Kitobni o'qish: «Musta nuoli», sahifa 7

NELJÄS LUKU

Salakäytävä

Se käytävä, johon pakenijat nyt joutuivat, oli kapea, likainen ja lyhyt. Sen toisessa päässä oli ovi raollaan – arvattavasti sama ovi, jonka he olivat kuulleet miehen avaavan. Laesta riippui hämähäkinverkkoja ja kivilattia kajahteli heidän kävellessään.

Tästä ovesta vei kaksi suorakulmaisesi ristikkäistä käytävää. Dick valitsi arviolta toisen. Siellä täällä oli seinässä pieniä vakoilureikiä. Dick loi yhdestä katseen alaspäin ja näki selvästi kappelin, alttarin palavine vahakynttilöineen ja sen astuimilla sir Oliverin kohotetuin käsin.

Käytävän toisesta päästä vei pari porrasta alaspäin. Käytävä tuli yhä kapeammaksi. Toinen seinä oli puuta, raoista tunki silloin tällöin puheensorinaa ja valonsäteitä. Eräästä pyöreästä, ihmissilmän suuruisesta reiästä Dick koetti katsoa alas. Hän näki koko suuren salin ja puoli tusinaa nahkanuttuihin pukeutuneita miehiä, jotka istuivat ruoalla ja juomalla runsaasti varustetun pöydän ympärillä. Nämä olivat arvattavasti ne miehet, jotka äsken olivat tulleet linnaan.

"Tästä ei ole apua", Dick sanoi, "kääntykäämme takaisin."

"Ei", sanoi Joanna, "kenties käytävä ulottuu pitemmälle." Ja hän astui edelleen. Pian heidän kuitenkin täytyi palata takaisin, oli näet mahdotonta päästä pakoon niin kauan kuin soturit istuivat salissa juomassa.

Palattuaan siihen paikkaan, mistä käytävä haaraantui, he koettivat toista haaraa myöten päästä eteenpäin, tietämättä minne se vei. Tämä oli vielä kapeampi ja monimutkaisempi, siellä täällä joku porras. Se kävi viimein niin kapeaksi, että kookas mies töin tuskin pääsi liikkumaan eteenpäin. Seinät kävivät kosteiksi ja limaisiksi, ja kauempana heidän edessään kuului rottien vikinää ja hyppyjä. "Olemme arvattavasti vankitornissa", Dick huomautti.

"Eikä poispääsystä merkkiäkään", lisäsi toinen. "Niinpä niin. Mutta sittenkin täytyy tästä olla ulospääsy", Dick vastasi.

He saapuivat nyt terävään kulmaukseen, ja siinä käytävä päättyi pariin portaaseen. Portaiden yläpuolella oli vankka laskuoven tapainen kivilaatta. He nojasivat selkäänsä sitä vasten ja koettivat yhteisvoimin sitä painaa, mutta se ei liikahtanut.

"Joku pitää toisella puolen vastaan", Joanna arveli.

"Sitä en luule", sanoi Dick. "Vaikka hänellä olisi jättiläisen voimat, liikahtaisi luukku kumminkin jonkin verran. Mutta tämä on luja kuin kallio, luultavasti on jokin paino asetettu sen päälle. Ja nyt, rakas Jack, olemme kuin olemmekin ansassa, en näe missään ovea. Istukaamme hetkiseksi neuvottelemaan. Kotvasen kuluttua voimme palata katsomaan joko soturit ovat saleista poistuneet, ja kenties voimme silloin kenenkään huomaamatta hiipiä ulos. Minun mielestäni olemme kuitenkin nyt miltei vankeina."

"Dick", sanoi tyttö, "onneton se päivä, jolloin satuin sinun tiellesi, sillä minä tyttöpoloinen olen kiittämättömyydelläni saattanut sinut tähän onnettomaan tilaan."

"Lorua!" Dick vastasi. "Niin oli kohtalon kirjassa määrätty, ja mikä on määrätty, se tapahtuu, kysymättä meidän tahtoamme. Mutta kerro nyt minulle, kuka sinä oikeastaan olet ja mitenkä olet joutunut sir Danielin haltuun. Se on parempi kuin vaikeroida omaasi tai minun osaani."

"Olen orpo kuten sinäkin", Joanna sanoi. "Ja pahaksi onneksi sekä itselleni että sinulle olen niin sanottu rikas perijätär. Lordi Foxham oli holhoojani, mutta sir Daniel lienee kuninkaalta ostanut naittajanoikeudet ja maksanut siitä hyvänkin hinnan. Siten lapsena ollessani nuo kaksi rikasta miestä taistelivat edullisesta naittajanoikeudesta. Valtiolliset olot vaihtelivat, tuli uusi kuninkaallinen kansleri, ja lordi Foxham osti minut takaisin. Sitten tuli taas vaihdos, jolloin sir Daniel jälleen osti minut. Olen ollut todellisena kauppatavarana. Mutta minä jäin kuitenkin lordi Foxhamin huostaan, ja hän oli minulle kovin hyvä. Viimein päätettiin, että minun piti mennä naimisiin, toisin sanoen että minut myytäisiin, ja lordi Foxhamin oli määrä saada minusta viisisataa puntaa. Hamley oli sulhaseni nimi, ja juuri huomispäivä oli määrätty kihlauspäiväkseni. Jollei sir Daniel olisi tullut väliin, Dick, olisin epäilemättä joutunut naimisiin, ja silloin en olisi milloinkaan saanut nähdä sinua, Dick – rakas Dick."

Tyttö tarttui Dickin käteen ja suuteli sitä. Dick vastasi tähän hellään rakkaudenosoitukseen samalla tapaa.

"No niin", tyttö jatkoi. "Sir Daniel ryösti minut äkkiarvaamatta puutarhasta, missä kävelin, pakotti minut pukeutumaan miehen vaatteisiin, mikä naiselle on kuolemansynti, ja sen lisäksi vaatteet eivät minulle sopineet. Hevosella hän vei minut Kettleyhin, niinkuin itse näit, ja sanoi että minun täytyy mennä sinun kanssasi naimisiin. Mutta itsekseni päätin mennä Hamleylle, hänen kieltonsa uhallakin."

"Vai niin, sinä rakastit siis tuota Hamleytä", Dick huudahti.

"En suinkaan", Joanna vastasi, "mutta vihasin sir Danielia. Ja silloin, Dick, esiinnyit sinä ja olit niin hyvä ja uljas, että sydämeni taipui sinun puoleesi tahtomattanikin – ja nyt, Dick, jos suinkin on mahdollista, tahdon mennä naimisiin sinun kanssasi. Mutta jos kova kohtalo sen estää, tahdon aina pitää sinua rakkaana. Niin kauan kuin sydämeni sykkii, olen oleva sinulle uskollinen."

"Niin minäkin", Dick sanoi, "minä joka en ennen ole rahtuakaan välittänyt kenestäkään tytöstä, minä rupesin pitämään sinusta jo silloin kun luulin sinua pojaksi. Minun oli sinua sääli, en tietänyt mistä syystä. Olinhan kerran lyödä sinua, mutta käsi ei totellut. Ja nyt, kun sanoit olevasi tyttö, John – minä sanon sinua yhä Johniksi – nyt tiedän että olet juuri se tyttö, joka on minulle määrätty. St", hän keskeytti, "joku tulee."

Raskaita askeleita kuului. Dick harkitsi asemaansa. Jyrkkä kulmaus oli hänelle eduksi. Muurin suojaamana hän saattoi esteettömästi ampua. Mutta lamppu oli liian lähellä, hän siirsi sen nopeasti edemmäs, käytävän keskelle, ja palasi sitten.

Heti sen jälkeen tuli Bennet Hatch näkyviin käytävän toisesta päästä. Hän oli yksin, kädessään hänellä oli palava soihtu, joten hän näkyi vielä selvemmin.

"Seis, Bennet!" huudahti Dick. "Askel vielä, ja olette kuollut mies."

"Vai täällä te olette", Bennet vastasi tirkistellen pimeään, "en voi teitä nähdä. Olettepa ollut varovainen, Dick, kun panitte lampun edemmäs. Totta tosiaan, vaikka teitte sen voidaksenne lähettää nuolen ruumisparkani läpi, iloitsen nähdessäni teidän hyötyneen opetuksestani! Mutta sanokaa mitä täällä toimitatte? Mitä haette? Minkä tähden tahdotte ampua vanhaa uskollista ystävää? – Ja onko meidän nuori neitimme täällä teidän kanssanne?"

"Minun sopii paremmin kysellä teiltä, Bennet", Dick sanoi. "Minkä tähden olen täällä hengenvaarassa? Minkä tähden hiivitään luokseni murhaamaan minua salaa vuoteeseeni? Minkä tähden minun täytyy paeta oman holhoojani talosta ja niiden ystävien luota, joiden kanssa olen elänyt millään tavalla heitä loukkaamatta?"

"Nuori herra Dick, nuori herra Dick", sanoi Bennet, "mitä minä teille sanoin? Te olette uljas mutta mielettömin nuorukainen, minkä milloinkaan olen nähnyt."

"Olkoon", Dick vastasi, "huomaan että te olette juonien perillä ja että tuomioni on valmis. Hyvä! tässä olen ja tänne jään. Ottakoon sir Daniel minut pois, jos voi."

Hatch mietti.

"Kuulkaa", hän sanoi sitten, "minä palaan nyt sir Danielin luo, kertoakseni hänelle missä olette, sillä totta puhuen sitä tiedustelemaan minut lähetettiin tänne. Mutta olette pölkkypää, ellette pakene ennen kuin minä palaan."

"Ellen", Dick toisti. "Olisinhan jo varhemmin paennut, jos vain olisin tietänyt millä tavoin se kävisi laatuun. En voi tätä laskuovea liikuttaa rahtuakaan."

"Pistäkää kätenne nurkkaan ja katsokaa mitä sieltä löydätte", Bennet vastasi. "Throgmortonin köysi on vielä ruskeassa kammiossa. Hyvästi!"

Niin sanoen Bennet Hatch kääntyi ja hävisi käytävän kierroksiin.

Dick toi heti lamppunsa ja noudatti kiireesti Bennetin vihjausta. Laskuoven yhdessä kulmassa oli syvä kolo muurissa. Dick pisti kätensä siihen ja tapasi rautaisen salvan, jonka hän kaikella voimallaan työnsi ylöspäin. Kuului napsahdus, ja kivilaatta laskeutui heti.

He pääsivät nyt ulos käytävästä. Vähäisellä ponnistuksella he saivat oven taas nostetuksi paikalleen. He saapuivat nyt holvattuun kammioon, joka antoi pihaan päin, missä pari miestä suki äsken tulleiden pakolaisten hevosia. Seinässä olevaan rautarenkaaseen pistetty soihtu valaisi lekottavalla valollaan pihamaata.

VIIDES LUKU

Dick vaihtaa puoluetta

Dick sammutti lampun, jotta se ei herättäisi huomiota. Ruskeassa kammiossa oli köysi yhä sidottuna raskaaseen sänkyyn: Dick vei koko vyyhden ikkunalle ja rupesi varovaisesti laskemaan sitä alas. Joanna seisoi vieressä katsomassa, mutta kun nuoran laskemisesta ei näkynyt tulevan loppua, alkoi häntä pelottaa.

"Dick", hän sanoi, "onko todellakin noin syvää? Silloin en uskalla yrittää, minä ihan varmaan putoaisin, hyvä Dick."

Tämän kuullessaan Dick säpsähti niin että köysivyyhden koko laskematta jäänyt loppuosa luiskahti hänen kädestään ja putosi loiskahtaen vallihautaan. Tornin rintavarustuksesta kuului heti vartijan ääni. "Kuka siellä?"

"Surma syököön!" Dick huudahti, "nyt olemme hukassa – nopeasti alas, tartu köyteen."

"En voi", tyttö sanoi peräytyen.

"Jollet sinä voi, en minäkään voi", sanoi Dick "Kuinka minä voisin päästä vallihaudan yli sinun avuttasi, enhän osaa uida."

"Dick", huohotti Joanna, "en voi, voimani ovat lopussa."

"Pyhimysten kautta", Dick huudahti, "silloin olemme hukassa."

Samassa hän kuuli askeleita ja juoksi ovelle lykätäkseen salvan eteen, mutta ennen kuin hän ehti sitä tehdä, olivat jäntevät kädet ulkoapäin työntäneet oven auki. Turhaan ponnisteltuaan vastaan Dick hyökkäsi ikkunalle.

Tämän tapahtuessa nuori tyttö oli pyörtynyt. Liiallinen ruumiin- ja hengenvoimien ponnistelu oli hänet kokonaan uuvuttanut. Hädissään ei Dick ehtinyt sen enempää ajatella, salaman nopeudella hän hypähti ylös ikkunalaudalle, tarttui molemmin käsin solmuilla varustettuun köyteen ja liukui alas. Tottumattomana tämmöiseen voimisteluun hän ei voinut välttää sitä että hänen päänsä samoin kuin kätensäkin kerta kerralta iskivät muuriin ja saivat naarmuja.

Tuuli suhisi hänen korvissaan ja allansa hän näki tähtien kuvastuvan vallihaudan veteen. Hänen päätänsä huimasi ja äkkiä höltyivät hänen kätensä, hän päästi köyden ja putosi suin päin vallihaudan jääkylmään veteen.

Noustessaan jälleen pinnalle hän tapasi käteensä heiluvan köyden, jonka avulla hän jollakin tavoin pääsi kaivannon toiselle puolen, missä sai kiinni veden yli ulottuvasta pajupensaan oksasta.

Rintavarustuksessa seisovat vartiosoturit olivat kuitenkin kuulleet vedenloiskeen, ja luodessaan katseensa taakse- ja ylöspäin Dick huomasi, että koko rintavarustus oli soihtujen valaisemana ja nuolia ja kaikenlaisia heittoesineitä sateli alas, mutta kun oli aivan pimeä, he eivät voineet erottaa Dickiä, ja heidän nuolensa iskivät tyhjään veteen. Äkkiä rintavarustuksesta lennähti palava soihtu, se tarttui hetkeksi vallin reunaan ja valaisi kuten ilotuli ympäristön. Mutta Dick oli silloin jo ehtinyt hiipiä pensaisiin, joten häntä ei näkynyt, ja pian soihtu sitten sammuikin.

Soihtu oli kumminkin täyttänyt tarkoituksensa: ampujat näkivät pajuvarvikon, johon Dick oli kömpinyt, ja siihen he nyt tähtäsivät nuolensa. Ikään kuin ihmeen kautta Dickin onnistui kuitenkin paeta edemmäksi. Hän juoksi henkensä takaa, mutta ihan eheänä hän ei kuitenkaan leikistä päässyt. Yksi nuoli hipaisi häntä olkapäähän ja toinen haavoitti häntä lievästi päähän.

Tietämättä ja ajattelematta minne menisi, Dick juoksi suoraan eteenpäin. Nuolet häntä vielä seurasivat, ja haavojen tuottama tuska kasvatti siivet hänen jalkoihinsa. Viimein hän seisahtui. Hän oli nyt jo päässyt melkoisen matkan päähän Moat Housesta, mutta näki vielä soihtujen leimuavan valon muurien rintavarustukselta.

Dick nojautui puuhun väsyneenä, verissään, haavoittuneena ja yksinänsä. Hän oli kuitenkin pelastanut henkensä. Hänen oli tosin täytynyt jättää Joanna jälkeensä sir Danielin haltuun, mutta hän ei voinut itseänsä siitä syyttää, koska hänen oli ollut mahdotonta muulla tavoin menetellä. Hän ei myöskään pelännyt Joannalle mitään pahaa tapahtuvan. Sir Daniel oli tosin julma, mutta tuskin oli luultavaa että hän osoittaisi väkivaltaista julmuutta nuorta aatelisneitiä kohtaan, jolla oli voimakkaita suojelijoita. Luultavampaa oli, että hän mitä pikimmin koettaisi naittaa tämän jollekulle ystävälleen.

"No niin", Dick ajatteli, "ennen sitä kykenen kai rankaisemaan kavaltajaa hänen ilkitöistään, sillä, kaikkien pyhimysten kautta, kyllä minä nyt olen kaikista kiitollisuuden ja velvollisuuksien siteistä vapaa, ja niin kauan kuin maassa on sota, ei keinoja puutu."

Tällä hetkellä hän kuitenkin oli jotenkin tukalassa tilassa.

Kappaleen matkaa hän vielä hoiperteli eteenpäin läpi metsän. Mutta väsymys, haavojen synnyttämä tuska, yön pimeys ja mielenliikutus masensi hänet niin, että hän pian huomasi mahdottomaksi jatkaa matkaansa läpi valkean viidakon, ja niin hän viimein pakostakin istui maahan ja nojasi selkänsä paksua puuta vasten. Ja siihen hän nukahti.

Vasta päivän sarastaessa Dick havahtui horrosmaisesta unestaan. Kolea tuuli suhisi heilutellen puitten oksia. Hänen silmänsä sattuivat johonkin mustaan esineeseen, joka jonkin matkan päässä hänestä virui maassa. Dick hieroi silmiään. Lisääntyvä, päivänvalo ja hänen selvenevä ajatuskykynsä teki hänelle viimein mahdolliseksi erottaa mitä hän näki. Esine oli miehen ruumis. Dick ponnistihe pystyyn ja saaden puusta tukea hoiperteli sen ääreen.

Hän paljasti ruumiin kasvot ja säikähti. Kuollut mies oli Throgmorton, sir Danielin kirjeenviejä. Ei hän siis pitkälle ollut päässyt ennen kuin kova kohtalo hänet saavutti. Hänen nuttunsa taskusta pisti esiin paperi, joka arvattavasti oli jäänyt "Mustan nuolen" miehiltä huomaamatta. Dick otti paperin. Se oli sir Danielin kirje lordi Wensleydalelle.

"Ahaa", Dick arveli, "jos olot vielä muuttuvat, on tässä todistus, joka on saattava sir Danielille häväistystä – ehkäpä kuolemankin."

Hän pisti paperin omaan taskuunsa, luki rukouksen kuolleen miehen puolesta ja jatkoi matkaansa metsän läpi.

Hänen väsymyksensä ja voimattomuutensa lisääntyivät yhä, hänen käyntinsä kävi horjuvaksi ja vähän väliä hän melkein menetti tajuntansa verenvuodon takia, joten hän usein eksyi oikealta tieltä. Viimein hän saapui maantielle lähelle Tunstallin kylää.

Tuima ääni huusi: "Seis!"

"Seis", toisti Dick, "olenpa vähällä kaatua", ja samassa hän kaatuikin pitkälleen maahan.

Kaksi vihreänuttuista, varsijousella, nuoliviinellä ja lyhyellä miekalla varustettua miestä tuli esiin viidakosta.

"Hei, Lawless, sehän on nuori Shelton", sanoi nuorempi miehistä.

"No totta tosiaan, olipa tämä herkkupala John Kostajalle", Lawless vastasi. "Mutta totisesti, hän on ollut kahakassa, hänellä on päässä naarmu, josta on mahtanut juosta runsaasti verta."

"Ja olkapäässä", toinen lisäsi, "on reikä, joka sekin kyllä on vienyt voimia. Kukahan tämän on tehnyt? Jos se on joku meikäläisistä, hän saa sitä katkerasti katua. Ellis ei silloin turhia siekaile eikä köyttä säästä."

"Nosta poika maasta ja heitä hänet selkääni", Lawless sanoi.

Kun niin oli tehty ja Dickin käsivarret kiedottu Lawlessin kaulan ympäri, tämä lisäsi:

"Pysy sinä vartiopaikallasi, toveri Greensheve, kyllä minä jaksan yksinkin viedä hänet perille."

Greensheve palasi siis väijytyspaikkaansa tien varrelle, ja Lawless astui viheltäen mäkeä alas, pyörtynyt nuorukainen selässään.

Aurinko nousi samana hetkenä kun Lawless astui ulos metsästä ja näki Tunstallin kylän vastapäisellä kummulla. Kaikki näytti rauhalliselta, mutta kummallakin puolen tietä sillan korvalla loikoi tusina jousimiehiä etuvartiona. Niin pian kuin he huomasivat Lawlessin kuorminensa he hypähtivät pystyyn ja rupesivat kuten ainakin varovaiset etuvartijat sovittelemaan nuoliansa jänteeseen.

"Kuka siellä", kuului päällikön ääni.

"Will Lawless, kaikkien pyhimysten kautta. Tunnethan sinä minut yhtä hyvin kuin oman kätesi", vastasi henkipatto välinpitämättömästi.

"Tunnussana, Lawless", vastasi päällikkö.

"Hohoo! Taivas valistakoon ymmärryksesi, sinä pöllöpää", Lawless vastasi. "Enkö minä itse sinulle tunnussanaa määrännyt? Mutta tuo sotamiesleikki on pannut teidän kaikkien pään pyörälle. Ollessani metsässä noudatan metsän tapoja, ja minun tunnussananani tällä kertaa on: hiiteen koko sotakomento."

"Sinä annat huonon esimerkin, Lawless. Lausu nyt tunnussana, vanha pilkkakirves."

"Mutta jos olen sen unohtanut?"

"Jos sinä olet sen unohtanut – varmastikaan et ole, sen tiedän – niin totta tosiaan lähetän nuolen paksuun ruumiiseesi", toinen vastasi.

"No niin, jollet laisinkaan ymmärrä pilaa", Lawless sanoi, "niin tässä on tunnussana: 'Duckworth ja Shelton'. Ja sen tunnussanan kuvana kannan nyt selässäni nuorta Sheltonia Duckworthin luo."

"Saat mennä, Lawless", vartija sanoi.

"Ja missä John oleskelee?" kysyi entinen harmaamunkki.

"Hän pitää hovia ja nostaa veroja niin kuin olisi siihen toimeen syntynyt", mies vastasi.

Ja niin olikin asian laita. Kun Lawless saapui kylän pieneen kapakkaan, hän tapasi siellä Ellis Duckworthin, joka sillä oikeudella, jonka hänen jousimiehensä hänelle hankkivat, kylmästi nosti veroa sir Danielin vuokramiehiltä ja antoi heille siitä kirjoitetut kuitit. Vuokramiesten kasvonilmeet kyllä selvästi osoittivat, mitä he tästä verotuksesta pitivät, he kun syystäkin tiesivät saavansa maksaa veroa kahteen kertaan.

Heti kun Ellis sai tietää, mikä oli syynä Lawlessin tuloon, hän lähetti jäljellä olevat miehet menemään ja käski liikutetun ja huolestuneen näköisenä kantaa Dickin kapakan sisempään kammioon. Siellä nuorukaisen haavoja tutkittiin ja hoideltiin, ja yksinkertaisilla keinoilla hänet herätettiin tajuntaan.

"Rakas nuori ystävä", sanoi Ellis puristaen Dickin kättä, "olette ystävän hallussa, ystävän joka rakasti isäänne ja isänne tähden rakastaa teitä. Levähtäkää nyt rauhallisena, sillä olette melkein lopussa. Sitten kerrotte minulle, mitä teille on tapahtunut, ja kaikki muuttuu kyllä vielä hyväksi."

Myöhemmin päivällä Dick heräsi virkistävästä unesta, hänen sielun- ja ruumiinvoimansa alkoivat palata, joskin hän vielä oli raukea. Hetkisen kuluttua tuli Ellis, istui hänen viereensä ja käski hänen kertoa, mistä syystä hän oli paennut Tunstallin Moat Housesta. Ellis Duckworthin käytöksessä oli jotain kunnioitusta herättävää. Hänen rehelliset päivettyneet kasvonsa, hänen selvät terävät silmänsä pakottivat Dickin häntä tottelemaan. Peittelemättä hän Eilisille kertoi kahden viimeisen päivän tapaukset.

"Hyvä on", Ellis sanoi, kun Dick oli lopettanut kertomuksensa, "katsokaa, mitä leppeä kohtalo on tehnyt teidän hyväksenne, Dick Shelton. Se on pelastanut henkenne silminnähtävästä turmasta ja saattanut teidät minun haltuuni, joka en parempaa halua kuin auttaa isänne poikaa. Olkaa vain uskollinen minulle – näenhän minä että olette kunnollinen – niin kyllä me yhdessä toimitamme tuolle viekkaalle kavaltajalle hyvin ansaitun rangaistuksen hänen ilkitöistään."

"Aiotteko rynnäköllä ottaa linnan?" Dick kysyi.

"En suinkaan, mieletöntähän se olisi", Ellis vastasi. "Hänen linnansa on siksi vahva ja hyvin varustettu. Ei, Dick, teidän ja minun ja kaikkien meidän urhoollisten jousimiestemme pitää päinvastoin mahdollisimman pian pyrkiä pois metsästä ja jättää tie vapaaksi sir Danielille."

"Olen kovin huolissani John-ystäväni puolesta", nuorukainen sanoi.

"Johnin?" toisti Ellis, "ahaa – ymmärrän, tytön puolesta. No niin, lupaan teille, että jos sir Daniel rupeaa häntä hommaamaan naimisiin, niin ryhdymme toimenpiteisiin. Siihen asti tai siksi kun oikea hetki on käsissä, meidän kaikkien tulee hävitä näkyvistä, kuten yön varjot häviävät aamuauringon noustessa. Sir Daniel saa urkkia lännestä ja idästä löytämättä vihollista, kunnes hän tulee aivan huolettomaksi, luullessaan ettei vihollista enää olekaan. Mutta neljällä silmällämme, Dick-ystävä, seuraamme häntä lakkaamatta, ja neljällä kädellämme kaikkien pyhimysten avulla hänet kukistamme."

Kahden päivän kuluttua oli Moat Housen linna väki kasvanut niin, että sir Daniel uskalsi hyökätä ulos linnastaan. Neljänkymmenen miehen etunenässä hän ratsasti Tunstallin kylään saakka mitään vastustusta kohtaamatta. Ei ainoatakaan vihollista hän voinut metsästä löytää, ei yksikään nuoli lentänyt, silta, jota ei enää vartioitu, oli avoinna kelle tahansa, ja kun sir Daniel ratsasti sen yli, hän näki kyläläisten pelokkaina tirkistelevän asuntojensa ovista.

Viimein yksi heistä rohkaisi mielensä ja astui syvästi kumartaen ritarin luo kirje kädessään.

Ritarin kasvot synkistyivät hänen lukiessaan kirjettä, joka kuului näin:

Vilpilliselle ja julmalle aatelismiehelle,

Daniel Brackley-ritarille, tämä:

Olen huomannut, että Te alusta alkaen olette ollut vilpillinen ja paha. Kätenne ovat isäni veren tahraamat, ja sitä ei käy pois peseminen. Kerran tulette sortumaan minun toimestani, sen nyt Teille ilmoitan. Sen lisäksi ilmoitan Teille, että jos koetatte antaa jalosukuisen neidon Joan Sedleyn vaimoksi jollekin muulle kuin minulle, joka pyhällä valalla olen vannonut ottavani hänet vaimokseni, tapaa kosto teidät varsin nopeasti. Ensimmäinen askel siihen suuntaan on myös ensimmäinen askel kohti hautaanne.

Rich. Shelton.