Kitobni o'qish: «Romaneja ja kertomuksia: Lyhyet kertomukset», sahifa 4
II
Ystävä hädässä.
– "Vai on siis Rossiter lähtenyt pois meiltä?" puhui mrs [lyhennys Englantilaisesta sanasta mistress (lue missis) merkitsee = rouva; samoin mr., lyhennys sanasta mister = herra] Basset miehellensä, mr John Basset'ille, joka oli päämies kauppahuoneessa "Basset ja kumppani".
– "Mokomatakin vahinkoa", vastasi mr Basset jupisten. "En minä olisi häntä niinkään kauan pitänyt, joll'ei minun olisi käynyt sääliksi hänen perheensä".
– "Samapa se juuri hänen perheellensä oli", huomautti hänen rouvansa tyynesti.
– "Vai niin?" sanoi Basset, joka paraillaan oli tuskastuttavassa toimessa, nimittäin panemassa puhdasta kaulusta kaulaansa. "Mistä syystä se niin sama on, tahtoisin tietää?"
– "Siitä syystä, että rouva Rossiter itse elättää itsensä ja lapsensa", vastasi mrs Basset sysäten mansettinsa ylös ja mielihyvällä katsellen kauniita käsiänsä.
– "Kuinka? Oletko tiennyt tämän seikan koko ajan", tiuskasi mr Basset. "Miks'et ole minulle siitä ennen sanonut?" Ja samassa lohkesi nappi, johon hän oli järeillä käsillään koettanut kaulusta kiinnittää.
Mr Basset'illa oli sama luulo kuin monella muullakin miehisellä miehellä, että nimittäin jok'ainoaan vahinkoon on vaimo-ihminen syypää.
– "Tonttu vieköön sen tytön, joka näitä kapineita silittää!" huudahti hän. "Hänen suurin huvituksensa näkyy olevan repiä silittimellä ihmisten paidoista napit irti ja likistää ne sitten vaan koreasti kiinni, luulotellen, että kaikki muka on niinkuin olla pitää. Jos sinä, Lotta, viitsisit vähän tarkemmin katsella vaatteita kun ne pesusta tuodaan, niin ei tällaista harmia tapahtuisi".
"Hm! Nappien pitäisi muka olla aivan juurtuneita vaatteesen ja yhä kasvaa sitä myöten kuin kuluvatkin, jotta kyllä kestäisivät maltittomain miesten nyhtämisiä". Niin vastasi mrs Basset aivan tyyneesti, olkansa yli tarkastellen oliko hameen lieve oikeen järjestyksessä.
– "Min'en usko tuota!" huudahti mr Basset, hikoillen uuden kauluksen kimpussa. "Mistä sinä sen tiedät?"
– "Mitä niin? Vai niin, Rossiterin rouvastako? Minä näin hänen tuovan työtä rouva Tourtelotten luokse. Minäkin teetin hänellä pari neulomusta meidän Babylle".
Viimeiset sanat lausui hän puoli-ääneen ja vienoudella, joka muutoin oli vierasta hänen äänellensä. Kaksi vuotta sitten oli nimittäin heidän ainoa lapsensa, neljä vuotta vanha poika, kuollut, ja hänen nimensä mainitseminen se aina oli tuskallista vanhemmille kummallekin ja senpä vuoksi he koettivat niin vähän kuin mahdollista ottaa asiata puheeksi.
– "Niin ne, hyvähän se on, että hän saattaa perheestänsä huolta pitää", vastasi mr Basset vähän lempeämmin. "Rossiter taitaa mennä nyt kolmeksi vuodeksi Euroopaan".
– "Millä ihmeellä hän sinne pääsee?"
– "Hm! Hän oli asettanut Van Bechten'in puodissa näytteille kaksi kuvaa, myötäväksikin sen lurjus! Jok'ainoa hänen maalaamansa kuva on lähtenyt minun taskustani, jok'ainoa! Minä maksoin tuolle mokomalle kirjurille 75 dollaria kuukaudessa, ja hän vaan piirusteli ja maalaili. Niin, jok'ainoa näistä kuvista on lähtenyt minun taskustani!"
– "Mutta mitenkä hän pääsee Euroopaan, kysyin minä?"
– "Olenhan sen jo sanonut – tai olisin sen ainakin sanonut, jollet sinä alinomaa minua keskeyttäisi. Kenraali Porte-Riche näki hänen kuvansa. Tiedäthän että hän on olevinaan taiteen tuntia, ja taiteen ystävä. Hän ihastui muka iki-hyväksi noihin tauluihin, maksoi kelpo hinnan ja teki viimein Rossiter'ille semmoisen tarjouksen, että tämä lähtisi hänen kanssaan Euroopaan, valitsemaan hänen kanssaan kuvia kuvakalleriaan kenraalin uudessa kartanossa".
– "Ja Rossiter tietysti suostui siihen ilomielin?"
– "Ilollako? Hm! Taideniekat ja kirjailijat ovat näet aina olevinaan niin 'ylevä-henkisiä', puhuvat aina 'luonnonperäisestä aatelistansa', ynnä muuta sellaista, mutta annas vaan kun joku miljonain hallitsija, villa- tai petroleumi-kauppias viittaa heille, niin heti paikalla ollaan valmiit tulemaan".
– "Mitäs siitä? Kenraali puolisoineen tahtoo olla taiteen ja kirjallisuuden suojelijain kirjoissa, ja niinpä saattaa kumpikin puoli olla tyytyväisenä", vastasi mrs Basset lempeästi.
Hänen miehensä jupisi jotain epäselvää, ja siihen heidän puheensa päättyi. Mr Basset ei sen enempää asiata ajatellut. Rouva sitä vastoin päätti itsekseen ruveta huolta pitämään hylätystä maalarin vaimosta.
Ei siinä kyllin, että mrs Basset toimitti hänelle työtä, vieläpä hän eräänä aamuna itse meni rouva Rossiterin matalaan majaan. Pieni asunto oli huolellisesti siivottu, pöly oli pyhitty huonekaluilta niin että kaikki näytti hyvin sievältä.
Pieni Baby nukkui kätkyessä, Frank lattialla leikki puisilla leluillaan ja Mamie oli paraillaan nukkeansa puettamassa. Rouva Rossiter istui ompelu-pöytänsä ääressä, kirjaellen hienoa nenäliinan.
– "Minun uusia nenäliinojani", ajatteli tarkkasilmäinen mrs Basset.
Hän katseli ympärillensä pienessä, iloisessa huoneessa, jonne aurinko niin iloisesti lähetti säteitään. Molemmat leikkivät lapset puhelivat hiljaa keskenänsä, ja äiti istui kauniin työnsä ääressä lähellä pienintä nukkuvaa lastaan. Mrs Basset'ista ei näyttänyt köyhyys tässä pienessä perheessä läheskään niin kauhistavalta, kuin hän oli sitä mielessään kuvaillut. Kaikki oli täällä niin siistiä ja somaa. Lapset näyttivät hänestä niin sieville ja rakastettaville, – kenties siksi, ettei hänellä omaa lasta ollut – ja muutaman minuutin kuluttua istuikin jo Frank hänen sylissään, ihmetellen hänen kaunista kelloansa, ja Mamie silitteli hyvän ladyn pehmoista muhvia.
Mitä rouva Rossiter'iin tulee oli mrs Basset hänen mielestään lumoava olento, kaunis ja komea, armas ja hyväntahtoinen. Poloinen ompelijatar ei voinut muuta kuin ihailla rikasta ja kaunista kauppiaan-rouvaa; kadehtia häntä, tai pyrkiä niin täydellisen olennon kaltaiseksi – semmoista ei hän uneksinutkaan.
Mrs Basset puolestaan oli sangen suosiollinen nuorta köyhää rouvaa kohtaan. Totta kyllä, että tämä maalarin vaimo oli pieni, poloinen ja arka olento, joka oli joutunut onnettomaan avioliittoon ja oli hyvin heikko kaikissa taipumaan itsekkään miehensä tahdon alle, mutta pitihän ottaa osaa hänen murheesensa ja olla hyvä häntä kohtaan. Mrs Basset osoitti aina ystävyyttä köyhille ja onnettomille.
– "Teidän miehenne on matkustanut pois pitemmäksi aikaa. Oletteko saaneet häneltä kirjettä?"
– "Olen".
– "No mitä hän kirjoittaa?" kysyi mrs Basset huolettomasti, silitellen pehmoisella muhvillansa Mamien korvaa. Mutta hämmästyen pitkästä vaiti-olosta, joka seurasi hänen kysymystään, kääntyi hän rouva Rossiterin puoleen.
Tämä oli pudottanut työn syliinsä ja kätkenyt kasvot käsiinsä.
– "Suokaa anteeksi mrs Rossiter! voi mitä olenkaan tehnyt".
Näin puhuen riensi kauppiaan-rouva Minetten luo, mutta tämä viittasi toisella kädellään häntä poistumaan, toisella yhä vielä peittäen kasvojaan.
– "Mieleni on varsin paha", änkytti mrs Basset, "minä pyydän suokaa anteeksi!"
– "Se ei tee mitään", vastasi rouva Rossiter ponnistaen voimiansa jälleen tointuakseen, vaikka ei voinut tukahduttaa syvää huokausta, joka nousi hänen rinnastaan. Lapset, huomattuaan äitinsä itkevän, riensivät hänen luokseen ja tarttuivat hänen vaatteisinsa. "Menkäät te leikkimään pienoset", sanoi rouva Rossiter syleillen heitä.
Mrs Basset oli istuutunut tuolille lähellä Minetteä ja laskenut kätensä hänen olalleen.
Hylätty vaimo otti kirjeen taskustansa.
– "Tässä, – lukekaa!" kuiskasi hän, pistäen kirjeen mrs Bassetin käteen. Vitkalleen aukasi tämä tuon pienen paperin ja luki seuraavaa:
"Rakas vaimoni! Kirjeeni päivä-määrästä näet, että olen saapunut Berliniin. Oikeastaan olemme jo olleet täällä useampia viikkoja, mutta me lähdemme pian Italiaan. Minusta tuntuu kuin vasta nyt oikeen käsittäisin mitä elämä on. Nyt ei minun enää tarvitse orjan töitä toimitella jokapäiväistä leipää ansaitakseni. Päiväni ovat mulle liian lyhyet ja öitäni sulostuttavat ihanat unelmat, jotka minä vielä kyllä toteutan. Oikeassa olin kun väitin olevani määrätty korkeampiin tehtäviin kuin perhettä elättämään. Öin ja päivin kiitän Luojaa tästä uudesta vapaudestani. Kovat olivat nuo orjuuteni ajat – mutta nyt ne ovat menneet. Minä tunnen jalkaini alla tien, joka vie mua johonkin suureen, ja tätä tietä olen päättänyt kulkea päähän saakka. Se vaatii minulta monen vuoden vaivaa ja työtä ennenkuin pääsen täydellisyyteen, mutta minä olen sinne kerran pääsevä. Älä ole milläsikään, älä ole pahoillasi, jos et muutamiin vuosiin kuulekaan minusta mitään. Niin, älä muuta odotakaan. Pitäkäämme kumpikin itsemme vapaina; kumpikin oikeutettuna elämään miten mielii. Toivoni on, ettäs olet onnellinen kodissasi ja lastesi luona. Hyvästi! Kaarle Rossiter."
Mrs Basset katsoi hämmästyneenä rouva Rossiteriin, ja tuo pieni kirje, jota hän vastikään oli lukenut, putosi hänen kädestään lattialle.
– "Aikooko tuo mies todellakin tällä kylmäkiskoisella tavalla erota vaimostaan ja lapsistaan?"
Rouva Rossiter nyykähytti surullisesti päätään, ja hänen kumartuessaan nostamaan kirjettä lattialta, vierähti kuuma kyynel hänen silmistään matolle.
– "Onko milloinkaan moista kuultu!" jatkoi Mrs Basset jälleen. "Hän toivoo teidän olevan onnellinen kodissanne, lastenne luona! Eikö huolenpito lapsistanne ole yhtä hyvin hänen kuin teidän velvollisuutenne?"
– "Hän on suunnittanut itselleen aivan toisellaisen tehtävän".
– "Sitä olisi hänen pitänyt ajatella ennenkuin hänellä oli vaimo ja lapsia".
– "Hän olkoon niin vapaa kuin jos ei koskaan olisi nainutkaan", sanoi vaimo parka hiljaisella päättäväisyydellä.
– "No mitä aiotte te tehdä?" kysyi mrs Basset ihmetellen.
– "Aikomukseni on hakea eroa", vastasi rouva Rossiter levollisesti.
– "Eroa? Tekö?"
– "Ja miksikä en? Tuleeko minun väkisin riippua kiinni miehessä, joka saattaa minulle tämmöisen kirjeen kirjoittaa?" Rouva Rossiter puhui katkeralla äänellä pitäen kirjettä edessään, ja hänen silmissään paloi suuttumuksen tuli. "Tekisittekö te niin jos olisitte tämmöisessä tilassa?"
– "Minäkö? Tietysti en. Minä en sitä tekisi, mutta te olette aivan toisissa suhteissa kuin minä. Te olette tähän saakka kärsineet häneltä kaikki. Kukaan ei voi vaatia liian suurta rohkeutta teiltä".
– "Ihmiset saavat usein nähdä semmoista mitä eivät ole odottaneetkaan", sanoi Minette lyhyesti ja tarttui jälleen työhönsä.
Mrs Basset katseli häntä ihmetellen.
– "Tepä vasta luja olento oletten! Te otatte kaikki asiat niin rauhallisesti. Ei kukaan aavistakaan, että te yksin voisitte itsenne ja perheenne elättää. Mutta te koitatte ja se onnistuu. Teillä on todellakin kiven kova tahto. Minä puolestani, vaikka kyllä näytän itsenäiseltä, en tiedä, mitä teidän sijassanne tekisin".
– "Semmoiset asiat eivät tulekaan niin äkkiä, minulla on ollut kylliksi aikaa valmistua niihin".
Mrs Basset istui hetkisen syviin mietteisin vaipuneena, sitten jatkoi hän jälleen puhettansa niin totisena kuin ei mitään keskeytystä olisi tapahtunutkaan.
– "Mutta miten ihmeen lailla te annoitte asian mennä näin pitkälle? Kyllä minunkin Johnini – niinkuin luullakseni kaikki miehet – olisi itsekäs ja salaperäinen, jos antaisin hänen mielin määrin menetellä. Mutta minä osasin heti alusta kohdella häntä hänen luontonsa mukaisesti. Ensimmäisinä aikoina yhdessä-oloamme olisi hän tehnyt minun tähteni vaikka mitä, ja tältä kannalta en minä laskenut häntä pois. Minä en hellittänyt valtikkaa. Väliin hän tosin murisee – mutta sen tekevät kaikki naineet miehet. Minä annan hänen murista, se käy hänelle lopulta ikävämmäksi kuin minulle.
"Mutta te olitte varmaan jo alusta liian perään-antava. Te autoitte häntä riisumaan päällystakkia, toitte hänelle hänen tohvelinsa, järjestitte hänen hiuksensa ja juoksitte kaikkialle häntä tapaamaan".
Mrs Bassett purskahti nauramaan ja astui huoneen poikki Minetten luokse.
– "Voi mitä houkkia me vaimot toisinaan olemme!" huudahti hän sitten.
Minette pyyhkäsi vesikarpalot, jotka olivat kiertyneet hänen silmiinsä.
– "Hyvä Minette!" kuiskasi mrs Basset, kumartuen hänen puoleensa ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. "Taivas, näettekö, katsoo meidän parastamme, kun ei suosi ensimmäistä rakkauttamme. Jos minä olisin tullut naimisiin niinkuin ensin olin aikonut, niin tuskinpa olisin paremmassa tilassa kuin tekään".
Rouvista tuli pian ystävykset. He rupesivat puhelemaan yhä enemmin, ja kesken itkuansakin täytyi rouva Rossiterin hymyillä kun mrs Basset kohotti pikku Frankin korkealle ilmaan ja suudeltuaan jälleen laski hänet maahan.
– "Sinä olet pikkuinen kultainen poika semmoinen", hyväili tukkukauppiaan rouva lasta; "ensikerran tänne tullessani tuon sinulle torven ja rummun ja monta muuta hyödyllistä kapinetta. Ja te, rouva Rossiter", sanoi hän ojentaen tälle kätensä, "jos joskus mitä tarvitsette, niin älkää unhoittako ystävän oikeutta, vaan antakaa minulle tieto".
– "Te olette varsin hyvä! Toivoakseni ei minulta ole puuttuva, mitä välttämättömästi tarvitsen".
Ja iloisesti hymyillen läksi rikas rouva pois köyhästä asunnosta, rohkaistuaan matalan majan asukkaan mieltä ja jätettyään jälkeensä iloisen toivon.
Siitä pitäin oli rikkaan rouvan muutoin niin yksitoikkoisessa elämässä mitä mieluisin huvitus käydä köyhän rouva Rossiterin luona, haastella hetken tai pari hänen kanssansa ja leikkiä hänen lastensa kanssa. Frank oli melkein samassa iässä kuin hänenkin poika-vainajansa, ja useinpa mrs Basset leikillään uhkasi ryöstävänsä hänet kerran omakseen. Mutta eipä rouva Rossiter olisi millään hinnalla luopunut lapsestansa, niin kauan kuin suinkin jaksoi ansaita leipää.
Rikkaan rouvan täytyi tyytyä vaan siihen, että sai hankkia pienosille leluja ja namusia, viedä heitä kävelemään ja muulla tavalla huvittaa heitä, – palaten sitten yksinänsä komean kotinsa hiljaisuuteen ja yksitoikkoisuuteen. Sisarukset eivät olisi saattaneet kiintyä toisiinsa niin paljon kuin nämät molemmat vaimot. Ja kun rouva Rossiterin pieni Baby kuoli, niin mrs Basset se hienoilla käsillänsä laitteli ja puki pienen vainajan sen viimeiseen kehtoon.
Ja mrs Basset se myös ensimmäisenä sai sanomalehtien kautta tiedon "maalari Rossiterista Romassa". Hän toi sanomalehden hylätyn puolison luettavaksi. Pian nähtiin sanomalehdissä yhä useammin tietoja tuosta "Amerikalaisesta taideniekasta". Hänen taulujansa kehuttiin paljon, mutta niistä ei ollut ainoatakaan vielä tullut taideniekan kotimaahan, paitsi muutamia, jotka olivat rikkaitten Amerikalaisten yksityistä omaisuutta. Viiden vuoden kuluttua rupesivat sanomalehdet puhumaan paljon eräästä suuresta kuvasta, joka oli Rossiterilla paraikaa tekeillä.
Muutoin ei mrs Basset paljon välittänyt taiteesta, mutta nyt hän huolellisesti tarkasteli pienimpiäkin tietoja taiteen maailmasta. Hän teki tuttavuutta Romasta äsken tulleitten henkilöitten kanssa saadakseen siten tietoja Rossiterin maineesta maalarina. Ja kaikkia mitä suinkin tästä asiasta sai kuulla, kiiruhti hän piammiten ilmoittamaan onnettomalle ystävälleen.
Mitä mrs Bassetiin itseensä ja hänen ajatukseensa Rossiterista tulee, niin eivät mitkään kiitokset mainion maalarin nerollisuudesta voineet saada häntä unhoittamaan millä kylmäkiskoisella, sydämmettömällä tavalla tämä oli eronnut vaimostaan ja lapsistaan. Mutta rouva Rossiteria ilahuttivat nämät tiedot lastensa isän maineesta sitä enemmän. Hänen sydämmensä unhoitti miehen itsekkäisyyden ja hän tunsi totista iloa tästä menestyksestä, vaikka ei mies siitä ollut antanut vaimollensa tietoa puolellakaan sanalla. Sitten Rossiterin lähdön oli Minette monta vuotta saanut ankarasti ja ahkerasti tehdä työtä ja elää mitä yksinkertaisimmasti. Hänen ainoa ystävänsä oli mrs Basset; ja niin suuressa hiljaisuudessa, maailmasta eroitettuna eleli rouva Rossiter, ett'ei yksikään aavistanut hänen olevan kuuluisan taideniekan vaimon, vaikka hän lastensa tähden tahtoi pitää tämän nimen.
III
Chicagon tulipalossa.
Koko viikkokauden oli Chicagon sanomalehdissä seuraava ilmoitus nähtävänä:
"Rossiterin suuri taulu: Sielun lento.
"Maanantaina 9. p:nä lokakuuta on tämä suuri taideteos näytteillä Academy of Design'issä (maalaus-akatemiassa). Sen edellisenä perjantaina ja lauantaina on näyttely suljettu".
Aikakauskirjoissa nähtiin myöskin melkein joka päivä Rossiteria ja hänen maalaustansa koskevia ilmoituksia. Joskus oli siellä myös pieniä arvosteluja niiltä harvoilta onnellisilta, jotka omin silmin, Rossiterin atelierissa (työhuoneessa) Romassa olivat nähneet hänen taulunsa; ja olipa siellä vielä hauskoja kuvauksia taiteilijan omasta personastakin, jotka kaikki olivat omiansa herättämään yleisössä mitä kiihkeintä uteliaisuutta.
Eräs Chicagon kuukauslehti "Monthly Art Synopsis" mainitsee Rossiterista seuraavilla sanoilla:
"Ennenkuin tämä lehti ensi kerran ilmestyy, tulee tuo ihmeellinen mestari-teos: Sielun lento näytettäväksi maalaus-akatemiassamme. Tuskin lienee tänne milloinkaan niin suurella maltittomuudella odotettu mitään taulua, kuin nyt tätä Rossiterin mainiota teosta. Taideniekka on jo aikaa sitten päättänyt, että tämän taulun ensimmäinen julkinen näytäntö tapahtuisi Chicagossa, siinä kaupungissa, mistä hän kuusi vuotta sitten köyhänä ja tuntemattomana läksi. Kuuluisana palaa hän nyt tuoden mukanansa siveltimensä luoman kuvan, jota Roman taide-arvostelijat ovat tunnustaneet kaikista paraimmaksi nykyajan teokseksi. Taulua on tähän saakka niin huolellisesti salattu yleisöltä, ett'emme voi tuoda esiin kuin yhden ainoan kuvauksen siitä.
"Eräässä Berlinin sanomalehdessä on luettavana näin kuuluva kirje Romasta:
"Amerikalaisen taideniekan, Kaarle Rossiterin, työhuoneessa on äsköttäin valmistunut eräs taulu nimeltä: Sielun lento. Tuiki mahdotonta on sanoin selittää tätä kuvaa. Ihmeellinen värien rikkaus, elävä henkisyys, valtava mielenkuvailu – tuo kaikki tekee selityksen mahdottomaksi. – Se kuvailee sielua, joka kulkee äärettömän avaruuden kautta – tuon muodottoman, äärettömän, rajattoman pimeyden kautta, jota me sanomme avaruudeksi, ja jossa summattomain matkain päässä tähdet kimaltelevat. Sielu on kuvattu valoisaksi olennoksi ihmisruumiin rajapiirteissä, mutta sanomattoman ihana on tämä olento. Siipiä sillä ei ole, mutta itse liikkumisen aate on niin elävästi esitetty, että näyttää aivan kuin sielu hajoittaisi edestään pimeyttä ja liiteleisi yhä kauemmas ja kauemmas. Koko olento on niin eterillinen, että katsoja melkein pelkää sen heti ensi silmänräpäyksessä sulavan ja haihtuvan kuin kesäinen hattara ja katoovan pimeyteen, jonka läpi sen matka käy. Tämän kuvan ihanuus, tunto yksinäisyydestä ja äärettömän avaruuden ylevyydestä täyttää hartaudella katsojan mielen. Samoin kuin Dante'n 'helvetti', vaikuttaa sekin pyhää kauhistusta.
"Niissä harvoissa Rossiterin kuvissa, jotka tähän saakka ovat tänne saapuneet, vallitsee joka ainoassa suurin puhtaus ja värien komeus. Niistä on maksettu summattomia summia. Koloristina on Rossiter kieltämättä nykyajan etevimpiä maalareita".
Sen päivän edellisenä lauantaina, jolloin Rossiterin taulu "Sielun Lento" oli näytteille pantava, pysähtyi mrs Basset, matkallaan rouva Rossiterin luokse, erään puodin eteen, missä värejä ynnä muita maalaus-tarpeita myytiin. Siellä valikoi hän värilaatikon pientä lemmittyänsä Frankia varten ja kuuli kuinka puoti-poika, viitaten erääsen puodissa olevaan herraan, hiljaa kuiskasi kumppalilleen: "Onhan tuo aivan muittenkin kuolevaisten näköinen".
Kohta sen jälkeen katsahti tukkukauppiaan-rouva vieressä seisovaan herraan. Tämä samassa kohotti silmänsä, ja heidän katseensa kohtasivat toisiaan.
– "Mr Rossiter!" – "Mrs Basset!" huusivat he yht'aikaa.
Rossiter näytti kenties hiukan vanhemmalle kuin ennen, mutta muutoin näytti kuluneista vuosista olleen hyötyä sekä hänen hengelliselle että ruumiillisellekin ulkonäyllensä.
Mitä hänen käytökseensä tulee, osoittihe siinä oman arvon tunteminen, sekä vakavuus ja levollisuus, jommoista vaan ylhäisten kanssa seurusteleminen voi tuottaa ja mrs Bassetkin – vaikka ei suinkaan muutoin katsellut tätä miestä suotuisin silmin – ei voinut kokonaan vastustaa hänen sointuvan äänensä ja sulavan käytöksensä lumousvoimaa.
– "Ei ole tarvis kysyä teiltä mistä te tuletten kun sanomalehdet jo on meille tuon kaiken kertoneet!" sanoi mrs Basset hymyillen. "Ja mitäs me tavalliset ihmiset voimmekaan sanoa mainioille miehille kun heitä tapaamme. Sanomalehdet ilmoittavat kaikkia mitä heidän terveyteensä, tulemiseensa ja menemiseensä tulee".
Rossiter teki sievän kumarruksen.
– "Kun minä", sanoi hän, "tapaan erään Chicagon kaunottaren voin aina siihen mitä muotilehdistä olen hänestä lukenut liittää: mrs Basset, lehdet ovat mulle ainoastaan puolia kertoneet!"
Mrs Bassetin mieleen muistuivat ne mielistelevät viittaukset, joita hänestä oli lausuttu viimeisessä numerossa muotilehteä "Sunday Times", ja hän myhähti tyytyväisesti.
Samassa toi puotipoika paketin, joka sisälsi pienen Frankin värilaatikon. Mrs Basset olisi kernaasti tehnyt pienen viittauksen Rossiterin vaimosta ja lapsista, ja sanat pyörivätkin jo hänen kielellään, mutta silmäys tuon miehen puoleen esti hänet siitä; hän sanoi jäähyväiset ja läksi puodista.
Hänen taas kävellessään kadulla, heräsi rohkeus hänessä jälleen.
– "Tuo konna", sanoi hän itseksensä, "minun ei olisi pitänyt olla häntä tuntevinani. Minua harmittaa etten uskaltanut sanoa hänelle ajatustani!"
Kun mrs Basset saapui rouva Rossiterin luo, kertoi hän tietysti ystävälleen koko tapauksen ja tämä kuunteli sitä äänetönnä.
– "Tuomitkaa te häntä hänen teoksensa mukaan", sanoi hän sitten levollisesti, "minä olen ainoa inhimillinen olento, jolla on oikeus tuomita häntä puolisona ja isänä ja minä en valita".
Armas, uskollinen vaimonsydän!
Rouva Rossiter vastaan-otti kalliina aarteena jokaisen pienimmänkin sanoman, joka koski hänen miestänsä. Hän leikkasi nämä ilmoitukset sanomalehdistä erilleen, säilytti niitä huolellisesti laatikossa ja lueskeli niitä tuon tuostakin uudelleen. Hän oli pannut vähän rahaa säästöön hankkiaksensa itselleen ja lapsilleen pääsöpiletin taide-näyttelyyn; olipa jo varustanut kullekin heistä juhlapuvunkin siksi. Ei ollut suinkaan hänen aikomuksensa mennä sinne ensimmäisenä päivänä, jolloin pääsömaksu oli suuri, vasta sitten kun rikkaat taiteen ystävät olivat kylläksensä ihailleet, oli tuleva hänenkin vuoronsa mennä lapsineen katsomaan heidän isänsä kuuluisata taideteosta. Kumpikin lapsi oli jo niin vanha, että saattoi heidän perheellisiä olojansa käsittää; Mamie oli kaksitoista, Frank kymmenen vuotta vanha ja he muistivat vallan hyvin sen ajan, jolloin isä oli lähtenyt pois.
Mrs Bassetin kertomus kohtauksesta Rossiterin kanssa poisti kokonaan unen rouva Rossiterin silmistä. Kaiken yötä muistui vaan hänen mieleensä, että miehensä nyt oli samassa kaupungissa, niin lähellä häntä; hän mietiskeli missähän tuo oleskellee ja puoleksi toivoi, puoleksi pelkäsi että kenties yks'kaks' voisi tavata häntä. Sunnuntaina meni äiti, kuten tavallisesti, lastensa kanssa kirkkoon ja saattoi heidät illalla sunnuntaikouluun, mutta hänen ajatuksensa vaan alinomaa lensivät tuon miehen luo, jota hän rakasti. Illalla, rukoillessaan, kiitti hän Jumalaa miehensä menestyksestä ja ajateltuansa häntä koko päivän, näki vaimo parka unissaankin yhä vaan miestänsä.
Mitä Rossiteriin itseensä tulee, ei kohtaus mrs Bassetin kanssa ollut saanut hänen ajatuksiansa kääntymään hänen perheesensä. Kuusi vuotta sitten, jolloin hän läksi kotoansa, ei mrs Basset ollut hänen vaimolleen muuta kuin toisetkaan rikkaat rouvat, jotka hänelle työtä toimittivat. Hänen ajatustensa ainoana määränä oli hänen suuri taulunsa, ja hän riemuitsi niistä ylistyksistä, joita hänelle kaikilta haaroin oli tulvinut. Elämässä ei hänellä ollut mitään muuta iloa tai surua, mitään muuta muistoa tai toivoa paitsi niitä, jotka oli yhdistyksessä hänen neronsa tuotteen kanssa. Hänen entinen perhe-elämänsä, sen vastukset, sen puutokset, hänen syrjäinen asemansa – ne olivat hänelle vastenmmielisiä muistoja; hän ei tahtonut niitä ajatella. Hän karkoitti vähimmänkin muiston niistä kun vaan sen taisi.
Sillä välin lähestyi Chicagoa nopein askelin tuo kovan onnen kamala tapaus. Samoin kuin kaikki muut kaupungin asukkaat laskeusi Rossiterkin iki-muistettavana sunnuntai-iltana 8 p:nä lokakuuta 1871 levollisesti vuoteelleen, mielessään kuvaillen sitä yleistä riemua, minkä hänen kuvansa oli nostava. Hän nukkui syvään uneen, väsyneenä kuin oli matkasta.
Kaduilla oli jo hirveä hälinä, kirkonkellot soivat kamalaa soittoansa, – mutta yhä vielä makasi Rossiter sikeästi; hän ei kuullut tuon kauhean öisen tulipalon hirmuja. Viimeinkin riensi palvelija häntä herättämään. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli hänen epäjumalansa, hänen taulunsa.
– "Mikä palaa?" huudahti hän ja sai kamalan vastauksen.
– "Kaikki palaa, – koko kaupunki on hukassa!"
Hurjana syöksi hän ulos liekin valaisemalle kadulle aaltoilevaan ihmisjoukkoon.
Ulvoen lennätteli tuuli isoja kekäleitä kattojen ylitse, ja säkeniä sinkoili rankkasateena. Komea opera-rakennus oli ilmi-tulessa, oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana löivät liekit ulos talojen akkunoista; ainoastaan Washingtonin kadun eteläpäässä oli vielä muutamia kortteleita, joihin tuli ei ollut ennättänyt, vaikka jo uhkasi niitäkin kolmelta haaralta.
Rossiter juoksi State-Street'ia alas, kunne sai taide-akademian näkyviin.
Valkea ei ollut saapunut siihen. Rossiterin sydän tykytti kuin olisi ollut pakahtumaisillaan, ja juuri silloin, aivan hänen silmäinsä edessä, tulla singahti läheisestä talosta palavia kekäleitä ja tulisia säkeniä akademian katolle, ja muutaman minuutin kuluttua oli koko rakennus jo ilmitulessa.
Tuskan huuto tunkeusi Rossiterin rinnasta. Tuntui kuin olisi kaikki elonvoimat luopuneet hänestä tällä hetkellä.
Hän ei enää tiennyt mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Riehuva ihmisjoukko kuljetti häntä mukanaan niinkuin aalto lastua tai karissutta lehteä.
Tultuaan jälleen tuntoihinsa ja käsitettyään asemansa, huomasi hän olevansa tuhansien muitten pakenevaisten seurassa Michiganjärven rannalla. Säkeniä ja tuhkaa tulla tuprueli heidän päällensä, kauhea tuli riehui heidän takanaan, ja ainoastaan järvi heidän edessään esti liekkejä edemmäs leviämästä.
Joku pakotti Rossiteria nousemaan sataman laiturille, sillä välin kuin hän itse puolipyörryksissä vaan katsoa tuijotti järvellä palavata höyryalusta. Kovan onnen isku, joka ryösti häneltä hänen ainoan kalliin aarteensa, tuon mainion taulun, oli kokonaan huumauttanut hänet. Hän luuli välistä tämän kaiken olevan vaan kauhean kauheata unta.
Vihdoin, tiistaina aamulla varhain, saapui laiturille eräs höyrylaiva, joka otti kannelleen niin suuren joukon onnettomia kuin suinkin mahdollista ja kuljetti heidät palaneitten siltain, tuhkaläjäin ja raunioitten ohitse siihen osaan kaupunkia, mikä oli säilynyt tulelta. Rossiter, uupuneena ja nääntyneenä pitkällisestä nälästä ja kovista mielen liikutuksista samoeli sinne tänne ilman mitään määrää. Vihdoin istahti hän muutamain muitten kanssa erään kirkon portaille, aivan lähellä palanutta kaupungin-osaa. Joku kysäsi häneltä oliko hän jo syönyt aamiaista. Miehen täytyi kahdesti uudistaa kysymyksensä, ennenkuin huumannut Rossiter saattoi sen käsittää.
– "En – kyllä olen", vastasi hän tylsästi.
– "Milloin?" kysyi toinen.
Rossiter mietti hetkisen.
– "Eilen aamulla. Laiturilla antoi muuan mies minulle palasen leipää", sanoi hän.
Ympärillä olijat naurahtivat, kesken kauhistustaankin, miehelle, joka ei vuorokauteen ollut syönyt mitään. Rossiter otti hänelle tarjotun leivän ja söi sen, sanaakaan sanomatta. Syvä epätoivo oli estänyt häntä tuntemasta nälkääkään. syötyään heittäysi hän, peräti nääntyneenä, kirkon kiviselle lattialle, päänalasekseen pannen käsivartensa, ja vaipui syvään uneen. Muutaman tunnin kuluttua heräsi hän, ja läksi jälleen ilman mitään määrää kuljeskelemaan katuja myöten, joilla taaskin ihmisiä vilisi. Ilma oli tukahduttavan kuuma, aurinko paahtoi palavasti. Kirkot olivat avoinna, tarjoten suojaa tuhansille poloisille, joidenka kodit olivat poroksi palaneet. Rossiter istahti huolettomasti eräälle rauniolle ja tyhjensi taskunsa, löytämättä niistä muuta kuin moniaita pieniä vaskirahoja. Kukkaronsa sekä kellonsa oli hän unhottanut ravintolaan. Sinne oli myöskin jäänyt hänen matka-laukkunsa ja muut kapineensa ja kaikki, kaikki oli nyt mennyt – jäljellä oli vaan tuhkaläjä. Rossiter katseli kauan noita pieniä rahoja kädessänsä.
– "Näitten loputtua olen kerjäläinen! Ei mitään, paitsi näitä, ole mulla maailmassa!"
Hänen päänsä vaipui alas.
– "Kerjäläinen!" huoahti hän. "Monivuotisten toivojen ja ponnistusten perästä ei muuta kuin – kerjäläinen!"
Kukaan ei häntä huomannut, kukaan ei puhutellut häntä. Istuihan kaikkialla palaneitten huoneitten raunioina tahi paljaalla nokisella maalla kodittomia, varattomia raukkoja, niinkuin Rossiterkin, äänettömän surun ja epätoivon uhrina. Hän ei siis ollut mikään harvinainen ilmiö, joka olisi voinut ohikulkevan uteliaisuutta herättää. Vastapäätä sitä paikkaa, missä Rossiter istui, oli kirkko, ja kun hän illan tultua tunsi ankaran nälän, hiipi hän poikki kadun ja asettui siellä niitten riviin, joiden oli täytynyt turvautua kristillisten lähimmäistensä anteliaisuuteen ja hyväntekeväisyyteen.
Tällä tavoin vietti hän monta päivää. Öillä nukkui hän jonkun tulelta säästyneen kirkon kovalla kivilattialla ja päivillä taas kuljeskeli hän määrätönnä sinne tänne raunioitten välitse. Hän ei tavannut tuttavata ainoatakaan, sillä kuuden vuoden poissa-olo oli tehnyt hänet vieraaksi Chicagossa. Joku tuntematon joskus puhutteli häntä, sillä näinä hädän ja surkeuden aikoina teki yhteinen onnettomuus pian vento-vieraistakin tutut.
– "Oletteko paljonkin kadottaneet?" kysyi häneltä muuan mies.
– "Kaikki!" ähkäsi Rossiter, tylsästi katsoen avaruuteen.
– "Tuossa oli minun tehtaani", jatkoi toinen osoittaen lähellä heitä olevaa tiili- ja kivi-kasaa. "En ole mitään pelastanut. Mutta Chicago rakennetaan kohta uudelleen. Niin, herrani, kymmenen vuoden perästä ei pidä enää näkymän jälkeäkään tästä äärettömästä onnettomuudesta".
Mutta Rossiteria ei tämä voinut lohduttaa. Hän ei ajatellut Chicagon tulevaisuutta. Hänen taulunsa oli hänen ainoa aarteensa. Se oli mennyt. Muuta hän ei ajatellut.
Hänen mieleensä ei kertaakaan juohtunut, että kenties hänen vaimonsa ja lapsensakin olivat jääneet raunioitten alle. Hän ei koettanut etsiä entisiä ystäviänsä ja tuttaviansa. Ilman määrää, ilman tarkoitusta kuljeskeli tuo poloinen vaan äänetönnä ympäri.
