Musta nuoli

"Ja Jumala olkoon teidänkin kanssanne, Bennet", Dick vastasi. "Te olette ollut hyvä ystävä minulle, sitä en unohda."

"Ja kuulkaa, nuori herra", Hatch lisäsi hiukan hämillään, "jos tuo John Kostaja lähettäisi ruumiiseeni nuolen, ehkä suvaitsisitte uhrata kultarahan tahi pari sieluraukkani puolesta, sillä luultavasti menen suoraa tietä kiirastuleen."

"Niin kuin tahdotte, Bennet", nuori Shelton vastasi. "Mutta mitä joutavia! Kyllä me vielä toisemme tapaamme siellä, missä kippo olutta on paremmin onneksemme kuin messut."

"Pyhimykset sen suokoot, nuori herra Shelton", toinen vastasi. "Mutta tuossa tulee sir Oliver. Jos hän olisi yhtä näppärä käyttämään jousta kuin kynää, hän olisi oivallinen soturi."

Sir Oliver jätti nuorelle Sheltonille sinetillä suljetun mytyn, jonka päällekirjoitus kuului näin: "Korkeasti kunnioitetulle herralleni, sir Daniel Brackleylle, ritarille, kiireessä lähetetty."

Shelton pisti kirjeen nuttunsa povitaskuun, antoi tunnussanan ja lähti joukkoineen kylästä länteen päin.

ENSIMMÄINEN KIRJA

Kaksi nuorukaista

ENSIMMÄINEN LUKU

Majatalo "Aurinko" Kettleyssä

Samana yönä, jolloin "alkusanoissa" mainitut asiat olivat tapahtuneet, istui sir Daniel Kettleyn majatalossa. Koska ympäristö oli rämeistä, tuntui yö kylmältä, ja Tunstallin ritarin täytyi turvautua takkavalkeaan pysyäkseen lämpimänä. Siitä huolimatta hän oli ollut jalkeilla keskiyöstä asti, vaikkei hänellä ollut mitään syytä pelkoon, koska vartio oli vahva. Mutta hänen levottomuuteensa olivatkin syynä aivan toiset seikat.

Sir Daniel oli näet niitä miehiä, jotka eivät koskaan lepää, kun rahojen hankkiminen on kysymyksessä, eivätkä kammo mitään keinoja, ei huonojakaan. Niinpä ei hänen itaruutensa sinäkään yönä suonut hänelle lepoa.

Kello kahden paikkeilla aamulla hän jo istui kapakkahuoneen takkatulen ääressä. Hänen vieressään oli pullo höystettyä olutta. Hän oli riisunut silmikolla varustetun kypäränsä, yllänsä hänellä oli veripunainen lämmin vaippa, ja kaljua, laihaa, tummahahmoista päätään hän nojasi käteensä. Oven luona oli tusinan verran sotilaita; toiset seisoivat vartiona ovella, toiset viruivat penkeillä nukkumassa. Vähän likempänä makasi lattialla vaippaansa kääriytyneenä noin kaksi- tahi kolmetoistavuotias nuorukainen. "Auringon" isäntä seisoi mahtavan miehen edessä.

"Pane nyt, isäntä, mieleesi", sanoi sir Daniel, "ja noudata tarkoin käskyjäni, niin saat minusta hyvän herran. Minä tarvitsen luotettavaa väkeä poliisimiehiksi ja minä tahdon Adam-a-Moren heidän ylikonstaapelikseen. Pidä huolta siitä. Jos valitset toisenlaisia miehiä, niin paha sinut perii. Niitten suhteen, jotka ovat maksaneet veroa Walsinghamille, aion ryhtyä sopiviin keinoihin – sinä, isäntä, olet yksi niitä."

"Hyvä ritari", isäntä vastasi, "vannon Holywoodin ristin kautta, että maksoin veroa Walsinghamille ainoastaan pakosta. Niin, jalo ritari, en rakasta Walsinghamin veijareita, he ovat köyhiä kuin varkaat, jalo ritari! Toista on semmoinen herra kuin te, jalo ritari! Niin, tehkää hyvin ja kysykää naapureilta, minä olen kova Brackleyn puolustaja."

"Olkoon niin", sir Daniel sanoi kuivasti. "Te maksatte siis kaksinkertaisesti."

Majatalon isäntä irvisti pahasti tämän kuullessaan. Mutta siihen aikaan tällainen menettely oli niin tavallista, että vuokraaja saattoi iloita päästessään niinkin vähällä.

"Tuo tänne tuo veijari tuolta, Selden", huusi ritari.

Yksi palvelijoista toi hänen eteensä vanhan köyryselkäisen miesraukan, joka oli kalpea kuin kynttilä ja värisi suokuumeesta.

"No ukkoseni", sir Daniel kysyi, "mikä on nimesi?"

"Teidän suosiollisella luvallanne", mies vastasi, "nimeni on Condall – Shorebyn Condall – , teidän ylhäisyytenne luvalla."

"Sinusta on minulle kerrottu rumia juttuja", ritari sanoi, "sinä hommailet maanpetosta, lurjus; sinua epäillään pahasti monen miehen murhasta. Olet rohkea veijari, mutta kyllä minä ylpeytesi masennan."

"Korkeasti kunnioitettu herrani", mies huudahti, "tuon kaiken ovat häijyt kielet keittäneet teidän korkean selkänne takana. Olen vain halpa mies enkä ole ketään loukannut."

"Alituomari kertoi minulle kovin pahoja juttuja sinusta", ritari sanoi.

"'Tuo Shorebyn Tyndall on vangittava', hän sanoi."

"Condall, hyvä herra, Condall on minun halpa nimeni", sanoi onneton mies.

"Condall tai Tyndall, samantekevä", sir Daniel vastasi tylysti. "Täällä sinä nyt vain olet, ja minä kovin epäilen kunnollisuuttasi. Jos tahdot niskasi pelastaa, niin sinä heti kirjoitat minulle kahdenkymmenen punnan suuruisen sitoumuksen".⁵

"Kahdenkymmenen punnan, hyvä herra!" Condall huusi. "Sehän on ilmeistä hulluutta. Minun koko omaisuuteni ei nouse seitsemääntoista sillinkiin!"

"Condall tai Tyndall", sir Daniel vastasi irvistellen, "minä vastaan tappiostasi, kirjoita minulle kaksikymmentä, ja saatuani kaikki mitä voin sinulta saada, olen sinulle hyväntahtoinen herra ja annan sinulle loput anteeksi."

"Voi surkeata, hyvä herrani, se on mahdotonta, en osaa kirjoittaa", Condall vaikeroi.

"Ai, ai", ritari vastasi, "asia näyttää pahalta. Olisin kumminkin mielelläni tahtonut pelastaa sinut, Tyndall, jos omatuntoni olisi sallinut. Selden, hirtä tämä vanha jörri lähimpään puuhun, jotta voin häntä tervehtiä ratsastaessani ohi. Hyvästi, hyvä herra Condall, rakas herra Tyndall, pääsette pikapostilla paratiisiin, onnea matkalle."

"Ei, ei, leikkisä herrani", Condall vastasi pakottaen itsensä nöyrästi hymyilemään, "koska olette noin ankara, niin minäkin koetan noudattaa teidän hyväntahtoista käskyänne, heikon kykyni mukaan."

"Ystäväni", sir Daniel sanoi, "nyt sinä kirjoitat neljäkymmentä puntaa. Nopeasti! Selden, katso että hän kirjoittaa kunnollisen sitoumuksen, ja toimita se todistetuksi."

Ja sir Daniel, joka oli varsin leikkisä ritari, nielaisi kulauksen höystettyä olutta ja nojautui nauraen taapäin.

Sillä aikaa alkoi lattialla makaava nuorukainen liikkua, nousi istumaan ja silmäili pelästyneen näköisenä ympärillensä.

"Tänne", sir Daniel sanoi. Poikanen nousi ja lähestyi häntä hitaasti. Sir Daniel heittäytyi taapäin ja nauroi täyttä kurkkua. "Pyhän ristin kautta!" hän huudahti, "vankka poika!"

Poika punastui vihasta ja heitti mustista silmistään leimuavan katseen sir Danieliin. Nyt kun hän oli pystyssä, oli varsin vaikea arvata hänen ikäänsä. Hänen kasvojensa ilme näytti hiukan vanhemmalta, mutta hänen ihonsa oli hieno kuin nuoren lapsen, hänen ruumiinrakenteensa tavattoman hento ja hänen käyntinsä tuntui hiukan kömpelöltä.

"Olette kutsunut minut, sir Daniel", hän sanoi. "Sitäkö varten, että saisitte nauraa kurjaa tilaani?"

"Oh, salli minun nauraa", ritari sanoi. "Salli minun nauraa, senkin veitikka. Jos voisit nähdä itsesi, nauraisit itse ensimmäisenä, minä vakuutan."

"Hyvä", nuorukainen sanoi punastuen, "te saatte vastata tästä kuten kaikesta muustakin. Naurakaa niin kauan kuin vielä voitte."

"Oh, rakas serkku", sir Daniel vastasi vähän totisempana, "eihän pieni pila liene kiellettyä näin sukulaisten ja hyvien ystävien kesken. Tahdon toimittaa sinulle tuhannen punnan arvoisen naimakaupan. Mitä siitä arvelet? Suhtauduin sinuun tosin hiukan törkeällä tavalla, olojen pakosta, mutta tästä lähtien tahdon auliisti sinua elättää ja ystävällisesti kohdella. Sinusta on tuleva rouva Shelton – lady⁶ Shelton, kautta kunniani, sillä pojasta lupaa tulla kelpo mies. Kas niin, älä pelkää kelpo naurua, se poistaa alakuloisuuden, konnat eivät naura, serkkukulta. Hyvä isäntä, toimita ateria serkulleni, nuori herra Johnille. Istu, kultaseni, ja syö."

"En", sanoi poika, "en tahdo suurusta. Olette pakottanut minut tähän syntiseen tilaan, ja minä aion paastota. Mutta, hyvä isäntä, pyydän kohteliaasti, antakaa minulle lasi raitista vettä, niin olen teille kiitollinen."

"Syntinen tilasi! Kyllä sinut synnistäsi päästetään, älä pelkää!" ritari lausui, "ei sinun synnintunnustuksesi vaikeaksi käy, totta tosiaan! Tyydy nyt ja syö."

Mutta nuorukainen oli itsepäinen, joi lasin vettä, verhoutui vaippaansa ja meni syrjäiseen nurkkaan, jossa hän sitten istui synkissä mietteissä.

Pian sen jälkeen syntyi vilkas liike kylässä, kuultiin aseitten räminää ja kavionkapsetta, ja ravintolan ovesta astui sisään joukko miehiä, etunenässä nuori Shelton liejuisena ja savisena.

"Jumala varjelkoon teitä, sir Daniel", hän sanoi.

"Kuinka! Dick Shelton!" ritari huudahti, "miksi ei Bennet Hatch tullut?" Sheltonin nimeä mainittaessa toinen nuorukainen loi uteliaan katseen tulijaan.

"Tehkää hyvin, herra ritari, ja lukekaa tämä sir Oliverin lähettämä kirje, joka ilmoittaa kaiken. Ja vielä tehkää hyvin ja rientäkää kiireesti Risinghamin luo. Tapasimme matkalla pikalähetin, joka ratsasti hurjaa vauhtia. Hän vei kirjeitä ja kertoi lordi Risinghamin olevan huutavassa hädässä ja että hän suuresti tarvitsee teidän apuanne."

"Mitä sanot? Huutavassa hädässä?" ritari vastasi. "Hoh, me siis pysymme 'kiireesti' alallamme, hyvä Richard. Nykyoloissa ratsastaa turvallisimmin se, joka pitää pienintä kiirettä. Ja kuten sananlasku sanoo: liika hoppu, huono loppu, pane se mieleesi, Dick. Mutta katsokaamme ensiksi minkälaista karjaa olet tänne tuonut. Selden, soihtu tänne!"

Sir Daniel astui ulos kylätielle ja tarkasti soihdun punaisessa valossa äsken tullutta väkeä. Hän oli vihattu naapuri ja vihattu isäntä, mutta sotapäällikkönä häntä rakastivat ne, jotka seurasivat hänen lippuaan. Hänen hyökkäystapansa, hänen taattu rohkeutensa, hänen huolenpitonsa sotilasten hyvinvoinnista, jopa hänen törkeät pilapuheensakin olivat kaikki hänen soturiensa tapojen ja mielenlaadun mukaisia.

"Ah, mutta pyhän ristin kautta!" hän huusi, "mitä poloisia koiria nämä ovat? Toiset ovat käyriä kuin jousi, toiset taas hoikkia kuin keihäs. Ystävät, teidät pannaan ensimmäiseen taisteluriviin, teistä ei minulle ole mitään hyötyä, ystävät. Katsokaa tuota talonpoikaa tuossa papurikon selässä. Kaksivuotias lammas sian selässä näyttäisi uljaammalta! Haa! Clipsby, sinäkö siellä olet, vanha kettu. Sinunkaltaisestasi minä voin ihan itkemättä luopua, sinä saat kulkea kaikkien muiden edellä, maalaamme ison pilkun sinun nuttuusi, jotta jousimiehet sinuun paremmin osaisivat. Sinä lurjus saat näyttää meille tietä."

"Minä kyllä näytän tien minne tahansa, sir Daniel, mutta en vihollisen puolelle", Clipsby vastasi jörösti.

Sir Daniel purskahti nauruun.

"Hyvin sanottu!" hän virkkoi, "sinulla on ovela kieli. Annan sinulle tuon hauskan sanan anteeksi. Selden, toimita ruokaa sekä miehille että elukoille."

"Ja nyt, Dick-ystäväni", hän sanoi, "tulepas. Täällä on hyvää olutta ja kinkkua. Syö sillä aikaa kun minä luen kirjeen."

Sir Daniel avasi kirjeen, ja lukiessa hänen kasvonsa synkistyivät. Luettuansa hän kotvan aikaa istui miettimässä. Sitten hän katseli terävästi holhottiansa.

"Dick", hän sanoi, "oletko nähnyt tämän sepustuksen?"

Nuorukainen vastasi myöntäen.

"Siinä on mainittu isäsi nimi", ritari jatkoi, "ja joku mielipuoli syyttää poloista pastoriamme hänen murhastaan."

"Hän kiisti sen hyvin kiihkeästi", Dick vastasi.

"Niinkö?" ritari huudahti terävästi. "Älä ota korviisi mitä hän lavertelee. Hänellä on höllä kieli, hän visertää kuin varpunen. Jonakin päivänä, Dick, kun on parempi aika, tahdon itse sinulle laveammalta selittää nämä asiat. Siitä syytettiin erästä Duckworthia, mutta ajat olivat levottomia eikä ollut mahdollista laillista tietä päästä asian perille."

"Tapahtuiko se Moat Housessa?" Dick pisti väliin hänen sydämensä pamppaillessa.

"Se tapahtui Moat Housen ja Holywoodin välillä", sir Daniel vastasi tyynesti. Mutta hän loi salaa epäluuloisen katseen Dickin kasvoihin. "Ja nyt", hän jatkoi, "syö nopeasti, sinun pitää palata Tunstalliin viemään kirjelippu minulta."

Dickin kasvot synkistyivät.

"Sir Daniel", hän huudahti, "lähettäkää joku miehistä, minä rukoilen teitä, päästäkää minut tappeluun, minä osaan kyllä iskeä, sen lupaan."

"En epäile sitä", sir Daniel vastasi ja istui kirjoittamaan. "Mutta tässä ei niitetä kunniaa, minä jään Kettleyhin siksi kunnes saan varmat tiedot sodasta, ja silloin yhdyn voittajaan. Älä puhu pelkurimaisuudesta, se on vain viisautta, Dick. Tämä maa raukka on niin täynnä kapinaa, ja kuninkaan nimi vaihtuu niin usein, ettei yksikään mies tiedä, mitä huomispäivä tuo myötään. Hupsut yltiöpäät pitävät hoppua, mutta järkimies malttaa odottaa."

Sen sanottuaan sir Daniel kääntyi selin Dickiin ja jatkoi pitkän pöydän päässä kirjettään, suu pahasti vinossa, sillä tämä mustan nuolen juttu huolestutti häntä kovasti.

Sillä aikaa nuori Shelton kiitettävällä ahkeruudella osoitti aterialleen kunniaa. Äkkiä hän tunsi jonkun koskettavan käsivarttansa, ja hyvin hiljainen ääni kuiskasi hänen korvaansa.

"Älkää olko huomaavinanne", ääni sanoi, "laupeuden nimessä neuvokaa minulle suorin tie Holywoodiin. Hyvä poika, auttakaa vaarassa ja suuressa hädässä olevaa ihmisraukkaa ja neuvokaa minulle tie turvapaikkaani."

"Kulje tuulimyllyn tietä lauttapaikalle ja tiedustele siellä sitten tarkemmin", Dick kuiskasi päätään kääntämättä ja keskeyttämättä syömistään. Mutta kun poika hiipi hiljaa ovesta ulos, heitti Dick häneen salavihkaa nopean silmäyksen.

"Mitä!" hän ajatteli, "yhtä nuori kuin minä ja kuitenkin hän sanoi minulle: 'hyvä poika!' Jospa vain olisin sen huomannut ennen kuin rupesin häntä auttamaan, niin kyllä minä! No, jos hän kulkee suon tietä, tapaan hänet kyllä, ja silloin minä lämmitän hänen korviaan."

Puolen tunnin kuluttua sir Daniel antoi Dickille kirjeen ja käski hänen mitä pikimmin viedä sen Moat Houseen. Ja puoli tuntia sen jälkeen saapui Risinghamin herran pikalähetti, joka ilmoitti seuraavaa: "Tappelu alkoi varhain tänä aamuna, ja olemme lyöneet etujoukon ja hajoittaneet vihollisen oikean siiven. Ainoastaan keskusta pitää vielä puoliaan. Jos teidän verekset joukkonne olisivat mukana, voisimme työntää vastustajat pian virtaan. Toden totta, sir Daniel, missä viivytte? Kunnianne tähden, joutukaa! Tahdotteko jäädä viimeiseksi – omaksi vahingoksenne?"

"Olen juuri tulossa", ritari vastasi. "Selden, soita torvea. Tulen heti, herra lähetti, lisäjoukkoni on vasta äsken saapunut. Ohoi pojat, joutukaa."

Torvi soi, joka kulmalta hyökkäsivät sir Danielin miehet pääkadulle ja asettuivat ravintolan edustalle. Kymmenen minuutin kuluttua oli sata hyvin aseistettua ja hyvään sotakuriin tottunutta miestä koossa valmiina lähtemään tappeluun. Enimmät olivat sir Danielin väreissä, tummanpunaisessa ja sinisessä, ja näyttivät niissä komeilta. Ensimmäisinä marssivat parhaat joukot ja viimeisenä yöllä saapunut kurja apujoukko.

Sir Daniel katseli väkeään ylpeänä, ja lähettikin arveli: "Uljaita miehiä nuo tosiaan, vahinko vain etteivät ennemmin ole lähteneet."

"Ei haittaa", sir Daniel vastasi noustessaan hevosenselkään. Mutta sitten hän äkkiä huudahti: "Mitä tämä on? John! Joanna! Pyhän ristin kautta! Missä hän on? Missä on tyttö?" hän kysyi kääntyen majatalon isännän puoleen.

"Tyttö?" sanoi majatalon isäntä, "en minä ole mitään tyttöä nähnyt."

"No poika sitten, vanha narri", ritari sanoi, "etkö jaksanut nähdä, että hän oli tyttö? Se, jolla oli tummanpunainen vaippa – joka joi vettä suuruksen asemesta, hölmö, missä hän on?"

"Kaikkien pyhimysten nimessä! herra ritari, sanoittehan häntä nuoreksi herra Johniksi, en minä voinut mitään muuta epäillä. No niin, hän on poissa. Näin pojan – tytön – näin hänet tallissa noin tunnin aikaa sitten, siellä hän satuloi harmaan hevosen."

"Pyhän ristin kautta!" ritari huusi, "tyttö oli minulle enemmän kuin viidensadan punnan arvoinen."

"Herra ritari", huomautti katkerasti lähetti, "sillä aikaa kun te täällä pidätte melua viidestäsadasta punnasta, ratkaistaan muualla taistelu Englannin kuninkuudesta."

"Oikein", ritari vastasi. "Selden", hän jatkoi, "ota kuusi jousimiestä ja sieppaa hänet kiinni. Maksoi mitä maksoi, mutta palatessani Moat Houseen hänen täytyy olla siellä. Muista se niskasi kaupalla, Selden."

Ja nyt joukko lähti menemään täyttä ravia. Selden ja hänen kuusi seuralaistaan jäivät töllistelevien kyläläisten pariin kadulle.

TOINEN LUKU

Suolla

Kuuden paikkeilla aamulla Dick alkoi ratsastaa suota kohti kotiin päin. Hän oli koko yön istunut satulassa, mutta hänen mielensä oli hilpeä, hänen ruumiinsa jäntevä, ja kaunis oli sääkin. Iloisena hän ratsasti eteenpäin yhä alemmas suoseudulle, kunnes kaikki hänen ympärillään oli autiota erämaata. Muuta tienviittaa ei näkynyt kuin Kettleyn tuulimyllyn pyörivät siivet hänen takanansa ja Tunstallin tummansininen metsänharja hänen edessään. Oikealla ja vasemmalla ei ollut muuta kuin suota ja jälleen suota, vireän tuulen mukaan notkuvaa ruo'ikkoa ja pajukkoa ja siellä täällä jokin pettävä allikko, jonka sen vihreä peite teki vielä vaarallisemmaksi.

Tämän suomaan keskitse vei suora, muinaisroomalaisten sotamiesten rakentama tie. Paikoittain se oli vajonnut suohon niin että satoja metrejä oli veden peitossa. Eräässä paikassa tämmöinen veden vallassa oleva syvänne oli tavallista pitempi ja syvempi, eikä tottumaton millään muotoa voinut erottaa tien suuntaa. Huolimatta siitä, että vesi nousi hevosen polviin asti, Dick ratsasti rauhallisesti eteenpäin vedenalaisella kovalla tiellä, pitäen merkkinään tuulimyllyn siipiä ja Tunstallin metsäylännettä. Mutta hän ei voinut tukahduttaa jonkinmoista levottomuutta ajatellessaan tuota toista, seutuun perehtymätöntä nuorukaista, jolle hän oli antanut tiestä niin epämääräisiä tietoja.

Päästyänsä niin pitkälle, että hän jo saattoi huomata tien, joka nousi syvänteen toiselle puolelle, hän kuuli äkkiä kovaa molskinaa oikealta puoleltaan, ja luodessaan silmänsä sinnepäin hän huomasi harmaan hevosen, joka oli vatsaa myöten vajonnut suohon ja vielä kaikin voimin ponnisteli henkensä puolesta.

Ikään kuin eläinraukka olisi aavistanut avun lähestyvän, se rupesi surkeasti hirnahtelemaan. Pelosta hurjistuneena se mulkoili vertyneillä silmillään, ja piehtaroivan hevosraukan ympärillä nousi rämeestä koko pilvi pisteleviä hyönteisiä.

"Taivas varjelkoon!" Dick ajatteli. "Olisiko nuorukaisparka sortunut suohon? Tuo on hänen hevosensa, aivan varmaan – kelpo harmo! Niin, ystävä, koska noin surkeasti valittelet, tahdon tehdä mitä voin, jottei sinun tarvitsisi noin kurjasti tuuma tuumalta vajota kuolemaan."

Näin sanoen hän otti varsijousensa ja lähetti nuolen läpi elukan pään.

Tämän kolkon laupeudentyön tehtyänsä hän ratsasti eteenpäin alakuloisena ja tarkoin katsellen ympärilleen, huomaisiko hän mitään jälkiä onnettomasta nuorukaisesta.

"Minun olisi pitänyt häntä paremmin neuvoa", hän ajatteli, "pelkään hänen hukkuneen rämeikköön."

Samassa hän kuuli äänen huutavan hänen nimeänsä tien varrelta, ja luodessaan silmänsä sinnepäin hän keksi nuorukaisen kasvot ruoikosta.

"Siinäkö oletkin!" hän sanoi pidättäen hevosensa. "Olit niin ruokojen peitossa, että olin ratsastaa ohitse sinua huomaamatta. Näin hevosesi vajonneena rämeikköön ja lopetin sen tuskat. Se sinun olisi pitänyt itse tehdä, jos sinussa olisi ollut enemmän sääliväisyyttä. Mutta tule nyt pois piilostasi, ei täällä ole ketään sinua vainoamassa."

"Ei minulla ole asetta, hyvä poika, enkä kykenisi sitä käyttämään, jos olisikin", toinen vastasi kömpiessään ruo'ikosta tielle.

"Minkä tähden sanot minua pojaksi?" Dick huusi. "Et sinä luullakseni ole meistä kahdesta vanhempi."

"Hyvä nuori herra Shelton", puhuteltu sanoi, "pyydän anteeksi. En millään muotoa tahdo teitä loukata. Päinvastoin. Minä olen nyt pahemmassa pulassa kuin milloinkaan, ja minun täytyy vedota teidän jalomielisyyteenne. Olen näet eksynyt tieltä ja kadottanut vaippani ja hevoseni. Minulla on jäljellä vain ratsuruoska ja kannukset. Ja ennen kaikkea", hän lisäsi katsellen vaatteitaan surullisen näköisenä, "ennen kaikkea olen surkean likainen."

"Ohoh!" Dick huudahti. "Sitäkö suret, että olet vähän likainen? Veri haavasta ja tomu matkasta, se on miehen kaunistus."

"Kyllä minä vain heistä enemmän pidän puhtaina", toinen arveli, "mutta sanopas, mitä minä teen. Hyvä nuori herra Shelton, auta minua viisaalla neuvolla. Jollen pääse turvallisesti Holywoodiin, olen hukassa."

"Autan paremmin kuin neuvolla", Dick sanoi astuen hevosenselästä, "ota sinä hevoseni, niin minä juoksen rinnalla kunnes väsyn, sitten vuorotellaan eteenpäin."

Niin sovittiin, ja sitten pyrittiin eteenpäin niin joutuisasti kuin huono ja epätasainen tie salli. Dick piti kättänsä toisen polvella.

"Mikä on nimesi?" Dick kysyi.

"Sano John Matcham", oli vastaus.

"Ja mistä syystä pyrit Holywoodiin?" Dick jatkoi.

"Pyytääkseni suojelusta sitä miestä vastaan, joka tahtoo minua sortaa", oli vastaus. "Holywoodin hyvä apotti on vankka turva vähäväkisille."

"Mutta mitenkä sinä olet joutunut sir Danielin seuraan?" Dick uteli edelleen.

"Oh", Matcham vastasi, "väkivallan pakosta! Hän ryösti minut väkisin maatilaltani, puki minut tähän pukuun, pakotti minut ratsastamaan kunnes olin väsymyksestä nääntyä, hän on pilkannut minua niin että itketti, ja kun muutamat ystäväni ajoivat meitä takaa vapauttaakseen minut hänen käsistään, hän asetti minut jälkijoukkoon nuolille alttiiksi. Jopa riipaisikin nuoli oikeata jalkaani niin että minun on vaikea kävellä. Mutta tulee vielä tilinteon aika, jolloin välimme selvitetään."

"Yritätkö ampua kuuta pyssyllä?" Dick sanoi. "Hän on voimakas ritari ja hänellä on rautainen käsi. Jos hän aavistaisi, että minä olen ollut jossain tekemisissä sinun pakosi kanssa, minun kävisi huonosti."

"Oi poika raukka", puhuteltu vastasi, "sinä olet hänen holhottinsa, kuten minäkin luullakseni olen, ainakin hän niin väittää, tai sitten hän on ostanut naittajaoikeuden minun suhteeni, en oikein tiedä. Kaikissa tapauksissa hänellä on jokin keino, jolla hän aikoo minut masentaa."

"Taaskin 'poika'!" Dick sanoi.

"No, pitääkö minun sanoa: tyttö?" kysyi matkatoveri.

"Tytöt hiiteen! Minä inhoan heitä, halveksin koko joukkoa", Dick vastasi.

"Sinä puhut poikamaisesti", Matcham sanoi, "sinä pidät heistä enemmän kuin tahdot myöntää."

"Minäkö?" Dick sanoi. "En heitä ajattelekaan. Tytöt hiiteen, sanon vielä! Toista on kun saa metsästää, tapella ja huvitella. En milloinkaan ole kuullut naisesta, joka olisi johonkin kyennyt, paitsi yhdestä ainoasta, ja se raukka poltettiin noituudesta ja siksi että hän huolimatta sukupuolestaan kävi miehenvaatteissa."

Nuori herra Matcham teki ristinmerkin ja näytti rukoilevan.

"Mitä teet?" Dick kysyi.

"Rukoilen hänen sielunsa puolesta", toinen vastasi äänellä, jossa oli säälin sävy.

"Noidan sielun puolestako?" Dick huudahti. "No rukoile vain hänen puolestaan, jos sinua miellyttää. Hän oli tosiaan paras tyttö Euroopassa, niin hän oli, tuo Jeanne d'Arc.⁷ Vanha Appleyard juoksi häntä pakoon, niin hän itse sanoi, kuin olisi tyttö ollut ilmipaholainen. Niin, hän oli kelpo tyttö."

"Mutta, hyvä nuori herra Richard", Matcham vastasi, "jos noin halveksit tyttöjä, et ole oikea mies."

"Lörpötystä!" Dick sanoi. "Sinä olet piimäsuu lapsi ja sovit parhaiten tyttöjen seuraan. Enkö mielestäsi ole oikea mies? Koetapas astua maahan, niin opetan selällesi, olenko mies vai enkö?"

"Oh, ei minusta ole tappelijaksi", virkkoi toinen vilkkaasti, "en aikonut sinua loukata, laskin vain pilaa. Puhun tytöistä vain siksi, että satuin kuulemaan sinun pian menevän naimisiin."

"Minäkö naimisiin?" Dick huudahti. "Senpä kuulen ensimmäistä kertaa. Ja entä kenen kanssa?"

"Erään Joanna Sedleyn kanssa", puhuteltu vastasi punastuen. "Se on sir Danielin vehkeilyjä, aikoo kai ansaita rahaa kummaltakin puolen."

"No niin. Avioliitto samoin kuin kuolema on kerran meidän kaikkien osa", Dick sanoi alistuvaisesti.

"Tytönkin olen kuullut haikeasti valittelevan, hän näyttää siinä kohden olevan yhtä mieltä kuin sinäkin, tai kenties tuo sulhanen muutoin on hänelle vastenmielinen."

"Kylläpä nuo tytötkin ovat hätäisiä. Ruveta valittelemaan, ennen kuin on minua edes nähnyt. Valittelenko minä? En. Mutta jos minun on mentävä naimisiin, tahdon sen tehdä vetistelemättä. Tunnetko tytön? Minkälainen hän on? Onko hän kaunis vai ruma? Onko hän ikävä vai hauska?"

"Mitäpäs siitä? Jos sinä menet naimisiin, niin menet naimisiin ja sillä hyvä. Yhdentekevähän silloin, onko morsian kaunis vai ruma. Sinähän et ole piimäsuu, kyllä sinä joka tapauksessa voit vetistelemättä naimisiin mennä", Matcham arveli.

"Hyvin sanottu", Dick tokaisi väliin, "minä en siitä välitä hölyn pölyä."

"Tyttö raukka, ei hän suinkaan miellyttävää miestä saa", huokasi toinen.

"Kuinka niin?" Dick kysyi.

"Kovaa on mennä noin puiselle miehelle", kuului vastaus.

"Kylläpä minä olenkin puusta tehty mies, kun tallustelen täällä jalkaisin ja sinä istut mukavasti hevoseni selässä. Mutta hyvää puuta olenkin", Dick arveli.

"Anna anteeksi, hyvä Dick", virkahti Matcham, "en tarkoittanut pahaa, sinulla on paras sydän koko Englannissa, hyvä Dick."

"Ole huoleti!" Dick vastasi hiukan hämillään. "En ole, Jumalan kiitos, niin närkäs. – Hiljaa! Kuuletko! Torventoitotusta takanamme!"

"Minä olen hukassa", Matcham sanoi kalmankalpeana, "he ovat huomanneet pakoni ja nyt minulla ei ole hevosta. Minä olen hukassa."

"Etpä niinkään", Dick vastasi tyynesti, "meillä on pitkä etumatka ja pian ehdimme lautalle. Ja minähän tässä ilman hevosta olen."

"Ei, ei, kyllä he minut tapaavat", kuului ratsun selästä. "Dick, hyvä Dick, auta minua, auta vähäisen, minä rukoilen hartaasti."

"Mikä sinun on?" Dick mutisi. "Enkö minä sinua auta minkä vain voin? Rohkaise toki mielesi! John Matcham – koska nimesi on John – kyllä minä, Richard Shelton, vien sinut turvallisesti Holywoodiin, tulkoon mikä tahansa, niin totta kuin pyhimykset minua auttakoot. No, rohkaise mielesi, sinä kalpeanaama! Tie tulee nyt paremmaksi, kannusta hevosta äläkä ole minusta huolissasi, minä osaan juosta kuin hirvi."

Ja niin he kiiruhtivat eteenpäin. Matcham hevosenselässä ja Dick juosten rinnalla. Pian he pääsivätkin suon päähän ja saapuivat virran rantaan lautturin mökin kohdalle.