Kitobni o'qish: «Romaneja ja kertomuksia: Lyhyet kertomukset», sahifa 5

Mutta hänen vaimonsa sitä vastoin ajatteli häntä. Hänen asuntonsa oli kaikeksi onneksi säästynyt tulipalolta. Öin ja päivin ajatteli rouva Rossiter vaan miestänsä. Hänen kauheata kuolemaansa – jos lie joutunut tulen uhriksi – tai sitä surkeutta, mitä hän kaiketi kärsi, jos oli eloon jäänyt. Kun sanomalehdet jälleen alkoivat ilmestyä – vaikka paljoa pienempinä entistä – — mainittiin yhdessä niistä Rossiteriakin, mutta hän itse ei sitä lukenut, sillä hänellä ei ollut viittäkymmentä centiä, jolla olisi ostanut tuommoisen lehden.

Uuden postiviraston akkunassa riippui vähäistä myöhemmin, satojen muitten kuulutusten joukossa, eräs häntä koskeva. Mutta Rossiter ei sitä huomannut.

Turhaan eräs vasta perustettu ilmoitustoimisto kuulusti häntä. Ei jälkeäkään hänestä näkynyt; ja monta viikkoa turhaan etsittyään ja kuulusteltuaan uskoivat hänen vaimonsa ja mrs Basset viimein, että Rossiter luultavasti oli hukkunut liekkeihin.

Kerran, marraskuun lopulla, mainittiin sanomalehdissä erästä kanta-rahastoa, joka New-York'issa oli koottu Chicagon taide-niekkojen hyväksi. Siinä oli myöskin lyhyt kertomus Chicagon taide-akademian palosta ja niistä tauluista, jotka oli ehditty sieltä pelastaa. Ovenvartija, yhdessä erään akademiassa asuvan taide-niekan kanssa, oli nimittäin puitteista leikannut useampia kuvia, joitten joukossa myöskin Rothermel'in kuuluisan teoksen: "Taistelu Gettysburg'illa". Kertoja antoi myöskin muutamia tietoja niistä taiteilijoista, joita tulipalo oli sinne tänne hajoittanut, niinkuin syksyn tullen ankara pohjatuuli meidän laululintusia hajoittaa. Muun muassa lausuttiin seuraavata:

"Kaarle Rossiter, joka oli saapunut tänne suurta maalaustansa: Sielun lentoa näytteille panemaan, makaa nyt kovasti kipeänä talossa N:o – Superior Street'in varrella. Vielä ei tiedetä onko hänen mainio teoksensa pelastettu, vaiko tuleen hukkunut".

Rouva Rossiter, joka aina aamuin illoin osti sanomalehden, etsiäkseen siitä jotain tietoa kadonneesta miehestään, osti tämänkin lehden hevosrautatie-vaunuissa.

Silmäiltyään tähän ilmoitukseen soitti hän heti vaunun kelloa, otti pientä Frankia kädestä kiinni ja astui vaunuista pois. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän jo matkalla onnettoman miehensä luokse.

Päivät olivat sangen lyhyet ja jo alkoi hämärtää kun rouva Rossiter saapui sille talolle, jossa toivoi kohtaavansa miestänsä. Tulipalon jälkeen ei ollut vielä tällä kadulla, enempää kuin useammilla muillakaan, kaasuvalaistusta; siellä täällä vaan joku kynttilä akkunasta loi heikon valonsa ulos. Talon numeroita oli mahdoton eroittaa ja vasta useammasta talosta tiedusteltuaan, pääsi hän määräpaikkaansa.

Hän kolkutti erääsen oveen, jonka hänelle avasi nuori sievän näköinen nainen.

– "Asuuko mr Rossiter täällä?" änkytti Minette.

Nainen epäili kotvasen, mutta vastasi sitten: "asuu, astukaa sisään!"

Minette astui pieneen huoneesen, jossa rouva heti tarjosi hänelle tuolin ja toi sitten viereisestä huoneesta toisen tuolin Frankille.

– "Saisinko tavata mr Rossiteria?"

– "Niin – enpä tiedä; hän on kovin sairas. Lääkäri, käydessään eilen hänen luonaan, kielsi meitä ketäkään laskemasta hänen luokseen". Kotvasen kuluttua ja heitettyään Minetteen tutkistelevan silmäyksen jatkoi hän:

– "Kenties olette sukuja mr Rossiterille?"

Samassa aukeni toisen huoneen ovi ja joku huusi: "Julia!" Nuori nainen totteli heti kutsumusta. Hän oli poissa jonkun aikaa, silloin kuului askeleita ja sopotusta toisesta suojasta. Raskaalta tuntui Minetten sydämmessä, kun hän silmäili ympärilleen. Huone oli nähtävästi jaettu kahteen osaan; katto oli samalla lakena. Kylmä tuuli puhalsi raoista sisään, muutamin paikoin näkyi luntakin, jota oli satanut kaiken iltapäivää. Huoneessa oli uuni ja vuode. Seinät olivat laudoista ja niitten välykset tukitut liistoilla. Pöydällä näkyi muutamia tyhjiä astioita. Huonetta valaisi yksi ainoa nauriisen pistetty kynttilä. Kaikki oli niin köyhää ja kolkkoa. Se oli vain väliaikainen suoja.

Vähän ajan kuluttua kuului koputus ulko-ovella ja talon nainen avasi oven.

"Tekö, herra tohtori! Olipa erinomaisen hyvä että tulitte".

Lääkäri puisti pois lumen päälystakiltansa ja kysyi:

– "Kuinka hän voi?"

– "Nähtävästi yhtaläisesti kuin ennenkin".

Lääkäri heitti tarkan silmäyksen vieraasen.

– "Tämä rouva tahtoisi nähdä mr Rossiteria", sanoi nainen.

– "Vai niin! Menenpä ensin katsomaan mitenkä sairaan laita on".

Hän tuli jo moniaan silmänräpäyksen kuluttua takaisin ja puheli hiljaisella äänellä hoitajan kanssa. Minette oli selvään kuulevinaan sanat: "Ei nyt enää ole väliä!" Lääkäri viittasi sitten hänelle ja pian astui Minette poikansa kanssa sairaan kammariin.

Tämä huone oli muutoin edellisen kaltainen, mutta tästä puuttui uuni, ja lattiana oli pelkkä maa-pohja, jolla siellä täällä näkyi lunta. Vuoteen pääpuolessa seisoi maalaamaton puutuoli, ja sillä paloi perunaan pistetty kynttilä.

Eräs mies, talon omistaja kuten Minette sittemmin kuuli, seisoi vuoteen vieressä lääke-pullo kädessä. Vuoteella makasi Rossiter niin muuttuneena, ett'ei hänen vaimonsa ensi silmäyksellä tahtonut häntä tuntea. Hän voivotteli ja käänteli rauhatonna päätänsä tyynyllä.

– "Onko hän puhunut paljon?" kysäsi lääkäri hiljaa.

Mies pudisti päätään, kääntämättä silmiään sairaasta.

– "Eikö siis mitään apua enää?" kuiskasi hän

– "Ei mitään", vastasi lääkäri.

– "Kuinka kauan luulette sen vielä kestävän?"

– "Ei enää kauan. Kenties huomiseen".

Minette seisoi tällä välin liikahtamatta sängyn jalkapäässä. Tämmöinen siis oli loppu monivuotisen työn, erillä-olon ja alttiiksi-antamuksen perästä. Tuossa makasi nyt se mies, jonka onnen ja menestyksen tähden hän oli kärsinyt niin paljon hengellisiä ja ruumiillisia vaivoja! Nyt oli viimeinenkin toivon kipinä sammunut. Kuolinvuoteellaan, vieraitten keskellä, makasi tuossa mies, ja vaimo lapsineen seisoi hänen vuoteensa vieressä neuvotonna, avutonna.

Lääkäri läksi hetkisen kuluttua pois. Isäntä toi tuolit Minettelle ja Frankille ja niin istuivat he sitten vartoen kuolevaisen vieressä.

– "Onko hän kauan ollut kipeänä?" kysyi Minette.

– "Lähemmäksi viisi viikkoa, – aina tuosta suuresta tulipalosta saakka. Kodittomuus, puute ja mielen-liikutukset tuottivat häneen kuume-taudin".

– "Oletteko te sukua hänelle?"

– "En ole. – Saksassa olimme vaan yhdessä vuoden aikaa, ja kun hän ei tiennyt minne mennä, otin minä hänet luokseni".

– "Hän ei tiennyt minne mennä!"

Rouva Rossiter toisti useamman kerran hiljaa itsekseen näitä sanoja ja ajatteli kyynelsilmin omaa köyhää, mutta lämmintä, ja hänelle itselleen niin kallista kotoaan.

Frank, peloissaan kamalasta äänettömyydestä ja siitä mitä näki edessään, tarttui pienine kätösineen äitinsä käteen. Hän oli lapsellisessa mielessään aina kuvaillut isäänsä rikkaaksi, voimakkaaksi, lempeäksi ja kauniiksi mieheksi. Ja tuossa makasi nyt isä laihana, kalman kalpeana; pitkät ruskeat hiuksensa valuivat epäjärjestyksessä alas pielukselle ja syvään vajonneitten silmäin ympärille oli tauti uurtanut suuret tummat kehät. Hän, jota lapsi oli rikkaaksi ja mainioksi kuvaillut, makasi tuossa avutonna unhoitettuna, ja tämä huono suoja, sekä viheliäinen vuode olivat hänelle armeliaisuuden suomia lahjoja. Lapsi parka ei voinut tätä käsittää!

Vitkaan kului pitkä, kolkko yö ja aamun tultua tunkeusi pieni valon säde pimeään huoneesen. Sairas kääntelihe rauhattomasti vuoteellaan ja mumisi: – "Se oli väärin! Minun ei olisi pitänyt niin tehdä". Raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.

– "Antakaa tänne siveltimeni, antakaa", ja hän liikutti heikosti kättään, ikäänkuin maalaten. "Myöhäistä, myöhäistä", kuiskasi hän sitten hiljaa, "jo alkaa pimittää! En näe enää! Oi…"

Hän aukasi silmänsä ja katsoi ympärillensä. Noissa kauniissa, kirkkaissa silmissä näkyi jo tuo kuolevain omituinen katse.

– "Minä tahdoin avaruuden kansoittaa", sanoi hän, "no niin, onhan se täynnä sieluja".

– "Kaarle, armas Kaarleni tunnetko minua? Oi puhu mulle sananen!" huusi hänen vaimonsa.

Rossiter loi pitkän, sanomattoman tuskallisen katseen Minetteen. Omituinen pelko ja vavistus näkyi hänen vaaleilla kuihtuneilla kasvoillaan. Hiljaa kuiskasi hän vapisevin huulin:

– "Kyllä tunnen sinut, sinä olet kosto!"

Rouva Rossiter nähtävästi ei ymmärtänyt näitä sanoja. Hän katsoi mieheensä, kyynel tulva virtasi hänen silmistään ja hiljaa nyyhkyttäen vaipui hän polvilleen kuolevaisen vuoteen viereen.

Silloin tunsi hän kuinka vapiseva käsi haperoi hänen oikeata kättään; hän otti sen silmiltään, laski sen miehensä kylmenevään käteen ja katseli kyyneleittensä kautta hänen armaita kasvojaan.

– "Sinä itket Minette! Kuinka usein olen unissani nähnyt sun kyyneleiset kasvosi! Kokonaisen kyynel-meren olen ylpeydelläni puristanut sinun silmistäsi, ja tuo meri – — se on muuttuva tulimereksi mulle kun astun Ijankaikkisen tuomio-istuimen eteen. – Niin äärettömäksi tuli-mereksi, vielä kauheammaksi kuin se, johon tämä kaupunki ja sen kanssa minun kunnianhimoni teot hukkuivat".

Hänen päänsä painui taas alas pielukselle.

– "En voi olemattomaksi tehdä mitään, – en mitään!" kuiskasi hän sitten jälleen.

– "Kaarle, Kaarle!" rukoili Minette. "Katso toki vielä kerran meihin, minuun ja lapseesi. Siunaa Frankia!" Ja äiti veti vuoteen viereen pojan, joka arkana oli poistunut.

Rossiter hengitti raskaasti; näytti siltä kuin hän ei enää voisi mitään puhua. Hänen silmäluomensa olivat jo painuneet kiini, mutta nyt kerrassaan heräsi hänessä uusi virkistävä ajatus. Hän kuiskasi hiljaa silmät puolittain auki:

– "Sinäkö Minette – sinä poloinen ylen-annettu – tuot mulle poikamme siunattavaksi? – Uskotko sitten siunaukseni voimaa? – Silloin et lue mua kadotettujen joukkoon, sinä uskot – että Jumala voi antaa mulle anteeksi!"

– "Niin, niin! Hän on antava sulle anteeksi niinkuin minäkin sen teen!

– Oi siunaa Frankia!"

Autuaallinen rauha levisi kerrassaan Rossiterin kalpeille kasvoille. Hänen oikea kätensä lepäsi vielä vapisevana vaimon kädessä. Hän nosti sen hiljaa ja laski poikansa päähän, kuiskaten:

– "Sovitusta! Anteeksi-antamusta! Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia omaisiani – jotka jätin – unhoittaen ensimmäisen, kalliimman velvollisuuteni!"

– "Hyvä Jumala, anna anteeksi!…"

Vavahdus kävi läpi hänen ruumiinsa, silmänluomet sulkeutuivat ja pää painui alas pielukselle.

Rouva Rossiter nousi ja painoi suutelon miehensä kylmälle otsalle. Nyt oli kunnianhimoiselle taideniekalle se hetki lyönyt, josta hän niin kauan oli uneksinut, jonka saavuttamiseksi oli uhrannut oman sekä omaistensa onnen. "Sielun lento" – se oli nyt tosi-asia!

Rossiter oli nyt kylmänä. Ijankaikkinen tuomari oli täyttänyt rangaistuksensa. Hän oli pitänyt parempana katkaista Rossiterin elämänlangan kuin jälleen yhdistää häntä vaimoon, joka ei enää olisi voinut häntä kunnioittaa, joskin oli hänelle anteeksi antanut.

* * * * *

"Evening Bulletin" nimisessä Chicagon sanomalehdessä oli 28 p. marraskuuta 1871 kuolinkertomus, josta painatamme tähän seuraavan:

"Kaarle Rossiter on kuollut. Tänä aamuna kello viisi veti hän viimeisen hengähdyksensä. Suru hänen suuren taulunsa hukkumisesta, kärsimiset ja puutokset, joita hän tuon suuren tulipalon jälkeen oli saanut kärsiä, kaikki nämät yhdessä jouduttivat hänen lähtöänsä täältä. Mahdotonta on sanoin selittää sitä kaksinkertaista vahinkoa, minkä uuden-aikaiselle taiteelle on tehnyt tämän mainion maalarin kuolema, ja hänen suurimman, täydellisimmän – voisimme melkein sanoa ainoan – teoksensa hukkuminen. Muita pienempiä taulujansa, jotka ovat yksityisillä omistajilla tai kesken-tekoisia, on taideniekka itse pitänyt vaan koetuksina. Muutama viikko sitten toivottiin vielä 'Sielun lennonkin' olevan taide-akademiasta pelastettujen taulujen joukossa, mutta nyt on saatu se katkera tieto, että tämä mainio mestariteos on joutunut riehuvan tulen uhriksi. Keskellä tuota yleistä häiriötä 8 p:nä marraskuuta katosi tämä kuuluisa maalari ja kaikki koetukset löytää hänet jälleen olivat turhat. Kun tuo äsken perustettu apurahasto oli perustettu, löydettiin hän vihdoin, mutta ystäväin hyväntekeväisyys ja osanotto tulivat lilan myöhään kuolevaiselle. Koko Euroopassa, ja erittäinkin Romassa, vastaan-otetaan varmaankin tieto taideniekan kuolemasta ja hänen teoksensa hukkumisesta suurella surulla. Uskallammepa sanoa että sitä pidetään katkerimpana muistona Chicagon tulipalosta".

Maalari vainaja haudattiin hiljaisuudessa ja ilman mitään komeutta, vaimo ja lapset vaan rukoilivat hänen haudallaan. Näinä yleisen hädän aikoina ei pidetty mitään komeita hautajaisia.

Ei ollut ankara tuli säästänyt mrs Bassetia ja hänen miestänsäkään. Viimemainitun kauppahuone oli nimittäin sekin hukkunut kauheaan tulimereen, joka tuhosi lähes koko Chicagon. Mutta mr Basset oli aina ollut erittäin varovainen. Hän oli vakuuttanut omaisuutensa sekä New-York'in että Baltimoren palovakuutus-yhtiössä; ja hänen vahinkonsa siis ei ollut suuri. Mutta hänen vaimonsa tuli tämän onnettoman tapauksen moninaisten liikutusten perästä niin huonoksi ja heikko-hermoiseksi, että hänen täytyi seurata lääkärinsä neuvoa ja lähteä talveksi S:t Augustine nimiseen, terveelliseen paikkaan Floridan niemellä.

Mrs Basset pyysi mieheltään saada ottaa mukaansa rouva Rossiterin ja hänen lapsensa. Hän pelkäsi saavansa kieltävän vastauksen ja hämmästyi olkeen kun mies vastasi:

– "Tuota juuri, armaiseni, olen minä aikonut sulle ehdoittaa. Sepä oiva ajatus! Koko maailma puhuu mainiosta Rossiterista, ja minua onnitellaan siitä, että hän niin kauan oli palvellut minulla. 'Mr Basset', sanoi minulle eilen muuan meidän mahtavimpia rahamiehiämme, 'teidän nimenne tulee Rossiterin nimen mukana taidehistoriaan'. Minulla on muutoin eräs tuuma, josta sinä, jos se onnistuu, saat kuulla enemmin, kävellessäsi S:t Augustinen oransi-lehdoissa ja kun etelän lempeä ilman-ala on tehnyt sinut terveeksi".

Rouva Rossiter ei saattanut olla vastaan-ottamatta mrs Bassetin ystävällistä tarjousta.

Seuraavana vuonna, helmikuussa, istuivat mrs Basset ja hänen ystävänsä eräänä päivänä sievän huvilan kuistilla S:t Augustinessä ja puhelivat pian tapahtuvasta kotimatkastaan Chicagoon. Siinä heidän puhellessaan sai edellinen lennätinsanoman mieheltään, joka sisälsi seuraavat sanat:

"Mrs Bassetille S:t Auguttinessä,

"Baldivia Street N:o —. Ensi sunnuntaina tulen noutamaan sinua ja ystävääsi kotiin. Ne yksityiset henkilöt, joilla on mainion Rossiter-vainajan tekemiä kuvia, ovat suosiollisesti sallineet minun asettaa ne näytteille Bostonissa. Näyttely on tuottanut leskelle puhdasta tuloa kolmetuhatta dollaria. Toivon samoin käyvän New-Yorkissa ja Filadelfiassakin. Onnittele rouva Rossiteria! Oma miehesi."

Mr Bassetin harras halu saada oman nimensä yhdistykseen Rossiterin kuuluisan nimen kanssa oli tämän kaiken matkaan saanut!

Rouva Rossiterilla on nykyjään pieni sievä huvila Michigan-järven rannalla. Hänellä on kylläksi varoja pitääkseen huolta lastensa kunnollisesta kasvatuksesta. Joskin Rossiter eläissään, anteeksi-antamattomalla käytöksellänsä, oli syvästi haavoittanut vaimonsa sydäntä, niin oli nyt, hänen kuolemansa jälkeen syy tähän onnettomaan seikkaan, nimittäin hänen hyvät taidelahjansa, hankkineet leskelle suruttomat päivät. Hänen poikansa Frank piirustaa oivallisesti ja toivoo, kuten isänsäkin, tulevansa kuuluisaksi, ei kumminkaan perheensä onnea uhraamalla, vaan isän viimeisen siunauksen kautta.

HERRAN VUOSI

Kirj.

J. H. Riehl

Suomennos. [Lydia Hällfors]

Helsingissä,

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.

Uuden Suomettaren kustantama.

Herran vuonna 850 oli monenkaltainen surkeus Saksan maalla. Normannilaiset raivosivat ryöstäen ja murhaten pohjoisrannoilla; samoin tekivät Sorbit Thüringenillä ja Hessenissä. Kauhea nälkä tuli lisäksi koko maahan. Täysi oli siis kurjuuden malja.

Niiltä seuduin, missä rauha oli hallinnut, arvattiin noin joka kolmas mies nälkään kuolleeksi; vaan miten oli laita vihollisen hävittämillä tienoilla, sitä ei kukaan tiedä. Historia on unhoituksen suohon upottanut tämän viheliäisyyden muistot. Tämä sota oli, näet, täydellinen hävitys-sota; senvuoksi tallasi vihollinen kaikki istutukset ja turmeli tou'ot, ja siten nekin vähät viljat, jotka Jumalan laupeus oli säästänyt, hävitettiin ihmisten armottomuuden kautta.

Tätä kovaa aikaa olivat tulen merkit taivaalla yön aikana jo edeltäkäsin ennustaneet. Pilvi nousi pohjoisesta ja toinen idästä; alinomaa sinkoillen leimahtavia salamoita vasten toisiansa hyökkäsivät ne vastatusten keskitaivaalla ja sykertyivät toisiinsa ikäänkuin kaksi taistelevaa sotajoukkoa. Vaan kaikkein ihmisten sydän vapisi, ja koiratkin sanotaan sillä kertaa ulisseen surkeammin ja linnut laulaneen surullisemmin kuin muulloin.

Rheinin ja Tonavan rannoille ilmaantui vääriä prophetoita, jotka Antikristuksen edelläkävijäin tavoin saarnasivat että viimeiset ajat olivat käsissä. Mutta useat maalliset virkamiehet hoitivat virkansa niin omavaltaisesti ja jumalattomasti, kuin ei heidän hallituksellensa, eikä elämällensä, eikä maailmalle ikänä olisi voinut loppua tulla ja ikäänkuin ei korkeimman Tuomarin istuin milloinkaan asetettaisi korkeammalle kaikkia kuninkaan-istuimia koko maan päällä.

Edellisinä vuosina oli vapaa mies Fuldan maalta – hänen nimensä on joutunut unohduksiin – antanut perityn maatilansa aatelisen maan-isännän haltuun, sen kautta tullaksensa tämän suojiin olematta hänen palveluksessansa, ja itselleen sekä lapsilleen säilyttääksensä sen tilan asumis-oikeuden, joka oli ollut yksistään hänen esi-isäinsä oma.

Mutta kovan ajan alussa kuoli maan-isäntä, hänen sukunsa hävisi, ja toinen herra sai hänen hovinsa ja kartanonsa ja niiden muassa myöskin mainitun miehen talon. Uusi isäntä tahtoi kohta tehdä orjaksensa tuon vanhan miehen, joka maansa pois antamisella jo oli osaksi menettänyt vapautensa, eikä tämä vääryyttä kärsivä, yleisen hämmingin ja hädän tähden, voinut saada mitään suojaa mahtavan herran väkivaltaa vastaan. Silloin hän epätoivon rohkeudella päätti mieluummin kärsiä kurjuutta kuin ruveta orjaksi. Hänessä asui vielä muinaisten Germaanien uljuus ja uhkamielisyys ja monesti ajatteli hän ylenkatseella nykyistä aikaa, jolloin sotaisat uroot olivat yhä harvenemassa ja niiden sijaan karttui nöyriä munkkeja ja rauhallisia talonpoikia. Hänen isänsä isä oli vielä nähnyt entisten jumalain palvelusta pyhissä lehdoissa. Mitkä jumalat olivat siis paremmat, vanhat tahi uudet? Vanhain jumalain kanssa oli entinen, hyvä aikakin kadonnut. Ja ikäänkuin rangaistukseksi tuli nyt pitkät murheen vuodet ja uusi kristin-uskon jumala ei voinut eikä kukaties tahtonutkaan auttaa kansaansa tästä vaivasta. Näin ajatteli Fuldan mies. Hän päätti auttaa itseänsä esi-isien tavoin, oman nyrkkinsä nojalla, huolimatta oliko Jumala hänen apunansa tahi ei.

Sen vuoksi hän eräänä yönä vyötti miekkansa vyötärelleen ja lähti pakoon talostansa, joka ei enää ollut hänen omansa, samassa paeten uuden herransa väkivaltaa. Hän ei ottanut mukaansa muuta kuin kalliimmat aarteensa, nim. vaimonsa, lapsensa ja miekkansa. Ja koska nyt oli sydäntalvi oli heillä lämpöiset pedon taljat viittana vaatteiden yllä. Mutta tällä köyhällä ajalla ei heillä ollut mukanansa evästä, ei rahaa eikä kalliita kaluja.

He aikoivat kulkea Main-virran alkujuoksua kohti ja sieltä tunkeuta yli rajan Thüringen'in ja Sachsen'in maahan. Tämä oli rohkea yritys, sillä heidän matkansa johti hävitetyn, nälkään nääntyvän maakunnan poikki ja nyt oli vuoden viimeiset, lyhyet ja kolkot päivät käsissä. Mutta pakolaiset olivatkin lujaa väkeä, joihin ei ilmat paljon pystyneet; heillä oli jäntevät jäsenet ja nälkään tottunut vatsa.

Tähän aikaanhan sekin tapahtui että kuningas Ludwik Saksalaiselta Flammersheimin kohdalla katkesi kaksi kylkiluuta ja hän matkusti kuitenkin terveen tavoin eteenpäin, eikä päästänyt huokaustakaan huuliltansa, vaikka katkenneet kylkiluut kuuluivat rosahtelevan hänen liikkuessaan. Vasta keskusteltuansa Kaarle veljensä kanssa Lotharin valtakunnan jakamisesta ja saatuansa oman osansa määrätyksi, lähti hän Aachen'iin, jouto-aikana parantamaan vammaansa.

Olipa silloin jäykät ajat, jäykät kansat ja jäykät kuninkaat, jotka eivät paljon pitäneet väliä vaikka muutama valtakunta hajosi tahi muutamat kylkiluut katkesivat.

Nyt oli uuden vuoden aatto ja kolmas päivä siitä kuu Fuldan mies vaimoneen, lapsineen pakeni kodistansa. Lapsi oli kolmannella ja sai vielä elatuksensa äidin rinnasta; näin kasvatti tämä voimaton sukukunta voimakkaita sikiöitänsä. Olihan tuo väkevä Hermelkin ollut äidin rinnalla seitsemän vuotta. – Vuorotellen mies ja vaimo kantoivat lasta ja käärivät sen huolellisesti lämpöisiin turkiksiin.

Päivä oli hirveän kylmä. Vielä kylmempi oli ilta. Matkustajat olivat eksyneet Röhn'in metsä-vuoristoon. Ensimäisenä päivänä olivat he saaneet vähäisen syötävää eräältä armeliaalta talonpojalta, joka itse oli nälkään nääntymäisillään. Nälkäisinä olivat he jo eilis-iltana laskeneet levolle metsän lumi-nietokselle.

Aamulla mies vielä reippaasti alkoi matkansa hyvillä mielin; sillä joka lähtee orjuudesta vapauteen, se ei huomaakaan matkan vaivoja. Äänetönnä, vaimon lujalla kärsivällisyydellä, kulki kumppali hänen rinnallansa, nukkuva lapsi sylissä. Mutta päivällisen aikaan eksyivät he kokonaan vuoren rotkoihin; ilta läheni, vaan ei mistäänpäin näkynyt pirtin savua nousevan. Ainoastaan metsän-otusten ja petojen jälkiä oli lumessa ristin rastin, mutta koko päivän kuluessa ei yksikään ihmisen jälki ollut matkamiesten mieltä virkistyttämässä. Yhä useammin heräsi lapsi, itki yhä katkerammin ja pyysi lapsen kielellänsä ruokaa, sillä äidillä ei enää ollut hänelle kylliksi antaa.

Silloin maailma vähän väliä rupesi mustenemaan miehen silmissä ja hänen rohkeutensa oli kerrassaan tyhjiin raukenemaisillaan. Tätä kesti kuitenkin vaan silmänräpäys – taas hän nosti päänsä pystyyn ja katseli uhkamielisenä eteenpäin äärettömään erämaahan ja kevein askelin kulki hän polutonta uraansa, nähtävästi iloisena ikäänkuin härmäiset puut olisivat olleet hiirenkorvalla, ja kuin kalliolta alas syöksevä, sumupeittoinen puro olisi ollut virvoittava lähteen silmä suvella.

Pohjoismaiden jättiläispoikaa – joksi esi-isämme nimittivät talven – muisti mies seuraavana kolkkona hetkenä; hänestä oli ikäänkuin tuo julma jättiläinen, kuolon kalpea serkku, olisi tulossa tappamaan häntä ja hänen vaimoansa ja lastansa. Hänen päätänsä pyörrytti ja pakkanen väristytti koko hänen ruumistansa.

Valju vaimo oli kristityn martyyrin kaltainen, joka vietiin tuolle hirmuhaltijalle uhrattavaksi. Mutta vaikka hän oli menehtyä ruumiin vaivoista ja sielun tuskasta, kauhistutti häntä kuitenkin yli kaiken hänen miehensä kasvot. Kun yö joutui ja laskevan auringon viimeiset, lumeen heijastavat, sameriat säteet olivat sammumaisillaan, muuttui miehen jäykkä muoto hirvittäväksi. Hänen sielussansa näkyi raivoavan ankara taistelu. Silmänsä tuijoittivat oudosti, hän purekseli vavahtelevia huuliansa ja, ikäänkuin ulkonaisella voimalla kukistaaksensa sisällistä vihollistaan, tarttui hän tuon tuostakin miekkansa ponteen. Härmäiset hiukset ja parta tekivät hänen kasvonsa kamalan juhlalliseksi. Sammuvan ilta-ruskon ja vuorten takaa nousevan punertavan kuun kaksois-valossa näytti mies muinaisen pakanuuden papilta, joka taistellen jumalien vihaa vastaan valmistautuu tässä salon temppelissä heille tuottamaan vaaditun sovitus-uhrin.

Matkustajat saapuivat näin eräälle kunnaalle, jolla mustat basalti-patsaat kohosivat lumesta. Kalliolohkareen alle, jonka patsaat kohotessaan olivat nostaneet katoksen tapaiseksi ilmaan, pääsivät he uupuneina tuulen suojaan, löysivät lumettoman paikan ja kyliksi kuivia risuja, joista tehtiin lämmittävä valkea. Tässä he päättivät olla yötä, mutta kalvava nälkä esti heitä nukkumasta: lapsikin parkui yhä useammin ja haikeammin.

Miehellä ei ollut yhtään rauhaa; hän ei voinut istua eikä maata; väliin nojaten kivipatsaasen katseli hän leimuavia liekkejä, tahi käveli edes takaisin käsivarret ristissä. Heiluvasta hiilloksesta nosti hän silmänsä talvista tähti-taivasta kohti ja puhui vaimolle: "Muinais-aikojen jättiläiset ja uroot tuolla tähtinä loistavat. Ennen he katselivat meitä mielisuosin. Katsos kuinka he nyt noin tylysti tuikkivat, yhtä armotonna kuin itse kylmäsydämminen talvi. Kun isämme vielä uskoivat jumaloihin ja uhrasivat heille, astuivat nämät apua tuottaen alas maan päälle. Teidän pappinne ovat poistaneet vanhat jumalat sieluistamme; jumalat palasivat taivaasen ja kurjuus jäi ihmisten osaksi".

Vaimo vastasi nöyrästi, mutta uskon lujalla luottamuksella: "Yksi ainoa Jumala on astunut alas maan päälle ja ihmisenä kärsinyt ihmisten tähden. Silloin jumaluus täytti koko maan, niin ettei toista jumalaa täällä tarvita".

Mies vaikeni. Aivan läheltä kuului nälkäisten susien ulvonta. Tämä yölaulu ei säikäyttänyt heikkoa vaimoa; mutta kun hän taasen katsahti miehensä silmiin, silloin hän säikähti, sillä tämän silmät olivat suden silmiä julmemmat.

Ja mies jatkoi puhettansa näin: "Kun kova onni isiämme kohtasi, muistivat he rikoksiansa ja uhrasivat sovitus-uhrin. Kuta suurempi rikos ja jota kovempi hätä, sitä kalliimpi lahja oli sovitus-uhriksi annettava.

"Ovathan laulajat – salaa munkeilta – meille laulaneet kuinka tuo hyvä pohjoismaiden kuningas Domaldi pantiin uhri-alttarille, missä hänen oma kansansa uhrasi hänen, parhaan miehensä, jumalille, saadaksensa heitä huojentamaan nälän hätää. Ja kun uhriveitsi lopetti kuninkaan hengen, poistui nälkäkin maasta".

Noin puhui mies palavin sudensilmin ja intohimojensa vallassa pieksi hän ilmaa miekallansa. Vaan nyt ei vaimo vastannut mitään.

Olivatpa ihmiset hurjamieliset ja heidän tunteensa hillitsemättömät siihen aikaan, jolloin kuningaskin, vaikka hänen kylkiluunsa olivat murretut, vielä oli kylliksi voimakas murentamaan koko suuren valtakunnan.

Uudelleen ja yhä tuimemmasti puhui mies: "Et kuullut, akka, mitä toispäivänä kertoi meille tuo talonpoika, joka viimeksi antoi meille ruokaa. Kuuntele siis nyt! Arkkipiispa Rhaban jakelee jokapäivä Winkel'in linnassa ruokaa sadoille nälkäisille, jotka tänä kovana aikana kokoontuvat sinne kaikilta haaroilta. Hiljakkoin tapahtui että myöskin melkein nälkään nääntynyt vaimo pieni poika sylissä tuli sinne. Vaan kun hän astui kynnyksen yli vaipui hän heikkoudesta maahan ja heitti henkensä. Mutta lapsi oli äitinsä rinnalla ja koetti saada siitä elatusta, ikäänkuin äiti olisi vielä elänyt. Tätä nähdessään sumeentuivat tylymmätkin miehet. Näin kukistui juuri ja vesa säästyi. Olisihan äidin pitänyt jättää lapsensa, voidaksensa itse jäädä henkiin miehensä ja muiden lastensa turvaksi".

Silloin vaimo taas puhkesi puhumaan: "Ei!" huusi hän ja nousi jalona seisomaan. "Autuas on se äiti, joka näin antoi henkensä lapsensa edestä! Taivaasen noustessaan näki hänen sielunsa pojan, joka pelastettuna vielä imi kuollutta rintaa! Sekö äiti heitti henkensä heikkouteen? Oi, niin ei käynyt! Ilon kyllyydestä hänen rintansa halkesi, kun hän nyt kuolemaan asti väsyneenä näki lapsensa pelastetuksi. Riemun hekumaan hän raukesi".

Mies vaipui pitkään äänettömyyteen. Hänen täytyi peittää kasvonsa ja kääntää ne pois vaimosta, joka istui valkean ääressä, rauhallisesti katsellen uneksivaa lasta.

Vihdoin hän taasen tointui. Pitkin askelin käveli hän edestakaisin hiiltyvän nuotion edessä ja entistä tuimemmin tuijoittivat hänen silmänsä.

"Nyt lienemme lähellä sitä hetkeä, jolloin vanha vuosi kättelee uutta", huusi hän. "Papit, kun lukevat vuosia, sanovat: 'Herran vuonna'; – mutta tämän surkean, kovan, jumalilta kirotun vuoden lopussa sopii paremmin sanoa: 'paholaisen vuonna'".

"Ja kuitenkin", vastasi vaimo lempeästi, "on se yksi vuosi, jona Jumala syntyi ihmiseksi, tuottanut niin runsaan siunauksen kaikille vuosille sen jälkeen, että Herran syntymän perästä kovinkin vuosi saa olla 'Herran vuosi'".

Mies otti lapsen äidin sylistä. "Hetki on kallis! Vuoden viimeisenä hetkenä saa tiedon tulevista asioista, kun vyöttää miekan vyötäreille, nousee kotituvan katolle ja kääntää kasvot itäänpäin. Yhtä vaan mielin tänään tietää: elämmekö huomispäivän yli vai ei! Onhan tämä kallio katoksineen ainoa kotimme. Suo minun siis muinaistavan mukaan lapsen kanssa astua katolle. Ja sill'aikaa kun minä siellä tiedustelen tulevaisuutta, ajattele sinä tässä sitä sovittavaa uhri-kuolemaa, johon pohjoiskansa saattoi paraan miehensä, Domaldi kuninkaan, poistaaksensa nälän maasta!"

Nyt vaimo huusi epätoivon tuskissa: "Kuuntele ensin, kun kerron sinulle toisesta uhraamisesta! Kuule miten kävi, kun Jehova käski Abrahamin uhrata hänen kalliin tavaransa, Isak poikansa!"

Vaan mies ei häntä enää kuullut. Hän riensi lapsineen ylös paasi-katokselle ja katosi näkyvistä pensaston taakse.

Vaimo aikoi lähteä miehensä perään, äidin sydän ajoi häntä suojelemaan lastansa. Vaan kun hän nousi istualtaan, tuli vasta ilmi kuinka heikoksi nälkä oli hänet tehnyt; hän vaipui tainnoksissa maahan.

Äkkiä lapsen itku herätti äidin elämään jälleen. Hän nosti päätänsä ja kuunteli. Aivan läheltä puiden takaa kuului taistelun jytinä. Sitä seurasi äänetön hiljaisuus.

Silloin äiti tointui; voimiansa ponnistamalla juoksi hän viidakkoon mistä lapsen ääni oli kuulunut. Ja hänen edessänsä seisoi siellä mies, säihkyvin silmin, miekka kädessä. Kirkkaassa kuutamossa näkyi verta miekasta tippuvan ja miehen kasvot ja käsivarsi olivat veressä. "Lapseni!" kiljaisi äiti. "Missä on lapseni?"

Ja mies antoi hänelle lapsen, jota hän oli kantanut vasemmassa kainalossaan, lämpöisen vuodan peitossa. Lapsi oli terve; uudelleen nukkuneena se unessa hymyili. "Me olemme molemmat hyvässä tallessa", sanoi mies värähtävällä äänellä.

Vaimo kyseli mitä tapahtunut oli. Vaan mies pyysi vapisten: "Jatka nyt sitä, mikä äsken jäi keskitiehen; kerro isästä, jonka Jumala oli käskenyt uhrata oma lapsensa".

Ihmetellen kertoi vaimo Isakin uhraamisesta ja päätti kertomuksensa näillä raamatun sanoilla, jotka hän usein oli kuullut Fuldan luostarissa: "Silloin Herran enkeli huusi Abrahamille, sanoen: 'Älä satuta kättäs poikaan, äläkä hänelle mitään tee; sillä nyt minä tiedän, ettäs pelkäät Jumalaa, ja ettet ole säästänyt ainokaista poikaasi minun tähteni'. Niin Abraham nosti silmänsä ja äkkäsi oinaan tuonnempana, sarvista sekaantuneen tiheään pensastoon. Ja Abraham meni, otti sen oinaan ja uhrasi poltto-uhriksi poikansa sijaan".

Vaimon vaiettua puhui mies: "Siis ei tänään ole käynyt kuten Domaldin, vaan kuten Isakin uhrattaessa kävi. Katso, minäkin olin uhrata lapseni, ei Abrahamin mielessä, totellakseni Jumalaa, vaan vihastuneille, vanhoille jumalille sovitus-uhriksi, ja olin myöskin päättänyt, että käyttäisimme lapsemme lihan ravinnoksi ja siten pelastuisimme nälkään nääntymästä! Mutta kun minä hurmoksissa ja hurjapäisenä astuin viidakkoon, näin siellä kaksi sutta, jotka olivat metsäkaurista raatelemassa. Silloin kaikki valkeni silmäini edessä, miekka kädessä ja lapsi vuodan alla kainalossa hyppäsin esiin ja tapoin pedot! Tuossa on metsä-kauris, jonka Jumala lähetti meille, samoin kuin oinaan Abrahamille, uhratun pojan sijaan!"