Kitobni o'qish: «Mugbyn risteys», sahifa 6

Haararata N: o 3.
Korvaustalo

Ei ole yhtään peiliä koko talossa, herra. Se on isäntäni eriskummallinen oikku. Ei ole yhtään ainoaa peiliä missään huoneessa koko talossa!

Se oli pimeän ja synkän näköinen rakennus, jonka rautatienomistajat olivat ostaneet, jatkaaksensa sille puolelle tavara-aittaansa, joka oli liian ahdas. Talon hintaa määräämässä oli istunut korvauslautakunta, ja siitä kansa oli antanut talolle nimen Korvaustalo. Rautatieyhtiö oli sen jo ostanut; mutta entinen omistaja oli yhä vielä saanut jäädä asumaan, kunnes ruvettaisiin itse rakennushankkeisin. Ensialussa tulin tämän talon huomanneeksi siitä syystä, että se seisoi juuri vastapäätä suurta pölkkykasaa, joka oli asetettu rautatien reunalle ja jossa istuin usein puoli tuntisen, kun väsyin kävellessäni Mugbyn risteyksellä.

Se oli neliskulmainen, kolkko, harmaantunut talo, rakennettu rosopintaisista kivistä ja katettu ohuilla kiviliuskoilla. Ikkunoita oli harvassa, kaikki kovin pienet rakennuksen suuruuteen nähden. Suurella, tyhjällä, harmaalla pitkälläpuolella niitä oli neljä. Pääovi oli keskellä seinää; oven kummallakin puolella oli yksi ikkuna, ja sitäpaitsi kaksi ylikerrassa. Kartiinit olivat aina alas lasketut, ja oven ollessa lukossa ei näkynyt koko tuossa synkeässä rakennuksessa yhtään elämän tai työnteon merkkiä.

Mutta ovi ei ollut aina lukossa. Joskus se avattiin sisältäpäin kovalla telkirautojen ja kahleitten kalinalla. Silloin astui eräs mies kynnykselle, missä hän seisoi hengittäen ilmaa, ikäänkuin ihminen, jolla tavallisesti on niukalti sitä tavaraa. Hän oli kookas, paksunläntä, kenties 50 – 60 vuoden vanha. Hänen tukkansa oli tavattoman lyhyeksi keritty, parta oli pitkä ja tuuhea; ja silmissä näkyi ystävällinen ilme, joka teki hänet miellyttäväksi. Joka kerta, kun näin hänet, oli miehellä päällään vihreänruskea nuttu jonkinlaisesta kankaasta, joka ei ollut verkaa, sekä vaaleanväriset liivit ja housut. Päälliseksi oli hänellä poimukaulus paidassaan, koristus, joka, sivumennen sanoen, ei oikein soveltunut partaan, sillä se oli alituisesti sen tiellä. Tällä arvokkaalla miehellä oli tapana, seisottuansa jonkun aikaa kynnyksellä ja hengitettyänsä ilmaa, tulla ulos tielle. Katsahdettuansa, melkein ajattelematta, erääsen yläkerran ikkunaan, hän meni tien poikki pölkkykasalle ja nojautui aitaukseen, joka kulki pitkin rautatien reunaa. Siinä hän sitten katsoi kummallekin puolelle rataa (se kulki talon ohitse), ja hänen kasvojensa ilme oli kuin miehen, joka täyttää itsemääräämänsä velvollisuuden, odottamatta siitä kuitenkaan minkäänlaista seurausta. Näin tehtyänsä hän taas astui takaisin tien toiselle puolelle, kääntyi kynnyksellä vetääksensä vielä kerran ilmaa sieraimiinsa, ja katosi taloon sisään. Oven hän joka kerta kiinnitti niin lujasti telkimillä ja kahleilla, ikäänkuin sitä ei avattaisi ennenkuin viikon kuluttua. Vaan tuskinpa oli puoli tuntia kulunut, niin hän näkyi jälleen astuvan tielle, vetävän ilmaa sieraimiinsa ja katselevan rataa pitkin rautatien kummallekin puolelle.

Eipä aikaakaan, niin koetin hieroa tuttavuutta tämän levottoman herran kanssa. Pian sain tietää, että poimukauluksinen ystäväni oli sairaan herran uskottu palvelija, juomanlaskija, kamaripalvelija ja kaikki kaikessa. Isännän nimi oli herra Oswald Strange, hän oli vastikään muuttanut tuohon vastapäiseen taloon asumaan, ja uusi tuttavani, jonka nimi kuului olevan Masey, näkyi olevan taipuvainen kertomaan jotakin hänen elämästänsä. Herra Strange oli tullut tälle paikkakunnalle osaksi siitä syystä, että hän tahtoi muuttaa taloutensa pienemmälle kannalle – ei sen vuoksi, lisäsi herra Masey kohta, että hänen olisi varattomuuden tähden ollut pakko sitä tehdä, vaan siksi, että herra raukka erityisistä syistä tahtoi pitää talossaan niin vähän palvelusväkeä kuin mahdollista. Toinen syy tänne tuloon taas oli se, että herra tahtoi olla likellä vanhaa ystäväänsä, tohtori Gardenia, joka asui näillä seuduin, ja jonka seuraa sekä neuvoja vailla herra Strange ei voinut tulla toimeen. Tämän sairaan herran eläminen näytti olevan hyvin epävakava. Se kuihtui kuihtumistaan hetki hetkeltä. Palvelija, isännästään puhuen, käytti jo mennyttä aikaa. Maseyn kuvauksen mukaan hän oli korkeintaan viisineljättävuotias, mutta hänen ulkomuodossaan ei ollut enää mitään nuoruuden jälkeä, vaikka tosin itse kasvojen rakenne ja piirteet olivat vielä nuorenlaiset. Se miehessä oli niin kummaa. Kaukaa katsoen olisi luullut häntä monta vuotta nuoremmaksi, kuin mitä hän todella oli, ja siihen aikaan kun hän vielä käyskenteli ulkona pitivät vieraat häntä aina seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotisena miehenä. Mutta likemmäksi tultuaan heidän arvelunsa heti muuttui. Ukko Masey esitti omituisella tavalla kaikki isäntänsä eriskummallisuudet yhdellä ainoalla lauseella, jota hän sen seitsemän kertaa uudisti. Herra, hän oli kumma nimeltään (Strange merkitsee kummaa) ja kumma tavoiltaan ja kumma kasvoiltaankin vielä päälliseksi.

Toisella tai kolmannella kerralla, yhdessä puhellessamme, ukko lausui seuraavat sanat, joilla tämä yksinkertainen juttu alkaa.

– Ei ole peilintapaista kalua koko talossa, – kertoi ukko, seisoen sen pölkyn vieressä, millä minä istuin, ja katsoen miettiväisesti tien yli vastakkaiseen taloon päin. – Ei yhtä ainoatakaan!

– Arkihuoneissa kai tarkoitatte?

– En herra, minä tarkoitan sekä arki- että makuuhuoneita, kumpiakin. Ei ole meillä edes peilin palastakaan, niin suurta kuin kämmenenne, jos tahtoisi partaansa ajaa.

– Mutta kuinka se on mahdollista? – kysyin. – Miksikä ei ole peilejä missään huoneessa?

– Voi herra! – vastasi Masey, – sitä ei kukaan meistä voi sanoa. Siinä se salaisuus onkin. Se on isäntäni oikku. Hänellä oli muutamia eriskummallisia mielijohteita ja tämä oli yksi niistä. Hauska herra hän muuten oli, niin hauska kuin vain palvelija suinkin voi toivoa. Ja antelias herra, ja herra, josta ei paljo vaivaa ollut. Ja aina hänellä oli joku lempeä sana palvelijoille, ja jos siksi tuli, hän kohteli heitä myös lempeydellä. Eipä koko Pyhän Yrjön pitäjässä (missä me asuimme ennen tänne tuloamme) ole yhtään taloa, missä palvelijoille olisi annettu enemmän joutoaikaa ja parempaa ruokaa. Mutta kaiken sen ohessa hänellä oli eriskummalliset tapansa sekä oikkunsa, ja tämä oli yksi niistä. Ja kuinka tärkeänä hän tätä asiaa piti, herra, – jatkoi ukko; ja kuinka ankarasti tämä sääntö teroitettiin mieleen jokaiselle uudelle palvelijalle, ja kuinka monen palvelijan täytyi sentähden muuttaa, sitä ette uskoisi, herra! Kun hän otti uuden palvelijan palvelukseensa, niin ensimäinen ehto oli aina se, ettei saisi tuoda mukanaan peiliä. Minun virkaani kuului selittää tämä asia, (niin paljon kuin sitä voi selittää), ennenkuin joku palvelija sai tulla taloon. – Te saatte nähdä, että tämä on helppo paikka, – sanoin tavallisesti; täällä on ruoka hyvää, palkka hyvä ja paljon vapaata aikaa. Mutta yhteen asiaan tässä on tottuminen. Pitää tulla toimeen ilman peiliä, niin kauan kuin täällä olette. Sillä semmoista kalua ei koko talossa ole eikä, mikä vieläkin tärkeämpi, tule ikinä olemaan.

– Mistäpä te sen niin varmaan tiesitte, ettei peiliä ikinä tulisikaan taloon? – kysyin minä.

– Jumal' auttakoon, herra! Jos te olisitte nähnyt ja kuullut kaikki, mitä minä, niin ette epäilisi sitä asiata. Kuulkaapas vain yksi esimerkki: Minä muistan erään päivän, jolloin isännällä oli asiaa emännöitsijän kamariin missä kyökkipalvelija asui; siinä kamarissa oli jotakin muutettavaa. Silloinpa nousi aika melu! Kyökkipalvelija – hän oli kovin turhamainen, vaikka hirveän ruma – oli jättänyt uunin reunalle pikkaraisen peilinpalasen, noin kuuden neliötuuman kokoisen vain. Hän oli salaa tuonut sen mukanaan ja piti sitä aina lukon takana. Mutta silloin se oli jäänyt esille, sillä hänet kutsuttiin äkkipäätä ulos, par'aikaa hiuksiansa sukiessaan. Minä huomasin peilin ja riensin sinne mitä kiireimmin. Mutta herra sattui aivan sen eteen ennenkuin kerkesin väliin, ja silloin asia oli valmis. Hän loi pitkän, tuijottavan katseen siihen, vaaleni kalman karvaiseksi, kaappasi peilin, paiskasi sen tuhansiksi pirstaleiksi lattiaan, vieläpä polki palasia kantapäillään ja musersi ne aivan tomuksi. Loput päivää hän vietti yksinään kamarissaan lukon takana. Ensiksi hän oli kuitenkin käskenyt minun ajaa kyökkipiika talosta aivan paikalla, sillä samalla hetkellä.

– Sepä oli kumma seikka! – sanoin mä.

– Voi herra, – jatkoi ukko, – ette uskoisi kuinka paljon vastusta minulla on ollut noista naispalvelijoista. Vaikea oli ensiksi saada ketään, joka tämmöisillä ehdoilla rupesi palvelukseen. – Mitä, eikö muka saisi olla murustakaan, minkä avulla hiuksensa laittaisi? – kysyivät he, ja läksivät pois, korkeasta palkasta huolimatta. Ja ne, jotka suostuivat, nepä taas osasivat valhetella! He vakuuttivat, etteivät he huolineet yhtään peilistä, he vakuuttivat, etteivät he koskaan muulloinkaan kurkistaneet peiliin. Ja ne samat tyttöluntukset kuitenkin toivat peilinsä tavalla tai toisella muassaan, vaatteihinsa kätkettynä. Ennemmin tai myöhemmin he sitten ottivat sen esille ja panivat johonkuhun paikkaan seisomaan (niinkuin tuo kyökkipiika), missä herra voi sattua sen näkemään. Ja sitten – tuommoisilla tytöillä ei ole yhtään omaatuntoa – kun jonkun heistä olin kielletystä teosta tavannut, hän vielä nosteli nenäänsä, rohkeana kuin kukko: No, millä keinoin muutoin saisin tietää, onko jakaus suora? Ei hän ollut tietävinäänkään, että hänelle juuri sentähden maksettiin korkeampi palkka, että tämä oli se asia, jota hän ei saisi tietää niin kauan kuin hän asui meidän talossa. Turhamielistä joukkiota, herra, ja mitä rumemmat, sitä turhamaisemmat. Ei ollut yhtään loppua heidän koukuttelemisillaan. Heillä oli peilit ompelurasiansa kannen sisäpuolessa, mistä minun oli melkein mahdoton löytää niitä, taikka virsikirjan tai kokkikirjan kansien sisäpuolella tai tee-rasioissaan. Minä muistan yhden palvelustytön, – viekas peijakas hän oli, isorokko oli kuopittanut hänen kasvonsa, – joka aina sekä tavallisella että tavattomilla ajoilla lueskeli rukouskirjaansa. Välistä arvelin: kas tämäpä on oikein jumalinen! ja välistä taas (aina sitä myöten millä tuulella satuin olemaan) arvelin hänen varmaan opiskelevan vihkimyskaavaa ulkoa. Mutta kerran kun tulin hiljaa hänen taaksensa, saadakseni selvää asiasta, niin – näetkö kummempaa! – siinä se taas oli vanha juttu! Kehyksetön peilinpalanen oli kirjan lehteen kiinnitetty postimerkkiarkin reunuksilla. Pelkkää viekkautta! Toiset taas pitivät peilinsä ruoka-aitassa tai kivihiilikellarissa, taikka antoivat sen jonkun naapurin piian tai tuolla nurkkauksen takana asuvan maitomuijan haltuun. Enkä voi olla tunnustamatta, – näin päätti ukko pitkän kertomuksensa, – että minustakin tuntui vähän vaikealta, kun ei saanut olla edes niin suurta peilinpirstaletta, että olisi nähnyt ajaa partansa. Alussa kävin parranajajan luona; vaan pian sen heitin ja annoin partani kasvaa, niinkuin isäntäkin teki. Samaten rupesin käyttämään hiuksianikin – näin sanoen herra Masey osoitti kädellä päätänsä, – niin lyhyinä, ettei niitä ole tarvis jakaa edestä eikä takaa.

Minä istuin jonkun aikaa ääneti hämmästyksissäni ja katselin vain kumppaniin. Uteliaisuuteni oli kovasti yltynyt ja suuresti halutti minua saada tietää vielä enemmän.

– Oliko teidän herrallanne joku ruma vika kasvoissansa, – kysyin viimein, – jonkatähden hän ei kärsinyt nähdä omaa kuvaansa peilissä?

– Ei millään tavalla, vakuutti vanha palvelija. – Hän oli niin sievä muodoltaan, kuin vain ihminen voi toivoa. Tosin hänen kasvonsa olivat hiukan kivulloisen ja surullisen näköiset; kenties olivat posket liian kalvakat; mutta mitään rumaa vikaa niissä ei ollut enempää kuin minussa tai teissä, herra. Ei, herra, ei; siinä ei ole syy.

– Missä sitten syy on? Mikä siihen on syynä? – kysyin tuskastuneena.

– Eikös ole ketään ihmistä, joka tietäisi herranne salaisuuden?

– On maar', herra, – sanoi ukko, luoden katseensa vastapäätä olevaan ikkunaan. – Onpa yksi mies, joka tietää kaikki herrani salaisuudet ja tietää muiden muassa tämänkin salaisuuden.

– No, kuka se on?

Vanha mies kääntyi puoleeni ja katsoi minuun tarkasti. – Tohtori täällä, – sanoi hän. – Tohtori Garden. Isäntäni vanha ystävä.

– Tahtoisin päästä tuon tohtorin puheille, – nämät sanat pujahtivat itsestään suustani.

– Hän on nyt isäntäni luona, – vastasi Masey. – Hän tulee paikalla ulos, ja luulisinpa, että hän antaa vastauksen kaikkiin kysymyksiinne. – Ukon vielä puhuessa ovi aukesi ja keski-ikäinen herra, jonka vartalo oli laiha ja pitkä, vaan alinomaisesta kumarruksissa istumisesta vähän lyhennyt, tuli ulos kynnykselle. Ukko Masey jätti minut heti. Hän mutisi itsekseen, että hänen piti kuulla mitä tohtorilla olisi käskemistä, ja riensi tien poikki. Pitkä herra puhui hänelle minutin tai kaksi vakavasti, luultavasti yläkerrassa asuvan sairaan asioista. Sitten lienen minä, käsien osoituksista päättäen, tullut heidän keskustelunsa esineeksi. Oli miten oli, kun ukko Masey oli mennyt sisään, niin tohtori poikkesi sille paikalle missä minä seisoin, ja tervehti minua hyvin lempeällä hymyllä.

– Ukko Masey sanoi minulle, herra, että teitä haluttaisi kuulla, miten ystävä parkani laita on. Minä olen par'aikaa kotiin menossa, ja jos ette katso liiaksi vaivaksi kävellä jonkun matkaa kanssani, niin tahdon mielelläni antaa teille kaikki tiedot hänestä, mitä minulla on.

Minä pyysin heti anteeksi rohkeuttani ja kiitin hänen tarjoomuksestaan; sitten läksimme yhdessä astumaan. Tultuamme tohtorin taloon ja käytyämme istumaan hänen työhuoneesensa, uskalsin kysyä, miten tuo sairas herraparka nyt jaksoi.

– Ei hänen tilansa, pelkään minä, ole paranemaan päin, – sanoi tohtori, – eikä taida olla mitään toivoakaan paranemisesta. Onhan ukko Masey jo kertonut teille jotakin hänen eriskummallisesta tilastaan, eikö niin?

– Niin on, hän on kertonut minulle vähäisen, – vastasin minä, – ja hän sanoi teidän tietävän kaikki.

Tohtori Garden tuli hyvin vakavan näköiseksi. – En minäkään tiedä kaikkea. Sen vain tiedän, mikä on seurauksena, kun hän saa nähdä peilin. Mutta mitkä seikat ovat olleet syynä siihen, että hän näkee niin eriskummallisia näkyjä, niistä en minäkään tiedä enempää kuin te.

– Näkee näkyjä? – kerroin hänen sanansa. – Ja niin eriskummallisia näkyjä?

Tohtori Garden hymyili innolleni, näytti jonkun aikaa kokoavan ajatuksiaan, ja jatkoi sitten:

– Minä tulin kummallisella tavalla tutuksi herra Oswald Strangen kanssa. Me kuljimme italialaisella höyrylaivalla Civita Vecchiasta Marseilleen. Koko yön oli jo matka kestänyt. Aamusella olin partaani ajamassa, kun yht'äkkiä tuo herra tuli taakseni, tuijotti hetken aikaa pieneen peiliin, jonka edessä seisoin, ja sitten, sanaakaan virkkaamatta, tempasi sen alas seinältä ja paiskasi sen jalkojeni eteen palasiksi. Hänen kasvonsa olivat ensin aivan vaaleat enemmän, luullakseni, pelosta kuin vihastuksesta – mutta hetken kuluttua ne muuttuivat jälleen ja hän näkyi olevan häpeissään siitä mitä oli tehnyt. No, – jatkoi tohtori hetken aikaa hymyillen, – tietysti olin tästä saakelin lailla suutuksissani. Ajoin juuri alaleukaani, ja tuosta äkillisestä teosta säpsähdin, niin että veitsi kävi lihaan. Paitsi sitä koko tekokin oli hävytön ja loukkaava, ja minä pidin Strange paralle aika saarnan niin kovilla sanoilla, että siitä, asiaa nyt muistellessani, olen pahoilla mielin. Vaan sillä hetkellä luullakseni, ei sitä olisi voinut kummeksia. Mitä pahantekijään itseensä tuli, niin vimmanpuuskan mentyä ohi, hän näkyi olevan niin häpeissään ja pahoilla mielin, että vihani kohta lauhtui. Hän kutsui pääpassarin ja maksoi runsaasti höyrylaivan peilistä, jonka hän oli rikkonut. Tälle passarille ynnä muutamille matkustaville, jotka salissa silloin olivat, hän selitti tehneensä sen vahingossa. Mutta minulle hän antoi toisen selityksen. Kenties hän tunsi, etten minä voinut uskoa sitä ainoasti vahingossa tapahtuneeksi. Kenties häntä itseään halutti ilmoittaa salaisuutensa jollekulle. Oli miten oli, hän tunnusti minulle rikkoneensa peilin vastustamattoman mielijohteen pakoituksesta. Tämmöisen puuskan hän sanoi aina välistä yllättävän häntä; se oli melkein kuin suonenvetoa. Hän anoi hartaasti anteeksi ja pyysi, etten lukisi hänelle syyksi tekoa, josta hän oli itse pahasti häpeissään. Sitten hän onnistumattomalla tavalla yritti laskea leikkiä, mies parka, sanoen itse antavansa partansa kasvaa, ja harmistuvansa, kun hän näki jonkun muun suotta vaivaavan itseään sen ajamisella. Mutta ei hän virkkanut mitään rasittavasta ruumiin tai mielen taudista, ja pian sen jälkeen hän erosi minusta.

Lääkärinä tietysti olin hiukan halukas herra Strangen tilaa tutkimaan. Marseilleen saavuttuamme seurustelin välistä hänen kanssaan. Hän oli hyvin hauska seurakumppali, mutta kuitenkin näin aina, että hän salasi jotakin. Hän ei tahtonut puhua entisestä elämästään; varsinkaan hän ei koskaan mielellään kosketellut matkustuksiansa ja oloansa Italiassa, missä hän kuitenkin, minun arvatakseni, varmaan oli kauan aikaa asuskellut. Hän puhui sujuvasti italian kieltä ja näkyi tuntevan maata; mutta hän ei mielellään siitä puhunut.

Sillä ajalla kun näin yhdessä seurustelimme, sattui hetkiä, jolloin hän niin vähän osasi hillitä itseänsä, että minua, vaikka kyllä olin jokseenkin paljon kokenut, melkein peloitti olla kahden kesken hänen kanssaan. Nämät puuskat olivat erinomaisen kovat ja äkilliset; ja niissä kaikissa oli se yhteinen omituisuus, että joku kauhistuttava ajatus johtui hänelle mieleen, niin pian kun hän katsahti peiliin. Kun olimme jonkun aikaa yhdessä matkustaneet, niin minäkin rupesin, melkein yhtä paljon kuin hän, pelkäämään kaikkia viattomasti seinässä riippuvia tai yöpöydällä seisovia peilejä.

Peilin näkö muuten ei aina vaikuttanut samalla tavalla Strange parkaan. Välistä hän näytti vimmastuvan aivan raivoisaksi; välistä hän ikäänkuin jähmettyi kiveksi, seisoi liikkumatonna ja ääneti kuin kaatuvatautinen. Yhtenä yönä – pahimmat seikat aina tapahtuvat yöllä, vieläpä useammin kuin uskoisikaan, myrskyisinä öinä – olimme pienessä kaupungissa Auvergnen maakunnassa. Se oli vähän tunnettu paikka, syrjässä kaikista rautateistä. Meitä oli sinne viekoitellut osaksi siellä tavattavat muinaisajan jäännökset, osaksi seudun kauneus. Ilma ei ollut meille suosiollinen. Päivä oli ollut synkkä ja pilvinen, helle tukehduttava ja ukkonen oli uhannut aamusta alkain. Päivän laskun aikana nämät uhkaukset täyttyivät. Ukkosen ilma, joka kaiken päivää oli ollut nousemassa, – meidän mielestämme se näytti kohoavan vastatuuleen, – puhkesi nyt kovasti riehumaan meidän majapaikkamme yläpuolella.

– On muutamia vahvahermoisia, enimmäkseen käytännöllisissä toimissa liikkuvia ihmisiä, jotka eivät millään tavalla usko, että ilmanvaihteet vaikuttavat tai voivat vaikuttaa muiden ihmisten mieleen tai ruumiisen. Minä en kuulu tähän ihmislajiin. Suoraan sanoen en voi uskoa, että sään muutokset, jotka niin suuresti vaikuttavat eläimiin, jopa elottomiinkin esineihin, olisivat vallan vaikuttamatta ihmisruumiin herkkätuntoiseen, monimutkaiseen rakenteesen. Osaksi luen siis ilman rauhattomuuden syyksi, että juuri sinä iltana mieleni tuntui niin raskaalta ja levottomalta. Kun uusi ystäväni Strange ja minä olimme sanoneet jäähyväiset ja kumpikin menneet kamariimme, ei minua vähääkään haluttanut mennä levolle. Jyrinä kulki yhä vielä niitä vuoriharjuja myöten, joiden keskellä ravintolamme seisoi. Välistä se kuului likempää, välistä etempää; mutta se kuului melkein lakkaamatta, ainoasti muutamien minuuttien loma-aikaa pitäen. En päässyt millään lailla irti huolettavista ajatuksista, jotka toinen toisensa perästä vastustamattomasti painoivat mieltäni.

– Tuskinpa lienee tarpeellista lisätä, että aika-ajoin yhä muistelin toisessa kamarissa olevaa matkatoveriani. Hän oli melkein lakkaamatta mielessäni. Koko illan hän oli ollut raskaalla, synkällä mielellä, ja erotessamme näin hänen silmissänsä ilmeen, jota en voinut unohtaa.

– Meidän kamariemme välillä oli ovi eikä seinäkään ollut kovin paksu. Mutta sittenkään en ollut erottuamme kuullut ainoatakaan ääntä, joka olisi ilmoittanut, että hän oli kamarissaan, vielä vähemmin mitään, josta olisin huomannut hänen olevan valveilla ja liikkeellä. Silloisessa mielentilassani, herra, tämä äänettömyys minua peloitti, ja monenlaiset hullut arvelut – että hän voisi olla kuollut tai saada suonenvetokohtauksen tai jotakin muuta, – risteilivät päässäni, etten lopulta voinut hillitä itseäni. Minä menin siis ovelle, kuuntelin hyvin tarkkaan, vaikka turhaan, eikö kuuluisi mitään, jopa viimein koputin jokseenkin kovasti. Ei tullut vastausta. Nytpä en malttanut viipyä enää, vaan heitin sikseen kaikki kursastelemiset ja astuin sisään.

Kamari näkyi avaralta ja autiolta, sillä huonekaluja oli vähän. Ainoa palava kynttilä valaisi sitä niin hämärästi, että oli melkein mahdotonta – paitsi salamoiden välähtäessä – eroittaa mitään sen suurissa, pimeissä nurkissa. Pieni, huononpuolinen sänky seisoi yhdellä seinällä ja sitä peittivät keltaiset pumpuliuutimet, jotka riippuivat alas kattoon kiinnitetystä suuresta rautarenkaasta. Muita huonekaluja ei ollut paitsi kahta vanhaa tuolia, yöpöytää ynnä vielä vanhaa piironkia, joka samassa toimitti pesupöydän virkaa. Sen päälle, näet, oli asetettu pieni pesuvati, pesukannu ja pyyhinliina. Yöpöydällä seisoi suuri vanhanaikuinen peili veistoksilla koristetuissa kehyksissään.

– Kaikki nämät näin epäilemättä silloin, koska ne nyt niin hyvin muistan. Vaan enpä ymmärrä kuinka olisin ne nähnyt, sillä minusta tuntuu että astuessani kamariin kaikki aistimieni ja mieleni voima kohdistui siihen aaveentapaiseen haamuun, joka seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa, peilin edessä.

– Sitäpä oli kauhea katsella! Pöydällä seisovan ainoan kynttilän hämärä valo valaisi Strangen kasvoja alhaaltapäin ja kuvasti (sen nyt muistan) hänen kasvonsa suurena ja mustana varjona seinälle hänen taaksensa sekä myös lakeen hänen yläpuolellensa. Hän oli hiukan eteenpäin kumarruksissa, nojasi kättänsä pöytään, ja katsoi hirvittävästi tuijottaen peiliin, joka seisoi hänen edessään. Hiki helmeili kalmankarvaisella otsalla. Hänen jäykät kasvonpiirteensä ja kalpeat huulensa näyttivät hämärässä valossa hirveämmiltä kuin mitä sanoin voin selittää. Hän oli niin kokonaan vaipunut hämmästykseensä, ettei hän ollut huomannut koputustani ovelle eikä myöskään askelteni kolinaa. Ei hän sittenkään liikahtanut eikä muuttunut muodoltaan, vaikka huusin häntä ääneen nimeltä.

– Sepä oli kauhistuttava näky: avarassa, autiossa kamarissa, äännettömyydessä joka oli jotakin enempää kuin vain äänettömyyttä, tuo aaveentapainen haamu, joka jostakusta käsittämättömästä syystä oli kivettynyt! Ja tuo äänettömyys ja tuo hiljaisuus! Ukkosenkin jyrinä tällä hetkellä oli vaiennut. Sydämeni oli säikähdyksestä käynyt liikkumattomaksi. Sitten vaistomaisesti hiivin hitain askelin yhä likemmäksi pöytää, ja viimein – peläten saavani nähdä siinä vieläkin hirvittävämmän aaveen kuin se, mikä jo oli silmieni edessä – katsahdin hänen olkapäänsä yli peiliin. Sitä tehdessäni satuin koskettamaan hänen käsivarttansa, vaikka vain hiljaa. Samassa tuo lumous, joka oli häntä siteissään pitänyt – kukaties kuinka kauan? – näkyi kadottaneen voimansa ja hän palasi tosimaailmaan. Hän kääntyi puoleeni yhtä äkillisesti kuin tiikeri hyökkää saaliinsa kimppuun ja tarttui käsivarteeni.

– Kerroin teille, että ennenkuin astuin ystäväni kamariin, oli mieleni jo ollut raskas ja levoton. Mutta tällä hetkellä oli pakko ryhtyä johonkin toimeen ja tämän miehen tuskan rinnalla kaikki omat tunteeni näyttivät niin mitättömiltä, että minun rauhattomuuteni melkein kokonaan katosi. Minä tunsin, että minun täytyi olla rohkea.

– Kasvot edessäni olivat kuitenkin taas masentamaisillaan rohkeuttani. Silmät, jotka tuijottivat minuun, olivat niin täynnä kauhistusta, huulet edessäni – jos niin sopinee sanoa – näyttivät aivan mykiltä. Onneton mies katsoi kauan aikaa minua silmiin, ja sitten pitäen minua yhä vielä käsivarresta kiinni, hän käänsi pois päänsä, hitaasti, aivan hitaasti. Minä olin koetellut vetää häntä hiljaa pois peilin edestä, mutta hän ei tahtonut liikkua paikaltaan, ja nyt hän taas tuijotti peiliin yhtä kiinteästi kuin taannoin. En malttanut nyt enää, vaan vedin hänet vähitellen pois, käyttäen niin paljon väkivaltaa kuin välttämätöntä oli. Sillä tavoin sain hänet talutetuksi tuolille, joka seisoi sängyn vieressä. – Tulkaa! – sanoin – pitkän äänettömyyden jälkeen kuului ääneni omastakin mielestäni kolealta ja oudolta – tulkaa! Te olette liiaksi väsyksissä, ja ilma teitä rasittaa. Ettekö arvele parhaaksi mennä levolle? Mitä jos kävisitte sänkyyn? Sallikaa minun koettaa lääkärintaitoani ja antaa teille viihdyttävää lääkettä.

– Hän piteli minua kädestä ja katsoi hartaasti silmiini. – Nyt tuntuu paremmalta, – sanoi hän viimein hyvin heikolla äänellä. Yhä edelleen hän katsoi hartaasti silmiini. Näytti siltä kuin hän olisi halunnut tehdä tai sanoa jotakin, mutta siihen hänellä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkeutta. Viimeinpä hän nousi tuolilta, jonne olin asettanut hänet istumaan, ja meni, viitaten minua seuraamaan, jälleen lattian poikki yöpöydän luo, peilin eteen. Koko hänen ruumiinsa värähteli katsoessaan siihen. Mutta nähtävästi hän pakoitti itseään tekemään sitä, mitä hän oli aloittanut. Hän pysyi paikallaan ja viittasi, silmiänsä siitä siirtämättä, että minun piti tulla hänen viereensä seisomaan. Sen tein.

– Katsokaa tuohon! – sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. Hän nojasi taas niinkuin taannoinkin kätensä pöydään. Hän viittasi vain päällään peiliin, selittäen mitä hän tahtoi. – Katsokaa tuohon! – sanoi hän uudestaan.

– Minä tein niinkuin hän käski.

– Mitä te näette siinä? kysyi hän nyt.

– Mitäkö näen? – toistin minä, yrittäen puhua niin iloisesti kuin mahdollista, ja kuvaten hänen omaa muotoansa niin hyvin kuin taisin. – Näenhän sangen, sangen kalpeat kasvot; laihat, kuopistuneet posket —

– Mitä? – huusi hän pelästyneellä äänellä, jonka syytä en voinut ymmärtää.

– Laihat, kuopistuneet posket, – jatkoin minä, – ja kaksi kuopistunutta silmää, joiden terät ovat sangen suuret.

– Minä näin ystäväni muodon muuttuvan ja tunsin kuinka hänen sormensa vielä kovemmin tarttuivat käsivarteeni. Minä katkaisin heti puheeni ja käännyin hänen puoleensa. Hän ei kääntänyt päätään, vaan katsoi yhä peiliin ja näkyi ponnistelevan saadakseen sanat suustaan.

– Mitä? – änkytti hän viimein. – Te-kin siis näet-te sen?

– Mitäkö näkisin? – kysyin kohta.

– Nuot kasvot! – huusi hän kauhistuksella. – Nuot kasvot – jotka eivät ole omani – ja jotka – minä aina näen omien kasvojeni asemesta – aina!

– Tästä selityksestä minä kävin sanattomaksi. Nyt oli salaisuus selitetty – vaan minkälainen selitys! Pahempi, sadoin verroin pahempi kaikkea mitä olin saattanut ajatella. Mitä! Eikö tämä mies voinut nähdä omaa kuvaansa peilissä? Ja oliko siinä hänen mielestään toinen kuva? Tämän ajatuksen kauheus saattoi minut ensihetkenä sanattomaksi. Mutta sitten huomasin minkä pahan vaikutuksen äänettömyyteni teki häneen.

– Ei, ei, ei! – huusin minä niin pian kuin kykenin puhumaan. – Ja sata kertaa ei! Tietysti näen teidän kuvanne enkä kenenkään muun. Teidän muotoanne olin kuvaavinani, teidän ainoasti.

– Mutta hän ei kuunnellut sanojani. – Katsokaapa tuohon! – sanoi hän matalalla, tuskin kuuluvalla äänellä, osoittaen omaa kuvaansa peilissä. – Kenenkä muodon tuossa näette?

– Teidän tiedysti! – Ja sitten lisäsin, hetken kuluttua: – Kenenkäs sitten te näette?

– Ikäänkuin tietämättään vastasi hän: – Hänen – ainoasti hänen – aina vain hänen! – Hän seisoi hetken ääneti ja huusi sitten kovalla ja kauhistavalla kiljahduksella: – Aina hänen, aina hänen vain! – ja kaatui tunnotonna lattialle.

– Nyt edes tiesin mitä minun piti tehdä. Tässä kumminkin oli seikka edessä, minkä ymmärsin. Niinkuin aina oli minulla tälläkin matkalla mukanani pieni rasiallinen lääkkeitä ja lääkärinkojeita. Niillä tein siis, mitä tässä oli tarpeen. Ensin herätin onnettoman sairaan tainnoksista: sitten nukutin hänet lääkkeillä lepoon, jota hän niin suuresti kaipasi. Hän tuli kovasti kipeäksi, olipa muutamia päiviä aivan kuoleman kielissä. En siis voinut jättää häntä, vaikka minun välttämättä olisi pitänyt lähteä Lontoosen. Kun hän alkoi parata, kirjoitin Englantiin kirjeen palvelijalleni John Maseylle, jonka tiesin luotettavaksi mieheksi, ja käskin hänen tulla luokseni. Annettuani hänelle pääasialliset tiedot sairaan tilasta, jätin hänet sinne hoitajaksi, sillä käskyllä että sairas olisi tuotava kotimaahan takaisin, niin pian kuin hän suinkin jaksoi.

– Pysyipä tuo kauhistuttava tapaus alinomaa mielessäni. Joka päivä olin näkevinäni silmieni edessä tuon onnettoman miehen, välistä vimmastuneena lyövän rikki peilin, joka viattomasti aiheutti hänen tuskaansa, välistä seisovan liikahtamatta tuon hirmukuvan edessä mikä hänet kiveksi jähmistytti. Minä muistelin kuinka kerran, poikettuamme tiepuolessa olevaan ravintolaan, satuin hänet äkkiä näkemään. Hän seisoi samalla tapaa aivan kirkkaalla päivällä. Hän seisoi selin minuun, ja minä odotin ja katsoin melkein puolen tuntia. Mutta hän seisoi yhä vaan liikkumatta, hiiskumatta, eikä edes näkynyt hengeäkään vetävän. En tiedä oikein sanoa kumpainenko oli hirvittävämpää tämäkö näky täydessä päivän valossa vai tuo sydänyöllä, kun ukkosen jyrinä kulki vuorien välitse.

– Lontoosen palattuansa, missä hänellä omassa talossaan oli johonkin määrin valta käskeä, mitä kaluja sai olla, mitä ei, Strange raukka tuli paremmin toimeen kuin missään muualla. Harvoin hän kävi ulkona paitsi yön aikana. Mutta olenpa kuitenkin pari kertaa päivälläkin seurannut häntä kävelyillä, ja joka kerta olen nähnyt hänet suuressa tuskassa, jos oli kuljettava peilikaupan ohi.

Nyt on melkein vuosi siitä, kun ystävä parkani seurasi minua tänne, minne minä olin vanhoiksi päivikseni muuttanut. Viime kuluneina kuukausina on hän päivä päivältä yhä ollut huononemassa. Keuhkoihin on tullut tauti, joka vie hänet hautaan. Lisättävää olisi vielä, sivumennen, että John Masey on lakkaamatta pysynyt hänen luonaan, siitä asti kun hänet siihen toimitin. Minun silloin siis täytyi hankkia itselleni toinen passari.

– Ja sanokaapas nyt, – lopetti tohtori kertomuksensa, – oletteko ikänä kuullut surkeampaa juttua, ja lieneekö kukaan ihminen ollut niin kauhean mielikuvituksen alainen kuin hän?