Musta nuoli

SEITSEMÄS LUKU

Valepukuinen mies

Päivän valjetessa, ennen kuin aurinko oli noussut, nuorukaiset heräsivät. Itäisen taivaanrannan väriloiste kuitenkin ilmoitti, että päivän ruhtinas oli tulossa, puissa jokin lintu silloin tällöin hiljaisella sirkutuksella valmistautui ottamaan häntä vastaan. Nälkiintyneinä ja väsyksissä nuorukaiset makasivat liikkumatta, suloiseen hervottomuuteen vaipuneina. Äkkiä heidät havahdutti kellon ääni.

"Kello!" huudahti Dick nousten istualle. "Olemmeko niin likellä Holywoodia?"

Kotvasen kuluttua kello soi uudestaan, mutta tällä kertaa vielä likempänä. Ja sitten taas yhä uudestaan, aina vain likempänä.

"Mitähän tämä oikein merkinnee?" arveli Dick, joka nyt oli täysin valveilla.

"Joku liikkuu", Matcham sanoi, "ja hänen kävellessään soi kello."

"Sen kyllä älyän", sanoi Dick, "mutta mitä varten? Mitä hän Tunstallin metsissä toimittaa? Kolea sointi ei minua miellytä."

"Niin", sanoi Matcham väristen, "se kuuluu kaamealta. Ellei jo olisi päivä – "

Hän ei ehtinyt lopettaa ennen kuin kilinä kävi varsin kiireiseksi ja tiheäksi, sitten kuului yksinäinen kilahdus, ja sitten se taukosi.

"On niinkuin joku olisi ensin juossut ja sitten hypännyt puron yli."

"Nyt hän taas kulkee rauhallisesti", Matcham sanoi.

"Eipä niinkään", vastasi Dick, "ei niinkään rauhallisesti. Hän käy nopeasti ja levottomasti. Aivan kuin olisi hengenhädässä tahi kiireisissä asioissa. Etkö huomaa kuinka nopeasti kilinä lähenee?"

"Nyt se on ihan lähellä", Matcham huomautti.

He olivat kavunneet hietakuopan partaalle, ja kun kuoppa oli kummun rinteessä, heidän eteensä avautui kanervikkoaukio metsään saakka.

Aukion poikki kiemurteli valkeana juovana polku, Dickin mielestä Moat Houseen päin.

Polkua myöten hoiperteli valkoinen olento. Nyt hän seisahtui ja katsoi ympärilleen. Sitten hän taas hitaasti eteni kumartuneena miltei kaksin kerroin. Joka askelella tiuku kilisi. Valkoinen päähine oli vedetty kasvoille ikään kuin silmikoksi niin syvälle, ettei niitä laisinkaan näkynyt. Kulkija näytti tunnustelevan tietä sauvallaan. Nuorukaisten selkäpiitä karmi.

"Spitaalinen", Dick änkytti.

"Se, jota hän koskettaa, on kuoleman oma", sanoi Matcham. "Juoskaamme."

"Ei", sanoi Dick. "Etkö näe? – Miesparka on sokea ja tunnustelee tietä sauvallaan. Hän on enemmän surkuteltava kuin pelättävä."

"Kyllä häntä surkuttelen, kun hän vain on mennyt ohi", Matcham arveli.

Sokea spitaalinen oli nyt tullut ihan likelle, ja samassa silmänräpäyksessä aurinko nousi ja valaisi kirkkaasti hänen valkoista päähinettään. Hän oli ollut pitkä mies ennen kuin tuo kauhea tauti oli hänet koukistanut, ja vieläkin hän astuskeli voimakkaasti. Tiu'un surullinen kilinä, sauvan kolahtelu maahan, silmäaukoton kasvojen peite ja tieto siitä, että hän ei ollut ainoastaan kärsimykseen ja kuolemaan tuomittu, vaan ihmisten seurastakin eristetty, saattoi nuorukaiset kammosta värisemään.

Tullessaan kuopan kohdalle hän seisahtui ja käänsi kasvonsa nuorukaisia kohti.

"Neitsyt Maria auttakoon meitä!" Matcham kuiskasi. "Hän näkee meidät."

"Vaiti!" kuiskasi Dick vastaan. "Hän vain kuuntelee. Onhan hän sokea, höperö."

Spitaalinen katseli tahi kuunteli muutamia sekunteja. Sitten hän taas rupesi liikkumaan eteenpäin, mutta ei montakaan askelta ennen kuin vielä kerran seisahtui ja kääntyi nuorukaisiin päin ikään kuin katsellakseen. Nyt myös Dick kalpeni ja ummisti silmänsä. Mutta pian tiuku taas kilisi ja spitaalinen sen enempää empimättä kulki eteenpäin metsään saakka, johon hän hävisi.

"Hän näki meidät", Matcham sanoi. "Sen vaikka vannon."

"Lorua!" sanoi Dick. "Hän vain kuunteli. Hän oli peloissaan, miesparka. Jos sinä olisit sokea ja aina kävelisit umpipimeässä, säikähtäisit jo lehden kahinaakin tai linnun piipitystä."

"Dick hyvä! Hän näki meidät", toisti Matcham. "Tuolla tavoin ei kukaan kuuntele. Hänellä on paha mielessä. Kuulehan, hänen tiukunsa ei soi enää."

"Se on totta", Dick sanoi. "Se ei tiedä hyvää. Menkäämme, pyhän messun kautta."

"Hän meni itään päin, menkäämme me länteen", sanoi Matcham. "En voi tyynesti hengittää ennen kuin tuo spitaalinen on selkäni takana."

"Olet liian pelkuri, John", vastasi Dick. "Aiommehan pyrkiä suoraa tietä Holywoodiin, niin suoraan kuin osaamme, ja meidän on siis mentävä pohjoiseen päin, ymmärtääkseni."

He rupesivat heti kävelemään ja päästyänsä kiveltä kivelle harpaten puron yli he pyrkivät jyrkempää äyrästä ylös metsään päin. Maa kävi epätasaiseksi, siellä täällä kasvoi yksinäinen puu tai puuryhmä. Oli vaikea pysyä selvillä suunnasta, ja lisäksi vielä nälkä sekä väsymys hidasti kulkua.

Äkkiä he eräältä mäennyppylältä näkivät spitaalisen parinsadan jalan päässä kävelevän poikittain heidän editseen. Tiuku ei nyt kilissyt eikä sauva survonut maata. Hän astui reippaasti ja varmasti, kuten näkevä ainakin. Seuraavassa tuokiossa hän oli hävinnyt pensaikkoon.

Nuorukaiset piiloutuivat säikähtyneinä kanervikkoon.

"Aivan varmaan hän ajaa meitä takaa", Dick sanoi. "Näitkö, hän piti tiu'un kielestä kiinni, jottei se soisi, nyt auttakoot meitä pyhimykset, spitaalista vastaan minä en pysty taistelemaan."

"Mitä hän aikoo?" Matcham huudahti. "Mitä hän tahtoo? Onko milloinkaan kuultu että spitaalinen, vain pahaa tehdäkseen, on vainonnut onnettomia? Eikö hänellä ole tuo tiuku juuri ihmisiä varoittamassa? Dick, tässä piilee jotakin pahempaa."

"En käsitä mitä tämä tietää", kuiskasi Dick, "olen ihan hervoton.

Pyhimykset auttakoot meitä!"

"Aiotko jäädä tähän loikomaan?" Matcham sanoi. "Palatkaamme aukiolle, siellä hän ei voi huomaamatta hiipiä kimppuumme."

"En minä", sanoi Dick. "Voimani on mennyttä. Ja kenties hän menee ohi meitä huomaamatta."

"Jännitä edes jousesi", toinen huudahti. "Oletko sinä olevinasi mies?"

Dick teki ristinmerkin. "Älä, älä!" hän sanoi. "Terveitä ihmisiä vastaan kyllä taistelen, mutta en aaveita vastaan – enkä spitaalisia. En tiedä kumpi on kimpussamme. Taivas meitä suojelkoon!"

"Jos miehen rohkeus on tuollaista, niin kylläpä hän on aika raukka!"

Matcham sanoi. Silloin kuultiin taas tiu'un kilahdus. "Hän ei enää pidä kiinni tiu'un kielestä", Matcham kuiskasi. "Pyhimykset auttakoot!

Kuinka likellä hän on!"

Dick ei vastannut sanaakaan; hänen hampaansa kalisivat.

Nyt vilahti jotain valkeata pensasten välistä, ja sieltä tuli näkyviin ensiksi pää ja sitten koko haamu. Äkkiä hän päästi huudon ja juoksi suoraan kohti nuorukaisia. Nämä pakenivat kirkaisten, yksi yhtäälle, toinen toisaalle. Mutta heidän kauhistava vihollisensa syöksyi Matchamin jälkeen, saavutti tämän muutamalla harppauksella ja tempaisi hänet käsiinsä.

Nuorukainen päästi parahduksen, johon kaiku vastasi läheltä ja kaukaa, hänen hento ruumiinsa värähteli, sitten hänen jäsenensä herpaantuivat ja hän lyhistyi taintuneena kiinniottajan käsiin. Dick kuuli parahduksen. Hän kääntyi ja näki Matchamin kaatuvan. Silloin hänen rohkeutensa ja voimansa palasi. Säälin ja vihan huuto pääsi hänen suustaan ja samassa hän jännitti varsijousensa. Mutta ennen kuin hän ehti ampua, spitaalinen nosti kätensä.

"Seis, Dick", huusi tuttu ääni. "Älä ammu, houkkio! Etkö tunne ystävääsi?"

Samassa hän laski Matchamin maahan ja paljasti kasvonsa.

"Sir Daniel!" Dick huudahti.

"Juuri niin, pyhän messun kautta, juuri sir Daniel", vastasi ritari. "Aiotko ampua kasvattajaasi, veijari? Mutta tässä on tämä – " Hän keskeytti ja osoittaen Matchamia hän kysyi: "Miksi häntä sanot, Dick?"

"Niin", sanoi Dick, "minä sanon häntä nuoreksi herra Matchamiksi.

Ettekö häntä tunne? Hän sanoi teidän tuntevan hänet."

"Kyllä tunnen", sir Daniel vastasi hihittäen. "Hän on mennyt tainnoksiin ja, totta puhuen, vähemmästäkin hän olisi voinut pyörtyä. Hei Dick, pelästytinkö teidät pahastikin?"

"Pelästytitte, sir Daniel, kyllä te meitä kauheasti pelästytitte", sanoi Dick ja päästi vieläkin huokauksen muistellessaan sitä. "Teidän luvallanne, sir, olisin melkein mieluummin tahtonut kohdata itse mustan paholaisen. Ja totta puhuakseni minua värisyttää vieläkin. Mutta mikä saattoi teidät esiintymään tuommoisessa valepuvussa?"

Sir Danielin kasvot synkistyivät vihasta.

"Mikäkö minut saattoi?" hän sanoi. "Hyvä että muistutit minulle. Mikä? Minä piileskelen henkeni takia täällä omissa metsissäni. Jouduimme onnettomuudeksemme liian myöhään taistelupaikalle, juuri parhaiksi suuren pakopyörteen nieltäviksi. Missä ovat reippaat ratsumieheni? Pyhän messun kautta, Dick, en tiedä itsekään. Meidät pyyhkäistiin pois, jouduimme keskelle pahinta mellakkaa, en ole nähnyt ainoatakaan oman värini miestä sen jälkeen kun näin kolmen heistä kaatuvan. Minä itse pääsin eheänä Shorebyhin, ja 'Mustaa nuolta' muistellen hankin itselleni tämän puvun ja tiu'un ja rupesin hiljakseni pyrkimään Moat Houseen. Tämä valepuku on kerrassaan verraton, Dick. Tiu'un kilinä suojelee pahimmaltakin rosvolta, sen ääni panee joka ainoan kalpenemaan. Viimein satuin kulkemaan sinun ja Matchamin ohitse. En heti varmasti teitä tuntenut, päähine esti minua selvästi näkemästä ja sen lisäksi minun oli mahdoton käsittää, mitenkä te olitte joutuneet yhteen. – Mutta huomaan", hän keskeytti, "että tämä sinun toveriparkasi rupeaa näyttämään toipumisen oireita. Pari tippaa hyvää viiniä ei liene hänelle vahingoksi."

Näin sanoen hän veti tilavan kaapunsa alta isohkon pullon ja rupesi hieromaan Matchamin ohimoita sekä kostuttamaan tämän huulia viinillä. Vähitellen pyörtynyt tointui, avasi silmänsä ja katseli kummastuneena vuorotellen sir Danielia ja Dickiä.

"Rauhoitu, Jack!" Dick sanoi, "ei se ollutkaan spitaalinen, se oli sir Daniel, näetkö!"

"Otapas kunnollinen kulaus tätä", sanoi ritari, "se palauttaa tarmosi. Sen jälkeen annan teille hyvän aterian ja sitten kiiruhdamme kaikki kolme kotiin Tunstalliin. Sillä tunnustanpa suoraan, Dick", hän jatkoi asetellessaan heidän eteensä leipää ja lihaa, "minulla on kiihkeä halu päästä neljän muurin turvaan. Siitä alkaen kun ensi kerran nousin hevosenselkään, en ole ollut näin kovassa ahdingossa; henkeni ja omaisuuteni on vaarassa, ja kaiken lisäksi nuo roistot ajavat minua takaa metsässä. Mutta en ole vielä hukassa. Kyllä jokunen joukko miehistäni pelastautuu kotiin. Bennet Hatchilla on kymmenen miestä, Seldenillä oli kuusi. Ei, kyllä me pian jälleen olemme entisissä voimissa. Kunhan vain pääsen sovintoon onnen suotta suosiman Yorkin herran kanssa, Dick, niin olen kyllä taas miestä ja valmis vaikka mihin."

Ritari täytti viinillä juomasarvensa juodakseen siinä vieressä seisoneen, tyrmistyneen näköisen Dickin terveydeksi.

"Selden", tämä änkytti, "Selden – ", ja sitten hän vaikeni.

Sir Daniel laski juomasarvensa alas juomatta.

"Mitä!" hän huusi muuttuneella äänellä. "Selden! Puhu! Mitä hänestä tiedät?"

Dick kertoi änkyttäen, mitä oli tapahtunut.

Ritari kuunteli äänetönnä, viha ja murhe vääristivät hänen kasvojaan.

"Malttakaa", hän huusi, "vannon oikean käteni kautta, kyllä minä kostan! Minä murskasin tuon Duckworthin kuin ruo'on, poltin katon hänen päänsä päältä, saatoin hänet mieron tielle, ajoin hänet pois näiltä mailta, ja nyt hän palaa astuaksensa minua vastaan! Mutta odotapa, Duckworth, kyllä saat tämän velan maksaa!"

Hän seisoi kotvan aikaa äänetönnä. Hänen kasvoistaan kuvastui kova sisäinen taistelu.

"Syökää!" hän huusi, "ja sinä siinä, vanno minulle", hän jatkoi Matchamille, "että seuraat minua Moat Houseen."

"Kunniani kautta", Matcham vastasi.

"Viis minä sinun kunniastasi!" huusi ritari. "Vanno minulle äitisi autuuden kautta!"

Matcham vannoi vaaditun valan. Sir Daniel korjasi päähinettään, otti tiukunsa ja sauvansa.

"Syökää nopeasti", hän sanoi, "ja seuratkaa sitten minua kotiin!"

Niin sanoen hän poistui viidakkoon, ja heti rupesi tiuku jälleen kilisemään. Nuorukaiset istuivat kuunnellen kilinän häviämistä kaukaisuuteen.

"Sinä aiot siis Tunstalliin?" kysyi Dick.

"Totta kai", Matcham vastasi, "kun täytyy. Olen urheampi sir Danielin selän takana kuin hänen kasvojensa edessä."

He söivät sitten kiireesti ja alkoivat kulkea Tunstalliin päin. Pari tuntia kuljettuaan he näkivät Moat Housen punaisten muurien ja kattojen vilahtavan puitten välistä.

"Nyt", Matcham sanoi seisahtuessaan, "saat jättää ystäväsi John hyvästi, et enää koskaan häntä näe. Anna, Dick, hänelle anteeksi, jos hän on sinua loukannut, niinkuin hän sydämestään ja rakkaudella antaa sinulle anteeksi."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Dick. "Jos me molemmat menemme Tunstalliin, tapaamme tietysti toisemme useinkin."

"Et sinä milloinkaan enää saa nähdä John Matcham parkaa", toinen vastasi, "häntä joka oli sellainen pelkuri ja niin vaivalloinen ja joka kuitenkin veti sinut virrasta. Kunniani kautta, Dick. Kun olemme saapuneet Moat Houseen, sinä et enää näe John Matchamia."

Hän avasi sylinsä ja ystävykset syleilivät toisiaan.

"Ja Dick", Matcham jatkoi, "minä aavistan, ettei hyvä meitä Tunstallissa odota. Sir Daniel ei ole enää sama kuin ennen. Onni on tähän saakka ollut hänelle myötäinen, mutta nyt, kun hänen kohtalonsa on kypsymäisillään ja hänen on taisteltava henkensä puolesta, pelkään että hänestä tulee huono isäntä meille kummallekin. Hän saattaa olla uskollinen tappelussa, mutta hänellä on vilpistelijän silmä. Hänen silmissään, Dick, piilee pelko, ja pelko on julma kuin susi! Me menemme sisään tähän taloon, Pyhä Maria auttakoon meidät siitä pois!"

Vähän matkaa äänettöminä käveltyänsä he astuivat ulos metsästä. Heidän edessänsä kohosi sir Danielin pyöreätorninen metsälinna. Linnankaivannon veteen kuvastuivat tummanpunaiset, siellä täällä sammaltuneet muurit. Heti kun nuorukaiset tulivat näkyviin, avautui linnan portti, nostosilta laskettiin alas ja sir Daniel itse, Hatch ja pappi hänen vieressään seisoivat valmiina ottamaan heidät vastaan linnan muurien sisäpuolelle.

TOINEN KIRJA

Tunstallin Moat House

ENSIMMÄINEN LUKU

Dick kyselee

Tunstallin linna sijaitsi vähän matkan päässä kuoppaisesta metsätiestä. Rakennus muodosti lujatekoisen neliön, jonka jokaisessa nurkassa oli pyöreä torni. Punaisista kivistä rakennetussa muurissa oli ampumareikiä, ja ylinnä oli rintavarustus sakaroineen. Sisäpuolella oli vähäinen piha. Koko rakennusta ympäröi noin kahdentoista jalan levyinen linnankaivanto, "moat", jonka yli yksi ainoa nostosilta vei linnanporttiin. Pienestä lammikosta johti oja vettä hautaan.

Kun pojat saapuivat linnaan, oli osa linnanväkeä pihalla puolustushankkeissa. Huolestuneina keskusteltiin piirityksestä, toiset tekivät nuolia, toiset hioivat miekkoja, jota tehdessään he epäilevästi pudistelivat päätään.

Sir Danielin ratsumiehistä oli kaksitoista hengissä palannut taistelusta. Näistäkin oli kolme pahoin haavoittunut, kaksi Risinghamin tappelussa ja yksi kotimatkalla, sissien yllättäessä. Kun näitten lisäksi laskettiin sir Daniel itse, Bennet Hatch ja nuori Shelton sekä ne miehet, jotka ennestään olivat linnassa, niin linnaa puolustamassa oli kaksikymmentäkaksi miestä, siis kylläkin riittävästi väkeä, erittäinkin kun toivottiin pakolaisia vielä saapuvan.

Väenpuute ei siis painanut mieliä, siihen oli toinen syy. "Musta nuoli" se kummitteli miesten ajatuksissa. Yorkin puolueen vihollisuus ei heitä niinkään paljon huolestuttanut. "Olot muuttuvat pian", oli kansan tapana sanoa tähän aikaan. Mutta nuo metsänaapurit saivat heidät pelosta vapisemaan, sillä nämä eivät vihanneet ainoastaan sir Danielia. Kaikki hänen miehensä tiesivät meneteiksensä julmasti ja väkivaltaisesti koko lähiseudulla. He olivat kaikki olleet sir Danielin julmia käskyläisiä. Ja nyt oli parin tunnin taistelu – johon suurin osa heistä ei ottanut osaakaan – kokonaan muuttanut sir Danielin aseman, hän ja hänen miehensä olivat nyt vain pieni joukko valtionkavaltajia, jotka suojelusta vailla olivat suljetut mitättömään linnaan leppymättömien vihollisten lakkaamattoman vainon alaisina.

Yön kuluessa oli kokonaista seitsemän ratsua ilman ratsastajaa ja pelosta hirnuen saapunut ulkopuolelle linnan porttia. Kaksi kuului Seldenin joukolle, viisi oli niitä, joilla sir Danielin kanssa taisteluun lähteneet miehet olivat ratsastaneet. Ja päivän valjetessa hoiperteli haavoittunut keihäsmies linnanhaudan partaalle ja heitti siinä henkensä.

Rohkea Bennet Hatch oli myös huolissaan. Ja saatuansa Dickiltä kuulla Seldenin kohtalon hän hervotonna vaipui kivirahille – ja itki.

Hämmästyneinä ja kauhistuneina muut miehet katselivat häntä, mutta eivät rohjenneet mitään kysyä.

"Oi, nuori herra Shelton", sanoi Hatch viimein, "enkö minä sitä sanonut? Meidän täytyy kaikkien seurata. Selden oli luja mies, hän oli minulle kuin veli. Hän on mennyt toisena. Niin, meidän täytyy kaikkien seurata. Sillä mitä tuossa runossa sanottiin:

 
"Sydän teillä oli mustempi syttä,
siksi kantaa mustia nuolia kyttä."
 

"Niin, Appleyard, Selden, Smith ja vanha Humphrey ovat menneet, ja John Carter raukka makaa kuolemankielissä ja huutaa pappia."

Dick säpsähti. Matalasta ikkunasta ihan läheltä kuului voihkinaa ja valitusta.

"Tuolla sisälläkö hän makaa?" hän kysyi.

"Niin, portinvartijan kammiossa", Hatch vastasi, "emme voineet viedä häntä edemmäs. Joka askelella luulimme hengen hänestä lähtevän. Mutta sielu nyt luullakseni enimmän kärsii. Hän huutaa taukoamatta pappia, mutta sir Oliver ei vain tule, en tiedä mistä syystä. Siitä syntyy pitkä rippi."

Dick lähestyi ikkunaa. Pieni kammio oli matala ja pimeä, hän saattoi kuitenkin erottaa olkivuoteella makaavan vaikeroivan miehen.

"Carter, ystäväparka, kuinka on laitasi?" hän kysyi.

"Oi, nuori herra Shelton", sai kuoleva kuiskatuksi, "taivaan tähden, hankkikaa tänne pappi. Minä olen mennyttä miestä. Rientäkää, se on viimeinen palvelus, jonka voitte minulle tehdä. Minulla on omallatunnollani jotain, joka vetää minut syvyyteen."

Silloin sir Daniel äkkiä ilmestyi hallin ovelle kirje kädessään.

"Miehet", hän sanoi, "kova isku on kohdannut meitä, minkä tähden koettaisimme sitä kieltää? Pyrkikäämme siis uudestaan nopeasti satulaan. Vanha Henrik kuudes on kohta mennyttä. Peskäämme siis hänet käsistämme. Minulla on hyvä ystävä, joka on herttuan lähin mies – lordi Wensleydale. No niin, hänelle olen kirjoittanut kirjeen, jossa pyydän hänen hyväntahtoista suosiotaan. Olen tarjonnut runsaan hyvityksen menneisyydestä ja riittävän vakuuden tulevaisuutta varten. Hän on varmaankin antava suotuisan vastauksen. Lahjaton pyyntö on kuin laulu ilman säestystä. En ole säästänyt lupauksia. Mutta vielä puuttuu jotakin. Tarvitsen kirjeenviejän – toimi on vaikea ja vaarallinen, en sitä salaa. Metsät ovat, kuten tiedätte, täynnä vihollisia. Nopeutta kysytään. Mutta nopeus ei yksin auta, tarvitaan myös viekkautta ja varovaisuutta. Kuka siis teistä ottaa viedäkseen tämän kirjeen lordi Wensleydalelle ja tuodakseen minulle hänen vastauksensa?"

Yksi miehistä nousi heti. "Minä kyllä sen vien, jos suvaitsette", hän sanoi.

"Ei, ei, jousimies Dicky", ritari vastasi. "Sinä olet kyllä viekas mutta et nopea, et kelpaa."

"Jos niin on, sir Daniel", sanoi toinen mies, "niin tässä olen minä."

"Pyhimykset varjelkoot", ritari sanoi, "sinä olet kyllä nopea mutta et viekas. Sinä syöksyisit suin päin John Kostajan leiriin. Kiitän teitä kumpaakin hyvästä tahdostanne ja rohkeudestanne, mutta ei kumpikaan teistä sovi."

Silloin Hatch tarjoutui. "Sinä olet täällä tarpeellinen, hyvä Bennet, sinä olet oikea käteni", ritari vastasi. Hetken aikaa valikoituaan sir Daniel määräsi erään miehen kirjeenviejäksi.

"Nyt", hän sanoi, "riippuu kaikki sinun nopeudestasi ja älystäsi. Tuo minulle hyvä vastaus, niin kolmessa viikossa puhdistan metsäni noista paholaisista, jotka silmiemme edessä levittävät kauhistusta ja kuolemaa ympärilleen. Mutta huomaa, Throgmorton: toimesi ei ole helppo. Sinun täytyy hiipiä matkaan yöllä ja liikkua kuin kettu. Ja mitenkä aiot päästä Till-joen yli? Et voi käyttää siltaa etkä lauttaa."

"Osaan uida", Throgmorton vastasi. "Olkaa huoleti, kyllä minä perille pääsen."

"Hyvä ystävä, mene nyt ruokailuhuoneeseen, syö ja juo vahvasti", sir Daniel vastasi ja palasi halliin.

"Sir Daniel on viisas", sanoi Hatch hiljaa Dickille. "Joku toinen olisi nykyisissä oloissamme koettanut kaunistella asioita, mutta hän puhuu suoraa kieltä miehilleen. Tässä on vaara, hän sanoo, ja tässä on vaikeuksia, ja sitä sanoessaan hän laskettelee pilaakin. Totta tosiaan, pyhän Barbaran kautta, hän on syntynyt päälliköksi! Ei ole sitä miestä täällä, joka ei olisi äsken hänen puheestaan hiukan rohkaistunut. Näettekö millä vauhdilla he ryhtyvät työhön?"

Kuullessaan sir Danielia näin innokkaasti kiitettävän Dick vaipui mietteisiin.

"Bennet", hän sanoi, "kuinka oli isäni kuoleman laita?"

"Älkää kysykö!" sanoi Hatch. "Ei minulla ollut siinä osaa enkä siitä mitään tiedä. Sen enempää en puhu. Omista töistänsä sopii puhua niinkuin itse tietää, mutta muitten töistä huhujen ja kulkupuheitten mukaan ei pidä puhua. Kysykää sir Oliverilta – niin, ja Carterilta, jos tahdotte, mutta ei minulta."

Ja Hatch poistui vartiokierrolle jättäen Dickin mietteisiinsä.

"Minkä tähden hän ei tahtonut minulle kertoa?" ajatteli nuorukainen. "Ja minkä tähden hän mainitsi Carterin? Carter – oliko hän ehkä syyllinen?"

Hän meni sisään ja astui kapean käytävän läpi kammioon, missä haavoittunut sotilas makasi.

"Oletteko tuonut papin?" kysyi tämä kiivaasti.

"En vielä", Dick vastasi. "Tahdon ensiksi puhua pari sanaa sinun kanssasi. Mikä oli syynä isäni, Harry Sheltonin kuolemaan?"

Miehen kasvot muuttuivat heti.

"En tiedä", hän vastasi lyhyesti.

"Sinä tiedät kyllä", vastasi Dick, "älä koeta minua pettää."

"En tiedä", Carter vastasi.

"Siis saat kuolla ripitönnä", sanoi Dick. "Täällä minä olen ja tänne jään. Et tarvitse pappia, sillä mitä hyödyttää katumus ja rippi, jollet aio korjata niitä väärintekoja, joissa olet ollut osallisena?"

"Ette tarkoita mitä sanotte, nuori herra Dick", sanoi kuoleva. "Ette voi niin kohdella kuolevaa miestä. Se ei olisi teidän arvoistanne eikä se teitä hyödyttäisi. Jääkää, jos tahdotte. Siten te kyllä syöksette sieluni kadotukseen – mutta itse ette sillä mitään voita. Se on viimeinen sanani." Ja hän kääntyi toiselle kyljelleen.

Dick huomasi puhuneensa malttamattomasti ja oli häpeissään.

"Carter", hän sanoi, "älä ymmärrä minua väärin. Tiedänhän minä että olit ainoastaan välikappaleena toisen kädessä. Sinun oli pakko totella isäntääsi, en tahdo sinulle mitään pahaa. Mutta minä olen ruvennut monesta syystä huomaamaan, että raskas velvollisuuteni on, vaikka olenkin nuori ja kokematon, kostaa isäni murhaajalle. Pyydän siis, hyvä Carter, unohda uhkaukseni ja auta minua hyvästä tahdostasi ja oikein katuaksesi."

Haavoittunut mies ei hiiskahtanut sanaakaan.

"Hyvä", sanoi Dick kotvan aikaa odotettuaan vastausta, "minä menen hakemaan pappia. Sillä olkoon syntisi minun ja omaisteni suhteen kuinka suuri tahansa, en minä puolestani tahdo vahingoittaa miestä, joka tekee lähtöä."

Tätäkin puhetta vanha soturi kuunteli vastaamatta siihen mitään. Hänen valituksensakin olivat nyt lakanneet. Poistuessaan Dick ei voinut olla ihailematta miehen järkähtämätöntä lujuutta.

"Ja kuitenkin", Dick ajatteli, "mitä hyödyttää lujuus ilman älyä. Jos hän olisi ollut syytön, hän olisi puhunut. Hänen vaitiolonsa tunnusti enemmän kuin hänen lausumatta jääneet sanansa. Niin, joka haaralta saan todistuksia siitä, että sir Daniel taikka hänen miehensä ovat sen rikoksen tehneet."

Raskaat mietteet painoivat hänen sydäntänsä. Pitikö hänenkin nyt, kun sir Danielin onnentähti oli laskemaisillaan, kun toiselta puolen "Musta nuoli" häntä vainosi ja toiselta puolen voittoisa Yorkin puolue oli julistanut hänet lainsuojattomaksi, pitikö hänenkin kääntyä sitä miestä vastaan, joka oli hänen kasvattajansa.

"Jumala suokoon että hän olisi syytön", hän sanoi itsekseen.

Kuului askeleita käytävän kivilattialta, ja sir Oliver lähestyi synkännäköisenä.

"Teitä odotetaan hartaasti", sanoi Dick papille.

"Olenkin menossa, hyvä Richard", pappi vastasi. "Carter-parka! Hän on mennyttä miestä."

"Ja vielä sairaampi kuin hänen ruumiinsa on hänen sielunsa", Dick vastasi.

"Oletko nähnyt häntä?" pappi kysyi säpsähtäen.

"Olen, tulen juuri hänen luotaan", vastasi Dick.

"Mitä hän sanoi – mitä hän sanoi?" pappi änkytti.

"Hän huusi vain kiihkeästi teitä, sir Oliver. Hyvä olisi jos rientäisitte", nuorukainen vastasi.

"Menen viipymättä", sanoi pappi. "Oh, me olemme kaikki syntisparkoja ja meidän täytyy kaikkien kuolla."

"Niin, sir, ja onnellinen se joka voi hyvällä omallatunnolla astua kohti kuolemaa", Dick vastasi.

Pappi loi silmänsä maahan ja kiiruhti pois jupisten hiljaista rukousta.

"Hänkin", ajatteli Dick hänen poistuttuaan, "hänkin, joka on opettanut minulle uskonoppia. Minkälaisessa maailmassa elämmekään jos kaikki, jotka ovat pitäneet huolta minusta, ovat syypäät isäni kuolemaan! Kostoa! Kostoa! Voi minua onnetonta, jonka täytyy kostaa ystävilleni."

"Ystävilleni", tämä sana johdatti hänen mieleensä Matchamin.

Muistellessaan omituista matkatoveriansa hän hymyili ja kummasteli ettei ollut poikaa nähnyt siitä alkaen kun he yhdessä astuivat sisään Moat Housen portista. Hän ikävöi häntä nähdä.

Noin tunnin kuluttua kokoontui talonväki halliin päivälliselle. Halli oli pitkä matala suoja. Seinät olivat peitetyt kudotuilla verhoilla, joihin oli kuvattu hurjia miehiä ja nuuskivia verikoiria. Siellä täällä riippui keihäitä, jousia ja kilpiä. Suuressa tulipesässä leimusi iloinen roihu, ja pitkin seiniä kulki verhottuja lavitsoita. Keskellä lattiaa seisoi katettu ja runsaasti varustettu pöytä odottamassa päivällisvierasten tuloa. Ei sir Daniel itse eikä hänen puolisonsa ollut läsnä, ja sir Oliverkin, pappi, oli poissa. Samoin Matcham. Dick rupesi käymään levottomaksi. Hän muisteli toverinsa surullista ennustusta ja tuumi itsekseen, olisiko tälle tehty jotain pahaa.

Päivällisen jälkeen hän tapasi emännöitsijä Hatchin, joka kiiruhti lady Brackleyn luo.

"Emännöitsijä hyvä", hän sanoi, "missä on nuori herra Matcham? Näin teidän saattavan häntä sisään tullessamme tänne."

Vanha nainen nauraa hohotti. "Kylläpä teillä, nuori herra Dick, on terävät silmät päässänne." Ja taas hän nauroi.

"No, mutta missä hän siis on?" Dick uteli.

"Ette milloinkaan enää saa häntä nähdä", nainen vastasi. "Ette milloinkaan, se on varma."

"Jollen saa häntä nähdä, tahdon tietää syyn siihen", vastasi nuorukainen. "Hän ei tullut tänne vapaaehtoisesti. Vaikka olenkin nuori, olen kuitenkin hänen paras suojelijansa, ja minä tahdon pitää huolta siitä, että häntä kohdellaan hyvin. Rupean vainuamaan merkillisiä salaisuuksia täällä ja alan niihin kyllästyä."

Hänen näin puhuessaan laskeutui raskas käsi hänen olalleen. Bennet Hatch oli heidän huomaamattaan lähestynyt heitä. Peukalonsa vihjauksella hän kehoitti vaimoansa poistumaan.

"Dick-ystävä", hän sanoi niin pian kuin he olivat kahden kesken, "oletteko vallan hullu? Jollette lakkaa sekaantumasta muutamiin asioihin, on merenpohja teille parempi vuode kuin Tunstallin Moat House. Te olette kysellyt minulta, te olette ahdistanut Carteria ja te olette säikähdyttänyt mustatakkia. Viisastukaa, mieletön nuorukainen. Kun sir Daniel kutsuu teidät luoksensa, koettakaa näyttää tyyneltä ja punnitkaa vastauksenne, sillä hän aikoo luultavasti kuulustella teitä perinpohjaisesti."

"Hatch", sanoi Dick, "tämä kaikki haiskahtaa pahalta omaltatunnolta."

"Jollette tahdo viisastua, saatte piankin haistella verta", Bennet vastasi. "Tahdon vain teitä varoittaa. Ja tässä tullaan teitä noutamaan."

Samassa tulikin lähetti käskemään Dickiä sir Danielin luo.