Kitobni o'qish: «Valittuja kertomuksia»

RUDYARD KIPLING

Tulee kaksi vuosikymmentä kuluneeksi siitä, kun 22-vuotias Intiassa syntynyt ja siellä toiminut sanomalehtimies yllätti ensinnä Englannin ja tuossa tuokiossa koko sivistyneen maailman eräällä kertomuskokoelmalla, jonka vaatimattomana nimenä oli "Yksinkertaisia jutelmia ylängöiltä" [osittain suomentanut rouva Aino Malmberg ("Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista" v. 1893)]. Pieniä kyhäyksiä ne vain olivatkin, mutta niissä avautui uusi maailma ja niin eloisana, niin leppeällä sävyllä ja niin tarkalla havaintokyvyllä piirrettynä, että lukija tunsi näkevänsä ehdotonta tosielämää edessään, hänelle ennen miltei tuntematonta.

Tämä tulokas oli taiteilijasukua. Isä oli kuvanveistäjä, maalari ja piirtäjä; hän on ottanut osaa poikansakin parhaan nuorisonkirjan, "Viidakkokirjan", kuvittamiseen. Äiti taasen oli Intiassa eteväksi katsottu kirjailijatar, ja kuulu sukkeluudestaan. Näiden vanhempain ainoa tytärkin sukeusi kirjailijattareksi. Kiplingin kaksi tätiä olivat Englannissa naimisissa, toinen kuuluisan maalarin Sir Edward Burne-Jonesin ja toinen taideakatemian presidentin Sir Edward Poynterin kanssa, ja näiden hoideltavaksi lähetettiin Kipling viisivuotiaana Bombaysta, missä hän oli syntynyt joulukuun 30 p: nä 1865. Ei ole ihme, että näin ollen koitui ainoasta pojasta jotakin merkillistä, kun hän kuudentoista vanhana palasi Intiaan. Hän ryhtyi sisämaalaiseksi sanomalehdentoimittajaksi Lahoressa, jonne isä oli siirtynyt taidekoulun ja museon johtajaksi. Isältään hän peri tarkan silmän, taiteellisen aistikkuuden, väririkkaan kuvailun, joka ei sisällä omakohtaisia selityksiä, vaan antaa lukijan vapaasti muodostaa mielipiteensä: Onpa Kipling itse kuvittanutkin lastenkirjansa ("Niin Juuri juttuja pikku lapsille") hauskoilla piirroksilla. Äidiltä on tuo sukkeluus peräisin, joka kauttaaltaan pulppuilee vereksenä ja sotilaskertomuksissa kohoaa verrattomaksi veikeydeksi. Sanomalehtimiehen ammatin täytyy olla oivana harjotuksena tällaisille luontaisille taipumuksille pirteitten kuvausten kyhäilemiseen oudoista, yleisön mieltä kiinnittävistä oloista. Kipling tosin alotti runoelmilla, jo 15 – 16-vuotiaana julkaisten pari mitätöntä vihkosta ja v. 1886 Intiassa kolmannen, joka siellä saavutti jonkun verran huomiota. Mutta joskin hän tälläkin alalla myöhemmin julkaisi kolme huomattavaa kokoelmaa ja liudan hajallisia sepitelmiä, niin koitui hänen oikeaksi alakseen lyhyt kertomus.

Hän alotti kyhäilemällä sanomalehteensä pikakuvia ympäristöstään. Hän toimi alalla, jolla jos millään tulee tuntemaan kirjavimpia oloja, tunkeutumaan mitä erilaisimpiin piireihin ja matkustelemaan monilla paikkakunnilla. Hän perehtyi Intian omituisen haaveelliseen maailmaan ja sen merkilliseen europalais-asutukseen paremmin kuin yksikään muu kynän käyttöön pystyvä, ja tämä kokemus on hänellä näihin asti riittänyt ehtymättömäksi, väliin uusilla matkoilla verestetyksi aiheitten lähteeksi, joka pysyy hänen monipuolisen tuotantonsa huomattavimpana haarana. Myöhemmin, kun Kipling oli suuruus, jolta kustantajat suorastaan kiristivät kaiken mitä ikinä käsistä lähti, Kipling löi kasaan joukon vanhoja leikkelyksiä ("Kamalan yön kaupunki ja muita luonnoksia" 1900), joista näkee hänen ensimäisiä kokeitansa. Kokoelman pääosana on "Smithin hallitus" niminen ylipainossarja hänen sanomalehdessään 1887 – 8 ilmestyneitä pätkiä. Paljon vähäpätöisen ja kuivan selostelun ohessa on siinä monia reippaita ja leikillisiä kuvauksia, jotka antavat aavistaa mitä nuorukaisesta oli koitumassa. Jo näissä ensi alkeissa on havaittavissa useampia Kiplingin pääaloista: enin osa on kuvauksia Intian europalaisista upseerivirkamiespiireistä sekä alkuasukas-oloista; yksi eläintarina on jo matkassa, samaten yksi kuvaus Etelä-Afrikan sotilas-oloista ja pari halvan sotamiehen haastelua. Näillä kaikilla aloilla Kipling sittemmin kohosi suureksi. Mutta hän vielä laajensi näköpiiriään ja toimialaansa pian. Tuossa samaisessa aikaisten tuotteiden kokoelmassa on muuna osana matkakirjeitä, tavallisen sanomalehtimatkailijan tilapäistyyliin kyhättyjä. "Kamalan yön kaupunki" on annettu liian vaateliaaksi nimeksi Kalkuttalle, josta enimmät kirjeet ovat lähetetyt; muut kuvailevat Jamalpurin rautatiekeskusta ja Giridin kivihiilikaivoksia, kertoillen havaintoja, joihin monet K: n myöhemmistä kertomuksista perustuvat. Väleen hän ulotti matkustelunsa koko englanninkieliseen maailmaan, kyhäten matkakuvauksia kolmen vuoden ajan (1887 – 9) "Civil and Military Gazette" ja "Pioneer" (Allahabadissa) lehtiin. Nämäkin hän on ollut kiristetty toistamiseen lyöttämään rahaksi, 750 sivun laajuisena valikoimana ("Merestä mereen" v. 1900). Tämä melkein yhtä vähän tunnettu kokoelma esittää Kiplingin oivallisena matkakertojana ja ilmaisee elävästi, miten erinomainen havaintokyky hänellä on. Alussa esitetään Intian merkillisempiä kaupunkeja, v. 1889 ulottuu matkailu Taka-Intiaan, Kiinaan, Japaniin, Yhdysvaltoihin, Tyynenmeren rannikolta aina Mark Twainin asunnolle Atlantin valtioissa. Tätä menoa on Kipling pitkittänyt pitkin aikaa; Yhdysvalloissa hän v. 1892 nai Carolyn Balestierin ja asettui perheelliseksi mieheksi Englantiin, mutta sieltä hän on tuon tuostakin pistäytynyt loitommalle. Huomattavin oli hänen retkensä boerisodan aikana Etelä-Afrikaan, mistä kaksi muutakin huomattavaa kirjailijaa, Haggard ja Doyle, silloin ammenteli vereksiä aiheita.

Kipling on siten hankkinut mitä laajimman taustan kertomuksillensa. Ei ole sitä englantilaista alusmaata, jota hän ei olisi tavalla tai toisella käsitellyt. Nämä matkat ovat luoneet hänen kansalaisluonteensa. Ollen kaikessa olennossaan käytännön mies, hän silmäilee eri alusmaita pelkästään englantilaisen hallinnon kannalta, ei suuria välitä kansojen vapaudesta, tietäen että se monesti merkitsisi vain sisäisiä verilöylyjä ja raaistumista, ja joutuu siitä horjumattoman kiihkeäksi imperialistiksi, jonka isänmaana on koko anglosaksilainen maailma ja joka brittiläistä kuntoa kannustaen tahtoo saada vallatuksi kaikki tielle osuvat kansat. Suuren suurta on Kipling antanut kansalleen kaikella runsaalla isänmaallisella kirjottelullaan. Valitettavasti on hän siinä mennyt liian pitkälle; etenkin boerisodan aikana hän sai vihattua kaikua nimelleen asettumalla yllyttämään onnettoman kansan kiihkoisimpia sortajia. Tämä väärä natsionalismi ei kuitenkaan ulotu hänen parempiin isänmaallisiin tuotteihinsa; nämä ajavat kansalaiskunnon asiata tavalla, josta ei voi muuta kuin onnitella englantilaisia noin innostuttavan kasvattajan saaneina.

Etusijassa on Kiplingin kuvausten pohjana Intia. Voi käsittää, miten suurella mielihyvällä englantilainen yleisö lukee omaistensa ponnisteluja, tuon moniheimoisen maan rauhoittamisessa ja hallitsemisessa – niillä on suuri viehätys ulkomaalaisellekin. Yhteistä on kaikille kansoille taas se nautinto, mitä tuntee tutustuessansa alkuasukasten sisäisiin oloihin ja merkilliseen sielunelämään.

Ensimäinen v. 1888 ilmestynyt kokoelma sisälsi lyhyitä kynäilyjä upseeri- ja virkamiespiireistä ja joitakuita alkuasukas-aiheita. Edellistä alaa on Kipling vuosien kuluessa jatkanut niin pitkälle, ett'ei löydy sitä vaihetta näiden uran-uurtajain elämästä, mitä hän ei kuvaelisi. Teos "Stalky & C: o" (1889) on sarja suruttomia jutelmia koulusta, jossa englantilaiset pojat saavat ensimäisen kasvatuksensa sotilasuraa varten, ja päättyy innostuttaviin muistelmiin nuorten sankarien ensimäisistä koetuksista maineen kilparadalla. Upseerielämästä on vaikuttavia kertoelmia sekä leiriltä että taistelujen tuoksinasta – huolettomasta elostelusta, iloisesta toveriolosta ja urhojen kuolemaa halveksivasta työstä. Mutta eihän maine kasva vain tanterilla; yhtä suurta kuntoa ja uhrautumista löytää kirjailija sivilihallinnon aloilta tuossa epäterveellisessä ilman-alassa ja melskeisessä maaperässä. Näissä kaikissa oloissa Kipling liikkuu kuin kotonaan konsanaan; mutta sitäpaitsi hän on syventynyt itse sotamiesrivien elämään, ja hänen toinen teoksensa, "Kolme sotamiestä" (1889), oli loistavana alkuna sekä huikeata hilpeyttä että syvää tunteellisuutta uhkuville kertomuksille ja ja lauluille ("Kasarmilauleloita" 1892), joissa suureksi osaksi esiintyy eräs oivallinen toveruskolmikko – jalomielinen, sukkela ja hurjapää irlantilainen Mulvaney, hidas ja jättiläismäinen yorkshirelainen Learoyd ja kelpo lontoolainen Ortheris. On mahdoton antaa käsitystäkään siitä aiheiden kirjavuudesta ja kertomistavan eloisuudesta, mitä Kiplingin tuotannon tässä haarassa ilmaantuu. Suureksi osaksi ovat ne vielä murteella kirjotettuja, välittömästi huokuen todellisuutta. – Näistä sotilaselämän kuvauksista on yksi suomennettu [Sotilaskertomuksia, suom. Wald. Landblad (1899)]; tämä kahden rumpalipojan sankarikuolemaa kuvaileva kertomus ei ole parempien joukkoon luettava.

Edellämainittuna vuonna ilmestyi toinenkin, vuorostaan yksinomaan alkuasukaselämää kuvaileva kertomuskokoelma "Mustaa ja valkeaa". Näiden kumpaisenkin kokoelman kirjallinen arvo on paljoa suurempi kuin Kiplingin ensimäisen kertomussarjan. Hän oli pääsemässä kykynsä korkeimmalle tasolle. Viimeksi mainitussa on hurjan voimakas kertomus muhamettilaisesta, joka elää pelkässä koston tavottelussa hänen kunniansa loukkaajaa vastaan ("Dray Wara Yow Dee" [Sotilaskertomuksia, suom. Wald. Lindblad (1899)]) ja sitte jatkuu suoraan elämästä otettuja useasti kertojan omin sanoin kuvattuja vaiheita, joissa ihmeellisellä tavalla kuvastuu vuosituhansia erillään versoneen sivistyksen ja outojen olojen erikoinen käsityskanta ja maailmankatsomus sekä satumainen henki.

Kipling oli nyt ylentynyt maansa huomatuimmaksi kirjailijaksi ja hänen teoksiaan käännettiin jo kilvan kaikille sivistyskielille. Käytännöllisenä miehenä hän osasi ottaa teoksistaan hintaa riittämään asti (hän saa jokaisesta lyhyemmästä kertomuksestaan keskimäärin 25,000 mk, on saanut sellaisen summan pikku runoistakin), mutta kustantajat ahdistivat vain yhä tuimemmin. Tämä johti ei ainoastaan suureen tuotteliaisuuteen, vaan liikatuotantoonkin. Kertomuskokoelma "Aaveellinen kantotuoli" (1890) sisältää jo pari vähäarvoisempaa kertomusta (m.m. yllä suomennetuksi mainitun), mutta silti se vielä osottaa ilmeistä nousua. Nyt laajenee aihevarasto. Alkukertomus "Aaveellinen kantotuoli" ilmaisee Kiplingin mestaruutta poikkeuksellisten sielun-ilmiöiden kuvaamisessa, sielullisten sairauksien ja salaperäisten kehitysten, jollaisten maana ei yksistään Intia ole. Tässä kertomuksessa sortuu liiallisen työn uuvuttama virkamies haavenäkyihin, kaikesta luontaisesta kovuudestaan ja tunnottomuudestaan huolimatta joutuen kärsimään kunniattoman menettelyn ansaitseman koston. Eräässä toisessa kertomuksessa, "Liikenteen häiritsijä" ("Monta keksintöä" nimisessä kokoelmassa) hän samalta alalta kertoo mitä suurimmalla mestaruudella, miten yksinäinen majakanvartija australialaisilla vesillä joutuu yksitoikkoisuuden uhriksi ja kummallisten erheitten valtaan. Samassa kokoelmassa Kipling näiden sielullisten ilmiöiden alalla jälleen alottaa aihesarjan, joka on yhtä uutta maailmaa kuin kuvaukset Intiasta. "Maailman oivallisin juttu" on ylen vaikuttaviin puitteisiin piirretty kuva nuorukaisesta, jonka sielussa kajastelee muistelmia edellisten elämäkausien ajalta, parin tuhannen vuoden ajalta, katkelmina, joita kertoja saa vain hetken käyttää, kunnes maailman aineellinen hyörinä nuo kuvat häätää. "Risupoika" taasen – johon lukija saa tutustua nyt suomennetussa näytteessä Kiplingin kertomuksista – on ilmestynyt "Päivän työ" kokoelmassa; sen omituisena viehkeytenä on kahden nuoren yhteinen, lohdullinen unimaailma. Eräässä uusimmista kokoelmistaan ("Matkustuksia ja löytöjä") Kipling lisää pari kertomusta näihin hienoihin kuvauksiinsa: "Langaton" ja "He", molemmat mahdottomia parilla sanalla määritellä.

Yhä uusia muotoja löytää tämä harvinaisen monipuolinen kirjailija. Edellä mainittu "Aaveellinen kantotuoli" niminen kokoelma alotti kaksi muutakin alaa: varsinaisen seikkailukertomuksen ja lapsielämän kuvailun. Edellisiä ovat "Morrowbie Jukesin kumma ratsastusretki", joka kertoo hirveitä piirteitä hindulaisesta kuolleitten kaupungista, ja "Mies joka pyrki kuninkaaksi", kahdesta elämää surkeilemattomasta kulkurista, jotka totisesti perustivat Abessinian vuoriseutuun kuningaskunnan, vaan saivat järisyttävän lopun uskalikkuudelleen. Näiden jatkona on oikea seikkailuromaani "Kim, koko maailman pikku ystävä" – katuelämää ja vakoilumatkailua paikasta paikkaan, pulasta toiseen, päähenkilönä europalaissyntyinen, terveluonteinen katupoika; mutta oikea nuorisonromaani se ei ole. – Lapsielämästä on kokoelmassa pari oivallista kuvaa; toinen, "Wee Willie Winkie" – kertomus rykmentin urheasta pikku lemmikistä – on suomennettu "Kertomuksiin Intian ylängöiltä". Kipling on hieno ja osuva lasten kuvaaja; monet hänen kertomustensa valoisimmista piirteistä ovat lapsimaailmasta.

Tämä ominaisuus on saattanut hänet mestariksi sillä alalla – taaskin uudella – jolla hän on katsottava arvokkaimman työnsä suorittaneeksi: nuorisonkirjailijana. V. 1890 – tuottoisimpana vuonnansa – Kipling julkaisi pelkiksi vuoropuheluiksi sovitetun laajemman teoksen englantilais-intialaisesta seuraelämästä ("Gadsbyn pariskunta"), jossa sekä leikki että surumielisyys ja värisyttävän syvä tunne omituisen asun ohella on mieltä viehättämässä, mutta joka kuitenkin päättyy jokseenkin tyhjästi. Kun tätä v. 1891 seurasi kaksi jokseenkin tavallisen laatuista, Hall Cainen tyyliin laadittua romaania – "Valon kadotessa" [suomeksi rouva Aino Malmbergin kääntämänä v. 1900] ja "Elämän estekilpailu" – niin arveltiinpa Kiplingin uutuuden jo lopahtaneen, kuten heti alusta asti oli näin äkillisellä loistolla ilmestyneestä kyvystä peljätty. Mutta Kipling ponnisti seuraavalla kokoelmalla – "Monta keksintöä" – taas parhaansa; siinä tosin jälleen ilmenee vähemmän valittuja tuotteita, mutta on siinä oivallisiakin lisiä entisiin ja uutta on muutamia humoreskeja kotoisista, Englannin oloista, joista Kipling sittemmin on lukuisasti valinnut täytteitä kertomusryhmiinsä. Ja v. 1894 ilmestyi hänen kynästään kerrassaan merkillinen teos, "Viidakkokirja" [suomeksi rouva Helmi Setälän kääntämänä v. 1898 ("Indian viidakoista")], ryhmä eläinsatuja, melkein yksinomaan Intian viidakon syvyyksistä. Useimmissa esiintyy sama piiri: suden imettämä ja eläinten seassa kasvava hindulapsi Mowgli, hänen opettajansa karhu Baloo sekä suojelijansa pantteri Bagheera ja jättiläiskäärme Kaa, velipuolensa – nimittäin suden omat penikat – ja julma tiikeri Shere Khan. Tämä outo maailma ajattelee ja puhuu, toimii omissa salaperäisissä oloissaan niin syvällä metsäelämän tuntemuksella eteemme loihdittuna että niin nuorten kuin vanhainkin täytyy tempautua mukaan. Ne ovat tavattoman tehoavia ja mieltäkiinnittäviä, ja seuraavana vuonna ilmestynyt "Toinen Viidakkokirja" pysyi samalla tasolla. Lapsille julkaisi Kipling omakuvittamansa satukokoelman "Niin Juuri juttuja pienille lapsille", joka tosin ei niin paljoa uutuutta tarjoa, vaan on kuitenkin hyvä lastenkirja. Vilkas nuorisonromaani on "Meren sankarit"; se on ilmestynyt suomeksi ruotsinnoksesta käännettynä, puoleen kokoon typisteltynä – esimerkkinä siitä, millä tavalla suuretkin kustannusliikkeet vielä katsovat voivansa pidellä kirjallisuutta. Englantilaiselle nuorisolle erityisesti aijottu on Kiplingin väsymättömästä kynästä herunut "Pook-vuoren tonttu"; se on tarinasarja Englannin historiasta, piktiläistaisteluista keskiajalle asti.

"Päivän työ" niminen kertomuskokoelma (1897) on käänteenä Kiplingin lyhyitten kuvausten suuressa joukossa; siitä asti hän vaipuu alas päin, ei voi sanoa miten pitkäksi aikaa, kuumeentapaisesti työntäessään kyhäyksiä sanakaupalla aikakauslehtiin ja kustantajille. Tämä kokoelma ylimalkaan ilmaisee huoliteltua työtä; siitä on myöskin "Hänen esi-isäinsä hauta" tähän kokoelmaan suomennettu näytteeksi hänen hiljaisemmista intialaisista kertoelmistansa. Jos jo tuossakin kokoelmassa on teennäisiä pätkiä, kuivia vertauskuvallisia elottomien esineiden henkiinherätystä haastelemaan viidakkomaailman tapaan (kuten laivan ja höyryveturin!), niin on esim. "Matkustuksia ja löytöjä" niminen kokoelma suorastaan kehno, paria poikkeusta lukuunottamatta. Kipling lyöttäytyy viime vuosina julkaisemissaan kertomuksissa puhutteluttamaan kotimaan sota- ja merimiehiä kuten Intiassa oli tehnyt, mutta tuloksissa hän jää aivan takapajulle muista samoja aiheita käsitelleistä kertoilijoista. Sillävälin on hän kuitenkin saanut valmiiksi useita onnistuneita pitempiä teoksia, joita ylempänä on moniaita mainittukin, joten häneltä voi edelleen odottaa arvokkaitakin lisiä.

Romaanikirjailijaa, suurien tehtävien, erityisten aatteiden ajajaa ei Kiplingistä koskaan tule. Runoilijaa hänessä on; "Kasarmilaulujen" lisänä sisältävät "Merestä mereen" ja "Viisi kansaa" varsin vaikuttavia runoelmia, joissa on erittäin taidokas muoto, joskin harvoin lyyrillisiä tunnelmakuvia, vaan enimmiten runoiksi soviteltuja kertomuslastuja. Mutta hän on harvinaisen etevä kertoja, erinomainen sieluntilojen tutkija, tarkka havaintojen tekijä, terveen, tavattomia taipailemattoman elämänpolun saarnaaja, joka pikakuvillaan kaikista maailman ääristä luo piirteitä yleis-inhimillisestä sekä tuntee ja herättää myötätuntoa yhteiskunnan halvimpienkin olentojen kärsimyksiä ja inhimillisiä erheitä kohtaan. Miehekkyys, kunto saa hänessä loistavan puoltajan, ja se harrastus sekä suuri ihmistuntemus on hänestä tehnyt nykyajan kenties etevimmän nuorisonkirjailijan, joka ehdottomasti viehättää lukijansa. Miehisen sukupolven kuvailija ja kirjailija hän muuten yksinomaan onkin.

Kipling osaa sovittaa aiheensa mahdollisimman vaikuttavaan kehykseen. Hän suuressa määrin antaa muiden kertoa omaan erityiseen lajiinsa, itse suoranaisesti esiintymättä. Tämä tavatonta tyylillistä vaihtelua luova kertominen useasti tapahtuu eriskummallisissa olosuhteissa, jotka lisäävät yleisvaikutusta. Tehon tavottelussa Kipling kyllä menee liiallisuuksiinkin; alituiset motto-lauseet, esi- ja jälkirunot, kirjakkeiden muuttelut tuntuvat yhtä häiritseviltä kuin liian tuotteliaisuuden synnyttämät hutiloidut tahi teennäiset täytteet. Mutta niin suuret määrät on hänen jo kolmeakymmentä lähenevässä teossarjassaan täysipainoista, että hän on syyllä saanut johtavan aseman maansa kirjallisuudessa, jonka suhteita häneen emme tässä voi lyhyestikään esittää sen vuoksi että koko englantilainen kirjallisuus on meillä tuntematon. Vastustajia on Kiplingin tapaisella sovinnaisista muodoista piittaamattomalla uutuusmiehellä kyllä, mutta sekin seikka, että hänen melkein kaikki teoksensa on heti ilmestyttyään käännetty muille Europan kielille, osottaa miten laajalti ja suuressa määrin hän on saavuttanut suosiota ja ihailua.

Suomentaja.

Hänen esi-isäinsä hauta

Voitte kuulla sanottavan, että jos koko Intiassa olisi vain yksi ainoa leivän puolikas, niin se jaettaisiin tasan Plowdenien, Trevorien, Beadonien ja Rivett-Carnac'ien kesken. Se on vain yksi sanantapa siitä, että muutamat perheet palvelevat Intiaa polvi polvelta niinkuin delfinit seuraavat toisiaan yhtenäisenä rivinä aavan meren poikki.

Ottakaamme pieni ja vähemmän huomattu tapaus. Keski-Intiassa tahi sen seuduilla on ollut ainakin yksi Devonshiren Chinnien edustaja säännöllisesti niiltä ajoilta asti, jolloin luutnantti ja ilotulitusten laittaja Humphrey Chinn, Bombayn europalaisrykmentistä, otti osaa Seringapatamin vallotukseen v. 1799. Alfred Ellis Chinn, Humphreyn nuorempi veli, komensi bombaylaista krenatörirykmenttiä vuosina 1804 – 13, nähden sekalaisia otteluita; ja v. 1834 John Chinn samaa sukua – kutsumme häntä John Chinn Ensimäiseksi – kohosi ilmoille maltillisena järjestysmiehenä metelisenä aikana Mundesur nimisessä paikassa. Hän kuoli nuorena, mutta jätti leimansa uuteen maahan, ja kunnioitettava johtokunta keräsi hänen ansionsa hyvin muhkeaan muistopuheeseen ja maksoi kulut hänen Satpuran mäkilöihin luodusta hautakummustaan.

Häntä seurasi hänen poikansa, Lionel Chinn, joka jätti pikku devonshirelaiskodin juuri parahiksi kapinassa pahasti haavottuakseen. Hän vietti työteliään elämänsä sadanviidenkymmenen engl. penikulman kehässä John Chinnin haudan tienoilla ja kohosi rykmentin päälliköksi pienille, rajuille vuoristolaisille, joista useimmat olivat tunteneet hänen isänsä. Hänen poikansa John syntyi pienessä pehkukattoisessa, multavallisessa rykelmässä, joka tänä päivänäkin on kahdeksankymmentä penikulmaa lähimmältä rautatieasemalta keskellä tiikerien tyyssijaksi suotua näreikköä. Eversti Lionel Chinn palveli kolmekymmentä vuotta ja otti eron. Kanaalissa hänen höyrylaivansa sivuutti Intiaan lähtevän kuljetuslaivan, jossa hänen poikansa oli matkalla itään sukuvelvollisuuksia suorittamaan.

Chinnit ovat hyväonnisempia kuin monet muut, syystä että tarkalleen tietävät mitä heidän on tehtävä. Nokkela Chinn läpäisee Bombayn siviliviraston ja pääsee Keski-Intiaan, missä jokainen iloitsee hänet nähdessään. Tyhmä Chinn antautuu polisilaitoksen tahi metsänhoitohallituksen käytettäväksi, ja ennemmin tahi myöhemmin hänkin ilmestyy Keski-Intiaan, ja siitä on johtunut puheenparsi "Keski-Intian asukkaat ovat bhilit, mairit ja chinnit, kaikki yhtä maata". Rotu on pieniluinen, tummaverinen ja vaitelias, ja tyhmimmätkin heistä ovat hyviä pyssymiehiä. John Chinn Toinen oli kutakuinkin nokkela, mutta ollen vanhin poika, hän meni armeijaan, Chinnien tavan jälkeen. Hänen velvollisuutenaan oli lojua isänsä rykmentissä luonnollisen elämänsä aika, vaikka joukko oli sellainen, että useimmat olisivat hyvästi maksaneet sitä välttääkseen. He olivat säännötöntä jalkaväkeä, pienikasvuisia, tummia ja kiiltäväihoisia, pukuna mustanahkasaumaiset vihreät mekot; ja ystävät nimittivät heitä "wuddareiksi", mikä merkitsee alhaissäätyistä kansanrotuluokkaa joka koloistaan kaivaa rottia syötäväkseen. Mutta wuddarit eivät panneet pahakseen lisänimeään. He olivat ainoat wuddarit, ja heidän ylpeytenään olivat seuraavat seikat:

Ensinnäkin heillä oli vähemmän englantilaisia upseereita kuin millään muulla alkuasukasrykmentillä. Toiseksi, heidän nuorempi upseeristonsa ei tarkastuksissa ollut ratsain, vaan asteli miestensä etunenässä. Miehellä, joka pystyy pitämään puoliaan wuddarien rinnalla heidän pikamarssissaan, täytyy olla aimo keuhkot ja jäntevät raajat. Kolmanneksi, he olivat enimmin pakka shikarries (perinpohjin koulitut metsästäjät) koko Intiassa. Neljänneksi – sama kuin sadanneksi – he olivat wuddarit – entisajoilta Chinnin Säännötön Nostoväki, mutta nyt aina ja ijankaikkisesti wuddarit.

Kukaan englantilainen ei käynyt miesten majassa paitsi rakkaudesta tai sukutavan vuoksi. Upseerit puhuttelivat sotureitaan kielellä jota ei kaksikaansataa Intian valkoihoista ymmärtänyt; ja miehet olivat heidän lapsosiaan, kaikki värvättyjä bhileistä, jotka ehkä ovat omituisin Intian monista omituisista roduista. He olivat, ja sydämestään vielä ovat, rajuja, salakähmäisiä, arastelevia, lukemattomiin taikauskoihin piintyneitä. Rodut, joita nimitämme maan alkuasukkaiksi, tapasivat bhilit omistamassa maan, kun ensin tunkeusivat tuohon osaan maailmaa tuhansia vuosia takaperin. Kirjat sanovat heitä esi-aarialaisiksi, syntyperäisiksi, dravideiksi j.n.e.; ja siksi bhilitkin itseään nimittävät, vaikka toisin sanoin. Kun rajputpäällikkö, jonka hovirunoilijat voivat laulaa hänen sukuperänsä kaksitoistasataa vuotta taaksepäin, asetetaan valtaistuimelleen, niin ei hänen vihkimisensä hallitsijaksi ole täydellinen ennen kuin hänen otsaansa on tehty merkki bhilin suonista lasketulla verellä. Rajputit sanovat ettei tuolla muodollisuudella ole merkitystä, mutta bhil tietää että se on vihoviimeinen tähde hänen vanhoista oikeuksistaan maan ikivanhana omistajana.

Vuosisatojen sorto ja teurastus teki bhilistä julman ja puolihullun varkaan ja karjanvoron, ja englantilaisten maahantullessa hän näytti miltei yhtä taipuisalta sivistymään kuin omien viidakkojensa tiikerit. Mutta John Chinn Ensimäinen, Lionelin isä, meidän Johnimme vaari, läksi hänen maahansa, asui hänen kanssaan, oppi hänen kielensä, ampui hänen köyhää laihoaan tärvelevän hirven, ja voitti hänen luottamuksensa, niin että jotkut bhilit oppivat kyntämään ja kylvämään, kun taas toiset saatiin mielistellyksi yhtiön palvelukseen ystäviensä poliseiksi.

Huomatessaan että rivissä seisominen ei merkinnyt hetimiten tapahtuvaa telotusta he suostuivat sotureiksi kuten työlääseen mutta huvittavaan urheiluun, ja olivat innokkaat pitämään villiä veljiään kurissa. Se oli kiilan teränä. John Chinn Ensimäinen antoi heille kirjallisen lupauksen että, jos määräpäivästä alkaen lyöttäytyivät hyviksi, hallitus unohtaisi kaikki edelliset synnit; ja koska John Chinnin ei tiedetty koskaan rikkovan sanaansa – hän kerran lupasi hirttää bhilin jota paikkakunnalla pidettiin käsinkoskemattomana, ja hirtti hänet heimonsa nähden seitsemästä todistetusta murhasta – niin bhilit asettuivat niin lakeiksi asukkaiksi kuin osasivat. Se oli hidasta, näkymätöntä työtä, jollaista Intiassa tätänykyä uurastetaan kauttaaltaan; ja vaikka John Chinnin ainoa palkinto tuli, kuten sanoin, hallituksen kustannuksella luotuna hautana, ei mäkien pikku väki häntä milloinkaan unohtanut.

Eversti Lionel Chinn tunsi ja rakasti heitä myös, ja he olivat kelpo lailla sivistyneitä, bhileiksi, ennen kuin hänen palveluksensa päättyi. Useaa heistä hädin erotti alasäätyisestä hindu-maanviljelijästä; mutta etelässä, missä John Chinn Ensimäinen makasi haudassaan, villeimmät vielä juuttuivat Satpuran ylängöille, hellien tarua että Jan Chinn, kuten häntä nimittivät, vielä palaisi omiensa luo. Sitä odotellessaan he epäilivät valkeaa miestä ja hänen tapojaan. Pieninkin viritys sai heidät sekamelskassa umpimähkäisiin rosvousrynnäkköihin, ja silloin tällöin tappoihin; mutta jos heitä varoen kohdeltiin, niin he surivat taas kuin lapset ja lupasivat etteivät enää koskaan sitä tekisi.

Rykmentin bhilit – nauhamekkoiset – olivat monin tavoin kelpo poikia, mutta he tarvitsivat suostuttelemista. He tunsivat kiusaannusta ja koti-ikävää, jollei heitä otettu tiikerinmetsästyksille ajomiehiksi; ja heidän kylmäverinen uhkarohkeutensa – kaikki wuddarit ampuvat tiikereitään jalan: se on heidän säätymerkkinsä – sai upseeritkin ihmettelemään. He seurasivat haavotettua tiikeriä yhtä huolettomina kuin siipirikkoa varpusta, ja läpi seudun, joka oli täynnä luolia ja rotkoja ja närehautoja, joissa villipeto saattoi pitää tusinan miehiä armoillaan. Toisinaan joku pikku mies tuotiin kasarmiin pää murskana tahi kylkiluut tielle reväistyinä, mutta hänen toverinsa eivät milloinkaan oppineet varovaisiksi; he vain kilvan ähersivät tiikerin tappamisessa.

Nuori John Chinn laskeutui wuddarien yksinäisen upseerimajan kuistin luo kaksipyöräisten kärryjen taka-istuimelta, pyssylaatikkojensa lentäessä ylt'ympärilleen. Hento, käyränokkainen poikanen näytti hyljätyltä kuin eksynyt vuona, läimäyttäessään valkean tomun housujensa polvista ja kärryjen rämistessä pois pitkin hohtavaa tomurataa. Mutta sydämessään hän oli tyytyväinen. Olihan tämä kaikessa tapauksessa hänen syntymäsijansa, eikä ollut paljoa muuttunutkaan siitä asti kun hänet lapsena lähetettiin Englantiin viisitoista vuotta takaperin.

Jokunen uusi rakennus oli noussut, mutta ilma ja tuoksu ja päiväpaiste olivat entiset; ja vihreät pikku miehet, jotka astelivat harjotuskentän poikki, näyttivät vanhoilta tutuilta. Kolme viikkoa takaperin John Chinn olisi ollut valmis sanomaan, ettei muistanut sanaakaan bhil-kieltä, mutta ulko-ovella hän huomasi huuliensa hymisevän lauseita joita ei ymmärtänyt – vanhoja lastenlaulun katkelmia ja häntäpäitä komentosanoista joita hänen isänsä oli huudellut miehilleen.

Eversti katseli hänen tuloaan ylös portaita ja nauroi.

"Katsoppas!" hän sanoi majurille. "Eipä ole tarvis kysyä poikasen pesyettä. Hän on pukka Chinn. Kelpaisipa omaksi isäkseen viiskymmenluvulta!"

"Toivon että hän ampuu yhtä suoraan", sanoi majuri. "Hän näkyy tuoneen kylliksi rautatavaraa mukanaan".

"Hän ei olisi Chinn jollei ampuisi kohti. Katsoppa, kun hän niistää nenäänsä. Ominainen Chinnin noukka. Heiluttaa nenäliinaa kuin isänsä. Siinä on toinen painos – rivi riviltä".

"Satua kerrassaan, pentele vieköön!" sanoi majuri, tirkistäen ikkunaluukun säleiden lomitse. "Jos hän on oikea sukunsa jälkeläinen, niin hän… Eihän vanha Chinn voinut kulkea tuon repaleen ohi sitä hypistelemättä, yhtä vähän kuin…"

"Hänen poikansa!" sanoi eversti hypähtäen.

"No jukoliste!" huudahti majuri. Pojan silmään oli pistänyt halaistuista ruovoista punottu itikkaverkko, joka riippui kierossa verannan pylvästen välissä, ja koneellisesti hän oli vääntänyt sen reunaa suoraan asentoon. Vanha Chinn oli vuosikausia kolmasti päivässä noitunut tuota verkkoa; hän ei koskaan saanut sitä tyydyttämään mieltään. Hänen poikansa astui huoneeseen viisikertaisen hiljaisuuden vallitessa. He toivottivat hänet tervetulleeksi isänsä ja, tarkastettuaan, itsensä vuoksi. Hän oli ihan naurettavasti seinällä riippuvan everstinkuvan näköinen, ja osapuilleen huuhdeltuaan tomut kurkustaan hän läksi makuusuojaansa isäukon lyhyin, äänettömin viidakkoaskelin.

"Sellaista se on perinnöllisyys", sanoi majuri. "Sen se tekee kolmen sukupolven olo bhilien joukossa".

"Sitä itsekin aprikoitsen", vastasi eversti. "En vielä tiedä olemmeko prikaatiosasto vai poliisivartio. Kuitenkin kai nyt jäämme jälkimäiseksi. Miten sinä menettelit saadaksesi bhilin rokotetuksi?"

"Hm", tuumi Chinn, "olen asiaa ajatellut, ja sikäli kuin ymmärrän on minulla jonkinlainen perinnöllinen vaikutus heihin".

"Sen tiedän, en olisi sinua muutoin lähettänyt; mutta mikä suorastaan?"

"Juttu on jokseenkin ihmeellinen. Näköjään olen oma iso-isäni uudestaan syntyneenä, ja olen häirinnyt maakunnan rauhaa ratsastelemalla öisin täplikkäällä tiikerillä. Ellen olisi sitä tehnyt, niin eivät he luultavastikaan olisi hangotelleet rokotusta vastaan; mutta molempia yht'aikaa he eivät voineet kestää. Ja niin olen rokottanut heidät ja jonkinlaiseksi luottamuksen tunnukseksi ampunut tiikeriratsuni. Moista taljaa ette ole eläissänne nähnyt".

Eversti nyki miettivästi viiksiään. "Millä lemmon lailla", hän sanoi, "saan tuon mahtumaan selitykseeni?"

Tosiaankaan ei virallinen toisinto bhilien rokotuskapinasta puhunut mitään luutnantti John Chinnistä, hänen jumaluudestaan. Mutta Bukta tiesi ja jokainen bhil Satpura-vuorilla tiesi.

Ja nyt Bukta innokkaasti hommailee John Chinniä joutuin naimaan ja siirtämään salaperäiset voimansa pojalle; sillä jos Chinnin sukuperimys taukoo ja pikku bhilit jäävät omien kuvittelujensa varaan, niin syntyy taas häiriöitä Satpura-maassa.

Risupoika

Leikkiin poiat, tyttöset: kuin päivä kuun on sätehet! Iltanen sikseen ja pois uni, pois, ja karkelo käyntiin – ken estellä vois! Tikkaita ylös ja muurilta alas —

Kolmivuotias lapsi nousi istualleen kehdossaan ja kirkui minkä jaksoi, kädet nyrkissä ja kauhun katsanto silmissä. Ensimältä ei kukaan kuullut, sillä lastenkamari oli läntisessä sivustassa ja hoitajatar puheli puutarhurille laakerikujassa. Sitte emännöitsijä sattui sinne päin ja riensi häntä viihdyttämään. Lapsi oli hänen erityinen lemmikkinsä ja hän paheksi hoitajattaren tapoja.

"Mikä tulikaan? Mikä tuli? Eihän Georgie kultua mikään ole säikyttelemässä".

"Oli – oli poliisi! Hän oli nummella – minä näin! Hän tuli sisään.

Jane sanoi tulevan".

"Poliisit eivät tule taloihin, rakkahin. Käännä kylkeäsi, ja ota minua kädestä".

"Näin hänet – nummella. Hän tuli tänne. Missä on kätesi, Harper?"

Emännöitsijä odotti kunnes nyyhkytykset vaihtuivat unen säännölliseksi hengitykseksi, ennen kuin hiipi ulos.

"Jane, mitä loruja sinä olet ladellut pikku herralle poliiseista?"

"En ole puhunut hänelle mitään".

"Oletpa. Hän on uneksinut niistä".

"Tapasimme Tisdallin Dowheadilla aasinkärryillä ajellessamme. Kenties lapsi sen sai siitä päähänsä".

"Niin kai! Koetahan vain pelotella lasta villiin tuhmilla tarinoillasi herran tietämätä. Jos sinut vielä tapaan" j.n.e.

* * * * *

Kuusivuotias lapsi kertoili itselleen tarinoita vuoteellansa maatessaan. Se oli uusi kyky ja hän piti sitä salassa. Kuukautta aikaisemmin oli hänen mieleensä juolahtanut jatkaa äitinsä keskeneräiseksi jättämää satua, ja ilostuen havaitsi hän jutun kehittyvän omasta päästään ihan yhtä ihmeteltävänä kuin olisi ollut kuuntelemassa sitä "ihkasen uutena alusta asti". Siinä sadussa oli prinssi, ja hän tappoi lohikäärmeitä, mutta vain yhtenä yönä. Aina jälkeenpäin Georgie nimitti itsensä prinssiksi, pashaksi, jättiläisten tappajaksi ja kaikeksi muuksi (hän näette ei voinut sanoa kenellekään, peljäten itselleen naurettavan), ja hänen satunsa häipyivät vähitellen unimaahan, missä seikkailuja oli niin tiheässä ettei hän voinut muistaa puoliakaan niistä. Ne alkoivat kaikki samalla tavalla, taikka, kuten Georgie yölampun varjoille selitti, oli "aina sama lähtöpaikka" – jonnekin rantahietikon lähelle kasattu risuläjä; ja tämän kasan ympärillä Georgie juoksenteli kilpasilla pienten poikien ja tyttöjen kanssa. Kisailujen päätyttyä nousi laivoja kauvas kuivalle maalle ja avautui pelirasioiksi; tai vihreällä maalatuiksi kultanuppisiksi rautasäleaidoiksi, jotka ympäröitsivät kauniita kauttaaltaan pehmeitä puutarhoja ja joiden läpi saattoi kävellä niitä nurinkin heitellen niin kauvan kuin hän muisti kaiken olevan vain unta. Hän ei koskaan voinut pitää sitä tietoa muutamia silmänräpäyksiä enempää ennen kuin esineet kävivät todellisiksi, joten hän mullisteltuaan aikaihmisiä täynnä olevia taloja (kohtuullinen kosto) istui jättiläismoisilla ulkoportailla surkeasti yrittämässä laulaa kertomataulua neljään kertaan asti kuusi.

Hänen satujensa prinsessa oli ihmeellinen kaunotar (hän juohtui vanhasta Grimmin kuvallisesta painoksesta, nykyään loppuunmyydystä), ja kun hän aina taputti käsiänsä Georgien urhoudelle lohikäärmeitten ja puhvelien seassa, niin Georgie antoi hänelle kaksi hienointa nimeä mitä oli eläissään kuullut – Annie ja Louise, äännettyinä "Annie_ja_louise". Unien upottaessa sadut, muuttui prinsessa yhdeksi noista risuläjän ympärillä ailakoivista pikku tytöistä, yhä säilyttäen arvonimensä ja kruununsa. Hän näki Georgien kerran hukkuvan unimereen hietikon luona (se tapahtui päivää jälkeen sen jona hoitajatar oli vienyt hänet todellisessa meressä kylpemään); ja hän sanoi upotessaan: "Annie_ja_louise rukka! Hän surkuttelee minua nyt!" Mutta "Annie_ja_louise" huusi hietikolla hiljakseen kävellen: "Ha! ha! sanoi sorsa nauraen", mikä hereillä olevalle mielelle saattaisi tuntua asemaan kuulumattomalta. Se lohdutti Georgien heti ja oli kaiketi jonkinlainen loitsu, sillä se kohotti syvyyden pohjaa ja hän kahlasi maalle kaksitoistatuumainen kukkaruukku kumpaisessakin jalassa. Kun häntä oli ankarasti kielletty ryhtymästä kukkaruukkuihin tosi-elämässä, niin hänestä tuntui ilkikurisen riemuisalta.

* * * * *

Aikaihmisten siirrot – ja heitä Georgie sieti, vaan ei edes tahtonut olla ymmärtävinään – siirsivät hänen maailmansa hänen seitsenvuotiaana ollessaan paikkaan nimeltä "Oxfordiin-vierailulle". Siellä oli aavojen preiriain ympäröimiä suunnattomia rakennuksia, loppumattoman pitkiä katuja ja "Pepperin haamu" nimisen kumman ehtoopäivänäytäntö, jota katsomaan hoitajatar hänet vei. Tämä oli värisyttävän jännittävää. Ihmisten päitä katkeili ja sinkoili pitkin näyttämöä, ja luurankoja tanssi luu luussa kiinni, kun taasen herra Pepper itse, epäilemättä mies mitä pahinta lajia, huiski käsiään ja liehutteli pitkää kaapua, ja syvällä bassoäänellä (Georgie ei ollut koskaan ennen kuullut miehen laulavan) kertoi määrättömiä murheitaan. Joku aikaihminen yritti selitellä että harhanäky aikaansaatiin kuvastimilla ja ettei ollut mitään säikkymisen aihetta. Georgie ei tiennyt mitä harhanäyt ovat, mutta hän tiesi että kuvastin oli norsunluukahvainen lasikapine äidin vaatetuspöydällä. "Aikaihminen" siis "vain sanoi" "aikaihmisten" kiusalliseen tapaan, ja Georgie alkoi etsiä huvitusta välihetkinä. Hänen vieressään istui pelkkään mustaan puettu tyttö, tukka kammattuna ylös otsalta juuri kuin "Liisan Ihmemaassa", minkä nimisen kirjan Georgie oli viime syntymäpäivänään saanut. Pikku tyttö katsoi Georgieen, ja tämä häneen. Enempää esittelyä ei tuntunut tarvittavan.

"Minulla on haava peukalossa", Georgie sanoi. Se oli hänen ensimäisen oikean veitsensä ensimäistä työtä, julma kolmiomainen viillos, ja hän piti sitä mitä kallisarvoisimpana.

"Minua kovathi thurettaa!" sammalsi tyttö. "Annath kun minä katthon".

"Siinä on laastari päällä, mutta alta se on ihan vereslihalla", vastasi Georgie pyyntöä noudattaen.

"Eikö thitä kothke?" – hänen harmaat silmänsä kuvastivat syvää sääliä ja mielenkiintoa.

"Kamalasti. Kukaties saan siitä niskanjäykistyksen".

"The näyttää hirveältä. Minua thurettaa kovathi!" Tyttö laski etusormensa hänen kämmenelleen ja piti päätänsä kallellaan paremmin nähdäkseen.

Samassa kääntyi hoitajatar poikaan ja ravisti häntä lujasti. "Georgie herra ei saa puhutella vieraita pikku tyttöjä".

"Hän ei ole vieras. Hän on kovin kiltti. Minä pidän hänestä ja olen hänelle näyttänyt uutta haavaani".

"No kaikkea! Me vaihdamme paikkaa".

Hän siirsi pojan toiselle puolelleen ja sulki pikku tytön hänen näkyvistään, aikaihmisen uudistaessa joutavat selittelynsä takaapäin.

"Minä en ole peloissani, ihan totta", vakuutteli poika epätoivoissaan vääntelehtien; "mutta miksi ette te nuku ehtoopäivisin niinkuin Orielinrehtori?"

Georgie oli esitelty tuon nimiselle aikaihmiselle, joka oli puolustelematta nukkunut hänen saapuvilla ollessaan. Georgie käsitti hänet Oxfordin mahtavimmaksi aikaihmiseksi; siksi hän koetti koristaa moitettaan mielistelyllä. Tämä aikaihminen ei näyttänyt siitä pitävän, mutta hän lyyhistyi istuimelleen ja Georgie suoristihe äänettömän ihastuneena katselemaan näytelmää. Hra Pepper lauloi taas, ja syvä, kajahteleva ääni, punainen tuli ja utuinen, liehuva kaapu tuntuivat ajatuksissa sekoavan pienen tytön kanssa, joka oli niin säälivästi ottanut huomioon hänen haavansa. Esityksen loputtua tyttö nyökkäsi Georgielle, ja Georgie nyökkäsi vastaan. Hän ei makuulle menoon asti puhunut enempää kuin oli välttämätöntä, vaan pohti uusia värejä ja ääniä ja valoja ja soittoa ja muita sikäli kuin niitä tajusi; hra Pepperin kumeasointuinen tuska sekosi pikku tytön sammallukseen. Sinä yönä hän teki uuden tarinan, josta häikäilemättä poisti Rapunzel-Rapunzel-irrota-hiuksesi prinsessan, kultakruunun, Grimmin painoksen kaikkine päivinensä, ja sovitti hänen sijallensa uuden Annie_ja_louisen. Oli siis aivan oikein ja luonnollista että hän risukasalle tullessaan tapasi tytön odottelemassa, tukka kammattuna ylös otsalta, muistuttaen Liisaa Ihmemaassa enemmän kuin konsanaan, ja kilpajuoksu ja seikkailut alkoivat.

* * * * *

Kymmenen vuotta englantilaista yleistä koulua ei edistä uneksimista. Georgie sai kasvunsa ja rinnanympärysmittansa sekä useita muita kehityksiä joita ei lukujärjestyksessä mainittu, joutuessaan neljäksi viideksi päiväksi viikossa lyömä- ja potku-pallopeliin sekä jänisleikkiin, jotka sääsivät kolme laillista sivallusta saarnivitsalla pojalle joka jäi pois näistä karkeloista. Hänestä tuli vanhempien poikien orjuuttama röyhykauluksinen, tomuhattuinen kolmasluokkalainen ja Pikku Puolen potkupallosakin "keveä half-back"; hänet työnnettiin ja muhkuroittiin neljännen luokan tyvenien umpivesien halki, minne koulun roska-ainekset yleensä kasaantuvat; hän voitti "second-fifteen" lakkinsa potkupallossa, sai nauttia sitä kunniaa mitä kahden kumppanin yhdessä lukeminen tuottaa ja alkoi odotella sitäkin aikaa, jolloin hänelle annettaisiin luokan johtajan apulaisen virka. Viimeiseltä hän kohosi täyteen kunniaan koulun päänä, urheiluleikkien virallisena kapteenina, asuintalonsa esimiehenä, missä hän luutnanttinensa piti järjestystä ja siivoutta seitsemänkymmenen, kahdentoista ja seitsemäntoista ikävuoden välillä olevan pojan keskuudessa, yleinen sovintotuomari ärtyisessä kuudennessa luokassa syntyvissä riidoissa – ja itse rehtorin läheinen ystävä ja liittolainen. Kun hän astui esiin mustassa ihokkaassa, valkeissa polvihousuissa ja mustissa sukissa – Ensimäisen Viidentoista potkupallosakin tamineissa – uusi kilpapallo kainalossaan ja vanha otteluissa ränsistynyt lakki takaraivollaan, niin alaluokkien pikku väen liuta seisoi jumaloitsevana piirinä ja sakin "uudet lakit" puhuttelevat häntä julki, jotta koko maailma näkisi. Ja niinpä kun hän kesäisin palasi kenttäpaviljonkiin hitaan mutta ylen turvallisen ottelun jälkeen, ei ollut väliä oliko hän saavuttanut mitään tahi, kuten kerran tapahtui, satakolme pistettä, sillä koulu hurrasi kaikissa tapauksissa ja kilpailua katsomaan tullut naisväki katseli Cottaria – "tuo on Cottar"! Ennen kaikkea oli hän vastuussa siitä mitä koulun sävyksi sanotaan, ja harvat oivaltavat millä intohimoisella hartaudella eräänlaiset pojat antautuvat tähän työhön. Koti oli kaukainen maa täynnä ponyhevosia ja kalastusretkiä ja metsästyshommia ja häiritseviä miespuolisia vierailijoita; mutta koulu oli hänen todellinen maailmansa, missä tapahtui äärimäisen tärkeitä asioita ja syntyi selkkauksia joissa oli toimittava ripeästi ja maltillisesti. Tyhjän päiten ei ollut kirjotettu: "varokoot konsulit ettei tasavalta joudu vahinkoon", ja ilomielin palasi Georgie lomaltansa takaisin valtaansa käyttelemään. Hänen takanaan, vaan ei liian lähellä, oli koulun viisas ja sävyisä Pää, milloin vihjaten käärmeen oveluutta, milloin neuvoen kyyhkysen lempeyttä, opastaen häntä enemmän puolinaisin viittauksin kuin suoranaisin sanoin näkemään, miten pojat ja miehet ovat samaa laatua ja miten se, joka kykenee toista käsittelemään, varmasti aikoinaan tulee toisenkin kanssa toimeen.

Koulua ei muuten edistetty vaalimaan tunteitansa, vaan pikemmin pysymään terveessä kunnossa, välttämään harhaluuloja ja astumaan armeijaan suoraa päätä, ilman kalliin lontoolaisen pänttääjän apua, jonka hoteissa nuori veri oppii liian paljon. Cottar kulki samaa tietä kuin sadat ennen häntä. Rehtori antoi hänelle kuusikuukautisen viimeistelyn, opetti hänelle millaiset vastaukset parhaiten miellyttävät eräänlaisia tutkijoita ja luovutti hänet sitten asianomaisille valmistajille, jotka hyväksyivät hänet Sandhurstin kadettikouluun. Hänellä oli älyä käsittääkseen ettei hän siellä enää ollut koulupoika, ja hän käyttäysi kunnioittavasti vanhempia kohtaan, kunnes he vuorostaan arvostivat häntä ja hänet ylennettiin korpraalin arvoon, johtamaan sekalaisia kansoja joilla oli kaikki miesten ja poikien viat yhteensä. Hänen palkintonaan oli toinen liuta urheiluvoittojen merkkejä, kunniasapeli ja lopuksi nuoremman upseerin valtakirja ensiluokkaiseen linjarykmenttiin. Hän ei tiennyt vievänsä koulusta ja opistosta matkassaan kullan arvoisen luonteen, mutta oli mielissään huomatessaan upseerikunnan kovin ystävälliseksi. Hänellä oli kylliksi rahoja; hänen kouluutuksensa oli lyönyt häneen järjestetyn kasvatuksen leiman ja opettanut hänelle miten paljon oli "tekosia joita yksikään mies ei voi tehdä". Saman kasvatuksen avulla hän osasi pitää havaintokykynsä valppaana ja suunsa lukittuna.

Valtakunnan säännöllinen toimintajärjestys siirsi hänen maailmansa Intiaan, missä hän koki äärimäistä yksinäisyyttä nuoremman upseerin asumuksessa – yksi huone ja yksi tavarakirstu – ja toveriensa keralla oppi uutta elämää alusta asti. Mutta maassa oli hevosia – poneja saatavissa kohtuullisesta hinnasta; ne, joilla oli varaa, saattoivat huvitella polo-pelillä; oli myös kehnoja jätteitä ajokoiraparvesta, ja Cottar uurasti eteenpäin, liiaksi lannistumatta. Hänelle valkeni että intialainen rykmentti oli lähempänä todellisen sotapalveluksen mahdollisuutta kuin oli tullut ajatelleeksi, ja että miehen sieti tutkia ammattiansa. Eräs uuden koulun majuri yhtyi innostuneesti tähän aatokseen, ja hän ja Cottar keräsivät aimo määrän sotatieteellistä kirjallisuutta, lueskellen ja todistellen ja väitellen myöhään yöhön. Mutta ajutantti muistutteli vanhaa totuutta: "Opi tuntemaan miehesi, poikaseni, niin ne seuraavat sinua kaikkialle. Et muuta tarvitse – tunne miehesi". Cottar arveli tuntevansa heidät kutakuinkin hyvin pallonlyönnistä ja rykmentin muista yhteisistä urheiluista, mutta hän ei koskaan oivaltanut heidän todellista sisäpuoltaan ennen kuin hänet kaksikymmenmiehisen osaston kanssa lähetettiin värjöttelemään multavarustukseen lähellä kohisevaa virtaa, jonka yli oli muodostettu veneistä silta. Tulva-aikana he haeskelivat harhaantuneita aluksia pitkin äyräitä. Muulloin ei mitään tehtävää ollut, ja miehet juopottelivat, pelasivat ja riitelivät. Se oli kehno miehistö, sillä tapana on antaa nuoremman upseerin hoteisiin pahimmat miehet. Cottar kärsi heidän mellasteluaan niin kauvan kuin jaksoi, ja sitte tilasi alamaasta kymmenkunta paria nyrkistelyhansikkaita.

"En teitä tappelemisesta moittisi", hän sanoi, "jos vaan osaisitte käytellä käsiänne; mutta siitäpä ette ole hajullakaan. Ottakaa nämä kapineet, niin minä näytän teille". Miehet antoivat arvoa hänen ponnistuksilleen. Nyt, sen sijaan että olisivat sadatelleet ja noituneet toveriansa uhkaillen hänet ampua, he saattoivat ottaa hänet erilleen ja viihdytellä tunteitansa uuvuksiin asti. Kuten eräs selitti, jonka Cottar tapasi toinen silmä umpeen iskettynä ja sylkien verta hammasriviin syntyneestä lomasta: "Yritimme hansikkailla, sir, kahdenkymmenen minuutin ajan, eikä siitä lähtenyt mitään apua, sir. Heitimme sitte pois hansikkaat ja yritimme sillä lailla toiset kaksikymmentä minuuttia niinkuin te meille näytitte, sir, ja siitä läksi ihmeen paljon virkistystä. Ei se ollut tappelua; kysymyksessä oli veto".

Cottar ei uskaltanut nauraa, mutta hän herätteli miehissään harrastusta muihin urheiluihin, kilparatsastukseen pelkkä paita ja housut yllä maakunnan poikki siroteltujen paperipalasien jälkeä seuraten, ja sauvakamppailuun iltasin, kunnes alkuasukasväestö, jota urheilu kaikissa muodoissaan viehätti, halusi tietää ymmärsivätkö valkoiset miehet painia. He lähettivät airueen, joka sieppasi sotamiehiä kauluksesta ja paiski heitä tomuun; ja koko komennuskunta innostui tähän uuteen leikkiin. He kuluttivat rahaa oppiakseen uusia kiinniotto- ja heittotemppuja, mikä oli parempaa kuin epäilyttävien mukavuustavarain ostelu; ja maalaiset silmäilivät irvissä suin näitä huimia karkeloita.

Osasto, joka oli lähtenyt matkaan härkävaunuihin sullottuna, palasi pääkortteeriin keskimäärin kolmenkymmenen penikulman päivämarsseilla, rivit järjestyneinä kuin katselmuksessa; ei sairaita, ei vankeja, eikä sotaoikeuteen joutuvia juttuja. He hajausivat ystäviensä joukkoa veisaten luutnanttinsa ylistystä ja paheksuen toisten tapoja.

"Miten sait sen aikaan, poikani?" kysyi ajutantti.

"Hikoilutinpahan vain silavan heistä pois, ja sitte hikoilutin heihin hiukan lihaksia. Olipa jokseenkin hauska leikki".

"Jos siltä kannalta asian otat, niin voimme antaa sinulle niin paljon huvia kuin suinkin haluat. Nuori Davies ei ole oikein kunnossa, ja hänen vuoronsa on mennä osastopalvelukseen. Menisitkö hänen sijastaan?"

"Tiedätkö varmasti ettei hän sitä panisi pahakseen? Enhän tahdo työntäytyä esille."

"Älä Daviesista ole huolissasi. Annamme sinulle koko joukkomme perkeet, niin saat katsoa mitä niistä voit muokata".

"Oiva juttu", tuumi Cottar. "Parempaa huvia se on kuin maleksia leirillä".

"Kummallista", virkkoi ajutantti Cottarin palattua erämaahansa matkassaan kaksikymmentä pahempaa roikaletta kuin ensimäiset. "Eipä tiedä Cottar, että puolet leiriaseman naisista antaisi silmänsä – hitto heidät periköön! – jos saisivat pojan pauloihinsa".

"Siksipä mrs. Elery sanoikin että minä pidin uutta sievää poikaani liian lujassa työssä", huomautti eräs sivustanpäällikkö.

"Aivan niin; ja 'Miksei hän iltaisin pistäydy musiikkipaviljonkiin?' ja 'Enkö minä voi taivuttaa häntä neljänneksi Hammon-tyttöjen tennis-peliin"?' tuhahteli ajutantti. "Katsokaahan sitävastoin miten nuori Davies käyttäytyy kuin aasi hännystellessään sievisteltyä liehittelijää, joka ikänsä puolesta kelpaisi hänen äidikseen!"

"Kukaan ei voi syyttää nuoren Cottarin juoksentelevan naisten perässä, valkoisten enempää kuin mustienkaan", vastasi majuri miettivästi. "Mutta juuri tuo laji miestä yleensä lopulta joutuukin pahimpaan kommellukseen".

"Ei Cottar. Olen vain kerran ennen tavannut miehen hänen lajiansa – erään Inglesin, Etelä-Afrikassa. Hän oli juuri samaa voimistelulla ja urheilulla karaistua rakennetta. Hän pysyttelihe aina mitä oivallisimmassa kunnossa. Ei se häntä silti suurestikaan hyödyttänyt. Sai luodin otsaansa Wesselstroomissa viikkoa ennen Majubaa. Mitenkähän poikanen saa osastonsa pehmitellyksi kuntoon?"

Cottar ilmestyi kuuden viikon kuluttua kasvatteinensa jalkaisin takaisin. Hän ei koskaan kertonut kokemiansa, mutta miehet haastelivat innoissaan ja siruja sattui everstin korviin kersanttien, ajomiesten ja sen sellaisten kautta.

Ensimäisen ja toisen osaston välillä vallitsi kiihkeä kateus, mutta Cottarin ihailemisessa olivat miehet yhtä, ja he ilmaisivat sitä säästämällä häneltä kaiken sen vaivan mitä miehet osaavat vastenmieliselle upseerille tuottaa. Hän tavotteli suosiota yhtä vähän kuin koulussakaan, ja siksipä hän sen saavutti. Hän ei suosinut ketään toisen edellä – ei silloinkaan kun komppanian hituri pelasti komppanian huono-onnisessa pallonlyöntikilpailussa lyömällä aavistamattomasti neljäkymmentäkolme pistettä ihan viime tingassa. Oli sangen vähän mahdollisuutta petkuttaa häntä, sillä hänen vaistonsa tuntui täsmälleen ilmaisevan milloin joku vain tekeytyi sairaaksi, mutta hän ei unohtanut että oli tosiaankin vain kovin pieni ero vastaleivotun ja juron nuoremman upseerin ja verekseltään leiriin tuodun ällistelevän sotamiehen välillä. Näin ollen kertoivat hänelle kersantit salaisuuksia jotka yleensä ovat kätkössä nuorilta upseereilta. Hänen sanojaan käytettiin kasarmin ojennusnuorana vedonlyönnissä sekä kenttäkapakassa että ruokahuoneessa; ja armeijaosaston ilkeinkin noita, syytäessään haukkumasanoja muita akkoja vastaan, jotka olivat väärällä vuorolla käyttäneet keittohellaa, sulki suunsa Cottarin eräänä aamuna ohjesäännön mukaisesti tiedustaessa oliko "mitään valituksia".

"Minulla on sydän täynnä valittamisen aiheita", sanoi korpraali Morrisonin eukko, "ja olisin valmis nitistämään O'Halloranin lihavan muijan pahuksen hengiltä, mutta tiedättehän miten aina käypi. Tuo nuori luutnantti pistää ylen häveliäänä pitkin nenänvarttansa vilkaisten päänsä sisälle ja kuiskaa: Onko mitään valituksia? Eihän tuommoiselle henno valittelemaan ruveta. Minä haluaisin häntä suudella. Taidanpa sen jonakuna päivänä tehdäkin. Hohoi! Onnellinen se nainen joka Nuoren Viattomuuden omakseen saapi. Katsokaas häntä nyt, tytöt. Enkö ole oikeassa?"

Cottar ratsasti lyhyttä laukkaa kentän poikki polo-peliin, ja hän näytti sangen pulskalta mieheltä keveästi mukautuessaan ponynsa ensimäisiin kiihkeihin loikkauksiin ja livahtaessaan matalan multavallin yli harjotuskentälle. Oli muitakin kuin korpraali Morrisonin eukko samoin ajattelevia. Mutta Cottar oli täydessä työssä yksitoista tuntia päivässä. Häntä ei haluttanut tärvellä tennispeliänsä helmaväen vuoksi; ja eräänä pitkänä ehtoopäivänä hän puutarhakeinuissa selitteli majurilleen että tuollaiset hommat olivat "tyhjää pötyä", ja majuri nauroi. Upseerikunta ei ollut nainutta väkeä, ainoastaan everstillä oli puolisko, ja tätä tarmokasta rouvaa Cottar kohteli pelonsekaisella kunnioituksella. Everstin rouva käytti puheenpartta "minun rykmenttini", ja kaikki tietävät mitä moinen merkitsee. Siitä huolimatta, kun he ampumakilpailun jälkeen tahtoivat everstin rouvaa palkintojen jakajaksi ja tämä kieltäysi syystä että eräs voittajista oli nainut tytön joka oli laskettanut hänestä leikkiä hänen leveän selkänsä takana, määräsi upseerikunta Cottarin valloittamaan rouvaa parhaissa vierailutamineissaan. Tämän hän tekikin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti, ja rouva taipui täydellisesti.

"Hän vain halusi lähempää tietoa aseman laadusta", selitti Cottar.

"Kerroin hänelle, ja hän oivalsi heti".

"Ni-in", hymähti ajutantti. "Niin kai se kävi. Tuletko fusilierien tanssiaisiin tän'iltana, ritari nuori"?

"En, kiitos. Minulla on taistelusuunnitelman laatiminen majurin kanssa kesken". Uuras oppilas istui puoleenyöhön majurin asunnossa, sekuntimittarin ja kompassiparin avulla siirrellen pieniä maalattuja lyijynoppia isolla asemakartalla.

Sitte hän kävi levolle ja nukkui viattomuuden unta, joka on terveitä unia täynnä. Erään kummallisuuden hän huomasi unillensa yhteiseksi toisen kesänsä alussa. Pariin kolmeen kertaan kuukaudessa ne uudistuivat samoina tai jatkuivat sarjana. Hän huomasi lipuvansa unimaahan samaa tietä pitkin – tietä joka kulki rantahietikkoa risukasan sivutse. Oikealla levisi meri. Toisinaan oli nousuvesi, toisin ajoin olivat laineet peräytyneet ihan taivaanrantaan asti; mutta hän tunsi sen samaksi mereksi. Tuota tietä pitkin hän matkasi lyhyttä kituliasta ruohoa kasvavan kaarevan ylängön ylitse ihmeen ja järjettömyyden laaksoihin. Harjanteella paistoi jonkinlainen katulyhty, ja harjanteen takana oli mikä tahansa mahdollista; mutta katulyhtyyn asti oli hän tuntevinansa tien yhtä hyvin kuin leirinsä harjotuskentän. Hän oppi odottelemaan tätä maailmaa; sillä kerran sinne päästyänsä sai hän olla varma hyvästä yöratsastuksesta, jollaista Intian helle panee kaipaamaankin. Ensin alkoivat ummistuvien silmälautasien alla risukasan ääriviivat häämöttää; sitte mustan, oikullisen meren laiteilla pilkotteleva rantatien valkea hiekka; sitte taival sisämaahan ja harjanteelle yksinäisen valon luo. Jostakin syystä rauhattomana ollessaan oli hänellä tapana hokea itselleen kuinka varmasti hän joutuisi sinne – varmasti joutuisi sinne – jos sulkisi silmänsä ja antautuisi ajelehtamaan. Mutta eräänä yönä hullun ankaran polotunnin jälkeen ja helteen vielä kello kymmeneltä tuntuessa mitä painostavimmilta pysyi uni hänestä kerrassaan loitolla, vaikka hän pani parhaansa löytääkseen tutun tien, kohdan mistä oikea uni alkoi. Vihdoin hän näki risukasan ja kiirehti ylös harjulle, sillä takanaan hän tunsi valvovan paahteisen maailman. Hän saapui turvallisesti lyhdylle, uneliaisuutta säjöillen, kun muuan poliisi – tavallinen maalaiskonstaapeli – hypähti hänen eteensä ja laski kätensä hänen olalleen ennen kuin hän sai sukelletuksi alas hämyiseen laaksoon. Häntä värisytti kauhu – unien toivoton kauhu – sillä poliisi sanoi unikansan kamalalla, selvällä äänellä: "Minä olen poliisi Päivä palaamassa Unen kaupungista. Te tulette matkassani". Georgie tiesi että se oli totta – että juuri hänen takanaan laaksossa pilkottelivat Unen kaupungin valot, missä hän olisi ollut suojassa, ja että tällä poliisi Oliolla oli täysi valta ja valtuus häätää hänet takaisin viheliäiseen valveillaoloon. Hän tunsi kammosta hikoillen katselevansa kuutamon kajastusta kaupungin muureihin; eikä hän koskaan voittanut tuota kauhua, vaikka tapasi poliisin sinä kesänä useastikin, ja hänen ilmestymisensä ennusti aina tuskallista yötä.

Mutta toiset unet – ihan järjettömät – herättivät hänessä sanomatonta riemastusta. Kaikki ne mitä hän muisti alkoivat risukasalta. Hän esimerkiksi löysi kellokoneistolla käyvän pienoisen höyrylaivan (hän oli havainnut sen useana yönä ennenkin) tiepuolessa ja astui siihen, jolloin se suunnattoman vinhasti liukui pitkin typö tyventä merenpintaa. Tämä oli mahtavaa, sillä hän tunsi olevansa perehtymässä tavattomiin harvinaisuuksiin; ja se pysähtyi kiveen veistetyn liljan luo, joka, varsin luonnollisesti, kellui veden päällä. Nähdessään liljaan kiinnitetyn nimilapun "Hongkong" sanoi Georgie: "Tietysti! Juuri tällaiseksi kuvittelin Hongkongin. Tämäpä upeata!" Tuhansia penikulmia edempänä se seisahtui toisen kivililjan luo, jonka nimilappu ilmaisi että se oli Java; ja tämä taaskin ilahutti häntä suunnattomasti, sillä hän tiesi nyt päässeensä maailman äärimäiseen laitaan. Mutta pikku alus kiiti edelleen ja edelleen, kunnes pysähtyi syvään suolattoman veden poukamaan, jonka laidat olivat sammaleesta vihantaa, veistettyä marmoria. Pinnalla kellui liljamättäitä, joiden yli kaisloja kaareutui. Kaislikossa liikkui joku – joku jota tapaamaan Georgie tiesi tähän maailman sopukkaan matkanneensa. Sen vuoksi ei häneltä enää mitään puuttunut. Hän oli sanomattoman onnellinen ja astahti laivan laidan yli kohdatakseen tämän henkilön. Kun hänen jalkansa koskettivat tuota tyventä vettä, niin se kääröstään kiertyvien karttojen kahinalla muuttui ei sen vähemmäksi kuin maapallon kuudennekseksi ja muodoltaan ihmisen etäisimpienkin kuvittelujen tapaamattomaksi – paikaksi missä saaret loistivat keltaisina ja sinisinä, nimet korkeilla kirjaimilla yli niiden kasvojen ulottuvina. Niiden takana avautui tuntemattomia ulapoita, ja Georgien hartaana haluna oli nopeasti palata tämän uiskentelevan kartaston poikki tunnetuille vesille. Hän hoki herkeämättä itsekseen, ettei kiirehtimisestä ollut mitään hyötyä; mutta kuitenkin kiirehti hän epätoivoisesti, ja saaret lipuivat ja luisuivat hänen jalkainsa alta, salmet ammottivat ja laajenivat, kunnes hän huomasi joutuneensa kokonaan eksyksiin maailman neljännelle tasolle, ilman paluun toivoakaan. Kuitenkin saattoi hän ainoastaan vähäisen matkan päässä nähdä vanhan maailman virtoineen ja vuorijonoilleen, jotka olivat merkityt Sandhurstin kartoitussääntöjen mukaan. Sitte se henkilö, jota tapaamaan hän oli saapunut Liljapoukamaan (se sen nimi oli), juoksi hänen luokseen tutkimattomien alueitten halki ja opasti häntä. He pakenivat käsi kädessä kunnes saavuttivat tien, joka teki siltoja rotkojen yli, kiersi jyrkänteiden kaltaita ja puhkoi tunneleina vuoria. "Tämä kulkee risukasallemme", virkkoi hänen kumppaninsa; ja hänen pulansa oli lopussa. Hän otti ponyhevosen, sillä hän ymmärsi että tämä oli Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival, ja hänen täytyi ratsastaa ripeästi; ja niin porhaltikin hän kaikuilevien tunnelien läpi ja mutkia kaartaen aina alamäkeä, kunnes kuuli meren meurua vasemmalta ja näki sen vaahtoavan täydellä kuutamolla hiekkakallioita vasten. Se oli työlästä matkaa, mutta hän tunsi maan luonteen, sisämaan tummanpunaiset nummet ja tuulessa viuhuvat vierut. Paikotellen oli tie syöpynyt, ja meri pieksi häntä – sileitten ja kiiltävien aaltolieriöiden mustat, vaahtoharjat kielekkeet; mutta hän oli varma siitä että merestä oli vähemmän vaaraa kuin oikealla sisämaassa vaanivista "Niistä", mitä "Ne" olivatkaan. Hän tiesi myös olevansa turvassa, jos saavuttaisi lyhdyn valaiseman nummen. Tämä saapui odotuksen mukaan: hän näki tuon yksinäisen lyhdyn penikulman päässä edessä päin rantahietiköllä, hyppäsi ratsun seljästä maahan, kääntyi oikealle, käveli rauhallisesti risukasalle, huomasi pikku höyrylaivan palanneen rantaan mistä hän oli sen irrottanut, ja – lienee vaipunut uneen, sillä enempää hän ei voinut muistaa. "Tuon seudun maantieto alkaa painua mieleeni", virkkoi hän itsekseen seuraavana aamuna partaansa ajaessaan. "Samosin kait jonkinlaisessa kehässä. Katsotaanpas. Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival (mistä lemmosta tiesinkään että sen nimi oli Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival?) yhtyy rantatiehen ensimäisen nummen takana missä lyhty on. Ja tuo kartastomaa on Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen takana jossakin oikealla vuorten ja tunnelien saartamana. Ihmeellisiä ovat unet. Mikähän kaikki minun uneni saa niin liittymään toisiinsa?"