuuden ja hirmuhallituksen uhriksi". Ja hän vahvisti mieltänsä muistutuksella: "Jos olen uhrannut yksityiseni onneni, niin se on tapahtunut, jotta kansalaiseni saisivat nauttia omantunnon vapautta ja lain turvaa, jotka muutoin olisivat hyvinkin luultavasti tulleet menetetyiksi heikon ruhtinaan ja tunnottoman valtiomiehen vallitessa maata." Mutta hänen povessaan kuiskiva paholainen ei tahtonut väistyä rohkean vastauksen tieltä. "Onko sinun vastarintasi", se tiedusti, "hyödyttänyt maatasi, Markham Everard? Eikö Englanti noin runsaan verenvuodatuksen ja noin kamalien kärsimysten jälkeen ole nyt yhtä suuresti sorrettuna voitollisen soturin miekan alla kuin ennen omavaltaisen ruhtinaan valtikan sitä painaessa? Onko parlamentti tai mitä siitä on jäljellä pätevä pitämään puoliansa johtajaa vastaan, joka on soturiensa sydänten valtias, yhtä rohkea ja viekas kuin hän on hankkeissaan aavistamaton? Tämä kenraali, jolla on hallussaan armeija ja siten myös kansakunnan kohtalo, luopuuko hän vallastaan sillä perusteella, että järkeily lausuisi hänen velvollisuudekseen alentua alamaiseksi?"

Hän ei rohjennut vastata, että hänen tietonsa Cromwellistä oikeuttivat hänet odottamaan mitään sellaista kieltäymystä. Kuitenkin ajatteli hän yhä, että näin tavattoman tukalina aikoina täytyi sen olla paras hallitus, olipa se itsessään kuinkakin vähän suotava, joka joutuisimmin palauttaisi maahan rauhan, pysähdyttäen vammat, joita kiistaavat puolueet päivä päivältä tuottivat toisilleen. Hän arveli, että Cromwell oli ainoa suurmies, jonka johdolla voitiin muodostaa häilymätön hallitus, ja oli senvuoksi liittynyt hänen vaiheisiinsa, vaikka hän ei voinutkaan olla tuon tuostakin vakavasti epäilemättä, missä määrin tämän umpimielisen ja salaperäisen kenraalin puuhien avittaminen soveltui niihin periaatteisiin, joiden elähyttämänä hän oli tarttunut aseisiin.

Tätä kaikkea pohtiessaan Everard loi katseensa alas kääryyn, jonka hän oli ennen nukahdustansa kietonut ja asettanut pöydälle ylikenraalille osoitettuna. Hän epäröitsi moneen kertaan, muistaessaan sen sisällön ja missä määrin hänen täytyi olla paljastuneena tuon henkilön silmissä ja sidottuna kannattamaan hänen korkealentoisia aikeitaan, kun lähetys oli joutunut Oliver Cromwellin haltuun.

"Kuitenkin täytyy minun tehdä se", huokasi hän viimein. "Kiistaajien joukossa on hän voimakkain – viisain ja maltillisin – ja vaikka hän onkin kunnianhimoinen, ei hän kenties ole heistä vaarallisin. Jollekulle täytyy uskoa valta toimeenpanna ja varjella yleistä järjestystä, ja kuka voi omistaa tai käytellä sellaista valtaa niin vääjäämättömästi kuin mies, joka on Englannin voitollisten sotajoukkojen päällikkö? Tulkoon vastedes mitä hyvänsä, rauhan ja lain palautuksen pitäisi olla meidän ensimäisenä ja tähdellisimpänä päämääränämme. Tuo parlamentin pirstale ei kykene pitämään puoliansa armeijaa vastaan pelkällä vetoamisella mielipiteen pyhitykseen. Jos he mielivät supistaa sotaväen mahtia, niin sen täytyy tapahtua suoranaisella sodankäynnillä ja maa on ollut liian kauvan veren liottamana. Mutta Cromwell saattaa ja varmaan tahtookin tehdä kohtuullisen sovinnon heidän kanssaan sellaisin perustein, jotka saavat rauhan säilymään, ja valitettavasti on meillä ainoastaan tämä toivo kuningaskunnan tyyntymisestä ja itsepintaisen sukulaiseni suojelemisesta hänen rehellisen, vaikka järjettömän uppiniskaisuutensa seuraamuksilta."

Vaientaen muutamia, sisäisiä epäilyksen ja vastahakoisuuden tunteita tällaisella järkeilyllä pysyi Markham Everard päätöksessään yhtyä Cromwelliin rynnistyksessä, joka oli ilmeisesti syntymässä siviili- ja sotilasmahtien kesken. Täysin vapaana ollessaan ei hän olisi katsonut hyväksi omaksua sitä menettelyä, vaan valitsi sen parempana kahdesta vaarallisesta äärimäisyydestä, jotka ajan käännekohta oli esittänyt hänen ratkaistavikseen. Hän ei kuitenkaan voinut olla vapisematta muistaessaan, että vaikka hänen isänsä oli tähän asti ihaillut Cromwellia välikappaleena, jonka avulla oli saatu aikaan niin suuria ihmeitä, ei hän kenties olisikaan taipuvainen menemään hänen puolelleen Pitkää Parlamenttia vastaan, jossa hän oli ollut toimeliaana ja huomattavana jäsenenä, kunnes hänet oli yhtämittainen kivuloisuus osittain syrjäyttänyt. Tämäkin epäilys oli Markhamin nieltävä tai tukahutettava parhaansa mukaan, mutta hän lohduttausi sillä helpolla vastahuomautuksella, että hänen isänsä oli toki mahdoton nähdä asioita toisessa valossa kuin ne olivat hänelle itselleen esiintyneet.

7. LUKU.
EVERSTIN LÄHETTI

Ratkaisevasti päätettyään toimittaa käärynsä kenraalille ilman viivytystä lähestyi eversti Everard sen huoneen ovea, jossa sisältä kuuluvasta raskaasta hengityksestä päättäen vanki Wildrake nukkui sikeää unta sekä väkijuomien että väsymyksen voittamana. Tulijan kiertäessä avainta teki hieman ruostunut telki niin kirskuvaa vastusta, että se osittain herätti nukkujan huomiota, vaikkei havahduttanut häntä. Everard seisoi hänen vuoteensa ääressä kuullessaan hänen mutisevan: "Onko jo aamu, vanginvartija? No, sinua koiraa, jos sinussa olisi vain rahtunenkin ihmisyyttä, niin lieventäisit ilkeätä sanomaasi sektipikarilla; hirttäminen on surkeata työtä, hyvät herrat – ja murhe on kuivaa."

"Ylös, Wildrake – ylös, senkin pahanenteinen uneksija!" sanoi hänen ystävänsä, ravistaen häntä kauluksesta.

"Hellitä minusta!" vastasi nukkuja. "Kai minä kykenen kapuamaan tikkaat avuttakin." Hän nousi sitten istualleen vuoteella, avasi silmänsä tuijotellen ympärilleen ja huudahti: "Voi hiisi! Sinäkö siinä vain oletkin, Mark? Luulin jo olevani hukassa – kahleet oli hellitetty nilkoistani – silmukka sipaistu kaulaani – raudat lyöty pois ranteistani – kaikki oli valmiina tanssiakseni taivasalla varsin kevyellä jalansijalla."

"Heitä tuo ainainen hupsuttelusi, Wildrake! Varmaankin juopottelun paholainen, jolle lienet myynyt itsesi – "

"Härkätynnyrillisestä kanarinviiniä", keskeytti Wildrake; "kauppa tehtiin eräässä Vintryn kellarissa".

"Siinä olen yhtä hullu kuin sinä, jos uskon mitään sinulle", pahoitteli Markham; "sinulla on tuskin aistejasikaan vielä tallella".

"Mikä minua vaivaisi?" puolustausi Wildrake. "Enpä liene maistanut väkijuomia unissani, paitsi että olin juovinani sahtia vanhan Nollin kanssa, hänen omaa panemaansa. Mutta älä näytä noin synkeältä, mies, – olen sama Roger Wildrake, mikä olen aina ollut, huimaluontoinen kuin koirassorsa, mutta uskollinen kuin taistelukukko. Olenhan oma veikkosesi, mies – ystävällisten palvelustesi sitoma sinuun – devinctus beneficio – siinä kuulet sen latinaksi; ja missä on minulle uskottavaksesi sellaista asiaa, jota minä en tahdo tai uskalla toimittaa, vaikkapa minun olisi kaiveltava paholaisen hampaat lyömämiekallani hänen haukkailtuaan aamiaisekseen keropäitä?"

"Sinä härnäät minut hulluksi", päivitteli Everard. "Aikoessani antaa hoidettavaksesi, mitä minulla on maan päällä kaikkein kallisarvoisinta, on sinun käyttäytymisesi ja puheesi pelkkää mielipuolen hourimista. Eilen illalla otin lukuun humalaisen järjettömyytesi, mutta kuka voi sietää aamuista ajattelemattomuuttasi? Se on vaarallista sinulle itsellesi ja minulle, Wildrake – se on tylyä – saattaisin sanoa kiittämätöntä."

"Ei, älä sano sitä, ystävä", kielsi kavalieri hiukan liikutettuna, "äläkä minua tuomitessasi käytä ankaruutta, jota ei voi sovelluttaa minunlaisiini. Me olemme menettäneet kaikkemme näissä murheellisissa selkkauksissa, meidän on pakko jos jollain keinoin tavoitella elantoamme ei ainoastaan päivästä päivään, vaan ateriasta toiseen – ainoana kätköpaikkanamme vankila, lopullisen levon mahdollisuutena hirsipuu, – mitä voit odottaa meiltä muuta kuin että kannamme kohtalomme kevein sydämin, koska sortuisimme taakkamme alle, jos mielemme olisi raskas?"

Näissä sanoissa ilmeni tunnetta, joka tapasi vastaavan jänteen Everardin sielussa. Hän tarttui ystävänsä käteen ja puristi sitä myötätuntoisesti.

"Ei, jos näytin töykeältä sinua kohtaan, Wildrake, niin vakuutan sen tapahtuneen enemmän itsesi tähden kuin minun. Minä tiedän, että sinulla on keveytesi pohjalla yhtä syvällinen kunnian ja tunteellisuuden periaate kuin on koskaan ollut ihmissydäntä hallitsemassa. Mutta sinä olet ajattelematon – äkkipikainen – ja minä vakuutan sinulle, että jos sinä kavaltaisit itsesi tässä asiassa, jossa luotan sinuun, eivät itselleni koituvat pahat seuraamukset raskauttaisi minua enempää kuin ajatus, että panin sinut sellaiseen vaaraan."

"Kas, jos käytät tuota äänilajia, Mark", puheli kavalieri yrittäen nauraa, ilmeisesti salatakseen taipumuksensa aivan toisenlaiseen liikutukseen, "niin teet lapsia meistä molemmista – pienokaisia ja kapalovauvoja, kautta tämän säiläni kahvan. No niin, luota sinä vain minuun; osaan olla varovainen, kun aika sitä vaatii – yksikään ihminen ei ole nähnyt minun ryyppäävän silloin kun kaivattiin valppautta – enkä vaivaista viinikorttelillistakaan maista ennen kuin olen toimittanut tämän asiasi. No, minä olen sinun sihteerisi – kirjurisi – minä unohdin – ja vien paperisi Cromwellille, pitäen hyvää huolta siitä, ettei minulta yllätyksellä tai vehkeilyllä puserreta uskollisuuteni tukkua" – lyöden sormellaan kääryyn – "ja minä luovutan sen niihin mitä uskollisimpiin käsiin, joihin se on mitä nöyrimmin osoitettu. Hiivatissa, Mark, ajattele asiaa sentään vielä hetkinen. Ethän toki anna nurjuutesi mennä niin pitkälle, että lyöttäytyisit yhteen tuon verisen kapinoitsijan kanssa? Käske minun antaa hänelle kolme tuumaa väkipuukostani, ja minä teen sen paljoa mieluimmin kuin ojennan käärysi."

"Joutavia", vastasi Everard, "tämä ei sovi sopimukseemme. Jos tahdot auttaa minua, niin hyvä on; jos et, niin älä anna minun hukata aikaa väittelyyn sinun kanssasi, koska minusta tuntuu jokainen hetki ikäkaudelta, kunnes kääry on kenraalin hallussa. Se on ainoa keino, mitä minulle on jäänyt, hankkiakseni jonkunlaisen suojeluksen ja turvapaikan Sir Henry Leelle ja hänen tyttärelleen."

"Kun niin on asian laita", myöntyi kavalieri, "niin enpä säästä kannuksia. Heponi tuolla kaupungissa on valmis taipaleelle kohtsiltään, ja sinä saat luottaa siihen, että kerkiän vanhan Nollin – kenraalisi, tarkoitan – puheille niin vähässä ajassa kuin mies ja hevonen pääsevät Woodstockista Windsoriin, missä luullakseni tällähaavaa tapaan ystäväsi hallitsemassa teurastuskenttäänsä."

"Hiljaa, ei sanaakaan siitä. Sitte kun eilen illalla erosimme, olen suunnitellut sinulle tolan, joka soveltuu sinulle paremmin kuin teeskennellä puheen ja ulkonaisen käytöksen säädyllisyyttä, koska sinulla on sitä niin niukasti. Olen ilmoittanut kenraalille, että sinä olet pahan esimerkin ja huonon kasvatuksen takia – "

"Mikä on toivoakseni tulkittava toisin päin", tokaisi Wildrake, "sillä tokihan olen saanut yhtä hyvän syntyperän ja kasvatuksen kuin yksikään Leicestershiren nuorukainen voisi haluta".

"Olehan nyt hiljaa – sinä olet, sanon, pahan esimerkin johdosta villiintynyt yhteen aikaan ilkimieliseksi ja sotkeutunut kuningas-vainajan puolueeseen. Mutta nähtyäsi, mitä suurta kenraali on saanut aikaan kansalle, olet sinä päässyt selville hänen kutsumuksestaan suureksi välikappaleeksi näiden sekasortoon joutuneiden kuningaskuntien tyynnyttämisessä. Tämä selonteko sinusta ei ainoastaan saa häntä jättämään silleen hullutuksiasi, jos sellaisia väkisinkin puhkeisi ilmi, vaan myöskin herättää hänessä harrastusta sinua kohtaan, koska muka olet erityisesti kiintynyt juuri häneen."

"Epäilemättä", vahvisti Wildrake, "niinkuin jokainen kalastaja pitää parhaiten niistä mulloista, jotka hän on itse houkutellut koukkuun".

"On mielestäni luultavaa, että hän lähettää sinut luokseni sellaisin kirjein", jatkoi eversti, "että minä saan ehkäistyksi takavarikkoon ottajien toimenpiteet ja annetuksi vanhalle Sir Henry Lee-paralle luvan viettää loput päivänsä niiden tammien keskellä, joita hän ihastelee. Tätä olen pyytänyt kenraali Cromwellilta, ja minä luulen, että isäni ystävyys ja oma kannatukseni voivat sen verran, venyttää hänen suosiollisuuttansa ilman ratkeamisen vaaraa, etenkin kun olosuhteet ovat tänällään – ymmärräthän?"

"Varsin hyvin", vastasi kavalieri. "Venyttää, hän sanoo! Minä olisin pikemmin venyttämässä narua sen jatkona kuin hieroisin kauppoja sen vanhan kuningasmurhaajan riiviön kanssa. Mutta minä olen sanonut antavani sinun ohjata tekojani, Markham, ja sen, hiisi vieköön, teen."

"Ole siis varovainen", kehoitti Everard. "Ota tarkoin vaari siitä, mitä hän tekee ja sanoo – olletikin mitä hän tekee, sillä Oliver on niitä miehiä, joiden mieli on paremmin tunnettavissa toimenpiteistä kuin sanoista. Ja maltas – taisitpa totisesti olla lähdössä ihan tyhjin kukkaroin?"

"Liiankin totta, Mark", myönsi Wildrake; "viimeinen noble suli eilen illalla noiden huovihirtehistesi joukossa".

"No, Roger", vastasi eversti, "se on helppo korjata". Niin sanoen hän sujautti kukkaronsa ystävän käteen. "Mutta etkö olekin harkitsematon virmapää, kun olit lähtemäisilläsi matkalle varaamatta mitään kuluihisi! Mitä olisit voinut tehdä?"

"Hitto, sitä en ollenkaan tullut ajatelleeksi. Minun olisi kai pitänyt huikata Seis ensimäiselle kaupunkilaiselle massimiehelle tai pyylevälle kalakauppiaalle, minkä olisin tavannut nummella; se on monen kelpo miehen apukeinona näinä huonoina aikoina."

"Heitä jo", sanoi Everard; "ole varovainen – älä antaudu huikenteleviin tuttavuuksiin – hallitse kieltäsi – varo viini-, ruukkua, sillä suurtakaan vaaraa ei ole, jos vain voit pysytellä selvänä. Ole maltillinen puheissasi, ja karta sadatuksia ja kerskauksia."

"Sanalla sanoen on minun muutettava itseni samanlaiseksi pyhimykseksi kuin sinä olet, Mark? No", tuumi Wildrake, "ulkonaisesti kyllä luulen kykeneväni esiintymään Toivo-taivaan-armoa16 Bombyna yhtä hyvin kuin sinäkin. Voi ne olivat iloisia päiviä, kun me näimme Millsin esittävän Bombya Fortune-teatterissa, Mark, ennen kuin minä olin menettänyt nauhakoristeisen levättini ja korvastani jalokiven tai sinä olit saanut tuota kurttua otsallesi ja puritanilaista kierrettä huulipartaasi!"

"Ne olivat kuten useimmat maailmalliset huvitukset, Wildrake", vastasi Everard, "makeita suussa ja karvaita sulattaa. Mutta menehän nyt; ja kun tuot minulle vastauksen, niin tapaat minut joko täältä tai kauppalasta Pyhän Yrjänän majatalosta. Onnea matkallesi. Mutta ole varovainen esiintymisessäsi."

Eversti jäi syviin mietteisiin. "Luullakseni en ole sitoutunut liian pitkälle kenraalin silmissä", hän huomautti itsekseen. "Hänen ja parlamentin välien rikkoutuminen näyttää välttämättömältä, ja se syöksisi Englannin takaisin kansalaissotaan, johon kaikki ihmiset ovat kyllästyneet. Hän saattaa pahastua lähetistäni – mutta sitä en sentään suurestikaan pelkää. Hän tietää, että minun on täytynyt valita sellainen mies, johon voin itse luottaa, ja hän on ollut kylliksi tekemisissä jäykemmän lajin kanssa, oivaltaakseen niiden joukossa kuten muuallakin olevan miehiä, jotka osaavat kätkeä kaksi naamaa yhden päähineen alle."

8. LUKU.
OLIVER CROMWELL

Jättäen eversti Everardin mietteisiinsä seuraamme iloista kavalieria, hänen kumppaniansa. Ennen kuin nousi ratsaille Yrjänässä ei tämä lyönyt laimin kestitä itseänsä aamujuomallaan, jona oli muskottiviiniin hämmennettyjä kananmunia, reipastautuakseen kestämään syysviimaa.

Wildrake oli kyllä päästänyt itsensä vaipumaan siihen huimaan vallattomuuteen, jota kavalierit noudattivat ikäänkuin asettaakseen käyttäytymisensä kaikin puolin vastakohdaksi vihollisten säntillisyydelle. Kuitenkin oli hän hyvää sukua ja hyvän kasvatuksen saanut; hänellä oli eteviä luontaisia lahjoja ja hyvä sydän, jota mässäyskään ja nurjamielisen kavalierin riuskea elämä eivät olleet kyenneet kokonaan turmelemaan. Niinpä hän kulkikin nykyisellä asiallaan omituisen sekavin tuntein, jollaisia hän kenties ei ollut koskaan ennen kokenut.

Hänen vakaumuksensa uskollisena kuninkaan miehenä sai hänet inhoamaan Cromwellia, jota hän olisi tuskin, halunnut nähdä muissa oloissa kuin taistokentällä, missä hän olisi voinut saada nautinnokseen vaihtaa pistoolinlaukauksia hänen kanssaan. Mutta tähän inhoon yhtyi jonkun verran pelkoakin. Oltuaan aina voitollinen, missä tahansa hän taisteli, oli se merkillinen henkilö, jota Wildrake nyt lähestyi, saanut sen vaikutusvallan vihollistensa mieliin, jota alituinen menestys on omiaan luomaan. He kammosivat, samalla kun vihasivat häntä, ja näihin tunteisiin sekaantui levotonta tunkeilevaa uteliaisuutta. Tämä oli erityisenä piirteenä Wildraken luonteessa. Hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ilmestynyt suurestikaan omia tehtäviä, jotapaitsi hän ei vähääkään välittänyt niistä toimista, joita hän olisi voinut omasta puolestaan suorittaa. Sitä helpommin viehätti häntä halu nähdä kaikkea harvinaista tai mielenkiintoista ympärillään.

"Mieleni tekee sentäänkin nähdä se vanha konna", hän sanoi, "vaikkapa vain sanoakseni, että minä olen nähnyt! hänet".

Hän päätyi Windsoriin ehtoopäivällä ja tunsi saapuessaan mitä voimakkainta taipumusta ottaa asuntonsa jostakin vanhasta tyyssijasta, jollaisissa hän oli oleskellut iloisempina päivinään, tilapäisesti käydessään tuossa kauniissa kaupungissa. Mutta vastustaen kaikkia tällaisia kiusauksia hän meni urheasti parhaaseen ravintolaan, jonka kyltistä oli aikaa sitte kadonnut sen ikivanha tunnus, Housunauhan ritarikunnan merkki. Isäntäkin, jonka Wildrake kokeneena ravintoloitsijani ja majatalojen tuntijana oli muistanut riuskaksi Bess-kuningattaren aikakaudelta periytyneeksi ravintolanisännäksi, oli nyt tasaantunut aikakauden luonteeseen, pudisti päätänsä puhuessaan parlamentista, piteli henkitappia vakavana kuin uhritoimitusta johtava pappi, toivotteli Englannille onnellista kirvoitusta kaikista koettelemuksistaan ja ylisti suuresti hänen ylhäisyyttänsä ylikenraalia. Wildrake huomasi myös, että hänen viininsä oli parempaa kuin entiseen aikaan, sillä puritaneilla oli erinomainen taito keksiä kaikkia puutteellisuuksia siinä kohdassa, ja että hänen mittansa olivat vähäisempiä ja hintansa korkeampia – mitä seikkoja hän johtui tarkkaamaan siitä, että isäntä puheli melkoisen paljon omastatunnostaan.

Tämä tärkeä henkilö kertoi hänelle, että ylikenraali otti vapaasti vastaan kaikenlaatuisia pyrkijöitä ja että hän saattoi puhutella tätä seuraavana aamuna kello kahdeksalta, kunhan vain meni linnan portille ja ilmoitti tuovansa virkakirjeen hänen ylhäisyydelleen.

Linnaan läksi valepukuinen kavalieri mainittuna hetkenä. Hänet päästi estelyttä tulemaan punatakkinen soturi, joka juhlallisena katsannoltaan ja musketti olallaan vartioitsi uhkean rakennuksen ulkoporttia. Wildrake astui alipihan poikki, ohimennessään tähystäen kaunista kappelia, johon oli juuri hiljakkoin tuotu pimeässä ja äänettömästi Englannin surmatun kuninkaan kunnioittamattomat maalliset jäännökset. Niin karkealuontoinen kuin Wildrake olikin, vaikutti tämän seikan muisto häneen niin voimakkaasti, että hän oli vähällä pyörtää takaisin jonkunlaisen kauhun vallassa mieluummin kuin astuisi sen synkän ja uskaliaan miehen eteen, jonka tilille enemmän kuin kaikkien muiden tuon surullisen näytelmän esittäjien pantiin sen kolkko loppu. Mutta hän tajusi välttämättömäksi masentaa kaikki tällaiset tunteet ja pakoittausi pitkittämään kulkuansa asialla, jonka oli hänen toimitettavakseen uskonut niin suuresti hänen kiitollisuuttaan ansaitseva mies kuin eversti Everard. Pääsytiellä, joka kulki Pyörötornin ohi, hän katsahti viirisalkoon, josta Englannin lippu oli tavallisesti liehunut. Se oli mennyt kaikkine kirkasvärisine vaakunakuvineen, komeine jaoksineen ja muhkeine kirjailuineen, ja sen sijassa hulmusi tasavallan tunnus, Pyhän Yrjänän risti sinisellä ja punaisella ommeltuna, ollen vielä vailla Skotlannin poikittaista ristiä, joka pian jälkeenpäin lisättiin siihen ikäänkuin todistukseksi, että Englanti oli lopullisesti nujertanut ikivanhan vihollisensa. Tämä lipun vaihto edisti hänen synkkää mietiskelyään, johon hän vastoin tapaansa Vaipui niin unohtaen ympäristönsä, että hänet toinnutti vasta vartiosoturi haasteellaan, säestäen tätä musketinperän lyönnillä kivitykseen niin pontevasti, että Wildrake hätkähti.

"Minne menossa, ja kuka olet?"

"Tuon virkakirjettä arvoisalle ylikenraalille", vastasi Wildrake.

"Seis, kunnes kutsun vartioupseerin."

Korpraali ilmestyi esille. Hänet eroitti käskynalaisistaan kaksinkertainen määrä kaulanauhaa, huippuhatun kaksinkertainen korkeus, väljempi kauhtana ja kolminkertainen määrä katsannon yrmeätä totisuutta. Hänen kasvoistaan oli luettavissa, että hän oli niitä päättäväisiä intoilijoita, joiden taipumattomuuteen Oliverin saavutukset perustuivat; näiden uskonnollinen kiihko teki heistä pätevän vastuksen uljaille ja jalosyntyisille kavaliereille, jotka ehdyttivät urheutensa hallitsijansa hengen ja kruunun turhassa puolustuksessa. Hän silmäili vakavan juhlallisesti Wildrakea ikäänkuin painaakseen tarkoin mieleensä tulijan kasvonpiirteet ja asun, ja täydellisesti katsastettuaan ne hän tiedusti tämän asiaa.

"Asiani", selitti Wildrake niin lujasti kuin kykeni, sillä korpraalin tiukka tutkistelu oli herättänyt hänessä kiusallista hermostusta, "asiani koskee kenraalianne".

"Hänen ylhäisyyttänsä ylikenraalia, piti kai sanomasi?" muistutti korpraali. "Puheesi, ystävä, osoittaa liian vähän kunnioitusta hänen ylhäisyyttänsä kohtaan."

"Hiiteen hänen ylhäisyytensä!" oli kavalierin huulilla, mutta ymmärrys piti varansa eikä päästänyt noita loukkaavia sanoja julki. Hän vain kumarsi ja oli vaiti.

"Seuraa minua", sanoi jäykkä olento, ja Wildrake siis saattoi häntä vartiohuoneeseen, jonka sisäpuoli oli luonteenomainen tälle ajanjaksolle ja varsin erilainen kuin sellaiset sotilasasemat ovat meidän päivinämme.

Tulen ääressä istui joitakuita muskettisotureita, kuunnellen kumppania, joka selitteli heille jotakin vaikeata uskonnollista kysymystä. Hän alotti puoliääneen, mutta hyvin sujuvasti, ja loppua lähetessään koroitti hän äänensä kimeäksi ja kiihkeäksi ikäänkuin vaatien viipymätöntä vastausta tai vaiteliasta hyväksymistä. Soturit näyttivät kuuntelevan puhujaa järkähtämättömin kasvonpiirtein, vastaillen hänelle ainoastaan tupakansavun pilvillä, joita he tuprauttelivat tuuheiden viiksiensä alta. Lavitsalla makasi kasvoillaan muuan soturi; oli mahdoton päättää, nukkuiko hän vai oliko vaipunut syviin mietteisiin. Keskilattialla seisoi upseeri, joksi hänet saattoi päättää kirjaillusta olkavyöstänsä ja uumille kiedotusta huivistaan; muutoin oli hän hyvin yksinkertaisesti puettu. Hän opetti parhaillaan vastatulleelle vantteralle maalaiselle silloisen käsikirjan temppuja. Liikkeitä ja komentosanoja oli vähintään kaksikymmentä, ja ennen kuin ne oli säntilleen suoritettu loppuun ei korpraali sallinut Wildraken istuutua eikä myöskään edetä vartiohuoneen kynnystä sisemmäksi. Hänen oli senvuoksi perätysten kuunneltava: musketti olalle – musketti lepoasentoon – musketti vireeseen – sankkineula esille – ja monia muita unohdettuja sotaisen harjoituksen määräyksiä, kunnes viimein sanat: "musketti paikoilleen" lopettivat luennon täksi kertaa.

"Nimesi, ystävä?" kysyi upseeri tulokkaalta opetuksen päätyttyä.

"Ephraim", vastasi mies honotusta teeskennellen.

"Ja mikä muu kuin Ephraim?"

"Ephraim Antura, hyvästä Gloucesterin kaupungista, missä olen asunut seitsemän vuotta, oppipoikana palvellen erästä arvoisaa nuoranpunojaa."

"Se on oiva ammatti", vastasi upseeri; "mutta valitessasi meidän uramme ole varma siitä, että edistyt naskaliasi pitemmälle ja vieläpä lestiäsikin".

Puhuja hymyili kolkosti tälle huonolle sanaleikin yritykselle ja sanoi sitte korpraaliin kääntyen, jonka kasvot kahden askeleen päässä kuvastivat puhumisen halua: "Mitä nyt, korpraali, mitä kuuluu?"

"Tässä on muuan tuomassa kääryä, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne", ilmoitti korpraali. "Sieluni ei totisesti riemuitse hänestä, koska katson hänet sudeksi lammasten vaatteissa."

Näistä sanoista kuuli Wildrake, että hän oli jo tullut sen suurmiehen eteen, jonka luo hänet oli lähetetty asialle, ja hän pysähtyi harkitsemaan, millä tavoin tätä piti puhutella.

Oliver Cromwellin ulkomuoto ei ollut suinkaan miellyttävä, kuten on yleiseen tiettyä. Hän oli keskimittainen, voimakas ja karkeatekoinen, kasvonpiirteiltään tyly ja ankara, mutta ne ilmaisivat kuitenkin suurta luontaista älykkyyttä ja ajattelevaisuutta. Silmät olivat harmaat ja terävät, nenä liian iso muihin piirteisiin verraten ja punertava.

Silloin kun hän tahtoi tulla selvästi ymmärretyksi oli hänen puheenlaatunsa tarmokasta ja pontevaa, vaikkei hienoa eikä kaunopuheista. Yksikään ihminen ei olisi voinut sellaisissa tilanteissa sommitella tarkoitustansa lyhyemmiksi ja ytimekkäämmiksi lauseiksi. Mutta usein tapahtui, että hänen teki mieli näytellä puhujaa ihmisten korvien kutittamiseksi, mutta heidän ymmärrystänsä valaisematta, ja silloin oli Cromwellilla tapana pukea tarkoituksensa tai se kaikki, mikä tuntui olevan hänen tarkoituksenaan, peräti hämärään sanasumuun. Tätä hän saarteli niin monilla edellytyksillä ja poikkeuksilla sekä lujitteli sitä sellaisella, sivulauseiden sokkelolla, että vaikka hän oli Englannin; teräväjärkisimpiä miehiä, oli hän kenties vaikeatajuisin puhuja, mikä on milloinkaan pannut kuulijakuntaa ymmälle. Historioitsija on aikaa sitte lausunut, että kokoelma protektorin puheita olisi harvoin poikkeuksin maailman tolkuttomin kirja; mutta hänen olisi pitänyt lisätä, ettei mikään voinut olla osuvampaa, keskitetympää ja havaannollisempaa kuin ne lausunnot, joita hän todella aikoi sommitella selkeiksi.

Cromwellista on myös huomautettu, että vaikka hän sekä isän että äidin puolelta oli hyvää sukua ja vaikka hänellä oli ollut sellaiseen etuun tavallisesti kuuluvat koulutuksen ja kasvatuksen tilaisuudet, tämä kiihkomielinen kansanvaltainen valtias ei milloinkaan kyennyt omistamaan itselleen – tai sitte hän halveksi käyttää niitä – sellaisia kohteliaita tapoja, joita ylemmät piirit tavallisesti noudattavat keskinäisessä seurustelussaan. Hänen esiintymisensä oli niin suorasukaista, että sitä voitiin toisinaan sanoa moukkamaiseksi, mutta hänen puheessaan ja käytöksessään ilmeni kuitenkin hänen asemaansa kuuluvaa voimaa ja tarmoa, jotka herättivät pelonsekaista kunnioitusta, jolleivät antaneetkaan hänelle arvokkuutta; ja olipa sellaisiakin välipäitä jolloin tuo synkkä ja selittämätön sielu laajeni miltei suostuttelemaan sydämellistä kiintymystä puoleensa. Oikullisesti puhkeileva leikkisyys oli lajiansa karkeata ja alhaista ja laadultaan toisinaan toimintaan menevää. Jotakin hänen luonnonlaadussaan oli maanmiestensä mielialaan soveltuvaa – hän halveksi hulluttelua, vihasi teeskentelyä ja kartteli muodollisuutta, ja se kaikki terveeseen järkevyyteen ja horjumattomaan miehuuteen yhtyneenä teki hänestä monessa suhteessa hyvinkin sattuvan edustajan Englannin kansanvaltaisuudelle.

Hänen uskonnollisen kantansa täytyy aina pysyä hyvin epätietoisena, ja luultavasti olisi hän itsekään tuskin kyennyt selvittämään sitä. Ehdottomasti oli hänen elämässään aika, jolloin hän oli vilpittömästi intomielinen ja jolloin hänen hiukan raskasmielisyyteen luontuvaa synnynnäistä elämänkatsomustaan voimakkaasti kannusti siihen aikaan vallalle päässyt kiivailu. Toiselta puolen esiintyi hänen valtiollisella urallaan ajanjaksoja, jolloin emme varmastikaan tee hänelle vääryyttä, syyttäessämme häntä ulkokultaisesta teeskentelystä. Luultavasti arvostelemme häntä ja muita saman aikakauden lapsia oikeimmin, jos oletamme, että heidän uskonnolliset vakuutuksensa olivat osittain vaikuttamassa heidän omassa sydämessään, osaksi omaksuttuja heidän oman etunsa ajamiseksi. Ja niin etevä on ihmissydän pettämään itseänsä kuten muitakin, että varmaankin Cromwell itse yhtä vähän kuin muut samanlaisilla erityisen hurskauden vaatimuksilla esiintyneet olisi kyennyt tarkoin määräämään kohtaa, jossa intomielisyys päättyi ja tekopyhyys alkoi – tai pikemmin ei se kohta ollutkaan itsessään kiinteä, vaan häilyi terveydentilan, hyvän tai huonon menestyksen, mielihyvän tai masennuksen mukaan, mikäli yksilön tunteet vaihtelivat.

Sellainen oli se kuuluisa henkilö, joka Wildrakeen kääntyen ja hänen kasvojansa tarkastaessaan ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä näkemäänsä, koska hän vaistomaisesti nykäisi vyötänsä sivulle, saadakseen lyömämiekkansa kahvan ulottuviinsa. Mutta kuitenkin hän laski sitte käsivartensa ristikkäin kaapunsa alle, ikäänkuin lähemmin ajatellessaan heittäen sikseen epäluulon tai katsoen varokeinot itselleen alentaviksi, ja kysyi kavalierilta, mikä hän oli miehiään ja mistä tulossa.

"Köyhä herrasmies, sir, – mylord, tarkoitan", vastasi Wildrake; "viimeksi lähtenyt Woodstockista".

"Ja mikä lienee viestisi, hyvä herrasmies?" tiedusti Cromwell pontevasti. "Totisesti olen nähnyt miesten, jotka ovat mitä halukkaimmin omaksuneet sen arvonimen, käyttäytyvän kaikesta syntyperänsä jaloudesta huolimatta melkoista huonommin kuin viisaat, kunnolliset ja vilpittömät miehet. Mutta kyllähän herrasmies oli hyvä arvonimi vanhassa Englannissa, kun ihmiset muistivat, mitä sen sanan piti merkitä."

"Oikein sanotte, sir", vastasi Wildrake, vaivoin hilliten mieltänsä purkautumasta hänen tavallisiin voimasanoihinsa; "entiseen aikaan herrasmiehet liikkuivat herrasmiesten paikoilla, mutta nyt on maailma niin muuttunut, että näkee kirjaillun vyön vaihtaneen sijaa alemman nokkanahan kanssa".

"Niinkö sanot?" tuumi kenraali. "Oletpa rohkea miekkonen, kun voit viisastella noin köykäisesti; sinä helähdät mielestäni hiukan liian kovaa, ollaksesi hyvää metallia. Ja vielä kerran, mikä on viestinäsi minulle?"

"Tämä kääry", ilmoitti Wildrake, "joka minun oli toimitettava käsiinne eversti Markham Everardilta".

"Kas, minun on täytynyt erehtyä sinusta", sanoi Cromwell lauhtuneena, kun kuuli mainittavan miestä, jota hän suuresti halusi kannattajakseen; "suo meille anteeksi, hyvä ystävä, sillä sellainen sinä epäilemättä olet. Istuuduhan tuohon omiin mietteisiisi, kunnes olemme tutkineet käärysi sisällön. Pidettäköön hänestä huolta ja toimitettakoon hänelle, mitä hän tarvitsee."

Niin sanoen läksi kenraali vartiohuoneesta. Wildrake istuutui soppeen ja odotti kärsivällisesti lähetyksensä tuloksia.

Soturit katsoivat nyt olevansa velvollisia kohtelemaan häntä huomaavaisemmin; he tarjosivat hänelle piipullisen trinidadoa ja mustakiiltoisen viinaruukun. Mutta Cromwellin katse ja se vaarallinen asema, johon vähäisinkin ilmitulon mahdollisuus saattoi hänet toimittaa, saivat Wildraken kieltäytymään vieraanvaraisuudesta. Ojentautuen taaksepäin istuimellaan ja ollen uinahtavinaan hän vältti huomiota ja puhuttelua, kunnes jonkunlainen ajutantti eli päivystäjäupseeri tuli kutsumaan häntä Cromwellin puheille.

Mainittu henkilö olijasi hänet takaveräjälle, josta hän astui varsinaiseen linnan rakennukseen. Monia salakäytäviä ja portaita myöten joutui hän viimein pieneen kamariin eli vierashuoneeseen, jossa oli runsaasti kallisarvoista kalustoa, paikotellen kuninkaallinen vaakuna näkyvissä, mutta kaikki hajallaan ja epäjärjestyksessä, sekä useita vankkoihin puitteisiin sovitettuja tauluja; näiden etupuolet oli käännetty seinään päin ikäänkuin ne olisi otettu alas siirrettäviksi muuanne.

Tässä sekamelskassa istui voitollinen tasavallan kenraali isossa damastilla päällystetyssä ja runsaasti kirjaillussa lepotuolissa, jonka loistokkuus oli silmäänpistävänä vastakohtana hänen asunsa yksinkertaisuudelle ja rumuudellekin, vaikka hän katsannoltaan ja ryhdiltään näytti mieheltä, jonka mielestä ruhtinaallekaan aikoinaan kuulunut istuin ei tuottanut liian suurta kunniaa hänen omalle menestykselleen ja nousemispyrkimyksilleen. Wildrake seisahtui hänen eteensä, eikä hän pyytänyt tätä istuutumaan.

"Pearson", käski Cromwell, päivystäjäupseeria puhutellen, "odota lehterillä, mutta pysy kuuluman päässä". Pearson kumarsi ja teki lähtöä. "Keitä muita on lehterillä?"

"Arvoisa herra Gordon, kappalainen, juur'ikään selitti Sanaa eversti Overtonille ja neljälle teidän ylhäisyytenne rykmentin kapteenille."

"Sitä tahdoimmekin", sanoi kenraali; "me emme soisi asunnossamme olevan ainoatakaan loukkoa, missä isoava sielu ei löytäisi mannaa. Oliko se kelpo mies päässyt hyvään vauhtiin selityksessään?"

"Mainion vinhaan menoon", kertoi Pearson; "ja hän kosketteli niitä oikeutettuja vaatimuksia, joita armeija ja olletikin teidän ylhäisyytenne on saanut tulemisellaan välikappaleeksi suureen työhön – ei särjettäviksi ja viskattaviksi pois, kun niiden palvelusaika on päättynyt, vaan säilytettäviksi ja arvossa pidettäviksi heidän kunniallisten ja uskollisten ponnistustensa tähden, joissa he ovat taistelleet ja marssineet, paastonneet ja rukoilleet sekä kärsineet kylmää ja murhetta sillaikaa kun muut, jotka nyt mielellään näkisivät heidät hajoitettuina ja eroitettuina, syövät heidän hankkimastansa lihavuudesta ja juovat siten toimitetusta väkevyydestä".

"Sitä kunnon miestä!" kiitti Cromwell; "ja noin sattuvastiko hän kajosi asiaan? Minäkin voisin sanoa jotakin – mutten nyt. Lähdehän, Pearson, lehterille. Älkööt ystävämme laskeko syrjään miekkojansa, vaan valvokoot ja rukoilkoot."

Pearson vetäytyi pois. Pidellen Everardin kirjettä kädessään silmäili kenraali jälleen pitkän tovin tiukasti Wildrakea ikäänkuin aprikoiden, mihin laatuun puhuttelisi häntä.

Kun hän sitte puhui, tapahtui se ensin tuollaisena kiemurtelevana esitelmänä, jota olemme jo kuvanneet ja josta oli kovin työläs kenenkään käsittää hänen tarkoitustansa, jos hän sitä tosiaan itsekään tiesi.

"Tämän kirjeen", hän haastoi, "olet tuonut meille herraltasi tai suojelijaltasi Markham Everardilta; totisesti niin oivallinen ja kunniallinen herrasmies kuin on koskaan kantanut miekkaa kupeellaan, ja hän on aina kunnostautunut, suuressa työssä näiden kolmen vaivaisen ja onnettoman kansan vapauttamiseksi. Älä vastaa minulle; minä tiedän, mitä tahtoisit sanoa. Ja tämän kirjeen hän on lähettänyt minulle sinun välitykselläsi, kirjurinsa eli sihteerinsä kautta, johon hän luottaa ja jolle hän pyytää minun luottamustani, jotta meidän välillämme olisi huolellinen sanansaattaja. Ja lopuksi hän on lähettänyt sinut minun luokseni – älä vastaa, minä tiedän mitä tahtoisit sanoa, – minun luokseni joka, vaikka olenkin niin vähäpätöinen, että minulle olisi liian suuri kunnia olla edes kantamassa pertuskaa Englannin suuressa ja voitollisessa armeijassa, olen kuitenkin korotettu pitämään hallussani sen ohjaamista ja johtosauvaa Ei, älä vastaa, hyvä ystävä – minä tiedän, mitä tahtoisit sanoa. Kun nyt täten haastamme yhdessä, saa keskustelumme sen nojalla, mitä olen sanonut, kolminaisen perustelun eli jaoituksen: ensin, mikäli se koskee herraasi; toiseksi mikäli se koskee meitä ja virkaamme; kolmanneksi ja viimeiseksi, mitä kuuluu sinuun itseesi. Mitä nyt siis tulee siihen hyvään ja arvoisaan herrasmieheen, eversti Markham Everardiin, niin totisesti on hän esiintynyt miehenä näiden onnettomien mulkkausten alusta saakka, ei kääntyen oikeaan eikä vasempaan, vaan pitäen aina silmällä maalia, johon hän tähtäsi. Niin, totisesti, uskollinen ja kunniallinen herrasmies, joka saattaa täydellä syyllä sanoa minua ystäväksi ja totisesti miellyttää minua ajatella, että hän tekee sen. Kuitenkin on meidän tässä kyynelten alhossa annettava yksityisten suosiollisuuksiemme ja puolueellisuuksiemme hallita itseämme vähemmin kuin niiden korkeampien periaatteitten ja velvoituskohtien, joihin kunnon eversti Markham Everard on aina rakentanut aivoituksensa, niinkuin totisesti minä olen yrittänyt niihin perustaa omat toimeni, että me kaikki niin työskentelisimme kuin kelpo englantilaisten ja vilpittömien isänmaanystävien tulee. Mitä sitte Woodstockiin tulee, niin kelpo eversti pyytää paljoa – että se otettaisiin pois hurskaitten saaliista ja jätettäisiin Moabin miesten talteen, ja eritoten sen ilkimielisen Henry Leen, jonka käsi on aina ollut meitä vastaan, milloin hän on saanut tilaa sen kohottamiseen; hän on pyytänyt paljoa, sanon, sekä ottaen lukuun hänet itsensä että minut. Sillä meitä tämän halvan, mutta hurskaan armeijan jäseniä pitävät parlamentin edustajat miehinä, joiden tulisi toimittaa heille saalista, mutta olematta itse tulossa sen jakoon, ihan niinkuin uroshirvi, jonka koirat kiskaisevat maahan, ei kuulu niiden omaan ruokaan, vaan ne peitotaan pois raadon äärestä ruoskilla ikäänkuin ansaiten rangaistusta häikäilemättömyydestään eikä palkintoa palveluksistaan. Silti en tätä puhu niin suuresti tähän Woodstockin myönnytykseen nähden, ottamalla lukuun, että valtioneuvoston korkeat herrat ja myöskin parlamentin valiokuntalaiset kenties armollisesti ajattelevat antaneensa minulle osuuden asiasta, koskapa sukulaiselleni Desboroughille on myönnetty siinä etuisuus, jota muuten, kun hän on hyvin ansainnut sen hartaasta ja uskollisesta palveluksestaan näiden onnettomien ja vaurioita kokeneitten maiden hyväksi, minun huonosti soveltuisi vähentää hänen haitakseen, ellei se tapahtuisi suurten ja yleisten näkökohtien noudattamiseksi. Näet siis, millainen on asemani, kelpo ystävä, ja millä mielellä olen sen pyynnön suhteen, jonka herrasi on tehnyt minulle ja jota en kuitenkaan vielä sano voivani kokonaan tai ehdottomasti myöntää taikka kieltää, vaan ainoastaan kerron sinulle yksinkertaiset ajatukseni siihen nähden. Ymmärräthän minua varmaankin?"

9. LUKU.
WILDRAKE VIISASTUNEENA

Wildrake jäi työhuoneeseen, kuten sanoimme, yksikseen ihmettelemään. Usein puheltiin, että Cromwellilla, – taitavalla ja teräväjärkisellä valtiomiehellä, tyynellä ja hätäilemättömällä päälliköllä, joka oli voittanut niin suuria vaikeuksia ja kiivennyt sellaisiin korkeuksiin, että hän näytti jo vallitsevan kukistamaansa maata – oli monien muiden neromiesten tavoin synnynnäistä taipumusta raskasmielisyyteen, joka toisinaan osoittausi sekä sanoissa että teoissa Se oli ensin havaittu siinä äkillisessä ja merkillisessä muutoksessa, jolloin hän tyyten luopuen nuoruutensa huikentelusta yhtyi hyvin ankaraan uskonnollisten velvollisuuksien noudattamiseen, joskus näyttäen arvelevan, että ne toimittivat hänet läheisempään ja kiinteämpään kosketukseeni henkimaailman kanssa. Tämän merkillisen miehen sanotaan väliin tuona ikäkautenaan joutuneen henkisiin harhakuviin tai oman käsityksensä mukaan profeetallisiin lähestyvän loiston ja kummallisten, syvien ja salaperäisten voimien herätteisiin, jotka ennustivat hänelle uutta henkisen suuruuden jaksoa niinkuin hänen varhaisempien vuosiensa tunnusmerkkeinä oli ollut ylenpalttisen hulluttelun ja hurjistelun oikkuja. Jokin tällainen haltioittuminen näytti selittävän sitä mielenkuohun liiallisuutta, jota hän oli nyt ilmaissut.

Näkemäänsä kummeksiessaan tunsi Wildrake hiukan huolestusta omasta puolestaan. Vaikka hän ei ollut ajattelevaisimpia kuolevaisia, oli hänellä järkeä tietääkseen, että on vaarallista joutua suurivaltaisten miesten heikkouksien todistajaksi, ja hän jäi niin pitkäksi aikaa yksikseen, että johtui vähitellen salaa epäilemään, eikö kenraali saattaisi tulla houkutelluksi sulkemaan säilyyn tai poistamaan tieltänsä henkilöä, joka oli nähnyt hänen näköjään alentuvan omantuntonsa muistuttelujen painosta sen korkealentoisuuden tasolta, jota hän yleensä pyrki tavoittamaan muun maailman yläpuolelle asettuen.

Tässä hän kuitenkin teki vääryyttä Cromwellille, joka oli vapaa sekä äärimäisestä kademielisestä epäluuloisuudesta että kaikesta verenhimoa lähenevästä katkeruudesta. Pearson tuli noin tunnin kuluttua ja kutsui Wildraken mukaansa, opastaen hänet erääseen etäiseen huoneeseen, jossa hän tapasi kenraalin istumassa matalalla rallilla. Hänen tyttärensä oli saapuvilla, mutta jäi jonkun matkan päähän, näköjään puuhaillen jossakin naisellisessa neulomatyössä ja tuskin kääntäen päätänsäkään Pearsonin ja Wildraken ilmestyessä.

Ylikenraalin viittauksesta lähestyi Wildrake häntä kuten äskenkin. "Toveri", lausui Cromwell, "vanhat ystäväsi kavalierit pitävät minua vihamiehenään ja käyttäytyvät minua kohtaan ikäänkuin haluten tehdä minusta sellaisen. Minä vakuutan, että he toimivat omaksi haitakseen, sillä minä katson ja olen aina katsonut heidät rehellisiksi ja kunniallisiksi hupsuiksi, jotka typeryydessään juoksivat kaulansa silmukkoihin ja päänsä kiviseiniin, jotta Stuartiksi nimitetty mies eikä yksikään muu olisi heidän kuninkaansa. Niitä hupsuja! Eikö ole mitään kirjaimista sommiteltuja sanoja, jotka kuulostaisivat yhtä hyvältä kuin Kaarlo Stuart, saadessaan viereensä tuon loihtuisen arvonimen'? Niin, sana Kuningas on kuin sytytetty lamppu, joka heittää saman kirkkaan kultauksen mille hyvänsä aakkosten yhdistelmälle, ja kuitenkin pitää teidän vuodattaa vertanne nimen takia! Mutta sinä kohdastasi et joudu kokemaan minulta mitään ikävyyttä. Tässä on pätevä määräys Woodstockin palatsihuvilan luovuttamiseksi herrasi huostaan tai niille, jotka hän määrää sijaansa. Hän epäilemättä pitää seurassaan enonsa ja sievän serkkunsa. Menestystä matkallesi – ajattele, mitä olen sinulle puhunut. Sanotaan kauneuden olevan johtotähtenä sille pitkälle nuorukaiselle, josta oli äsken puhetta; mutta luullakseni on hänellä nyt muut vetovoimat tolansa suuntaajina kuin kirkkaat silmät ja kultaiset kutrit. Olkoon miten hyvänsä, sinä tiedät aikeeni – kurkistele, kurkistele, tähystele alituiseen ja visusti jokaista ryysyä, joka vilahtaa pensasaidan raosta tai raitin sivulta – nämä ovat päiviä, jolloin kerjäläisen kaapu voi Verhota kuninkaan lunnaita. Tuossa on sinulle moniaita jeveitä Portugalin kolikoita – hiukan vieraita massillesi, mulenama. Vielä kerran, ajattele kuulemaasi ja" – hän lisäsi Matalammalla ja pontevammalla äänellä – "unohda näkemäsi. Terveiseni herrallesi – ja vielä viimeisen kerran: muista – ja unohda."

Wildrake kumarsi syvään, palasi majataloonsa ja läksi Windsorista niin joutuin kuin suinkin.

Saman päivän ehtoopuolella yhtyi kavalieri puritaniseen ystäväänsä, joka jännittyneenä odotteli häntä heidän kohtauspaikakseen sovitussa Woodstockin majatalossa.

"Missä olet ollut? – mitä olet nähnyt? – mikä kumma epävarmuus kuvastuu katseissasi? – ja miksi et vastaa minulle?"

"Siksi että teet niin monta kysymystä yhtaikaa", vastasi Wildrake, laskien syrjään matkaviittansa ja pistomiekkansa. "Miehellä on vain yksi kieli vastatakseen, ja minun on melkein takertunut kitalakeen."

"Irroittaneekohan sen ryyppy?" esitti eversti; "vaikka kaithan oletkin koetellut sitä taikaa jokaisessa oluvilassa tiesi varrella. Tilaa pois, mitä haluat, mies, kunhan vain olet joutuisa."

"Everard", kielsi Wildrake, "minä en ole maistanut edes kylmää vesikupillista koko päivänä".

"Sittepä oletkin siitä syystä epäkunnossa", arveli eversti.. "Voitele vikaasi konjakilla, jos tekee mielesi, mutta herkeä jo olemasta noin haaveellisen juhlallinen ja koko olemuksestasi poikkeava kuin nyt näyttäydyt tuolla vaiteliaalla tuulellasi."

"Everard", ilmoitti kavalieri hyvin totisena, "minä olen muuttunut mies".

"Muutut mielestäsi jokaisena vuoden päivänä ja vuorokauden tuntina", sanoi Everard. "No, veikkoseni, sanopas nyt, oletko nähnyt kenraalin ja saanut hänen valtuutensa takavarikkomiesten häätämiseen Woodstockista."

"Olen nähnyt paholaisen", kertoi Wildrake, "ja tosiaan saanut häneltä valtakirjan".

"Anna tänne", pyysi Everard hätäisesti tavoittaen kääryä.

"Suo anteeksi, Mark", selitteli Wildrake, "jos tietäisit, missä tarkoituksessa tämä asiakirja on myönnetty – jos tietäisit, vaikka aikomuksenani ei ole sitä sinulle mainita, millaisia toiveita liittyy siihen, että sinä otat sen vastaan, niin on minulla sinusta se mielipide, Mark Everard, että sinä yhtä hyvin ottaisit punaisena hehkuvan hevosenkengän paljaalla kädellä alasimelta kuin kajoisit tähän paperiliuskaan."

"No, mitä joutavia", vähitteli Everard; "tuo johtuu joistakuista intomielisistä uskollisuuskäsityksistäsi, jotka kyllä ovat määrätyissä rajoissa oivallisia, mutta ärsyttävät meidät raivostuksiin, kun ne yltyvät leimahtelemaan ylen korkealle. Älä ajattele – kun minun nyt kerran täytyy puhua kanssasi suoraan – että minä murheetta näen vanhan kuningasvaltamme kukistumisen ja toisen hallitusmuodon joutuvan sen sijalle; mutta pitäisikö entisyyden kaipuun estää minua alistumasta ja menemästä apuun sellaisiin toimenpiteisiin, jotka ovat omiaan vakiinnuttamaan tulevaisuuden? Kuninkaan asia on hukassa, vaikka sinä ja jokainen muu Englannin kavalieri olisi vannonut toisin; se on hukassa, eikä se siitään enää kohoa – pitkiin aikoihin ainakaan. Parlamentista on useaan kertaan syrjäytetty ja siivilöitty ne miehet, jotka olivat kyllin urheita säilyttääkseen ajatusvapautensa, ja se on nyt supistunut kouralliseksi valtiomiehiä, jotka ovat menettäneet kunnioituksensa kansaa kohtaan, saatuansa näin kauvan pitää hallussaan asiain ylijohdon. He eivät voi seistä kauvan, jolleivät saa supistetuksi armeijaa, mutta äsken palvelijoina olleet soturit ovat nyt herroina ja kieltäytyvät lukumääränsä vähentämisestä. Ne tuntevat voimansa ja tietävät pystyvänsä elelemään palkattuina ja vapaissa asunnoissa kautta Englannin niin kauvan kuin haluavat. Sanonpa sinulle, Wildrake, että jos me emme turvaudu ainoaan mieheen, joka kykenee vallitsemaan ja hoitelemaan niitä, voimme odottaa sotatilan julistamista koko maalle; ja minä puolestani toivon mitään meille mahdollisesti suotavien etuoikeuksien säilyttämistä ainoastaan Cromwellin viisauden ja suvaitsevaisuuden avulla. Nyt tiedät salaisuuteni. Sinä käsität, että minä en tee parhaan tahtoni, vaan parhaan voinani mukaan. Minä soisin – en kenties niin kiihkeästi kuin sinä – mutta kuitenkin todella soisin, että kuningas olisi voitu palauttaa valtaistuimelle hyvillä sovinnon ehdoilla, meille ja hänelle itselleen turvallisilla. Ja nyt, hyvä Wildrake, niin kapinalliseksi kuin minut ajatteletkin, älä luule tomua pahemmaksi kapinoitsijaksi kuin vastahakoiseksi. Jumala tietää, että minä en ole koskaan luopunut rakastamasta ja kunnioittamasta kuningasta, silloinkaan kun olen vetänyt miekkani hänen huonoja neuvonantajiansa vastaan."

"Äh, rutto sinut periköön", väitti Wildrake, "tuo on juuri sitä ikuista laverrusta – samaa te kaikki sanotte. Kaikki te taistelitte kuningasta vastaan puhtaassa rakkaudessa ja uskollisuudessa ettekä muutoin. Älyän kuitenkin haastelusi ytimen, ja tunnustan pitäväni siitä enemmän kuin osasin odottaa. Armeija on nyt karhunanne, ja vanha Noll on karhunkaitsijanne, ja sinä olet kuin maalaiskonstaapeli, joka lyöttäytyy hyviin väleihin kaitsijan kanssa, estääkseen tätä laskemasta otsoa irti. No, saattaa tulla päivä, jolloin aurinko paistaa meidän puolellemme aitaa, ja sitte sinä ja kaikki kunnon hyvänsään ihmiset, jotka mielistytte voimakkaampaan puolueeseen, tulette puoltamaan meidän ponnistuksiamme."

Suurestikaan tarkkaamatta ystävänsä sanoja eversti Everard tutki huolellisesti Cromwellin valtakirjaa. "Se on rohkeampi ja jyrkempi kuin odotin", hän sanoi. "Kenraalin täytyy tuntea itsensä voimalliseksi, kun hän asettaa oman arvovaltansa niin suoranaisesti valtakunnanneuvostoa ja parlamenttia vastaan."

"Et epäröitse toimia sen nojalla?" tiedusti Wildrake.

"En, toden totta", vastasi Everard. "Mutta minun on varrottava, kunnes saan avukseni pormestarin, joka luullakseni hyvillä mielin näkee noiden miesten häädön palatsihuvilasta. Minun ei sovi yksinomaan nojata sotilaalliseen valtaan, jos mahdollista."

Astuen sitte huoneen ovelle hän lähetti talon palvelijan hakemaan järjestysvallan päätä, pyytäen ilmoittamaan tälle, että eversti Everard halusi puhutella häntä niin pian kuin suinkin kävi päinsä.

"Olet varma siitä, että hän tulee kuin koira vihellyksestä", virkkoi Wildrake. "Sana kapteeni tai eversti panee lihavan porvarin ravaamaan nykyisin, kun yksi säilä vastaa viittäkymmentä ammattikunnallista vapaakirjaa. Mutta tuolla on rakuunia, samoin kuin sekin kolkkonaamainen heittiö, jonka minä äskettäin säikäytin, irvistäessäni hänelle ikkunasta. Luuletko niiden vintiöiden talttuvan hyvällä?"

"Kenraalin valtakirja merkitsee heille enemmän kuin kymmenen parlamentin päätöstä", vakuutti Everard. "Mutta on aika sinun syödä, jos olet tosiaan haukkaamatta ratsastanut tänne Windsorista."

"En pidä väliä", epäsi Wildrake. "Antoipa kenraalisi minulle aamiaisen, joka luullakseni pätee kelpo toviksi, jos koskaankaan pystyn sitä sulattamaan. Kautta messun, se painoi niin raskaasti omaatuntoani, että minä vein sen kirkkoon, nähdäkseni voisinko sulattaa sitä siellä muiden syntieni ohella. Mutta vielä mitä."

"Kirkkoon – kirkon ovelle, tarkoitat", oikaisi Everard. "Minä tunnen tapasi – sinä aina kohotat hattuasi kunnioittavasti kynnyksellä, mutta harvoinpa astut sen yli."

"No", vastasi Wildrake, "ja jos sieppaankin hytyrän päästäni ja polvistun, niin eikö ole säädyllistä osoittaa samaa arvonantoa kirkossa kuin palatsissa? Onko muka hienoa nähdä anabaptistienne ja brownilaistenne ja kaikkien teidän muiden kerääntyvän saarnaa kuulemaan yhtä kursailemattomasti kuin siat kaukalon ääreen? Mutta tässä tulee ruokaa, ja nyt käsiksi pöytärukoukseen, jos kykenen muistamaan."

Everardissa herätti siinä määrin harrastusta hänen tätinsä puolison ja serkkunsa kohtalo, ja hän suunnitteli niin hartaasti heidän palauttamistansa rauhalliseen kotiinsa sen peloittavan nuijan suojaan, jota jo pidettiin Englannin johtosauvana; ettei hän tullut huomanneeksi suurta muutosta tosiaan tapahtuneeksi kumppaninsa tavoissa ja ulkonaisessa esiintymisessä ainakin. Hänen käyttäytymisensä ilmaisi usein jonkunlaista rynnistelyä vanhojen hillittömien halujen ja joidenkuiden vereksien pidättymispäätösten välillä, ja oli melkein hullunkurista nähdä, kuinka vastakääntyneen käsi tuon tuostakin ihan itsellään tapaili isoa mustaa nahkaleiliä, joka sisälsi kahden kaksinkertaisen kivipullon verran väkiolutta, ja miten se aina viime hetkessä siirtyi parantuneen naukkailijan paremman harkinnan pakoituksesta syrjään ja tarttuikin kaatamaan isosta kannusta terveellistä ja puhdasta vettä.

Ei ollut vaikea havaita, että raittius ei ollut vielä käynyt helpoksi ja että jos sillä olikin omaksujansa älyllinen tarmo Puolellaan, ulkonainen ihminen mukautui siihen vastahakoisesti ja kapinoitsevasti. Mutta kunnon Wildrake oli hirveästi peljästynyt siitä tolasta, jota Cromwell oli hänelle esittänyt, ja hänet oli vallannut tunne, joka ei ole katolilaiselle uskonnolle erikoinen: hän oli itsekseen tehnyt juhlallisen päätöksen, että jos hän eheänä ja kunniallisesti selviäisi tuosta vaarallisesta puhelusta, osoittaisi hän kiitollisuuttansa taivaan suosiollisuudesta, luopumalla joistakuista synneistä, jotka helpoimmin viettelivät häntä, ja liiatenkin ryypiskelystä, johon hän monien nurjamielisten vertaistensa tavoin luontui liiaksi.

Tämä päätös tai vala oli osittain varokeino, samalla kun se tyydytti uskonnollista mielijohdetta. Hän nimittäin älysi hyvin mahdolliseksi, että nykyisessä tilanteessa saattaisi hänen haltuunsa osua vaikeita ja arkaluontoisia asioita, joiden hoitelussa hänen olisi sovelias toimia jonkun paremman osviitan mukaan kuin Rabelaisin ylistämän Pullon. Tarkoin noudattaen tätä järkevää vakaumusta hän ei koskenut olueen eikä konjakkiin, jotka oli asetettu hänen eteensä, ja kieltäysi jyrkästi kanarinviinistä, jolla hänen ystävänsä tahtoi parantaa hänen ateriaansa. Juuri kun poika korjasi pois lautaset ja ruokaliinat sekä jo mainitsemamme ison leilin ja oli enää parin askeleen päässä ovelta, näkyi, kuitenkin kavalierin jäntevä käsivarsi vasiten venyvän, kun se ojentausi pitkälle hiukioimen nutun poimuista, pidätti peräytyvän Ganymedeen ja leiliin tarttuen vei sen huulille, jotka hiljaa hengähtivät: "P – u minut – tarkoitan, taivas minulle anteeksi antakoon – me olemme vaivaisia savikaavoja – yksi vaatimaton kulaus on sallittava hauraudellemme."

Niin jupisten hän painoi ylettömän astian leukapielilleen, ja pään verkalleen ja asteettain taipuessa taaksepäin sitä mukaa kun oikea käsi ylensi leilin pohjaa, alkoi Everard suuresti epäillä, tokko juoja ja kolpakko eriäisivät ennen kuin jälkimäisen koko sisältö oli siirtynyt edelliseen. Roger Wildrake malttoi sentään idartaa, kohtuullisen arvion mukaan nieltyänsä yhdellä henkäisyllä noin puolitoista tuopillista.

Hän laski astian sitte takaisin tarjottimelle, huohotti syvään keuhkojensa kevennykseksi, käski pojan laputtaa tiehensä lopuin juomin, jolloin hänen äänensä ilmaisi jonkunlaista lausujan lujuuden pelokasta epäilyä, ja sitte Everard-ystäväänsä kääntyen purki mieltänsä kohtuuden kiittelyyn, huomauttaen juuri maistamansa suuntäyden vahvistaneen häntä enemmän kuin jos hän olisi kellistellyt pöydässä maljoja neljä tuntia yhteen menoon.

Hänen ystävänsä ei vastannut, mutta itsekseen hän ei voinut olla arvelematta, että Wildraken raittiusharrastus oli tehonnut haarikkaan hänen ainoassa siemauksessaan yhtä paljon kuin kohtuullisemmat naukkaajaat olisivat voineet saada aikaan, jos olisivat istuneet maistelemassa kokonaisen illan. Mutta puheenaineen muutti isäntä, joka tuli ilmoittamaan hänen arvollisuudelleen eversti Everardille, että Woodstockin kunnioitettava pormestari ja kunnianarvoisa pastori Holdenough halusivat tavata häntä.

10. LUKU.
KUMMITTELEE

Kelpo pormestarin rehevässä olemuksessa ilmeni touhuavaa tärkeyttä ja hämiä niinkuin miehellä, joka tajusi, että hänellä oli paljoa merkitsevä osa esitettävänä, jos hän vain kykenisi tarkoin älyämään, mikä se osa oli. Mutta molempiin tunteisiin liittyi suuri mielihyvä Everardin näkemisestä, ja hän hoki moneen kertaan tervetulo- ja riemastushuudahduksensa, ennen kuin hänet voitiin saada tarkkaamaan, mitä tämä herrasmies virkkoi vastaukseksi.

"Hyvä, arvoisa eversti, te olette tosiaan mieluisa näky Woodstockille kaikkina aikoma, ollen melkein kaupunkilaisemme, kuten saatan sanoa, koska olette asunut mm Paljon ja niin kauvan palatsissa. Totisesti alkaa asia käydä miltei yli ymmärrykseni, vaikka minä olen toimitellut tämän kauppalan virallisia tehtäviä jo pitkät ajat; ja te olette tullut avukseni kuin – kuin – "

"Tamquam Deus ex machina, kuten etnalainen runoilija lausuu", täydensi pastori Holdenough, "vaikka minä en usein vetoa sellaisiin kirjoihin. Tosiaankin, master Markham Everard – tai arvoisa eversti, pitäisi minun sanoa – te olette suorastaan tervetullein mies, mitä on Woodstockiin saapunut vankan Harry-kuninkaan päiviltä saakka."

"Minulla oli hiukan asiaa teille, hyvä ystävä", ilmoitti eversti pormestaria puhutellen. "Olen hyvilläni, jos samalla sattuisi niin, että saisin tilaisuuden tehdä teidän tai arvoisan pastorinne mieliksi."

"Varmastikin voitte sen tehdä, hyvä herra", tokaisi pastori Holdenough. "Teillä on sydän, sir, ja teillä on käsi; ja me olemme suuressa hyvän neuvon tarpeessa toimenmieheltä. Minä tiedän, arvoisa eversti, että te ja teidän arvoisa isänne olette aina käyttäytyneet näissä selkkauksissa niinkuin oikean kristillisen ja maltillisen hengen elähyttämät miehet, pyrkien valamaan öljyä maan haavoihin, joihin toiset tahtoisivat hieroa vihtrilliä ja pippuria; ja me tiedämme teidän olevan sen kirkon uskollisia lapsia, jonka me olemme kärsineet paavilaisista ja kirkkoruhtinaallisista lisistään."

"Hyvä ja kunnianarvoisa ystäväni", huomautti Everard, "minä pidän arvossa monien opettajienne hurskautta ja tietorikkautta; mutta minä puollan myös omantunnonvapautta kaikille ihmisille. En yhdy lahkolaisiin enkä toiselta puolen halua nähdä heitä väkivaltaisen sorron painamina."

"Sir, sir", virkkoi presbyteriläinen pikaisesti, "tuo kuulostaa kyllä kauniilta; mutta minä soisin ajattelevanne, millainen mainio maa ja kirkko meille onkaan omiaan koitumaan niiden erhetysten, herjäin käsitysten ja oppiriitojen keskuudessa, joita päivittäin tuodaan Englannin kirkkoon ja kuningaskuntaan, joten arvoisa pastori Edwards 'Gangrenassaan' selittääkin, että meidän synnyinmaamme on joutumaisillaan pelkäksi viemäriksi ja likalammeksi kaikilla hajaannuksille, kerettiläisyyksille, jumalanpilkkaamisille ja häiriöille, niinkuin Hannibalin armeijan sanottiin olleen kaikkien kansojen hylkiöitä – colluvies omnium gentium. Uskokaa minua, arvoisa eversti, kunnioitettavan eduskunnan jäsenet katselevat tätä kaikkea liian kepeästi ja vanhan Elin hyväksyvin silmäniskuin. Nuo valistajat, hajoittajat, työntävät oikeaoppiset sielunpaimenet ulos saarnastuoleista, tunkeutuvat perheisiin ja rikkovat niiden rauhan riistäen pois ihmisten sydämet vakaasta uskosta."

"Hyvä pastori Holdenough", muistutti eversti keskeyttäen kiihkeän saarnamiehen, "on syytä suruun kaikkien näiden onnettomien eripuraisuuksien tähden, ja minä olen yhtä mieltä kanssanne siitä, että nykyisen ajan tulinen tiimellys on yllyttänyt ihmisten mielet pois sekä maltillisen ja vilpittömän uskonnon että säädyllisyyden ja terveen järjen rajoista. Mutta siihen ei ole muuta apua kuin kärsivällisyys. Intomielisyys on virta, joka vaahtoaa vähiin omalla ajallaan, kun se sitävastoin varmasti pyyhkäisee tieltään jokaisen sulun, joka suoranaisesti asetetaan sitä vastaan. Mutta mitä tekemistä on meillä nyt noiden hajaannusilmiöiden kanssa?"

"No, osittain tätä, sir", alkoi Holdenough kertoa, "vaikka te kenties pidätte tapausta vähäpätöisempänä kuin olisin osannut ajatella ennen kuin kohtasimme. Minut itseni – minut, Nehemia Holdenoughin", hän lisäsi mahtipontisesti, "karkoitti väkisin omasta saarnastuolistani niinkuin mies olisi potkaistu ulos omasta talostaan muuan muukalainen ja tungeskelija, susi, joka ei edes viitsinyt vetää yllensä lammasten vaatteita, vaan tuli synnynnäisessä susimaisessa nahkakölterin ja patruunavyön asussa ja selitteli Sanaa minun sijastani kansalle, joka on minulle kuin lauma lailliselle paimenelle. Se on liiankin totta, sir – herra pormestari näki sen ja yritti ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin sen estämiseksi kuin ihminen saattoi, – vaikka" – pormestariin kääntyen – "vieläkin ajattelen, että te olisitte voinut rynnistää hiukan enemmän".

"No, älkäähän nyt, hyvä pastori Holdenough; jätämme jo sen asian", lepytteli kauppalanvanhin. "Warwickin Guy tai Hamptonin Bevis saattaisivat päteä jonkun verran tässä sukupolvessa; mutta totisesti on niitä liian monta ja liian voimallista Woodstockin pormestarille."

"Herra pormestari mielestäni puhuu varsin selvää järkeä", sanoi eversti. "Jos independenttien ei sallita saarnata, niin pelkäänpä, että he eivät tahdo taistellakaan – ja entä jos sitte saataisiin uusi kavalierien kapina?"

"Metelöimään voivat nousta pahemmatkin kuin kavalierit"; virkahti Holdenough.

"Kuinka, sir?" kummeksui eversti Everard. "Sallikaa minun muistuttaa teille, pastori Holdenough, että tuo ei ole turvallista puhetta kansakunnan nykyisessä tilassa."

"Minä sanon", intti presbyteriläinen, "että metelöimään voivat nousta pahemmatkin kuin kavalierit, ja minä näytän sanani toteen. Sielunvihollinen on pahempi kuin pahinkaan kavalieri, mikä on ryyppinyt maljoja tai äyskinyt sadatuksia – sielunvihollinen on käynyt metelöimään Woodstockin palatsihuvilassa!"

"Niin, on tosiaan", vahvisti pormestari, "ruumiillisesti ja näkyväisesti, tuntuvasti ja tunnettavasti. Hirmuisessa ajassa elämmekin!"

"Hyvät herrat, en todellakaan tiedä, miten minun olisi käsitettävä puheenne", oudoksui Everard.

"Ka, siitä paholaisesta me juuri tulimmekin haastamaan teille", kertoi pormestari; "mutta arvoisa pastori on aina niin kiivas lahkolaisille – "

"Jotka ovat pahanhengen äpäröitä ja hänen likeistä sukuaan", keskeytti pastori Holdenough. "Mutta totta on, että noiden lahkojen laajentuminen on nostattanut pimeyden ruhtinaan maan pinnallekin valvomaan etuansa, missä havaitsee sen menestyvän parhaiten."

"Pastori Holdenough", sanoi eversti, "jos puhutte vertauskuvallisesti, niin olen jo huomauttanut teille, että minulla ei ole keinoja eikä taitoa riittämään noiden uskonnollisten intomielisyyksien taltuttamiseen. Mutta jos tarkoituksenanne on lausua, että paholaisesta on näkynyt todellinen ilmestys, niin rohkenen ajatella, että te oikeauskoisena ja oppineena kirkonmiehenä olisitte hänelle soveliaampi vastus kuin minunlaiseni soturi."

"Totta kyllä, sir, ja sikäli luotankin hoitamaani virkaan, että minä kävisin hetkeäkään siekailematta rynnistämään rumahista vastaan", selitti Holdenough; "mutta se paikka, jossa hän on viimeksi näyttäytynyt, nimittäin Woodstock, on täynnä noita vaarallisia ja paatuneita henkilöitä, joiden röyhkeyttä vastikään valitin; ja vaikka minä omiin apukeinoihini luottaen uskallan ryhtyä kiistasille itse heidän pimeän ruhtinaansa kanssa, niin en kuitenkaan ilman teidän suojelustanne, arvoisa eversti, näe viisaaksi mennä kohtaamaan peuhtovaa ja puskevaa härkää Desboroughia tai verenhimoista ja raatelevaa karhua Harrisonia taikka kylmää ja myrkyllistä käärmettä Bletsonia. Ne kaikki ovat nyt palatsihuvilassa, mullistellen vapaasti ja keräten saalista niinkuin mukavaksi näkevät, ja paholainen on tullut seuraan neljänneksi, kuten nyt kaikki ihmiset kertovat."

"Toden totta, arvoisa ja jalo herra", puuttui puheeseen pormestari, "niin on asian laita kuin pastori Holdenough sanoo – meidän etuoikeutemme julistetaan mitättömiksi, karjaamme siepataan ihan laitumilta. Ne puhuvat hakkaavansa maahan ja jättävänsä aitaamattomaksi kauniin ajopuiston, joka on vuosisatoja ollut monen kuninkaan huvikkeena, ja tekevänsä Woodstockista yhtä viheliäisen kyläpahaisen kuin on maassa mikään. Vakuutan teille, että ilomielin kuulimme tulostanne ja ihmettelimme, kun pysyitte niin liikkumattomana majapaikassanne. Emme tiedä ketään muuta kuin isänne tai teidät todennäköisesti halukkaaksi esiintymään porvari-poloisten ystävänä tässä hätätilassa, koska melkein kaikki ympäristön säätyhenkilöt ovat ilkimielisiä ja takavarikon kohtaamia. Toivomme sentähden, että te asetutte voimakkaasti välittäjäksi meidän puolestamme."

"Sen teen, herra pormestari", lupasi eversti, hyvillä mielin nähden, että hänen aikeitansa odoteltiin; "olin vakaasti päättänytkin puuttua tähän asiaan, ja pysyttelin alallani ainoastaan kunnes saisin jonkun valtuuden ylikenraalilta".

"Määräyksen ylikenraalilta!" reipastui pormestari, survaisten hengenmiestä kyynäspäällään. "Kuuletteko tuota? Mikä kukko pätee sille kukolle? Kyllä me nyt niille näytämme, ja Woodstock jää yhäti uhkeaksi Woodstockiksi!"

"Pitäkäähän kyynäspäänne erillään kupeestani, hyvä ystävä", sanoi Holdenough kiusaantuneena tavasta, jolla pormestari oli antanut pontta sanoilleen, "ja suokoon taivaan Herra, että Cromwell ei osoittaudu yhtä tuimaksi Englannin kansalle kuin teidän kolhaisunne minulle! Hyväksyn kuitenkin, että käytämme hänen käskyvaltaansa noiden miesten hommien lopettamiseksi."

"Lähtekäämme siis liikkeelle", esitti eversti Everard; "ja toivoakseni tapaamme nuo herrasmiehet järkevällä ja kuuliaisella päällä".

Ilahtuen yhtyivät häneen virkamiehet, maallinen ja kirkollinen, ja ottaessaan ylleen viittansa ja pistomiekkansa eversti pyysi ja sai Wildraken auttajakseen ikäänkuin tämä olisi tosiaan ollut se käskyläinen, jonka osaa hän näytteli. Hänen toimittaessaan halpaa palvelusta sai kavalieri kuitenkin leikkisästi nipistetyksi ystäväänsä, tukeakseen heidän salaista tasa-arvoisuuttaan.

Seurueen astellessa katuja pitkin tervehtivät everstiä monet huolestuneet asukkaat, jotka näyttivät pitävän hänen välitystään ainoana mahdollisuutena komean puistonsa ja laillisen yhteiskuntajärjestyksensä pelastamiseen kuten yksilöittenkin säästämiseen tuholta ja turmiolta.

Heidän astuessaan puistoon kysyi eversti kumppaneiltaan: "Mitä puhuttekaan ilmestyksistä, joita muka on nähty heidän keskuudessaan?"

"Ka, eversti", sanoi pappi, "tiedättehän itsekin, että Woodstockissa on aina kummitellut?"

"Olen asunut siellä pitkiä aikoja", vastasi eversti, "ja tiedän, etten ole ikinä nähnyt vähäisintäkään merkkiä siitä. Joutilaat ihmiset kyllä jaarittelivat talosta niinkuin he kaikista vanhoista rakennuksista tarinoitsevat; he sijoittivat huoneisiin haamuja ja aaveita yltäkyllin täyttämään niin monen suuren vainajan paikan kuin siellä oli koskaan asunut."

"Ei, mutta, hyvä eversti", pahoitteli hengenmies, "ettehän toki ole antautunut näiden aikojen vallitsevaan syntiin ja käynyt penseäksi niiden todistusten suhteen, jotka näyttävät selkeiltä ilmestysten vahvistuksilta kaikkien muiden mielestä paitsi jumalankieltäjien ja noitien puolustajani?"

"En tahtoisi ehdottomasti olla uskomatta, mitä niin yleiseen väitetään", selitti eversti. "Mutta järkeni johtaa minut epäilemään useimpia kertomuksia, joita olen tällaisista ilmiöistä kuullut, ja oma kokemukseni ei ole milloinkaan antanut tukea ainoallekaan niistä."

"Niin, mutta uskokaa minua", vakuutti Holdenough, "on aina esiintynyt jotakin lajia kummitusta tässä Woodstockissa. Kyläkunnassa ei ole sitä miestä tai naista, joka ei olisi kuullun kertomuksia metsässä tai vanhan linnan lähettyvillä liikkuvista ilmestyksistä. Milloin säntää koiralauma menoaan ja metsämiehet huhuilevat ja huikkailevat ja torvet raikaavat ja hevoset nelistävät, mikä kaikki kohu kuulostaa ikäänkuin ensimältä loitompaa tulevana ja sitte tuntuu saapuvan ihan likelle – ja sitte siinä taas onkin yksinäinen erämies, joka kysyy näkijältään, voiko tämä sanoa hänelle, mille; suunnalle uroshirvi on kadonnut. Hän on aina puettu vihreään, mutta vaatteiden kuosi on noin viisisataa vuotta vanha. Tämä on meidän määritelmissämme Demon Meridianum – puolipäivän aave."

"Arvoisa ja kunnioitettava herra pastori", sanoi eversti, "minä olen asunut Woodstockissa eri vuodenaikoina ja samoillut ajopuistossa kaikkina vuorokauden hetkinä. Uskokaa vakuutustani, että kyläläisiltä kuulemanne on heidän joutilaan hupsuutensa ja taikauskonsa luomaa."

"Eversti", vastasi Holdenough, "epäys ei todista mitään. Mitä merkitsee, – sallikaa minun huomauttaa, – että te ette ole nähnyt mitään maallista tai toiseen maailmaan kuuluvaa, kun meillä on todistuksenamme kymmenien näkijäin selittely? – Ja lisäksi liikkuu Demon Nocturnum – öitsivä olento. Hän on viime yönä käynyt noiden independenttien ja eriuskolaisten keskessä. Niin, eversti, tuijotelkaa vain, mutta niin on asia – he saavat koetella, parantaako hän heidän sananselitys- ja rukoilulahjojaan, joiksi he kehtaavat villiinnystänsä sanoa. Ei, sir, minäpä luulen, että sielunvihollisen lannistamiseen tarvitaan jonkun verran jumaluusopillista pätevyyttä ja yleissivistystä, – niin, ja säännöllistä papillista kasvatusta ja oikeata hengellistä kutsumusta."

"En vähääkään epäile pätevyyttänne paholaisen masentamiseen", virkkoi eversti; "mutta kuitenkin arvelen, että joku kummallinen erehdys on aiheuttanut sen häiriön heidän keskuudessaan, jos mitään sellaista on tosiaan tapahtunut. Desborough on epäämättömästi pölkkypää, ja Harrison on kyllin intomielinen uskoakseen mitä hyvänsä. Mutta toiselta puolen on siellä Bletson, joka ei usko mitään. – Mitä te tiedätte siitä asiasta, hyvä herra pormestari?"

"Totisesti olikin juuri herra Bletson ensimäisenä hälyttäjänä", vastasi kauppalanvanhin, "ainakin huomattavampana. Katsokaas, sir, minä olin vuoteessa vaimoni kanssa, eikä kukaan muu; ja nukuinkin niin sikeästi kuin ihminen voi haluta kello kahden tienoissa aamuyöstä, kun, tietäkääs, tultiin koputtamaan makuuhuoneeni ovelle ja ilmoittamaan, että Woodstockissa hälytettiin; palatsihuvilan kello moikui tuona hiljaisena yön hetkenä niin kaikuvasti kuin se on koskaan kutsunut hovia päivälliselle."

"No, mutta sen hälytyksen syy?" kysyi eversti.

"Saatte kuulla, arvoisa eversti, saatte kuulla", vastasi pormestari arvokkaasti heilauttaen kättänsä, sillä hän oli niitä henkilöitä, joita ei käy hoputtaminen omasta vauhdistaan. "Puolisoni tahtoi nyt rakkaudessaan ja hellyydessään, muija-parka, saada minulle selväksi, että tuollaiseen aikaan nouseminen omalta lämpimältä makuusijaltani varmaankin tuottaisi minulle taas vanhan lonkkavaivani, ja hän tahtoi minua lähettämään ihmiset neuvosmies Duttonille. 'Neuvosmies Penteleelle, eukkoseni', minä sanoin, – pyydän teidän kunnianarvoisuudeltanne anteeksi, että tulin käyttäneeksi sellaista puhetta, – 'luuletko minun tahtovan jäädä makuulle, kun kaupunki on tulessa ja kavalierit metelöitsevät ja lempo pitää peliänsä!' – pyydän taaskin anteeksi, pastori. Mutta tässä nyt olemmekin palatsin portilla; ettekö suvaitse astua sisälle?"

"Haluaisin ensin kuulla juttunne lopun", sanoi eversti, "jos sillä nimittäin sattuu loppua olemaan, herra pormestari".

"Kaikella on loppunsa", tuumi pormestari, "kunhan hillitsee hoppunsa. Teidän arvoisuutenne suonee minulle anteeksi pikku pilapuheen. – Missä olinkaan? Niin, minä hyppäsin lattialle ja vedin jalkaani punaiset nukkasamettiset polvihousuni ja siniset säärykseni, sillä minä pidän aina tärkeänä pukeutua arvoni mukaisesti yöllä ja päivällä, kesät talvet, eversti Everard; ja otinpa mukaani konstaapelit siltä varalta, että hälytyksen olivat panneet toimeen yökulkijamet tai varkaat, ja herätin arvoisan pastori Holdenoughin jalkeille, ajatellen paholaisen kenties juonittelevan. Olinkin silloin mielestäni varustettu pahimman varalta – ja niin me siis läksimme. Tuokion kuluttua ne soturit, jotka tulivat kaupunkiin master Tomkinsin kanssa ja jotka oli nyt kutsuttu aseisiin, tulivat marssien Woodstockia kohti niin joutuisasti kuin koivet kantoivat. Annoin senvuoksi väellemme merkin päästää heidät sivutsemme ja sallia heidän ikäänkuin voittaa meidät kilvoituksessa, ja sen tein kaksinaisesta syystä."

"Minä tyydyn yhteen pätevään perusteeseen", keskeytti eversti. "Te halusitte suoda punatakeille ensimäisen osan nujakasta?"

"Totta, sir, varsin totta, – ja viimeisenkin, siihen nähden, että tappeleminen on heidän vasituista alaansa. Etenimme sentään hiljalleen kuten miehet, jotka ovat päättäneet tehdä velvollisuutensa pelvotta tai pelailematta, kun äkkiä näimme jotakin valkoista vilahtavan lehtokujaa pitkin kaupunkia kohti. Silloin kuusi konstaapeliamme ja apulaistamme livisti heti käpälämäkeen, katsoen näkynsä erääksi ilmestykseksi, jota nimitetään Woodstockin Valkoiseksi Naiseksi."

"Katsokaas, eversti", huomautti pastori Holdenough, "sanoinhan teille, että useankinlaiset aaveet kummittelevat kuninkaallisen mässäyksen ja julmuuden vanhoilla näyttämöillä".

"Toivottavasti pysyitte te paikallanne, herra pormestari?" urkki eversti.

"Minä – niin – niinhän toki – tarkoitan, en aivan säntilleen sanoen pysynyt paikallani; mutta kauppalankirjuri ja minä peräydyimme – peräydyimme, eversti, ilman hämmennystä tai häpeää, ja asetuimme arvoisan pastori Holdenoughin taakse, joka urhoollisena kuin jalopeura heittäysi oletetun aaveen tielle ja hätyytti sitä sellaisella latinan latelulla, että se oli omiaan säikyttämään itse paholaisenkin, ja sai siten selvästi paljastetuksi, ettei se mikään paholainen ollutkaan eikä valkoinen nainen tai minkään karvainen menninkäinen, vaan arvoisa master Bletson, alihuoneen jäsen ja kuuluva niihin valtuutettuihin, jotka oli lähetetty onnettomalle asialle tänne ottamaan takavarikkoon Woodstockin metsää, ajopuistoa ja palatsihuvilaa."

"Ja siinä kaikki mitä näitte hirmuhengestä?" sanoi eversti.

"Niin kyllä", vastasi pormestari, "ja enempää ei tehnytkään mieleni nähdä. Saatoimme kuitenkin master Bletsonin takaisin palatsihuvilaan velvollisuutemme mukaisesti, ja hän höpisi kaiken aikaa, kuinka hän oli kohdannut joukkion tulipunaisia ruumiillistuneita paholaisia marssimassa palatsihuvilaa kohti; mutta minun tyhmän harkintani mukaan täytyi niiden olla independenttirakuunia, jotka olivat juuri sivuuttaneet meidät."

"Ja pahemmin ruumiillistuneita lempoja en milloinkaan haluaisi nähdä", tokaisi Wildrake, joka ei kyennyt enää pysymään vaiti. Noin äkillisesti kuultuna osoitti hänen äänensä, kuinka suuresti kauppalanvanhimman hermot olivat vieläkin järkkyneitä, sillä tämä hätkähti ja hyppäsi syrjään niin ketterästi, ettei kukaan olisi ensi näkemällä uskonut noin pyylevän arvohenkilön pystyvän sellaiseen temppuun. Everard vaiensi tunkeilevan saattolaisensa, ja haluten kuulla loppuun tämän oudon tarinan pyysi hän pormestaria kertomaan, miten juttu päättyi ja pysähdyttivätkö he oletetun aaveen.

"Totisesti, arvoisa sir", sanoi kauppalanvanhin, "pastori Holdenough oli aivan uljas astumaan pelkäämäämme pahaahenkeä vastaan ja pakoittamaan hänet ilmestymään master Joshua Bletsonin – Littlefaithin kauppalan valtiopäivämiehen – todellisessa hahmossa."

"Toden totta, herra pormestari", huomautti hengenmies, "olisinkin hämmästyttävän tietämätön omasta virastani ja sen suojeluksista, jos pitäisin minkään arvoisena rynnistystäni saatanaa tai mitä hyvänsä hänen kaltaistansa independenttiä vastaan, joita kaikkia minä Herran palvelijana uhmaan, syljen ja jalkoihini tallaan; ja koska herra pormestari on hieman pitkäveteinen, niin ilmoitan lyhyeen teidän arvoisuudellenne, että me emme paljoakaan nähneet sielunvihollisesta sinä yönä, paitsi mitä master Bletson lausui kauhunsa ensimäisessä kuohussa ja mitä saatoimme päätellä kunnianarvoisan eversti Desboroughin ja kenraalimajuri Harrisonin järkkyneestä esiintymisestä".

"Ja missä kunnossa he olivatkaan?" tiedusti eversti.

"No, arvoisa sir, jokainen saattoi nähdä puolellakin silmällä, että he olivat olleet taistelussa, jossa heidän kunniakseen ei ollut koitunut täydellistä voittoa, koskapa kenraali Harrison harppaili edes takaisin vierashuoneessa, paljastettu miekka kädessään puhellen itsekseen, ihokas nappiin panematta, nauhakiinnikkeet solmimattomina, sukkarihmat irrallaan ja tuiskauttamaisillaan hänet nurin, kun hän toisinaan polkaisi niiden päälle, haukkoen ilmaa ja viuruillen kuin kaistapää näyttelijä. Ja tuossa istui Desborough, edessään kuiva sektisarkka, jonka hän oli juuri tyhjentänyt; vaikka hän luotti siihen aineeseen, ei se ollut palauttanut hänelle kylliksi tajua hänen puhuakseen tai urheutta hänen vilkaistakseen taaksensa. Hänellä oli raamattu kädessään, hyväkkäällä, niinkuin se itsestään rynnistäisi pahaahenkeä vastaan; mutta minä kurkistin hänen olkansa yli, ja voi, miehellä oli kirja ylösalaisin hyppysissään. Oli niinkuin olisi joku muskettisoturinne, ylväs ja urhoollinen sir, tähdännyt viholliseen luikkunsa perällä eikä piipulla – ha, ha, ha! Sellainen näky kelpasi eriuskolaisten arvostelemiseen sekä pään että sydämen puolesta, sekä taitoon että urheuteen nähden. Oi, eversti, se oli otollinen hetki osoittamaan valtuutetun sielunpaimenen oikeata ylemmyyttä noihin kurjiin verraten, jotka hyppäävät laumaan ilman asianomaista ja laillista virkavahvistusta ja tahtovat mukamas saarnata, opettaa ja herjaavasti väittää kirkon oppia suolattomaksi hutuksi ja sahajauhoiksi!"

"En ollenkaan epäile, että te olitte valmis kohtaamaan vaaraa, herra pastori; mutta tekisi mieleni tietää, mitä se oli laadultaan ja miltä taholta peljättävissä?"

"Pitikö minun sellaista tiedustaa?" vastasi pappi voitokkaasti. "Tuleeko urhean soturin lukea vihollisensa tai kysyä, miltä suunnalta he ovat tulossa? Ei, sir, siinä minä seisoin viritetyin sytyttimin, luoti kielelläni ja väkipyssy olallani, kohdatakseni niin monta paholaista kuin helvetti saattoi sulloa sisälle, vaikka ne olisivat lukemattomat kuin tomuhiukkaset auringonsäteessä ja syöksyisivät kaikilta ilmansuunnilta. Paavilaiset puhuvat Pyhän Antoniuksen kiusauksesta – pyh! – lisätkööt vielä toiset puolet niihin myriadeihin, jotka sekapäinen hollantilainen maalari on keksinyt, ja te löydätte halvan presbyteriläisen hengenmiehen – minä vastaan yhdestä ainakin, – joka ei omalla voimallaan, vaan Herransa väkevyydellä ottaa vastaan rynnäkön sellaisella tavalla, että ne eivät suinkaan palaja hänen kiusakseen kuten ne päivä päivältä ja yön toisensa jälkeen ahdistelivat tuota kurjaa poloista, – ei, hän häätää ne heti suoraa päätä Assyrian etäisimpiin kolkkiin!"

"Kuitenkin pyydän saada tietää", tiukkasi eversti, "näittekö mitään hurskaalla tietorikkaudellanne hätyytettävää".

"Näinkö?" vastasi hengenmies; "en, totisesti, en nähnyt mitään enkä katsellutkaan nähdäkseni. Varkaat eivät karkaa hyvin asestettujen matkalaisten kimppuun, eivätkä paholaiset tai pahat henget tule ahdistamaan miestä, kun tämä kantaa povellaan totuuden sanaa ihan sillä kielellä, jolla se ensin saneltiin. Ei, sir, ne kaihtavat hengenmiestä, joka ymmärtää pyhää tekstiä, niinkuin variksen sanotaan pysyttelevän kaukana hauleilla panostetun pyssyn ulottuvista."

He olivat kävelleet kappaleen matkaa takaisin päin tiellänsä, saadakseen aikaa tähän keskusteluun. Eversti oivalsi nyt, ettei puhelu ollut johtamassa mihinkään tyydyttävään selitykseen viimeöisen hälytyksen todellisesta aiheesta. Hän kääntyi ja huomautti, että oli aika lähteä palatsihuvilaan, alkaen samassa astella sille suunnalle kolmen kumppaninsa kanssa.

Oli tullut pimeä, ja Woodstockin tornit kohosivat korkealle yli sen varjoisan verhon, jota metsä levitti ikivanhan ja juhlallisen rakennuksen ympärille. Muuan korkeimpia huippuja oli vielä näkyvissä seestä sinitaivasta vasten kuvastuvana, ja sieltä pilkoitti valo kuin kynttilänliekki. Kauppalanvanhin pysähtyi äkkiä ja kouraisi kiinni hengenmieheen sekä sitten eversti Everardiin, huudahtaen vapisevalla ja hätääntyneellä, mutta vaimennetulla äänellä:

"Näettekö tuota valoa?"

"Kas, näenpä kyllä", vastasi eversti Everard, "ja mitä sillä on väliä? Kynttilä tuollaisen vanhan rakennuksen ullakkohuoneessa ei mielestäni ole mikään kummastuttava näky."

"Mutta kaiketi Rosamondin tornista tuikkiva pilkotus?" sanoi pormestari.

"Totta kyllä", myönsi eversti hieman ihmeissään, kun hän huolellisesti tarkattuaan oli varmistunut siitä, että kunnon virkamiehen arvelu oli oikea. "Tuo on tosiaan Rosamondin torni, ja kun sen pääsytienä käytetty nostosilta on tuhottu vuosisatoja takaperin, on vaikea sanoa, mikä sattuma on voinut sytyttää valon noin suljettuun paikkaan."

"Siinä valossa ei hehku mikään maallinen virike", vakuutti pormestari, "ei valaan rasva eikä öljypuun mehu, ei vaha eikä lampaantalikaan. Minä myyskentelin noita tarvikkeita, eversti, ennen kuin antausin nykyiselle alalleni, ja voin vakuuttaa teille, että voisin eroittaa niiden antaman valon toisistaan pitemmältäkin matkalta kuin tuolta tornista. Katsokaas, tuo ei ole mitään maallista liekkiä. Ettekö näe hieman sinistä ja punervaa reunoissa? – se ilmaisee hyvinkin selkeästi, mistä tuike on lähtöisin. Eversti, minun nähdäkseni olisi meidän parempi mennä takaisia kaupunkiin illastamaan, jättäen paholaisen ja punatakit täksi yötä sopimaan välinsä keskenään, ja sitte huomisaamuna palatessamme ryhdymme tekemisiin sen kiistapuolen kanssa, joka sattuu olemaan voitolla."

"Tehkää mielenne mukaan, herra pormestari", sanoi Everard, "mutta velvollisuuteni vaatii minua tapaamaan valtuutetut tänä iltana".

"Ja minun vaatii tapaamaan sielunvihollista", virkkoi pastori Holdenough, "jos hän uskaltaa tehdä itsensä näkyväksi minulle. En yhtään ihmettele, että hän tietäessään, kuka on lähestymässä, turvautuu itse keskivarustukseen, tämän ikivanhan ja kummitusten asuman rakennuksen sisimpiin suojiin. Hän on nirsu, sen takaan, ja tahtoo asustaa siellä, missä hänen kamarinsa seinätkin huokuvat ylellisyyttä ja murhaa. Tuossa torninhuipussa teki syntiä Rosamond, ja tuolla ylhäällä hän rangaistuksensa kärsi; ja siellä se naikkonen istuu tai luultavammin sielunvihollinen hänen hahmossaan, kuten olen kuullut Woodstockin kelpo kansalaisten kertovan. – Minä saatan teitä, hyvä eversti – herra pormestari tehköön miten haluaa. Voimallinen on varustautunut asumukseensa, mutta katso, tulossa on häntä voimallisempi."

"Mitä minuun tulee", tuumi pormestari, "joka olen yhtä oppimaton kuin sotaankin tottumaton, minä en ryhdy kilvoitukseen maallisen mahdin tai ilmapiirinkään voimien ruhtinaan kanssa, ja soisin olevamme jälleen Woodstockissa; ja kuules, hyvä mies", lyöden Wildrakea olalle, "kustannanpa sinulle killingin verran märkää ja toisen mokoman kuivaa, jos lähdet takaisin minun kanssani".

"Helkkunassa, herra pormestari", sanoi Wildrake, jota ei hivellyt virkamiehen tuttavallinen puhuttelu eikä houkutellut hänen anteliaisuutensa, "kukahan lempo teki meistä kumppanukset? Ja luuletteko sitäpaitsi, että minä lähtisin takaisin Woodstockiin teidän arvoisan turskanpäänne seurassa, kun taiten vaanien voin saada vilahduksen kauniista Rosamondista ja nähdä, oliko hän se verraton valiotenhotar, josta runosepot ja laulelijat ovat ihmeitä maininneet?"

"Puhukaa vähemmin kepeästi ja huikentelevasti, ystäväni", varoitti hengenmies; "meidän on rynnistettävä paholaista vastaan, jotta hän pakenisi luotamme, vaan ei antauduttava hänen kujeisiinsa, kuunneltava hänen houkutuksiaan tai osteltava kamaa hänen suurilta turhuudenmarkkinoiltaan".

"Paina mieleesi arvoisan pastorin sanat, Wildrake", käski eversti, "ja varo toistamiseen sallimasta sukkeluutesi piilastua varovaisuuden rajoista".

"Olen kiitollinen kunnianarvoisalle herralle hänen neuvostaan", vastasi Wildrake, jonka kieltä oli työläs vähääkään kammitsoida, vaikka hänen oma turvallisuutensa olisi tehnyt sen mitä suotavimmaksi. "Mutta hemmetissä, olkoon hänellä ollut mitä kokemuksia hyvänsä taistelusta paholaisen kanssa, hän ei ole koskaan nähnyt niin mustaa lempoa kuin minä sain vastakumppanikseni – eikä siitä ole vielä sataakaan vuotta."

"Mitä, ystäväiseni", innostui pappi, joka ilmestyksiä mainittaessa käsitti kaiken kirjaimellisesti, "onko luonasi käynyt niin äskettäin saatana? Usko siis minua, että minä ihmettelen, kuinka sinä uskallat lausua hänen nimeänsä niin usein ja keveästi kuin näen sinun käyttävän sitä tavallisessa haastetussasi. Mutta milloin ja missä näit rumahisen?"

Everard puuttui pikaisesti puheeseen, jotta hänen varomaton saattolaisensa ei pelkästä ilkikurisuudesta vielä selvemmällä viittauksella Cromwelliin paljastaisi käyntiänsä kenraalin luona. "Tämä nuori mies", hän sanoi, "hourii unesta, joka hänellä oli toissa yönä, kun hän ja minä kaksin nukuimme Victor Leen kamarissa, joka kuuluu palatsihuvilan kaitsijan huoneustoon".

"Kiitos avustasi pälkäässä, hyvä isäntäni", kuiskasi Wildrake Everardin korvaan, tämän turhaan yrittäessä ravistaa häntä pois; "kiihkoilija ei koskaan jää hätävalheen puutteeseen".

"Te myöskin puhutte hiukan liian keveästi näistä asioista, kun ottaa lukuun, missä puuhassa olemme, arvoisa eversti", nuhteli presbyteriläinen hengenmies. "Uskokaa minua, tämä nuori mies, palvelijanne, on paljoa luultavammin nähnyt näkyjä kuin pelkkää joutavaa unta siinä huoneessa. Olen nimittäin aina kuullut, että lähinnä Rosamondin tornia, jossa – kuten sanoin – se nainen eleli synnissään ja joutui sittemmin kuningatar Eleonorin myrkyttämäksi, Victor Leen kamari on Woodstockin palatsihuvilassa erikoisena pahojen henkien kummittelupaikkana. – Pyydän sinua, nuori mies, kertomaan tuosta unestasi tai näystäsi."

"Kaikesta sydämestäni, sir", suostui Wildrake. Sitte hän virkkoi suojelijaansa kääntyen, kun tämä alkoi estellä: "Joutavia, mies, te kaksi olette hoitaneet keskustelua tunnin ajan, ja miksen minä vuorostani saisi haastaa? Kautta tämän pimeyden, jos pidätte minua tuppisuuna vielä pitempään, niin käännyn independentti-saarnaajaksi ja nousen uhallasikin puoltamaan yksityisen harkinnan vapautta. – No niin, kunnianarvoisa pastori, näinpä unta eräästä sonnin ärsyttämiseksi sanotusta lihallisesta huvituksesta, ja minusta näytti siltä kuin olisi koiria usuteltu pääpuoleen yhtä rempseästi kuin olen sitä kisaa koskaan nähnyt leikittävän Tutburyn sonniradalla; ja olin kuulevinani jonkun sanovan, että paholainen oli tullut vilkaisemaan sonnihommaa. No, ajattelinpa, että hemmetissä minäkin pilkistän hänen maanalaiseen majesteettiinsa. Katselin siis, ja siellä oli rasvaiseen villatakkiin pukeutunut teurastaja, teräs kupeellaan, mutta paholaista ei hänessä näkynyt. Ja oli myös päihtynyt kavalieri, suu täynnä sadatuksia, vatsa täynnä tyhjyyttä, kultanauhaiset liivit peräti rapistuneessa kunnossa ja pikku sulka pistettynä repaleiseen hattuun – ja hänkään ei ollut paholainen. Näin sitte myllärin, kädet tomuisina jauhoista, joiden jokainen hiukkanen oli varastettua, ja viinikauppiaan, vihreä esiliina tahrittuna viiniin, jossa ainoakaan pisara ei ollut vesittämätön; mutta kumpainenkaan ei ollut se vanha herra, jota katselin nähdäkseni noista synnillisyyden käsityöläisistä. Vihdoin, sir, huomasin vakavan keropäisen henkilön, jolla oli pari pitkähköjä ja ulkonevia korvia, leuan alla nauha niin leveä kuin lapsen kuolalappu, ruskean takin yllä geneveläinen viitta, ja siinä oli minulla heti vihtahousu oikeissa tamineissaan, kautta – !"

"Häpeä, häpeä!" keskeytti eversti Everard. "Mitä! Noinko käyttäydyt vanhaa herrasmiestä ja jumaluusoppinutta kohtaan!"

"Ei, antakaa hänen jatkaa", sanoi pappi aivan levollisena. "Jos ystävänne tai sihteerinne puhuu piloja, niin kuulla on vähemmän kärsivällisyyttä kuin kutsumukseni hellyttää, jollen voisi sietää joutavaa leikkipuhetta ja antaa anteeksi sen lausujalle. Taikka jos toiselta puolen sielunvihollinen todellakin on ilmestynyt nuorelle miehelle sellaisessa asussa kuin hän mainitsee, minkätähden ihmettelisimme me, että hän, joka kykenee omaksumaan valon enkelin hahmon, pystyy tekeytymään hauraaksi ja heikoksi kuolevaiseksi, jonka henkisen kutsumuksen ja ammatin pitäisi kyllä saattaa hänet tekemään elämänsä muille esimerkiksi, mutta jonka käytös kuitenkin meidän auttamattoman luontomme vajavuuden johdosta toisinaan pikemmin esittää meille varoituksen siitä, mitä meidän tulisi karttaa?"

"No, kautta messun, herra apotti – tarkoitan herra pastori – pyydän teiltä tuhannesti anteeksi", sanoi Wildrake, johon tehosi presbyterin vastineen tyyneys ja säveys. "Kautta Pyhän Yrjänän, jos rauhallinen kärsivällisyys siihen pätee, niin te olette mies mittelemään voimia itse päälemmon kanssa, ja minä tyytyisin pitämään panoksia."

Hänen lopettaessaan anteeksipyyntönsä, joka ei tosiaankaan ollut aiheeton ja joka nähtävästi vastaanotettiin varsin sovinnollisesti, he saapuivat niin lähelle palatsihuvilan ulko-ovea, että heitä tervehti siihen asetetun vahtisotilaan ponteva seis! Eversti Everard vastasi: "Ystävä." Vahtisotilas uudisti käskynsä: "Seis, ystävä", huutaen sitte vartion korpraalia. Tämä ilmestyi esiin ja toimitti samalla liikkeelle vartionsa. Eversti Everard ilmoitti nimensä ja arvonsa samoin kuin kumppaniensakin. Korpraali arveli epäilemättömäksi, että käsky annettaisiin heidän laskemisekseen sisälle viipymättä, mutta ensin oli sentään ilmoitettava master Tomkinsille, jotta hän kuulustaisi heidän arvoisuuksiensa mieltä.

"Mitä, sir!" ähmistyi eversti. "Rohkenetteko te, tietäen kuka olen, pidättää minua vartiopaikkanne ulkopuolella?"

"En, jos teidän arvoisuutenne suvaitsee astua sisälle", vastasi korpraali, "ja ottaa taatakseen puolestani; mutta sellaiset ovat asemani ohjeet".

"No, tehkäähän siis velvollisuutenne", mukautui eversti. "Mutta ovatko kavalierit liikkeellä vai mikä on hätänä, kun pidätte niin tiukkaa ja tarkkaa valvontaa?"

Mies ei antanut mitään selvää vastausta, vaan jupisi partaansa jotakin sielunvihollisesta ja kiljuvasta jalopeurasta, joka kulkee ympärinsä etsien, kenet saisi nielläkseen. Pian jälkeenpäin tuli Tomkins, saattolaisinaan kaksi palvelijaa, jotka kantoivat isoihin messinkisiin kynttilähaarukkoihin sytytettyjä kynttilöitä. He marssivat eversti Everardin seurueen eteen kylki kyljessä kiinni ja tuon tuostakin hätkähdellen. Sitte he lähtivät olka edellä pujottautumaan useita mutkikkaita käytäviä myöten jykeville ja avarille puisille portaille, joiden aidake, kaiteet ja päällystys olivat veisteltyä mustaa tammea. Sitä tietä tultiin lopuksi pitkään korusuojamaan eli vierashuoneeseen, jossa roihusi tavaton takkavalkea, samalla kun seinähaarukkoihin oli pantu palamaan kaksitoista mitä isointa kynttilää pitkin huonetta. Siellä istuivat valtuutetut, jotka nyt pitivät hallussaan Woodstockin ikivanhaa maahovia ja kruununpuistoa.

11. LUKU.
PARLAMENTIN VALTUUTETUT

Jo kuvaamamme vierashuoneen kirkkaassa valaistuksessa tunsi Everard helposti tuttavansa Desboroughin, Harrisonin ja Bletsonin. Nämä olivat kerääntyneet loimuavan takkavalkean lähelle sijoitetun ison tammipöydän ympärille, jolle oli asettu viiniä ja olutta sekä tupakoimiskojeita, sillä tämä huvike oli jo käynyt yleiseksi. Pöydän ja oven väliin oli siirretty eräänlainen liikuteltava astiakaappi, joka oli alkuaan tarkoitettu pöytähopeiden näyttelemiseen juhlatilaisuuksissa, mutta tällä kertaa toimi vain kaihtimena. Siinä tehtävässä se olikin niin tehokas, että Everard ennen täydellistä kiertämistänsä sen ympäri kuuli katkelmana Desboroughin kaikuvan ja karkean äänen haastelusta: "Lähetti hänet osille meidän kanssamme, sen takaan – se on aina ollut hänen ylhäisyytensä lankomieheni tapana – jos hän on valmistanut kestityksen viidelle ystävälle, niin hän kutsuu mukaan enemmän kuin pöydästä riittää – tiedän hänen pyytäneen kolme miestä maistelemaan kahta kananmunaa."

"Hiljaa, hiljaa", varoitti Bletson, ja korkean astiakaapin takaa ilmestyvät palvelijat ilmoittivat eversti Everardin. Kenties ei ole lukijalle ikävää saada kuvaus seurasta, johon; hän nyt joutui.

Desborough oli pönäkkä, häränniskainen mies, keskikokoinen, kasvonpiirteet raakamaisen karkeat, tuuheat kulmakarvat harmaantuneet ja silmät murjottavat. Voimakkaan sukulaisen menestys oli puhjennut esiin hänen pukunsa hienoudessa, ja se olikin paljoa runsaammin koristeltu kuin oli puritanien keskuudessa tavallista. Hänen levättiään kaunisti korukirjailu, ja kudotussa vyössä oli nyplätty reunus; hatussa oli kultasolkinen höyhen, ja koko asu oli kavalierin tai hovilaisen pikemmin kuin yksinkertainen parlamentin virkailijan vaatetus. Mutta totisesti ei ollut paljoakaan hovimaista soreutta tai arvokkuutta itse yksilön olemuksessa tai esiintymisessä; hän soveltui hienoon pukuunsa niinkuin kylttipatsaan karju kullattuun panssariinsa. Ei hän suorastaan rujo tai epämuotoinen ollut, sillä yksityiskohdissaan oli hänen rakenteensa kylläkin mukiinmenevä. Mutta hänen raajansa näyttivät toimivan erilaisilla ja vastakkaisilla perusteilla; ne eivät olleet keskinäisyyteen suhtailtuja, kuten näytelmässä sanotaan – oikea käsi liikkui ikäänkuin vasemman kanssa riitaantuneena, ja sääret näyttivät taipuvaisilta tepastelemaan viistoon toisistaan. Sanalla sanoen, käyttääksemme juhlallista vertausta, eversti Desboroughin jäsenet näyttivät pikemmin muistuttavan liittokongressin, eripuraisia edustajia kuin valtion elimien hyvinjärjestynyttä, yhtymää lujassa ja kunnollisesti sopusointuisessa valtakunnassa, jossa kullakin on oma sijansa ja kaikki tottelevat yhteisen pään määräyksiä.

Kenraali Harrison, toinen valtuutettu, oli pitkä, laiha, keski-ikäinen mies. Hänet oli nostanut korkeaan asemaansa armeijassa ja Cromwellin likeisimpään seuraan taistelukentällä koeteltu horjumaton urheus ja se suosio, jota hän oli saanut haltioituvalla intomielisyydellään silloisen armeijan pääosana esiintyvien sotaisten pyhien, lahkolaisten ja independenttien keskuudessa. Harrison oli halpaa syntyperää, ja hänet oli isän ammatin mukaan kasvatettu teurastajaksi. Mutta vaikka hänen ulkomuotonsa oli karkea, ei se kuitenkaan ollut raakamainen kuten Desboroughin, joka oli niin suuresti voitolla hänestä syntyperän ja kasvatuksen puolesta. Hän oli miehekkään kookas ja ryhdikäs, rakenteeltaan sopusuhtainen, ja hänen sävynsä ilmaisi järeää sotaisuutta, jota saattoi peljätä, vaan ei hevillä halveksia tai pilkata. Hänen kyömynenänsä ja synkät mustat silmänsä vaikuttivat edullisesti muutoin säännöttömissä kasvonpiirteissä, ja niissä säihkyi toisinaan hurja innostus, kun hän selitteli mielipiteitään muille, samalla kun ne usein näyttivät uinuvan pitkien tummien silmäripsien suojassa hänen miettiessään itsekseen; siten sai hänen katsantonsa tehoisan voimallista ja ylvästäkin henkevyyttä. Hän oli pääjohtajia niin sanottujen Viidennen valtakunnan miesten keskuudessa, jotka vielä kiihkomielisempinä kuin yleensä aikalaisensa rohkeasti tulkitsivat Ilmestyskirjaa omien haaveittensa mukaan. He katsoivat Messiaan uuden tulon ja tuhatvuotisen valtakunnan eli pyhäin hallinnan maan päällä olevan lähellä, ja uskoivat olevansa kaukonäkemyksen valaisemia näiden lähestyvien tapausten selittelyssä sekä valittuja välikappaleita tuon uuden hallituksen eli niin sanotun Viidennen valtakunnan toteuttamisessa, joten heille myöskin kuuluivat sen kunnia-asemat, olivatpa ne taivaallisia tai maallisia.

Silloin kun tämä intomielisyyden henki, joka esiintyi osittaista mielipuolisuutta muistuttavana hurmiona, ei suoranaisesti vallinnut Harrisonia, hän oli maallisen järkevä mies ja hyvä soturi, – henkilö, joka ei jättänyt sikseen ainoatakaan tilaisuutta hyötynsä hoitamiseksi ja odottaessaan Viidennen valtakunnan loistoa oli sillävälin auliina apurina armeijanpäällikön ylivallan vakiinnuttamisessa. Hänessä saattoi tuntua aikaisempi ammattinsa ja teurastusvajassa saatu välinpitämätön tottumus kipuun ja verenvuodatukseen, tai kenties oli hän luonnostaan tylsätunteinen taikka herännyt sellaiseen intoon, joka sai hänet pitämään vastustajiansa jumalallisen tahdon hylkijöinä ja sen vuoksi kaiken suosiollisuuden ja armeliaisuuden ulkopuolelle joutuneina; varsinaista vaikutinta on vaikea määrätä, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että taistelussa saavutetun voiton jälkeen tai jonkun kaupungin tultua väkirynnäköllä vallatuksi Harrison oli Cromwellin armeijan julmimpia ja säälimättömimpiä miehiä: aina hän tehosti jotakuta väärintulkittua raamatunkohtaa pakolaisten pitkitetyn teurastuksen oikeuttamiseksi ja toisinaan niidenkin surmaamiseksi, jotka olivat antautuneet vangiksi. Sanottiin muutamien tuollaisten veritöiden toisinaan vaivaavan hänen omaatuntoaan ja häiritsevän niitä autuutuksen unelmia, joihin hänen mielikuvituksensa viehättyi.

Tällaiset kiihkoilevat soturit täyttivät ne rivit ja rykmentit, jotka Cromwell oli viisaasti pysyttänyt koolla, toimittaessaan supistetuiksi ne osastot, joissa presbyteriläinen harrastus oli vallitsevana, – ja Everardin astuessa huoneeseen istui heidän aito edustajansa hiukan erillään toisista, sääret ristikkäin ojennettuina tulta kohti, pää kyynäspäähän tuettuna ja ylöspäin kääntyneenä, ikäänkuin olisi hän mitä vakavimman huolellisesti tarkastellut goottilaisen laen häämöittäviä veistoksia.

Vielä on mainitsematta Bletson, joka olemukseltaan ja ulkomuodoltaan kerrassaan poikkesi molemmista kumppaneistaan. Hänen asussaan ei ilmennyt koreilua eikä ruokottomuutta, yhtä vähän kuin hänen ryhdissään näki mitään sotaisen kokemuksen tai arvoaseman vihjettä. Pieni kävelymiekka näytti hänellä pelkältä herrasmiehen tunnukselta, käden tuntumatta ollenkaan aikovan tutustua sen kahvaan tai silmän haluavan ihastella sen terää. Kasvot olivat laihat ja teräväpiirteiset, ja vakoja oli niihin uurtanut pikemmin ajattelu kuin ikä; silloinkin kun hän vähimmin tahtoi osoittaa halveksumista, tuntui tavanmukainen ivallinen väänne niissä vakuuttavan puhutellulle henkilölle, että hän Bletsonin kanssa haastellessaan tapasi henkilön, joka älyllisessä suhteessa oli verrattomasti hänen yläpuolellaan. Tämä kuitenkin oli pelkkää älykkyyden voitollisuutta, sillä Bletson kartteli nyrkkivallan äärimäisyyskeinoa kaikissa järkeilevien mielipiteitten ristiriidoissa ja yleensäkin missä hyvänsä kiistoissa.

Silti oli tämä rauhan mies nähnyt pakolliseksi omakohtaisesti palvella parlamentin armeijassa kansalaissodan alkupuolella, kunnes kovaksi onnekseen osui tulisen Rupert-prinssin tielle, jolloin hänen peräytymistänsä pidettiin niin silmittömänä, että tarvittiin kaikki mahdollinen ystävien suojelus hänen säästyäkseen julkiselta syytteeltä ja sotaoikeuden tuomiolta. Mutta Bletson oli hyvä puhuja ja vaikutti paljon alihuoneessa, joka oli hänen oikea piirinsä; siitä syystä piti puolue häntä suuressa arvossa, joten hänen käyttäytymisensä Edgehillin luona jätettiin silleen. Menemättä enää varsinaiseen sotarintamaan hän edelleenkin otti toimeliaasti osaa tuon monitouhuisen ajanjakson kaikkiin valtiollisiin tapauksiin.

Bletsonin valtiolliset käsitykset olivat jo kauvan taivutelleet häntä Harringtonin ja muiden puolelle, joilla oli haaveellisena hankkeena puhtaasti kansanvaltaisen tasavallan perustaminen niin laajassa maassa kuin Britanniassa. Tämä oli ajattelematon aie siellä, missä säätyluokat, tavat, kasvatus ja elämänkäsitykset osoittivat niin tavattomia eroavaisuuksia, – missä yksilöiden varallisuus oli niin peräti epätasaisesti jakautunut, ja missä suuri osa asukkaita oli suurkaupunkien ja teollisuuskeskuksien kehittymätöntä joukkoa, pätemätöntä omaksumaan valtion hallinnasta sitä osuutta, jota oikean tasavallan jäsenten tulee hoitaa. Kun siis koe tehtiin, kävikin heti ilmeiseksi, että mitään sellaista hallitusmuotoa ei voitu ottaa käytäntöön vähäisimminkään vakaisuuden mahdollisuuksin, ja kysymykseksi koitui vain, saisiko Pitkän Parlamentin jäännös eli jokapäiväisessä puheessa "Häntä" epäsuosioonkin joutuneena yhäti vallita Britannian asioita; lukuisia jäseniänsä eroitettuaan oli tämä kansan eduskunta lopulta huvennut muutamiksi kymmeniksi henkilöiksi. Toisena mahdollisuutena oli, että he heittäisivät kaikki tuuliajolle, hajaantuen ja kuuluttaen valittavaksi uuden parlamentin, jonka kokoonpanosta kukaan ei voinut mennä takuuseen sen enempää kuin niistä toimenpiteistäkään, joihin uudet jäsenet ryhtyisivät alotettuaan istuntonsa. Ja kolmanneksi saattoi Cromwell – kuten sitte tapahtuikin – heittää miekkansa vaakaan ja rohkeasti anastaa sen vallan, jota parlamentin rippeet eivät kyenneet käyttelemään eivätkä silti uskaltaneet harkitusti luovuttaa pois.

Puoluesuhteitten ollessa sellaisina yritti valtioneuvosto jaeltavaansa hyvyyttä ositellessaan viihdyttää ja hyvittää armeijaa, niinkuin kerjäläinen viskoo murisevalle vahtikoiralle kannikoita. Tässä mielessä oli tehty Desboroughista valtuutettu Woodstockin juttuun Cromwellin tyydytykseksi, Harrisonista tuimien Viidennen valtakunnan miesten rauhoittamiseksi ja Bletsonista sillä perusteella, et hän oli vilpitön tasavaltalainen ja heidän omaa hapatustansa.

Mutta suurestipa he erehtyivät miehestä, jos luulivat Bletsonilla olevan heikointakaan aikomusta antautua tasavaltalaisuutensa marttyyriksi tai ottaa osalleen mitään tuntuvaa vahinkoa sen johdosta. Hän hyväksyi heidän periaatteensa vilpittömästi, niin mahdottomiksi kuin ne olivatkin näyttäytyneet käytännössä, sillä kokeen epäonnistuminen ei sen paremmin muuta valtiollisen mietiskelijän mieltä kuin sulattimen räjähdys kääntää kullantekijää järkevälle tolalle. Mutta Bletson oli varsin valmis alistumaan Cromwellin tai kenen tahansa edessä, jolla saattoi olla todellinen valta. Hän oli käytännössä aulis alamainen olevaiselle voimalle eikä pitänyt suurtakaan väliä eri hallitusmuodoilla, väitösperäisesti katsoen ne kaikki jokseenkin yhtä vajaviksi, kun ne kerran poikkesivat Harringtonin Oceanan kaavasta. Cromwell oli jo muovaillut häntä kuin vahaa peukalonsa ja etusormensa välissä, aikoen piakkoin: käyttää sitä sinetitsemiseen, ja suuri kenraali hymyili itsekseen, kun näki valtioneuvoston palkitsevan Bletsonia uskollisena kannattajanaan, samalla kun hän tiesi saavansa luottaa miehen apuun, vaikka odotettu hallituksen muutos tapahtuisi miten pian tahansa.

Mutta Bletson oli vielä enemmän kiintynyt metafysilliseen kuin valtiolliseen katsantokantaansa, johtaen väitelmänsä ihmiskunnan täydellisentymismahdollisuudesta yhtä pitkälle kuin mallikelpoisen hallitusmuodonkin luomisesta, ja samalla kun hän jälkimäisessä suhteessa julisti laittomaksi kaiken vallan, mikä ei tullut kansasta itsestään, oli hän siveysopillisissa tutkisteluissaan vastahakoinen juontamaan mitään luonnon ilmiöitä lopullisesta alkuaiheesta. Ahtaalle ajettuna oli Bletsonin kyllä pakko jupista joitakin katkonaisia ja käsittämättömiä väitelmiä siitä, miten Luonnon töissä ilmeni Animus Mundi eli "luova voima", jolla se alkujaan herätti vaikutukseen ja edelleen säilyttää töitänsä. Tälle voimalle hän sanoi joidenkuiden tieteellisimpienkin metafysikkojen suovan jonkun verran tunnustusta, eikä hän itsekään tahtonut suorastaan moittia niitä, jotka halusivat kunnioittaa suurta Luonto-jumalatarta pyhäpäivien viettämisellä, kööritansseilla, lauluilla sekä viattomilla juhlilla ja juomauhreilla; ainakin olivat tanssi, laulu, juhliminen ja karkelo viihdyttävää ajanviettoa sekä nuorille että vanhoille, joten heidän sopi siihen antautua tuollaisten säädettyjen pyhäpäivien kunniaksi yhtä hyvin kuin muillakin perusteilla. Mutta tätä kohtuullista uskonnollisuuden esittämistä oli harjoitettava sellaisin poikkeuksin kuin Highgatevala salli, ja ketään ei sopinut pakoittaa tanssimaan, juomaan, laulamaan tai juhlimaan, jos hänen taipumuksensa ei välittänyt niistä huvikkeista, eikä kellekään saanut tyrkyttää luovan voiman palvontaa, olipa sen nimenä Animus Mundi tai mikä hyvänsä. Jumaluuden sekaantumisen ihmiskunnan asioihin hän kielsi kerrassaan, todistettuaan itselleen tyydyttävästi, että se aatos oli kokonaan papistosta lähtöisin. Lyhyeen sanoen – ja ottaen lukuun edellämainitun epämääräisen metafysillisen poikkeuksen – mr. Joshua Bletson Darlingtonista, Littlefaithin edusmies, oli niin lähellä jumalankieltäjän umpikujaa kuin ihminen kenties saattaakaan olla. Mutta tämän sanomme välttämättömän ehdollisesti, sillä me olemme tunteneet useita Bletsonin kaltaisia, joiden kaihtimia on taikausko kelpo tavalla heilutellut, vaikka heidän pelkäilyään ei mikään oikea uskonnollisuus pyhittänyt. Pahathenget tietenkin uskovat ja vapisevat, mutta maan päällä on monia, jotka ollen pahemmassa pinteessä kuin luonnolliset kadotuksen lapsetkaan vapisevat uskomatta ja pelkäävät pilkatessaankin.

Luonnollisesti ei mr. Bletson voinut mitään kohdella halveksivammin kuin väittelyitä piispainvallasta ja kirkkoneuvostoista, presbyteriläisyydestä ja kansankirkosta, kveekareista ja anabaptisteista, muggletonilaisista ja brownilaisista sekä kaikista muista lahkoista, joista kansalaissota oli alkanut ja jotka sen kiistoja yhä pitkittivät. Sellainen inttely oli hänen sanojensa mukaan samaa kuin riitelisivät vetojuhdat keskenään päitsiensä ja kuormasatulainsa kuosista, sen sijaan että käyttäisivät suotuisaa tilaisuutta niiden karistamiseen yltänsä. Muitakin sukkelia ja ytimekkäitä huomautuksia oli hänellä tapana lausua ajan ja paikan soveltuessa, esim. Rota-klubissa, jonka oli Harrington perustanut valtiollisten ja uskonnollisten kysymysten vapaata pohtimista varten; siellä oli St. Jolin ahkerana vieraana.

Mutta liikkuessaan tämän akatemian eli viisaustieteen tyyssijan ulkopuolella oli Bletson varsin varovainen esiintymisessään; uskontoa ja kristillisyyttä suosivaa yleistä ennakkoluuloa halveksiessaan hän ei hevillä päästänyt tunnettaan sen pitemmälle kuin vihjatuksi vastaväitteeksi tai hymähdykseksi. Saadessaan tilaisuuden puhella kahden kesken jonkun avosydämisen ja älykkään nuorukaisen kanssa hän toisinaan yritti käännytystyötä ja hiveli hyvinkin taitavasti kokemattomuuden turhamaisuutta, huomautellen noin valistuneen mielen toki älyävän hyljeksiä, mitä, ennakkoluuloja siihen oli lapsuudessa istutettu; olihan otettava käytäntöön järjen latus clavus, jätettävä syrjään nuorekkaan kykenemättömyyden bulla, kuten Bletson määritteli, ja ryhdyttävä tutkimaan ja päättämään omintakeisesti. Useinkin tapahtui, että nuorukainen viehättyi kokonaan tai osittain omaksumaan sellaisen tietomiehen käsitykset, joka oli nähnyt hänen luontaisen nerokkuutensa ja kehoittanut häntä käyttämään sitä itsenäiseen tutkisteluun, keksintään ja selittelyyn. Imartelu siten antoi epäuskolle opetuslapsia, joita mikään jumalankieltäjän voimakas kaunopuheisuus tai viekas viisastelu ei olisi kyennyt voittamaan puolelleen.

Viisaustieteilijän luonnonlaadun arkuus, kuten huomautimme, vaati noudattamaan suurta varovaisuutta näissä vapaaksi ajatteluksi ja järkeilyksi sanottujen elämänkäsitysten levittämisyrityksissä. Hän tiesi piispalliskirkon kannattajien ja presbyteriläisten epäilevän hänen käsityksiään ja pitävän silmällä, mitä hän hommasi; nämä kaksi päälahkoa olivat kyllä vihoissa keskenään, mutta vielä vihamielisempiä ne olivat sellaista katsantokantaa vastaan, joka ei ainoastaan hylkinyt kaikkia kirkkojärjestyksiä, vaan kaikkinaista kristillisyyttäkin. Helpommaksi hän huomasi verhoutua independenttien parissa, nämä kun vaativat yleistä omantunnonvapautta eli rajatonta suvaitsevaisuutta; sitäpaitsi hajaantuivat independenttien uskonnolliset käsitykset jos jonkinlaisiksi toisinnoiksi eri yksityiskohdissaan, jolloin moniaat johtivat niistä sellaisia huimia hairaannuksia, että joutuivat kerrassaan ulkopuolelle kaiken kristillisyyden rajojen ja lähenivät hyvin vaarallisesti itse epäuskoa, niinkuin kaikenlaatuisten äärimäisyyksien sanotaan kohtaavan toisensa. Bletson seurusteli jokseenkin paljon näiden lahkolaisten kanssa, ja niin suuresti luotti hän omaan johdonmukaisuuteensa ja kielevyyteensä, että hänen arvellaan toivoneen saavansa vielä suostutetuksi puolelleen intomielisen Vanen ja yhtä kiihkeän Harrisoninkin, kunhan nämä vain ensin oivaltaisivat erheiksi Viidennen valtakunnan haaveet, tyytyäkseen viisaitten hallintaan Englannissa luonnollisen elämänsä ajaksi, sen sijaan että uskoisivat pyhäin piakkoin alottavan tuhatvuotisen hallituskautensa.

Sellaiseen omituiseen ryhmään saapui nyt Everard, – pieneen piiriin, joka mielipiteittensä eroavaisuudella osoitti, kuinka monille harharannoille ihmisluonto saattaa ajautua haaksirikkoiseksi, kun hän kerran on hellittänyt ankkurista, jonka on uskonto antanut hänen tuekseen. Bletsonin suuriluuloisuus ja maailmallinen tieteily sekä tuimaluontoisen ja puutteellisesti kasvatetun Harrisonin äkkipikaiset ja vähätietoiset päätelmät olivat johtaneet kahteen vastakkaiseen äärimäisyyteen, kiihkouskoon ja epäuskoon, kun taasen Desborough luontaisen tylsänä ei ollenkaan ajatellut uskon asioita. Kumppaniensa toimeliaasti purjehtiessa eri tolilla, mutta yhtä suuresti harhaan, saattoi viimeksimainitun sanoa tuhoutuvan niinkuin laiva, joka saa satamansuulla vuodon ja uppoaa. On ihmeellistä katsella, mikä kummallisen vaihteleva sarja erehdyksiä ja hairahduksia – kuninkaan ja hänen ministeriensä taholta, parlamentin ja sen johtajien taholta, Skotlannin ja Englannin yhdistettyjen kuningaskuntain taholta toisiansa kohtaan – oli yhtynyt nostattamaan Britannian kohtalon ratkaisi jäin joukkoon noin vaarallisten mielipiteitten kannattajia ja noin kiihkeästi ajettujen pyyteitten harrastajia.

Puolueen vuoksi todistellessaan ihmiset tahtovat nähdä kaikki viat toisella puolella, suvaitsematta tarkastella vastapuolen virheitä; mutta ne, jotka tutkivat historiaa opikseen, huomaavat selkeästi, että englantilaisen valtiomuodon taattua tasapainoa ei olisi kyennyt niin täydellisesti mullistamaan mikään muu kuin molemminpuolinen myönnyttelyn puute sekä kuninkaan ja parlamentin puolueiden keskinäisten vihojen yltyminen vimmaksi. Mutta kiirehdimmekin jo heittämään sikseen valtiolliset mietteet, olletikin kun meidän käsityksemme eivät arvattavasti miellytä whigiä eivätkä torya.

12. LUKU.
ILMESTYS PUHUU

Mr. Bletson nousi tervehtimään eversti Everardia luontevasti ja kohteliaasti kuten sen ajan herrasmies ainakin. Vieraan tunkeutuminen joukkoon pahastutti häntä kuitenkin joka suhteessa. Tämähän oli uskovainen mies, joka inhosi vapaa-ajattelijan periaatteita ja tehokkaasti estäisi häntä käännyttämästä _Animus Mundi'_n palvomiseen Harrisonia kuten myös Desboroughia, jos olikaan mitään muovattavissa moisesta savimöhkäleestä. Sitäpaitsi tiesi Bletson Everardin horjumattoman rehelliseksi: tämä soturi ei voinut mitenkään olla taipuvainen suunnitelmaan, josta valistusmies oli onnistuneesti jo hiukan urkkinut kahden kumppaninsa mielipidettä, kun hän oli tahtonut varata valtuutetuille jonkun verran yksityistä hyvitystä siitä vaivasta, jota heidän oli nähtävä valtion toimissa. Ja vielä vähemmin oli viisaustieteilijä hyvillään, kun hän huomasi virkamiehen ja pastorin, jotka olivat kohdanneet hänet edellisenä iltana tapahtuneella pakoretkellä, hänen esiintyessään parma non bene relicta, viitta ja ihokas taloon jääneenä.

Eversti Everardin tulo oli yhtä vastenmielinen Desboroughille kuin Bletsonillekin; mutta kun edellisellä ei ollut mitään viisaustieteellisiä aatoksia eikä käsitystäkään sellaisesta mahdollisuudesta, että kukaan voisi olla kahmaisematta osuutta laskemattomista rahoista, kiusasi häntä etusijassa se ajatus, että luottamustoimesta mahdollisesti heltiävä saalis arvattavasti joutuisi kutsumattoman tulijan takia jaettavaksi neljään osaan eikä kolmeen. Tämä huomio kartutti luontaista juroutta, jolla hän murisi jotakin tervehdykseksi Everardille.

Harrison taasen pysyi kuin korkeampiin ajatuksiin syventyneenä. Hänen asentonsa ei järkkynyt, silmät tähystivät tiukasti lakeen kuten ennenkin; mikään ei osoittanut hänen tajunneen, että seurue oli kasvanut runsaasti kaksinkertaiseksi hänen ympärillään.

Sillävälin Everard asettui pöydän ääreen kuten selvää oikeuttansa käyttäen ja viittasi kumppaneitansa istuutumaan lähemmäksi pöydän alipäätä. Wildrake ymmärsi hänen merkkinsä sikäli väärin, että otti sijansa pormestarin yläpuolelta, mutta suojelijan katse virkisti hänen muistiaan: hän nousi ja siirtyi alemmaksi, mennessään kuitenkin viheltäen. Se ääni sai seurueen tuijottelemaan, kerrassaan sopimattomana vapautena. Vielä säädyttömämmäksi heittäytyen hän sieppasi piipun, täytti sen isosta tupakkarasiasta ja oli pian vajonnut omatekoiseen pilveen, josta tovin kuluttua pistäysi esiin käsi, tarttui olutruukkuun, veti sen huuruiseen pyhättöön ja voimallisen siemauksen jälkeen laski sen takaisin pöydälle, omistajan alkaessa uudistaa pilveä, joka oli päässyt melkein haihtumaan huulten ollessa muussa työssä.

Kunnioitus eversti Everardia kohtaan luultavasti vaikutti, että kukaan ei lausunut muistutusta hänen käyttäytymisestään. Eversti itse puri huultansa, mutta pysyi vaiti, sillä moite olisi voinut yllyttää hänen uppiniskaisen kumppaninsa johonkin vielä ilmeisemmin kavalierimaiseen purkaukseen. Kun äänettömyys tuntui painostavalta ja toiset eivät tavanmukaisen tervehdyksen jälkeen näyttäneet aikovan keskeyttää sitä, virkkoi eversti Everard viimein: "Te lienette, hyvät herrat, hiukan ihmeissänne saapumisestani tänne, kun täten tunkeudun istuntoonne?"

"Miksi hitossa me ihmettelisimme, eversti?" ärähti Desborough. "Me tiedämme hänen ylhäisyytensä Noll-lankoni – loordi Cromwellin, tarkoitan, pitävän tapanaan majoittaa miehiänsä ylen ahtaaseen niissä kaupungeissa, joiden läpi hän marssii. Olette saanut osuuden valtuutuksestamme?"

"Ja ylikenraali onkin antanut meille suotavimman virkaveljen, mitä olisi voitu lukuumme lisätä", sanoi Bletson hymyillen ja kumartaen. "Epäilemättä teidän valtuutenne meidän kumppaniksemme on valtioneuvoston vahvistama?"

"Siitä, hyvät herrat", vastasi eversti, "teen teille heti selvää".

Hän siis otti esille valtakirjansa ja aikoi lukea sen sisällön. Mutta hän huomasi, että pöydällä oli kolme tai neljä pulloa puolillaan, että Desborough näytti tavallista tyhmemmältä ja että viisaustieteilijän silmät pyörivät päässä, vaikka Bletson oli tavoiltaan yleensä kohtuullinen. Siitä hän päätti, että he olivat vahvistelleet itseään kestämään rakennuksen kummittelukauhuja, keräämällä niin sanottua hollantilaista miehuutta, ja hän katsoi senvuoksi viisaammaksi lykätä varsinaisen asiansa levollisempaan aamuhetkeen. Hän ei siis esittänytkään kenraalin valtakirjaa, joka lakkautti heidän valtuutuksensa, vaan tyytyi huomauttamaan: "Asiani luonnollisesti koskee teidän toimianne täällä. Mutta tässä on – suokaa anteeksi uteliaisuuteni – kunnianarvoisa herrasmies", Holdenoughiin viitaten, "joka kertoi minulle joutuneenne täällä niin kummalliseen pulaan, että tarvitsette sekä yhteiskunnallista että hengellistä järjestysvaltaa, voidaksenne pitää hallussanne Woodstockin".

"Ennen kuin puutumme siihen asiaan", sanoi Bletson punastuen hiusmartoa myöten, kun muisti oman säikkynsä, joka oli ilmennyt niin selkeästi ja kuitenkin ollut peräti soveltumaton hänen periaatteisiinsa, "haluaisin tietää kuka tämä toinen vieras on, joka tuli arvoisan pormestarin ja yhtä arvoisan presbyteriläisen kanssa".

"Minua tarkoittaen?" virkkoi Wildrake laskien piippuansa syrjään. "Helkkarissa, on ollut aika, jolloin olisin voinut vastata siihen kysymykseen paremmalla arvonimellä; mutta tällähaavaa olen vain hänen arvollisuutensa vaivainen kirjuri tai sihteeri, mikä nyt lieneekään mukavampana nimityksenä."

"Kautta Yrjänän, reima miekkonen, sinä olet suora suustasi", sanoi Desborough. "Toista maata ovat minun sihteerini Tomkins, jota ihmiset tyhmästi nimittävät Jetkuksi, ja hänen arvollisuutensa kenraaliluutnantti Harrisonin sihteeri Ketku, jotka nyt illastavat alikerrassa: he eivät suurin surminkaan rohkene hiiskua sanaakaan kuiskausta kovemmin parempiensa kuullen, jollei heidän ole vastattava kysymykseen."

"Niin, eversti Everard", virkkoi viisaustieteilijä levollisesti hymyillen, nähtävästi mielellään kääntäen keskustelun pois edellisen illan hälytyksestä ja muistoista, jotka nöyryyttivät hänen itserakkauttaan ja itseluottamustaan, "niin ja kun master Jetku ja master Ketku puhuvat, ovat heidän vakuutuksensa yhtä sopusointuista molemminpuolista todistamista kuin heidän köllinsä sointuisivat yhteen runoilijan säkeiden loppuina. Jos master Jetku sattuu laskettamaan valeen, niin master Ketku takaa sen todeksi. Jos master Ketku osuu päihtymään Herran pelvossa, niin master Jetku vannoo hänet selväksi. Olen nimittänyt oman sihteerini Metkuksi, vaikka hän kastetoimituksen perusteella onkin Mathathia, kunnon israelilainen palvelukseksenne, mutta niin puhdas nuorukainen kuin on koskaan kalunnut pääsiäislampaan lapaa. Mutta minä puhuttelen häntä Metkuksi pelkästään muodostaakseni uudella loppusoinnulla pyhän kolminaisuuden. Tämä saattolaisenne, eversti Everard, näyttää ansiolliselta yhtymään sen veljeskunnan pariin."

"Enpä suinkaan", tokaisi kavalieri; "minä en suostu pariksi minkään israelilaisen kanssa, enkä edes israelittaren".

"Älä silti pilkkaa, nuori mies", kielsi valistusmies; "ovathan juutalaiset uskonnon asioissa vanhempia veljiämme, kuten tiedät".

"Juutalaisetko vanhempia kuin kristityt?" pahastui Desborough. "Kautta Yrjänän, te joudutte vielä seurakunnan tutkintoon, Bletson, jos rohkenettte puhua tuollaisia."

Wildrake nauroi kursailemattomasti Desboroughin törkeälle tietämättömyydelle, ja häntä säesti tyrskivä vastaveisuu astiakaapin takaa. Tutkittaessa selvisi, että kikatus oli puhjennut palvelijoilta. Nämä kunnon miehet olivat yhtä arkoina kuin heidän parempansakin vetäytyneet vain tuohon piilopaikkaansa, kun heidän piti poistua huoneesta.

"Mitä nyt, heittiöt", sanoi Bletson vihaisesti, "ettekö paremmin tunne velvollisuuttanne?"

"Pyydämme teidän korkea-arvoisuudeltanne anteeksi", sanoi muuan miehistä, "mutta me emme uskaltaneet lähteä alikertaan ilman valoa".

"Valoako, senkin raukat?" moitti viisaustieteilijä; "mitä varten?

Näyttämäänkö, kuka teistä vaalenee vaikeimmaksi, kun hiiri vikisee?

Mutta ottakaa kynttilänjalka ja menkää siitä, viheliäiset pelkurit!

Kammoamienne paholaisten täytyy olla vain mitättömiä sääksiä, jos tavoittavat kynsiinsä sellaisia lepakkoja kuin te olette."

Vastaamatta ottivat palvelijat kynttilänjalan ja tekivät lähtöä, Taattu Tomkins joukon etunenässä, kun äkkiä, heidän saapuessaan vierashuoneen ovelle, joka oli jätetty puolittain auki, tämä paukahti kiinni. Kaikki kolme palkollista kuppuroitsivat kauhistuneina takaisin keskilattialle niinkuin olisi heille laukaus räjähtänyt päin silmiä, ja pöydän ääressä istuneet kavahtivat seisaalle.

Eversti Everard oli järkähtämätön hetkelliseen pelkoon, vaikka olisi jotakin hirveääkin näkynyt; mutta hän pysyi alallaan nähdäkseen, mitä hänen seuralaisensa tekisivät, ja päästäkseen mahdollisuuden mukaan selville aiheesta, joka sai heidät säikkymään näin vähäpätöisellä perusteella. Valistusmies näytti ajattelevan, että hänen tehtävänään etupäässä oli osoittaa miehuutta tässä tilanteessa.

Jupisten palvelijain raukkamaisuudesta hän siis astui ovelle, mutta sellaisella etanan vauhdilla, että hän näköjään olisi mitä halukkaimmin suonut saavansa moitteillaan kannustetuksi ehättämään edelleen jonkun muun. "Raukkamaiset pölkkypäät!" ärähti hän viimein, tarttuen oven kädensijaan, mutta kiertämättä sitä tehokkaasti, "ettekö uskalla avata ovea?" – (yhä kopeloiden lukkoa) – "ettekö uskalla mennä alikertaan ilman valoa? Hei, tuokaa minulle se kynttilä, mokomat pelkurit! – Kautta taivaan, jokin huokaa ulkopuolella!"

Ja hän hellitti kädensijasta, peräytyen pari askelta, posket yhtä vaaleina kuin hänen kaulahuivinsa.

"Deus adjutor meus!" huudahti presbyteriläinen pappi: nousten istualtaan. "Antakaa tilaa, sir", hän lisäsi Bletsoniin kääntyen; "näyttää siltä, että minä tiedän tästä asiasta enemmän kuin te, ja Luojan kiitos olenkin asestettu rynnistykseen".

Urheana kuin krenatööri muurinmurtumaan hyökkäämässä, mutta yhtä varmaksi uskoen edessään uhkaavan vaaran sekä yhtä lujasti luottaen asiansa oikeuteen, astui arvoisa hengenmies järkeilevän Bletsonin edelle, otti toisella kädellään seinähaarukasta kynttilän ja toisella avasi tyynesti oven, sanoen kynnyksellä seistessään: "Täällä ei ole mitään!"

"Ja kuka odottikaan näkevänsä mitään", tokaisi Bletson, "paitsi nuo hirmustuneet jäärät, jotka säikähtyvät jokaisesta tuulen henkäyksestä, kun se viheltelee tämän vanhan vankilan käytäviä pitkin?"

"Huomaatteko, master Tomkins", kuiskasi toinen palvelija taloudenhoitajalle, "katsokaas, kuinka reippaasti pastori tunkeusi kaikkien edelle! Niin, master Tomkins, meidän pappimme on todellinen kirkon valtuutettu upseeri – teidän maallikkosaarnaajanne eivät ole parempia kuin joukkio nuijamiehiä ja tarjokkaita."

"Seuratkoon minua ken haluaa", sanoi pastori Holdenough, "menköön edelläni ken tahtoo, – minä kävelen tämän talon asuttavien paikkojen läpi ennen kuin lähden täältä, varmistuakseni siitä, onko saatana todella tunkeutunut näihin muinaisen syntisyyden kaameihin luoliin, vai pelkäämmekö ja pakenemmeko me kenenkään ajamatta takaa, niinkuin ne pahat ihmiset, joista pyhä David puhuu".

Harrison oli kuullut nämä sanat. Hän kavahti istualtaan, veti miekkansa ja huudahti: "Vaikka tässä talossa olisi yhtä monta hornanhenkeä kuin on päässäni hiuksia, niin asiamme nimessä minä ahdistan heitä ihan juoksuhautoihinsa asti!"

Niin sanoen hän heilutti asettaan ja kiirehti joukkueen etupäähän, astellen pastorin rinnalla. Lähimpänä yhtyi sitten osastoon Woodstockin kauppalanvanhin, pitäen oloansa kenties turvallisempana pastorinsa seurassa, ja koko saattue läksi etenemään toistensa kintereillä, takimaisina kynttilöitä kantavat palvelijat, etsiäkseen palatsihuvilasta jotakin syytä säikkyyn, joka näytti heidät äkkiä vallanneen.

"Ei, ottakaa minut mukaan, ystävät", virkkoi eversti Everard, joka oli katsellut ihmeissään. Hän aikoi nyt seurata joukkuetta, mutta Bletson tarttui hänen viittaansa ja pyysi häntä jäämään.

"Nähkääs, hyvä eversti", hän sanoi teeskennellen uljuutta, jota hänen vapiseva äänensä ei tukenut, "tänne olemme ainoastaan te ja minä jääneet kunnon Desboroughin kanssa varusväeksi, kaikkien muiden poistuessa hyökkäysretkelle. Meidän ei sovi vaarantaa koko osastoa yhteen rynnäkköön – se olisi epäsotilaallista – ha, ha, ha!"

"Taivaan nimessä, mitä tämä kaikki merkitsee?" oudoksui Everard. "Kuulin hupsun tarinan ilmestyksistä, ollessani tulossa tänne, ja nyt huomaan teidät kaikki puolittain houruiksi pelosta enkä saa järkevää sanaa koko joukolta, Tointukaa toki, eversti Desborough – ihme ja kumma, master, Bletson – yrittäkää tyyntyä ja antakaa minun tietää tällaisen häiriön syy. Tekisi mieli luulla, että aivonne ovat hämmentyneet sekaisin."

"Ja niin saattaa minun ollakin", virkkoi Desborough, "vieläpä nurin narin, koska makuusijani viime yönä keikahti ylösalaisin, ja minä tuuperruin kymmeneksi minuutiksi kantapäät pystyyn ja pää alaspäin niinkuin teurastettava mulli orteen vedettynä".

"Mitä hölynpölyä tämä on, master Bletson? Desboroughia on kai painajainen vaivannut."

"Ei, totisesti, eversti, menninkäiset – tai mitä ne nyt lienevätkään olleet – olivat suosiollisia kelpo Desboroughille, sillä ne asettivat hänet lepäämään sen ruumiinosan varaan, joka – hei, ettekö kuullut jotakin? – on hänellä painopisteenä, nimittäin päälleen."

"Näittekö mitään säikähdyttävää?" kysyi eversti.

"Emme mitään", kertoi Bletson, "mutta me kuulimme hirmuisia ääniä kuten kaikkikin väkemme. Minä en suurestikaan usko aaveisiin ja ilmestyksiin, joten päättelin kavalierien ryntäävän kimppuumme väijyksistä. Muistaen Rainsboroughin kohtalon hyppäsinkin siis ulos ikkunasta ja juoksin Woodstockiin kutsumaan sotamiehiä Harrisonin ja Desboroughin avuksi."

"Ettekö ensin mennyt katsomaan, mikä oli vaarana?"

"Voi, hyvä ystävä, te unohdatte, että minä luovuin sotilasarvostani kieltäytymissäännön ilmestyessä. Ei olisi ollenkaan soveltunut velvollisuuteeni parlamentin miehenä mekastaa heittiöiden keskellä ilman sotilaallista määräysvaltaa. Ei – kun parlamentti käski minut pistää miekkani huotraan, eversti, kunnioitan esivaltaa toki sen verran, etten enää näyttäydy paljastetuin asein."

"Mutta parlamentti", sanoi Desborough pikaisesti, "ei käskenyt teidän turvautua koipiinne, kun olisitte käsillänne voinut pelastaa miehen tukehtumasta. Tuhannen tulimaista, olisittepa voinut pysähtyä, kun näitte makuusijani mullistetuksi päittäin kumolleen ja minut puolittain pökertyneenä vuodevaatteisiin – olisittepa voinut pysähtyä, sanon, ja auttaa sen kääntämisessä oikein päin, sen sijaan että loikkasitte ulos ikkunasta kuin vasta keritty lammas heti kun olitte vilistänyt huoneeni poikki."

"Mutta, arvoisa master Desborough", vastasi Bletson iskien silmää Everardille, osoittaakseen tekevänsä pilaa paksupäisestä virkaveljestään, "mistä minä saatoin tietää, mihin erityiseen tapaan te lepäätte? Maku on monenlainen – tiedän miehiä, jotka ovat mieluummin nukkuneet neljänkymmenenviiden asteen kaltevuudessa tai kulmassa."

"Niin, mutta onko mies koskaan nukkunut päällään seisten, paitsi ihmeenä?" kivahti Desborough.

"Ka, mitä ihmeisiin tulee", tuumi valistusmies tuntien turvallisuutta Everardin seurassa, jotapaitsi uskonnonpilkkaamisen tilaisuus tosiaan jossain määrin haihdutti hänen pelkoansa, "niin jätän ne kokonaan silleen, koska semmoisten ilmiöiden todisteet tuntuvat olevan yhtä pätemättömiä vakuutuksen herättämiseen kuin hevosenkarva valaan maallekiskomiseen".

Voimallinen ukkosen jyrähdys tai muu yhtä tärisyttävä jymy kajahti kautta palatsihuvilan juuri pilkkaajan lopettaessa ja tyrmistytti hänet valjuksi ja hievahtamattomaksi, samalla kun Desborough heittäysi polvilleen ja alkoi hokea huudahduksia ja rukouksia aivan sekaisin.

"Tässä täytyy olla, vehkeilyä", huudahti Everard, ja siepaten seinähaarukasta kynttilän hän hyökkäsi ulos huoneesta, olematta millänsäkään viisaustieteilijän pyytelystä, kun tämä surkeasti hätääntyneenä vannotti häntä _Animus Mundi'_n nimessä pysymään auttamassa noitien uhkaamaa oppinutta ja konnien ahdistamaa parlamentin miestä. Desborough taasen vain ällisteli kuin ilvehtijä elenäytelmässä, ja hänen epäröidessään, lähteäkö mukaan vai jäädä, pääsi luontainen velttous voitolle, ja hän vaipui istumaan.

Porrassiltamalle tultuaan Everard seisahtui kotvaseksi harkitsemaan, miten oli paras menetellä. Hän kuuli alikerrasta nopeata ja kovaäänistä puhelua, ikäänkuin olisivat miehet siellä halunneet vaimentaa pelkoansa melulla, ja käsittäen, että noin hälisevällä etsinnällä ei ollut mitään keksittävissä, hän päätti rientää eri suunnalle ja tutkia toista huonekertaa, jonne hän oli nyt ehtinyt.

Hän oli tutustunut rakennuksen jokaiseen sekä asutun että asumattoman osan soppeen ja samosi kynttilän avulla muutamia mutkikkaita käytäviä myöten, joita hän ei kai olisi pimeässä muistanut kyllin tarkoin. Täten avautui pian hänen eteensä eräänlainen ceil-de-boeuf, kahdeksannurkkainen eteiskomero eli pikku suojama, joka johti useihin huoneisiin. Noiden ovien joukosta Everard valitsi sen, joka avautui hyvin pitkälle, kaidalle ja rappeutuneelle Henrikki VIII: n aikana rakennetulle lehterille; pitkin rakennuksen koko lounaissivua kulkien oli se muutamin kohdin yhteydessä muun talon kanssa. Lehteri tuntui hänestä olevan omiaan asemapaikaksi niille, jotka nykyään tahtoivat esiintyä kummituksina, olletikin kun sen pituus ja muoto herätti hänen mielessään sen aatoksen, että juuri siellä saattoi moninkin tavoin jäljitellä ukkosen jyrähdystä.

Päättäneenä saada salat julki, jos mahdollista, hän asetti kynttilänsä eteisen pöydälle ja ryhtyi avaamaan lehterin ovea. Tässä yrityksessään hän kohtasi voimakasta vastusta joko eteenvedetystä salvasta tai pikemminkin jonkun toimesta, joka sisäpuolelta ponnisti työntäjää vastaan. Hän johtui jälkimäiseen käsitykseen siitä, että vastarinta heikkeni ja uudistui kuten ihmisvoimien pinnistyksenä, esiintymättä elottoman esteen muuttumattomana painona. Vaikka, Everard oli rivakka ja väkevä nuori mies, ehdytti hän kaikki voimansa oven turhaan reutomiseen, ja pysähdettyään hengähtämään hän aikoi uudistaa rynnistyksensä polven ja hartiaväen avulla sekä huutaa miehiä paikalle. Mutta jälleen koettaessaan ovea keveämmin, saadakseen selville, jos mahdollista, mihin kohtaan vastuksen voima keskittyi, huomasi hän ihmeekseen sen myötäävän hyvinkin vähäiselle työntäisylle, joku este sälähti siruiksi permantoon, ja ovi lennähti selko selälleen. Oven äkillinen avautuminen päästi tuulenhengen puhaltamaan sammuksiin kynttilän, ja Everard jäi pimeään, paitsi missä ristikkoikkunain pitkän kylkirivin himmentämä kuutamo sai vaillinaisesti tunkeutuneeksi lehterille, joka venyi aaveellisen pitkänä hänen edessään.

Synkkää ja epämääräistä hämyä lisäsivät ulkopuolelta runsaat köynnöskasvit, jotka vanhan maahovin ollessa hoidottomana olivat rauhassa rehottaneina paikotellen suuresti pienentäneet ja toisin paikoin melkein tyyten tukkineet ristikkojen lomia, niiden kuvastuessa pitkittäisinä ja poikittaisina pienoina ikkunanpieliksi käytettyjen jyhkeiden kivipilarien välissä. Toisella puolella ei ollut ikkunoita laisinkaan, ja pitkin sitä seinää oli ollut aikoinaan ripustettuina maalauksia, enimmäkseen muotokuvia, lehterin kaunistukseksi. Useimmat kuvat oli siirretty pois, mutta muutamien tyhjiä puitteita ja toisten repaleisia jäännöksiä oli vielä näkyvissä pitkin koko autiota lehteriä, joka näytti niin kolkolta ja niin soveliaalta ilki juoniin, jos oletti vihollisia olevan lähellä, että Everardin täytyi pysähtyä käytävän päähän ja uskoa itsensä Jumalan varjelukseen, ennen kuin hän miekkansa paljastaen eteni lehterille, astuen mahdollisimman kepeästi ja pysytellen varjossa, mikäli kävi päinsä.

Markham Everard ei suinkaan ollut taikauskoinen, mutta oman aikansa herkät käsitykset oli hänelläkin, ja vaikka hän ei hevillä luottanut juttuihin yliluonnollisista ilmestyksistä, täytyi hänen kuitenkin ajatella olevansa juuri sellaisessa asemassa, missä noita ilmiöitä saattoi odottaa esiintyviksi, jos niitä ollenkaan sallittiin. Hänen oma hiiviskelevä ja epävarma käyntinsä, paljastettu aseensa ja ojennetut käsivartensa olivat täydellistä epätietoisuuden ja epäluulon asentoa ja toimintaa, tehostaen hänen mielessään niitä synkkiä tunteita, joiden tavallisina oireina ne ovat ja joihin ne aina liittyvät. Sellaisin tukalin vaikutelmin ja tajuten lähistöllä jotain vihamielistä väijyväksi oli eversti Everard jo edennyt jokseenkin puolitiehen lehteriä, kun kuuli jonkun huokaavan ihan likellään ja matalan, vienon äänen lausuvan nimeänsä.

"Tässä olen", hän vastasi, ja hänen sydämensä pamppaili rajusti ja nopeasti. "Kuka kutsuu Markham Everardia?"

Toinen huokaus oli ainoana vastauksena.

"Puhu", sanoi eversti, "ken tai mikä oletkaan, ja ilmoita minulle, missä aikeissa vaanit näissä huoneissa?"

"Paremmissa aikeissa kuin sinä", vastasi vieno ääni.

"Kuin minäkö!" huudahti Everard peräti kummastuneena. "Kuka oletkaan, rohjetaksesi tuomita tarkoituksiani?"

"Mikä tai kuka olet sinä, Markham Everard, joka harhailet kuutamolla näissä kuninkuuden hyljätyissä suojatissa, missä ei saisi olla muita kuin sen kukistumisen murehtijoita tai sen vannoutuneita kostajia?"

"Se on – mutta mahdotonta", sanoi Everard; "ja kuitenkin täytyy seikan olla se. – Alice Lee, joko puhut sinä tai paholainen. Vastaa minulle, minä rukoilen! – puhu avoimesti – mihin vaaralliseen juoneen olet ryhtynyt? missä on isäsi? miksi olet täällä? – miten voit antautua näin kamalaan uskaliaisuuteen? – Puhu, minä rukoilen sinua, Alice Lee!"

"Puhuttelemasi on penikulmien päässä tältä paikalta. Entä jos hänen suojelushenkensä haastaa hänen poissaollessaan? – entä jos hänen ja sinun esiäidin henki nyt puhuttelee sinua? – entä jos – "

"Ei", keskeytti Everard, "mutta entä jos ihmisolennoista rakkain on saanut tartuntaa isänsä intomielisyydestä? – entä jos hän panee turvallisuutensa alttiiksi vaaralle, maineensa häpeälle, kuljeksimalla valepukuisena ja pimeällä talossa, jossa kuhisee aseellisia miehiä? Puhu minulle omana itsenäsi, sievä serkkuseni. Olen saanut valtuuden suojella enoani, Sir Henryä – ja samaten sinua, rakkahin Alice, tämän haaveellisen ja huiman yrityksenkin seurauksilta Puhu – minä näen, missä olet, ja kaikella kunnioituksellakaan en voi alistua täten harhaannutettavaksi. Luota minuun – usko Markham-serkulle kätesi, ja minä joko kuolen tai toimitan sinut kunnialliseen turvaan."

Puhuessaan hän jännitti katsettansa niin teräväksi kuin mahdollista, keksiäkseen vastakumppaninsa seisomasijan, ja hänestä näytti siltä kuin olisi noin kolmen kyynäräni päässä kuvastunut joku varjomainen haamu, josta hän ei voinut eroittaa ääripiirteitäkään, se kun oli asettunut kahden ikkunanvälin tummaan ja pitkään varjoon sille puolelle huonetta, mistä valo kajasti. Hän yritti parhaansa mukaan arvioida välimatkaa siinä mielessä, että jos hän hieman pakotustakin käyttäen saisi irroitetuksi rakkaan Alicensa salaliitosta, johon hän otaksui kuninkuuden asiaan intoutuneen isän sekaannuttaneen hänet, tekisi hän heille molemmille; mitä suotuisimman palveluksen. Hän ei voinut olla johtumatta siihen vakaumukseen, että niin onnistuneesti kuin oletettu vehkeily olikin tehonnut arkaan Bletsoniin, typerään Desboroughiin ja hupeloon Harrisoniin, täytyi moisten juonien ehdottomasti lopulta tuottaa häpeätä ja vaaraa osallisillensa.

On myös muistettava, että Everardin kiintymys serkkuunsa oli kaikessa kunnioituksessaan ja hartaudessaan kuitenkin vähemmin sitä etäistä arvossapitämistä, jota sen ajan rakastajat nöyrässä arkailussaan tunsivat sydämensä valittua kohtaan, vaan enemmän sitä hellää tuttavallisuutta, jolla veli kohtelee nuorempaa sisarta, ajatellen olevansa oikeutettu häntä opastamaan, neuvomaan ja jossain määrin holhoamaankin. Niin ystävällistä ja likeistä oli heidän seurustelunsa ollut, että hän ei suurestikaan epäröinyt yrittää Alicen pysähdyttämistä sillä vaarallisella tolalla, jolle hän näytti antautuneen, vaikkapa se hetkellisesti pahastuttaisikin häntä. Ei, hän ei empinyt juuri enempää kuin olisi arastellut Alicen tempaamisessa turvaan tulvavirralta tai tulipalolta silläkin uhalla, että kouraisun rajuus satuttaisi pelastettavaa. Kaikki tämä välähti hänen mieleensä lyhyen hetkisen kuluessa, ja hän päätti kaikin mokomin pidättää serkkunsa ja paikoittaa hänet selityksille, jos mahdollista.

Tässä tarkoituksessa Everard jälleen pyyteli serkkuansa taivaan nimessä luopumaan joutavasta ja vaarallisesta ilvehtimisestä, ja tarkoin kuunnellen hänen vastaustaan koetti hän äänestä päätellä niin sattuvasti kuin suinkin, kuinka kaukana he olivat toisistaan.

"Minä en ole se, joksi minut luulet", sanoi ääni, "ja rakkaammat harrastukset kuin mikään huolehtiminen hänen elämästään tai kuolemastaan vaativat minua varoittamaan sinua pysyttelemään loitolla ja poistumaan täältä".

"En ennen kuin olen saanut sinut vakuutetuksi lapsellisesta hupsuudestasi", huudahti eversti hypähtäen eteenpäin ja yrittäen tarttua kiinni puhuttelijaansa. Mutta hänen kahmaisuunsa ei osunut mitään naisellista vartaloa. Päin vastoin kohtasi häntä tölmäys, jota ei voinut minkään naisen käsivarsi survaista, ja se oli siksi tuima, että hän tuiskahti selälleen permannolle. Samassa tunsi hän miekan kärjen kurkussaan ja kätensä niin tukevasti kytketyiksi, että hän ei kyennyt vähääkään puolustautumaan.

"Avun huuto", virkkoi ääni hänen lähellään, muttei sama, jonka hän oli tätä ennen kuullut, "tukahtuu vereesi! – Mitään pahaa ei sinulle tarkoiteta – ole viisas ja vaikene."

Everard oli usein taistelukentällä uhmannut kuolemaa, mutta sen pelko kävi ahdistavammaksi, kun hän tunsi olevansa salamyhkäisten murhamiesten vallassa ja tyyten vailla mitään apuneuvoja. Miekan terävä kärki nirhasi hänen paljasta kurkkuansa, ja pitelijän jalka painoi hänen rintaansa. Yksi ainoa työntäisy tuntui olevan tekemäisillään lopun elämästä ja kaikista kuumeellisista riemuista ja murheista, jotka niin inhasti kiihdyttävät meitä ja joista kuitenkin olemme kovin vastahakoisia erkanemaan. Suuria hikihelmiä kihoili hänen otsalleen – sydän jyskytti kuin puhkeamaisillaan poven säilystä – hän koki sitä tuskaa, jolla pelko kiusaa urheata miestä sikäli ankeampana kuin kipukin pahemmin tehoo vantteraan ja terveeseen ruumiiseen.

"Serkku Alice", hän yritti puhua, ja miekan kärki painoi hänen kurkkuansa yhä tiukemmin, "serkku, älä anna murhata minua näin kamalalla tavalla!"

"Minä sanon sinulle", vastasi ääni, "että puhuttelet henkilöä, joka ei ole täällä. Mutta henkeäsi ei tavoitella, kunhan vannot kristillisen uskosi ja herrasmiehen kunnian kautta, että sinä salaat seikkailusi sekä alikerran väeltä että kaikilta muilta. Tällä ehdolla voit nousta, ja jos etsit Alice Leetä, niin tapaat hänet Jocelinen metsätuvassa."

"Koska en voi auttaa itseäni muutoin", mukautui Everard, "niin vannon uskonnon ja kunnian nimessä, etten puhu mitään tästä väkivallasta tai yritä hakea niitä, jotka ovat olleet siihen osallisia".

"Siitä me emme välitä", sanoi ääni. "Olet saanut näytteen, kuinka helposti joudut pulaan omasta kohdastasi, ja me kykenemme uhmaamaan sinua. Nouse ja mene!"

Jalka ja miekankärki vetäysivät pois, ja Everard oli kavahtamaisillaan seisaalle, kun ääni varoitti yhtä vienona kuin ensimältäkin: "Ei kiirettä – kylmä ja paljas teräs on vielä ympärilläsi. Nyt – nyt – nyt – " (sanat kuoleutuivat ikäänkuin etäisyyteen) – "olet vapaa. Pysy vaiti ja turvallisena."

Markham Everard nousi ja oli silloin kompastua omaan miekkaansa, jonka hän oli pudottanut rynnätessään oletuksensa mukaan käsiksi sievään serkkuunsa. Hän tempasi sen ylös pikaisesti, ja käden kouraistessa kahvaa alkoi hänen miehuutensa palata, masennuttuaan likeisen kuoleman aavistuksessa; hän harkitsi melkein entiselleen tyyntyneenä, mitä oli lähinnä tehtävä. Karvaasti loukkaantuneena kokemastansa häväistyksestä hän mietti tovin, tukko hänen pitää kiristetty lupauksensa vai eikö ollut mieluummin huudettava apua ja kiireimmiten yritettävä siepata kiinni ne, jotka olivat vastikään tehneet hänelle sellaista väkivaltaa. Mutta noilla henkilöillä, olkoot keitä tahansa, oli ollut hänen henkensä vallassaan – hän oli antanut kunniasanansa sen lunnaaksi – ja vielä tärkeämpänä vaikuttimena pysyi hänen mielessään yhäti aatos, että hänen rakastettu Alicensa oli ainakin uskottuna, jollei näyttelijänä, siinä salavehkeessä, joka oli hänet siten nujertanut. Tämä käsitys määräsi hänen käyttäytymisensä, sillä vaikka häntä suututti se oletus, että Alicen oli täytynyt osaltaan avustaa noin töykeätä kohtelua, ei hän missään tapauksessa voinut hommata rakennusta hetimiten tutkittavaksi ja siten kenties saattaa vaaraan serkkunsa tai enonsa turvallisuutta. "Mutta lähdenpä metsämökkiin", hän virkahti, "lähden heti varmistautumaan hänen osuudestaan tähän kurjaan ja vaaralliseen vehkeilyyn ja tempaamaan hänet tuhosta, jos mahdollista".

Kun Everard tekemänsä päätöksen johdosta hapuili pitkin lehteriä ja pääsi takaisin eteiskomeroon, hän kuuli Wildraken tutun äänen huutavan nimeänsä. "Mitä – hoi! – helei! – Eversti Everard – Mark Everard – on pimeä kuin pirun kidassa – puhu – missä olet? Noidat näyttävät täällä viettävän hornan sapattia. Missä oletkaan?"

"Täällä, täällä!" vastasi Everard. "Herkeä huikkaamasta. Käänny vasemmalle, niin tapaat minut."

Hänen äänensä opastamana ilmestyi Wildrake pian esille, kynttilä toisessa kädessä ja paljastettu miekka toisessa. "Missä olet ollut?" hän uteli; "mikä on pidättänyt sinua? Tuolla ovat Bletson ja Desboroughin törkimys säikähtyneinä järjiltään ja Harrison hourivana mielipuolena, kun paholainen ei ole niin kohtelias, että nousisi tappelemaan hänen kanssaan rehellisesti mies miestä vastaan."

"Näitkö tai kuulitko mitään tullessasi?" kysyi Everard.

"En mitään", selitti hänen ystävänsä, "paitsi että ensin pistäytyessäni tähän kirottuun rapistuneeseen sokkeloon kirposi kynttilä kädestäni kuin raipalla läpsäytettynä, ja minun oli pakko palata noutamaan toista".

"Minun täytyy heti saada hevonen, Wildrake, ja toinen sinulle, jos käy laatuun."

"Voimmehan ottaa huovien ratsuista kaksi", vastasi Wildrake. "Mutta mitä varten vilistäisimme pois kuin hiiret tähän aikaan illasta? Luhistuuko talo?"

"En voi vastata", sanoi eversti työntyen erääseen huoneeseen, missä oli kalustuksesta rippeitä jäljellä.

Siellä kavalieri silmäili tiukemmin hänen ulkomuotoaan ja huudahti kummeksuen: "Minkä lemmon kanssa oletkaan joutunut tappeluun, Markham, kun sinut on rähjätty pahanpäiväiseksi?"

"Tappeluunko!" huudahti Everard. "Niin", vakuutti hänen uskollinen saattolaisensa, "tapellut olet. Katso kuvastimesta."

Toinen totteli ja näki olevansa pölyn ja veren peittämä. Jälkimäinen valui naarmusta, jonka hän oli saanut kurkkuunsa, yrittäessään vapautua. Vilpittömästi hädissään avasi Wildrake ystävänsä kauluksen ja kiirehti kiihkeästi tutkimaan haavaa, vapisevin käsin ja kiiluvin silmin, hyväntekijänsä hengestä peloissaan. Everardin vastustuksesta huolimatta tarkastettuaan vammanpa havaittuaan sen vähäpätöiseksi hän heittäysi jälleen tavanmukaiseen huimaluontoisuuteensa, kenties sitä kerkeämmin, kun häntä hävetti poikkeamisensa suurempaan tunteellisuuteen kuin hänen teki mieli ilmaista.

"Jos tuo on paholaisen tekoa, Mark", hän puheli, "niin eivätpä sielunvihollisen kynnet ole läheskään niin kauheita kuin kuvataan; mutta älköön yksikään sanoko, että vertasi on vuodatettu kostamatta, Roger Wildraken ollessa vierelläsi. Mihin sinä jätit sen rumahisen? Minä riennän takaisin tappelupaikalle, asetun häntä vastaan lyömämiekkoineni, ja vaikka hänen kyntensä olisivat kymmenen tuuman nauloja ja hampaansa haravanpiikkejä, niin tilille pitää hänen ruveta sinulle tuottamastansa virheestä."

"Hulluutta – hulluutta!" huudahti Everard. "Sain tämän mitättömän raamun langetessani – pesumalja ja pyyhinliina parantavat sen. Sillävälin, jos koskaan tahdot tehdä minulle ystävän palveluksen, hanki sotaratsut – käske luovuttaa ne valtion palvelukseen, hänen ylhäisyytensä kenraalin nimessä. Minä vain peseydyn, yhtyäkseni sinuun tuokion kuluttua portin edustalla."

"No, tahdon palvella sinua, Everard, niinkuin mykkä tottelee mahdikin viittausta, tietämättä miksi tai mitä varten. Mutta lähdetkö tapaamatta ketään noista alikerran miehistä?"

"Tapaamatta ketään", sanoi Everard; "Luojan tähden, älä haaskaa aikaa".

Wildrake etsi käteensä aliupseerin ja vaati käskevästi hevosia; toinen mukautui vastaan väittämättä, hyvin tajuten eversti Everardin sotilaallisen arvon ja merkityksen. Parissa minuutissa oli siis kaikki valmista lähtöön.

13. LUKU.
VÄÄRÄSSÄ VALOSSA

Eversti Everardin lähtö niin myöhäisenä hetkenä – sillä myöhäiseksi katsottiin siihen aikaan kello seitsemän illalla – herätti paljon arvailua. Palkolliset ja saattolaiset tunkeilivat koolle ulkosuojamaan, sillä jokainen piti varmana, että hänen äkillinen poistumisensa johtui jostakin "kummasta näystä", kuten he sanoivat, ja kaikki halusivat tietää, miltä niin urhoolliseksi tunnettu mies näytti äskeisen ilmestyksen järkyttämänä. Mutta hän ei suonut heille aikaa huomioihin, sillä ratsastusviittaansa kääriytyneenä harpaten suojaman poikki heittäysi hän satulaan ja karautti kiivaasti ajopuiston halki metsänvartija Jocelinen majaa kohti.

Markham Everard oli luonteeltaan tulinen, ripeä, harras, maltiton ja äkkipikaisuuteen asti päättäväinen. Kasvatuksen opettamat ja hänen lahkonsa voimakkaan siveellisen ja uskonnollisen kurin lujittamat tottumukset olivat karaisseet hänet salaamaan ja hillitsemäänkin tätä luontaista rajuutta sekä varomaan houkutuksia siihen. Mutta kiivaan kiihtymyksen tulvahtaessa pyrki nuoren soturin alkuperäinen tulisuus toisinaan voittamaan keinotekoiset esteensä, ja silloin se tokeen yli kuohuvan sadepuron tavoin yltyikin yhä huimemmaksi, ikäänkuin kostoksi siitä väkinäisestä tyvenyydestä, joka sen oli ollut omaksuttava joksikin aikaa. Tällaisissa tapauksissa hän oli tottunut näkemään ainoastaan sen kohdan, johon hänen ajatuksensa suuntausivat, ja rientämään suoraan sitä päin, olipa kysymyksessä henkinen pyrkimys tai aseman valtaus taistelutantereella, ottamatta lukuun edessään olevia vaikeuksia.

Tällähaavaa oli hänen vallitsevana kannustimenaan rakastetun serkkunsa irroittaminen niistä vaarallisista ja häpeällisistä salajuonista, joihin hän epäili tämän sotkeutuneen tai toiselta puolelta selvyyden hankkiminen siitä, oliko hänellä tosiaan mitään osuutta noihin vehkeisiin. Hän arveli pystyvänsä jossain määrin päättämään siitä silläkin perusteella, oliko Alice kotosalla vai ulkona hänen saapuessaan metsämajaan. Hän oli kyllä jostakin laulelmasta tai kertovasta runosta nähnyt erään omituisen petoksen, jolla muuan mustasukkainen vanha mies johdettiin harhaan. Käyttäen kotinsa ja naapuritalon välistä maanalaista tietä oli tarinan nainen esittäytynyt kahdessa paikassa vuorotellen niin joutuisasti ja näppärästi, että höperö ukko useitten kokeiden jälkeen johtui uskomaan kahdeksi eri henkilöksi vaimoansa ja sitä samannäköistä naista, jolle hänen naapurinsa osoitti niin suurta huomaavaisuutta. Mutta tämäniltaisessa seikkailussa ei ollut sijaa sellaiselle eksytykselle; välimatka oli liian suuri, ja valitessaan oikotien linnasta ja ratsastaessaan täyttä vauhtia tiesi Everard mahdottomaksi serkulleen ehtiä kotiin hänen edellään, tämä kun oli arka ratsastajatar päivänvalollakin.

Hänen isänsä saattoi tosin pahastua sisarenpojan sekaantumisesta, mutta mitä oikeutta oli ritarilla siihen? Eikö Alice Lee ollut Everardin läheinen sukulainen, hänen sydämensä hellin huollettava, ja pidättyisikö hän nyt yrittämästä pelastaa tyttöä typerän ja huimapäisen salaliiton seuraamuksilta, koska vanhan ritarin äkä saattoi herätä Everardin tulosta heidän nykyiseen asumukseensa vastoin hänen kieltoaan? Ei. Hän tahtoi sietää vanhuksen tylyä puhetta niinkuin nyt kärsi ympärillään ulvovan syystuulen hönkää ja risahtelevien oksien pieksentää, jotka hänen karauttaessaan alitse yrittivät vastustaa hänen matkaansa, kykenemättä sitä edes hidastuttamaan.

Hänellä oli syytä luulla, että Alice ei hänen saapuessaan perille ollut kotona; mutta siinä tapauksessa hän tahtoi kertoa Sir Henry Leelle itselleen, mitä oli kokenut. Miten hyvänsä tyttö olikaan saattanut joutua osalliseksi Woodstockissa toimitettuihin silmänkääntäjätemppuihin, Everard ei voinut ajatella muuta kuin että se oli tapahtunut hänen isänsä tietämättä, vanhalla ritarilla kun oli niin ankarat naisellisen sopivaisuuden ja säädyllisyyden vaatimukset. Samaa tilaisuutta hän aikoi käyttää mainitakseen ritarille hyvinperustellut toiveensa, että tämän oleskelu palatsihuvilassa oli pitennettävissä ja takavarikon toimeenpanijat saatavissa siirtymään kuninkaallisesta maahovista ja kruununpuistosta muilla keinoin kuin tuollaisilla järjettömillä peljätyksillä, joihin näköjään turvauduttiin heidän säikyttelemisekseen tiehensä.

Kaikki tämä tuntui niin soveliaalta hänen sukulaisvelvollisuutensa kannalta, että Everard vasta metsänvartijan mökin ovelle pysähtyessään ja ohjakset Wildraken käteen heittäessään muisti Sir Henry Leen kuumaverisen, korskean ja taipumattoman luonteen. Niinpä hän juuri säppiin tarttuessaan jäähtyikin vastahakoiseksi tunkeutumaan ärtyisen ritarivanhuksen puheille.

Mutta epäröimiseen ei ollut aikaa. Bevis oli jo usean kerran haukahtanut majasta ja alkoi käydä kärsimättömäksi; Everard ehti parahiksi käskeä Wildraken pidellä hevosia, kunnes hän lähettäisi Jocelinen hänen avukseen, kun vanha Joan loksautti oven auki kysyäkseen, kuka siellä liikkui näin myöhällä. Aivan toivotonta olisi ollut yrittää mitään selittelyä muori Joan-paralle; eversti sysäsi hänet senvuoksi varovasti sivulle, pudisti viittansa irti hänen hyppysistään ja astui Jocelinen asunnon keittiöön. Bevis kiirehti tukemaan Joanin vastarintaa, mutta elukan kiivastuksen masensi se ihmeellinen vaisto, joka saa tuon rodun niin sitkeästi muistamaan tuttavansa; nyt se tunnustikin herransa sukulaisen tervetulleeksi, omaan tapaansa kunnioittaen tulijaa päällänsä ja hännällään.

Yhä epävarmempana aiheessaan, mikäli toimeenpanon välttämättömyys läheni, eversti Everard hiipi lattian poikki kuin sairasvuoteelle menevä ja avasi sisähuoneen oven hitaalla ja vapisevalla kädellä, niinkuin olisi siirtänyt syrjään uutimet kuolevan ystävän edestä. Siellä hän näki seuraavanlaisen kohtauksen..

Sir Henry Lee istui vitsatuolissa tulen ääressä. Hän oli kääriytynyt viittaan ja ojentanut raajansa jakkaralle, ikäänkuin potien nivelsärkyä tai yleistä pahoinvointia. Tummalle vaatekappaleelle valuva pitkä valkoinen parta sai hänet näyttämään enemmän erakolta kuin elähtäneeltä soturilta tai säätyhenkilöltä, ja sitä vaikutelmaa lisäsi syvällinen ja harras tarkkaavaisuus, hänen kuunnellessaan kunnianarvoisaa vanhaa miestä, jonka ränstynyt asu vieläkin ilmaisi papillisen vaateparren jälkiä, kun hän matalalla, mutta täyteläisellä ja soinnukkaalla äänellä luki iltahartauden tekstiä Englannin valtiokirkon käsikirjasta. Alice Lee oli polvillaan isänsä jalkojen juuressa ja huolehti vastaveisuusta äänellä, joka olisi voinut soveltua enkelien kööriin, ja kainolla ja vakavalla hartaudella, joka haastoi samaa kuin säveltenkin kaunis kaiku. Hartaushetken toimittajaa ulkomuoto olisi näyttänyt miellyttävältä, jollei vasenta silmää ja osittain kasvojakin olisi peittänyt rumentava musta tilkku, jotapaitsi näkyviinkin jääneet piirteet olivat huolen ja kärsimysten leimaamia.

Eversti Everardin saapuessa kohotti saarnamies sormensa kuten varoittaakseen häntä häiritsemästä iltahetkeä jumalanpalvelusta, ja viittasi erääseen istuimeen. Näkemänsä kohtauksen liikuttamana hiipi tunkeutuja osoitetulle paikalle niin keveästi kuin mahdollista ja polvistui hartaasti pikku seurakunnan jäseneksi antautuen.

Everardin oli isä kasvattanut niinsanotuksi puritaniksi; tämä lahko ei nimityksen alkuperäisessä merkityksessä vastustanut Englannin valtiokirkon opetuksia eikä kaikissa kohdissa sen hallintojärjestystäkään, vaan poikkesi siitä etupäässä muutamia juhlamenojen, tapojen ja kirkollisten toimitusten hylkäämisessä, joita kuuluisa ja kovaonninen Laud harkitsemattoman itsepintaisesti vaati noudatettaviksi. Mutta vaikkapa kodin tavat olisivatkin muodostaneet Everardin mielipiteet suorastaan vastakkaisiksi valtiokirkon opinkäsityksille, olisi hän varmastikin suopunut näihin sen säännöllisyyden vaikutuksesta, jolla tämänmukainen jumalanpalvelus toimitettiin hänen enonsa perheessä Woodstockissa, palatsihuvilassa kun yleensä pidettiinkin vakituista kappalaista asumassa ritarin loistoaikoina.

Everard piti siis tavanmukaisesti suuressa kunniassa valtiokirkon syvällisesti vaikuttavaa hartaudenharjoitusta, ja silti eivät hänen katseensa voineet olla harhailematta Aliceen päin tai hänen ajatuksensa pysytellä erillään äskeisistä aikomuksista. Neitonen näytti tunteneen hänet heti, sillä hänen poskillaan hehkui tavallista tummempi puna, sormet vapisivat kääntäessään rukouskirjan lehtiä, ja äsken yhtä lujana kuin sointuisana helännyt ääni värähteli hänen kerratessaan vastaveisuun lauselmia. Mikäli Everard sai salavihkaa silmäillyksi näytti hänestä siltä kuin olisi tytön kauneuden laatu kuten ulkonainen asukin muuttunut tapahtumien käänteessä.

Kaunis ja jalosukuinen nuori neiti oli nyt vaateparreltaan mahdollisimman suuresti lähestynyt tavallisen maalaisneitosen ruskeata kotitekoista, mutta mitä hän oli menettänyt ulkonaisessa komeudessa, sen verran oli hän näköjään voittanut lisää arvokkuutta. Viehättävät vaaleanruskeat suortuvat oli nyt kierretty pään ympäri, ja ne kähertyivät ainoastaan sikäli kuin luonto oli ne järjestänyt, suoden hänelle korutonta viehkeyttä, jota puuttui hänen hiuslaitteensa näytellessä uutteran kamarineidon taitavuutta. Keveä hilpeys, jonka leikkisät ilmeet näyttivät hakevan huviketta, oli haipunut koettelemuksen kosketuksesta ja saanut sijaansa tyynen kaihomielisyyden, joka näytti valppaasti etsivän tilaisuutta muiden lohduttamiseen. Kenties oli rakastajan muistissa elävimpänä hänen kasvojensa entinen veitikkamainen, vaikka viaton sävy, kun hän päätteli Alicen toimineen mukana niissä häiriöissä, joita oli sattunut palatsihuvilassa. Varmaa on, että hän nyt tyttöä katsellessaan häpesi epäluuloansa ja päätti uskoa mieluummin, että paholainen oli jäljitellyt hänen ääntänsä, kuin että olento, joka näytti olevan niin suuresti tämän maailman tunteitten yläpuolella ja niin likeisesti liittyvän tulevaisen elämän puhtauteen, olisi karkeasti sekaantunut hänen ja muiden kiusaksi keksittyihin temppuihin.

Nämä ajatukset juolahtivat hänen mieleensä, niin sopimatonta kuin olikin antautua niihin sellaisella hetkellä. Jumalanpalvelus läheni nyt loppuansa, ja eversti Everardin melkoiseksi kummastukseksi ja hämmennykseksikin rukoili nyt pappi lujalla ja kuuluvalla äänellä sekä kaikkia arvonimityksiä käyttäen Kaikkivaltiasta siunaamaan ja varjelemaan "hallitsevaa herraamme, Kaarlo-kuningasta, näiden maitten laillista ja epäämätöntä valtiasta". Tämä siihen aikaan mitä vaarallisin rukous lausuttiin koroitetulla äänellä ja selvästi sanellen, ikäänkuin olisi hengenmies haastanut kaikki kuulijansa kiistämään vastaan, jos uskalsivat. Mutta jos tasavaltalainen upseeri ei yhtynytkään toivotukseen, katsoi hän ainakin ajan sopimattomaksi vastalauseen tekemiseen.

Hartaushetki päättyi tavalliseen tapaan, ja pikku seurakunta nousi. Siihen kuului nyt Wildrake, joka oli astunut sisälle viime rukouksen aikana. Hän ensimäisenä seurueesta sai sanoiksi, rientäen papin luo ja pudistaen hänen kättään mitä sydämellisimmin, samalla kun hän vannoi olevansa vilpittömästi iloissaan hänet nähdessään. Kunnon saarnamies vastasi puristukseen hymyllä ja huomautti, että hän olisi uskonut kavalierin vakuutuksen valattakin. Sillaikaa eversti Everard lähestyi enonsa istuinta ja kumarsi syvään ensin Sir Henry Leelle ja sitten Alicelle, jonka punehdus nyt levisi poskilta otsalle ja kaulalle.

"Minun on pyydettävä teiltä anteeksi", sanoi eversti epäröiden, "kun valitsin mitä sopimattomimman hetken käynnilleni, jota en tohtisi luulla varsin mieluisaksi mihinkään aikaan".

"Kaukana siitä, sisarenpoika", vastasi Sir Henry paljoa leppoisammin kuin Everard olisi rohjennut odottaa, "päinvastoin, vierailusi olisi muina aikoina paljoa tervetulleempaa, jos meillä olisi onni nähdä sinut usein hartaushetkillämme".

"Toivoakseni tulee pian se aika, sir", vastasi Everard, "jolloin kaikkiin lahkoihin ja uskonjärjestöihin kuuluvat englantilaiset ovat omastatunnoltaan vapaita yhteisesti palvomaan sitä suurta isää, jota he kaikki omaan tapaansa puhuttelevat sillä rakkaalla nimellä".

"Sitä minäkin toivon, sisarenpoika", sanoi vanhus yhä yhtä säveästi; "ja me emme rupea tässä väittelemään, pitäisikö valtiokirkon sulautua hartauskokouksiin, vai vapaakirkollisten mukautua kirkolliseen järjestykseen. Arvatakseni et sinä ole erimielisten opinkäsitysten sovittamiseksi kunnioittanut halpaa asuntoamme, missä totta puhuen tuskin rohkenimme enää odottaa näkevämme sinua, kun viime tervehdyksemme oli niin karkea".

"Olisin onnellinen voidessani uskoa", virkkoi eversti Everard empien, "että – että – läsnäoloni täällä ei ole nyt niin huonosti suvaittu kuin sillä kertaa".

"Sisarenpoika", haastoi Sir Henry, "tahdonpa olla sinua kohtaan avomielinen. Viimeksi täällä käydessäsi luulin siepanneesi minulta kalliin helmen; entiseen aikaan olisikin ollut ylpeytenäni ja onnenani suoda se sinulle, mutta muututtuasi hautaisin sen mieluummin maan uumeniin kuin luovuttaisin sinun haltuusi. Se käsitys hiukan hankasi, kuten kelpo Will sanoo, 'pikaisen äidinluonnon perintöä'. Luulin olevani rosvottu ja näkeväni rosvon edessäni. Olen erehtynyt – kalleuteni on korjuussa, ja toteutumattoman aikeen voin antaa anteeksi."

"Mieleni ei tekisi etsiä loukkausta sanoistanne, sir", sanoi eversti Everard, "kun niiden pääsisältö kuulostaa ystävälliseltä; mutta voin vakuuttaa taivaan kuullen, että mielipiteeni ja toiveeni teidän ja perheenne suhteen ovat yhtä puhtaita itsekkäistä näkökohdista ja pyyteistä kuin uskollisia rakkaudelleni teitä ja omaisianne kohtaan".

"Annas kuulla niitä, mies; emme ole nykyään suurestikaan tottuneet suosiollisiin toivomuksiin, ja pelkkä harvinaisuuskin saapi ne tervetulleiksi."

"Tahtoisin mielelläni, Sir Henry, – koska ette kenties suvaitse minun puhutella teitä omaisenani, – toteuttaa niitä toivomuksia jossakin tehokkaassa muodossa teidän mukavuudeksenne. Maailman ollessa nykyisellään on teidän osanne huono, ja pelkään sen olevan vielä huononemassa."

"Huonommaksi kuin odotan ei se voi koitua. Sisarenpoika, minä en häily ajallisten vaiheitteni tiellä. Tulen käyttäneeksi karkeampia vaatteita, – syöneeksi arkiaikaisempaa ruokaa, – miehet eivät kohota minulle lakkiaan, niinkuin heidän tapanaan oli nähdessään minut isoisena ja varakkaana. Mitäpä tuosta! Vanha Harry Lee rakasti kunniaansa enemmän kuin arvoasemaa, oli enemmän kiintynyt uskollisuuteensa kuin tiluksiinsa ja loordiuteensa. Enkö ole nähnyt tammikuun kolmattakymmenettä päivää?17 Minä en ole tieteilijä enkä tähtienlukija, mutta vanha Will opettaa minulle, että vihreitten lehtien karistessa on talvi käsissä ja että auringon laskua seuraa pimeä."

"Ajatelkaa kuitenkin sitä mahdollisuutta, sir", huomautti eversti Everard, "että teidät voidaan toimittaa jälleen palatsihuvilaan asumaan ja kaikin puolin entisiin oloihinne siellä ilman mitään omaisuuden hukkaa, vaatimatta teiltä mitään alistumista, minkäänlaista valaa, pakoittamatta teitä sitoutumaan mihinkään nimenomaan tai vaiti ollen paitsi että te ette saa yllyttää yleisen rauhan häiritsemiseen. Minulla on pätevä peruste toivoon, että tämä sallitaan, jollen suoranaisella luvalla, niin ainakin suvaitsemalla."

"Niin, kyllä ymmärrän. Minua kohdeltaisiin kuin kuninkaallista kolikkoa, leimattaisiin Häntä-Parlamentin tunnuksella, käydäkseni täydestä, vaikka vanhuuteni estää hiomasta minusta pois kuninkaallista vaakunaa. Sellaiseen peliin en minä rupea. Olen asunut palatsihuvilassa liian kauvan, ja sanonpa sinulle, että olisin halveksien lähtenyt sieltä jo aikaa sitte, ellen olisi katsonut velvollisuudekseni noudattaa sellaisen miehen ohjeita, jolle vielä voin toimittaa palvelusta, jos minulla riittää elämän aikaa. En ota vastaan mitään anastajilta, olkoon nimenä Häntä tai Cromwell – olkoon paholaisia yksi tai legio – en ota heiltä edes vanhaa lakkia harmaitten hiuksieni verhoksi – en hyljättyä viittaa raihnaisten raajojeni suojaksi vilulta. He eivät pääse sanomaan, että he ovat vastahakoisella anteliaisuudellaan tehneet Abrahamista äveriään – tahdon elää kuten kuoliakin Lainkuuliaisena Leenä."

"Saanko toivoa, että vielä harkitsette asiaa, sir, ja että kenties annatte minulle paremman vastauksen, ottaessanne lukuun, kuinka vähäistä alistumista tässä vaaditaan?"

"Jos peräännyn mielipiteestäni, mikä ei ole tapojani, niin kuulet siitä. Ja onko sinulla nyt vielä muuta sanottavaa? Pidättelemme arvoisaa pappismiestä eteishuoneessa."

"Jotakin oli minulla sanottavaa – se koski Alice-serkkuani", vastasi Everard hämillään; "mutta pelkään teidän molempien olevan niin ennakkoluuloisia minua vastaan – "

"Kyllä uskallan jättää tyttäreni valtoimeksi sinun seuraasi – lähden muori Joanin kamariin puhuttelemaan kelpo tohtoria. On suotavaakin, että saat tietää tytön voivan käyttää vapaata tahtoansa kaikella järkevällä tavalla."

Ja hän poistui jättäen serkukset kahden kesken.

Eversti Everard lähestyi Alicea ja aikoi tarttua tämän käteen. Neito vetäysi syrjään, asettui isänsä äskeiselle istuimelle ja viittasi soturia istuutumaan jonkun matkan päähän.

"Olemmeko siis näin suuresti – vieraantuneita, rakkahin Alice?" pahoitteli eversti.

"Siitä puhumme piankin", vastasi toinen. "Sallikaa minun ensiksi tiedustaa, missä tarkoituksessa pistäysitte tänne näin myöhäisenä hetkenä."

"Kuulithan", sanoi Everard, "mitä mainitsin isällesi?"

"Kyllä, mutta se näyttää olleen vain osaksi asiananne – mielessänne tuntui liikkuvan jotakin, mikä koski erityisesti minua."

"Se oli kuvitelma – omituinen erehdys", vastasi Everard. "Saanko kysyä, oletko liikkunut ulkona illan mittaan?"

"En suinkaan", vakuutti neito. "Minulla ei ole suurtakaan kiusausta harhailla poissa nykyisestä kodistani, niin köyhä kuin se onkin, ja täällä on minulla tärkeitä velvollisuuksia hoidettavana. Mutta minkätähden teette niin kummallisen kysymyksen, eversti Everard?"

"Sano minulle vuorostasi sinä, miksi Markham-serkkusi on menettänyt ystävyyden ja sukulaisuuden sekä vielä likaisemmankin tunteen puhuttelumuodon, ja sitte minä vastaan sinulle, Alice."

"Siihen on pian vastattu", haastoi toinen. "Kun paljastitte miekkanne isäni harrastuksia vastaan – melkein häntä itseänsäkin vastaan – yritin keksiä teille puolustelua enemmänkin kuin minun olisi sopinut. Minä tunsin tai luulin tuntevani teidän korkeat käsityksenne kansalaisvelvollisuudesta – minä tiesin, mihin mielipiteisiin teidät oli kasvatettu; ja sanoin itsekseni, etten tahdo sen takia hyljätä häntä luotani – hän vastustaa kuningastansa syystä että hän on uskollinen maallensa. Te koetitte ehkäistä tammikuun kolmannenkymmenennen päivän suurta ja lopullista murhenäytelmää, ja se vahvisti minua siinä uskossani, että Markham Everard saattoi harhaantua, vaan ei tärveltyä halpamaiseksi tai itsekkääksi."

"Ja mikä on muuttanut mielipiteesi, Alice? Tai kuka rohkenee", lisäsi Everard punastuen, "liittää sellaisia määritelmiä Markham Everardin nimeen?"

"Minua kohtaan ette voi osoittaa urhokkuuttanne, eversti Everard, enkä myöskään tahtoisi loukata teitä", vastasi toinen. "Mutta tapaatte kyllä muita, jotka julkisesti väittävät, että eversti Everard nöyristelee anastaja Cromwellille ja että kaikki hänen kauniit verukkeensa isänmaan vapauksien puoltamisesta ovat vain verhona, jonka suojassa hän hieroo kauppaa menestyneen vallantavoittajan kanssa ja hankkii mahdollisimman suuria etuja itselleen ja perheelleen."

"Itselleni – en ikinä!"

"Mutta kotiväestänne olette siten pitänyt huolta. Niin, minulle on näytetty varmaksi, että te olette osoittanut sotilastyrannille, millä tavoin hän satraappeineen pääsee valtaamaan hallituksen. Luuletteko, että isäni tai minä ottaisimme vastaan turvapaikan, joka on ostettu Englannin vapauden ja oman kunnianne hinnalla?"

"Armias taivas, Alice, mitä tämä merkitsee? Sinähän syytät minua juuri sen menettelytavan noudattamisesta, jonka olit ihan äskettäin hyväksynyt!"

"Puhuessanne isänne valtuuttamana ja esittäessänne meidän alistumistamme olevaiseen hallitukseen, sen muodostuttua tälle kannalleen, tunnustan ajatelleeni, että isäni harmaat hiukset olisivat saattaneet häpeättä jäädä sen katon alle, joka oli niitä niin kauvan suojannut. Mutta oikeuttiko isänne teitä lyöttäytymään tuon kunnianhimoisen soturin neuvojaksi uuteen mullisteluun ja hänen avittajakseen uudenlaisen hirmuhallituksen järjestämisessä? Toista on alistua sortoon, toista olla tyrannien kätyrinä – ja voi, Markham – heidän verikoiranaan!"

"Mitä! verikoiranaanko? Mitä tarkoitatkaan? Myönnän todeksi, että voisin tyytyväisenä nähdä tämän vertavuotavan maan haavat tyrehdytetyiksi vaikkapa siitäkin hinnasta, että Cromwellin havaittaisiin verrattoman nousunsa jälkeen kohoavan vieläkin askelta ylemmäksi valtaan – mutta olisinko muka hänen verikoiranaan! Mitä on mielessäsi?"

"Se on siis väärä huhu? Oi, luulinkin voivani vannoa sen vääräksi!"

"Luojan nimessä, mitä oikein kysytkään?"

"Onko valhetta, että sinä olet sitoutunut kavaltamaan Skotlannin nuoren kuninkaan?"

"Kavaltamaan hänet! Minäkö kavaltaisin häntä tai ketään pakolaista? En koskaan! Soisin hänen päässeen turvallisesti rajan taakse – antaisin hänelle apuni karkaamiseen, jos hän olisi tällähaavaa talossa, ja luullakseni tekisin siten hänen vihamiehilleen hyvän palveluksen, estäessäni heidät tahraamasta itseänsä hänen verellään. Mutta kavaltajaksi en ikinä alentuisi!"

"Tiesin sen – olin varma jutun mahdottomuudesta. Voi, ole vieläkin rehellisempi; irtaudu siitä kolkosta ja korkealle pyrkivästä soturista! Kaihda häntä ja hänen juoniaan, jotka perustuvat vääryyteen ja voivat toteutua ainoastaan yhä runsaammalla verenvuodatuksella!"

"Usko minua", vastasi Everard, "että minä valitsen sen toiminnan, mikä parhaiten soveltuu näihin aikoihin".

"Valitse se, mikä parhaiten soveltuu velvollisuuteesi, Markham – mikä luonnollisimmin vastaa totuutta ja kunniallisuutta", pyysi Alice Lee. "Tee velvollisuutesi ja anna Kaitselmuksen päättää muusta. Hyvästi! me kiusaamme isäni kärsivällisyyttä liian pitkälle – tunnet hänen luontonsa – hyvästi, Markham."

Hän ojensi kätensä, jonka soturi painoi huulilleen, ja poistui huoneesta. Ainoaksi hyvästelykseen äänettömästi kumartaen enolleen antoi eversti merkin Wildrakelle, jonka tapasi keittiössä, ja läksi kiireisesti majasta. Pian istui hän satulassa ja eteni jälleen kumppaninsa kanssa palatsihuvilaa kohti.

14. LUKU.
SURMATUN HAAMU

Everard oli tullut Jocelinen metsätupaan niin joutuisasti kuin hevonen kykeni hänet kantamaan ja yhtä kiihkein aikein kuin hänen vauhtinsakin oli. Hän ei nähnyt mitään valinnan mahdollisuutta menettelytavassaan ja tunsi omassa kuvittelussaan mitä voimakkainta oikeutta serkkunsa ohjaamiseen ja nuhtelemiseenkin, niin rakas kuin tämä hänelle olikin, – koska tämä muka oli puuttunut kovin vaarallisiin vehkeisiin. Mutta hän palasi verkalleen ja peräti muuttuneella päällä.

Yhtä ymmärtäväisenä kuin kauniinakin oli Alice osoittautunut aivan vapaaksi siitä käyttäytymisen heikkoudesta, joka oli näyttänyt suovan everstille jotakin määräysvaltaa hänen suhteensa. Vieläpä olivat hänen valtiolliset näkökohtansa vähemmänkäytännöllisinäkin niin paljoa suorempia ja ylväämpiä kuin everstin omat perusteet, että jälkimäinen johtui kysymään itseltään, eikö hän ollut liian äkkipikaisesta lyöttäytynyt yksiin tuumiin Cromwellin kanssa, vaikka eripuraisuus olikin niin pahasti hajaannuttanut ja repinyt yhteiskuntaa, että kenraalin kohoaminen toimeenpanevan hallituksen johtoon näytti ainoalta keinolta kansalaissodan uudistumisen välttämiseksi. Alicen jalommat ja puhtaammat käsitykset alensivat serkkua hänen omissa silmissään. Hän pysyi kyllä horjumattomana siinä mielipiteessään, että laivalle oli parempi saada ohjaajakseen vaillinaisestikin valtuutettu luotsi kuin ajautua hyökyaallokkoon, mutta tunsi samalla, että hän ei täten ottanut puolustaakseen suorinta, miehekkäintä ja uhrautuvaisinta kantaa kysymyksessä.

Hänen ratsastaessaan eteenpäin näihin ikäviin mietteisiin vaipuneena ja äskeisen kohtauksen melkoisesti halventamana oman arvonsa tunnossa Wildrake alkoi yritellä keskustelua, pysytellessään hänen vierellään; kavalienhan ei ollut mikään pitkällisen äänettömyyden ystävä. "Olenpa tässä ajatellut, Mark", hän sanoi, "että jos sinut ja minut olisi kutsuttu lakipöydän ääreen – kuten muuten onkin uhannut minulle tapahtua useammin eri tavoin – sanon, jos meistä olisi sukeutunut asianajajia, niin olisi minulla ollut paremmin öljytty kieli meistä kahdesta – näppärämpi suostuttelun taito".

"Kenties", myönsi Everard, "vaikka minä en ole koskaan kuullut sinun käyttävän sitä muuhun kuin houkutellaksesi koronkiskurilta rahaa lainaksi tai rukoillaksesi ravintolan isännältä alennusta laskuun".

"Ja kuitenkin olisin luullakseni tänä päivänä tai oikeammin iltana kyennyt saavuttamaan voiton, johon sinä et pystynyt."

"Niinkö?" virkahti eversti käyden tarkkaavaiseksi.

"Niin, katsopas", puheli Wildrake, "sinun tärkeimpänä pyrkimyksenäsi oli taivuttaa mistress Alice Lee – kautta taivaan, hän on suloinen olento – hyväksyn makusi, Mark – sanon, sinun tekee mielesi saada hänet ja tuo vaka vanha troijalainen taatto säyseästi palaamaan palatsihuvilaan ja elelemään siellä hiljakseen, äänettömästi suvaittuina; sinä soisit heidän asuvan vallasväen tavoin, sen sijaan että majailevat mökissä, joka on hädin omiaan ryysyläisenkään suojapaikaksi".

"Olet oikeassa; sitä tosiaan suureksi osaksi tavoitin tällä käynnilläni", vastasi Everard.

"Mutta kenties myös ajattelit poikkeilla sinne itsekin vierailemaan ja siten pitää silmällä sievää mistress Leetä – hä?"

"Minulla ei hetkeksikään ollut sellaista itsekästä aietta", kielsi Everard, "ja jos tämä yöllinen häirintä talossa selviäisi ja loppuisi, poistuisin sieltä oitis".

"Noll-ystäväsi odottaisi sinulta hiukan enemmän", haastoi Wildrake. "Hän odottaisi, että sinä vaanisit ja olisit kerkeä sieppaamaan kiinni meidän onnettomia maanpakolaisiamme ja harhailijoitamme, jos ritarin uskollisuuden maine houkuttelisi heitä palatsihuvilan lähistölle. Sanalla sanoen – mikäli voin ymmärtää hänen pitkäpiimäisiä puheitaan – hän tahtoisi Woodstockista loukun, enostasi ja tämän sievästä tyttärestä käristetyn juustosyötin – pyydän mielitiettyäsi suomaan anteeksi sen vertauksen – sinusta pontimen, joka telkeisi heiltä pakotien – hänen ylhäisyytensä ollessa isona kollikissana, jonka kynsiin saalis on luovutettava."

"Uskalsiko Cromwell mainita sinulle tätä selvin sanoin?" virkahti Everard nykäisten ohjaksista ja seisahduttaen ratsunsa keskelle tietä.

"Ei selvin sanoin, joita en luule hänen eläissään käyttäneen – yhtä hyvin voisi odottaa päihtyneen astuvan pitkin rakoa. Mutta sen verran hän vihjasi minulle ja antoi minun tajuta, että sinä voisit ansaita häneltä aimo hyvityksen – perh – , se kirottu ehdotus takertuu kurkkuuni – kavaltamalla ylvään ja oikean kuninkaamme", – hän kohotti hattuansa – "jolle Jumala suokoon voimia ja varoja hänen hallitakseen kauvan, kuten tuo arvoisa pappismies sanoo, vaikka pelkään hänen majesteettinsa juuri tällähaavaa olevan sekä voivuksissa että murheissaan ja vielä pennittömänäkin".

"Tämä sopii yhteen Alicen viittauksen kanssa", sanoi Everard. "Mutta miten saattoi hän sen tietää? Annoitko sinä hänelle mitään vihiä sellaisesta juonesta?"

"Minäkö?" vastasi kavalieri. "Enhän ole eläissäni nähnyt mistress Alicea ennen kuin tänä iltana, ja nytkin vain pikimältään – hitossa, mies, kuinka se olisi mahdollista?"

"Aivan oikein", virkkoi Everard ja näytti mietiskelevän. Viimein hän huomautti: "Minun pitäisi vaatia Cromwell tilille huonosta käsityksestään, sillä vaikka hän ei lausunutkaan sitä vakavasti, vaan kaiketi vain aikoi koetella sinua ja kenties minuakin, oli tuollainen viittailu kuitenkin paheksuttavaa vääristelyä."

"Kyllä minä kaikesta sydämestäni ja sielustani vien sinulta haasteen", esitti Wildrake, "ja käyn puolestani otteluun hänen pyhyytensä vieraanmiehen kanssa yhtä halukkaasti kuin olen koskaan kumonnut sektipikarillisen".

"Joutavia", vastasi Everard, "noin korkeat henkilöt eivät antaudu mieskohtaiseen taisteluun. Mutta sano minulle, Roger Wildrake, ajattelitko sinä itse kykeneväni sellaisen sanoman neuvomaan petollisuuteen ja kavallukseen?"

"Minäkö!" huudahti Wildrake. "Markham Everard, sinä olet ollut varhainen ystäväni, alituinen hyväntekijäni. Kun Colchester kukistui, sinä pelastit minut hirsipuusta, ja sittemmin olet parikymmentä kertaa pelastanut minut nälkiintymästä. Mutta, kautta taivaan, jos ajattelisin pystyväni sellaiseen kataluuteen kuin kenraalisi suositteli, – kautta tuon sinitaivaan ja kaikkien sen kattamien luomakunnan töiden, minä lävistäisin sinut omin käsin!"

"Kuoleman tosiaan ansaitsisin", vastasi Everard, "vaan en kenties sinulta; mutta onneksi en tahtoenkaan voisi joutua syypääksi petollisuuteen, josta rankaisisit. Tiedätkös, minä sain tänään salaisen sanoman, ja itse Cromwellilta, että se nuori mies on pujahtanut merelle Bristolista."

"No, kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala, joka suojeli hänet niin monilta vaaroilta!" huudahti Wildrake. "Hurei! Riemuitkaatte, kavalierit! Helei, kavalierit! Jumala siunatkoon Kaarlo-kuningasta! Kuu ja tähdet, siepatkaa hattuni!" – ja hän heitti sen niin korkealle ilmaan kuin jaksoi. Avuksi huudetut taivaankappaleet eivät vastaanottaneet niille lennähytettyä lahjaa, jolle kävikin samoin kuin Sir Henry Leen huotralle; vanha pahkurainen tammi tarjousi toistamiseen säilypaikaksi uskollisen intomielen karikkeelle. Wildrake näytti sen johdosta hiukan nololta, ja hänen ystävänsä käytti tilaisuutta nuhteluun.

"Eikö sinua hävetä käyttäytyä koulupojan tavoin?"

"Ka", tuumi Wildrake, "lähetinpähän vain puritanin hatun kuningasmieliselle asialle. Minua naurattaa ajatella, kuinka monet koulupojat juuri hairahtuvatkin kapuamaan kaarnapintaa pitkin ensi vuonna, luullen löytävänsä jonkun tuntemattoman linnun pesän tuosta mittaamattomasta huopatarjottimesta."

"Hiljaa nyt, Luojan tähden, ja puhukaamme rauhallisesti", sanoi Everard. "Kaarlo on pelastunut, ja se ilahuttaa minua. Olisin mielelläni nähnyt hänet isänsä valtaistuimella sovinnon nojalla, vaan en skotlantilaisen armeijan voimasta ja kiihtyneiden ja kostonhaluisten kuningasmielisten – "

"Markham Everard – " tokaisi kavalieri.

"Ei, hiljaa, hyvä Wildrake", keskeytti vuorostaan Everard, "älkäämme väitelkö asiasta, josta emme pääse yksimielisiksi, ja anna minun jatkaa. Sanon, että sen nuoren miehen pelastuttua Cromwellin loukkaava ja häpäisevä edellytys raukeaa; ja minä en käsitä, minkätähden enoni ja hänen huonekuntansa eivät voisi jälleen muuttaa omaan asuntoonsa samanlaisen suvaitsevaisuuden varassa kuin monet muutkin kuningasmieliset. Eri asia on, mikä minun velvollisuutenani lienee, enkä voikaan määrätä menettelyäni ennen kuin pääsen kenraalin kanssa keskusteluun, joka luullakseni päättyy hänen tunnustukseensa, että hän teki paheksuttavan esityksensä meidän molempien koettelemiseksi. Se on hyvinkin hänen tapaistansa, sillä hän on karkealuontoinen eikä koskaan näe tai tunne sitä tyystiä kunniankäsitettä, jota nykyajan teikarit pinnistävät liiankin närkkääksi."

"Vahvistan hänet vapaaksi sekä kunniantunnon että rehellisyyden herkkyydestä", takasi Wildrake. "No, palatakseni lähtökohtaamme – olettakaamme, että sinä et itse asuisi palatsihuvilassa etkä edes kävisi siellä muutoin kuin kutsuttuna, milloin se on saatavissa aikaan. Vakuutan sinulle vilpittömästi, että enosi ja hänen tyttärensä saataisiin luullakseni siinä tapauksessa palaamaan palatsihuvilaan ja asumaan siellä entisellään. Ainakin herätti sellaisen toiveen minussa pappi, se arvoisa vanha jehu."

"Hänpä oli kerkeä suomaan luottamuksensa", huomautti Everard.

"Totta kyllä", vastasi Wildrake, "hän luotti minuun heti, sillä hän näki ensi silmäyksellä, kuinka suuressa arvossa minä pidän kirkkoa. En Luojan kiitos ole milloinkaan hattu päässä sivuuttanut virkapukuista pappismiestä – ja tiedäthän hurjimman kaksintaisteluni tapahtuneeksi nuoren lakikoululaisen Graylessin kanssa siitä syystä, että hän ei väistynyt katuvierustalta kunnianarvoisan tohtori Buncen tullessa vastaan. Hohoi, kyllä minä valeen pääsen kappalaisen uskotuksi. Helkkari, he tietävät, kehen he vetoovat, kun saavat minut kuulijakseen."

"Luuletko siis", kysyi eversti Everard, "tai oikeastaan arveleeko pappisi, että perhe minun häirinnältäni rauhoitettuna tulisi takaisin palatsihuvilaan, jos valtuutetut peräytyisivät tunkeilustaan ja tämä yöllinen mellastelu saisi selityksensä ja loppunsa?"

"Tohtori saanee vanhan ritarin taivutetuksi palaamaan, jos hänelle taataan rauha vierailta", vastasi Wildrake. "Mitä noihin häiriöihin tulee, niin huomasin parin minuutin keskustelusta, että tuo vankka ukko nauraa koko hälylle. Pelkän mielikuvituksen työnä hän sitä pitää, – tunkeilijain pahan omantunnon painajaisena; menninkäisistä tai paholaisista ei ole hänen sanojensa mukaan koskaan kuultu Woodstockissa ennen kuin siitä tuli nykyisten anastajiensa asunto."

"Siinä on muutakin kuin mielikuvitusta", muistutti Everard. "Minulla on omasta kohdastani pätevä peruste tietoon, että taloa koetetaan salaisella vehkeilyllä tehdä valtuutetuille mahdottomaksi asua. Enoni ei luonnollisesti ole voinut yhtyä moiseen typerään kujeeseen, mutta minun täytyy nähdä se päättyneeksi, ennen kuin voin suostua siihen, että hän ja serkkuni muuttavat tuollaisen liittoutumisen näyttämölle, sillä heitä katsotaan varmaankin noiden juonien keksijöiksi, olkoon todellisena toimeenpanijana ken tahansa."

"Pidän kyllä arvossa sinun likempää tuttavuuttasi sen herrasmiehen kanssa, Everard, mutta silti luulisin pikemmin, että puritanien vanhalla taatolla – pyydän jälleenkin anteeksi – on jotakin tekemistä jutussa, ja jos niin on asian laita, ei vihtahousu ikinä vilkaise lähellekään rehdin vanhan ritarin partaa tai siedä katsetta tuon neitosen viattomista sinisilmistä. Takaan heidät yhtä turvallisiksi kuin on puhdas kulta saiturin kirstussa."

"Näitkö itse mitään tuollaiseen käsitykseen johtavaa?" "En nähnyt sulkaakaan Lemmon lentimestä", vastasi Wildrake. "Hän luulee olevansa varsin varma vanhasta kavalierista, jonka täytyy ajan mittaan varastaa, joutua hirteen tai hukkua, niin että hän ei viitsi pitää silmällä tiettyä saalista. Mutta kuulin palvelusmiesten lörpötyksiä näkemästänsä ja kuulemastansa. Heidän jaarituksensa olivat hyvinkin sekavia, mutta jos koko liudassa oli nimeksikään totuutta, pitää minun sanoa, että paholaisen on täytynyt leiskua leikissä. – Mutta hei! täältä tulee joku vastaamme. Seis, ystävä – ken siellä?"

"Vaivainen päiväpalkkalainen Englannin suuressa työssä – Joseph Tomkins nimeltäni – toimin sihteerinä tämän vaivaisen kristityn Englannin armeijan hurskaalla ja hyvälahjaisella johtomiehellä, kenraali Harrisonilla."

"Mitä uutta, master Tomkins?" tiedusti Everard; "ja miksi liikut ulkosalla näin myöhään?"

"Puhun arvoisalle eversti Everardille, luulemma?" sanoi Tomkins; "ja totisesti olenkin iloissani, kun tapasin teidän arvollisuutenne. Taivas tietää, että kaipaan teidänlaisenne miehen apua. Voi, arvoisa herra Everard! Täällä on ollut pasuunain pauhinaa ja noituutta ja hengen päälletuloa ja – "

"Kuulehan, sano minulle lyhyeen, mikä on hätänä – missä on herrasi – ja mitä yleensä on nyt tapahtunut?"

"Herrani on tässä lähellä, käyskennellen pikku niityllä sen tuhottoman tammen luona, joka on saanut nimensä Mies-vainajasta; ratsastakaa vain pari askelta eteenpäin, niin näette hänen vinhasti astelevan edes takaisin ja kaiken aikaa huitovan paljastetulla aseellaan."

Edeten neuvon mukaan, mutta niin hiljaisesti kuin mahdollista, ne näkivät Harrisoniksi arvaamansa miehen harppailevan edes takaisin Kuninkaan tammen alla ikäänkuin asestettuna vahtisotilaana, mutta käyttäytyen oikullisemmin. Kavioiden töminä ei välttänyt hänen korvaansa, ja he kuulivat hänen huikkaavan ikäänkuin prikaatin etunenässä: "Laskekaa peitset ratsuväkeä vastaan! Täältä tulee prinssi Rupert – seiskää lujina, niin te työnnätte heidät syrjään kuten sonni sinkauttaa tiepuoleen rakin. Alentakaa vieläkin peitsiänne, veikkoset, tyvi tuettuna jalkaa vasten – alas oikealle polvellenne, eturivi – älkää surkeilko sinisten vyöliinojenne tahrautumista. Haa – Zerubabel – niin, se on tunnussanamme!"

"Taivaan nimessä, kenestä tai mistä hän höpiseekään?" kummeksui Everard. "Minkätähden hän seuhtoo paljastetuin asein?"

"Totisesti, sir, kun jokin häiritsee herraani kenraali Harrisonia, haltioittuu hän hengessä ja on komentavinaan peitsimiesten varaväkeä Armageddonin suuressa taistelussa – ja mitä hänen aseeseensa tulee, niin hyväinen aika, arvoisa herra, miksi pitäisi hän sheffieldiläistä terästä vasikannahassa, kun on vihollisia torjuttavana – lihallistuneita vihollisia maan päällä ja raivoavia hornan olentoja maan alla?"

"Tämä on sietämätöntä", tuskastui Everard. "Kuuntele minua, Tomkins. Sinä et nyt ole saarnastuolissa, ja minä en kaipaa kaunopuheisuutesi näytettä. Tiedän pystyväsi puhumaan ymmärrettävästi, milloin haluat. Muistakin, että voin hyödyttää tai haitata sinua, ja mikäli toivot tai pelkäät mitään minun taholtani, vastaa suoraan: mitä on tapahtunut, jotta herrasi on häätynyt synkkään metsään tähän aikaan yöstä?"

"Tokihan, arvoisa ja kunnioitettava herra, tahdon puhua niin säntilleen kuin osaan. On selvästi ja varmasti totta, että ihmisen hengitys, joka on hänen sieramissaan, käypi ulos ja palajaa – "

"Kuulepas nyt", varoitti eversti Everard, "varo jo haihattelemasta puheissasi minun kanssani. Olet kuullut, miten Dunbarin suuressa taistelussa Skotlannissa kenraali, itse ojensi pistoolin luutnantti Hewcreedin päätä kohti, uhaten ampua häneltä aivot mäsäksi, jollei hän herjennyt julistamasta Sanaa ja toimittanut osastoansa rivissä eturintamaan. Varo."

"Totisesti luutnantti sitte hyökkäsikin tasaisessa ja tiukassa järjestyksessä", täydensi Tomkins, "ja lakaisi tuhannen raitaista vaippaa ja töyhtölakkia edeltänsä rantahietikon yli mereen. Enkä minäkään millään muotoa lyö laimin tai viivästytä teidän arvollisuutenne määräyksiä, vaan olen niille kuuliainen joutuisasti ja siekailematta."

"No niin, mies, sinä tiedät tahtoni", käski Everard, "puhu oitis asia – tiedän kykeneväsi siihen, jos tahdot. Taattu Tomkins on paremmin tunnettu kuin luuletkaan."

"Arvoisa herra", haastoi Tomkins paljoa vähemmin mutkitellen, "tottelen teidän arvollisuuttanne niin pitkälle kuin henki sallii. Totisesti, siitä ei ole vielä tuntiakaan, kun arvoisa herrani istui pöydässä master Ketkun ja minun kanssamme, mainitsemattakaan arvoisaa master Bletsonia ja eversti Desboroughia. Silloin, katso, ulko-ovelta kuului raju kolkutus ikäänkuin kiireisen kulkijamen tulomerkkinä. No, toden totta, siinä määrin oli meidän huonekuntamme kiusaantunut noidista ja haltioista sekä muista korvan ja silmän järkyttäjistä, että vahtisotilaita ei ollut saatu pysymään vartiopaikoillaan ulkosalla, ja ainoastaan toimittamalla heille pöystiä ja väkijuomia kykenimme pitämään eteissuojamassa vartiona kolme miestä. Hekään eivät silti uskaltaneet avata ovea, jottei heitä kenties yllättäisi parvi menninkäisiä, joita heidän mielikuvituksessaan pyöri. Ja te kuulivat kolkutuksen, joka koveni, kunnes ovi tuntui olevan myötäämäisillään. Arvoisa master Ketku oli hiukan pökertynyt väkevästä nesteestä, niinkuin sen kelpo miehen on tapana tähän aikaan illasta. Hänellä ei suinkaan ole vähäisintäkään taipumusta juopotteluun, mutta häntä on vaivannut skotlantilaisesta sotaretkestä asti alituinen horkka, joka pakoittaa häntä siten vahvistamaan ruumistansa yökosteutta vastaan. Niinpä, teidän arvollisuudellenne kun on hyvin tunnettua, että minä suoritan uskollisen palvelijan toimia sekä kenraalimajuri Harrisonille ja muille valtuutetuille, että oikeamieliselle ja lailliselle herralleni eversti Desboroughille – "

"Tuon kaiken tiedän. Ja nyt ollessasi molempien uskottuna rukoilen taivasta, että ansaitsisit sen luottamuksen", sanoi eversti Everard.

"Ja minä rukoilen hartaasti", vastasi Tomkins, "että teidän arvoisat rukouksenne saisivat suotuisan vastauksen, sillä totisesti merkitsee Rehdin Joen ja Taatun Tomkinsin nimitys ja niihin kölleihin oikeutus minulle enemmän kuin koskaan pitäisin arvossa jaarlin arvonimeä, jos sellaisia enää suotaisiin tämän uudestasyntyneen hallituksen aikana".

"No, jatka – jatka – tai jos kiertelet paljoakaan kauvemmin, niin rohkenenpa kiistää rehellisyyspykälääsi vastaan. Pidän lyhyistä puheista, sir, ja epäilen kaikkea pitkällisenä jaarituksena kerrottua."

"Älkäähän hätäilkö, hyvä herra. Kuten jo sanoin, ovet tärisivät kunnes olisi kuullut koputuksen toistuvan jokaisessa palatsihuvilan huoneessa. Kello moikui säestykseksi, vaikka me emme voineet havaita, että kukaan kiskoi kolkkaretta, ja vahtisotilaat laukoivat luikkujaan, kun eivät tienneet, mitä parempaakaan tehdä. Kun siis master Ketkusta, kuten sanoin, ei ollut hoitamaan velvollisuuttansa, läksin minä vaivaisine pistomiekkoineni ovelle ja kysyin, kuka siellä oli; ja minulle vastasi ääni, jonka minun täytyy sanoa kuulostaneen varsin tavalliselta, että tahdottiin puhutella kenraalimajuri Harrisonia. Kun oli myöhä, vastasin minä säveästi, että kenraali Harrison oli lähdössä levolle; ken halusi tavata häntä, tulkoon uudestaan huomisaamuna sillä pimeäntulon jälkeen ei kellekään avattaisi palatsihuvilan ovea, koska se johti vartioväen huoneeseen. Mutta ääni vastasi ja käski minun aukaista heti, muutoin hän rämäyttäisi oven puoliskot keskelle eteissuojamaa. Ja samassa alkoi sellainen mäikytys, että luulimme talon sortuvan, ja minun oli tavallaan pakko avata ovi kuten piiritettyjen, jotka eivät pysty kauvemmin pitämään puoliansa."

"Kautta kunniani, siinäpä teit urheasti, se minun on sanottava", kehaisi Wildrake, joka oli kuunnellut hyvin jännittyneenä. "Rohkea hurjimus olen minäkin, mutta kuitenkin, jos minulla olisi kaksi tuumaa tammilaahkoa itse vihtahousun ja oman nahkani välissä, hirteen se, joka tahtoisi poistaa sen raja-aidan, sanon minä – yhtä mieluusti nävertäisin merellä reiän laivaan ja antaisin aaltojen pursuta sisälle."

"Hiljaa, minä pyydän, Wildrake", käski Everard, "ja pitkittäköön hän kertomustansa. – No, ja mitä näit oven auettua? Pimeyden ruhtinaan sarvinensa ja kynsinensä, sanot varmaankin."

"En, sir, en sano mitään muuta kuin totta. Kun avasin oven, seisoi ulkopuolella mies, ja näköjään hyvin tavallista lajia miestä olikin. Hän oli kääriytynyt nukkasilkkiseen tulipunaiseen ja punaisella sisustettuun levättiin. Näytti saattaneen olla aikoinaan hyvin pulskakin mies, mutta hänen kasvoissaan näkyi vaaleutta ja surua. Pitkä lemmenkihara ja pitkä tukka hänellä oli, ihan kavalierien iljetyksen mukaan, – jalokivikoriste korvalehdessä – sininen olkavyö kuten kuninkaan sotapäälliköllä ja valkotöyhtöinen hattu, jonka ympäri oli kiedottu erikoinen nauha."

"Joku kovaonninen kavalierien upseeri, joita nykyään piileksii ja hiipii suojapaikan haussa kautta maan", huomautti Everard lyhyeen.

"Totta kyllä, arvoisa herra – oikeaan osattu kuin tuomarin päätöslause. Mutta tässä miehessä, jos hän oli mies, tuntui jotakin vapisuttavaa ainakin minun silmissäni, ja samaten muskettisoturien, jotka suurtakaan säikkyä ilmaisematta eteissuojamassa oman vakuutuksensa mukaan ihan nielivät luoditkin, joita pitelivät suussaan luikkujensa panostamiseksi. Niin, susi- ja hirvikoiratkin, jotka ovat lajinsa sisukkaimpia, kaikkosivat tämän tulijan tieltä ja hiipivät koloihin ja soppiin, ulisten ja vinkuen hiljaa ja katkonaisesti. Hän astui eteissuojaman keskilattialle, ja vieläkään hän ei näyttänyt muulta kuin tavalliselta mieheltä, ollen vain hiukan eriskummallisesti puettu, levättinsä alla mustasta reikäompeleisesta sametista tulipunaiselle satiinille neulottu ihokas, korvassa jalokivikoriste, kengissä isot nauharuusut ja kädessä nenäliina, jolla hän toisinaan paineli vasenta kylkeänsä."

"Armias taivas!" sanoi Wildrake tullen ihan lähelle Everardia ja kuiskaten hänen korvaansa; hänen ääntään värähdytteli kauhu, jollainen mielentila oli tälle uskalikolle ylen harvinainen, vaikka se nyt näytti hänet kerrassaan vallanneen. "Sen on täytynyt olla näyttelijä Dick Robison-parka, juuri siinä puvussa, jossa olen nähnyt hänen esittävän Philasteria – niin, ja sen jälkeen tyhjentävän aimo pullollisen kanssani Merenneidossa! Paljonkin me hulluttelimme yhdessä, ja hyvin muistan kaikki hänen haaveelliset pikku oikkunsa. Hän palveli vanhaa herraansa Kaarloa Mohunin ratsuväessä, ja kuulemani mukaan murhasi hänet tuo teurastajakoira antautumisen jälkeen Nasebyn taistelutantereella."

"Hiljaa! Olen kuullut siitä teosta", vastasi Everard "Luojan tähden, kuuntele miestä loppuun. – Puhuiko se kävijä sinulle, ystävä?"

"Puhui kyllä, sir, miellyttävällä äänelläkin, mutta hiukan kummallisesti ääntäen ja oikeammiten ikäänkuin haastaen kuulijakunnalle lakipöydän äärestä tai saarnastuolista eikä tavallisena ihmisenä arkiasioita selittäen. Hän halusi nähdä kenraalimajuri Harrisonia."

"Vai niin!" elähtyi Everard, ajan hengen tartuttamana se kun oli taipuisa herkkäuskoisuuteen kaikissa yliluonnollisen toiminnan asioissa; "ja mitä sinä teit?"

"Menin ylös vierashuoneeseen ja ilmoitin, että sellainen henkilö tiedusti häntä. Hän hätkähti maininnastani ja kysyi kiihkeästi, millainen oli miehen asu; mutta tuskin olin hänelle kuvannut vieraan puvun ja korvakoristeen, kun hän käski: 'Tiehesi! Sano hänelle, etten minä päästä häntä puheilleni. Sano, että minä uhmaan häntä ja tahdon näyttää uhmani toteen Armageddonin laakson suuressa taistelussa, jolloin enkelin ääni kutsuu kaikki taivaankannen alla lentävät linnut saamaan ravintonsa kapteenista ja sotamiehestä, hevosesta ja ratsastajasta. Sano pahallehengelle, että minulla on valta lykätä kilvoituksemme siihen päivään asti ja että hän sen kauhean päivän rintamassa jälleen kohtaa Harrisonin.' Läksin takaisin viemään tämän vastauksen vieraalle, ja hänen kasvonsa vääntyivät niin kamalaan rypistykseen, että ihmisen silmäkulmat tuskin milloinkaan niin julmasti kuroutuvat. 'Palaja hänen luokseen', hän käski 'ja sano, että nyt on minun hetkeni; jos hän ei heti saavu alas puhumaan kanssani, tulen minä ylös portaita hänen luokseen. Minä käsken hänen saapua sen merkkilauseen nojalla, että Nasebyn tantereella hän ei tehnyt työtänsä penseästi.'"

"Olen kuullut", supatti Wildrake, johon taikausko tehosi yhä voimakkaammin, "että Harrison herjaten käytti noita sanoja, ampuessaan onnettoman Dick-ystäväni".

"Mitä sitte tapahtui?" kysyi Everard. "Muista puhua totta!"

"Niinkuin papillisin selityksin sotkematonta evankeliumia", vakuutti independentti; "mutta totisesti onkin minulla vain vähän sanottavaa. Näin herrani tulevan alas tyrmistyneenä, mutta päättäväisenä sävyltään, ja hän pysähtyi suojamassa, kun näki vieraan. Toinen viittasi hänelle ikäänkuin mukaansa kutsuen ja astui ulos pääovesta. Arvoisa herrani näytti olevan lähtemäisillään hänen perässään, mutta seisahtui jälleen, ja silloin se kävijä, olkoon hän ihminen tai paholainen, astui uudestaan sisälle ja lausui: 'Tottele tuomiotasi.

"Mua saatat, siin' ei auta kukaan, on kohtalonas tulla mukaan, poluilta metsän kolkkoon varjoon, – tai kalseen kuutamonkin tarjoon, – sun täytyy kuulla kutsun sanaa, sua avohaavan hurme manaa, sua manaa lauseeni viimeinen, kun kuolon tuskassa huusin sen kostoksi katalan vääryyden!'

"Niin sanoen hän harppasi ulos, ja herrani saattoi häntä metsään. Minä seurasin myös matkan päässä. Mutta saavuttaessani oli hänen arvollisuutensa yksinään ja käyttäysi niinkuin nyt näette hänen tekevän."

"Sinulla on ihmeellinen muisti, hyvä mies", huomautti eversti kylmäkiskoisesti, "kun voit laskettaa kaikki nuo säkeet yhden ainoan lausuman jälkeen – tässä kaikessa tuntuu olevan jotain juonta".

"Yhden lausumanko, kunnioitettava herra?" huudahti independentti. "Voi, se runonpätkä pysyy harvoin poissa herra-parkani kieleltä, kun hän on vähemmän voitollinen kilvoituksissaan saatanan kanssa, kuten joskus sattuu. Mutta ensi kerran kuulin toisen sitä lausuvan, ja totta puhuen tuntuu herrani aina kertaavan sitä vastenmielisesti, niinkuin lapsi opettajan sanelua, eikä oman ajunsa jälkeen tulevana, kuten sanoo Saarnaaja."

"Kummallinen juttu", ihmetteli Everard. "Olen kuullut ja lukenut, että surmattujen hengillä on outo voima surmaajansa suhteen; mutta hämmästyttävältä tuntuu vaatimus uskomaan, että sellaisissa tarinoissa voi olla perää. – Roger Wildrake – mitä sinä pelkäät, mies? – minkätähden liikahtelet tuolla tavoin?"

"Minäkö pelkäisin? Ei, pelkoa se ei ole, vaan vihaa – kuolettavaa vihaa. Näen Dick-paran murhaajan edessäni ja – katso, hän heittäytyy miekkailuasentoon! Va-va-vai niin, sinä teurastajan kahlekoiran sikiö! Et saa jäädä vastustajaa vaille."

Ennen kuin kukaan sai häntä estetyksi Wildrake heitti syrjään viittansa, veti miekkansa ja suoriutui melkein yhdellä loikkauksella välimatkasta, joka eroitti hänet Harrisonista; samassa hän suoraa päätä iski aseensa ristiin jälkimäisen kanssa, tämän seistessä kalpaansa heilutellen ikäänkuin juuri odottamassa hyökkääjää. Niinpä ei tasavaltalaista kenraalia kohdannut hetkeksikään yllätys, vaan hän huikkasi heti säiläin sälähtäessä yhteen: "Haa! Nyt tunnen sinut vihdoinkin ihan ruumiillistuneena. Tervetuloa, tervetuloa! – Herran ja Gideonin miekan nimessä – siis!"

"Erilleen heidät, erilleen heidät", huusi Everard, kun hän ja Tomkins, ensimältä ällistyttyään käsirysyn äkillisyydestä, riensivät välittäjiksi. Kavalieriin tarttuen tempasi Everard hänet väkisin taaksepäin, ja vaaraa halveksien sai Tomkins vaivoin pidätetyksi Harrisonin miekan, kenraalina huudahtaessa: "Haa! kaksi yhtä vastaan – kaksi yhtä vastaan – sillä tavoin demoonit taistelevat." Wildrake puolestaan kirosi karmeasti ja lisäsi: "Markham, sinä olet pyyhkäissyt pois kaiken kiitollisuudenvelkani – siitä ei ole enää rahtuakaan jäljellä – mennyttä kaikki, lempo soikoon!"

"Olet tosiaan kuitannut sen velan erinomaisesti", sanoi Everard. "Kuka tietää, miten tämä juttu on selitettävissä ja vastattavissa?"

"Vastaan siitä hengelläni", uhitteli Wildrake.

"Siivolla nyt, olkaa vaiti", neuvoi Tomkins, "ja antakaa minun järjestää. Asia on sovitettavissa siten, että kelpo kenraali ei ikinä tiedä kohdanneensa kuolevaista miestä; pankoon tuo moabilainen vain miekkansa huotran lepoon ja olkoon alallaan."

"Wildrake, minä rukoilen sinua pistämään pois miekkasi", pyysi Everard, "muutoin sinun on toden totta käännettävä se minua vastaan."

"Ei, kautta Yrjänän, niin hullu en toki ole; mutta tapaan minä hänet vielä toisena päivänä."

"Sinä, toisena päivänä!" huudahti Harrison, jonka silmät pysyivät yhä tähdättyinä kohtaan, missä hän oli tavannut niin käsiintuntuvaa vastustusta. "Niin, tunnen sinut hyvin; päivä päivältä, viikko viikolta sinä teet saman joutavan vaatimuksen, sillä sinä tiedät, että äänesi vapisuttaa sydäntäni. Mutta käteni ei tutise joutuessaan sinun voimiasi vastaan – henki on halullinen taistelemaan, jos liha onkin heikko sellaista vastassa, mikä ei ole lihasta."

"Hiljaa nyt kaikki, taivaan tähden", käski taloudenhoitaja Tomkins; sitte hän lisäsi herraansa puhutellen: "Täällä ei ole ketään, sallikoon teidän ylhäisyytenne minun huomauttaa, paitsi Tomkins ja arvoisa eversti Everard."

Kenraali Harrison, – kuten toisinaan tapahtuu osittaisessa mielipuolisuudessa, jos hänellä nimittäin oli sielullisia hakauksia, – oli kyllä lujasti ja täydellisesti vakuutettu omien näkyjensä todellisuudesta, mutta hänen ei tehnyt mieli puhua siitä asiasta niille, joiden tiesi pitävän niitä kuvitteluna. Tässä tilaisuudessa hän tekeysi ihan huolettoman ja levollisen näköiseksi juuri osoittamansa rajun kiihtymyksen jälkeen, ja se voimakas ponnistus ilmaisi, kuinka hartaasti hän halusi peitellä todellisia tunteitaan Everardilta, arvellessaan tämän jäävän niille kylmäkiskoiseksi.

Hän tervehti Everardia ylen kohteliaasti ja puheli illan kauneudesta, joka oli houkutellut hänet ulos palatsihuvilasta kävelylle puistoon nauttimaan suotuisasta säästä. Hän otti sitten Everardin käsivarren kainaloonsa ja käveli tämän kanssa takaisin taloa kohti, sillävälin kun Wildrake ja Tomkins seurasivat heidän kintereillään ja taluttivat hevosia. Everard halusi saada hiukan valaistusta näihin salaperäisiin tapahtumiin ja yritti useastikin päästä siihen puheenaineeseen eräänlaisella kuulustelulla, jota Harrison – sillä mielipuolet ovat hyvin usein vastahakoisia haastamaan sielullisista häiriöistään – torjui jokseenkin taitavasti; tarpeen tullen hän vetosi taloudenhoitajansa apuun, tämä kun oli ottanut tavakseen esiintyä herransa takaajana kaikissa tilanteissa, saaden siitä Desboroughilta Jetkun sattuvan lisänimen.

"Ja minkätähden oli teillä miekkanne paljastettuna, arvoisa kenraali", kysyi Everard, "kun olitte ainoastaan iltakävelyllä?"

"Totisesti, oiva eversti, ajat ovat sellaiset, että ihmisten täytyy valvoa sonnustetuin kupein ja palavin lampuin ja sivalletuin asein. Se päivä lähenee, uskokaa minua tai älkää, jolloin ihmisten täytyy pitää vaari, ettei heitä tavattaisi alastomina ja aseettomina, kun ne seitsemän pasuunaa toitottavat: saappaisiin ja satulaan! ja Jezerin huilut huhuavat: ratsaille ja taipaleelle!"

"Totta kyllä, hyvä kenraali, mutta minusta näytti siltä, kuin olisitte äsken tehnyt miekkailuliikkeitä ikäänkuin taistellen?" urkki Everard.

"Minulla on kummallinen mielikuvitus, ystävä Everard", vastasi Harrison, "ja kävellessäni yksin ja ase kädessä, kuten äsken, teen toisinaan harjoituksen vuoksi survaisuja tuollaista puuta vasten. Sellaista tyhmää ylpeyttä pyrkii tarttumaan aseitten käyttäjiin. Minua on pidetty aimo miekkailumestarina, ja olen tapellutkin itselleni palkintoja ennen uudestasyntymistäni, kunnes minut kutsuttiin esittämään osaa suuressa työssä ja rupesin voitollisen kenraalimme ensimäiseen ratsuväkirykmenttiin huoviksi."

"Mutta minusta kuulosti kuin olisi ase kalahdellut teidän miekkaanne?" sanoi Everard.

"Mitä! Aseko kalahdellut miekkaani? Miten olisi se mahdollista, Tomkins?"

"Totisesti, sir", auttoi Tomkins, "varmaankin on puunoksa osunut tielle; täällä kasvaa jos jotakin lajia, ja teidän arvollisuutenne on saattanut satuttaa sellaista, jota brasilialaiset sanovat rautapuuksi – Purchas kertoo 'Pyhiinvaelluksessaan', että tuollaisen pölkky vasaralla lyötynä helähtää kuin alasin."

"Totisesti suittaa asia olla niin", myönsi Harrison, "sillä nuo menneet valtiaat keräsivät tähän huviasuntoonsa monia ihmeellisiä puita ja yrttejä, vaikka he eivät koonneet sen pirun tuottoa, joka kantaa kahtatoista laatua hedelmää, eivätkä niitä lehtiä, joista kansat saavat parannuksen".

Everard pitkitti kuulusteluansa, sillä hänen mieltänsä kiinnitti se tapa, jolla Harrison väisteli kysymyksiä, ja se näppäryys, jolla hän heitti ylimaailmaisia ja kiihkomielisiä käsityksiään jonkunlaisen hunnun tavoin verhoamaan katumuksen ja tietoisen veren vian nostattamia kolkompia näkyjä.

"Mutta", hän muistutti, "jos saan uskoa silmiäni ja korviani, en voi vieläkään olla ajattelematta, että teillä oli todellinen kiistakumppani. Niin, varmasti näin tummaan nuttuun pukeutuneen miehen peräytyvän metsään."

"Niinkö?" virkahti Harrison kummastuneena, ja hänen äänensä vapisi väkisinkin. "Kuka saattoi se olla? – Tomkins, näitkö sinä eversti Everardin mainitsemaa miestä, hikiliina kädessä – verinen hikiliina, jolla hän aina paineli kylkeään?"

Viime sanoillaan Harrison esitti Everardin määritelmälle lisäpiirteen, joka vastasi Tomkinsin alkuperäistä oletetun haamun kuvausta, ja se seikka vaikutti Everardin mielessä taloudenhoitajan kertomuksen vahvistukseksi enemmän kuin mikään hänen näkemänsä tai kuulemansa. Vierasmies vastasi vetoomukseen tavallisella lipeydellään, että hän oli kyllä huomannut sellaisen miehen pujahtavan heidän ohitseen tiheikköön – arvatenkin se oli joku hirvenvaras, sillä salametsästäjät kuuluivat käyneen hyvin julkeiksi.

"Kuulkaahan nyt, herra Everard", sanoi Harrison kiirehtien vaihtamaan puheenainetta, "eikö jo ole aika meidän jättää silleen kaikki kiistelymme ja yhtyä käsi kädessä korjaamaan Zionimme murtumia? Onnellinen ja tyytyväinen olisin minä, kelpo ystäväni, työskennellessäni siten saviseon vatkaajana tai kalkkikaukalon kantajana suuren johtajamme ohjattavana, jonka puolella Kaitselmus on ollut tässä kansallisessa tiimellyksessä; ja totisesti, niin hartaasti puna kannatan oivallista ja voitollista kenraali Oliveriamme, jota taivas kauvan kaitkoon, – että jos hän käskisi, ei minua arveluttaisi temmata alas korkealta paikaltaan sitä arvohenkilöä, jota nimitetään puhemieheksi, ihan niinkuin annoin vaivaisen apuni sen miehen kukistamiseen, jota kuninkaaksi kutsuttiin. Kun tiedän teidän olevan tässä seikassa yhtä mieltä minun kanssani, sallikaa minun siis esittää teille rakkaasti, että me toimisimme veljinä ja rakentaisimme umpeen aukot ja kohottaisimme jälleen englantilaisen Zionimme vallitukset, jollatavoin meidät epäilemättä valitaan pylväiksi ja kaarenkannattimiksi, etevän ylikenraalimme johdolla tukemaan ja pystyssäpitämään sitä, samalla kun saamme asianmukaiset sekä hengelliset että ajalliset verotulot ja saatavat jalustaksi, jolla me voimme seistä, koska perustuksenamme muutoin on pehmeätä hiekkaa. Kuitenkin", hän jatkoi mielensä jälleen harhaantuessa ajallisen kunnianhimon pyrkimyksistä Viidennen valtakunnan näkyihin, "kaikki nämä ovat pelkkää turhuutta sinetityn kirjan avaamiseen verraten, sillä joutuisasti lähenee kaikki olevainen pitkäisen jylinää ja suuren lohikäärmeen kirvoitusta pohjattomasta kuilusta, jonne se on kahlehdittu".

Tällä maallisen valtiotaidon ja intomielisen ennustelun sotkeutuneella purkauksella Harrison huumasi eversti Everardin siinä määrin, että tälle ei jäänyt enää ollenkaan aikaa urkkia häneltä lisää yksityiskohtia yöllisestä kahakasta, josta hänen selvästi ei tehnyt mielensä olla kuulusteltavana. He saapuivatkin nyt Woodstockin palatsihuvilaan.

15. LUKU.
EVERARD NÄKEE ILMESTYKSEN

Maahovin ulko-oven eteen oli vahtisotilaiden lukumäärä lisätty kaksinkertaiseksi. Everard tiedusti toimenpiteeni syytä korpraalilta, jonka hän tapasi eteissuojamassa sotureineen; nämä istuivat tai loikoivat roihuavan tulennoksen ympärillä, pitäen sitä vireillä sirpaleilla, joita ruhjoivat veistoksilla koristetuista istuimista ja lavitsoista.

"Ka, totisesti", vastasi mies, "corps de garde, kuten teidän arvollisuutenne sanoo, nääntyy tärviölle näin rasittavasta palveluksesta; mutta pelko on levinnyt keskuuteemme, ja yksikään ei suostu pitämään vartiovuoroansa yksinään. Olemme kuitenkin peruuttaneet pari etuvartiotamme Banburystä ja muualta, ja meille kuuluu tulevan lisäväkeä Oxfordista huomenna."

Everard pitkitti tarkkoja kyselyjään sekä palatsihuvilan sisä- että ulkopuolelle asetetuista vahtisotilaista ja huomasi, että vartioiden jakamisessa oli säntillisesti noudatettu viisaan sotakurin sääntöjä, ja järjestely olikin pantu toimeen itse Harrisonin valvonnan alaisena. Eversti Everardille ei sen vuoksi jäänyt muuta tehtävää kuin omaa iltaseikkailuansa muistaen ehdottaa lisävartijan asettamista – kumppanin kanssa, jos se katsottiin välttämättömäksi – siihen eteiskammioon eli odotushuoneeseen, josta mentiin hänen oudon kohtauksensa näyttämönä olleelle pitkälle lehterille ja muihin huoneustoihin. Korpraali lupasi kunnioittavasti kaikin puolin täyttää hänen määräyksensä. Kun palvelijat kutsuttiin paikalle, ilmestyivät hekin kaksinkertaisena voimana. Everard pyysi saada tietää, olivatko valtuutetut menneet makuulle vai saattoiko hän vielä puhutella heitä.

"Makuuhuoneessaan he kyllä ovat", vastasi miehistä muuan, "mutta luullakseni he eivät ole vielä riisuutuneet".

"Mitä!" oudoksui Everard; "ovatko eversti Desborough ja master Bletson samassa makuuhuoneessa?"

"Heidän arvollisuutensa ovat siten sopineet", ilmoitti mies, "ja heidän arvollisuuksiensa sihteerit jäävät vartioimaan koko yöksi".

"Muotina on vahvistaa vartiot kaksinkertaisiksi kautta koko talon", tokaisi Wildrake. "Saisinpa näkyviini välttävän sievän sisäkön, niin kylläpä osaisin minäkin mukautua muotiin."

"Hiljaa, hupelo!" koveni Everard; "ja missä ovat pormestari ja pastori Holdenough?"

"Pormestari palasi kauppalaan ratsain, huovin takana, joka läksi Oxfordiin hakemaan lisäväkeä; ja tapulitalon mies on majoittunut siihen kamariin, jossa eversti Desborough vietti viime yön, hän kun siellä todennäköisimmin kohtaa – teidän arvollisuutenne ymmärtää. Taivas meitä armahtakoon, lujilla me olemme!"

"Ja missä ovat kenraali Harrisonin palkolliset", ärähti Tomkins, "kun eivät saata häntä huoneeseensa?"

"Täällä – täällä – täällä, master Tomkins", ilmoitti kolme miestä tunkeutuen eteenpäin, kasvoillaan sama tyrmistys, joka näytti tutisuttavan Woodstockin koko asujamistoa.

"Matkoihinne siis", käski Tomkins; "älkää puhutelko hänen armoansa – näettehän, että hän ei ole sillä tuulella".

"Hän näyttää tosiaan merkillisen nuopealta", huomautti eversti Everard. "Kasvonpiirteet ovat kuin halvauksen vääristämät, ja vaikka hän tullessamme puhui niin kerkeästi ei hän ole avannut suutansakaan siitä asti kun pääsimme valoon."

"Se on hänen sävynsä tuollaisten etsiskelyjen jälkeen", selitti Tomkins. "Antakaa hänen arvollisuutensa, tueksi käsivartenne, Zedekiah ja Jonathan, taluttaaksenne hänet pois – minä tulen kohtsiltään. Jää sinä, Nikodemus, odottamaan minua – ei ole hyvä kävellä yksinään tässä talossa."

"Master Tomkins", virkkoi Everard, "olen usein kuullut mainittavan sinua teräväksi, älykkääksi mieheksi – sanoi minulle rehellisesti, oletko vakavasti peloissasi jostakin yliluonnollisesta kummittelusta tässä rakennuksessa?"

"Ei tekisi mieleni heittäytyä alttiiksi mahdollisuudelle, sir", vastasi Tomkins hyvin totisena; "kunnioitettavaa herraani katsellessanne voitte arvata, miltä elävät näyttävät puhuteltuansa kuolleita".

Hän kumarsi syvään ja läksi. Everard meni siihen kamariin, jonka toiset kaksi valtuutettua olivat viihtymyksekseen valinneet yhteiseksi asunnokseen. He valmistausivat juuri laskeutumaan vuoteelle, kun hän astui sisälle. Molemmat hätkähtivät oven avautuessa – molemmat ilahtuivat nähdessään, että sieltä saapui vain Everard.

"Kuulkaas", puheli Bletson vetäen hänet syrjään, "oletteko milloinkaan nähnyt Desboroughin vertaista aasia? – mies on iso kuin härkä ja arka kuin lammas. Hän on kärttänyt minut nukkumaan täällä suojeluksekseen. Teemmekö siitä hauskan yön, hä? Sen teemme, jos tahdotte ottaa kolmannen vuoteen, joka varustettiin Harrisonia varten; mutta hän on mennyt ulos kuin mikäkin hölmö haeskelemaan Armageddonin laaksoa Woodstockin puistosta."

"Kenraali Harrison palasi vastikään minun kanssani", ilmoitti Everard.

"Ei, mutta, niin totta kuin elän, hän ei tule meidän huoneeseemme", väitti Desborough, kuullen vastauksen. "Yksikään, joka on hyvinkin saattanut illastaa itse Lemmon kanssa, ei ole oikeutettu nukkumaan kristittyjen parissa."

"Sitä hän ei aiokaan", tiesi Everard; "hän kuuluu nukkuvan erillään – ja yksinään".

"Ei ihan yksinäänkään, luulemma", sanoi Desborough, "sillä Harrisonilla on jonkunlaista vetovoimaa menninkäisiin – niitä lentelee hänen ympärillään kuin koiperhoset kiertelevät kynttilää. Mutta jääkää te meidän luoksemme, hyvä Everard, minä pyydän. En tiedä, mistä se johtuu, mutta vaikka teillä ei ole uskontonne ainiaan kielellänne ettekä latele lukuisia lujia sanoja siitä kuten Harrison – ettekä lausuile pitkiä saarnoja kuten muuan mitä kunnioitettavin omaiseni, joka jääköön nimeämättömäksi, tunnen itseni kuitenkin jotenkuten turvallisemmaksi teidän seurassanne kuin noista kenenkään. Mitä tähän Bletsoniin tulee, niin hän on sellainen pelkkä herjaaja, että pelkään paholaisen korjaavan hänet taiteensa ennen aamua."

"Oletteko ikinä kuullut mokomaa viheliäistä raukkaa?" sanoi Bletson syrjään Everardille. "Viipykää sentään, kunnioitettava eversti – tunnen teidän intonne hädänalaisten auttamiseen, ja te näette Desboroughin sellaisessa pinteessä, että hän tarvitsee lähellään useamman kuin yhden hyvän esimerkin, säästyäkseen ajattelemasta aaveita ja pahojahenkiä."

"Pahoittelen, etten voi täyttää pyyntöänne, hyvät herrat", vastasi Everard. "Mutta minä olen päättänyt nukkua Victor Leen kamarissa, joten toivotan teille hyvää yötä; ja jos tahdotte levätä häiriintymättömästi, neuvon teitä uskomaan itsenne yön vartiohetkiksi Hänen haltuunsa, jolle yö on samaa kuin ilmipäivä. Olin aikonut puhua teille tänä iltana täälläoloni aiheesta, mutta lykkään neuvottelumme huomiseen, jolloin luullakseni kykenen näyttämään teille päteviä perusteita, jättääksenne Woodstockin."

"Olemme nähneet sellaisia jo yltäkyllin", arveli Desborough. "Niinpä minä tulin tänne palvelemaan yhteistä asiaa ja samalla kaiketikin saadakseni vaivasta jonkun kohtuullisen edun itselleni; mutta jos minut keikautetaan jälleen päälleni tänä yönä kuten edellisenä, en viipyisi pitempään edes kuninkaan kruunun voittaakseni, sillä varmastikaan ei niskani enää pystyisi kantamaan sen painoa."

"Hyvää yötä", toivotti Everard ja teki lähtöä, kun Bletson jälleen hiippaili likelle ja kuiskasi hänelle: "Kuulkaahan, eversti – olemmehan ystävyksiä – pyydän teitä jättämään kamarinne oven auki kaiken häiriön varalta, jotta voisin kuulla huutonne ja rynnätä siekailematta apuun. Tehkää se, hyvä Everard, muutoin pysyn valveilla huolissani, sillä minä tiedän, että te erinomaisen järkevänäkin miehenä olette vielä hiukan kiintynyt niihin taikauskoisiin aatoksiin, joita imemme äidinmaidossa ja jotka ovat pelkäilymme perusteena tällaisissa tilanteissa; sentähden jättäkää ovenne auki, jos minua rakastatte, saadaksenne joutuisaa apua minulta tarpeen tullen."

"Herrani luottaa ensiksikin raamattuunsa, sir, ja toisessa sijassa oivaan miekkaansa", virkahti Wildrake. "Hänellä ei ole sellaista käsitystä, että paholainen on torjuttavissa kahden miehen makaamisella samassa huoneessa, saati että Kota-klubin uskonkieltäjät kykenevät todistelulla tekemään tyhjäksi sielunvihollisen olemassaolon."

Everard tarttui varomatonta ystäväänsä kauluksesta ja laahasi hänet mukaansa kesken puheen, pidellen hänestä kiinni, kunnes he olivat molemmin Victor Leen kamarissa, missä olivat edelliselläkin kerralla nukkuneet. Vielä sittekin hän piteli Wildrakea, kunnes palvelija oli siistinnyt kynttilät ja lähetetty pois huoneesta; hellittäen ystävästään eversti puhutteli häntä nyt nuhtelevalla kysymyksellä: "Oletko mielestäsi hyvinkin ymmärtäväinen ja viisas mies, kun tällaisina aikoina etsit jokaista tilaisuutta solmiutuaksesi sanoistasi rettelöön tai paljastavaan suukopuun? Hävetä sinun sietäisi!"

"Niin, hävetä tosiaan", myönsi kavalieri; "hävetä pitäisi lakean raukan, joka alistuu tällä tavoin toisen viskeltäväksi, vaikka tämä ei ole suvultaan suurempi eikä paremmin kasvatettu kuin hän itsekään. Sanonpa sinulle, Mark, että käytät kohtuuttomasti voittopuoltasi minun suhteeni. Mikset anna minun lähteä luotasi, elääkseni ja kuollakseni omalla tavallani?"

"Syystä että kuulisin kuolleesi koiran tavoin, ennen kuin olisimme olleet viikkoakaan erossa. Kuulepas, hyvä ystävä, mikä hulluus sinut villitsikään Harrisonin kimppuni ja sitte ryhtymään hyödyttömään väittelyyn Bletsonin kanssa?"

"Ka, me olemme paholaisen talossa, nähdäkseni, ja minä antaisin mielelläni isännälle mitä hänelle on tulevaa, missä hyvänsä liikun. Olisi ollut mukavaa lähettää hänelle nyt Harrison tai Bletson ikäänkuin puolipäivälliseksi tyydyttämään hänen ruokahaluansa, kunnes Crom – "

"Hiljaa! Kiviseinillä on korvat", keskeytti Everard katsellen ympärilleen. "Tuossa on yöjuomasi valmiina. Tarkasta aseitasi, sillä meidän täytyy olla niin huolellisia kuin olisi Kostotar kintereillämme. Tuolla on makuusijasi – ja minulle on vuode valmistettu vierashuoneeseen, kuten näet. Ainoastaan ovi eroittaa meidät."

"Ja sen minä jätän auki siltä varalta, että hoilaat apua, kuten tuo uskonkieltäjä arvelee. Mutta miten olet saanut tämän kaiken niin sievästi järjestetyksi, kelpo isäntäiseni?"

"Huomautin taloudenhoitaja Tomkinsille aikovani nukkua täällä."

"Hän on kummallinen mies", tuumi Wildrake, "ja hän lienee ottanut mitan joka miehen jalasta – kaikki näkyy käyvän hänen käsiensä kautta".

"Hän tuntuu olevan näiden aikojen vasiten muovaamia miehiä", vastasi Everard; "hänellä on kerkeä saarnalahja ja selittelyn taito, ja se takaa hänelle independenttien suuren suosion, samalla kun hänen älykkyytensä ja toimeliaisuutensa suosittelee häntä maltillisemmille ihmisille".

"Onko hänen vilpittömyyttään koskaan epäilty?" kysyi Wildrake.

"Ei, kuullakseni", sanoi eversti; "päin vastoin on hänellä tuttavallisina nimityksinään Rehti Joe ja Taattu Tomkins. Minä puolestani uskon hänen vilpittömyytensä aina pysytelleen hänen etunsa tasalla. Mutta lopeta jo pikarillisesi ja lähde siitä makuulle. Mitä, yhdellä siemauksellako sen tyhjensitkin!"

"Helkkarissa, niin – valani kieltää minua kahdesta kulauksesta; mutta älähän huoli – tämä yömyssy vain lämmittää aivojani, vaan ei hämmennä niitä. Tulkoon siis mies tai mörkö, ilmoita minulle, jos sinua häiritään, ja silmänräpäyksessä saat varmasti kumppanin."

Niin sanoen kavalieri vetäytyi omaan huoneeseensa. Eversti Everard riisui yltänsä raskaimmat tamineet, laskeusi makuulle housuissaan ja ihokkaassaan ja tyynty lepoon.

Hänet havahdutti verkkainen ja juhlallinen soitto, joka kuoleutui ikäänkuin etäisyyteen. Hän kavahti hapuilemaan aseitaan, jotka tapasi viereltään. Tilapäinen vuode oli uutimeton, joten hän saattoi vaivatta silmäillä ympärilleen; mutta kun tulisijaan oli jäänyt vain muutamia kiiluvia hiiliä, vaikka hän oli varustanut tulen kuntoon ennen makuullemenoaan, oli hänen mahdoton eroittaa mitään. Luontaisesta urheudestaan huolimatta tunsi hän senvuoksi sitä epämääräistä ja hytisyttävää kammoa, jota herättää vaaran läheisyyden tunto sekä sen aiheen ja laadun tietymättömyys. Hän oli kyllä vastahakoinen uskomaan yliluonnollisia tapauksia, mutta olemme jo huomauttaneet, että hän ei kuitenkaan ollut niiden ehdoton kieltäjä, niinkuin nykyisenäkin epäuskoisempana aikakautena on kenties paljoa harvemmassa täydellisiä ja horjumattomia epääjiä tässä kohdassa kuin sellaisiksi ilmoittautuvia. Epävarmana siitä, eikö hän ollut uneksinut noita säveliä, jotka tuntuivat vieläkin sointuvan hänen korvissaan, hän oli haluton antautumaan alttiiksi ystävänsä naljailulle, kutsumalla häntä avukseen. Hän siis nousi istualle vuoteellaan ja koki jossain määrin sitä hermostunutta kiihtymystä, joka valtaa urhoollisia miehiä kuten pelkureitakin – se erona, että toinen lyyhistyy sen painamana niinkuin viiniköynnös raesateessa ja toinen kokoo tarmonsa sen pudistamiseen yltänsä niinkuin Libanonin seeterin sanotaan kohottelevan oksiansa niille kerääntyvän lumen ravistamiseksi pois.

Tänä hisahtamattomana ja yksinäisenä hetkenä hänen mieleensä väkisinkin palasi Harrisonin kertomus, vaikka hänellä, olikin salaista epäilyä, että siinä oli jotain juonta tai kujetta. Hän muisti Harrisonin kuvanneen näkyänsä piirteellä, jollaista hänen oma huomautuksensa ei suinkaan ollut voinut johdattaa haaveilijan mieleen; tuo alituiseen kylkeä vasten paineltu verinen liina ei silloin ollut kenraalin näkyvissä eikä hänen kiihtyneen kuvittelunsa haudottavana. Kävivätkö siis murhatut niiden asuinsijoilla, jotka olivat häätäneet heidät elämästä kaikkine hyvittämättömine synteinensä? Ja jos niin oli asian laita, eikö sama lupa saattanut valtuuttaa muita tuollaisia käyntejä – varoitukseksi, ohjaukseksi, rangaistukseksi? Äkkipikaisia ja herkkäuskoisia ovat ne, jotka vastaanottavat totena jokaisen sellaisen jutun, – oli hänen päätelmänsä, – mutta kenties eivät ole vähemmän äkkipikaisia nekään, jotka rajoittavat Luojan vallan kaiken luodun suhteen ja olettavat, että Luonnon lakeja ei Luonnon laatijan luvalla voida erityisissä tapauksissa ja suuriin tarkoituksiin tilapäisesti kumota.

Näiden ajatusten risteillessä Everardin mielessä saivat hänessä valtaa tunteet, joita hän ei ollut kokenut silloinkaan kun ensi kertaa seisoi vimmaisen ja vaarallisen taistelun partaalla. Hän pelkäsi, tietämättä mitä, – ja kun ilmeinen ja nähtävä vaara olisi kannustanut hänen miehuuttaan, lisäsi aseman täydellinen epätietoisuus hänen vaaran tuntoaan. Melkein vastustamaton halu pakoitteli häntä hypähtämään vuoteeltaan ja kasaamaan sytykkeitä hiipuvalle hiilokselle, nähdäkseen loimussa jonkun kummallisen ilmestyksen tunkeutuneeksi kamariinsa. Niinikään tunsi hän voimakasta kiusausta Wildraken herättämiseen; mutta itse pelkoakin lujempana ehkäisi häpeä nämä vaikuttimet. Mitä! Saataisiinko ajatella, että Markham Everard, joka luettiin parhaisiin sotureihin, mitä tämä synkkä kansalaiskiista oli saanut miekkamiehikseen – Markham Everard, joka niin nuorenakin oli parlamentin armeijassa kohonnut korkeaan arvoon, pelkäsi jäädessään yksikseen hämyiseen huoneeseen keskiyöllä? Siihen ei saisi koskaan ilmaantua aihetta.

Tämä ei kuitenkaan tehonnut miksikään loitsuksi aatosten epämieluisaa kulkua vastaan. Hänen mieleensä johtuivat Victor Leen kamarista kerrotut monet perimystiedot, joita hän kyllä oli usein halveksinut hämärinä, todistamattomina ja ristiriitaisina, muinaisen taikauskon synnyttäminä ja lörpöttelevän herkkämielisyyden polvi polvelta levittäminä huhuina; mutta niissä oli kuitenkin jotain, mikä ei soveltunut tyynnyttämään hänen hermojensa nykyistä kiusallista kiihtymystä. Sitte hän ajatteli saman ehtoopäivän tapauksia, – miten hänen kurkkuansa vasten oli ase painettu ja voimakas käsivarsi paiskannut hänet selälleen permantoon. Se muisto tosin vastusti häilyvien haamujen ja epätodellisten tikarien aatosta, mutta sai hänet kylläkin uskomaan, että tämän laajan rakennuksen jossakin osassa piileksi joukko kavaliereja eli ilkimielisiä. Nämä saattoivat nousta toimintaan yöllä, yllättää vartijat ja surmata heidät kaikki, eritoten Harrisonin, joka oli ollut mestatun kuninkaan tuomareita; hallitsija-vainajan uskolliset saattolaisethan janosivat kiihkeästi kostoa.

Hän yritti häätää tätä ajatusta ottamalla lukuun vartioiden lukuisuuden ja jakautumisen, mutta pysyi kuitenkin tyytymättömänä itselleen siitä, ettei ollut ryhtynyt vielä täsmällisempiin varokeinoihin, ja pahoitteli, että hän kiristetyn vaitiolo-lupauksen pitämisellä saattoi toimittaa monen seuralaisensa salamurhaajien uhreiksi. Hänen sotilaallisiin velvollisuuksiinsa yhtyen herättivät nämä aatokset toisen sarjan mietteitä. Hän tuli arvelleeksi, että hän ei voinut nyt tehdä muuta kuin käydä tarkastamassa vartiopaikkoja ja varmistautumassa sotamiesten valvomisesta, valppaudesta, paikoillaan pysymisestä ja sellaisesta sijoittumisesta, jota vaati heidän nopea keskinäinen avuksitulonsa, jos se kävi tarpeelliseksi. "Se soveltuu minulle paremmin", hän ajatteli, "kuin lojua täällä lapsen lailla peloittelemassa itseäni akkain lorulla, jolle olen poikana nauranut. Mitäpä siitä, että vanha Victor Lee oli pyhyyden häväisijä, kuten yleiseen kerrotaan, ja pani olutta kastemaljassa, jonka hän sieppasi Holyroodin ikivanhasta palatsista, kun kirkko ja rakennus loimusivat liekeissä? Ja entä jos hänen vanhin poikansa lapsena kuolikin kuumaan veteen samassa astiassa? Kuinka monta kirkkoa on hävitetty hänen jälkeensä? Kuinka monta kastemaljaa saastutettu? Niin monta tosiaan, että jos taivaan kosto rankaisisi sellaista väkivaltaa yliluonnollisella tavalla, ei ilmestyksittä jäisi ainoakaan Englannin soppi eikä vähäisinkään pitäjänkirkko. Pyh, nuo ovat joutavia kuvitelmia, arvottomia etenkin niiden ajateltaviksi, jotka on kasvatettu uskomaan, että pyhyys asustaa aikeessa ja teossa eikä rakennuksissa tai kastemaljoissa taikka ulkonaisissa menoissa."

Hänen siten muistutellessaan kalvinistisen uskontunnustuksensa pääkohtia löi iso torninkello – tuollaisissa kertomuksissa harvoin vaikeneva tunnus – kolme. Sitä seurasi heti vahtisotamiesten käheä huuto kautta holvien ja lehterien, yli- ja alikerrassa, haastaen toisiansa ja vastaten tavallisella vartiosanalla: Kaikki hyvin. Heidän äänensä sekaantuivat kellon kumeaan kumuun, mutta taukosivat ennen kuin se vaikeni, ja niiden kuoleuduttua oli pitkittyneen moikkeen humiseva kaiku tuskin kuultavissa. Ennen kuin tämä viimeinen värinä oli vielä lopullisesti häipynyt äänettömyydeksi se tuntuikin heräävän uudestaan, ja Everard kykeni tuskin ensimältä päättämään, oliko uusi kaiku tarttunut vaimenevaan soinnahdukseen vai häiritsikö joku muu ja erillinen ääni uudestaan hiljaisuutta, johon jymisevä läppäys oli ilmoituksensa mykistyttyä vaivuttanut vanhan rakennuksen ja sitä ympäröivän metsän.

Mutta epätietoisuus selkisi pian. Ne soiton säveleet, jotka olivat yhtyneet läppäyksen hiljeneviin kaikuihin, tuntuivat ensin pitentävän niitä ja sitte jatkuvan niiden jälkeen. Etäältä alkava ja lähetessään kovemmaksi yltyvä inha sävelsarja tuntui siirtyvän huoneesta toiseen, työkammiosta lehterille, eteissuojamasta naiskamariin, noin monien hallitsijain vanhan asuinrakennuksen autioiden ja häväistyjen raunioiden läpi; ja sen lähestyessä ei yksikään soturi hälyttänyt eikä ainoakaan niistä lukuisista eriarvoisista vieraista, jotka viettivät tukalan ja kauhistuneen yönsä tuossa rappeutuneessa maahovissa, näyttänyt rohkenevan ilmoittaa toisille kammon selittämätöntä syytä.

Everardin kiihtynyt mielentila ei sallinut hänen jäädä niin toimettomaksi. Äänet tulivat niin likelle, että ne kuulostivat ihan vierushuoneessa toimitettavalta juhlalliselta vainajien muistojumalanpalvelukselta, kun hän ryhtyi hälyttämään, äänekkäästi huutaen uskollista saattolaistaan ja ystäväänsä Wildrakea, joka uinaili viereisessä huoneessa; olihan vain ovi heidän välissään ja sekin raollaan.

"Wildrake – Wildrake! Ylös – ylös! Etkö kuule hälytystä?"

Ei tullut mitään vastausta Wildrakelta, vaikka soiton säveleet nyt kajahtelivat huoneessa niinkuin olisivat sen aiheuttajat olleet ihan seinien sisällä. Se melu olisi riittänyt herättämään nukkujan ilman kumppaninsa ja isäntänsä huutoakin.

"Aseisiin! Roger Wildrake – aseisiin!" kiljaisi jälleen Everard, nousten vuoteeltaan ja temmaten pistoolinsa. "Toimita valoa ja hälytä väki!"

Ei vastausta. Hänen äänensä kuoleutui samalla kun soittokin tuntui taukoavan, ja sama leppoisan vieno ääni, joka vieläkin muistutti hänen mielestään Alice Leen puhetta, kuului nyt huoneessa eikä tuntunut tulevan pitkänkään matkan päästä.

"Toverinne ei voi vastata", virkkoi vieno ääni hiljaa. "Ainoastaan ne kuulevat hälytyksen, joiden omatunto tuntee kutsun."

"Taas tämä ilveily!" sanoi Everard. "Olen paremmin asestettu kuin viimeksi, ja ilman tuon äänen sointua olisi puhuja saanut maksaa leikittelynsä kalliisti."

Oli kummallista, saatamme mainita ohimennen, että heti kun Everard kuuli selvää ihmisäänen sointua, kaikki yliluonnollisen toiminnan aatos hälveni ja häntä äsken kahlehtinut loihtu näytti särkyneen; niin suuresti perustuu kuvitellun tai taikauskoisen kauhun teho hämärään tai kaksimieliseen, ainakin voimakkaan järkevyyden kohdatessaan ja niin kerkeästi toimittavat sellaisen mielen takaisin jokapäiväisen elämän uomaan selvät äänet ja varmat käsitteet Puhuttelija vastasi ikäänkuin hänen ajatuksiinsa kuten sanoihinsakin.

"Me nauramme aseille, joilla luulet peloittavasi meitä – Woodstockin kaitsijoihin ei niillä ole mitään vaikutusta. Ammu, jos tahdot, ja koeta aseittesi tehoa. Mutta, tiedä, että meidän tarkoituksenamme ei ole vahingoittaa sinua – olet metsästyshaukan rotua ja ylväs luonnonlaadultasi, vaikka sinä kesyttömänä ja kehnosti ravittuna pyydystät sääksien ja haaskakorppien parissa. Lähde lentoon täältä huomenna, sillä jos viivyt lepakkojen, pöllöjen, korppikotkien ja vareksien joukossa, jotka ovat aikoneet pesiä täällä, joudut ehdottomasti osalliseksi heidän kohtalostaan. Poistu siis, jotta nämät suojamat lakaistaisiin ja somistettaisiin niiden vastaanotoksi, joilla on parempi oikeus asua täällä."

Everard vastasi ääntänsä koroittaen: "Vielä kerran varoitan sinua, älä luule uhmaavasi minua turhaan. En ole lapsi, säikähtyäkseni mörköjutuista, enkä aseellisena lannistu pelkuriksi rosvojen uhkauksista. Jos annan sinulle hetkisen suvaitsevaisuutta, niin se tapahtuu rakkaiden ja hairahtaneitten ystävien tähden, joilla saattaa olla osuutta tähän vaaralliseen hullutteluun. Ota huomioon, että minä voin toimittaa linnan ympärille osaston sotaväkeä, joka etsii sen salaisimmistakin lokeroista tämän julkean temppuilun toimeenpanijaa, ja jos se tutkimus ei vie perille, tarvitaan vain jokunen tynnyrillinen ruutia rakennuksen muuttamiseen raunioläjäksi, jonka alle moiset ajattelemattomat leikittelijät hautautuvat."

"Puhutte ylpeästi, herra eversti", virkkoi toinen ääni, joka muistutti hänen lehterillä kuulemaansa karkeampaa ja kovempaa puhetta; "koettakaa urheuttanne tälle suunnalle".

"Ette minulle kahdesti uhittelisi", vastasi Everard, "jos minulla olisi valon tuiketta tähdätäkseni".

Hänen puhuessaan leimahti äkillinen valo niin kirkkaasti, että se huikaisi puhujan silmiä ja näytti hänelle selvästi haamun, joka jonkun verran muistutti Victor Leetä sellaisena kuin tämä esiintyi maalauksessa, toisella kädellään pidellen täydellisesti hunnutettua vallasnaista ja toisella johtajasauvaansa eli nuijaansa. Molemmat haamut olivat eläviä ja seisoivat näköjään kuuden jalan päässä hänestä.

"Ellei naista olisi", virkahti Everard, "en noin hävytöntä röyhkeyttä sietäisi".

"Älkää naisekasta olentoa säälikö, vaan tehkää pahimpanne", vastasi sama ääni. "Minä uhmaan teitä." "Toistakaa uhmanne, kun olen laskenut kolmeen", uhkasi Everard, "ja ottakaa rangaistus häpeämättömyydestänne. Yksi – olen virittänyt pistoolini hanan; kaksi – en ole milloinkaan tähdännyt harhaan – kautta kaiken pyhän, minä ammun, jollette poistu. Lausuessani seuraavan luvun ammun teidät kuoliaaksi seisomasijallenne. Olen kuitenkin vastahakoinen vuodattamaan verta – annan teille vielä toisen pakomahdollisuuden – yksi – kaksi – kolme!"

Everard tähtäsi rintaan ja laukaisi pistoolinsa. Haamu heilautti käsivarttaan halveksivasti, ja kajahti äänekäs nauru, jollaikaa valo vähitellen heiketen lekkui ja kimmelsi iäkkään ritarin ilmestyksen ympärillä ja sitte katosi. Everardin veri virtasi kylmänä sydämeen. "Jos hän olisi ollut ihmisrakennetta", hän ajatteli, "olisi luodin täytynyt lävistää hänet – mutta minulla ei ole tahtoa eikä voimaa taistella yliluonnollisia olentoja vastaan".

Ahdistava painostus kävi nyt niin ankeaksi, että hän suorastaan alkoi voida pahoin. Hän hapuili kuitenkin takan ääreen ja viskasi kourallisen kuivia syttöjä vielä kiiluville hiilille. Risut leimahtivat pian liekkiin ja loivat valoa hänen nähdäkseen huoneen joka soppeen. Hän katseli varovasti ja melkein arasti ympärilleen, puolittain odottaen jotakin hirveätä aavetta eteensä. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin vanhan kaluston, rukouspulpetin ja muut kapineet, jotka oli jätetty koskemattomiksi sir Henry Leen lähdettyä. Hän tunsi vastustamatonta halua ja samalla suurta vastenmielisyyttä silmäillä muinaisen ritarin muotokuvaa, jota hänen näkemänsä haamu oli kovin elävästi muistuttanut. Hän epäröitsi kahden vastakkaisen tunteen vallassa, mutta sieppasi viimein karskin päättäväisenä vahakynttilän, jonka oli illalla sammuttanut, ja sytytti sen uudestaan, ennen kuin tulennoksen roihu oli jälleen hiipunut. Hän piteli kynttilää, Victor Leen vanhan muotokuvan edessä ja tuijotti siihen kiihkeän uteliaasti, olematta vapaa pelostakaan. Hänet melkein valtasi varhaisempien päiviensä lapsekas säikky, ja muinaisen soturin ankara valju silmä näytti kohtaavan hänen katseensa ja uhkaavan häntä pahastumisellaan. Ja vaikka hän valeen järkeili luonnottomaksi noin hupsun käsityksen, ilmausivat hänen sekavat tunteensa kuitenkin sanoina, jotka tuntuivat puolittain osoitetuilta muotokuvalle.

"Äitini esi-isän sielu", hän haastoi, "tapahtukoon näiden vanhojen suojamien häiritseminen hyvässä tai pahassa tarkoituksessa, juonittelevien ihmisten tai yliluonnollisten olentojen toimesta, minä olen päättänyt poistua täältä huomenna".

"Se ilahuttaa minua kaikesta sydämestäni", virkkoi ääni hänen takanaan.

Hän kääntyi ja näki kookkaan, valkoiseen verhoutuneen haamun, jolla oli jonkunlainen turbaani päässä. Kynttilänsä pudottaen hän karkasi heti käsiksi siihen.

"Sinä ainakin olet kouriin tuntuva", hän sanoi.

"Tuntuvako?" vastasi olento, jota hän niin voimakkaasti puristi. "Pentele, sehän sinun pitäisi tietää panematta minua tukehtumisen vaaraan, ja ellet heti hellitä, niin näytänpä sinulle, että painimaan pystyy tässä toinenkin."

"Roger Wildrake!" huudahti Everard päästäen irti kavalierin ja astahtaen takaisin.

"Roger Wildrake? Niinpä väinkin. Otaksuitko minut Roger Baconiksi, joka oli tullut auttamaan sinua paholaisen manaamisessa? – sillä kylläpä täällä jo haisee niin vietävästi tulikiveltä."

"Se johtuu pistoolini laukauksesta – etkö kuullut sitä?"

"Ka, kyllä, sehän minut herättikin – äskeinen yömyssyni pani minut nukkumaan kuin pölkky. Hui, vieläkin se huimaa päätäni."

"Ja mikset tullut heti? En ole milloinkaan kipeämmin tarvinnut apua."

"Tulin niin joutuisasti kuin pääsin", vastasi Wildrake; "mutta vähään aikaan en tointunut oikein tajulleni, sillä minä näin unta Nasebyn kirotusta tappotantereesta – ja sitten oli huoneeni ovi lukossa ja tukala avata, kunnes näyttelin lukkoseppää potkaisullani."

"Mitä! Aukihan se oli makuulle mennessäni", sanoi Everard.

"Lukossa se oli sentään, kun minä tulin makuulta", vakuutti Wildrake, "ja onpa merkillistä, ettet kuullut, kun tölmäsin sen auki".

"Mietiskelin muuta", selitti Everard.

"Mutta mitä on tapahtunut?" tiedusti Wildrake. "Tässä olen pystyssä kuin seiväs ja valmiina tappelemaan, jos tämä haukottelun puuska sen sallii. Muori Redcapin väkevin on siinä määrin heikompi äskeistä iltajuomaani kuin jyvä on vajaa tynnyrillisestä – olen kulauttanut ihan maltaitten mannon – Hohoi – hm."

"Ja luultavasti myös jonkun unilääkkeen sen mukana", arveli Everard.

"Paljon mahdollista – paljon mahdollista – vähempi kuin pistoolinlaukaus ei olisi minua havahduttanut – minuakaan, joka pelkän tavallisen virkistyspikarillisen nautittuani nukun kepeästi kuin neitonen juhannusyönä, kun hän vahtailee varhaisinta päivänsädettä, mennäkseen kokoamaan kastetta. Mutta mitä aiot tehdä ensi työksesi?"

"En mitään", vastasi Everard.

"Et mitään?" kummeksui Wildrake. "Sanon sen", virkkoi eversti Everard, "vähemmin sinun tiedoksesi kuin muiden mahdollisesti kuultavaksi, että minä lähden pois palatsihuvilasta tänä aamuna ja toimitan matkaan valtuutetutkin, jos onnistun".

"Hei", sanoi Wildrake, "etkö kuule jotakin lapsetta, ikäänkuin taputusta etäisestä teatterista? Paikan menninkäiset riemuitsevat lähdöstäsi."

"Minä jätän Woodstockin", pitkitti Everard, "enoni Sir Henry Leen ja hänen perheensä haltuun, jos he haluavat uudelleen siirtyä tänne, en säikähtyneenä tähän niiden temppujen johdosta, joilla minua on nähtävästi tahdottu taivuttaa, vaan pelkästään syystä että se oli aikomuksenani alun pitäin. Mutta minä varoitan", hän lisäsi ääntänsä koroittaen, "minä lausun tämän salajuonen hommaajille sen varoituksen, että vaikka se saattaa menestyen tehota Desboroughin kaltaiseen tyhmyriin, Harrisoninlaiseen haaveilijaan, sellaiseen pelkuriin kuin Bletsoniin – " Samassa virkkoi selvästi ääni ikäänkuin olisi joku seissyt heidän lähellään: "Tai viisaaseen, maltilliseen ja päättäväiseen henkilöön kuten eversti Everardiin."

"Kautta taivaan, se ääni tuli muotokuvasta", huudahti Wildrake sivaltaen miekkansa; "lävistänpä siltä palkaksi panssarin".

"Älä tee mitään väkivaltaa", kielsi Everard, keskeytyksestä hätkähtäneenä, mutta jatkaen lujasti äskeistä puhettaan: "Tietäkööt vehkeilijät, että niin onnistunutta kuin tämä juonten jakso saattaa ensimältä ollakin, sen täytyy tiukan tutkimuksen tapahtuessa johtaa kaikkien asiallisten rankaisemiseen – Woodstockin täydelliseen hajoittamiseen ja Lee-suvun korjaamattomaan häviöön. Ajatelkoot kaikki asianomaiset tätä ja herjetkööt ajoissa."

Hän pysähtyi ja melkein odotti vastausta, mutta mitään sellaista ei kuulunut.

"Tämä on peräti kummallista", puheli Wildrake, "mutta – hohoi – aivoni eivät jaksa sitä aprikoida juuri nyt – ne kieppuvat ympäri kuin korppu muskattiviinissä. Minun täytyy istuutua – hohoi – ja tuumiskella sitä rauhassa – laitoksia, kunnon lepotuoli".

Niin sanoen hän heittäysi tai oikeastaan vaipui vähitellen tilavaan nojatuoliin, jonka kestävyyttä vankan Sir Henry Leen ruho oli usein koetellut, ja nukahti sikeään uneen tuossa tuokiossa. Everard ei suinkaan tuntenut samaa unisuutta, mutta hänen mieltään kevensi kuitenkin se vakaumus, että sinä yönä ei enää ollut mitään häiriötä tulossa, sillä hän katsoi sopimustansa Woodstockin tyhjentämisestä ilmoitetuksi ja kaiken todennäköisyyden mukaan kelpaavaksi niille, jotka valtuutettujen tunkeutuminen oli saanut ryhtymään näin kummallisiin häätämiskeinoihin. Hän oli jonkun aikaa luontunut uskomaan häiriöissä olevan jotakin yliluonnollista, mutta nyt oli hänen mielipiteensä palannut järkevämpään selitystapaan, koska Woodstockin kaltainen rakennus soi monia tilaisuuksia taitavalle salavehkeilylle.

Hän kasasi polttoaineksia takkaan, sytytti kynttilän ja tutki sitte Wildrake-paran tilaa, kohentaen hänet niin mukavaan asentoon lepotuolissa kuin kykeni, kavalierin liikahuttamatta jäseniänsä sen enempää kuin väsähtänyt lapsi. Miehen puutumus vahvisti suuresti hänen suojelijansa käsitystä juonittelusta ja salaliitosta, sillä aaveitten ei ole lainkaan tarvis sekoittaa rohtoja ihmisten juomiin. Hän heittäysi vuoteelleen, ja hänen mietiskellessään näitä outoja seikkoja tunkeusi kamariin vienoa ja hiljaista soittoa, ja sanat "hyvää yötä – hyvää yötä – hyvää yötä" kertautuivat kolmasti, yhä leppeämpinä ja etäisempinä, tuntuen vakuuttavan hänelle, että menninkäiset ja hän olivat tehneet aselevon, jolleivät rauhaa, ja että hänen ei tarvinnut peljätä sen enempää kiusaannusta sinä yönä. Hänellä oli tuskin miehuutta vastata "hyvää yötä", sillä niin varma kuin hän olikin kujeilusta, se oli niin hyvin suoritettua, että toi mukanaan pelonkin tunnetta aivan kuten kuulijakunta kokee katsellessaan traagillista näytelmäkohtausta, jonka he tietävät teennäiseksi ja joka kuitenkin likeisellä luonnon jäljittelyllä tehoaa heidän mieleensä. Uni valtasi hänet viimein ja vapautti hänet vasta seuraavan aamun valjettua ilmipäiväksi.

16. LUKU.
VALTUUTETUT TAIPUVAT

Raikkaan ilman, ja kirkkaan aamun tullessa olivat kaikki edellisen yön tunteet häipyneet eversti Everardin mielestä, paitsi ihmettely, miten hänen näkemänsä ilmiöt oli saatu aikaan. Hän tarkasti koko huoneen, koputellen telkiä, lattiaa ja seinälaudoitusta rystysillään ja kepillään, mutta kykenemättä keksimään mitään salaisia käytäviä; ovi taasen, tukevan poikkisalvan ja lisäksi lukon lujittama, pysyi yhtä tukevana kuin se oli ollut hänen pönkittäessään sen edellisenä iltana. Sitte hän omisti huomionsa Victor Leen, näköiselle ilmiölle. Naurettavia juttuja oli usein levitelty tästä haamusta tai ihan samanlaisesta, jota oli öisin tapailtu vanhan palatsihuvilan autioissa huoneissa ja käytävissä; niitä oli Markham Everard usein kuullut lapsuudessaan. Häntä suututti oma puutteellinen urheutensa ja se väristys, jota hän oli edellisenä yönä tuntenut, kun sellainen näkyi esiintyi hänen edessään epäilemättä tekaistuna.

"Varmastikaan", hän sanoi, "tuo lapsellisen hupsuuden puuska ei voinut harhaannuttaa tähtäystäni – luultavampaa on, että luoti oli salaa siepattu pistoolistani".

Hän tutki toisen pistoolinsa, jota ei ollut laukaissut – siinä oli luoti. Hän tarkasteli huonetta siltä kohdalta, jonne päin oli ampunut, ja viiden jalan päässä lattiasta, suorassa linjassa makuusijan ja ilmestyksen seisomapaikan kanssa, hän keksi pistoolinluodin, joka oli äskettäin uppoutunut laudoitukseen. Sen vuoksi täytyi hänen uskoa jokseenkin varmaksi, että hän oli ampunut oikeaan suuntaan, ja tuohon kohtaan osuakseen olikin luodin täytynyt lävistää ilmestys, johon hän oli tähdännyt, hautautuakseen sen taakse seinään Tämä oli salaperäistä ja sai hänet epäilemään, eikö noituutta ollut käytetty apuna noiden uskaliaitten vehkeilijäin juonissa; itse kuolevaisia ollen olivat he kuitenkin silloisen yleisen käsityksen mukaan saattaneet manata ja saada apua toisen maailman asujamilta.

Hänen seuraavana tutkisteltavanaan oli itse Victor Leen kuva. Hän tähysti sitä tarkoin, seisten lattialla sen edessä, ja vertasi sen valjuja, varjomaisia, heikosti esiintyviä piirteitä, sen himmenneitä värejä, silmän ankaraa tyyneyttä ja kasvojen kalmankalpeutta edellisen yön erilaiseen ulkomuotoon, jonka aiheutti keinotekoinen valaistus, osuessaan suoraan maalaukseen ja jättäessään huoneen kaikki muut osat suhteellisen pimeään varjoon. Piirteillä kuvastui silloin luonnoton hehku, ja takkavalkean nouseva ja laskeutuva loimu sai pään ja raajat ikäänkuin liikkumaan. Nyt päivänvalolla nähtynä se oli pelkkä Holbeinin järeän ja vanhettuneen maalauskoulun tuote; edellisenä yönä se oli hetkellisesti näyttänyt enemmältä. Päättäneenä päästä tämän juonen perille, mikäli mahdollista, Everard pöydän ja tuolin avulla tutki muotokuvaa vielä kiinteämmin ja yritti saada selville jonkun salaisen joustimen, jolla se voitiin luiskauttaa syrjään. Sellaiset laitteet eivät olleet harvinaisia vanhoissa rakennuksissa; näissä oli tavallisesti moniakin tuloja pakenemisteitä, joita ei ilmaistu muille kuin linnan herroille tai heidän välittömille uskotuilleen. Mutta puulevy, jolle Victor Lee oli maalattu, oli lujasti kiinnitetty seinälaudoitukseen, josta se oli osana, ja eversti varmistui siitä, että sitä ei ollut voitu käyttää hänen epäilemäänsä tarkoitukseen.

Nyt herätti hän uskollisen saattolaisensa Wildraken. Vaikka tämä oli saanut niin suuren osuuden "unen autuudesta", oli hän tuskin vieläkään vapautunut edellisen illan lepomaljan vaikutuksista. "Se oli kohtuullisuuden palkka", hänen oman katsantokantansa mukaan; "yksi ainoa siemaus sai minut nukkumaan myöhemmälle ja sikeämmin kuin puolikymmentä tai sitte tusinakaan kulausta olisi kyennyt vaikuttamaan ollessani syypää jälki-illallisten kohtuuttomuuteen ja vankkaan ryypiskelyyn niiden jatkoksi".18

"Jos kohtuullinen siemauksesi", huomautti Everard, "olisi vain ollut hiukankin väkevämmin höystetty, Wildrake, niin olisit nukkunut niin sikeästi, että vasta viimeisen tuomion pasuuna olisi saanut sinut hereille".

"Ja silloin olisin herännyt kivistelevin päin, Mark", vastasi Wildrake, "sillä huomaanpa, että vaatimaton ryyppäykseni ei ole vapahtanut minua siltä tulokselta. Mutta lähtekäämme liikkeelle ja katsokaamme, miten muut ovat viettäneet yön, joka meillä meni niin merkillisesti. Arvelen heidän kaikkien olevan hyvinkin halukkaita peräytymään Woodstockista, elleivät ole levänneet paremmin kuin me tai ainakin osuneet taatumpiin huoneisiin."

"Siinä tapauksessa lähetän sinut Jocelinen metsätupaan sovittelemaan Sir Henry Leen ja hänen perheensä paluuta entisiin huoneisiinsa, missä heitä eivät juuri enää joutune häiritsemään nykyiset tai mitkään uudetkaan valtuutetut, kun itse paikan nurja maine tukee sitä vaikutusvaltaa, minkä minä olen saanut kenraaliin."

"Mutta kuinka saavat he puolustautuneeksi kummituksilta, uljas eversti?" sanoi Wildrake. "Minusta tuntuu siltä, että jos minulla olisi tuohon sievään tyttöön vaikutusvaltaa, josta sinä kerskut, olisin vastahakoinen jättämään häntä alttiiksi Woodstockissa asumisen kauhuille, kun täällä nämä paholaiset – pyydän heiltä anteeksi, sillä arvattavasti he kuulevat jokaisen sanamme – nämä leikkisät menninkäiset – ailakoivat niin vikkelästi iltahämystä aamuun saakka."

"Hyvä Wildrake", puheli eversti, "minäkin pidän mahdollisena, että haasteluamme kuunnellaan; mutta siitä en välitä, ja lausun mielipiteeni suoraan. Uskoakseni eivät Sir Henry ja Alice ole sekaantuneet tähän typerään salaliittoon; en voi sovittaa toisen ylpeyteen ja toisen kainouteen tai molempien terveeseen järkevyyteen oletusta, että mikään vaikutin voisi yhdyttää heidät näin kummalliseen juonitteluun. Mutta ne paholaiset ovat kaikki omaan valtiolliseen katsantokantaasi kuuluvia, Wildrake, kaikki puhdasverisiä kavaliereja; ja olen vakuutettu siitä, että vaikka Sir Henryllä ja Alice Leellä ei ole mitään välejä heidän kanssaan, ei heillä myöskään ole vähäisintäkään aihetta peljätä mokomia menninkäistemppuja. Sitäpaitsi täytyy Sir Henryn ja Jocelinen tuntea talon jokainen soppi; käy paljoa vaikeammaksi kohdistaa mitään kummittelunäytelmää heihin kuin vieraisiin. Mutta siistiytykäämme, ja veden ja harjan tehtyä työnsä tutkimme, mitä sitten on tehtävä."

"Ei, tuo kurja puritanivaatetukseni on tuskin harjaamisen arvoinen", nurkui Wildrake, "ja jollet olisi somistanut minua tällä kippunnalla ruosteista rautaa, näyttäisin enemmän vararikkoiselta kveekarilta kuin miltään muulta. Mutta teenpä sinusta yhtä hienon kuin on ollut ainoakaan puolueesi tekopyhä veijari."

Ja hän hyräili samassa kavalierilaulelmaa:

"Ja vaikka hämähäkin seitti Whitehallin vanhat seinät peitti, – kun sallii taivas laupias, omansa ottaa kuningas!"

"Sinä unohdat, mitä väkeä on ulkopuolella", varoitti eversti Everard.

"Ei – minä muistan, mitä väkeä on sisäpuolella", vastasi hänen ystävänsä. "Laulan vain hilpeille menninkäisilleni, jotka sitte pitävät minusta yhä enemmän. Joutavia, mies, – paholaiset ovat minulle bonos socios, ja kun näen heidät, niin vakuutanpa heidän osoittautuvan sellaisiksi riuskeiksi pojiksi kuin tunsin palvellessani Lunsfordin ja Goringin johtamana, – miehiksi, joiden pitkiltä kynsiltä ei mikään välttynyt, joiden pohjattomat vatsat eivät mistään täyttyneet, – villiintyneiksi rosvoukseen, rähinään, ryyppäämiseen ja tappeluun, – nukkuen kovalla kamaralla juoksuhaudoissa ja kuollen sitkeästi saappaissaan. Voi, ne hauskat päivät ovat menneet. No, tapana on näytellä sen johdosta vakavaa naamaa kavalierien keskuudessa ja etenkin pappien parissa, jotka ovat menettäneet kymmenysporsaansa; mutta minä olin omiani sen ajan henkeen enkä milloinkaan halunnut tai voi haluta iloisempia hetkiä kuin vietin tuon samaisen raakamaisen, verisen ja luonnottoman kapinan aikana."

"Sinä olet aina ollut villi merilintu, Roger, nimesi mukainen19, – pitäen myrskystä enemmän kuin tyvenestä, mieltyen meren meuruun paremmin kuin läikkyvään järveen, ja halukkaammin ponnistelet sisukkaasti vastatuuleen kuin nautit jokapäiväistä kylläisyyttä, lepoa ja rauhaa."

"Pyh! mitä on minulle läikkyvä järvi ja vanha muori ruokkimassa minua oluenpanijan jyvillä, sorsa-paran ollessa pakko liihottaa paikalle, milloin hän vain viheltää! Everard, minun tekee mieleni tuntea tuulen humisevan siipiini, – milloin sukeltaen, milloin aallon harjalla, vuoroin valtameressä ja vuoroin pilvissä – se on villisorsan riemua, vakava veikkoseni! Ja kansalaissodassa meille kävi siten – suistuimme alas yhdessä kreivikunnassa, kohosimme ylös toisessa, tappiolla tänään, voitolla huomenna – väliin nähden nälkää kurjasti piirityksissä – toisin ajoin mässäten presbyteriläisen ruokakammiossa – hänen kellarinsa, pöytähopeansa, vanha vakava sinettisormuksensa, sievä palvelusnaikkosensa, kaikki vallittavanamme!"

"Hiljaa, ystävä", kielsi Everard; "sinun tulee muistaa, että minä kuulun siihen piiriin".

"Vahinko kerrassaan, Mark, minun käy sääliksi", pahoitteli Wildrake; "mutta turha on siitä puhua, kuten sanot. Lähtekäämmekin katsomaan, miten presbyteriläinen pastorisi Holdenough jakselee ja onko hän kyennyt kamppailemaan sielunvihollisen kanssa paremmin kuin sinä hänen opetuslapsensa, ja sanankuulijansa".

He läksivät huoneesta ja saivat kylläännyksiin asti kuunnella vahtisotilasten ja muiden moninaisia sekavia selityksiä, he kun olivat kaikki nähneet tai kuulleet jotakin eriskummallista yön kuluessa. Tarpeetonta on yksityiskohtaisesti kuvata, mitä huhuja kukin lisäsi yhteiseen varastoon sitäkin halukkaammin, kun sellaisissa tapauksissa, näyttää aina katsottavan jonkunlaiseksi häpeäksi, ettei ole nähnyt tai kokenut yhtä paljon kuin muut.

Maltillisimmat kertojat puhuivat vain äänistä, kuten kissan naukumisesta, koiran murinasta tai etenkin sian kiljumisesta. He olivat myös kuulleet ikäänkuin naulojen takomista ja sahojen kirskumista, kahleitten kiikkumista, silkkihameiden kahinaa, soiton säveliä ja sanalla sanoen kaikenlaatuisia ääniä, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Toiset vannoivat haistaneensa erilaisia tuoksuja, olletikin maapihkalta tuntuvia, osoitukseksi maanalaisesta alkuperästä; toiset eivät tosin vannoneet, vaan vakuuttivat nähneensä sotisopaan pukeutuneita miehiä, päättömiä hevosia, sarvellisia aaseja ja kuusijalkaisia lehmiä, puhumattakaan mustista olennoista, joiden sorkat selvästi ilmaisivat, mihin valtakuntaan ne kuuluivat.

Nämä vahvasti todistellut yölliset häiriöt vahtisotilasten keskuudessa olivat olleet niin yleisiä, että ne olivat estäneet hälytystä ja apua kohdistumasta millinkään erityiseen paikkaan, joten palvelusvuorolla olevat huusivat turhaan päävartiota, tämän vapistessa alallaan, ja ripeä vihollinen olisi voinut tyyten tuhota koko varusväen. Mutta tällä yleisellä mellastuksella ei nähtävästi ollut tarkoitettu mitään väkivaltaa, ja menninkäisten päämääränä näkyi olleen kiusanteko, vaan ei vahingon tuottaminen, lukuunottamatta erästä mies-parkaa. Tämä huovi oli seurannut Harrisonia puolissa tämän taisteluissa ja toimi nyt vahtisoturina juuri siinä eteishuoneessa, johon Everard oli esittänyt vartijan asetettavaksi. Hän oli ojentanut ratsastuspyssynsä jotakin vastaan, joka äkkiä karkasi häneen päin; ase oli silloin väännetty hänen käsistään ja hänet isketty maahan sen perällä. Hänen ruhjottu päänsä ja Desboroughin liotettu vuode, jolle oli hulahutettu sangollinen ojavettä hänen nukkuessaan, olivat ainoina näkyväisinä todisteina yöllisistä selkkauksista.

Tiedot Harrisonin huoneesta kuuluivat vakavan master Tomkinsin ilmoittamina, että kenraali totisesti oli viettänyt yönsä rauhassa, vaikka häntä vielä painoi sikeä uni ja ruumiillinen raukeus. Siitä päätteli Everard, että vehkeilijät olivat katsoneet Harrisonin tiliosuuden riittävästi maksetuksi edellisenä iltana.

Hän siirtyi sitte kamariin, jonka kaksinkertaisena vartioväkenä olivat arvoisa Desborough ja valistusmies Bletson. He olivat molemmat jalkeilla ja pukeutumassa, edellinen suun täydeltä purkaen pelkoansa ja kärsimyksiänsä. Tuskin olikaan Everard astunut sisälle, kun virutettu ja nolostunut eversti alkoi hänelle surkeasti valitella yönsä viettoa ja melkoisen karvaasti nurkua arvoisaa omaistansa vastaan, joka oli antanut hänelle niin suurta tukaluutta tuottavan toimen.

"Eikö hänen ylhäisyytensä, Noll-lankoni", hän ärisi, "olisi voinut viskata köyhälle omaiselleen murua mistään muualta kuin tästä Woodstockista, joka tuntuu olevan itse Paholaisen huttupata? Minä en voi ammentaa lientä sielunvihollisen kanssa; minulla ei ole niin pitkää lusikkaa – ei vainkaan. Eikö hän olisi voinut majoittaa minua johonkin rauhalliseen soppeen ja luovuttaa tätä kummittelun paikkaa joillekuille saarnaajillensa ja rukoilijoillensa, jotka tuntevat raamatun yhtä hyvin kuin komppaniansa nimiluettelon, kun minä sitävastoin tunnen kelpo juoksijan neljä kaviota tai härkävaljakon ansiot paremmin kuin kaikki Mooseksen kirjat? Mutta minä luovun tästä kerta kaikkiaan; maallisen voiton toiveet älkööt saako minua koskaan alttiiksi sille vaaralle, että minut vie ruumiillisesti mukanaan paholainen, puhumattakaan päälleni kumoutumisesta yhdeksi yöksi ja lätäkkövedessä likoamisesta toisena. Ei, ei – liian viisas olen minä siihen."

Master Bletsonilla oli toisenlainen osa näyteltävänä Hän ei valittanut mistään omakohtaisista kiusoista; hän olisi vakuutuksensa mukaan päin vastoin nukkunut yhtä hyvin kuin koskaan, jollei hänen ympärillään olisi niin sietämättömästi meluttu, kun miehet huikkailivat toisiansa aseisiin joka puolen tunnin päästä, milloin vain kissakin sipsutti jonkun vartiopaikan ohi. "Mieluummin", hän sanoi, "olisin maannut vaikka noitien markkinoilla, jos sellaisia olentoja voisi olla tavattavissa".

"Luulette siis, että mitään ilmestyksiä ei ole olemassa, master Bletson?" sanoi Everard. "Epäuskoinen olen minäkin ollut siitä seikasta, mutta kylläpä viime yö oli ylen kummallinen."

"Unia, unia, unia, yksinkertainen everstini", vakuutti Bletson, vaikka hänen valjut kasvonsa ja tutisevat jäsenensä ajoivat valheeksi sanojen teennäisen urheuden. "Vanha Chaucer, sir, on antanut meille tuollaisista ilmiöistä oikean opetuksen. Hän kävi usein täällä Woodstockin metsässä – "

"Hirvenpyytäjäkö?" kysäisi Desborough; "joku erämies arvatenkin.

Käveleekö hän unissaan, kuten Hearne Windsorissa?"

"Chaucer", sanoi Bletson, "hyvä Desborough, on noita ihmeellisiä miehiä, kuten eversti Everard tietää, jotka elävät satoja vuosia hautauksensa jälkeen ja joiden sanat kaikuvat korvissamme heidän luittensa jo ammoin maaduttua".

"Niin, niin, no", vastasi Desborough, jolle tämä kuvaus entisen ajan runoilijasta oli käsittämätön, "minä puolestani haluan pikemmin hänen huonettaan kuin seuraansa – silmänkääntäjä kaiketi. Mutta mitä hän sanoo tähän asiaan?"

"Vain pikku loitsun, jonka otan toistaakseni eversti Everardille", virkkoi Bletson, "mutta sinulle se olisi yhtä hämärää kuin heprea, Desborough. – Vanha Geoffrey panee yöllisen häiriintymisemme kokonaan nesteitten liikanaisuuden syyksi:

"'Unessa säikkymään ne saavat turmaa, punaista tulta, nuolen tuomaa surmaa, kuin melankolian myrkky nukkujan hätyyttää pelkoon sonnin vimmaisan tai mustan karhun, taikka joskus parkuun, kun itse Lemmolta hän pyrkii karkuun.'"

Hänen siten lausuillessaan Everard huomasi kirjan pistäytyvän esiin sen vuoteen päänalusen alta, joka oli äskettäin ollut kunnianarvoisan edusmiehen hallussa.

"Onko tuo nide Chauceria?" hän kysyi tavoittaen kirjaa; "haluaisin vilkaista sitä kohtaa – "

"Chauceriako?" tokaisi Bletson kiirehtien väliin; "ei – se on Lucretius, rakas Lucretiukseni. En voi sallia teidän katsella sitä – minulla on siinä muutamia yksityisiä merkintöjä."

Mutta tällävälin oli Everard saanut kirjan käteensä. "Lucretius?" hän virkahti; "ei, master Bletson – tämä ei ole Lucretius, vaan soveliaampi viihdyttäjä kammossa tai vaarassa. Miksi olisitte häpeissänne siitä? Kunhan vain, Bletson, voitte ankkuroida sydämenne tähän niteeseen, pitämättä sitä pieluksenanne, auttaa se teitä paremmin kuin Lucretius tai Chaucerkaan."

"Kas, mikä kirja se onkaan?" sopersi Bletson, jonka kalpeat posket punastuivat ilmitulon häpeästä. "Oli, raamattu?" heittäen sen halveksivasti pois; "kaiketi palkolliseni Mathathian oma – nuo juutalaiset ovat aina olleet taikauskoisia – aina Juvenaliin ajoista saakka, kuten tiedätte:

"'Qualiacunque voles Judaei somnia vendunt.'

"Hän varmaankin sujautti minulle tuon vanhan kirjan loitsuksi, sillä hän on hyvää tarkoittava hupsu."

"Hän olisi tuskin toimittanut siihen tarkoitukseen Uutta Testamenttia Vanhan ohella", väitti Everard. "Kuulkaahan, hyvä Bletson, – älkää häpeilkö elämänne viisainta tekoa, jos olettaa teidän ottaneen käsiinne raamattunne ahdistuksen hetkenä, kostuaksenne sen sisällöstä."

Bletsonin turhamaisuus joutui niin ärsyttyneeksi, että se voitti hänen luontaisen pelkuruutensa. Hänen pienet laihat sormensa vapisivat kiihkosta, niska ja posket hehkuivat tulipunaisina, ja hänen puheensa oli kangertavaa ja kiivasta kuin – niin, kuin ei hän olisi järkeilijä ollutkaan.

"Master Everard", hän sanoi, "te olette miekkamies, sir, – ja, sir, te nähtävästi luulette olevanne oikeutettu sanoa pätkäyttelemään mitä mieleenne juohtuu siviilihenkilöistä sir – mutta soisin teidän muistavan, sir, että inhimillisellä kärsivällisyydellä on toki rajansa, sir, – ja että on piloja joita ei yksikään kunniallinen mies voi sietää, sir, – ja sentähden odotan anteeksipyyntöä tuollaisesta puheestanne, eversti Everard, ja tästä säädyttömästä leikinlaskusta, sir, – muutoin voitte joutua kuulemaan minusta tavalla, joka ei miellytä teitä".

Everard ei voinut olla hymyilemättä tälle ärtyneen itserakkauden nostattaman urhoollisuuden purkaukselle.

"Kuulkaas, master Bletson", hän sanoi, "olen kyllä ollut soturi, mutta minä en ole milloinkaan esiintynyt verenhimoisesti, ja kristittynä olen vastahakoinen kartuttamaan pimeyden valtakuntaa lähettämällä sinne uuden vasallin ennen aikojaan. Jos taivas antaa teille aikaa katumiseen, niin en näe mitään syytä minun kädelleni riistää sitä teiltä, kuten voittelun sattuessa koituisi teidän kohtaloksenne miekan survaisuna tai liipasimen nykäisynä. Pidän siis parempana pyytää anteeksi, ja minä haastan Desboroughin – jos hän on tointunut tajulleen, – todistajakseni siihen, että täten pyydän anteeksi, kun tulin epäilleeksi teitä, joka olette täydellisesti oman turhamaisuutenne orja, vähäisimmästäkään taipumuksesta armoon tai terveeseen järkeen. Ja edelleen pyydän anteeksi siitä, että olen hukannut aikaa yrittäessäni pestä aitiopialaista valkoiseksi tai kehoittaessani itseluuloista jumalankieltäjää ymmärtäväiseen tutkintaan."

Bletson oli ylenmäärin iloissaan asian käänteestä, sillä uhma oli tuskin kirvonnut hänen kieleltään, kun hän jo alkoi huolestua sen seuraamuksista. Kiihkeästi ja nöyristellen vastasi hän: "Ei, hyvä eversti, älkää sanoko siitä sen enempää – anteeksipyyntö on kaikki mitä tarvitaan kunniallisten miesten kesken – se ei jätä vaatijaansa häpeään eikä halvenna lausujaansa."

"Ei sellainen anteeksipyyntö kuin minä olen lausunut, uskoakseni", sanoi eversti.

"Ei, ei – ei ollenkaan", vakuutti Bletson; "anteeksipyyntö on minulle yhtä pätevä muodossa kuten toisessakin, ja Desborough todistaa sen tapahtuneeksi, ja siinä kaikki, mitä siitä asiasta voidaan sanoa".

"Master Desboroughin ja teidän", huomautti eversti, "tulee varoa, millä tavoin asia mainitaan, ja minä vain esitän kumpaisellekin, että se kerrotaan oikein, jos ollenkaan".

"Ei, ei, me emme hiisku siitä mitään", vakuutti Bletson; "me unohdamme sen tästä hetkestä alkaen. Älkää vain milloinkaan luulko minun voivan sortua taikauskoisen heikoksi. Jos olisin peljännyt ilmeistä ja todellista vaaraa, niin sellainen pelkolian on ihmiselle luonnollista, ja minä en tahdo kieltää, että se mielentila on saattanut kohdata minua kuten muitakin. Mutta joutua epäillyksi loitsuihin turvautumisesta ja kirjan käyttämisestä päänalusen alla aaveiden häätämiseksi, – totta tosiaan, sellainen ajatus riitti ärsyttämään ihmisen heti riitaantumaan parhaan ystävänsäkin kanssa. – Ja nyt, eversti, mitä on tehtävä ja miten on velvollisuudestamme huolehdittava tässä kirotussa paikassa? Jos minä saisin sellaisen kastelun kuin Desborough, niin kuolisinpa katarriin, vaikka te näette, että se haittaa häntä yhtä vähän kuin kyytihevosta selkään heitetty vesisangollinen. Te lienette osakumppani valtuutuksestamme, – miten olisi meidän toimittava mielestänne?"

"Kas, parahiksi tuleekin tässä Harrison", sanoi Everard, "ja minä esitän teille kaikille valtuutukseni ylikenraalilta. Kuten näette, eversti Desborough, se käskee teidän luopua toimimasta nykyisellä valtuudellanne ja ilmaisee siis hänen tahdokseen, että te vetäydytte pois tästä paikasta."

Desborough otti paperin ja tutki allekirjoitusta. "Kyllä se varmastikin on Nollin nimikirjoitus", hän myönsi nolostuen; "hän on vain viime aikoina joka kerta tehnyt Oliverista, ison kuin jättiläisen, ja Cromwell ryömii perässä kääpiönä, ikäänkuin sukunimi olisi lopen katoamassa lähipäivinä. Mutta onko hänen ylhäisyytensä, lankoni Noll Cromwell – sukunimihän hänellä sentään vielä on – niin järjetön, että hän ajattelee sopivaksi kellistyttää omaisiaan ja ystäviänsä päälleen, kunnes heillä on niskanjäykistys – liotuttaa heitä kuin hevoslammessa – peljätyttää yötä päivää kaikenlaisilla paholaisilla, noidilla ja keijuisilla, heidän saamattansa kolikkoakaan näppiinsä? Perhana, – anteeksi, että kiroan, – jos sellainen on seikka, niin olisi minun parempi lähteä kotiin maatilalleni ja pitää huolta valjakostani ja laumastani kuin roikkua tuollaisen kiittämättömän ihmisen kintereillä, vaikka olenkin nainut hänen sisarensa. Kyllin köyhä hän oli vihille mennessämme, niin korkealla kuin Noll nyt pitääkin päätänsä."

"Minun aikomuksenani ei ole", virkkoi Bletson, "herättää väittelyä tässä arvoisassa kokouksessa, ja kukaan ei epäille kunnioitustani ja kiintymystäni ylvästä kenraaliamme kohtaan, jonka on näinä surkeina päivinä kohottanut niin korkealle tapausten kulku ja hänen oma verraton miehuutensa ja vakaisuutensa. Jos sanoisin hänet itse _Animus Mundi'_n suoranaiseksi ja välittömäksi emanatioksi – jollaisen Luonto on tuottanut ylpeimpänä hetkenään, lakinsa mukaan ponnistellessaan niiden olentojen varjelemiseksi, joille se on antanut olemuksen – niin saisin tuskin tyhjentävästi kuvatuksi käsityksiäni hänestä. Tietysti on minun huomautettava, että minun ei sovi suinkaan katsoa myöntäneen, vaan ainoastaan todistelun vuoksi olettaneen mahdolliseksi, sellaista emanatiota _Animus Mundi'_sta, kuin olen maininnut. Minä vetoan sinuun, eversti Desborough, joka olet hänen ylhäisyytensä omainen – teihin, eversti Everard, jolla on rakkaampana arvona hänen ystävänänsä esiintyminen, olenko liioitellut innokasta harrastustani hänen hyväkseen."

Everard kumarsi tässä lomassa, mutta Desborough antoi täydellisemmän vahvistuksen. "Kyllä minä toki sen voin todistaa! Olen nähnyt sinut halukkaana sitelemään hänen nauhasolmujaan tai harjaamaan hänen viittaansa ja sen sellaiseen – ja nyt hän kohtelee noin kiittämättömästi – ja veijaa sinulta jo myönnetyn tilaisuuden – "

"Sillä ei ole väliä", keskeytti Bletson kohteliaasti heilauttaen kättänsä. "Sinä teet minulle vääryyttä, master Desborough – teet tosiaan, vaikka tiedän tarkoittaneesi toisin, Ei, sir – ei mikään puolueellinen yksityisen edun harkinta taivuttanut minua ryhtymään tähän luottamustoimeen. Sen uskoi minulle Englannin parlamentti, jonka nimessä tämä sota alkoi, ja valtioneuvosto, joka varjelee Englannin vapautta. Ja mahdollisuus ja sydämellinen toivo saada palvella isänmaata, se luottamus, että minä – ja sinä, master Desborough, ja te, arvoisa kenraali Harrison, – jotka olette kaikkien itsekkäiden pyyteitten yläpuolella, kuten minäkin – niinkuin tekin varmasti olisitte, hyvä eversti Everard, jos teidät olisi nimitetty tähän valiokuntaan, kuten hartaasti soisin tapahtuneen – sanon, isänmaan palvelemisen toivo niin kunnioitettavien kumppanien avulla kuin te kumpainenkin olette – samaten kuin tekin, eversti Everard, jos olisitte kuulunut joukkoon, – sai minut omaksumaan tämän tilaisuuden, voidakseni ilmaiseksi toimittaa teidän kannatuksellanne suurta hyötyä rakkaalle emollemme Englannin tasavallalle. Sellainen oli toivoni – luottamukseni – uskoni. Ja nyt tulee ylikenraalin valtakirja purkamaan valtuutuksen, jonka nojalla meillä on oikeus toimia. Hyvät herrat, minä kysyn tältä arvoisalta kokoukselta, – suoden kaiken kunnioitukseni hänen ylhäisyydelleen, – onko hänen valtuutuksensa yhtä pätevä kuin se, joka hänetkin on suoranaisesti oikeuttanut asemaansa? Kukaan ei voi sitä myöntää. Minä kysyn, onko hän kavunnut sille istuimelle, jolta Mies-vainaja syöstiin alas, tai onko hänellä hallussaan valtion sinetti tai keinoja menetellä oman oikeutensa varassa tällaiseen tapaukseen nähden? En voi nähdä aihetta siihen uskoon, ja sentähden minun täytyy vastustaa sellaista käsitystä. Alistun teidän ratkaisuunne, urheat ja kunnioitettavat virka veljeni; mutta mitä omaan yksinkertaiseen mielipiteeseeni tulee, niin tunnen valitettavasti pakolliseksi menetellä edelleen valtuutuksemme mukaan niinkuin ei mitään keskeytystä olisi tapahtunutkaan, sillä lisäyksellä, että takavarikko-valiokunnan tulisi vain päivisin pitää istuntojansa tässä Woodstockin palatsihuvilassa, mutta niiden heikkojen veljien rauhoittamiseksi, jotka saattavat hätääntyä taikauskoisista huhuista, kuin myöskin välttääksemme turvallisuuteemme tähdättyjä juonia ilkimielisten taholta, joita varkaankin hyörii lähistöllä, meidän olisi siirrettävä istuntomme päivänlaskun jälkeen Yrjänän majataloon kauppalaan."

"Hyvä master Bletson", muistutti eversti Everard, "minun asianani ei ole vastata teille, mutta te tietänette, millaisin kirjaimin Englannin armeija ja sen kenraali laativat valtuutensa. Pelkään, että jatkoksi tähän kenraalin määräykseen tulee ratsuväen osasto, joka saapuu Oxfordista valvomaan sen toteuttamista. Luullakseni onkin jo määräys annettu sitä varten, ja te tiedätte äskeisestä, kokemuksesta, että soturi tottelee kenraaliansa yhtä hyvin kuningasta kuin parlamenttia vastaan."

"Se kuuliaisuus on ehdollinen", tokaisi Harrison kavahtaen kiivaasti seisaalle. "Ettekö tiedä, Markham Everard, että minä olen seurannut mies Cromwellia yhtä likeisesti kuin koira isäntänsä kintereillä? Ja niin teen vieläkin; mutta minä en ole mikään rakki, jotta minua potkittaisiin tai ansaitsemani ruoka temmattaisiin minulta niinkuin viheliäiseltä piskiltä, jonka palkkana on vitsominen ja vapaa lupa kantaa omaa nahkaansa. Minä otin lukuun meidän kolmen kesken, että saattaisimme rehellisesti ja hurskaasti sekä tasavallalle hyötyä tuottaen voittaa tästä jäsenyydestä kolme- tai viisikintuhatta puntaa. Ja kuvitteleeko Cromwell, että minä luovutan sen pahasta sanasta? Yksikään mies ei käy sotaa omalla kustannuksellaan. Ken palvelee alttaria, hänen täytyy saada elantonsa alttarin äärestä – ja pyhillä miehillä täytyy olla varoja, hankkiakseen hyvät ratsastustamineet ja verekset hevoset sinettien avaamisen ja tulevaisen taistelun varalta. Luuleeko Cromwell minua siinä määrin kesyksi tiikeriksi, että sallin hänen mielin määrin kiskaista hampaistani viheliäisen kannikan, jonka hän on minulle viskannut? Varmasti minä tahdon vastustaa, ja täkäläiset miehet ovat etupäässä omaa rykmenttiäni – he odottavat palavin lampuin ja sonnustetuin kupein, ja kullakin on ase vyötettynä lanteillensa: he auttavat minua puoltamaan tätä taloa kaikilta rynnäköiltä – niin, itse Cromwelliltakin, viimeisen valtakunnan tuloon asti – Selah! selah!"

"Ja minä", tarjousi Desborough, "pestaan väkeä ja suojelen etuasemianne, katsomatta tällähaavaa mukavaksi sulkeutua linnanväkeen – "

"Ja minä", esitti Bletson, "teen myös tehtäväni: lähden kaupunkiin ja esitän asian parlamentille, nousten paikaltani sitä varten".

Everardia eivät nämä uhkaukset suurestikaan järkyttäneet. Ainoa peloittava olikin Harrisonin, jonka intomielisyys urheuteen, uppiniskaisuuteen ja hänen omia periaatteitaan kannattavien kiihkoilijani tuntemaan kunnioitukseen yhtyneenä teki hänestä vaarallisen vihollisen. Ennen kuin yritti ryhtyä järkeilemään vastustelevan kenraalimajurin kanssa koetti Everard tyynnyttää hänen tunteitaan ja huomautti jotakin äskeisistä häiriöistä.

"Älkää puhuko minulle yliluonnollisista häiriöistä, nuori mies – älkää puhuko minulle vihollisista ruumiissa tai ruumiin ulkopuolella. Enkö minä ole valittu ja valtuutettu sankari kohtaamaan ja kukistamaan suuren lohikäärmeen ja sen pedon, joka käy ulos merestä? Eikö minun ole komennettava vasenta siipeä ja kahta keskuksen rykmenttiä, kun pyhät joutuvat Gogin ja Magogin lukemattomia legioneja vastaan? Sanonpa teille, että nimeni on kirjoitettu tulella sekoitetun lasimeren pintaan, ja että minä puollan tätä kartanoa kaikilta kuolevaisilta, ihmisiltä ja kaikilta paholaisilta, sekä tantereella että kamarissa, metsässä tai niityllä, kunnes pyhät hallitsevat loistonsa täydellisyydessä!"

Everard havaitsi silloin ajan tulleen näyttää muutamia Cromwellin kyhäämiä rivejä, jotka hän oli saanut kenraalilta Wildraken tuoman käärön jälkeen. Niiden sisältö oli tarkoitettu lieventämään valtuutettujen pettymystä. Tämä asiakirja esitti Woodstockin valiokunnan lakkauttamisen syyksi sen seikan, että hän luultavasti kehoittaisi parlamenttia käyttämään kenraali Harrisonin, eversti Desboroughin ja Littlecreedin kunnioitettavan edusmiehen majuri Bletsonin apua paljoa tärkeämmässä asiassa, nimittäin Windsorin kuninkaankartanon rahaksimuuttamisessa ja sikäläisen kuninkaallisen metsän hakkuuttamisessa. Heti kun tämä aatos mainittiin, heristivät kaikki asianomaiset korviansa, ja heidän nolostunut, synkkä ja kostonhaluinen sävynsä alkoi vaihtua kohteliaaseen myhäilyyn ja rattoisuuteen, joka säihkyi heidän silmissään ja käänsi heidän viiksensä ylöspäin.

Eversti Desborough puhdisti korkeastikunnioitettavan ja oivallisen omaisensa kaikkinaisesta tylyydestä; master Bletson havaitsi, että valtion etu oli Windsorin taatussa hallinnassa kolmin verroin tärkeämpi valvottava kuin Woodstockin isännöimisessä. Harrison taasen huudahti peittelemättä tai empimättä, että Windsorin tähkäpäiden kokoilu oli parempi kuin Woodstockin elonkorjuu. Samalla hänen tummien silmiensä katse ilmaisi niin suurta riemua ajatellusta maallisesta edusta kuin ei tämä hänen turhan haaveensa mukaan olisikaan ollut piakkoin vaihdettava hänen osuuteensa tuhatvuotisen valtakunnan hallinnasta. Hänen ilahduksensa suorastaan muistutti kotkan mielihyvää, kun se vaanii illan suussa karitsaa, tuntematta sen vähempää nautintoa siitä, vaikka se samalla näkeekin kaukana satatuhatta miestä aikeessa käydä taisteluun päivän valjetessa ja suoda sille loppumattoman juhla-aterian urhojen sydämistä ja verestä.

Mutta vaikka kaikki suostuivat tottelemaan kenraalin tahtoa tässä asiassa, Bletson ehdotti kuitenkin varokeinoksi, johon kaikki yhtyivät, että he asettuisivat joksikin aikaa asumaan Woodstockin kauppalaan, odottaakseen uusia valtuuksiaan Windsorin suhteen, viisaasti harkiten, että oli parasta olla päästämättä solmua ennen kuin toinen oli sitaistu.

Kukin valtuutettu siis kirjoitti Oliverille erikseen, omalla tavallaan kuvaten häntä kohtaan tuntemansa kiintymyksen syvyyttä ja korkeutta, pituutta ja laajuutta. Kukin lausui päättäneensä noudattaa kenraalin velvoituksia viimeiseen asti, mutta tuntien yhtä tunnollista uskollisuutta parlamenttia kohtaan havaitsi kukin olevansa ymmällä, miten luopua eduskunnan heille uskomasta luottamustoimesta, ja senvuoksi tunsi asianomainen olevansa omantunnon tähden velvollinen majoittumaan Woodstockin kauppalaan, jottei hän näyttäisi hylkäävän hoidettavakseen annettua tehtävää, kunnes heidät kutsuttaisiin järjestämään tärkeämpää Windsorin hommaa, johon he ilmaisivat olevansa halukkaita heti omistamaan vaivannäkönsä, milloin hänen ylhäisyytensä vain katsoi hyväksi.

Tämä oli kirjeiden yleisenä sisältönä, johon laatijain luonne lisäsi vaihtelevia piirteitä. Desborough esim. huomautti jotakin uskonnollisesta velvollisuudesta pitää huolta omasta taloudestaan; hän vain hairahtui raamatunpaikasta Bletson kyhäsi pitkiä ja suuria sanoja valtiollisesta velvoituksesta, joka vaati jokaista yhteiskunnan jäsentä, kaikkia kansalaisia, uhraamaan aikansa ja lahjansa isänmaan palvelukseen, kun taasen Harrison puhui ajallisten asiain vähäpätöisyydestä siihen lähestyvään hirmuiseen muutokseen verraten, joka oli kaiken mullistava auringon alla. Mutta vaikka eri kirjeiden somistelu vaihteli, oli tuloksena sama: – että he olivat päättäneet ainakin pitää näkyvissään Woodstockia, kunnes olivat saaneet varmat takeet paremmasta ja hyödykkäämmästä luottamustoimesta.

Everard myös lähetti Cromwellille mitä kiitollisimman kirjeen, joka olisi luultavasti ollut vähemmän sydämellinen, jos hän olisi tiennyt selvemmin kuin hänen saattolaisensa suvaitsi hänelle ilmaista, millä edellytyksellä viekas kenraali oli myöntynyt hänen pyyntöönsä. Eversti ilmoitti hänen ylhäisyydelleen aikovansa pysytellä Woodstockissa. Hän sanoi osittain tahtovansa tarkata noiden kolmen valtuutetun liikkeitä ja pitää silmällä, pyrkisivätkö he uudestaan toimeenpanemaan tehtävää, josta olivat toistaiseksi luopuneet; osittain tahtoi hän taasen huolehtia siitäkin, että mikään yleistä häiriötä tuottava selkkaus ei johtuisi seuraukseksi muutamista merkillisistä seikoista, joita oli sattunut palatsi huvilassa ja jotka epäilemättä leviäisivät laajemman yleisön tiedoksi. Hän sanoi tietävänsä hänen ylhäisyytensä niin hartaaksi järjestyksen ystäväksi, että hän mieluummin halusi ehkäistävän kuin rangaistavan häiriöitä tai kapinoimisia, ja hän pyysi kenraalia luottamaan siihen, että hän panisi parhaansa valtion palvelemiseen kaikin käytettävissään olevin tavoin. Tällöin ei hän voinut aavistaa, millä erikoisella tavalla hänen ylimalkainen sitoumuksensa voitaisiin tulkita.

Kirjeet sidottiin yhteiseksi kääröksi, ja muuan huovi lähetettiin vasiten viemään tätä Windsoriin.

17. LUKU.
HENGENMIEHEN NÄKY

Valtuutetut siis valmistausivat siirtymään palatsihuvilasta Woodstockin kauppalan majataloon kaikella sillä mahtavuudella ja hyörinällä, jotka kuuluvat isoisten ihmisten liikkeisiin, etenkin sellaisten, jotka eivät ole vielä oikein tottuneet suuruuteensa. Sillaikaa Everard hiukan keskusteli presbyteriläisen hengenmiehen kanssa. Pastori Holdenough oli nimittäin ilmestynyt esille huoneesta, jonka hän oli ottanut haltuunsa ikäänkuin uhmatakseen henkiä, kun näiden oletettiin rakennuksessa mellastelevan. Hänen kalpeat poskensa ja miettivä otsansa olivat merkkinä siitä, että hän ei ollut viettänyt yötänsä rauhallisemmin kuin muutkaan Woodstockin palatsihuvilan asukkaat. Tarjouduttuaan hankkimaan kunnianarvoisalle herrasmiehelle jotakin virkistävää sai eversti Everard vastaukseksi: "Tänä päivänä en minä maista ruokaa, paitsi mitä meille vakuutetaan riittävän hengenpitimiksi, kun luvataan, että leipämme annetaan meille ja vetemme on oleva taattu. Ei niin, että minä paastoaisin siinä paavillisessa käsityksessä, jonka mukaan siten kartutetaan ansioita, vaikka se on pelkkää likaisten riepujen läjäämistä, vaan minä katson tarpeelliseksi, että mikään karkeampi ravinto ei saisi tänä päivänä himmentää ymmärrystäni tai tehdä vähemmin puhtaiksi ja eläviksi niitä kiitoksia, jotka olen taivaalle velkaa mitä ihmeellisimmästä varjeluksesta."

"Pastori Holdenough", sanoi Everard, "tunnen teidät sekä kunnolliseksi että rohkeaksi mieheksi, ja minä näinä teidän eilen illalla urhoollisesti käyvän suorittamaan pyhää velvollisuuttanne, kun koetellutkin soturit näyttivät melkoisesti hätääntyneiltä".

"Liian urhoollisesti – liian uskaliaasti", vastasi pastori Holdenough, jonka katsannosta rohkeus näytti tyyten kaikonneen. "Me olemme heikkoja olentoja, master Everard, ja heikoimmillamme silloin kun luulemme olevamme voimakkaimpia. Voi, eversti Everard", hän lisäsi kotvasen kuluttua ja ikäänkuin olisi se luottamus ollut osittain tahtomaton, "olen nähnyt sellaista, minkä jälkeen en pitkällekään elä!"

"Te hämmästytätte minua, hyvä pastori", ihmetteli Everard; "saanko pyytää teitä puhumaan selvemmin? Olen kuullut muutamia juttuja tästä rauhattomasta yöstä, vieläpä itsekin nähnyt omituisia ilmiöitä; mutta olisinpa kovin halukas kuulemaan teidän häiritsemisenne laatua."

"Sir", haastoi pappi, "te olette järkevä herrasmies, ja vaikka minä en hevillä soisi, että kaikki kerettiläiset, riidanrakentajat brownilaiset, muggletonilaiset, anabaptistit ja muut sellaiset saisivat niin otollisen tilaisuuden riemuita kuin minun häviöni tässä asiassa olisi heille suonut, niin sopiihan minun toki olla avomielisempi teitä kohtaan, joka olette aina ollut kirkkomme uskollinen kannattaja ja sitoutunut puoltamaan suuren kansallisen liiton ja sopimuksen oikeata asiaa. Istuutukaamme siis, ja sallikaa minun tilata lasillinen puhdasta vettä, sillä vieläkin tunnen ruumiillista väristystä, vaikka olen – Luojan kiitos – mieleltäni niin päättäväinen ja tyyni kuin pelkkä kuolevainen ihminen saattaa olla sellaisen ilmestyksen jälkeen. – Sanotaan, arvoisa eversti, että sellaisten ilmiöiden katseleminen ennustaa pikaista kuolemaa tai aiheuttaa sen. En tiedä, onko se totta; mutta jos on, niin minä vain erkanen kuten koeteltu etuvartija, kun hänen upseerinsa vapauttaa hänet vartiopaikaltaan, ja ilomielin ummistankin nämä uupuneet silmät näkemästä ja suljen kiusaantuneet korvani kuulemasta ikäänkuin sammakkoina kurnuttavia antinomianeja ja pelagianeja ja socinianeja ja arminianeja ja arianeja ja uskonkieltäjiä, jotka ovat tunkeutuneet Englantiimme, niinkuin nuo iljettävät matelijat faraon maahan."

Kutsuttu palvelija toi samassa pikarillisen vettä, tuijottaen hengenmiehen kasvoihin ikäänkuin olisivat hänen tyhmät harmajat silmänsä yrittäneet lukea, mikä synkkä tarina oli kirjoitettu tämän otsalle. Tyhjää kalloansa ravistaen hän sitte poistui huoneesta, näköjään ylpeänä siitä havainnosta, että kaikki ei ollut ihan kunnossa, vaikka hän ei oikein kyennyt arvaamaan, missä oli vikaa.

Eversti Everard kehoitti kelpo miestä nauttimaan jotakin elvyttävämpää virvoketta kuin puhdasta alkuainetta, mutta tämä kieltäysi. "Olen tavallaan uskonsankari", hän sanoi, "ja vaikka olen joutunut tappiolle äskeisessä kilvoituksessani sielunvihollisen kanssa, on minulla kuitenkin vielä torveni hälytystä varten ja terävä miekkani iskemiseen. Sentähden, kuten muinaiset nasirit, minä en tahdo syödä mitään viiniköynnöksestä tulevaa enkä juoda mitään väkevää, kunnes nämä taistelupäiväni ovat menneet ohi."

Ystävällisesti ja kunnioittavasti pyysi eversti jälleen pastori Holdenoughia ilmoittamaan, mitä hänelle oli tapahtunut edellisenä yönä, ja kunnon pappi haastoi seuraavasti, jolloin hänen kertomukseensa sekautui hiukan luonteenomaista turhamaisuutta, johtuen varsin luonnollisesti siitä osasta, jota hän oli esittänyt maailmassa, ja siitä vaikutuksesta, jota hänellä oli ollut lähimäistensä mieliin. "Lueskellessani nuorena miehenä Cambridgen yliopistossa", hän kertoi, "kiinnyin erityisillä ystävyyden siteillä erääseen ylioppilastoveriini, kenties syystä että meitä pidettiin – vaikka sen mainitseminen on turhamaista – opistomme toivorikkaimpina jäseninä ja niin tasan edistyneinä, että oli kenties vaikea sanoa, kumpainen paremmin menestyi opinnoissaan. Opettajallamme, master Purefoylla, oli vain tapana sanoa, että jos toverini oli minusta edellä lahjoiltaan, voitin minä hänet armon puolesta, sillä hän oli viehättynyt klassikkojen arkipäiväiseen opiskeluun, joka on aina hyödytöntä, usein syntistä ja saastaista, kun taasen minulla oli kylliksi valaistusta kääntääkseni tutkimukseni pyhiin kieliin. Olimme, myös eri mieltä Englannin kirkosta, sillä hänellä oli arminialaisia käsityksiä kuten Laudilla ja muilla, jotka tahtoisivat yhdistää kirkollisen laitoksemme yhteiskunnalliseen järjestykseen ja tehdä kirkon riippuvaiseksi maallisen ihmisen oikuista. Hän sanalla sanoen suosi piispallisvaltaa sekä opinkäsityksissä että ulkonaisissa menoissa, ja vaikka me erisimme kyynelin ja syleilyin, tapahtui se poiketaksemme varsin eri urille. Hän sai palkkapitäjän ja sukelsi suureksi kiistakirjoittelijaksi piispojen ja hovin puolelle. Minäkin, kuten on teille hyvin tunnettua, käytin kehnoja kykyjäni parhaani mukaan ja teroitin kynäni sorretun kansa-poloisen hyväksi, jonka arka omatunto hylkäsi enemmän paavilliselle kuin puhdistuneelle kirkolle soveliaat muodot ja juhlamenot, vaikka näitä hovin sokaistuneen ohjelman mukaan tyrkytettiin sakkojen ja rangaistusten uhalla. Sitte tuli kansalaissota, ja minä – omantuntoni kutsumana ja vähääkään pelkäämättä tai aavistamatta, mitä kurjia seurauksia oli tulossa noiden independenttien nousun johdosta – suostuin antamaan kannatukseni ja apuni suureen työhön, rupeamalla kappalaiseksi eversti Harrisonin rykmenttiin. En tosin sekaantunut lihallisin asein itse tiimellykseen; taivas varjelkoon alttarin palvelijaa sellaisesta. Mutta minä saarnasin, kehoittelin ja olin tarpeen tullen haavurina ruumiin vammoille kuten sielunkin tuskille. Sattuipa sodan lopulla, että joukkue ilkimielisiä oli anastanut haltuunsa lujan rakennuksen Shrewsburyn kreivikunnassa; se sijaitsi kauvas järveen pistäytyvän niemekkeen nenässä, jonne pääsi ainoastaan kaitaa solatietä myöten. Sieltä he tekivät retkeilyjä ja ahdistivat ympäristöä. Oli jo kerrassaan aika lannistaa heidät, joten osa rykmenttiämme meni heitä hätyyttämään. Minut vaadittiin mukaan, sillä hyökkääjiä oli vähäinen joukko noin lujan paikan valtaajiksi, ja eversti arveli, että minun kehoitteluni saisi heidät ponnistamaan miehuullisesti. Ja niin minä vastoin tapaani läksin heidän matkassaan ihan paikalle, missä oteltiin lujasti molemmin puolin. Kenttätykeillään ampuen olivat ilkimieliset kuitenkin siinä määrin voittopuolella, että sitte kun heidän porttinsa oli rusennettu meidän kanuunaimme yhteislaukauksella eversti Harrison käski miestensä hyökätä solatietä myöten ja yrittää vallata varustuksen väkirynnäköllä. Meidän väkemme käyttäysi urhoollisesti ja eteni hyvässä järjestyksessä, mutta kun sitä hätyyteltiin joka puolelta muskettitulella, se joutui viimein hajalle ja alkoi peräytyä suurta mieshukkaa kärsien. Silloin Harrison uljaasti puolsi takajoukkoa ja torjui parhaansa mukaan vihollista, joka ryntäsi varustuksestaan ajamaan hyökkääjiä takaa, murjoakseen meidät kerrassaan. No niin, eversti Everard, minä olen luonnostani pikainen ja kiivas mies, vaikka parempi opetus kuin vanha laki on tehnyt minusta leppeän ja kärsivällisen, jollaiseksi minut nyt näette. En voinut sietää näkyä, miten israelilaisemme pakenivat filistealaisten tieltä. Ryntäsinpä siis solaan, raamattu toisessa kädessä ja toisessa piilukeihäs, jonka olin siepannut maasta. Minä käänsin takaisin etumaiset pakolaiset, uhaten iskeä heidät kuoliaaksi ja samalla osoittaen heille niinsanottuun uumatakkiin pukeutunutta pappia, joka näkyi ilkimielisten joukossa; kysyin heiltä, eivätkö he tekisi yhtä paljon taivaan todellisen palvelijan puolesta kuin ympärileikkaamattomat Baalin papin hyväksi. Sanani ja iskuni auttoivat; he pyörsivät heti takaisin ja huusivat: 'Alas Baal ja hänen palvojansa!' He karkasivat jälleen niin äkillisesti ilkimielisten kimppuun, etteivät ainoastaan ajaneet heitä takaisin taloonsa, vaan tunkeusivat heidän kanssaan sisällekin päätähavin, kuten sanotaan. Minä olin myös siellä, osittain tungoksessa kulkeutuneena, osittain tahtoen taivuttaa raivostuneita sotureitamme antamaan armoa, sillä sydäntäni murehdutti nähdä kristittyjä ja englantilaisia hakattavan maahan miekoilla ja pyssynperillä kuin rakkeja kadulla, kun on noussut hulluista koirista hälytys. Tällä tavoin, sotamiesten tapellessa ja teurastaessa ja minun huutaessani heitä pysäyttämään kätensä, me pääsimme ihan rakennuksen katolle, joka oli osaksi laskettu lyijylevyistä sinne olivat ikäänkuin viimeiseen turvatorniinne kavalierit peräytyneet, jotka olivat vielä jääneet henkiin. Minut itseni, saatan sanoa, työnsivät ylös kapeita kiertoportaita meidän soturimme, jotka ryntäsivät eteenpäin kuin ajokoirat saaliinsa kimppuun, ja käytävästä selvinneenä huomasin joutuneeni keskelle kamalaa kohtausta. Hajoitetuista puolustajista tekivät toiset vastarintaa epätoivon vammalla; jotkut rukoilivat polvillaan sääliä sellaisin sanoin ja äänin, että ihmisen sydän on pakahtumaisillaan niitä ajatellessa; toiset huusivat armoa Jumalalta, ja aika olikin, sillä ihmisiltä ei sitä liiennyt. Heidät lyötiin kumoon, lävistettiin, paiskattiin rintavarustuksilta järveen, ja kun voittajien hurjat huudot sekaantuivat nujerrettujen voihkeeseen, kirkauksiin ja meluun, oli pauhina niin kamala, että ainoastaan kuolema voi pyyhkäistä sen muististani. Ja miehet, jotka siten teurastivat lähimäisiään, eivät olleet etäisten villimaiden pakanoita eivätkä roistoja, oman kansamme hylkyväkeä. He olivat tyynempinä järkeviä ja uskonnollisiakin miehiä, jotka olivat hyvässä maineessa sekä taivaan että maailman nähden. Voi, master Everard, teidän sotaista ammattianne tulisi peljätä ja kaihtaa, koska se villitsee sellaiset miehet susiksi lähimäisiänsä vastaan!"

"Se on ankara välttämättömyys", huomautti Everard luoden katseensa alas, "ja ainoastaan sellaisena puolustettavissa. Mutta jatkakaa, herra pastori; en näe, miten tällä väkirynnäköllä, jollaisia tapauksia liiankin usein sattui molemmin puolin viime sodassa, on yhteyttä yöllisen seikkailunne kanssa."

"Pian sen kuulette", sanoi pastori Holdenough; sitte hän pysähtyi ikäänkuin väkisin tyynnyttäytyäkseen ennen kuin pitkitti kertomusta, jonka sisältö kovin rajusti kiihdytti häntä. "Tässä hornan mellakassa", hän alotti jälleen, "sillä totisesti ei maan päällä voi mikään niin suuresti muistuttaa helvettiä kuin ihmisten tuollainen riehaantuminen kuolettavaan kiukkuun lähimäisiänsä vastaan, – näin saman papin, jonka olin pannut tähdelle solatiellä. Hyökkääjät olivat ahdistaneet hänet ja pari muuta ilkimielistä soppeen, jossa he puolustausivat viimeiseen asti, kuten kaiken toivon menettäneet ainakin. Minä näin hänet – ja tunsin hänet – voi, eversti Everard!"

Hän tarttui Everardin käteen vasemmalla kädellään ja painoi oikean kämmenensä kasvoilleen ja otsalleen, niiskuttaen ääneen.

"Hän oli opistokumppaninne?" sanoi Everard aavistaen lopputapauksen.

"Vanha – ainoa ystäväni – jonka kanssa olin viettänyt nuoruuden onnekkaat päivät! – Ryntäsin eteenpäin – reudoin – rukoilin. Mutta kiihkeyteni ei suonut minulle ääntä eikä puhekykyä – kaikki hukkui siihen kurjaan huutoon, jonka olin itse nostattanut. 'Alas Baalin pappi – surmatkaa Mattan – surmatkaa hänet, vaikka hän olisi alttarien välissä!' Rintavarustusten yli työnnettynä, mutta hengestään rimpuillen, näin hänen pitelevän kiinni tuollaisesta ulkonemasta, joita oli muodostettu veden juoksuttamiseksi lyijylevyiltä. He hakkasivat hänen käsivarsiaan ja käsiään – kuulin raskaan putoamisen alas pohjattomaan kuiluun. – Suokaa minulle anteeksi – en voi jatkaa."

"Hän on saattanut pelastua."

"Oi, ei, ei, ei – torni oli neljä huonekertaa korkea. Niilläkään, jotka uimalla pelastautuakseen heittäysivät järveen alemmista ikkunoista, ei ollut mitään turvaa, sillä rannalla ratsastavat huovit valtasi sama verenjanoinen kiihko, joka oli vimmastuttanut ryntäysjoukon. He nelistivät pitkin järven reunaa ja ampuivat ne, jotka taistelivat hengestään vedessä, tai iskivät heidät maahan, kun he pyrkivät rantaan. Heidät ehkäistiin kaikki ja tuhottiin. – Voi, jospa sinä päivänä vuodatettu veri pysyisi vaiti! Voi, jospa maa tallettaisi sen uumeniinsa! Voi, jospa se ainiaaksi sekaantuisi sen järven tummiin vesiin, jotta se ei milloinkaan huutaisi kostoa niille, joiden viha oli niin kiivas ja jotka teurastivat vimmassaan! Ja oi, saakoon se hairahtanut mies, anteeksi, joka tuli heidän joukkoonsa ja antoi äänensä heidän julmuutensa rohkaisemiseen! – voi, Albany, veljeni, veljeni – olen valitellut kohtaloasi niinkuin David; Jonathanin!"

Kelpo mies nyyhki tyrskien, ja niin suuresti otti eversti Everard osaa hänen liikutukseensa, että hän pidättyi muistuttamasta pastoria oman uteliaisuutensa aiheesta, kunnes katuvan mielenkuohun tulva oli siksi kertaa heikennyt. Tuima ja järkyttävä se purkaus oli, kenties sitäkin enemmän, kun kaikkinaisen voimakkaan sielullisen tunteen salliminen oli vierasta miehen ankaralle ja kieltäytyvälle luonteelle, joten se kerran kaikista pidäkkeistään vapautuneena kuohusi yhä rajummin. Suuret kyyneleet valuivat pitkin hänen laihojen ja tavallisesti ankarain tai ainakin jäykkäin kasvojensa vapisevia piirteitä; hän vastasi innokkaasti Everardin kädenpuristukseen ikäänkuin kiitollisena tämän ilmaisemasta myötätunnosta.

Pian jälkeenpäin pastori Holdenough kuivasi silmänsä, veti hiljaisesti kätensä pois Everardin kädestä, pudistaen sitä ystävällisesti niiden erotessa, ja pitkitti tyynemmin: "Suokaa minulle anteeksi tämä kuohuvan tunteen purkaus, arvoisa eversti. Tajuan sopimattomaksi minun kutsumuksessani, jossa tulisi olla lohdun tuojana toisille, antautua itse äärimäiseen murheeseen, joka on ainakin heikkoutta, jollei synnillistäkin – sillä mitä olemme me, että itkisimme ja valittaisimme sitä, mikä on sallittua? Mutta Albany oli minulle kuin veli. Hänen seurassaan vietin elämäni onnellisimmat päivät, ennen kuin kutsumukseni maan kiistaan oli herättänyt minut velvollisuuksiini. Minä – mutta teenkin kertomukseni lopun lyhyeksi." Hän veti istuimensa lähelle Everardia ja puhui juhlallisella ja salaperäisellä äänellä, joka oli hiljennyt melkein kuiskaukseksi: "Näin hänet viime yönä." "Näitte hänet – kenet näitte?" sanoi Everard. "Voitteko tarkoittaa henkilöä, jonka – "

"Jonka näin saavan surmansa niin tunnottomasti", täydensi pappi, "vanhan opistoystäväni – Joseph Albanyn. Pastori Holdenough, sekä teidän asunne että luonteenne täytyy estää teitä puhumasta pilaa tällaisesta aiheesta."

"Pilaako!" vastasi Holdenough; "yhtä hyvin laskisin leikkiä kuolinvuoteellani – yhtä pian pilkkaisin raamattua."

"Mutta teidän on täytynyt erehtyä", arveli Everard pikaisesti. "Tuo synkkä kohtaus tietenkin palaa usein mieleenne, ja hetkinä, jolloin mielikuvitus voittaa ulkonaisten aistien todistuksen, on tunteenne varmaankin esittänyt teille haaveilmestyksen. Mielen ollessa jännitettynä vastaanottamaan jotakin yliluonnollista ei mikään ole luultavampaa kuin että mielikuvitus korvaa sen harhakuvalla, ylenmäärin kiihtyneitten tunteiden tehdessä eksytyksen häätämisen työlääksi."

"Eversti Everard", vastasi Holdenough jämeästi, "velvollisuuteni suorittamisessa en saa peljätä ihmisen kasvoja, ja sentähden sanon teille suoraan, kuten olen ennen lausunut varovammin, että kun te tuotte lihallisen tietäväisyytenne ja harkintanne – kuten luontonne liiaksikin johtelee teitä – tutkimaan toisen maailman salattuja asioita, te saattaisitte yhtä hyvin ryhtyä kämmenellänne mittaamaan Isiksen vesiä. Varmasti, hyvä herra, te erehdytte tässä ja uskotte ihmisiä liian halukkaiksi sekoittamaan kunniallista nimeänne noitienpuolustajain, vapaa-ajattelijain ja jumalankieltäjäin joukkoon, juuri tuollaisten kuin tuo Bletsonkin, joka kirkon kurinpidon ollessa yhtä voimakkaana kuin tämän suuren kiistan alussa olisi jo aikaa sitte hyljätty kirkon helmasta ja luovutettu lihan rangaistukseen, jotta hänen sielunsa olisi vielä voitu pelastaa, jos mahdollista."

"Te käsitätte minut väärin, pastori Holdenough", vakuutti eversti Everard. "En kiellä sellaisten yliluonnollisten ilmestysten olemassaoloa, koska en voi enkä rohkene koroittaa oman mielipiteeni ääntä aikakausien todistusta vastaan, jota sellaiset oppineet miehet kannattavat kuten tekin. Mutta vaikka myönnän tuollaisten ilmiöitten mahdollisuuden, olen kuitenkaan tuskin vielä kuullut elämäni päivinä mitään esimerkkiä niistä niin pätevästi vahvistetuksi todistuksilla, että voisin heti ja varmana sanoa: Tämän on täytynyt tapahtua yliluonnollisen toiminnan johdosta eikä toisin."

"Kuulkaa siis, mitä minulla on kerrottavana", haastoi hengenmies, "ja sen vakuuttaa sanallaan todeksi mies, kristitty ja – mikä on enemmän – pyhän kirkkomme palvelija sekä siis vanhempi ja opettaja kristittyjen keskuudessa, jos arvotonkin. – Olin eilisiltana asettunut siihen puoleksikalustettuun huoneeseen, missä on niin yletön kuvastin, että sitä olisi saattanut Gathin Goliath käyttää ihaillakseen itseään, ollessaan kiireestä kantapäähän sonnustautunut asepukuunsa. Valitsin sen paikan erityisesti syystä että minulle ilmoitettiin sen olevan asuttavista huoneista lähimpänä sitä lehteriä, jolla teidän sanottiin itse joutuneen samana iltana pahanhengen hätyyttämäksi. Oliko puheessa perää, sanokaahan?"

"Joku pahansuopa hyökkäsi kimppuuni siinä huoneessa. Sikäli", ilmoitti eversti Everard, "kerrottiin teille oikein".

"No, minä valitsin vartiopaikkani parhaani mukaan, niinkuin päättäväinen kenraali lähentää leirinsä ja kaivattaa juoksuhautansa niin likelle piiritettyä kaupunkia kuin voipi. Ja toden totta, eversti Everard, jos tunsinkin jotain ruumiillisen pelon värettä, – sillä Eliaallakin ja profeetoilla, jotka saattoivat käskeä alkuaineita, oli osuus meidän haperasta luonnostamme, saati sellaisella vaivaisella syntisellä kuin minulla – oli kuitenkin toivoni ja urheuteni korkealla, ja minä ajattelin raamatunkohtia, joita saattaisin käyttää, en periaptien eli loitsujen syntisessä mielessä kuten sokaistuneet paavilaiset niihin turvautuvat ristinmerkin ja muiden hyödyttömien muotojen ohella, vaan ravitsemassa ja kannattamassa oikeata uskoa ja luottamusta siunattuihin lupauksiin, jotka ovat uskon totisena kilpenä saatanan tulisten vasamain vastustamiseksi ja sammuttamiseksi. Ja siten asestautuneena ja valmistuneena istuuduin lukemaan sekä samalla kirjoittamaan, pakoittaakseni mieleni tarkkaamaan tuohon tilanteeseeni soveliaita asioita, jotka estäisivät mielikuvitusta luvattomasta haihattelusta eivätkä soisi haaveelle mitään sijaa joutavien aavistusten hautomiseen. Siten minä järjestelin ja kirjoitin muistiin, mitä katsoin sillähaavaa otolliseksi, ja kukaties jotkut nälkäiset sielut kostuvat ravinnosta, jota silloin valmistin."

"Se oli viisaasti ja ansiollisesti tehty, hyvä ja arvoisa pastori", virkkoi eversti Everard; "jatkakaahan".

"Siinä toimessa olin ollut kolmisen tuntia, uupumukseen antautumatta, kun kummallinen väristys valtasi aistini, – ja iso ja vanhanaikainen huone tuntui käyvän avarammaksi, synkemmäksi ja yhä enemmän onkaloa muistuttavaksi, sillä yön ilma kylmeni hyytävämmäksi. En tiedä, aikoiko takkatuli riutua vai tuleeko sellaisten asiain edellä kuin nyt oli tapahtumassa ikäänkuin kauhun hönkä ja hirmustuksen ilmapiiri, kuten Job sanoo hyvin tunnetussa kohdassa: 'Pelko ja vavistus tuli minun päälleni, ja kaikki minun luuni peljätettiin.' Korvissani soi ja aivoissani humisi, niin että minusta tuntui kuin niistä, jotka huutavat apua, vaikkei ole mitään vaaraa: minäkin tunsin kiusausta pakenemaan, näkemättä ketään ahdistajaa. Silloin tuntui jotakin siirtyvän taitseni, luoden heijasteensa isoon kuvastimeen, jonka eteen olin asettanut kirjoituspöytäni; näin sen pöydälläni palavan ison kynttilän valossa. Ja minä katsoin ylös ja huomasin kuvastimessa selvästi miehen. Niin totta kuin nämä sanat käyvät ulos suustani, siinä ei ollut kukaan muu kuin sama Joseph Albany – nuoruuteni kumppani – jonka olin nähnyt syöstyksi Clidesthroughin linnan rintavarustuksilta alas järven syvyyteen!"

"Mitä teitte?"

"Mieleeni juolahti äkkiä", kertoi pappi, "että stoalainen viisaustieteilijä Athenodoros oli väistänyt tuollaisen ilmestyksen kauhut kärsivällisesti pitkittämällä lukujansa, ja samalla muistin, että minulla, kristityllä jumaluusoppineella ja uskonnon salaisuuksien kaitsijalla, oli vähemmän syytä peljätä pahaa ja parempaa ajattelun aihetta kuin oli pakanalla, jota juuri oma viisautensakin sokaisi. En siis ilmaissut mitään säikkyä enkä edes päätäni kääntänyt, vaan pitkitin kirjoittamistani, vaikka pamppailevin sydämin, sen myönnän, ja nytkähtelevin käsin."

"Jos kykenitte kirjoittamaan ollenkaan", huomautti eversti, "tuollaisen vaikutelman painaessa mieltänne, niin ansaitsisitte etusijan Englannin armeijassa lannistumattomalla päättäväisyydellä".

"Urhoollisuutemme ei ole omaamme, eversti", sanoi hengenmies, "ja omaksemme ei sitä ole ylvästeltävä. Ja taaskin, kun mainitsette tuota kummallista näkyä pelkkänä mieleni vaikutelmana ettekä aisteilleni ilmeisenä todellisuutena, niin sallikaa minun sanoa teille vielä kerran, että maailmallinen viisautenne on vain tyhmyyttä sellaisissa asioissa, jotka eivät ole tästä maailmasta."

"Ettekö katsonut uudestaan kuvastimeen?" kysyi eversti.

"Kyllä katsoin, jäljennettyäni lohdullisen tekstin: 'Sinä olet rikki polkeva käärmeen pään.'"

"Ja mitä näitte silloin?"

"Saman Joseph Albanyn kuvaisen", kertoi Holdenough, "siirtymässä verkalleen ikäänkuin tuolin takaa, samana jäseniltään ja piirteiltään kuin minä olin hänet tuntenut nuoruudessaan, paitsi että hänen poskillaan oli sen vanhemman iän leima, jossa hän kuoli, ja että hän oli hyvin kalpea". "Mitä te sitte teitte?"

"Käännyin kuvastimesta ja näin selvästi olennon, joka oli minulle heijastunut, peräytyvän ovea kohti, – ei joutuisasti eikä vitkallisesti, vaan lipuvin, vakain askelin. Se kääntyi jälleen oven lähellä ja näytti minulle taaskin valjut aavemaiset kasvonsa, ennen kuin katosi. Mutta miten se läksi huoneesta, ovestako vai muutoin, sitä en kiihtymyksessäni ehtinyt tarkata enkä ole jälkeenpäin millään ponnistuksella kyennyt selvästi muistamaan."

"Tämä on kummallinen ja teidän kertomananne mitä oivallisimmin todistettu ilmestys", vastasi Everard. "Ja kuitenkin, pastori Holdenough, jos toinen maailma onkin todella ilmaantunut, kuten te arvelette, minun tahtomattani kiistää ilmiön mahdollisuutta, olkaa varma siitä, että näissä vehkeissä on osallisina myöskin ilkeitä ihmisiä. Olen itse kokenut pari kohtausta kummittelijain kanssa, joilla oli ruumiillista voimaa ja varmasti maallisia aseita."

"Niin, epäilemättä, kaiketikin", myönsi pastori Holdenough. "Belsebub mielellään hyökkää yhdistyneen ratsu- ja jalkaväen johdossa, kuten oli tapana vanhalla skotlantilaisella kenraali Davie Lesliellä. Hänellä on ruumiillisia paholaisia kuten ruumiittomiakin, ja niitä hän käyttää toistensa tukena ja apuna."

"Saattaa olla kuten sanotte, arvoisa pastori", vastasi eversti. "Mutta mitä neuvotte tässä tapauksessa?"

"Siitä on minun kuulustettava veljien mieltä", haastoi jumaluusoppinut, "ja jos rajaimme sisäpuolelle on jäänyt! vain viisikin oikean kirkon palvelijaa, niin me rynnistämme saatanaa vastaan joukolla, ja te saatte nähdä, eikö meillä ole voimaa ahdistaaksemme häntä, kunnes hän pakenee tyköämme. Mutta jos se hengellinen asevarustus ei päde noita kummallisia manalan vihollisia vastaan, niin totisesti suosittaisin, että tämä muinaisen hirmuhallinnan ja haureuden saastutettu pesä perustuksiansa myöten poltettaisiin noituuden ja synnillisyyden tyyssijana, jottei saatana varustaessaan pääkortteerinsa niin mieleisekseen tapaisi itselleen linnoitusta ja varustusta, josta hän hyökkäilisi koko naapuristoa turmelemaan. Varmaa on, että minä en kehoittaisi ainoatakaan kristittyä sielua asumaan talossa, ja autioksi jätettynä siitä koituisi velhojen temppuilupaikka ja noitien sapattisuoja sekä käyntisija niille, jotka Demaksen lailla havittelevat tämän maailman varallisuutta, etsien kultaa ja hopeaa loitsujen ja lumousten harjoittamiseksi ja siten haitaten ahneitten sieluja! Luottakaa siis minuun, parempi olisi hajoittaa ja alas jaoittaa tämä talo, kiveä kiven päälle jättämättä."

"Siihen minä panen vastalauseeni, hyvä ystävä", ilmoitti eversti, "sillä ylikenraali on sallinut erityisellä lupakirjallaan enoni Sir Henry Leen perheineen palata isiensä taloon, hänellä kun ei tosiaan olekaan mitään mahdollisuutta saada suojaa harmaille hiuksilleen muun katon alta".

"Ja tapahtuiko tämä teidän neuvostanne, Markham Everard?" kysyi jumaluusoppinut jäykästi.

"Tapahtui kyllä", vastasi eversti. "Ja miksen käyttäisikin vaikutusvaltaani turvapaikan hankkimiseen omaiselleni?" "No, niin totta kuin sielunne elää", vastasi presbyteri, "enpä olisi uskonut tätä kenenkään muun suusta kuin omastanne. Sanokaa minulle, eikö juuri tämä samainen Sir Henry Lee nahkakölteriensä ja vihreänuttuistensa voimalla pakoittanut panemaan toimeen paavillisen maallikon määräystä alttarin siirtämisestä Woodstockin kirkon itäpäähän? – ja eikö hän vannonut partansa kautta, että hän hirtättäisi suorastaan Woodstockin kadulla miehen, joka vain julkeisi kieltäytyä juomasta kuninkaan maljaa? – ja eikö hänen kätensä ole punaisena pyhäin verestä? – ja onko hellittämättömämpää tai rajumpaa piispalliskirkon ja korkean etuoikeuden rehentelijää esiintynyt julkisuudessa?"

"Kaikki on saattanut sattua kuten sanotte, hyvä pastori Holdenough", vastasi eversti; "mutta enoni on nyt iällinen ja raihnas, hänellä on tuskin ainoatakaan saattolaista jäljellä, ja hänen tyttärensä katseleminen saisi ankarimmankin heltymään säälistä, olentona, joka – "

"Joka on kalliimpi Everardille", tokaisi Holdenough, "kuin hyvä maine, uskollisuus ystäviä kohtaan, uskonnon velvoitus; – nyt ei ole aika haastaa hunajaisin huulin. Astumanne polut ovat vaarallisia. Te pyritte kohottamaan paavillista kynttilänjalkaa, jonka taivas vanhurskaudessaan on siirtänyt sijoiltaan – tuomaan takaisin tähän taikuuksien kartanoon juuri ne synnintekijät, jotka ovat niillä noiduttuja. Minä en salli turmella maata heidän lumoillaan. He eivät saa tulla tänne."

Hän puhui kiivaasti ja lyöden sauvaansa permantoon; peräti nyreänä alkoi eversti vastavuoroon omaksua korskeata sävyä. "Teidän olisi parempi harkita valtaanne uhkaustenne täyttämiseen, pastori Holdenough", hän muistutti, "ennen kuin tehostatte niitä noin pontevasti".

"Eikö minulla ole valta sitoa ja päästää?" kysyi pappi,

"Se valta ei paljoakaan vaikuta muihin kuin oman kirkkonne jäseniin", sanoi Everard, ja hänen äänenpainossaan ilmeni hiukan halveksumista.

"Varokaa – varokaa", muistutti pappi, jonka olemme kaikesta hyväsydämisyydestään huolimatta jo nähneet ärtyiseksi mieheksi. "Älkää häväiskö minua, vaan ajatelkaa kunnioittavasti sanansaattajasta Hänen tähtensä, jonka valtuutuksella hän toimii. Älkää uhmatko minua, sanon – minun on pakko täyttää velvollisuuteni, vaikka se tapahtuisi kaksoisveljeni närkästykseksi."

"En näe virallanne olevan mitään tekemistä tässä asiassa", väitti eversti Everard; "ja minä puolestani varoitan teitä yrittämästä sekaantua kutsumuksenne ulkopuolelle".

"Oikein – te pidätte minua jo yhtä alistuvaisena kuin jotakuta krenatööriänne", vastasi pappi, jonka terävät kasvonpiirteet värisivät pahastuksesta, niin että hänen harmajat hapsensakin häilyivät; "mutta pitäkää varanne, sir, – en ole niin voimaton kuin otaksutte. Minäpä kutsun Woodstockin jokaisen totisen kristityn sonnustamaan lanteensa ja vastustamaan kirkkoruhtinaiden vallan, sorron ja ilkimielisyyden palautusta alueellemme. Minä nostatan hurskaitten vihan sortajaa vastaan – ismaelilaista, edomilaista ja hänen rotuansa vastaan, kuin myöskin niitä vastaan, jotka häntä tukevat ja rohkaisevat häntä kohottamaan sarvensa. Minä huudan julki enkä säästä, nostatan ne monet, joiden rakkaus on jäähtynyt, ja sen paljouden, joka ei piittaa mistään näistä asioista. Minulle tulee toki kuuntelijoita, ja minä otan Josefin sauvan, joka oli Efraimin kädessä, ja käyn puhdistamaan tätä paikkaa noidista ja taikureista ja lumouksista, ja minä julistan ja kehoitan, sanoen: Tahdotteko te puoltaa Baalia? – tahdotteko palvella häntä? Ei, ottakaa kiinni Baalin profeetat – älkää antako ainoankaan pelastua!"

"Pastori Holdenough, pastori Holdenough", virkahti eversti Everard hyvinkin kärsimättömästi, "mikäli itse äsken minulle kerroitte, olette kehoittanut sen tekstin perusteella jo kerran liikaa".

Vanhus loi kämmenellään voimakkaasti otsaansa ja vaipui takaisin istuimelleen nuo sanat kuullessaan, niin äkkiä ja niin hervottomasti kuin olisi eversti ampunut pistoolin luodin hänen päänsä läpi. Heti katuen moitetta, jonka hän oli tullut maltittomuudessaan lausuneeksi, Everard kiirehti pyytämään anteeksi ja tarjoamaan kaikkia mahdollisia sovittelevia puolustuksia, mitä hänen mieleensä ensi hetkellä johtui, olivatpa ne kuinkakin ristiriitaisia. Mutta vanhus oli liian syvästi järkkynyt – hän torjui ystävänsä käden, ei ottanut kuunnellakseen hänen sanojaan ja kavahti lopuksi seisaalle, lausuen tuimasti: "Te olette käyttänyt luottamustani väärin, sir – käyttänyt kehnosti, kääntäen sen omaksi nuhtelukseni. Jos olisin ollut miekkamies, niin ette olisi rohjennut. Mutta nauttikaa voitonriemustanne, sir, vanhan miehen ja isänne ystävän suhteen – satuttakaa haavaa, jonka hänen varomaton luottamuksensa on teille paljastanut."

"Ei, arvoisa ja kunnon ystäväni", – alotti eversti.

"Ystäväkö!" kivahti vanhus. "Me olemme vihamiehiä, sir – vihamiehiä, nyt ja ainiaan!"

Niin sanoen ja kavahtaen istuimelta, jolle hän oli pikemmin vaipunut kuin laskeutunut, hän juoksi ulos huoneesta niin nopein askelin kuin hänellä oli tapana ärtymyksensä hetkinä, sävyltään totisesti enemmän kiivaana kuin arvokkaana, olletikin kun hän juostessaan jupisi ja näytti ikäänkuin kannattelevan omaa kuohahdustaan, hokemalla yhä uudestaan sitä loukkausta, joka häntä oli kohdannut.

"Siinäpä se!" tuumi eversti Everard. "Ei ollut vielä kylliksi kiistaa olemassa enoni ja Woodstockin kansalaisten kesken, vaan minun piti ehdottomasti kartuttaa sitä, ärsyttämällä tätä pikavihaista ja kuumaveristä vanhusta, tietäessäni hänet kiivaaksi käsityksissään kirkollisesta hallinnosta ja jäykän ennakkoluuloiseksi kaikkia toisinajattelevia kohtaan! Woodstockin roskaväki nousee mellakkaan, sillä vaikka hän ei saisi kahtakaankymmentä niistä puolelleen mihinkään rehelliseen tai järkevään tarkoitukseen, niin huutakoon hän vain mellastusta ja tuhoa, ja silloin hän varmastikin saa yltäkyllin seuraajia. Ja enoni on yhtä hurjaluontoinen ja taipumaton. Koko sen omaisuuden hinnasta, mitä hänellä on koskaan ollut, hän ei sallisi majoittaa taloon kourallista huoveja sen puolustukseksi, ja jos hän on yksinään tai saa ainoastaan Jocelinen apurikseen, hän ampuu palatsihuvilaan pyrkiviä rettelöitsijoitä yhtä varmasti kuin olisi hänellä sata miestä varusväkenään; ja mitä voi koitua siitä muuta kuin vaaraa ja verenvuodatusta?"

Alakuloisen aavistelun keskeytti paluullaan pastori Holdenough, joka riensi huoneeseen yhtä kiireisesti kuin oli sieltä lähtenytkin, juoksi suoraan everstin eteen ja sanoi: "Ottakaa käteni, Markham – ottakaa käteni kiireesti, sillä vanha Aatami kuiskaa sydämessäni, että on häpeällistä pitää sitä ojennettuna niin kauvan."

"Kaikesta sydämestäni otan vastaan kätenne, kunnianarvoisa ystäväni", vastasi Everard, "ja toivoakseni uudistetun ystävyyden merkkinä".

"Tietysti, tietysti", vahvisti hengenmies pudistaen hänen kättänsä leppeästi. "Te olette tosin puhunut katkerasti, mutta te olette puhunut totta hyvissä ajoin, ja luullakseni – vaikka sananne olivat ankaria – hyvässä ja ystävällisessä tarkoituksessa. Totisesti ja tosiaan, synnillistä olisi minun jälleen toimia pikaisesti väkivallan yllyttämisessä, muistaessani sen, josta olette minua soimannut – "

"Antakaa anteeksi, hyvä pastori Holdenough", pyysi eversti Everard, "se oli pikainen sana; en tarkoittanut täydellä todella soimata".

"Hiljaa, minä pyydän, hiljaa", haastoi jumaluusoppinut, "sanon, viittaus siihen, josta te olette mitä oikeimmin soimannut minua – vaikka syytös karvastutti Vanhan Ihmisen sappea minussa, sisällinen kiusaaja kun on aina vaanimassa meidän saattamiseksemme lankeemukseen – se viittaus olisi minun pitänyt pahastumatta tunnustaa suosiollisuudeksi, sillä siten on ystävän tuottamia haavoja katsottava tervehdyttäviksi leikkauksiksi. Ja tokihan minun, joka olen yhdellä onnettomalla taistelun ja tiimellyksen kehoittamisella lähettänyt eläviä kuolemaan – ja pelkäänpä myös toimittaneeni kuolleenkin takaisin elävien joukkoon – tulisi nyt harrastaa rauhaa ja hyvää tahtoa sekä eripuraisuuden sovittamista, jättäen rankaisemisen sille suurelle olennolle, jonka lakeja on rikottu, ja koston Hänelle, joka on sanonut: 'Minä sen maksan.'" Vanhan miehen tuskastuneet piirteet kirkastuivat nöyrästä luottamuksesta, hänen tehdessään tämän tunnustuksen. Eversti Everard tunsi ne luontaiset heikkoudet sekä virallisen vaikutusvallan ja yksipuolisen puoluevakaumuksen varhaiset ennakkoluulot, jotka hänen oli täytynyt lannistaa ennen kuin pääsi näin vilpittömään puhetapaan. Soturi kiirehti senvuoksi ilmaisemaan ihailuansa toisen kristillisestä säveydestä, samalla moittien itseänsä siitä, että oli niin syvästi loukannut hänen tunteitaan.

"Älkää ajatelko sitä – älkää ollenkaan, oiva nuori mies", puheli Holdenough. "Me olemme molemmat hairahtuneet – minä salliessani intoni voittaa armeliaisuuteni, te kenties esiintyessänne tiukasti vanhaa ja ärtyistä miestä kohtaan, joka oli vastikään uskonut kärsimyksiänsä teidän ystävälliseen luottamukseenne. Olkoon se kaikki unohdettua. Ottakoot ystävänne jälleen haltuunsa asumuksensa niin pian kuin haluavat, ellei heitä peloita se, mitä on tapahtunut tässä Woodstockin maahovissa. Jos he kykenevät varjelemaan itseänsä ilman voimilta, niin uskokaa minua, että heille ei koidu mitään kiusaa maallisilta naapureilta, mikäli minä voin sitä millään keinoin estää. Ja olkaa varma siitä, hyvä herra, että minun äänelläni on vielä hiukan merkitystä arvoisan pormestarin ja kunnon raatimiesten sekä paremmanlaatuisten talonisäntäin parissa tuolla kauppalassa, vaikka alempia luokkia puhaltelee huiskin haiskin jokainen opintulkinnan tuulahdus. Ja vielä lisäksi, olkaa varma siitä, eversti, että jos enonne tai kukaan hänen huonekuntansa jäsen huomaa tehneensä ajattelemattoman kaupan tähän onnettomaan ja pahaenteiseen taloon palaamisella taikka tuntee sydämessään ja omassatunnossaan mitään hengellisen lohduttajan kaipuuseen johtavia vaivoja, Nehemia Holdenough on heidän käskettävissään yöllä tai päivällä yhtä suuresti kuin olisi heidät kasvatettu sen kirkon pyhässä helmassa, jonka arvottomana palvelijana hän on, – eikä sen kammo, mikä on peloittavaa nähtävää näiden seinien sisällä, eikä hänen tietonsa heidän sokaistuneesta ja lihallisesta tilastaan, he kun ovat piispalliskirkollisen paimennuksen kasvattamia, estä häntä tekemästä heidän suojeluksekseen ja valaisemisekseen, mitä hänen heikot kykynsä voivat." "Hyväntahtoisuutenne on hyvin suuri, arvoisa pastori", kiitti eversti Everard, "mutta minä en pidä luultavana, että enoni tuottaa teille vaivaa kumpaisessakaan suhteessa. Hän on hyvinkin tottunut toimimaan omana suojelijanansa vaaran tullen ja hengellisissä epäilyksissä luottamaan omiin rukouksiinsa ja oman kirkkonsa lohdutuksiin."

"Toivoakseni en ole tarjonnut liikanaista avuliaisuutta", sanoi vanhus hiukan nyreissään siitä, että hänen esittämäänsä hengellistä apua oli katsottu tavallaan tunkeilevaksi. "Pyydän anteeksi, jos niin on asian laita – nöyrästi pyydän anteeksi – en haluaisi tungetella."

Eversti kiirehti tyynnyttämään tätä uutta valppaan mahtipontisuuden epäluuloisuutta, joka toisinaan väkisinkin purkautuvan luontaisen kuumaverisyyden ohella oli kunnon miehen ainoita vikoja.

He olivat päässeet entiselle ystävälliselle kannalleen, kun Roger Wildrake palasi Jocelinen majasta ja kuiskasi herralleen, että hän oli menestynyt lähettilästoimessaan. Eversti kääntyi sitte pappiin ja ilmoitti tälle, että kun valtuutetut olivat jo luovuttaneet Woodstockin ja Sir Henry Lee aikoi saapua takaisin palatsihuvilaan puoleltapäivin, hän tahtoi saattaa pastoria kauppalaan, jos hänen kunnianarvoisuutensa suvaitsi.

"Ettekö viivähdä", kysyi pastori, ja hänen äänessään kuulosti ikäänkuin utelevaa arastelua, "toivottamaan omaisianne tervetulleiksi heidän palatessaan tähän kotiinsa?"

"En, hyvä ystäväni", vastasi eversti Everard. "Näissä onnettomissa kiistoissa omaksumani osa ja kenties myöskin se jumalanpalveluksen muoto, johon minut on kasvatettu, ovat tehneet enoni niin ennakkoluuloiseksi minua vastaan, että minun täytyy toistaiseksi pysyä vieraana hänen talolleen ja perheelleen."

"Vai niin! Se ilahuttaa minua kaikesta sydämestäni ja sielustani", huudahti hengenmies. "Suokaa anteeksi suoruuteni – iloitsen tosiaan; olin ajatellut – mutta se sikseen, – en tahtoisi uudestaan pahastuttaa. Mutta totisesti, vaikka sillä neitosella on suloinen ulkomuoto, ja vaikka ritari, kuten kaikki sanovat, on inhimillisissä seikoissa nuhteeton, – niin kuitenkin – mutta minä pahoitan mieltänne – enpä siis sanokaan enempää, paitsi jos kysytte vilpitöntä ja puolueetonta neuvoani, joka on teidän käytettävissänne, minun tahtomattani tyrkyttää sitä teille. Vaeltakaamme kauppalaan yhdessä – metsän mieluisa hiljaisuus saattaa luonnuttaa meidät avaamaan sydämemme toisillemme."

Niinpä kävelivätkin he kahden kesken kauppalaan, ja vaikka he puhelivat kaikenlaisista aiheista, kummastutti pastori Holdenoughia jonkun verran, että eversti ei pyytänyt häneltä mitään hengellistä neuvoa sievää serkkuansa kohtaan heränneen rakkautensa suhteen, samalla kun pappismies suuresti yli soturin odotustenkin piti sanansa eikä oman sanantapansa mukaan tyrkyttänyt viisaita mielipiteitään noin arkaluontoisesta seikasta.

18. LUKU.
EPÄILYTTÄVÄ KULKURI

Wildraken asia oli onnistunut etupäässä sen valtiokirkollisen hengenmiehen välityksellä, jonka olemme aikaisemin tavanneet toimimassa perheen kappalaisena; hänen äänellään oli monestakin syystä suuri vaikutus vanhaan ritariin.

Vähää ennen puoltapäivää oli Sir Henry Leellä ja hänen vähäisellä huonekunnallaan kiistämättömästi hallussaan vanha asuntonsa Woodstockin palatsihuvilassa, ja Jocelina Joliffen, Phoeben ja vanhan Joanin yhteiset ponnistukset pantiin laittamaan kuntoon, mitä äskeiset häiritsijät olivat jättäneet suureen epäjärjestykseen.

Sir Henry Leellä oli, kuten kaikilla sen ajan säätyhenkilöillä, turhantarkkuuteen menevä järjestyksen harrastus, ja väkijoukossa rutistunutta pukuansa pahoittelevan hienon vallasnaisen tavoin hän tunsi itsensä häväistyksi ja nöyryytetyksi, nähdessään kotinsa noin mullistelluksi – ja kärsimättömäksi, kunnes hänen rakennuksensa oli puhdistettu kaikista tunkeilun jäljistä. Suutuksissaan hän jakeli runsaammin käskyjä kuin hänen rajoitetulla palveluskunnallaan oli näköjään aikaa tai käsiä toimeenpanna. "Ne konnat ovat myös jättäneet taakseen sellaisia tulikiven huuruja", ärisi vanha ritari, "kuin olisi vanha Davie Leslie ja koko Skotlannin armeija ollut majoitettuna heidän joukkoonsa".

"Melkein yhtä pahoin lienee heille käynytkin", tokaisi Joceline, "sillä sanotaanpa, että itse paholainen tuli ruumiillistuneena heidän pariinsa ja sai heidät luikkimaan tiehensä". "Sittepä pimeyden ruhtinas onkin herrasmies, kuten vanha Will Shakespeare sanoo", tuumi ritari. "Hän ei koskaan häiritse oman takkinsa käyttäjiä, sillä Leet ovat olleet täällä isästä poikaan jo viisisataa vuotta kaikessa rauhassa, mutta heti kun nuo moukkamaiset epäsikiöt saapuivat, alkoi hän siis esittää omaa osaansa heidän keskuudessaan."

"No, yhden seikan hän ja he ovat jättäneet meille sellaisen, josta meidän sietää kiittää", kertoi Joliffe, "nimittäin niin hyvin täytetyn ruokakammion ja aitan, että moista on harvoin nähty Woodstockin huvilapalatsissa pitkiin aikoihin: lampaanruhoja, raavaanlihoja, tynnyreittäin sokurileipurin tavaroita, aameittain ja nassakoittain sektiä, muskattiviiniä, olutta ja mitä kaikkea. Saammekin viettää kuninkaallisia päiviä puolitiehen talvea, ja Joanin täytyy piammiten ryhtyä suolaamiseen ja säilytyshommiin."

"Häpeä, heittiö!" ärähti ritari; "mekö appaisimme tuommoisten maan hylkimysten rääppeitä? Heitä ne heti ulos! Ei", malttuen, "se olisi syntiä; mutta anna ne köyhille tai toimita lähetetyiksi omistajilleen. Ja kuulehan, en tahdo maistaa mitään heidän väkijuomiaan – mieluummin joisin erakon tavoin koko ikäni kuin näyttäisin tyhjentävän maljoja tuollaisille roistoille heidän tilkoillaan kuten viheliäinen juomanlaskija, joka kulauttelee pullojen pohjatähteet vieraiden maksettua laskunsa ja lähdettyä kotiinsa. Ja kuulehan, en tahdo maistaa pisaraakaan vettä säiliöstä, josta ne orjat ovat ammentaneet itselleen – nouda minulle ruukullinen Rosamondin lähteestä."

Alice kuuli tämän määräyksen, ja oivaltaen hyvin, että huonekunnan muilla jäsenillä oli kylliksi tehtävää, hän otti hiljaisesti pienen ruukun, heitti viitan ylleen ja läksi itse ulos hankkimaan Sir Henryn haluamaa vettä. Sillävälin Joceline hiukan empien ilmoitti, että "tänne on vielä jäänyt muuan noiden vieraitten seurueeseen kuuluva mies, joka järjestelee valtuutettujen omistamien arkkujen ja laukkujen siirtämistä pois ja voi vastaanottaa teidän arvollisuutenne määräykset ruokavaroista".

"Tulkoon tänne." Keskustelu tapahtui eteissuojamassa. "Miksi epäröitset ja mutiset tuolla tavoin?"

"Niin, mutta, sir", tankkasi Joceline, "mutta kenties teidän arvollisuutenne ei haluaisikaan nähdä häntä, hän kun on sama, joka äskettäin – " Hän pysähtyi.

"Sinkautti miekkani avaruutta kohti, tahtoisit sanoa? Kas, milloin olen minä äkääntynyt miehelle siitä, että hän on pitänyt puoliansa minua vastaan? Niin keropää kuin hän onkin, mies, pidän hänestä tuon jutun takia paremmin enkä pahemmin. Minä isoan ja janoan uudestaan kilpasille hänen kanssaan. Olen ajatellut hänen passadoansa aina siitä saakka, ja luulenpa, että jos yrittäisimme toistamiseen, tietäisin tempun, joka sen tekisi tyhjäksi. Nouda hänet heti." Taattu Tomkins saatettiin piankin sisälle. Hän esiintyi rautaisen totisena; sitä sävyä eivät kyenneet hetkeksikään järkyttämään edellisen yön kauhut sen enempää kuin sen jalosukuisen henkilön ylväs arvokkuuskaan, jonka edessä hän nyt seisoi.

"Mitä kuuluu, hyvä mies?" tervehti Sir Henry. "Näkisinpä mielelläni vielä hiukan miekkailuasi, joka oli minulle pätevä vastus äskettäin – mutta totisesti luulenkin, että valo oli hieman liian hämärä vanhoille silmilleni. Ota harjoitusmiekka, mies – astelen täällä aatoksissa, kuten Hamlet sanoo, ja nautin pikku hengähdyslomaa. Ota siis harjoitusmiekka käteesi."

"Koska teidän armonne haluaa", virkkoi taloudenhoitaja, pudottaen pitkän kaapunsa ja ottaen säilän.

"No, jos sinulle soveltuu, olen minä valmis", sanoi ritari. "Tuntuupa siltä kuin olisi pelkkä tällä samalla vanhalla kivityksellä tepastelu loihtinut pois nivelsäryn, joka uhkasi minua. He-hei – astelen lujana kuin taistelukukko."

He alottivat kisansa hyvin rivakasti, ja varmaa on, että Sir Henry pysyi paremmalla puolella rynnistyksessä, – lieneekö vanha ritari sitte tosiaan taistellut kylmäverisemmin tylsällä kuin terävällä aseella vai taloudenhoitaja myöntänyt hänelle rahtusen etua tässä pelkästään urheilevassa kohtauksessa. Menestys sai hänet mainiolle tuulelle.

"Kas noin", hän puheli, "keksinpä temppusi; ei, kahdesti et petä minua samalla kujeella – tuo oli tuntuvasti osattu. Niin, jos olisi minulla vain ollut kyllin valoa silloin illalla – mutta siitä on turha puhua – ja me jätämmekin tämän jo silleen. Minun ei sovi taistella kuten me ajattelemattomat kavalierit entiseen aikaan mittelimme voimiamme teidän keropäiden heittiöiden kanssa, antaen teille selkään niin usein, että opetimme teidät viimein peittoamaan meitä. – Ja kuules nyt, minkätähden jätätte ruoka-aittanne täällä niin täysinäiseksi? Luuletteko, että minä tai perheeni voimme käyttää hypisteltyjä ravintoaineita? Mitä, eikö teillä ole parempaa käytäntöä takavarikkolihoillenne kuin jättää ne jäljelle, vaihtaessanne kortteeripaikkaa?"

"Teidän arvollisuutenne", huomautti Tomkins, "saattaahan olla, että te ette mieli raavaan, oinaan tai vuohen lihaa. Silti, kun tiedätte, että ne ruokavarat hankittiin ja maksettiin omista verotuloistanne ja karjastanne Ditchleystä, joka julistettiin valtion omaksi runsaasti vuosi takaperin, saatatte kenties vähemmin arastella niiden käyttämistä omaan tarpeeseenne."

"No, varmastikin käytän", vilkastui Sir Henry, "ja hyvilläni olen, että olette toimittaneet minulle osuuden omastani. Jo olinkin aasi, kun epäilin herraisi eleskelevän muutoin kuin rehellisten ihmisten kustannuksella."

"Ja mitä raavaitten takapuolikkaihin tulee", pitkitti Tomkins muuttumattoman juhlallisesti, "niin on Westminsterissä häntäpää, joka kestää vielä paljon armeijamme leikkomista ja jäytämistä, ennen kuin se on jauhettu mieleiseksemme". Sir Henry pysähtyi ikäänkuin harkitsemaan tämän viittauksen merkitystä, sillä hän ei ollut kovinkaan nopeaälyinen mies. Mutta viimein oivallettuaan tarkoituksen hän remahti äänekkäämpään nauruun kuin Joceline oli pitkään aikaan nähnyt hänen antautuvan.

"Oikein, mies", hän sanoi, "ymmärrän pilasi – se on nukkenäyttelyn oikea opetus. Faustus nostatti paholaisen, niinkuin parlamentti armeijan – ja sitte, kuten paholainen lentää tiehensä Faustuksen kanssa, samaten armeija kaappaa mukaansa parlamentin eli häntäpään, joksi sinä sitä nimität, eli niinsanotun eduskunnan istuvan osan. Ja sitte, katsos, ystävä, itse kaikkien paholaisten paholainen saa minun auliin suostumukseni siepata mukaansa vuorostaan armeijan, ylimmästä kenraalista alimpaan rumpalipoikaan asti. Ei, älä tuimistu mokomasta; muista, että nyt on kylliksi päivänvaloa terävilläkin miekoilla urheilemiseen."

Taattu Tomkins näytti katsovan parhaaksi hillitä pahastuksensa, ja huomauttaen, että vankkurit olivat valmiina kuljettamaan valtuutettujen tavarat kauppalaan, hän vakavasti jätti hyvästi Sir Henry Leelle.

Sillaikaa vanhus yhä asteli jälleen saadussa suojamassaan, hykerrellen käsiään ja muutenkin ilmaisten suurempaa riemastusta kuin oli osoittanut kohtalokkaasta tammikuun 30 päivästä saakka.

"Täällä sitä taas ollaan vanhassa moisiossa, Joliffe – ja runsailla elintarpeillakin varustettuina. Osasipa se heittiö ratkaista omantuntoni epimisen! – Typerinkin heistä on mitä viisastelevin vääntelijä, kun tulee kysymykseen hyöty. Silmäilehän hiukan ulos, eikö siellä hiiviskele mitään oman ryysyrykmenttimme rippeitä, joille vatsantäysi olisi taivaan lahja, Joceline. – Ja hänen miekkailunsa, Joceline – vaikka se pakana miekkailee hyvin – oikein aika hyvin – mutta näithän, miten minä häntä pitelin, kun minulla oli sovelias valaistus, Joceline?"

"Kyllä, pahasti pitelitte häntä, teidän arvollisuutenne", kehui Joceline. "Te opetitte hänet tietämään, mistä Taavetti olutta osti. Varmastikaan ei hän enää halua joutua teidän arvollisuutenne huideltavaksi."

"Vanhaksihan alan käydä", tuumi Sir Henry, "mutta ikä ei ruostuta taitoa, vaikka jäntereitten täytyy jäykistyä. Mutta minun iällisyyteni on kuin reipas talvi, kuten vanha Will sanoo – härmäinen, mutta leppoinen. Ja entä jos vielä vanhoinakin elämme näkemään parempia päiviä! Takaanpa sinulle, Joceline, että minua miellyttää tuo leukailevien heittiöiden ja tappelevien heittiöiden kesken syntynyt kahnaus. Kun varkaat riitaantuvat, on rehellisillä mahdollisuus päästä omilleen."

Siten ylvästeli vanha kavalieri kolminkertaisessa kunniassaan, hän kun oli saanut takaisin asuntonsa, luullakseen puhdistanut jälleen maineensa miekkamiehenä ja lopuksi keksinyt mahdollisuutta aikojen muuttumiseen, toivoen samalla jotakin esiintyvän kuningasmielisen puolueen eduksi.

Sillaikaa hypähteli Alicen povessa sydän ylpeämmin ja kepeämmin kuin moneen päivään, kun hän viime aikoina jo vieraannuttuaan hilpeydestä läksi ilomielin antamaan apuansa talouden järjestämiseen ja varustamiseen, tuomalla sievän Rosamondin lähteestä haluttua raikasta vettä.

Kenties hän muisti, miten hänen ollessaan pikku tyttönä Markham-serkulla oli tapana panna hänet muiden mukana täyttämään sitä velvollisuutta, hänen esittäessään jotakuta vangittua troijalaista prinsessaa, joka oli siinä asemassaan tuomittu ammentamaan vettä kreikkalaisesta lähteestä ylpeän voittajan tarpeiksi. Ainakin ilahdutti häntä tavattomasti isänsä näkeminen palautetuksi vanhaan asuntoon, ja se ilo ei ollut vähemmin vilpitön sen johdosta, että hän tiesi heidän paluunsa Woodstockiin olleen serkkunsa aikaansaama ja Everardin jossain määrin puhdistuneen hänen isänsäkin ennakkoluuloisissa silmissä syytöksistä, joita vanha ritari oli häntä vastaan lausunut. Jollei heidän välillään ollutkaan vielä tapahtunut sovintoa, oli siis ainakin saatu edellytykset, joihin sellaisen suotavan lopun saattoi helposti perustaa. Se oli ikäänkuin sillan alkua; kun perustus on tukevasti laskettu ja kannattimet kohotettu tulvavirran vaikutuksen yläpuolelle, voidaan seuraavana vuodenaikana sijoittaa kaaret paikoilleen.

Ainoan veljen epätietoinen kohtalo olisi saattanut pilvistyttää tätäkin hetkellistä päiväpaisteen tulvahdusta, mutta Alice oli kasvanut kansalaissodan tuimien ja tiheitten kamppailujen aikana ja tottunut toivomaan rakkaittensa puolesta, kunnes toivo oli hukassa. Tässä tapauksessa tuntuivat kaikki tiedot takaavan hänelle veljen turvallisuuden.

Paitsi näitä auvon aiheita oli Alice Leellä se mieluisa tunne, että hän oli päässyt takaisin lapsuutensa asumukseen ja mielipaikkoihin, joista hän ei ollut erinnyt suuretta tuskatta, tuntien sitä kenties kipeämmin sen johdosta, että se oli ollut vaimennettava isän kovien koettelemusten viihdyttämiseksi. Ja tällä hetkellä hän myös nautti siitä itsetyytyväisyyden välähdyksestä, jonka näemme usein elvyttävän nuoria ja hyväluontoisia ihmisiä, kun he voivat olla yleisen sanantavan mukaan avuliaita niille, joita he rakastavat, ja tarpeen tullen toimittaa tuollaisia pieniä kotoisia askareita, joita vanhukset hyvillä mielin ottavat vastaan nuorison velvollisuudentuntoisista käsistä. Kaiken kaikkiaan, kun Alice Lee siis riensi jo mainitsemamme metsittyneen puutarhan läpi ja sieltä noin nuolenkantaman verran sisemmäksi puistoon noutamaan vesiruukullista Rosamondin lähteestä, kasvonpiirteet elostuneina ja hipiä hiukan punehtuneena voimistelusta, oli hän hetkellisesti saanut takaisin sen rattoisan ja säihkyvän vilkkauden, joka oli ollut luonteenomainen hänen kauneudelleen varhaisempina ja onnellisempina päivinä.

Tämä vanhojen muistojen kiehtoma suihkukaivo oli ollut aikoinaan somistettu kuudennentoista vuosisadan rakennustaiteen koristuksilla, jotka etupäässä esittivät muinaista jumaluustarustoa. Ne olivat nyt kaikki rappeutuneet ja hävitetyt, pelkkinä sammalpeitteisinä raunioina, lirisevän lähteen yhäti suodessa jokapäiväisiä aarteitaan, verrattoman puhtaita, vaikka määrä oli vähäinen, suihkuten sijoiltaan väännettyjen kivien lomitse ja pulputen vanhojen veistoksien sirpaleitten keskeltä.

Kevein askelin ja nauravin kasvoin lähestyi nuori neiti Lee suihkukaivoa, joka oli tavallisesti aivan yksinäinen; mutta hän seisahtui nähdessään jonkun istumassa sen äärellä. Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa luottavasti, vaikka ryhdiltään hiukan vähemmän eloisana, kun huomasi sen henkilön naiseksi. Kenties oli siellä joku kauppalan palkollinen, jollaisen oikukas emäntä toisinaan lähetti noutamaan lähteestä vettä, koska sitä pidettiin erityisen terveellisenä, tai joku elähtänyt vaimo, jonka vähäpätöisenä ammattina oli kuljettaa vettä halvasta hinnasta kaupalle paremmanlaatuisiin perheisiin. Ei siis ollut mitään arastelun syytä.

Kuitenkin oli aikojen epävarmuus niin ahdistava, että Alice ei katsellut omaankaan sukupuoleen kuuluvaa vierasta aivan huolettomasti. Turmeltuneita naisia oli tavallisuuden makaan kierrellyt kumpaisenkin armeijan kintereillä kansalaissodan aikana; toiselta puolen julkisella irstailulla ja raakuudella sekä toiselta puolen kiihkomielisyyden tai tekopyhyyden petollisella eksytyksellä käyttelivät he melkein tasan lahjojaan murhaamiseen tai rosvoamiseen. Mutta olihan ilmipäivä, palatsihuvila ei ollut kaukanakaan, ja hiukan säikähtäneenäkin tuntemattoman näkemisestä tässä odotetussa yksinäisyydessä oli korskean vanhan ritarin tyttärellä siksi paljon luonteenlujuutta, ettei hän suorastaan peljännyt ilman määrättyä ja ilmeistä aihetta.

Alice asteli sen vuoksi vakavasti suihkukaivoa kohti ja tyynnytti katsantonsa, hätäisesti vilkaistessaan naiseen, joka sen luona istui. Samassa hän jo ryhtyikin täyttämään ruukkuansa.

Nainen, jonka läsnäolo oli kummastuttanut ja hiukan hätkähdyttänyt Alice Leetä, oli alempaan säätyyn kuuluva henkilö. Hänen punainen viittansa, ruskea röijynsä, sinireunainen huivinsa ja karkea huippuhattunsa eivät parhaassakaan tapauksessa voineet ilmaista korkeampaa asemaa kuin pikku vuokratilallisen vaimoa tai kenties voudin taikka päivätyöläisen apukumppania. Hyvä oli, ellei hän ollut kehnompaakin lajia. Vaatteet olivat kyllä hyvistä aineksista, mutta huolimattomasti yllä, minkä naisellinen silmä havaitsee puolellakin katseella. Näytti siis siltä kuin eivät ne olisi olleet käyttäjälleen tehtyjä, vaan sattuman kaupalla joutuneita hänen haltuunsa, jollei niitä ollut joku onnistunut rosvous tuottanut. Myöskään ei Alicen huomiota välttänyt noin lyhyessäkään tarkastuksessa vieraan tavaton koko; hänen kasvonpiirteensä olivat mustanpuhuvat ja kovin yrmeät, ja hänen sävynsä vaikutti kauttaaltaan epäsuotuisasti. Kumartuessaan täyttämään ruukkuansa nuori neiti miltei toivottanut, että hän olisi mieluummin pyörtänyt takaisin ja lähettänyt Jocelinen tälle asialle; mutta katumus oli nyt myöhäinen, ja hänen oli vain parhaansa mukaan salattava ikävät tunteensa.

"Tämän säihkyvän päivän siunaukset sen yhtä säihkyvälle näkijälle", tervehti vieras ystävälliseltä kuuluvalla, vaikka käreällä äänellä.

"Kiitos", vastasi Alice ja ammenteli ahkerasti ruukkuansa täyteen rautamaljalla, joka oli säilynyt kiinnitettynä vitjoilla erääseen suihkukaivon reunakiveen.

"Kenties tulisi työnne pikemmin tehdyksi, sievä neitoseni, jos vastaanottaisitte minun apuni", esitti vieras.

"Kiitos", sanoi Alice, "mutta jos olisin tarvinnut apua, olisin voinut tuoda apuväen mukanani".

"Sitä en epäile, sievä neitoseni", tuumi nainen; "kyllä Woodstockissa riittää nuorukaisia, joilla on silmät päässä. Kaiketikin olisitte voinut tuoda mukananne kenen tahansa niistä, jotka ovat teidät nähneet, jos olisitte halunnut?"

Alice ei vastannut tavullakaan, sillä hän ei pitänyt puhujan vapaasta sävystä ja halusi lopettaa keskustelun.

"Pahastuitteko, kaunokaiseni?" kysyi vieras; "se ei mitenkään ollut tarkoituksenani. Sovitan kysymykseni toisin – ovatko Woodstockin kelpo emännät niin huolettomia sievistä tyttäristään, että antavat heistä kaunoisimman samota autiossa ajopuistossa ilman äitiä tai muuta suojelijaa, joka estäisi kettua sieppaamasta karitsaa? Se huolettomuus näyttää minusta ilmaisevan vähäistä hyväntahtoisuutta."

"Älkää välittäkö siitä, hyvä vaimo, en ole kaukanakaan suojeluksesta ja avusta", virkkoi Alice, yhä vähemmin pitäen uuden tuttavansa julkeudesta.

"Voi, sievä neitonen", haastoi vieras taputtaen isolla ja karkealla kädellään Alicen päätä, joka oli kumartunut hänen ammentamaansa vettä kohti, "työläs olisi kuulla tuollaisen sirkkusen piipitystä Woodstockin kauppalaan, vaikka kirkuisitte kaikin voimin".

Alice ravisti naisen käden vihaisesti pois ja otti ylös ruukkunsa, vaikka se oli vasta puolillaan. Nähdessään vieraan nousevan samalla kertaa hän lausui luonnollisen pahastuneesti ja arvokkaasti, silti varmaan tuntien pelkoakin: "Minulla ei ole mitään syytä toimittaa huutojani kuulluiksi Woodstockiin asti; jos minulla olisi ollenkaan avun tarvista, on se lähempää saatavissa."

Hän ei puhunutkaan tyhjän päiten, sillä samassa säntäsi pensaikosta hänen viereensä uljas Bevis-koira. Elukka tuijotti säkenöivin silmin vieraaseen, sen ylvään harjan havenet nousivat pystyyn kuin ahdistetun villikarjun harjakset, kamalasti irvistäen se paljasti täyteen loistoon hammastarhan, joka olisi kelvannut siperialaiselle sudelle, ja haukkumatta tai hyppimättä se näytti matalasta päättäväisestä murinastaan arvaten vain odottavan merkkiä, karatakseen kiinni naiseen, jota se ilmeisesti piti epäiltävänä henkilönä.

Mutta tuntematon ei hätääntynyt. "Sievä neitoseni", hän virkkoi, "teillä on tuossa tosiaan peloittava vartija teikareita tai moukkia vastaan; mutta me sodissa olleet tiedämme loitsuja tuollaisten raivonhenkien taltuttamiseksi. Älkää siis laskeko nelijaikaista suojelijaanne minun kimppuuni, sillä se on jalo eläin, ja mikään muu kuin hätävarjelus ei saisi minua tuottamaan sille vahinkoa." Niin sanoen hän veti povestaan pistoolin ja viritti hanan; hän tähtäsi aseella koiraa, ikäänkuin varoen sen loikkaavan päällensä.

"Seis, vaimo, seis!" huudahti Alice Lee; "koira ei tee teille pahaa. Alas, Bevis, makuulle. Ja ennen kuin yritätte vahingoittaa sitä, tietäkää, että se on Ditchleyn herran Henry Leen lempikoira, – Woodstockin puiston metsänhoitajan, joka ankarasti kostaisi sille tuotetut vammat."

"Ja te, kaunokaiseni, olette varmaankin vanhan ritarin emännöitsijä?

Olen usein kuullut, että Lee-suvulla on hyvä maku."

"Olen hänen tyttärensä, hyvä vaimo."

"Tyttärensä! Minä olin sokea – mutta totta kuitenkin on, että mikään vähemmän täydellinen ei voisi vastata kuvausta, jonka koko maailma on antanut mistress Alice Leestä. Toivoakseni ei hupsutteluni ole loukannut nuorta neitiä, ja varmaankin sallitte minun sovinnon vakuudeksi täyttää ruukkunne ja kantaa sen niin pitkälle kuin suvaitsette."

"Kuten haluatte, hyvä muori; mutta minä palaan heti palatsihuvilaan, jonne en voi näinä aikoina päästää vieraita. Ette voi saattaa minua pitemmälle kuin raiskioinaan reunaan, ja minä olen jo liiaksi viipynyt poissa kotoa: lähetän jonkun teitä vastaan, ottamaan ruukun."

Ja hän kääntyi pois, tuntien säikkyä, jota hän kykeni tuskin selittämään. Hän alkoi nopeasti kävellä palatsihuvilaan päin, luullen siten pääsevänsä eroon kiusallisesta tuttavastaan.

Mutta sepä olikin kahden kauppa, sillä tuossa tuokiossa oli uusi kumppani hänen rinnallaan, ei kylläkään juosten, vaan kävellen ylettömän pitkin epänaisellisin harppauksin, joilla hän väleen pääsi säikähtyneen neitosen hätäisten ja arkojen askelten tasalle. Mutta hänen sävynsä oli kunnioittavampi kuin alussa, vaikka hänen äänensä kuulosti kummallisen käreältä ja vastenmieliseltä, ja hänen koko olemuksensa herätti epämääräistä, mutta vastustamatonta pahan aavistelua.

"Suokaa anteeksi muukalaiselle, viehättävä mistress Alice", puheli kiusaaja, "joka ei kyennyt eroittamaan jalosukuista neitiä talonpoikaisnaikkosesta ja käytti teitä puhutellessaan sellaista vapautta, että se ei ollenkaan soveltunut teidän arvoasemaanne ja tilaanne, vaan lieneekin loukannut teitä".

"Ei mitään loukkausta ole tapahtunut", vastasi Alice; "mutta, hyvä vaimo, olen jo lähellä kotiani enkä tarvitse enää seuraanne. Olette minulle tuntematon."

"Mutta sillä ei ole sanottu", virkkoi vieras, "että teidän vaiheenne eivät saata olla tunnettuja minulle, kaunis Alice-neiti. Katselkaa minun tummapintaista otsaani – Englanti ei sellaisia synnytä – ja niissä maissa, joista minä tulen, mustaa kyllä aurinko hipiämme, mutta valaa korvaukseksi aivoihimme tietämyksen säteitä, jotka ovat teidän hailean ilmanalanne alkuasukkailta evättyjä. Antakaa, kun katselen sievää kättänne", yrittäen tarttua siihen, "ja minä lupaan teille, että kuulette sellaista, mikä miellyttää teitä".

"Kuulen sellaista, mikä ei miellytä minua", vastasi Alice arvokkaasti. "Teidän on tarjottava ennustamis- ja kädenlukemistemppujanne kylän naisille – me säätyhenkilöt pidämme niitä joko petoksena tai laittomana tietona."

"Kuitenkin haluaisitte varmaankin mielellänne kuulla säästä everstistä, jonka ovat eroittaneet perheestänsä erityiset onnettomat seikat; antaisitte parempaakin kuin hopeaa, jos voisin taata teille, että näette hänet päivän tai parin kuluttua – niin, kenties aikaisemminkin."

"En käsitä puhettanne, hyvä vaimo; jos tahdotte almua niin tuosta saatte hopearahan – enempää ei minulla ole kukkarossani."

"Olisi sääli minun ottaa sitä", sanoi vaimo; "mutta sentäänkin, antakaa se minulle – sillä keijukaistarinan prinsessan täytyy aina jalomielisyydellään ansaita hyväntahtoisen haltiattaren anteliaisuus, ennen kuin häntä palkitaan tämän suojeluksella."

"Ottakaa se – ottakaa se – antakaa minulle ruukkuni", hätääntyi Alice, "ja menkää, – tuolla tulee muuan isäni palvelija. Hei, tänne!

Tänne! Joceline – Joceline!"

Vanha kädestäkatsoja pudotti kiireisesti jotakin ruukkuun, palauttaessaan sen Alice Leelle, ja pitkiin raajoihinsa turvautuen hän katosi joutuin metsän suojaan.

Bevis kääntyi ja peräytyi, jo osoittaen hiukan halua pidätellä epäilyttävän henkilön poistumista. Mutta ikäänkuin epävarmana se juoksi sitte Joliffea kohti ja liehitteli häntä kuin pyytääkseen neuvoa ja rohkaisua. Joceline tyynnytti elukkaa ja nuoren emäntänsä luokse tultuaan kysyi tältä ihmetellen, mikä oli hätänä ja oliko häntä säikytetty. Alice peitteli hätäännystänsä, jolle hän ei olisikaan osannut esittää mitään erityisen pätevää syytä, sillä naisen rohkea tunkeilu ei ollut saanut uhkaavaa sävyä. Hän virkkoi vain tavanneensa Rosamondin lähteellä kädestäkatsojan, josta oli ollut hiukan vaikea päästä rauhaan.

"Kas vain sitä mustalaisvarasta", sanoi Joceline, "kuinka hyvin hän haistoikaan, että aitassa oli ruokavaroja! Niillä on nenä kuin korpeilla vainu, noilla kuljeksijoilla. Katsokaas, mistress Alice, ette näe ainoatakaan korppia tai haaskahaukkaa koko sinitaivaalla penikulman ympäristössä, mutta annas kun lammas äkkiä sortuu nurmikolle, niin elukkaparan vielä ollessa henkitoreissaan huomaatte kymmenenkin tuollaista norkkoa koikkumassa ikäänkuin kutsuen toisiansa kemuihin. Ihan samaten on noiden röyhkeitten mierolaisten laita. Vähänpä niitä näkee, kun ei ole mitään antamista, mutta kun on kämpäle padassa, he pyrkivät osille."

"Olet niin ylpistynyt vereksestä ruokavarastostasi", virkkoi Alice, "että epäilet kaikkien sitä kärkkyvän. En luule tuon naisen uskaltautuvan lähelle keittiötäsi, Joceline."

"Parempi onkin hänen terveydelleen", arveli Joceline, "koska saattaisin uittaa häntä ruokansa sulattamiseksi. Mutta antakaa minulle se ruukku, mistress Alice – sopivampi on minun sitä kantaa kuin teidän. Mitä ihmettä? Mitä sen pohjalla kilisee? Ammensitteko piikivet veden mukana?"

"Nainen taisi pudottaa jotakin ruukkuun", ilmoitti Alice.

"Kas, sitäpä on meidän katsottava, sillä se on varmaankin taikakalu, ja meillä Woodstockissa on jo kylliksi paholaisen rustailua. Vettä emme surkeile – minä voin juosta takaisin ja täyttää ruukun."

Hän kaatoi veden ruohikolle, ja ruukun pohjalta löytyi kultainen sormus, johon oli kiinnitetty jalokivi, nähtävästi jokseenkin kallisarvoinen.

"Hei, jollei tämä ole lumousta, niin en tiedä mitä se on", kummasteli Joceline. "Toden totta, mistress Alice, luullakseni olisi teidän parempi heittää pois tämä hely. Tällaiset lahjat tuollaisilta antajilta ovat jonkunlaista käsirahaa, jota paholainen käyttää noitarykmenttinsä pestuussa, ja jos he ottavat vain pavunkaan häneltä, he joutuvat hänen elinorjikseen. Niin, te katselette helyä, mutta huomenna huomaatte sen sijalla lyijyrenkaan ja tavallisen kivensirun."

"Ei, Joceline, minun mielestäni on parempi etsiä käsiin tuo tummaverinen nainen ja palauttaa hänelle esine, joka näyttää olevan melkoisen kallisarvoinen. Toimita siis häntä tiedustelluksi ja anna hänelle varmasti takaisin sormus. Se näyttää liian kalliilta hävitettäväksi."

"Hm! Sellaisia ne naiset aina ovat", jupisi Joceline. "Paraskin heistä on halukas säästelemään pieniäkin hepeniä. – No, mistress Alice, toivoakseni olettekin te liian nuori ja kaunis noitarykmenttiin pestattavaksi."

"En pelkää sitä, ennen kuin sinä lyöttäydyt taikuriksi", sanoi Alice. "Riennä siis lähteelle, missä luultavasti vielä tapaat naisen, ja anna hänen tietää, että Alice Lee ei halua mitään hänen lahjojansa sen enempää kuin suvaitsi hänen seuraansakaan."

Niin sanoen nuori neiti pitkitti kävelyänsä palatsihuvilaan, Jocelinen lähtiessä Rosamondin lähteelle toimeenpanemaan hänen määräystänsä. Mutta povaaja tai mikä hän lieneekään ollut oli kadoksissa, eikä Joceline sen havaitessaan suuresti vaivautunutkaan hänen jälkiensä etsimisellä.

"Jos tämä sormus, jonka akka varmaan varasti jostakin", puheli puistonkaitsija itsekseen, "on muutaman noblen arvoinen, niin sen on parempi pysyä rehellisissä käsissä kuin kulkurin taskussa. Herrallani on oikeus kaiken löytötavaran omistamiseen, ja mitäs muutakaan on tällainen sormus mustalaisen tallesta tavattuna. Otankin sen siis takavarikkoon muitta mutkitta ja käytän sen hinnan Sir Henryn talouden kannatukseen, jota kyllä tarvitaankin. Taivas olkoon kiitetty, että sotilaallinen kokemukseni on opettanut minut käyttämään koukkuja sormenpäissä – se on huovin laki. Mutta sentäänkin, hiisi vieköön, minun olisi parempi viedä se Mark Everardille ja kysyä hänen neuvoaan. Katson hänet nyt korkeaoppiseksi laintuntijaksi mistress Alicen asiain tullessa kysymykseen, kun taasen korkeaoppinen tohtori, joka jääköön nimeämättömäksi, olkoon ratkaisijana kirkon ja valtion ja Sir Henry Leen hommissa. Ja viskattakoot sisukseni sääksille ja korpeille, jos minun havaitaan osoittavan luottamustani sellaisille, joiden hallussa se ei ole turvallinen."

19. LUKU.
ODOTTAMATTOMIA VIERAITA

Nyt päivällishetken tultua oli yritetty hiukan valmistelua, joka osoitti, että kelpo ritari oli voitokkaalla tavalla palannut kotiinsa hänen harvojen, mutta uskollisten palkollistensa mielestä.

Pöydälle oli asetettu iso juomakannu, jonka korkokuvassa Mikael nujersi sielunvihollisen, ja Joceline palveli aterialla velvollisuutensa mukaisesti Phoeben keralla, toinen asettuneena Sir Henryn istuimen taakse, toinen pitäen silmällä nuoren emäntänsä tarpeita, molemmat korvatakseen säntillisellä muodollisuudella lukuisamman saattueen puutetta.

"Kaarlo-kuninkaan malja!" esitti vanha ritari, ojentaen jyhkeän sarkan tyttärelleen; "juo hänen menestyksekseen, kultaseni, vaikka meille onkin jätetty kapinallista olutta. Minä yhdyn toivotukseesi, sillä maljalauselma puhdistaa juoman, vaikka itse Noll olisi sen keittänyt."

Nuori neiti kosketti maljaa huulillaan ja palautti sen isälleen, joka siemasi runsaasti.

"En tahdo siunata heidän hyväntahtoisuuttaan", hän sanoi, "mutta minun täytyy myöntää, että he joivat hyvää olutta".

"Ihmekös tuo, sir, kun saavat huokeasti maltaita, tarvitsematta säästellä niitä", huomautti Joceline.

"Niinkö sanot?" virkahti ritari; "saatkin itse tyhjentää haarikan palkaksi pilastasi".

Saattolainen ei ollutkaan hidas rivakasti yhtymään kuninkaalliseen maljaan. Hän kumarsi ja laski sarkan takaisin pöydälle, sanoen voitokkaasti vilkaistessaan sen veistokseen: "Minulla oli pikku naljailu tuon samaisen punatakin kanssa vastikään Pyhästä Mikaelista."

"Punatakinko – haa! minkä punatakin?" kivahti äkkipikainen vanhus.

"Hiiviskeleekö niitä heittiöitä vieläkin Woodstockin lähettyvillä?

Potkaise hänet heti alas portaita, Joceline. Emmekö tunne Gallowayn hepoja?"

"Suvaitkaa minun huomauttaa, että hänellä on jotain toimitettavaa täällä; hän lähtee piankin. Se on sama – sama, jolla oli kohtaus teidän arvollisuutenne kanssa metsässä."

"Niin, mutta minä maksoin hänelle täydesti eteissuojamassa, kuten itse näit. En ole milloinkaan ollut paremmassa miekkailussa, Joceline. Se taloudenhoitajan pahus ei ole aivan niin mustasydäminen lurjus kuin enimmät niistä, Joceline. Hän miekkailee hyvin – erinomaisen hyvin. Panenpa sinut koettelemaan erän hänen kanssaan eteissuojamassa huomenna, vaikka luulen saavasi hänestä liian pätevän vastuksen. Tunnen voimasi tuumalleen."

Tämän hän saattoi lausua jokseenkin todenmukaisesti, sillä Joceline kutsuttiin toisinaan miekkailemaan isäntänsä kumppanina, jolloin hänellä oli tapana ponnistaa juuri sen verran voimiansa ja taitoansa, että ritarin oli lujasti kiistettävä voitosta, jonka hän ajan mittaan sai toimitetuksi herralleen kuten viisaan palvelijan pitikin.

"Ja mitä sanoi se keropää taloudenhoitaja meidän suuresta Pyhän, Mikaelin haarikasta?"

"Ka, hän pilkkasi hyvää pyhimystämme ja sanoi, että tämä ei ollut paljoakaan parempi kuin Bethelin kultainen vasikka. Mutta minä kielsin häntä väittämästä sitä, ennen kuin joku heidän omista keropäistä pyhimyksistään on antanut paholaiselle yhtä täydellisen löylytyksen kuin pyhä Mikael, niinkuin se on tuohon kolpakon jalustaan veistetty. Se tukki häneltä suun. Ja sitte hän halusi tietää, eikö teidän arvollisuuttanne ja mistress Alicea – puhumattakaan muori Joanista ja minusta, koska teidän arvollisuutenne näkee hyväksi, että minä saan vuoteeni täältä, – peloittanut nukkua talossa, jossa oli tapahtunut niin kummallisia häiriöitä. Mutta minä sanoin hänelle, että me emme peljänneet paholaisia tai menninkäisiä, kun meille luetaan valtiokirkon rukoukset joka ilta."

"Joceline", keskeytti Alice, "olitko järjiltäsi? Tiedäthän, mitä vaaraa meille ja kelpo tohtorille tuottaa sen velvollisuuden toimittaminen."

"Voi, mistress Alice", vakuutti Joceline hiukan nolostuneena, "saatte olla varma siitä, että minä en hiiskunut halaistua sanaa tohtorista. Ei, ei. En minä hänelle sitä salaisuutta ilmaissut, että meillä oli sellainen kunnianarvoisa kappalainen. Kai minä sen miehen mitan tiedän. Meillä on ollut pari rattohetkeä keskenämme. Hän on minun kanssani mitä parhaissa väleissä, niin vimmattu kiihkouskoinen kuin hän onkin."

"Älä luota häneen liian pitkälle", varoitti ritari. "Pelkäänpä jo olleesikin varomaton, joten sen kelpo miehen ei olisi turvallinen tulla tänne pimeällä, niinkuin on aiottu. Noilla independenteillä on vainu kuin verikoirilla, ja he kykenevät haistamaan kuningasmielisen vaikka minkä valepuvun alta."

"Jos teidän arvollisuutenne ajattelee niin", sanoi Joceline, "menenkin halukkaasti tohtoria vastaan ja tuon hänet palatsihuvilaan vanhasta hyljätystä takaveräjästä sekä sitten ylös tähän huoneeseen. Tokihan tuo Tomkins ei milloinkaan julkea tulla, tänne, ja tohtori voi saada vuoteensa Woodstockin palatsihuvilassa hänen aavistamattansa mitään; taikka jos teidän arvollisuutenne ei pidä sitä turvallisena, voin viiltää häneltä kurkun, olematta siitä millänikään."

"Jumala varjelkoon!" kielsi ritari, "Hän on meidän kattomme alla ja vieraana, vaikkei kutsuttuna. Mene, Joceline; koska olet päästänyt kielesi liian valtoimeksi, niin olkoon rangaistuksenasi pitää silmällä kelpo tohtorin tuloa ja huolehtia hänen turvallisuudestaan niin kauvan kuin hän pysyy seurassamme. Metsässä vietetty lokakuun yö tai pari tekisi lopun siitä kunnon miehestä."

"Luultavammin hän lopettaa lokakuumme kuin päin vastoin", virkahti metsänvartija ja poistui isäntänsä rohkaisevasti hymyillessä.

Hän vihelsi Bevis-koiran mukaansa osalliseksi vartioimiseensa, ja saatuaan tarkan tiedon, missä pappi oli luultavimmin tavattavissa, hän vakuutti herralleen pitävänsä mitä tarkinta huolta tämän turvallisuudesta. Kun palvelijat olivat korjanneet pöydältä aterian jäännökset ja poistuneet, nojausi vanha ritari taaksepäin istuimellaan ja antausi mieluisampiin näkyihin kuin oli viime aikoina ilmaantunut hänen kuvitteluunsa, kunnes hänet vähitellen valtasi todellinen uni. Uskaltaen liikkua vain varpasillaan otti hänen tyttärensä sillaikaa jonkun neulomustyön ja siirtyi vanhan miehen viereen askartelemaan tässä tehtävässä, tuon tuostakin luoden vanhempaansa katseen, jossa ilmeni suojelusenkelin hellä harrastus, joskaan ei tämän tehokas voima. Vihdoin hän valon haipuessa ja yön tullessa aikoi antaa käskyn kynttilöistä. Mutta muistaessaan, kuinka vaatimattoman makuusijan oli Jocelinen tupa suonut, hän ei raskinnutkaan keskeyttää ensimäistä sikeätä ja virkistävää unta, mitä hänen isänsä oli nauttinut kaiken todennäköisyyden mukaan kahden viime vuorokauden kuluessa.

Hän istui ison ulkonevan ikkunan ääressä, – saman, josta Wildrake oli äskettäin kurkistellut sisälle, kun Tomkins ja Joceline viettivät iltaa pikareita kallistellen. Tällöin ei hänellä ollut muuta huviketta kuin katsella pilviä, joita veltto tuuli toisinaan karkoitti syksyisen kuun leveältä kiekolta, mutta toisinaan päästi kerääntymään sen säteiden verhoksi. En tiedä miksi on jotakin erityisen miellyttävää haaveillen tähystellä yön kuningatarta, kun se kahlaa huurujen joukossa, joita se ei jaksa hajoittaa, yhtä vähän kuin hekään puolestaan kykenevät tyyten sammuttamaan sen loistoa. Se näky on sattuvana kuvana kärsivällisestä hyveestä, joka tyynesti samoaa polkuansa hyvien ja pahojen puheitten läpi, kunnollisuutensa ansaitessa kaikkea ihailua, vaikka sitä maailman silmissä hämärryttävät kärsimys, vastoinkäyminen, panettelu.

Jotain sellaista kenties liikkuikin Alicen mielikuvituksessa, kunnes hän kummastuen ja säikähtäen havaitsi, että joku oli kavunnut ikkunaan ja tirkisteli huoneeseen. Yliluonnollisen pelon aatos ei vähääkään järkyttänyt Alicea. Hän oli peräti kotiutunut paikkaansa ja asemaansa; ihmiset eivät näe aaveita näyttämöillä, jotka ovat heille tuttuja lapsuudesta asti. Mutta tungeksijain vaara levottomassa maassa oli peloittavampi pahojen aavistusten aihe, ja se ajatus antoi luonnostaan rivakalle tytölle niin horjumatonta rohkeutta, että hän sieppasi seinältä pistoolin ja älysi tähdätä sillä häiritsijää, samalla kun huusi isäänsä hereille. Hän oli sitä kerkeämpi hälytyksessään, kun oli tuntevinaan osittain näkemistänsä kasvoista sen naisen piirteet, joka oli Rosamondin lähteellä tuntunut hänestä erikoisen karmealta ja epäiltävältä. Ritari tempasi heti miekkansa ja kiirehti esille. Näistä mielenosoituksista hätääntyneenä yritti tungettelija kiireesti laskeutua alas, mutta menetti jalansijansa kuten Wildrakellekin oli käynyt ja mätkähti maahan. Vastaanotto ei ollut yhteisen emommekaan povella pehmeä tai turvallinen, sillä he kuulivat kamalasta haukunnasta ja murinasta, että Bevis oli rynnännyt paikalle ja tarrannut kiinni hiiviskelijään, ennen kuin tämä pääsi jaloilleen.

"Pidä kiinni, mutta älä revi", huusi vanha ritari. "Alice, sinä olet naikkosien helmi! Seiso alallasi tässä, kunnes juoksen alas ja kytken sen roiston."

"Jumalan tähden, ei, rakas isä!" huudahti Alice; "Joceline tulee hetimiten – kuulkaa! – askelten töminää".

Alhaalta kuului tosiaan hyörinää. Valoja vilkkui edes takaisin hajallaan, ja niiden kantajat huhuilivat toisilleen, kuitenkin hilliten ääntänsä puhuessaan, ikäänkuin karttaakseen syrjäisiä kuulijoita. Bevisin valtaan sortunut yksilö oli asemassaan kärsimättömin ja huikkasi vähääkään varomatta: "Hoi, Lee – metsänvartija – ottakaa koira pois, muutoin minun täytyy ampua se!"

"Jos sen teet", karjaisi Sir Henry ikkunasta, "niin lävistän paikalla pääsi. Varkaita, Joceline, varkaita! Tule, kytkemään tämä konna, Bevis, pidä kiinni!"

"Takaisin, Bevis, alas!" kiljui Joceline. "Minä tulen, minä, Sir Henry – Pyhä Mikael, järkeni minä menetän!"

Kamala ajatus juolahti Alicen mieleen, – oliko Joceline voinut antautua petolliseksi, koska hän kutsui koiraa pois konnan kimpusta sen sijaan että olisi rohkaissut uskollista elukkaa tämän vartioimisessa? Isään vaikutti kenties joku samanlaatuinen epäluulo; hän astahti äkkiä syrjään kuunvalosta ja veti Alicen likelleen, jotta he olivat molemmat näkymättömissä, mutta kuitenkin kuulivat, mitä tapahtuisi. Koiran ja vangin rimpuilu näytti päättyneen Jocelinen toimesta, ja ikkunan alta kuului supatusta, ikäänkuin olisi siellä neuvoteltu.

"Kaikki on nyt hiljaista", virkkoi muuan ääni; "minä kiipeän valmistamaan teille tietä". Ja heti jälkeenpäin ilmestyi ikkunaan haamu, työnsi auki puoliskon ja hyppäsi vierashuoneeseen. Mutta melkein ennen kuin hänen askeleensa osui lattiaan, ja ainakin hänen olemattansa vielä saanut kunnollista jalansijaa, survaisi vanha ritari: joka seisoi varuillaan paljastetuin miekoin, tunkeutujaa kohti hurjan huitaisun, joka tuiskahdutti tämän kumoon. Joceline oli kavunnut ylös hänen kintereillään salalyhty kädessään ja parkaisi kamalasti, kun näki tapahtuman, huudahtaen: "Taivasten tekijä, hän on surmannut oman poikansa!"

"Ei, ei – hätää ei ole ollenkaan", väitti kaatunut nuori mies, joka oli tosiaankin nuori Albert Lee, vanhan ritarin ainoa poika. "En saanut mitään vammaa. Välttäkää melua, kaiken hyvän nimessä – toimittakaa heti valoa!"

Samassa hän kavahti lattialta niin nopeasti kuin kykeni viittansa ja ihokkaansa jouduttua ikäänkuin varrastetuiksi vanhan ritarin miekkaan, joka oli onneksi käännähtänyt sen verran syrjään Albertin ruumiista, että terä oli lävistänyt vaatteet ihan pitkin selkää. Työntäisyn täydellä voimalla kylkeen sattunut kahva oli suistanut hänet nurin.

Joceline kaiken aikaa varoitteli jokaista pysymään vaiti mitä ankarimmin vannotuksin. "Hiljaa, niin totta kuin tahdotte kauvan elää maan päällä – hiljaa, jos aiotte saada sijan taivaassa, – olkaa hiljaa vain hetkinen – meidän kaikkien henki riippuu siitä."

Sanomattoman kerkeästi hän toimitti huoneen valaistuksi, ja silloin he huomasivat, että Sir Henry oli nuo onnettomat sanat kuullessaan lysähtänyt isoon nojatuoliin liikkumattomaksi, valjuna ja mitään elonmerkkiä osoittamatta. "Voi, veli, kuinka saatoitkaan tulla taloon tällä tavoin?" voikersi Alice.

"Älä kysele mitään – hyvä Jumala, mitä pitikään sattua!" ja hän tuijotti isäänsä, jonka kylmenneet kasvonpiirteet jäykistyksessään ja käsivarret mitä avuttomammin levällään saivat hänet pikemmin näyttämään kuoleman patsaskuvalta kuin ainoastaan salpautunutta elämää edustavalta henkilöltä. "Säästettiinkö henkeni", voihkaisi Albert kohottaen kätensä epätoivoisesti taivasta kohti, "vain tällaista näkyä varten?"

"Me kärsimme, mitä taivas sallii, nuori mies – me siedämme elämäämme niin kauvan kuin taivas pitkittää sitä. Päästäkää minut lähelle." Sama pappi, joka oli pitänyt hartaushetken Jocelinen majassa, astui nyt esille. "Hankkikaa heti vettä", hän käski, ja uskomattoman nopeasti täytti hänen tahtonsa Alicen avulias käsi ja keveä jalka; tytön nopeaälyinen hellyys ei ollut pysähtynyt turhaan valitteluun, kun oli vielä sijaa toivolle.

"Hän on vain tainnuksissa", ilmoitti pappi tunnustellen Sir Henryn rannetta; "äkillinen järkytys on tuottanut pyörtymyksen. Reipastaudu, Albert; vakuutan sinulle, että tässä ei ole pahaakaan hätää. Toimita meille pikari, hyvä Alice, ja nauhaa tai siderihmaa – minun täytyy iskeä hiukan suonta, ja joitakuita tuoksukkeitakin tarvittaisiin, jos on saatavissa, tyttöseni."

Alice hankki pikarin ja siteen, veti ylös isänsä takinhihan ja näytti vaiston avulla ihan ennakoltakin arvaavan kunnianarvoisan tohtorin kaikki määräykset. Mutta sanaakaan kuulematta ja mitään lohdutuksen merkkiä näkemättä seisoi hänen veljensä, kädet ristissä ja ilmaan kohotettuina kuin mykän epätoivon patsas. Hänen kasvojensa jokainen piirre kuvastui ajatusta: "Tässä makaa isäni ruumis, ja minä se ajattelemattomuudessani olen surmannut hänet!"

Suonirauta sai muutamia veripisaroita tihkumaan ensimältä yksitellen ja sitte vuolaammin noruen. Ohimoita valeltiin kylmällä vedellä, ja sieraimen edessä pidettiin hajusuoloja. Kun sitte seurauksena oli, että vanhus huokasi heikosti ja yritti liikuttaa jäseniään, muutti Albert Lee asentoansa, heittäytyäkseen heti papin jalkoihin, ja jos tämä olisi sallinut, olisi hän suudellut pelastajan kenkiä ja kaavunlievettä.

"Nouse, hupsu nuorukainen", käski kelpo mies nuhtelevasti; "pitääkö sinun aina pysyä tuollaisena? Polvistu taivaalle, älä sen heikoimmalle asiamiehelle. Sinä olet jälleenkin pelastunut suuresta vaarasta – jos tahdot ansaita taivaan laupeuden, niin muista säästyneesi muihin tarkoituksin kuin nyt ajattelemaasi. Menkää, sinä ja Joceline, teillä on tärkeä velvollisuus täytettävänä; ja ole varma siitä, Albert, että isäsi toipuu paremmin, jos hän ei näe sinua muutamaan minuuttiin. Alas – alas puutarhaan noutamaan saattolaistasi."

"Kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset", vastasi Albert Lee. Hän hyppäsi ikkunalaudalle ja katosi yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Joceline seurasi häntä heti ja samaa tietä.

Alicen huolestus isänsä pahoinvoinnista oli nyt jonkun verran lieventynyt, mutta tämä uusi toimenpide seurueen jäsenten kesken sai hänet rauhattomasti vetoamaan kunnianarvoisaan apulaiseensa. "Hyvä tohtori, vastatkaa minulle vain yhteen kysymykseen – oliko veljeni Albert täällä juuri äsken, vai uneksinutko olen kaiken, mitä on tapahtunut viimeisten kymmenen minuutin aikana? Minusta tuntuu kuin voisin ilman teidän läsnäoloanne olettaa kaiken sattuneen unessa – sen hirveän sivalluksen – isäni joutumisen ruumiiksi – mykkään epätoivoon sortuneen soturin – ja unta kai tosiaan näinkin."

"Jos olet uneksinut, herttainen Alice", vastasi tohtori, "niin soisin jokaiselle sairaanhoitajattarelle sinun ominaisuutesi, koskapa olet unissasi hoidellut potilastamme paremmin kuin useimmat noista vanhoista myyristä kykenevät tekemään kaikkein valppaimmillansa. Mutta unesi tuli sarvilyhdyn kajastuksesta, sievä tyttöseni, ja sen selitän sinulle joutilaampana hetkenä, kun muistutat minua. Albert on todenteolla ollut täällä ja tulee jälleen."

"Albert!" toisti Sir Henry; "kuka mainitsee poikaani?" "Minä vain, herra ritari", sanoi tohtori; "sallikaa minun sitoa käsivartenne".

"Haavani? – kaikesta sydämestäni, tohtori", mukautui Sir Henry kohottautuen ja vähitellen saaden muistinsa takaisin. "Tiesin vanhastaan, että te olette ruumiin lääkitsijä kuten sielunkin, sillä palvelittehan rykmentissäni sekä haavurina että kappalaisena. Mutta missä on se hylky, jonka tapoin? En ole eläissäni sohaissut nasevammin. Pistomiekkani kahva jysähti hänen kylkiluihinsa, niin että hengetön hänen täytyy olla, muutoin on oikea käteni unohtanut taitonsa."

"Kukaan ei saanut surmaansa", kertoi tohtori, "ja meidän on kiitettävä Jumalaa siitä, koska surmattavissa ei ollut muita kuin ystäviä. Hyvä levätti ja ihokas sentään haavoittui niin surkeasti, että tarvitaan melkoista vaatturin taitoa vammain korjaamiseen. Mutta minä olin teidän viimeisenä vastustajananne ja vuodatin teistä rahtusen verta pelkästään valmistaakseni teitä siihen mieluisaan yllätykseen, että saatte nähdä poikanne. Voitte arvata, että häntä on hätyytelty pahastikin matkalla Worcesterista tänne, missä Jocelinen avulla saamme kyllä pidetyksi huolta hänen turvallisuudestaan. Tästä syystä kehoittelinkin teitä suostumaan sisarenpoikanne ehdotukseen ja palaamaan vanhaan palatsihuvilaan, missä voitaisiin piiloitella sataakin miestä, vaikka tuhannen olisi etsimässä heidän kätköpaikkaansa. Ei ole missään mukavampi leikkiä piilosilla, kuten kyllä osoitan, kun saan tilaisuuden julkaista teokseni Woodstockin ihmeistä."

"Mutta poikani – rakas poikani", hätäili ritari, "enkö siis saa heti nähdä häntä? Ja minkätähden ette ennakolta varoittanut minua tästä riemullisesta tapauksesta?"

"Syystä että olin epävarma hänen liikkeistään", kertoi tohtori. "Arvelin oikeastaan, että hän oli pyrkimässä merenrannikolle ja että olisi parasta ilmoittaa teille hänen kohtalonsa vasta sitte, kun hän olisi eheänä päässyt laivaan ja ollut purjehtimassa Ranskan rantaa kohti. Olimme sopineet, että te saisitte tietää kaikki tullessani tänne nyt illalla luoksenne. Mutta talossa on punatakkinen, johon ei tee mielemme luottaa enempää kuin on pakko. Emme sen vuoksi uskaltaneet tulla sisälle eteissuojaman kautta, ja hiiviskellessämme sitte rakennuksen ympärillä ilmoitti Albert meille, että hänen vanhoja poikuutensa kujeita oli ollut pujahtaa sisälle tästä ikkunasta. Erään mukanamme olleen nuorukaisen piti välttämättömästi tehdä se koe, koska kamarista ei näkynyt valoa ja kuutamo saattoi meidät ulkosalla ilmitulon vaaraan. Hänen jalkansa lipesi, ja Bevis-ystävämme karkasi hätään."

"Totisesti menettelittekin typerästi", tuumi Sir Henry, "kun kävitte ahdistamaan linnuetta ilman haastetta. Mutta tärkeintä on tietää, missä nyt on Albert-poikani. Antakaa minun nähdä hänet."

"Mutta odottakaahan, Sir Henry", sanoi tohtori, "kunnes toipuneet voimanne – "

"Hiiteen toipuneet voimani, mies!" vastasi ritari vanhan luontonsa alkaessa elpyä. "Ettekö muista, että minä viruin Edgehillin tantereella kaiken yötä, vertavuotavana kuin härkä viidestä eri haavasta, ja kannoin asevaruksiani jo kuuden viikon kuluttua? Kannattaako nyt puhua muutamasta veripisarasta ja kissan raapaiseman kaltaisesta naarmusta!"

"No, jos tunnette itsenne niin urheaksi", taipui tohtori, "niin noudankin poikanne – hän ei ole kaukana".

Ja hän läksi huoneesta, viitaten Alicea jäämään siltä varalta, että mitään heikkouden oireita jälleen ilmenisi potilaassa.

Oli kenties onnellista, että Sir Henry ei näyttänyt ollenkaan muistavan, millainen oikeastaan oli ollut se säikähdys, joka oli äkillisesti ja voimakkaasti kuin ukkosen isku tyrmistyttänyt hänen aistinsa. Pariinkin kertaan hän kyllä puheli olevansa varma siitä, että hänen oiva sohaisunsa oli tehonnut hyvin, mutta hänen mieleensä ei palannut, että vaara oli uhannut hänen poikaansa. Alicea ilahdutti nähdä, että hänen isänsä näytti unohtaneen noin kamalan seikan, kuten ihmiset useinkin unohtavat iskun tai muun äkillisen syyn, joka on heidät tainnuttanut. Niinpä hän mielellään karttelikin yksityiskohtaisemmin valaisemasta sitä seikkaa, vedoten sen hetken yleiseen sekamelskaan. Ja jonkun minuutin kuluttua keskeytti Albert kaiken enemmän tiedustelun, astuessaan tohtorin saattamana huoneeseen ja heittäytyessään vuorotellen isänsä ja sisarensa syliin.

20. LUKU.
KAVALIERIEN ILLALLINEN

Hellien omaisten yhtyminen oli sellainen kuin ainakin niiden, jotka tavatessaan toisensa suurten vastoinkäymisten aikana kuitenkin tuntevat onnellisuutta siitä, että saavat jakaa koettelemukset yhteisesti. He syleilivät toisiaan uudestaan ja yhä uudestaan, suoden valtaa tuollaisille sydämen tulvahduksille, jotka yhtähaavaa ilmaisevat ja huojentavat sielullisen kiihtymyksen painostusta. Viimein alkoi liikutuksen vuo tyyntyä, ja yhä pidellen löytynyttä poikaansa kädestä omaksui Sir Henry jälleen sen tunteittensa hallinnan, josta hän tavallisesti piti huolta.

"Olet siis nähnyt taisteluistamme viimeisen, Albert", hän virkkoi, "ja kuninkaan liput ovat ainiaaksi sortuneet kapinallisten tieltä?"

"Niin on käynyt", myönsi nuori mies. "Arpanopan viimeinen heitto tehtiin ja valitettavasti menetettiin Worcesterin luona. Cromwellin onni pysyi viimaisena siellä niinkuin kaikkiallakin, missä hän on näyttäytynyt."

"No – se on saattanut sattua vain toistaiseksi – vain toistaiseksi", lohduttausi hänen isänsä. "Paholainen on voimallinen, sanotaan, nostattamaan ja tyydyttämään suosikkeja, mutta hän pystyy myöntämään vain lyhyitä valtakausia. Entä kuningas – kuningas, Albert – kuningas – kuiskaa korvaani – hiljaa, hiljaa!"

"Viimeisten tietojemme mukaan oli varmaa, että hän oli päässyt merelle Bristolista."

"Taivas olkoon kiitetty siitä – taivas olkoon kiitetty!" huudahti ritari. "Minne sinä jätit hänet?"

"Miehemme hakattiin melkein kaikki maahan sillan luona", vastasi Albert, "mutta minä seurasin hänen majesteettiaan noin viidensadan muun upseerin ja herrasmiehen kanssa, jotka olivat päättäneet kuolla hänen ympärillään, Lukumäärämme ja esiintymisemme kohdisti sitte koko takaa-ajon meidän suunnallemme, jolloin hänen majesteettinsa näki hyväksi lähettää meidät hajalle, lausuen monia kiitoksia ja lohdutuksen sanoja kaikille yleensä sekä joitakuita ystävällisiä huomautuksia useimmille meistä erityisesti, Hän lähetti kuninkaallisen tervehdyksensä teille erikseen ja virkkoi enemmänkin kuin minun sopii toistaa."

"Ei, minä tahdon kuulla siitä joka sanan, poika", vaati Sir Henry. "Eikö se varmuus, että sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja saanut siitä Kaarlo-kuninkaan tunnustuksen, riitä lohduttamaan minua kaikesta menettämästämme ja kärsimästämme, ja sinä idartaisit sitä minulta väärän ujouden perusteella? Heltiämään minä sen panen sinusta, vaikka se olisi köysillä kiskottava!"

"En tarvitse mitään sellaista pakoitusta", mukautui nuori mies. "Hänen majesteettinsa suvaitsi käskeä minun sanoa Sir Henry Leelle hänen nimessään, että jos poika ei voinutkaan mennä isänsä edelle uskollisuuden kilpailussa, hän oli ainakin tulossa tämän kintereillä, ja pian he astelisivat rinnakkain."

"Sanoiko hän niin?" ihastui ritari. "Vanha Victor Lee katselee ylpeästi alas sinuun, Albert! Mutta minä unohdan – sinun täytyy olla väsynyt ja nälkäinen."

"Kyllähän, sir", myönsi Albert; "mutta niitä kiusoja olen viime aikoina tottunut kestämään turvallisuuden tähden". "Joceline hoi, Joceline!"

Metsänvartija saapui huoneeseen ja sai käskyn illallisen valmistuttamisesta kiireimmiten.

"Poikani ja tohtori Rochecliffe ovat puolittain nälkiintyneitä", virkkoi ritari.

"Ja alhaalla on vielä muuan nuorukainen", kertoi Joceline, "eversti Albertin kantapoika sanoo olevansa, ja hänenkin vatsansa soittaa ruualle, vieläpä ihan huikeasti, sillä luullakseni hän kykenisi syömään satulan takaa hevosen, kuten yorkshirelainen sanoo. Hänen olisi parempi aterioida sivupöydän ääressä, sillä hän on jo ahminut voileipinä kokonaisen pötkyn niin nopeasti kuin Phoebe kerkisi leikkaamaan ja se ei ole hetkeksikään tukkinut hänen hiukaisuaan – ja totisesti luulen, että teidän olisi parempi pitää hänet oman katsantonne alaisena, sillä alikerrassa saattaisi taloudenhoitaja sommitella hänelle kiusallisia kysymyksiä, jos hän oleskelisi siellä. Ja onpa hän huimapääkin, niinkuin kaikki meikäläisten herrasmiesten kantapojat ovat, ja pyrkii kurielemaan naisväen parissa."

"Kenestä hän puhuu? Minkä paashin sinä olet saanut, Albert, joka käyttäytyy niin pahoin?" oudoksui Sir Henry.

"Hänen isänsä on muuan rakas ystäväni, ylväs skotlantilainen loordi, joka seurasi suuren Montrosen lippua, liittyi sittemmin kuninkaaseen Skotlannissa ja tuli tämän mukana Worcesteriin asti. Hän haavoittui päivää ennen taistelua ja vannotti minut ottamaan tämän nuorukaisen hoitooni. Tein sen hiukan vastahakoisesti, mutta enhän voinut antaa kieltävää vastausta isälle, joka kenties kuolin vuoteellaan maaten huolehti ainoan poikansa turvallisuudesta."

"Olisit ansainnut silmukan kaulaasi, jos olisit epäröinyt", sanoi Sir Henry. "Hoikinkin puu voi aina antaa jotakin suojaa, – ja minua miellyttää ajatella, että Leen vanha kanto ei ole vielä aivan kumolleen kellistetty, vaan kykenee yhä tarjoamaan turvaa hädänalaisille. Hae tänne se nuorukainen; hän on jalosukuinen, ja nyt ei ole sovelias aika muodollisuuden noudattamiseen – istukoon hän meidän kanssamme samassa pöydässä, vaikka onkin paashi; ja jos sinä et ole kunnollisesti kouluttanut häntä käyttäytymisen vaatimuksissa, ei kenties ole haitaksi hänen saada muutamia luentoja minulta."

"Suonet anteeksi hänen kansallismurteelleen ominaisen venyttelevän puheenlaadun, isä", sanoi Albert, "vaikka tiedän, että sinä et pidä siitä?"

"Vähänpä on minulla syytä, Albert", vastasi ritari, "varsin vähän. Kuka hämmensi hereille nämä eripuraisuudet? – skotlantilaiset. Kuka lujitti parlamentin voimia, kun heidän puolueensa oli melkein häviöllä? – jälleen Skotlantilaiset. Kuka luovutti kuninkaansa, maanmiehensä, saatuaan hänet suojelukseensa? – taaskin skotlantilaiset. Mutta tämän poikasen isä, sanot, on taistellut jalon Montrosen puolella, ja sen suuren markiisin kaltainen mies voi hyvittää kokonaisen kansan rappeutumisen."

"Niin, isä", lausui Albert, "ja minun on lisättävä, että vaikka tämä nuorukainen on honkelo ja omituinen sekä hiukan oikullinen, kuten saat nähdä, ei kuninkaalla kuitenkaan ole innokkaampaa ystävää Englannissa, ja tilaisuuden tarjoutuessa hän taistelikin vankasti kuninkaan puolesta. Kas, kun ei hän jo tule."

"Hän on ottanut kylvyn", ilmoitti Joceline, "ja pitipäs hänen muka saada se heti – illallinen, hän sanoi, sopii laittaa valmiiksi sillaikaa; ja hän komenteleekin koko ympäristöänsä niinkuin olisi isänsä vanhassa linnassa, mutta sielläpä hän olisi tainnut saada huudella hyvinkin kauvan kenenkään häntä kuulematta".

"Vai niin!" tuumi Sir Henry; "se on kai pesyeen etumaisena kuoriutunut poikanen, kun kiekuu niin varhain. Mikä on hänen nimensä?"

"Nimensäkö? Se häviää mielestäni joka hetki, niin järeä se on", vastasi Albert. "Kerneguy, niin aivan – Louis Kerneguy; hänen isänsä on loordi Killstewers, Kincardineshirestä."

"Kerneguy ja Killstewers ja Kin – mikä se olikaan? Totisesti", sanoi ritari, "nuo pohjoismaalaisten nimet ja arvonimet tulevat heidän alkuperäänsä – ne kuulostavat kuin luoteistuulen ryminältä ja pauhinalta louhikoissa ja kanervanummilla".

"Se kaikki on vain kelttiläisten ja saksilaisten murteitten jättöä, jota Versteganin mukaan on vielä säilynyt noissa saaremme pohjoisissa osissa", tiesi tohtori Rochecliffe. "Mutta hiljaa, täällä tuleekin illallinen ja nuori herra Louis Kerneguy."

Ja ateria saapuikin Jocelinen ja Phoeben kantamana. Heitä seurasi Kerneguy tavattoman tukevaan ryhmysauvaan nojaten ja nenä pystyssä kuin vainuavan koiran, sillä hänen huomionsa oli näköjään enemmän kiintynyt edellään kulkeviin hyviin ruokavaroihin kuin mihinkään muuhun. Paljoakaan kursailematta istuutui tulokas pöydän alipäähän.

Hän oli kookas, isoluinen nuorukainen, jonka pörrötukka oli tulipunainen kuten monien hänen maanmiestensä, samalla kun hänen kansallispiirteittensä karkeutta kartutti silmäänpistävänä vastakohtana hipiä, joka oli käynyt melkein mustaksi kaikkinaisten säiden ahavoittamana, sillä kuningasmielisten pakolaisten oli täytynyt viettää hiiviskelevää ja harhailevaa elämää taivasalla. Hänen puheenlaatunsa ei ollut suinkaan puoleensavetävää, siinä kun kömpelyyden ja julkeuden yhteisvaikutus harvinaisen valaisevasti osoitti, että luontevan esiintymisen puute saattaa hyvinkin yhtyä ihmeteltävään itsevarmuuteen. Kasvot imaisivat hänen saaneen moniaita vereksiä naarmuja, ja tohtori Rochecliffen huolenpito oli koristanut ne muutamilla tilkuilla, jotka yhäti lisäsivät niiden luontaista jyrkeyttä. Silmät olivat kuitenkin kirkkaat ja ilmehikkäät, ja kaikessa, rumuudessaankaan – sillä siinä määrin ne olivat säännöttömät – eivät kasvot olleet vailla muutamia piirteitä, jotka osoittivat sekä älykkyyttä että päättäväisyyttä.

Itse Albertinkin puku oli paljon alapuolella sen säätyarvon, joka kuului Sir Henry Leen pojalle ja kuninkaalliselle rykmentinpäällikölle, mutta hänen kantapoikansa asu oli vielä viheliäisempi. Surkeannäköisen vihreän nutun olivat päivänpaahde ja sade kirjailleet niin lukuisiin vivahduksiin virttyneeksi, että alkuperäistä pohjaa saattoi tuskin arvata. Lisäksi oli jalosukuisen nuorukaisen vaatetuksena suhdattomat kenkärajat, nahkahousut sellaiset kuin näkee pensasaidan tasijoilla ja karkeat villasukat. Ryhdin kömpelyyttä tehosti ontuva käynti, mutta haastoi samalla selvää kieltä hänen kärsimyksistään. Hänen ulkomuotonsa oli siksi eriskummallinen, että se olisi jonkun verran naurattanut Aliceakin, ellei sääli olisi ollut vallitsevana.

Pöytärukous lausuttiin, ja Ditchleyn nuori herra kuten tohtori Rochecliffekin omisti rivakkaa huomiota aterialle, jonka veroista laatuun ja runsauteen katsoen ei nähtävästi ollut pitkään aikaan sattunut heidän osalleen. Mutta heidän saavutuksensa olivat lastenleikkiä skotlantilaisen nuorukaisen kunnostautumiseen verraten. Hän ei ilmaissut vähäisintäkään vaikutusta niiden voileipien paljoudesta, joilla hän oli yrittänyt tyydyttää pahinta nälkäänsä. Päin vastoin näytti siltä kuin olisi yhdeksänpäiväinen paasto terästänyt hänen ruokahaluaan, ja ritarin teki mieli ajatella, että itse nälän henki oli saapunut pohjoiselta kotoseudultaan kunnioittamaan häntä vierailullaan, kun master Kerneguy ikäänkuin peljäten syrjäytyvänsä ponnistelustaan silmänräpäykseksikään ei vilkaissut oikealle eikä vasemmalle tai hiiskunut ainoatakaan sanaa kellekään pöytäkumppanilleen.

"Minua ilahuttaa nähdä, että te olette tuonut hyvää ruokahalun meidän maalaiskestitykseemme, nuori herra", virkahti Sir Henry hänelle.

"Ka, sepä oisi ilmetty ihme, sir", vastasi kantapoika, "jos työ laittaisitta eteen lihat ja minä en pystyisi pungastamaan tarjolle sen mukaista malttia minä hyvänsä vuoden päivänä. Mutta sellainen on nyt seikka, sir, että se maitti on vaseti kerääntynyt kolmen tai neljän päivän mittaan, ja liha on täällä etelämaassanne ollut niukkaa ja työläästi saatavissa, niin että mie, sir, korvaankin nyt haaskaantunutta aikaa, niinkuin Sligon piipari sanoi, kun sulloi maaruunsa kokonaisen lampaankylen."

"Te olette maalla kasvanut, nuori mies", huomautti ritari, joka muiden aikalaistensa tavoin piteli kurin ohjaksia jokseenkin tiukalla nousevan sukupolven suuntailussa, "ainakin päätellen niistä Skotlannin nuorukaisista, joita olen nähnyt hänen edesmenneen majesteettinsa hovissa entiseen aikaan. Heillä oli vähemmän ruokahalua ja enemmän – enemmän – " Hänen tavoitellessaan lievää sanantapaa "hyvän käytöksen" vastikkeeksi täydensi vieras lauseen omalla tavallaan: "Ja enemmän lihaa, kaiketi – sen parempi onni heillä."

Sir Henry tuijotti ja mykistyi. Hänen poikansa näytti ajattelevan tarpeelliseksi puuttua puheeseen. "Isäseni", hän virkkoi, "ajattelehan, kuinka monta vuotta on vierryt kahdeksastaneljättä, jolloin skotlantilaiset selkkaukset ensin alkoivat, ja silloin et varmaankaan kummastele, että Skotlannin paroonien oleskellessa syystä tai toisesta alituiseen sotaretkillä heidän lastensa kasvatuksen on täytynyt, kotosalla jäädä hyvinkin laiminlyödyksi, joten ystäväni ikäiset nuoret miehet osaavat paremmin käyttää lyömämiekkaa tai heilutella peistä kuin sopeutua seuraelämän säädyllisyyden muotoihin".

"Syy on pätevä", myönsi ritari, "ja koska sanot, että saattolaisesi Kernigo osaa tapella, niin emmehän toki anna häneltä ruokavarojen puuttua. Kas, hän tähyää vielä vihaisesti tuohon kylmään lampaanreiteen – Jumalan nimessä pankaa se kaikki hänen lautaselleen!"

"Sieänhän mie puraisun ja tönäyksen", tuumi jalosukuinen master Kerneguy; "ei nälkäinen hurtta luunkappaleella viskaamisesta älähä".

"No, taivahan vallat, Albert, mutta jos tämä on skotlantilaisen ylimyksen poika", päivitteli Sir Henry matalalla äänellä pojalleen, "niin en englantilaisena kyntöpoikanakaan vaihtaisi käytöstapoja hänen kanssaan, saadakseni hänen vanhaa sukuperäänsä ja aateliuttaan ja vaikka kartanoansakin, jos hänellä sellaista on. Hän on syönyt, niin totta kuin olen kristitty, lähes neljä naulaa tukevaa pöystilihaa ja niin sievästi kuin susi repeloi kuolleen hevosen raatoa. Kas, nyt hän viimein aikoo juoda – äläs, hän pyyhkii sentään suunsa – ja pistää sormensa pesumaljaan – ja kuivaa ne toden totta ruokalanalla! – hänessä on lopultakin hiukan käyttäytymisen lahjaa."

"Toivotanpa nyt teille kaikille perki hyvää terveyttä!" tokaisi aatelisnuorukainen ja siemasi suhteellisen määrän kostuketta edeltä lähettämillensä vahvikkeille. Hän rämäytti sitte veitsensä ja haarukkansa lautaselle, jonka työnsi keskemmälle pöytää, ojensi sen alla jalkansa, kunnes kantapäät kahnasivat lattiaa, laski käsivartensa ristikkäin tiukkaan ahdetulle vatsalleen ja nojaili taaksepäin istuimellaan, ja näytti suuresti siltä kuin olisi hän aikonut vihellellä itsensä unen helmoihin.

"Kas niin!" virkahti ritari; "jalosukuinen master Kernigo on laskenut alas aseensa. – Korjatkaa pois tuo säly ja antakaa tänne lasimme. Kaada kaikille, Joceline, ja vaikka paholainen tai koko parlamentti olisi kuuntelemassa, kuultakoon Ditchleyn Henry Leen juovan Kaarlo-kuninkaan terveydeksi ja hänen vihollistensa vaurioksi!" "Aamen!" kajahti ääni oven takaa.

Odottamaton vastaveisuu sai koko seurueen hämmästyneenä katselemaan toisiansa. Sitä seurasi juhlallinen ja omituin en koputus, jollaisen eräänlainen salaveljeys oli saanut käytäntöön kuningasmielisten keskuudessa; sen avulla oli heidän tapanaan tehdä itsensä ja periaatteensa tunnetuiksi toisilleen sattumalta yhteen tullessaan.

"Ei ole vaaraa", virkkoi Albert tuntien merkin; "siellä on ystävä. Soisin kuitenkin, että hän olisi ollut pitemmän matkan päässä juuri nyt."

"Ja minkätähden, poikani, toivoisit oikeamielisen miehen poissaoloa, kun hän kenties haluaa osuutta meidän yltäkylIäisyydestämme tällaisessa harvinaisessa tilaisuudessa, jolloin meillä on yli tarpeen käytettävissämme? – Mene, Joceline, katso, kuka koputtaa – ja laske sisälle, jos hän on taattu mies."

"Ja jos toisin", arveli Joceline, "niin kai minä kykenen estämään hänet häiritsemästä hyvää seuraa".

"Ei väkivaltaa, Joceline, kaiken hyvän nimessä", kielsi Albert Lee, ja Alice säesti: "Jumalan tähden, ei mitään väkivaltaa!"

"Ei tarpeetonta väkivaltaa ainakaan", sanoi kelpo ritari, "sillä jos tarvis vaatii, näytän minä toteen, että olen herrana omassa talossani".

Joceline Joliffe nyökkäsi myöntyvästi kaikille asianomaisille ja meni varpasillaan vaihtamaan pari muuta salaperäistä tunnusmerkkiä ja koputusta, ennen kuin avasi oven. Tässä olkoon huomautettuna, että tämänlaatuinen salainen liitto yhteisine tunnuksineen oli muodostunut kavalierien huikentelevamman ja hurjaluontoisemman ryhmän keskuudessa, miesten, jotka olivat ottaneet tavakseen säännöttömän elämän, totuttuaan siihen vallattomassa armeijassa, missä kaikkea järjestykseen ja säännöllisyyteen pyrkivää liiankin kerkeästi tulkittiin puritanilaisuudeksi. Nämä olivat "riuskeita poikia", jotka tapailivat toisiansa syrjäisissä oluviloissa ja jonkun sattuman avulla saatuaan rahtusen rahaa tai hiukan luottoa päättivät luoda vastavallankumouksen, julistamalla istuntonsa pysyväisiksi ja vannoen erään suosituimman laulunpätkänsä sanoilla:

"Me juomme, kunnes kuninkaan taas tuomme täyteen kunniaan."

Johtajat sekä paremmanlaatuinen ja siveelliseltä elämältään säännöllisempi herrassääty eivät tosin ottaneet osaa tuollaiseen hillittömyyteen, mutta he pitivät yhä myötätuntoisesti silmällä henkilöpiiriä, joka urhoollisuutensa ja nurjamielisyytensä perusteella kykeni suotuisassa tilaisuudessa palvelemaan kuningasvallan hävinnyttä asiaa. He panivat muistiin asumuksia ja salakapakoita, joissa nämä tulivat koolle, niinkuin tukkukauppiaat tietävät niiden käsityöläisten käyntipaikat, joiden työtä he saattavat käyttää hyväkseen, ja kykenevät tarpeen tullen päättelemään, mistä heitä saa käsiin. On tuskin tarpeellista lisätä, että alemmassa luokassa ja joskus ylemmässäkin oli miehiä, jotka saattoivat kavaltaa valtion johtomiehille kumppaniensa suunnitelmia ja salaliittoja, hyvin tai huonosti sommiteltuja. Varsinkin Cromwell oli voittanut puolelleen muutamia tällaisia asiamiehiä, korkeassa asemassa olevia ja luonteeltaan aivan epäilemättömiä, kuningasmielisten keskuudesta; jos nämä arastelivatkin heihin luottaneiden yksilöiden saattamista epäillyiksi tai kavaltamista, eivät he epäröineet antaa hallitukselle sellaista yleistä vihiä kuin tarvittiin hänen tehdäkseen tyhjiksi vehkeilyn tai salaliiton aikeet.

Palaamme kertomukseemme. Paljoa lyhemmässä ajassa kuin me olemme kuluttaneet muistuttaaksemme lukijan mieleen näitä historiallisia yksityiskohtia oli Joliffe suoriutunut salamyhkäisestä merkkikielestään ja saanut siihen asiantuntevat vastaukset. Hän aukaisi oven, ja huoneeseen astui vanha ystävämme Roger Wildrake, keropäänä puvultaan, kuten hänen turvallisuutensa ja riippuvaisuutensa eversti Everardin saattolaisena pahoittivat hänet esiintymään, mutta käyttäen sitä pukua peräti kavalierimaiseen tapaan ja tavallista huomattavampana vastakohtana kantajansa ryhdille ja puheenlaadulle, se asu kun ei muuten koskaankaan ollut hänelle kovin mieleinen.

Puritanilainen hattu, jollaisen näemme Ralpholla Hudibrasin20 puupiirroksissa, tai hänen määritelmänsä mukaan huopakankainen sateenvarjo oli mitä veikeimmin asetettu päähän kallelleen kuin olisi se ollut espanjalainen töyhtöhattu. Suora teräväliepukkainen nuuskankarvainen viitta oli heitetty teikarimaisesti toiselle olalle ikäänkuin se olisi ollut tulipunaisella satiinilla sisustettua nukkasilkkiä, ja hän sipsutteli suhdattomissa vasikannahkaisissa saappaissaan kuten olisi komeillut silkkisillä sääryksillä ja sahviaanikengillä, nauharuusuja jalanrinnuksessa. Sanalla sanoen, asun vakavuudelle esiintyi mitä naurettavimpana vastakohtana peräti muodikkaan huiman keikarin ja kavalierin sävy, tukenaan silmien itserakas säihky ja käynnin verraton röyhistely, joka täydellisesti julisti hänen ajattelematonta, turhamaista ja hillitöntä luonnettaan.

Wildraken käyttäytymisessä siis kuvastui luontaista hullunkurisuutta ja sitä kevytmielisyyttä, jota häneen oli tarttunut kaupunkilaishuvitusten humussa, jälkeenpäin saadakseen lisää yllykettä soturin säännöttömästä elämästä. Mutta toiselta puolen ei voitu kieltää, että hänellä oli piirteitä, jotka herättivät pelkoa ja kunnioitusta. Hän oli hurjistelevan röyhkeydenkin leimaaman sävynsä uhalla komea mies, kerrassaan horjumattoman urhoollinen, vaikka hänen kerskumisensa toisinaan teki sen ominaisuuden epäiltäväksi, ja vilpitön valtiollisissa periaatteissaan, sen verran kuin hänellä niitä oli, joskin hän usein niin varomattomasti vakuutteli ja kehui niitä, että varovat ihmiset johtuivat oudostelemaan hänen rehellisyyttään, olletikin tietäessään hänet eversti Everardin käskyläiseksi.

Sellaisenaan hän nyt astui Victor Leen vierashuoneeseen, missä hänen läsnäolonsa ei suinkaan ollut mieluinen muulle seuralle. Joustavin askelin ja mielestään mitä parhaimman vastaanoton ansaitsevana hän kiirehti esille. Tätä varmaa esiintymistä auttoivat suuresti seikat, jotka osoittivat ilmeiseksi, että jos reipas kavalieri oli kohtuullisuudenvalansa mukaisesti sinä iltana pysyttänyt rajanaan yhden ryypyn, oli sen täytynyt olla peräti syvä ja pitkä.

"Terve teille, hyvät herrat, terve. – Terveiksi, hyvä Sir Henry Lee, vaikka minulla tuskin on kunniaa olla teille tunnettu. – Ka, terve, arvoisa tohtori, ja nopeata ylösnousemusta toivotan Englannin kukistuneelle kirkolle."

"Olette tervetullut, sir", vastasi Sir Henry Lee; vieraanvaraisena aatelismiehenä ja pitäen veljellistä vastaanottoa luonnollisena maailman murjomalle kuningaspuoluelaiselle hän suvaitsi tätä tunkeilua paremmin kuin olisi tapahtunut muissa olosuhteissa. "Jos olette taistellut tai kärsinyt kuninkaan puolesta, sir, niin se oikeuttaa teidät yhtymään joukkoomme ja käskemään palveluksiamme kaikessa meidän valtaamme kuuluvassa – vaikka tällähaavaa olemmekin koolla perheseurueena. – Mutta luulenpa nähneeni teidät saattelemassa master Markham Everardia, joka nimittää itseänsä eversti Everardiksi. Jos tuotte sanoman häneltä, niin haluattekin kenties tavata minua kahden kesken?"

"En lainkaan, Sir Henry, en lainkaan. On kyllä totta, että kovaksi onnekseni pensasaidan myrskyisellä puolella, ollen – kuten kaikki kunnon miehet – te ymmärrätte minut, Sir Henry – olen ikäänkuin hyvilläni, jos voin saada jotakin hyötyä vanhan ystäväni ja kumppanini kannatuksesta – en liehittelyllä tai periaatteita epuuttamalla, sir – sellaista kehnoutta inhoan – vaan lyhyeen sanoen tekemällä hänelle yhtä ja toista pikku palvelusta, milloinhan suvaitsee vedota minuun. Tulin siis tänne tuomaan häneltä viestin tuolle vanhalle keropäälle lemm – pyydän nuorelta neidiltä anteeksi hamasta hänen kiireestänsä aina alas pikku kengänkärkeen asti. Ja kun ulos pimeään kompuroidessani satuin kuulemaan teidän maljalauselmanne, sir, joka lämmitti sydäntäni, sir, ja aina lämmittää, sir, kunnes sen kuolema hyytää – , niin rohkeninpa antaa teidän tietää, että rehellinen mies oli kuulemassa."

Sellainen oli master Wildraken oma esittely, johon ritari vastasi pyytämällä häntä istuutumaan ja ottamaan lasillisen sektiä hänen majesteettinsa loistokkaan paluun menestykseksi. Täten kutsuttuna Wildrake kursailematta sovittausi nuoren skotlantilaisen viereen eikä ainoastaan yhtynyt isäntänsä toivotukseen, vaan vielä säesti sen sisältöä, esittäen vapaaehtoisesti pari säettä rakkaimmasta kuningasmielisestä laulunpätkästään: "Omansa kun saa kuningas." Hänen laulustaan kajahteleva innokkuus avasi yhä paremmin vanhan ritarin sydämen, vaikka Albert ja Alice loivat toisiinsa katseita, jotka pahaksuivat tätä tunkeilua ja ilmaisivat halua sen lopettamiseen. Jalosukuisella master Kerneguyllä oli se onnellinen luonteen välinpitämättömyys, joka ei ole millänsäkään tuollaisista seikoista, tai sitte hän kykeni täydellisesti omaksumaan sen tarvittaessa, istuessaan siinä sektiä maistellen ja pähkinöitä rouskutellen, osoittamatta vähäisintäkään tietoisuutta siitä, että seurue oli lisääntynyt. Wildrake piti juomasta ja seurasta eikä näyttäytynyt haluttomaksi palkitsemaan isäntäänsä auliilla keskustelun hoitamisella.

"Te puhutte tappelemisesta ja kärsimisestä, Sir Henry Lee – kaikilla meillä on ollut osamme, Herra armahtakoon. Koko maailma tietää, mitä sir Henry Lee on tehnyt Edgefieldistä alkaen, missä vain on uskollinen miekka paljastunut tai kuninkaallinen lippu Kehunut. Voi, taivas auttakoon, olenhan tehnyt jotain minäkin. Nimeni on Roger Wildrake, Squattlesea-lammelta Lincolnista – ette kai silti ole sitä koskaan ennen kuullut, mutta olin kapteeni Lunsfordin keveässä ratsuväessä ja jälkeenpäin Goringin joukossa. Olin lapsensyöjä, sir – kakaranpalvaaja."

"Olen kuullut rykmenttinne urotöistä, sir, ja kenties havaitsisitte, että olen nähnytkin niistä muutamia, jos viettäisimme kymmenen minuuttia kahden kesken. Ja luullakseni olen myös kuullut nimenne. Pyydän saada juoda maljanne, kapteeni Wildrake Squattlesea-lammelta Lincolnshiren kreivikunnasta."

"Sir Henry, minä juon teidän terveydeksenne tästä korttelin pikarista ja polveni varassa, ja saman tekisin tuolle nuorelle herrasmiehelle" – Albertiin katsoen – "ja myöskin vihreänuttuiselle herralle, jos sen olettaa vihreäksi, sillä nuo värit eivät ole minun silmilleni oikein selkeitä ja määriteltäviä".

Tämän kohtauksen sivunäyttelystä on huomattavana piirteenä, että Albert keskusteli erikseen tohtori Rochecliffen kanssa kuiskauksin, enemmänkin kuin jumaluusoppinut näytti haluavan; mutta mitä hyvänsä heidän yksityinen haastelunsa koskikaan, se ei tehnyt nuorta everstiä kykenemättömäksi kuuntelemaan, mitä koko seurueessa puheltiin, ja tuon tuostakin puuttumasta haasteluun kuten vahtikoira, joka eroittaa vähäisimmänkin hälyn silloinkin kun sen tärkeänä puuhana on nauttia ateriaansa.

1."Woodstockin kruununpuisto on paljon muuttunut niistä ajoista, jolloin se oli kauniin Rosamondin asuntona ja Henrikki II: n salaisten ja luvattomien armastelujen näyttämönä. Nykyaikana siellä kohoaa voitokkaan Marlboroughien muistona Blenheimin linna, joka on samalla muistomerkkinä arkkitehtinsä Vanbrughin nerosta" ("Kenilworth" s. 100).
2."Kavalierien" eli aatelisten johtamain kuningasmielisten suuri tappio. Suom.
3.Oxfordin yliopistokaupunki ei ole kaukanakaan Woodstockista. Suom.
4.Stuartien kuningassuku suosi katolilaisuutta, jota suuri osa aatelia tunnusti. Englannin valtiokirkko oli kuninkaan vallasta riippuvainen episkopalinen eli piispalliskirkko, jonka järjestyksessä säilytettiin kirkkoruhtinaiden erityinen arvoasema, samalla kun jumalanpalvelukseen jäi paljon katolilaisia tapoja. Skotlannista käsin levisi Englantiin presbyteriläinen opinkäsitys, Knoxin muodostelema Kalvinin opetusten pohjalle; sen kirkkojärjestyksessä ovat huomattavimpia piirteitä laaja seurakunnallinen itsehallinto ja jumalanpalveluksen yksinkertaisuus. Puritanit olivat jyrkempiä protestantteja, jotka lukuisiksi lahkoiksi hajautuen vaativat Englannin valtiokirkon puhdistamista paavilaisten hapatuksesta, hyväksymättä kalvinilaisen opin erityisiä kohtia. Heihin liittyvä independenttien lahko tahtoi olla kokonaan erillään sekä valtiosta että kaikesta kirkollishallinnosta; tähän kuului Cromwell.
5.Chaucerin "Canterburyn tarinoissa" kuvattu tietomies, josta lausutaan: "Vain hiukan harrasti hän raamattua".
6.Viittaus Shakespearen "Kesäyön unelmassa" esiintyviin teebalaisiin käsityöläisiin, jotka typerässä suuriluuloisuudessaan arvelevat olevansa erinomaisia seuranäyttelijöitä. Suom.
7.Lyhennysmuoto Oliverista. Suom.
8.Carolus Rex, Kaarlo-kuningas. Suom.
9.Vanha kultaraha, noin 8 mk. 50 p. Suom.
11.Victor (Voittaja) Lee tahtoi niin. Suom.
12.Tapaus mainitaan muistaakseni Froissartin kronikoissa. Tekijä.
13.Kiittämättömät tyttäret Shakespearen "Kuningas Learissa". Suom.
14.Vasta Kaarlo I: n aikana alkoivat Englannissa naiset esittää osia näyttämöllä. Suom.
15.Acre vastaa 4,613 neliömetriä. Suom.
16.Puritanilainen henkilö eräässä Beaumontin ja Fletcherin näytelmässä; puritanit suosivat omituisia aatteellisia ristimänimiä. Suom.
17.Kaarlo I oli mestattu sinä päivänä, puolenkolmatta vuotta ennen tässä kerrottuja tapahtumia. Suom.
18.Jälki-illalliset kuuluivat eräänlaiseen Jaakko-kuninkaan huikentelevien päivien ylellisyyteen ja säilyivät seuraavankin hallituskauden ajan. Illallinen tarjottiin varhaisena hetkenä, kuudelta tai viimeistään seitsemältä; ylimääräisenä pöytäilona ilmestyi jälki-illallinen, kymmeneltä tai yhdeltätoista, kelvaten puolustukseksi kemujen pitkittämiselle keskiyöhön, Tekijä.
19.Wildrake on "villisorsa". Suom.
20.Butlerin ivallinen runoelma Suom.
Yosh cheklamasi:
12+
Litresda chiqarilgan sana:
28 oktyabr 2017
Hajm:
700 Sahifa 1 tasvir
Mualliflik huquqi egasi:
Public Domain