Kitobni o'qish: «Musta nuoli», sahifa 14

Viimein hän saapui kaupungin ulkoreunaan. Siellä hän piankin huomasi lumessa saman leveän likaisen polun, jonka hän kirkontornista oli nähnyt. Hän saattoi nyt jouduttaa vauhtiaan, tarkastaen kuitenkin ratsastaessaan polun varrelle kaatuneita miehiä ja hevosia. Moni niistä oli sir Danielin väreissä, siellä täällä hän näki tutut kasvot.

Noin puolivälissä kaupunkia ja metsää oli nähtävästi oteltu. Pakenevan joukon kimppuun oli varmaankin hyökätty, sillä ruumiit makasivat täällä likellä toisiaan, kaikki nuolten lävistäminä. Kaatuneiden seasta Dickin silmä huomasi aivan nuoren pojan ruumiin, jonka kasvot hänestä tuntuivat tavattoman tutuilta.

Hän seisautti joukkonsa, astui maahan ja kohotti pojan päätä. Silloin putosi hytyrä pojan päästä ja paksut, pitkät, ruskeat hiukset valuivat olkapäille. Samassa haavoittunut avasi silmänsä.

"Oh, jalopeuranajaja!" sanoi heikko ääni. "Tyttönne on edempänä.

Ratsastakaa – ratsastakaa nopeasti!"

Ja sitten nuori tyttöraukka vaipui uudestaan tainnoksiin.

Yksi Dickin miehistä toi pullon tehokasta virvoitusjuomaa, jolla Dickin onnistui herättää tyttö tajuihinsa. Sitten hän nosti Joannan ystävän satulankaarelle ja riensi eteenpäin metsään.

"Mistä syystä otitte minut?" sanoi tyttö. "Te vain siten viivästytte."

"Oi neiti Risingham", Dick vastasi, "Shoreby on täynnä verta, juopumusta ja väkivaltaa. Tässä olette turvassa. Rauhoittukaa."

"En tahdo joutua kiitollisuudenvelkaan kenellekään teidän puoluelaisistanne", hän huudahti. "Laskekaa minut maahan."

"Neiti", Dick vastasi, "ette tiedä mitä sanotte. Olette haavoittunut – "

"En ole", hän sanoi. "Ainoastaan hevoseni ammuttiin."

"Saman tekevä", Dick sanoi. "Olette täällä keskellä lumikinoksia, vihollisten ympäröimänä. Tahtokaa tai olkaa tahtomatta, minä vien teidät mukanani. Olen iloissani tästä tilaisuudesta. Voin tällä tavoin maksaa osan velastani."

Tyttö oli vähän aikaa mitään virkkamatta. Sitten hän äkkiä kysyi:

"Setäni?"

"Lordi Risingham?" Dick sanoi. "Mielelläni kertoisin teille hyviä uutisia. Valitettavasti ei minulla niitä ole. Näin hänet kerran tappelussa, ainoastaan kerran. Toivokaamme parasta."

VIIDES LUKU

Yö metsässä. Alicia Risingham

Saattoi jotenkin varmasti otaksua, että sir Daniel pyrki Moat Houseen. Mutta luultavaa oli myös, että paksu lumi, myöhäinen aika ja pakko kulkea metsän kautta valtateitten välttämiseksi oli viivyttävä hänen matkaansa, niin että hän tuskin saattoi toivoa saapuvansa perille ennen aamua.

Dickillä oli kaksi vaihtoehtoa. Hän saattoi joko seurata sir Danielin jälkiä tai kulkemalla toista tietä ehtiä ennen häntä ja sulkea häneltä tien hänen linnaansa.

Kumpikin suunnitelma saattoi olla arveluttava. Joannan tähden hän pelkäsi tappelua, ja saapuessaan metsän reunaan hän ei vielä ollut tehnyt päätöstään.

"Mitä arvelette?" hän kysyi eräältä mieheltään, "seuraammeko sir Danielin jälkiä vai menemmekö suoraa tietä Tunstalliin?"

"Sir Richard", mies vastasi, "minä seuraisin heidän jälkiään niin kauan kuin he pysyvät yhdessä."

"Epäilemättä olette oikeassa", Dick vastasi. "Mutta asian kiireellisyyden tähden olemme joutuneet tälle retkelle ihan valmistautumatta. Täälläpäin ei ole taloja, joissa saisi suojaa ja ravintoa, ja aamun koittaessa ovat sormemme kankeat ja vatsamme tyhjät. Mitä sanotte pojat? Tahdommeko asian tähden heittäytyä yömatkan vaivoihin, vai poikkeammeko Holywoodin luostariin nauttiaksemme äitimme, kirkon vieraanvaraisuutta. En tahdo ketään pakottaa, mutta omasta puolestani ehdottaisin, että jatkaisimme matkaa, jos tahdotte minua seurata."

Melkein yhteen ääneen miehet vastasivat seuraavansa sir Richardia minne hän vain tahtoi. Dick ratsasti siis eteenpäin.

Sir Danielin joukko oli polkenut lumen varsin kovaksi, niin että takaa-ajajien oli helpompi kulkea. Pian he saapuivat Holywoodin valtatielle. Tiellä oli vähän aikaa mahdotonta erottaa takaa-ajettujen jälkiä. Kun ne sitten taas vähän kauempana näyttäytyivät metsän lumessa, huomasi Dick ikäväkseen, että sir Daniel oli jo jakanut joukkonsa, koska jälkiä oli vähemmän.

Dick seurasi kuitenkin umpimähkään metsään johtavia jälkiä. Mutta hetken aikaa kuljettuaan he saapuivat paikkaan, missä jäljet jakautuivat yhtä moneen haaraan kuin kaikki kompassin suunnat.

Epätoivoissaan Dick pidätti hevosensa. Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, taivaanrannalla heitti aurinko punaisenkeltaisena kehränä himmeät säteensä puitten runkojen ja lehdettömien oksien välitse, ja tummat varjot pitenivät yhä lumella. Pakkanen puri hyppysiä, ja hevosten sieraimista nousi henki höyrypilvenä ilmaan.

"Meidät on viekkaasti saatettu eksyksiin", sanoi Dick. "Menkäämme kaikissa tapauksissa Holywoodiin, se on vielä lähempänä kuin Tunstall, auringon asemasta päättäen."

He poikkesivat siis vasemmalle, pyrkien luostariin. Mutta koska lumi nyt oli polkematta, he joutuivat vain hitaasti eteenpäin. Silloin tällöin nousi kinos eteen, ja pian aurinkokin meni maillensa, ja nyt heidän oli kulkeminen sankassa pimeydessä. Ainoastaan kylmät tähdet tuikkivat.

Ei ollut muuta neuvoa kuin leiriytyä siksi kun he kohta nousevan kuun valossa saattaisivat jatkaa kulkuaan.

Vartijat asetettiin, pieni ala puhdistettiin lumesta, ja muutaman turhan yrityksen jälkeen heidän viimein onnistui sytyttää nuotio loimuamaan. Miehet istuivat tiheässä kehässä tulen ympärillä, jaettiin mitä sattui olemaan ruoka-aineita, ja pullot kiersivät suusta suuhun.

Dick valitsi niukasta varastosta parhaat palaset ja vei ne lordi Risinghamin veljentyttärelle, joka istui hevosenloimella erillänsä muista, selkä puun nojassa.

Kun Dick tarjosi hänelle ruokaa, hän hätkähti kuin unesta heräten ja kieltäytyi päätään pudistaen vastaanottamasta sitä.

"Armollinen neiti", Dick sanoi, "rukoilen teitä, älkää rangaisko minua niin kovasti. En tiedä, miten olen herättänyt epäsuosionne. Olen tosin kuljettanut teidät tänne vasten tahtoanne, mutta sehän on hyvässä tarkoituksessa. Olen myös saattanut teidät yökylmälle ja pimeälle alttiiksi, mutta kiireinen matkamme johtuu siitä, että tahdon pelastaa ja suojella henkilöä, joka on yhtä arka ja avuton kuin te itse. Älkää ainakaan rangaisko itseänne, hyvä neiti, vaan syökää, ellei juuri nälän vuoksi, niin ylläpitääksenne voimianne."

"En tahdo vastaanottaa mitään siitä kädestä, joka on surmannut sukulaiseni", tyttö vastasi.

"Neiti kulta!" huudahti Dick, "vannon pyhän ristin kautta, etten ole häneen koskenut kädelläni."

"Vannokaa, että hän vielä elää."

"En voi teitä pettää", Dick vastasi. "Niin raskaalta kuin minusta tuntuukin, minun täytyy mieltänne pahoittaa. Sydämessäni luulen, että hän on kuollut."

"Ja te kehoitatte minua syömään!" Alicia huudahti. "Ja olette muka ritari. Te olette voittanut kannuksenne surmaamalla hyvän setäni. Ja ellen minä olisi ollut kyllin ajattelematon ja petollinen pelastaakseni teidät vihollisenne talossa, olisitte nyt kuoleman oma, ja hän – joka on enemmän arvoinen kuin kaksitoista teidän vertaistanne – eläisi vielä."

"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni kuten sukulaisennekin teki omasta puolestaan", Dick vastasi. "Jos hän vielä eläisi – taivas tietää, että se on hartain toivoni – hän kiittäisi minua eikä moittisi."

"Sir Daniel on kertonut minulle kaiken", tyttö sanoi. "Hän piti teitä silmällä katusulun luona. Teistä, hän sanoi, riippui koko puolueen onni tai onnettomuus, teitä sai Kyttyräselkä kiittää voitostaan. Sen vuoksi juuri te surmasitte lordi Risinghamin, yhtä varmasti kuin jos olisitte itse omilla käsillänne hänet tappanut. Ja sitten vaaditte vielä, että minä söisin sitä, mitä te minulle tarjoatte. Mutta odottakaa, sir Daniel kostaa kyllä puolestani."

Silloin valtasi katumus Dick-raukan. Muisto vanhasta Arblasterista heräsi taas eloon, ja hän voihki ääneensä.

"Olenko minä teidän mielestänne rikollinen?" hän kysyi, "teidän joka puolustitte minua – joka olette Joannan ystävä!"

"Mitä tekemistä teillä oli taistelussa?" vastasi tyttö. "Te ette kuulunut mihinkään puolueeseen, olette vain poika – luuta ja lihaa vain, ilman järkeä ja kykyä. Minkä vuoksi taistelitte? Halusitte vain aikaansaada meteliä – siinä kaikki."

"Ei", Dick huudahti, "älkää niin sanoko. Vanhassa Englannissamme ovat olot tätä nykyä sellaiset, että on miltei välttämätöntä itsekunkin taistella toisella tai toisella puolella. Ei kukaan voi seisoa yksin, se sotii luonnon järjestystä vastaan."

"Niiden, joilla ei ole omaa arvostelukykyä, ei pitäisi tarttua miekkaan", nuori neito vastasi. "Te, joka vain tappelette umpimähkään ilman pätevää syytä, ette ole teurastajaa parempi. Ainoastaan jalo tarkoitusperä oikeuttaa sodan, mutta te olette sen häväissyt."

"Jalo neiti", vastasi onneton Dick, "tunnustan että olette osittain oikeassa. Olen ollut liian kiihkeä ja toiminut ennen kuin olin siihen kypsä. Olen jo anastanut laivan – siinä luulossa, sen vannon – että voisin tehdä jotain hyvää, mutta yritykseni aiheutti monen syyttömän kuoleman ja tuotti surua ja onnettomuutta vanhalle miesparalle, jonka kasvot nyt yötä päivää vainoavat minua kuin jäytävä omatunto. Ja mitä aamulliseen toimintaani tulee, ajattelin vain kuinka voisin kunnostautua ja saada kunniaa, niin että pian voisin mennä naimisiin – ja voi! Nyt olen syypää rakkaan sukulaisenne kuolemaan, hänen, joka osoitti minulle niin suurta hyvyyttä. En tiedä mitä kaikkea vielä olenkaan rikkonut. Onhan mahdollista, että olen auttanut 'Valkoisen ruusun' Englannin valtaistuimelle, ja siitä ehkä koituu vain onnettomuutta rakkaalle isänmaalleni. Oi jalo neiti, huomaan nyt selvästi rikokseni. En todellakaan ansaitse elää. Katumukseni merkiksi aion heti tämän seikkailun päätyttyä mennä luostariin, luopua Joannasta ja sotilasammatista. Minä rupean munkiksi ja rukoilen joka päivä jalon sukulaisenne sielun puolesta."

Kun Dick näin puhui katumuksen ja itsensä syyttämisen raatelemana, hän oli huomaavinaan, että nuori neito nauroi hänelle.

Nostaessaan päätään hän näki, että Alicia Risingham tarkasti häntä, ja nuotiotulen valossa hän huomasi, että tytön kasvoissa oli omituinen mutta ei epäystävällinen ilme.

Ajatellen että nauru, jonka hän oli luullut huomanneensa, oli vain mielikuvitusta, hän jatkoi hiukan rohkaistuneena: "Jalo neiti, eikö tämä voi teitä tyydyttää? Minä luovun kaikesta sovittaakseni mitä olen rikkonut, minä saatan rukouksillani taivaan autuuden lordi Risinghamille. Ja tämän kaiken teen samana päivänä, jolloin olen voittanut kannukseni ja pitänyt itseäni onnellisimpana nuorukaisena koko maan piirissä."

"Voi sinä poikaparka – sinä suuri, kiltti poika!" huudahti Alicia Risingham.

Dickin suureksi hämmästykseksi tyttö ensin pyyhki kyynelet hänen poskistaan, heittäytyi sitten hänen kaulaansa kuin äkillisen tunteen valtaamana, kohotti hänen kasvojaan ja suuteli häntä sydämellisesti. Luonnollinen, suorasukainen Dick joutui perin hämilleen.

"Mutta kuulkaahan", tyttö sanoi hilpeästi, "te, uljas soturi, tarvitsette tietysti illallista. Miksi ette syö?"

"Parahin neiti Risingham", Dick vastasi, "minun piti vain ensin pitää huolta vankini ravinnosta, mutta suoraan sanoen ei katumisvelvollisuuteni enää salli minun iloita ruoasta. Minulle on hyödyllisempää paastota ja rukoilla, jalo neiti."

"Sanokaa minua Aliciaksi", tyttö tokaisi, "emmekö ole vanhoja ystäviä? Ja syökäämme nyt yhdessä, minä jaan illalliseni teidän kanssanne pala palalta. Jos te ette syö, en minäkään, mutta jos te syötte vahvasti, syön minäkin kuin susi."

Näin sanoen hän alkoi syödä, ja Dick, jolla oli mainio ruokahalu, teki hänelle seuraa, ensin vastahakoisesti, mutta sitä myöten kuin hänen mielialansa kohosi, maistui ruoka yhä paremmalta, ja viimein hän jo oli koko joukon edellä ruokatoveristaan.

"Jalopeuranajaja", Alicia sanoi, "te ette erityisesti ihaile pojanpukimissa olevia tyttöjä, vai kuinka?"

Kuu oli noussut, ja vielä viivyttiin ainoastaan siksi, että väsyneet hevoset saisivat levätä. Kuun valossa näki Dick, joka nyt oli kylläinen mutta yhä vielä katuvainen, että tyttö katseli häntä hiukan veikistellen.

"Mitä, neiti", hän sanoi kummastuneena tytön muuttuneesta käytöksestä.

"Kas niin", jatkoi Alicia, "älkää kiistäkö. Joanna on kertonut sen minulle, mutta katsokaa minua, Jalopeuranajaja, katsokaa minua – olenko minä kauhistuttava – mitä?"

Hän katseli nuorukaiseen hilpeästi.

"Te olette jotenkin pieni, tietysti", Dick alkoi.

Tässä tyttö taaskin keskeytti hänet purskahtaen iloiseen raikuvaan nauruun, joka yhä lisäsi Dickin hämmästystä ja neuvottomuutta. "Jotenkin pieni!" hän huudahti. "Kuulkaapas nyt, olkaa yhtä rehellinen kuin olette rohkea, minä olen mielestänne kääpiö tai ainakin jotain sinnepäin, mutta siitä huolimatta sanokaa – enkö kuitenkin ole mukiin menevä?"

"Kyllä, neiti, te olette erinomaisen kaunis", vastasi onneton ritari koettaen turhaan näyttää luontevalta.

"Ja kuka mies tahansa naisi minut ilomielin, eikö niin?" tyttö jatkoi.

"Niin varmasti, neiti, ilomielin", Dick vastasi.

"Sanokaa minua Aliciaksi", sanoi tyttö.

"Alicia", sanoi Dick.

"Kuulkaahan nyt, jalopeuranajaja", tyttö jatkoi. "Koska te olette surmannut sukulaiseni ja siten saattanut minut turvattomaksi maailmassa, vaatii kunnianne teitä antamaan minulle kaiken mahdollisen hyvityksen, eikö niin?"

"Niin, se on myönnettävä", Dick vastasi. "Vaikka omantuntoni mukaan tosin olen vain osaksi syypää urhean ritarin kuolemaan."

"Joko te nyt tahdotte peräytyä?" Alicia huudahti.

"En, neiti, en suinkaan. Olenhan jo sanonut teille, että olen valmis teidän käskystänne menemään luostariin", Richard vakuutti.

"Siis, kunnianne kautta, te olette minun?" jatkoi tyttö yhä.

"Kunniani kautta, neiti, luulenpa – ", alkoi nuorukainen.

"Kas niin!" tyttö keskeytti, "te teette aivan liiaksi verukkeita! Kunnianne kautta, ettekö ole minun, kunnes olette sovittanut onnettomuuden, minkä minulle olette tuottanut?"

"Olen, kunniani kautta", Dick vakuutti.

"Kuulkaa siis", jatkoi tyttö. "Te olisitte jotenkin nurinkurinen munkki, luullakseni, ja koska minä nyt saan vallita teitä mieleni mukaan, päätän täten ottaa teidän puolisokseni. Ei, ei, älkää vastustelko!" hän huusi, "se ei hyödytä mitään. Pitäisihän teidän itsekin huomata, kuinka luonnollista on että te, joka olette riistänyt minulta kodin, annatte minulle uuden kodin menetetyn sijaan. Ja mitä Joannaan tulee, vakuutan teille, että hän ensimmäisenä hyväksyy tämän toimenpiteen, sillä oikeastaanhan on yhdentekevä, kummanko meistä otatte vaimoksenne, kun olemme niin hyviä ystäviä. Mitä väliä sillä on?"

"Neiti", sanoi Dick, "minä menen luostariin, jos niin haluatte, mutta en ikipäivinäni ota vaimokseni koko avarassa maailmassa ketään muuta kuin Joanna Sedleyn, siihen ei minua saa väkivalta eikä kenenkään naisen mielisuosio. Suokaa anteeksi, että lausun ajatukseni näin peittelemättä, mutta kun nuori tyttö esiintyy rohkeasti, täytyy miesrukan esiintyä vielä rohkeammin."

"Dick!" sanoi Alicia Risingham, "te olette kelpo poika, tulkaa tänne ja suudelkaa minua siitä hyvästä. Kas niin, älkää pelätkö, suutelo on Joannan tähden, ja minä luovutan sen hänelle, kun hänet tapaan, ja sanon samalla, että se on varastettu. Ja mitä minuun tulee, ette suinkaan yksin ole syypää onnettomuuteeni, ettehän te ollut yksin tuossa suuressa taistelussa, ja jos Yorkin suku nyt tuleekin valtaistuimelle, se ei ole teidän vikanne. Mutta teillä on lämmin ja rehellinen sydän, Dick, ja jos minun olisi mahdollista kadehtia Joannaa jostakin, kadehtisin häneltä teidän rakkauttanne."

KUUDES LUKU

Dick ja Joanna

Hevoset olivat nyt levänneet ja syöneet mukaan otetun vähäisen rehuvarastonsa. Dickin käskystä sammutettiin nuotio lumella, ja miehet nousivat hevostensa selkään. Tällöin Dick muisti, tosin sangen myöhään, ylänkömaissa tavallisen varokeinon, ja kiipesi korkean tammen latvaan. Sieltä hän saattoi nähdä kauas yli kuun valaiseman lumipeitteisen metsän. Lounaassa kohosi tummana taivaanrantaa vasten kanervainen ylänkö, jossa Joanna ja hän pakomatkallaan olivat kohdanneet kauhistavan spitaalisen, ja juuri siellä hänen tottunut silmänsä keksi pienen, neulannupin kokoisen pilkun, joka loisti punertavaa valoa.

Dick pahoitteli nyt ankarasti omaa huolimattomuuttaan. Jos tuo valo johtui sir Danielin nuotiosta, olisi Dickin jo kauan sitten pitänyt se huomata. Joka tapauksessa ei hänen itsensä olisi millään ehdolla pitänyt virittää tulta. Nyt ei ainakaan enää sopinut tuhlata kallista aikaa. Suorin tie ylängölle oli noin kaksi mailia pitkä, mutta sen leikkasi kahtia hyvin syvä ja jyrkkä notko, jota hevosten oli mahdoton kulkea. Koska aika oli täpärällä, Dick päätti jättää hevoset ja koettaa onneaan jalkaisin.

Kymmenen miestä jätettiin vartioimaan hevosia, ja kun oli sovittu merkeistä, jotka molempien joukkojen hätätilassa tuli antaa toisilleen, lähti Dick joukkonsa etunenässä matkaan. Alicia Risingham käveli reippaasti hänen rinnallaan.

Miehet olivat riisuneet raskaat varustuksensa sekä jättäneet keihäänsä ja astuivat nyt rohkein mielin eteenpäin jäätyneellä hangella kuun kirkkaassa valossa. Ääneti ja hyvässä järjestyksessä he astuivat notkoon, jonka pohjalla pieni virta vaivoin raivasi itselleen tietä lumen ja jään keskitse, ja vastakkaisella rannalla noin puolen mailin päässä siitä paikasta, missä Dick oli huomannut tulenloisteen, pysähdyttiin hiukan hengähtämään ennen hyökkäystä.

Metsän syvässä hiljaisuudessa saattoi kuulla pienimmänkin äänen pitkän matkan päästä, ja Alicia, jonka kuulo oli erittäin tarkka, nosti varoittaen sormensa suulleen ja kumartui kuuntelemaan. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään, mutta lukuun ottamatta puron hiljaista lorinaa alhaalla laaksossa aivan heidän takanaan, ei Dick voinut erottaa hiiskahdustakaan, vaikka hän jännitti huomionsa äärimmilleen.

"Mutta olen aivan varma siitä, että kuulin aseiden kalsketta", Alicia kuiskasi.

"Neiti", sanoi Dick, joka pelkäsi enemmän nuorta neitiä kuin kymmentä tuimaa soturia, "en suinkaan tahtoisi väittää teidän erehtyneen, mutta kenties melu kuuluu jommasta kummasta leiristä."

"Ei", tyttö sanoi, "se kuuluu lännestä."

"Tulkoon nyt mistä tahansa", vastasi Dick, "ja käyköön niin kuin kohtalo määrää. Parasta ettemme siitä lainkaan välitä, vaan ryhdymme vitkastelematta toimeen. Ylös, ystäväni, olemme jo kylliksi levähtäneet."

Sitä myöten kuin he kulkivat eteenpäin, he huomasivat lumessa lukuisia hevosten kavionjälkiä, ja yhä selvemmäksi kävi, että he lähestyivät suuren ratsujoukon leiripaikkaa. Pian he saattoivat nähdä savun kohoavan puitten välistä, joiden alempia oksia leimuava nuotio valaisi.

Dickin määräysten mukaan miehet alkoivat nyt yksitellen hiipiä läheiseen viidakkoon, piirittääkseen vihollisen leirin joka puolelta. Sijoitettuaan Alician suuren tammen suojaan Dick hiipi itse suoraa päätä kohti tulta.

Puitten lomasta hän näki koko leiripaikan. Tuli oli sytytetty pienelle kanervaiselle kummulle, jota kolmelta puolen ympäröi viidakko, ja se paloi kirkkaasti leimuten ja kovasti rätisten. Nuotion ympärillä istui kymmenkunta paksuihin viittoihin kietoutunutta miestä, mutta vaikka lumi ylt'ympärillä oli tallattu aivan kuin olisi kokonainen rykmentti siinä temmeltänyt, etsi Dickin silmä turhaan hevosia. Hän alkoi aavistaa joutuneensa ansaan. Katsellessaan miehiä tarkemmin hän tunsi Bennet Hatchin, joka teräskypärä päässä uljaan näköisenä lämmitteli käsiään tulen ääressä. Erillään muista istui kaksi mieheksi puettua hentoa olentoa, jotka Dick luuli tuntevansa Joanna Sedleyksi ja sir Danielin vaimoksi.

"Vähätpä tuosta", hän arveli itsekseen, "vaikka kadotankin hevoset, en sitä sure, jos minun vain onnistuu saada Joanna haltuuni."

Leirin vastakkaiselta puolen kuului heikko vihellys, joka ilmoitti, että Dickin miehet nyt olivat sulkeneet ketjun ja piirittäneet leirin.

Äänen kuultuaan Bennet syöksyi pystyyn, mutta ennen kuin hän ennätti tarttua aseisiin, huusi Dick hänelle:

"Bennet, Bennet, vanha ystäväni! Te vain suotta uhraatte miehenne, jos koetatte tehdä vastarintaa."

"Nuori herra Shelton, Pyhän Barbaran nimessä!" huusi Bennet Hatch. "Minäkö antautuisin? Paljon te vaaditte! Kuinka monta miestä teillä on?"

"Minä sanon teille, Bennet, että te olette saarroksissa, ylivoiman ympäröimänä. Caesar ja Kaarle Suuri olisivat teidän asemassanne pyytäneet armoa. Minulla on täällä nelisenkymmentä sotilasta, jotka tottelevat pienintäkin viittaustani, ja ensimmäinen nuolisade puhdistaa leiripaikkanne, sen vakuutan."

"Herra Dick", Bennet sanoi, "minua surettaa, mutta minun täytyy täyttää velvollisuuteni. Pyhimykset teitä armahtakoot!"

Näin sanoen hän kohotti pienen torven huulilleen ja puhalsi kovan toitotuksen.

Syntyi hetken aikaa kestävä hämminki, sillä Dick, joka pelkäsi molempien naisten puolesta, epäröi antaa ampumismääräystä. Bennetin pieni joukko sitä vastoin tarttui nopeasti aseisiin tehdäkseen voimakasta vastarintaa. Hälinän aikana syöksyi Joanna paikaltaan ja riensi nuolen nopeudella lemmittynsä rinnalle.

"Tässä olen, Dick", hän huusi, tarttuen innokkaasti Dickin käteen.

Mutta Dick seisoi edelleen neuvotonna. Hän oli vielä vasta-alkaja sodan kovassa koulussa, ja kun hän ajatteli vanhaa lady Brackleytä, kuolivat komentosanat hänen huulilleen. Hänen omat miehensä alkoivat käydä maltittomiksi. Muutamat heistä huusivat häntä nimeltä ja toiset alkoivat omin päin ampua. Jo ensi nuolisade kaatoi Bennet-raukan, ja silloin Dick viimeinkin heräsi.

"Eteenpäin!" hän huusi. "Ampukaa, pojat, ja koettakaa pysyä suojassa. Englanti ja York!"

Juuri silloin kuului yön hiljaisuudesta kaviontöminää, joka läheni ja kasvoi uskomattoman nopeasti. Samalla vastasivat torventoitotukset yhtä mittaa Bennetin äskeiseen kutsuun.

"Hyökkäys, hyökkäys!" huusi Dick. "Kokoontukaa minun ympärilleni!

Tännepäin, jos henkenne on teille kallis!"

Mutta hänen miehensä, jotka olivat jalkaisin ja hajallaan, hämmentyivät joutuessaan saarroksiin juuri silloin, kun itse luulivat saavuttaneensa helpon voiton. He alkoivat peräytyä, toiset seisoivat neuvottomina, toiset taas katosivat tiheikköön. Ja kun ensimmäinen ratsurivi syöksyi nelistäen paikalle, joutuivat jotkut miehistä hevosten jalkoihin tai kaatuivat keihäisiin, mutta suurin osa Dickin väestä oli aivan yksinkertaisesti kadonnut tietymättömiin.

Dick seisoi hetken aikaa typertyneenä, syyttäen itseään ankarasti uhkarohkeasta ja ajattelemattomasta menettelystään. Sir Daniel oli nähnyt hänen tulensa ja lähtenyt pääjoukkonsa kanssa joko hyökätäkseen takaa-ajajainsa kimppuun tai ahdistaakseen heitä selästä käsin, jos he itse rohkenisivat ryhtyä hyökkäykseen. Sir Daniel oli toiminut kuten taitava sotapäällikkö ainakin, Dick taas kuin malttamaton poika. Ja siinä seisoi nyt nuori ritari, tosin kihlattunsa rinnalla mutta muuten yksin ja hylättynä, ja koko hänen joukkonsa sekä miehet että hevoset olivat hajallaan avarassa metsässä kuin kourallinen nuppineuloja heinäladossa.

"Pyhimykset minua nyt auttakoot!" hän ajatteli. "Olipa onni että saavutin kannukseni aamullisista urotöistäni, sillä tämä seikkailu ei minulle kunniaa tuota."

Sitten hän alkoi juosta Joannan käsi yhä omassaan.

Läpi yön hiljaisuuden raikuivat sir Danielin miesten huudot ja hoilotukset, kun he täyttä neliä ratsastivat joka suunnalle pakenevien jälkeen. Mutta Dick tunkeutui rohkeasti tiheään viidakkoon ja juoksi eteenpäin nopeasti kuin kauris. Kuun hopeasäteet saivat valkeat lumiaukiot vielä hohtavammiksi, jolloin pimeys viidakoissa kävi sitä synkemmäksi, ja voitettujen hajanaiset parvet houkuttelivat takaa-ajajia eri suunnille. Tästä johtui, että Dick ja Joanna juostuaan hetken aikaa henkensä edestä uskalsivat pysähtyä tiheän pensaikon suojaan, josta he saattoivat kuulla takaa-ajajien huudot. Vähitellen ne kuitenkin hiljenivät ja häipyivät kaukaisuuteen.

"Jospa sentään olisin pitänyt osan miehistä varaväkenä, olisi onni ehkä vielä kerran kääntynyt", Dick valitti haikeasti. "Mutta oppia ikä kaikki, ja ensi kerralla, pyhimysten nimessä, käy paremmin."

"Mutta rakas Dick, mitä siitä välität?" Joanna sanoi. "Mehän olemme nyt taas löytäneet toisemme."

Dick katseli häntä, ja siinä oli vielä kerran – John Matcham ilmielävänä. Mutta nyt ei valepuku häntä enää pettänyt, ja kun tyttö rumentavassa puvussaan iloisesti hymyillen ja hellästi katseli häntä, paisui hänen sydämensä ilosta.

"Lemmittyni", hän sanoi, "jos kerran sinä annat ajattelemattomuuteni anteeksi, mitäpä silloin surisin. Lähtekäämme nyt suoraa päätä Holywoodiin. Siellä majailee hyvä holhoojasi ja luotettava ystäväni lordi Foxham. Vähät siitä olemmeko rikkaita vai köyhiä, kuuluisia vai tuntemattomia. Tänään armaani, olen ansainnut kannukseni ja saanut kunniaa ja ylistystä ylhäisiltä rohkeuteni vuoksi. Luulin silloin olevani uljain soturi koko Englannin valtakunnassa. Mutta ensiksikin jouduin mahtavien epäsuosioon ja nyt olen saanut kelpo löylytyksen ja menettänyt koko joukkoni. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mutta, rakas Joan, siitä en välitä lainkaan, jos sinä vain vielä minua rakastat ja tahdot ruveta vaimokseni. Niin, jos menettäisin ritarinarvonikin, en välittäisi siitä rahtuakaan."

"Rakas Dick!" Joanna huudahti. "Oletko tosiaankin lyöty ritariksi?"

"Olenpa niinkin, armaani, sinä olet nyt ladyni", nuorukainen vastasi hellästi, "tai ainakin tulet siksi huomenna, jos vain tahdot."

"Tahdon, Dick, ilomielin", tyttö vastasi.

"Mitä nyt, sir? Luulin kuulleeni että aiotte munkiksi!" sanoi ääni aivan heidän vieressään.

"Alicia!" Joanna huudahti.

"Niin, hän juuri", vastasi nuori tyttö ja astui esille. "Alicia, jonka jätitte jälkeenne kuolleena, Alicia, jonka jalopeuranajajasi löysi ja herätti kuolleista, alkaen häntä sitten kosiskella, jos tahdot tietää totuuden."

"Oi, ei, sitä en usko!" Joanna huudahti. "Dick!"

"Dick!" matki Alicia. "Niin juuri Dick! Vai niin, herraseni, te hylkäätte tyttöraukkoja hädän hetkellä", hän jatkoi kääntyen nuoren ritarin puoleen. "Te asetatte heidät tammien taakse. Niin, niin, ritarillisuuden päivät ovat todella luetut, kuten sanotaankin."

"Neiti kulta", Dick huudahti epätoivoissaan, "vannon että aivan unohdin teidät. Teidän täytyy koettaa antaa minulle anteeksi. Näettehän että olen löytänyt Joannan."

"En usko, että teitte sen tahallanne. Mutta minä aion kostaa julmasti. Kerron salaisuuden lady Sheltonille – tulevalle", hän lisäsi kumartaen sievästi. "Joanna", hän jatkoi, "luulen tosiaan että kihlattusi on urhea taistelussa, mutta hän on myös, sen sanon sinulle suoraan, helläsydämisin hupakko koko Englannissa. Hänelle saat tehdä mitä ikinä haluat. Ja nyt, te hassut lapset, teidän täytyy ensin suudella minua kumpikin vuoroonne, tulevan onnen ja ystävyyden nimeen, ja suudelkaa sitten toisianne minuutin verran, ei sekuntiakaan kauemmin. Sen jälkeen lähdemme kaikki kolme Holywoodiin niin nopeasti kuin suinkin pääsemme, sillä metsä on täynnä vaaroja, ja sitä paitsi täällä on kauhean kylmä."

"Mutta kosiko minun Dickini sinua tosiaankin?" Joanna kysyi.

"Ei, sinä pikku hupsu", Alicia vastasi, "minä kosin häntä. Minä tarjouduin todella hänen vaimokseen, mutta hän käski minun mennä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Niin juuri hän sanoi. Minun täytyykin tunnustaa, että hän on enemmän rehellinen kuin kohtelias. Mutta, lapset, olkaa nyt järkeviä ja lähdetään matkaan. Koetammeko vielä kerran kulkea laakson poikki, vai valitsemmeko suoran tien Holywoodiin?"

"Niin", Dick sanoi, "olisin hyvin tyytyväinen, jos saisin käsiini hevosen. Minua on näet koko lailla rusikoitu ja löylytetty näinä viime päivinä, niin että ruumiini on sekä sininen että keltainen. Mutta mitä arvelette? Jos väkeni pelästyen sotamelskettä on lähtenyt pakoon ratsuineen, olemme turhaan tehneet mutkan. Suorin tie Holywoodiin on tuskin kolmea mailia, kello ei vielä ole lyönyt yhdeksää, lumi kannattaa hyvin ja kuu paistaa kirkkaasti. Mitä arvelette, kävelemmekö muitta mutkitta jalan?"

"Päätetty!" Alicia huudahti, mutta Joanna tarttui vain lujemmin Dickin käteen.

He lähtivät siis matkaan paljaiden lehtimetsien ja laaksojen kautta, astuen lumisia polkuja kylmässä talvikuutamossa. Dick ja Joanna kulkivat käsi kädessä, tyytyväisinä ja onnellisina, ja heidän hilpeä ystävänsä seurasi heitä parin askelen päässä, unohtaen oman surunsa toisten onnea katsellessaan.

Etäältä kuului kyllä vielä tunstallilais-ratsumiesten kavionkopse, kun nämä kiivaasti ajoivat pakolaisia takaa. Silloin tällöin kuului teräksenkalsketta ja huutoja, josta he arvasivat vihollisten joutuneen otteluun. Mutta nämä nuoret ihmiset, jotka olivat kasvaneet melkein sodan jaloissa ja vastikään kokeneet niin monta vaaraa, eivät olleet pelkureita eivätkä arkaluontoisia. He iloitsivat siitä, että äänet kaikuivat yhä kauempaa, ja kulkivat tyytyväisinä melkein kuin hääsaatossa, kuten Alicia leikillisesti huomautti. Ei metsän synkkä yksinäisyys, ei yön pimeys eikä pakkanen voinut himmentää tai häiritä hetken onnea.

Saavuttuaan eräälle kummulle he näkivät Holywoodin laakson jalkainsa juuressa. Luostarinkirkon korkeat ikkunat olivat kynttilöillä ja tulisoihduilla valaistut, torninhuiput kohosivat mykkinä kohti kirkasta iltataivasta, ja korkeimmalla huipulla loisti kullattu risti kuutamossa. Luostaria ympäröivällä aukiolla paloi nuotioita, telttoja näkyi kaikkialla, ja keskellä tätä kirjavaa kuvaa kiemurteli jäätynyt joki.

"Pyhimysten nimessä!" Dick huudahti, "tuolla on lordi Foxhamin väki vielä leirissä. Sanansaattajaa on varmaankin kohdannut jokin onnettomuus. Sen parempi meille. Nyt kykenemme otteluun sir Danielia vastaan."

Mutta lordi Foxhamin viipyminen Holywoodin jokilaaksossa riippui kokonaan muista syistä kuin mitä Dick otaksui. He olivat kyllä alkaneet marssia Shorebyta kohti, mutta ennen kuin he olivat ennättäneet puolitiehen, he kohtasivat toisen lähetin, joka käski heidät takaisin entiselle leiripaikalleen, sulkeakseen tien lancasterilaisilta pakolaisilta ja samalla pysyäkseen lähempänä yorkilaista pääarmeijaa. Richard Kyttyräselkä oli näet taistelun päätyttyä jo matkalla yhtyäkseen veljeensä, ja vähän ajan kuluttua siitä kun Foxhamin soturit olivat palanneet Holywoodiin, pysähtyi Gloucesterin Richardin hevonen luostarinportin eteen. Korkean vieraan kunniaksi olivat ikkunat noin kirkkaasti valaistut, ja kun Dick Joannan ja Alicia Risinghamin seurassa saapui luostariin, kestittiin herttuan seuruetta parhaillaan luostarin ruokasalissa rikkaan ja mahtavan luostarin parhailla herkuilla.

Dick saatettiin melkein vasten omaa tahtoaan sisään. Sairaana väsymyksestä istui Gloucester nojaten käteensä kalmankalpeita, hirvittäviä kasvojaan. Lordi Foxham, jonka haavat nyt olivat melkein parantuneet, istui kunniasijalla hänen vasemmalla puolellaan.