Kitobni o'qish: «Romaneja ja kertomuksia: Lyhyet kertomukset», sahifa 2

"Tässä se on", huudahti Hayes, kiireesti avaisten rasian, mutta vieras häntä pysäytti ja, ottaen lampun hänen kädestään, nosti hän sen kasvojansa kohti ja pyysi Hayestä tutkimaan hänen kasvojensa juonteita ja sanomaan tunsiko hän häntä.

Vieras katsoi häneen vakavasti ja Hayes vapisi kovasti, äkkiä aavistaen asian oikeata laitaa.

"Olen pettänyt ystäväni tässä", sanoi vieras vakavalla äänellä. "Minä itse olen se, jota te julmuudella pitelitte ja ryöstitte Valin tappelutanterella. Katsokaa tässä!"

Vieras veti paidan pois rinnaltansa, näytti lähellä vasenta olkapäätä kuulahaavan, joka jo oli parantunut. "Tämä on teidän tekonne", hän lisäsi.

Hayes päästi ilonhuudon ja tarttuen vieraan käteen kiinni, painoi hän päätään rintaa vasten ja rukoili anteeksi sen hirveän vääryyden, jonka hän oli tehnyt.

Muutamat kyyneleet vierivät alas pitkin vanhan soturin ruskettuneita poskia, kun hän tarttui Hayestä kädestä kiinni ja vakuutti hänelle antaneensa kaikki anteeksi. "Tämä teidän jalo ystävä on kertonut minulle koko teidän oudon historian", lisäsi hän.

"Näin pitkälle on kaikki onnellisesti päättynyt", sanoi saarnamies, "mutta Jumalan avulla seuraa tästä vielä jotain onnellisempaa. Tahdotteko vielä terran nähdä Margareta Ransonia".

"Semmoisen onnellisuuden toivo on jo aikoja minulta mennyt", vastasi Hayes, "mutta tämä ilta ja sen äkki-arvaamaton ilo virittää taas vanhat toivot. Tahtoisiko Margaretha tai hänen isänsä nähdä minun jälleen?"

"Margaretha luulee teidän kuolleeksi", vastasi Bonnel, "mutta kuinka saatan epäillä, että hän iloitsisi nähdessänsä teitä elossa. Kun viimein häntä näin, oli hän vielä teidän tähtenne murhevaatteissa, ja hänen isänsä puhui teistä hellyydellä ja kaipauksella, arvellen että te olisitte tehneet hänen tyttärensä onnelliseksi ja helpoittaneet häneltä hänen ammattinsa huolet vanhoilla päivillä".

Seuraavana päivänä Jakob Bonnel kirjoitti Margarethalle ja hänen isällensä, että Richard Hayes vielä eli ja että hän itse tällä viikolla aikoi tulla heidän luoksensa tuomaan vielä tärkeämpiä uutisia. Parin päivän perästä läksikin saarnaaja Hayes'in kanssa matkalle. Oli talvisaika ja maa lumessa. Matka kesti neljä päivää, joka aika tuntui Hayes'ille sangen pitkälliseltä ja ikävältä. Mutta hänen sydämensä oli huokeampi kuin oli ollut moneen vuoteen. Kun hän noissa vanhoissa majataloissa, joissa matkallansa olivat yötä, vaipui nukuksiin, näki hän unta, että hän taas oli työssä vanhan satulamaakarin luona ja että hänen tulevan elämänsä haikeat surut vielä olivat häneltä laupiaasti peitetyt. Mutta todellisuus tuntui hänestä enemmän unelmalta kuin unelma itse. Hän oli ikäänkuin uneksiva, kun hän taas seisoi tuon vanhan huoneen edustalla, ja katsoi sen rapattua etuseinää ja sen kuluneet puiset portaat, jotka veivät työhuoneesen, missä hän oli nähnyt niin monta ilon ja surun päivää; ja kun hän katsoi tuota pientä, lyijy-ruutuista akkunaa, josta hän oli hypännyt kadulle sinä yönä, jolloin pakeni. Kun hän nyt kaikkea tätä katseli ja näki sen muuttumattomaksi, niin epäilyksen varjo ja pelon väristys hetkeksi valtasi hänen, mutta ainoastaan kohta kadotaksensa. Jakob Bonnel meni ensin sisään ja viipyi siellä vähän aikaa, valmistaaksensa tietä kumppanillensa. Sitten hän tuli ulos ja saattoi Hayestä työhuoneen takaiseen kamariin, missä vanha mestari, nyt iästä painuneena, aivan niinkuin ennenkin, istui nojatuolissaan; ja mikä oli suurin riemu, tuo suloinen Margaretha, joka oli surrut ja rakastanut häntä kaikissa vaiheissa, lankesi hauen kaulaansa sanaa sanomatta, ainoastaan nyyhkyttäen ilosta.

Jakob Bonnel jäi heidän luoksensa muutamaksi päiväksi, tehden kristillisen rakkauden työtä sen kaupungin köyhille. Sittemmin kävi hän heidän luonansa kerran vuoteensa, suljettuansa heidän kaupunkinsa työpiiriinsä. Hän kehoitti heitä aina kiitollisuuteen kaikkivaltiasta kohtaan, joka oli johtanut kaikki tähän onnelliseen loppuun: sillä ennen vanhan saarnamiehen seuraavaa käyntiä oli Hayes tullut Margaretan aviomieheksi, ja vanha satulamaakari oli vetäynyt pois ammatista ja jättänyt kaiken toimen vävyllensä. Huoneuksen kadun-puoliselle seinälle oli hän panettanut näin kuuluvan kilpikirjoituksen: "Ranson ja Hayes satulamaakarit".

SOKEA SISARENI

Kirj.

Charles Dickens

Suomennos ["My Blind Sister"].

Helsingissä,

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.

Uuden Suomettaren kustantama.

I

Sillä tavalla tulin sen ensin huomaamaan. Lettie ja minä istuimme töinemme ikkunassa – ompelimme surupukuja kirkkoherramme perheelle, joiden piti varhain seuraavaksi päiväksi olla valmiina. Silloin hän sanoi minulle: "Jane, luulenpa auringon herenneen paistamasta; kaikki näyttää niin synkältä ja pimeältä. Eikö sinustakin ole samoin?"

Minä en tuota ottanut huomiooni, sillä vielä oli tunnin verran päivän aikaa. Hän tavoitti kädellään otsaansa, juuri kuin olisi tuntenut siinä kovan kivun, jonkatähden minä pyysinkin hänen jättää työnsä ja mennä hetkeksi puutarhaan vähän virkistäytymään; olimme koko päivän heittelemättä istuneet työmme ääressä ja tuo nuori tyttöraukka oli siitä kenties aivan väsyksissä; niin olin minäkin ja silmiäni kolotti. Siellä hän käveli kukkaislavojen keskellä ja poimi joitakuita ruusuja – olimme näet heinäkuun keskipaikoilla – jotka hän sitte antoi minulle ikkunasta, sanoen että hänen täytyi mennä kaupunkiin, ostaaksensa tarpeita niihin leninkeihin, joita ompelimme. Minä olisin paremmin suonut hänen jäämään kotiin ja sanoin siitä syystä että puodit luultavasti jo olivat kiini. Mutta hän ei sitä kuunnellut, vaan meni matkaansa minun vielä puhuessani. Oli jo hämärä kun hän tuli kotiin; ikään olin sulkenut ikkunan ja sytyttänyt kynttelin. "Olen saanut franssuja Jane", sanoi hän ottaen hatun päästään ja istuutuen työllensä. Ommeltuaan noin viisi minuuttia, antoi hän kätensä vaipua syliinsä ja niin kummallinen toivottomuus osoittihe hänen kasvoissaan että minä siitä kauhistuin ja tulin järkiään hämille.

Mikä sinulla on Lettie? mitä on tapahtunut? kysyin minä peläten, tietämättä itsekään mitä.

Hetkisen katsoi hän minuun surullisena; sitte sanoi hän äkkiä: "Voin sen yhtä hyvästi sanoa kerralla. Jane – minä olen tulemaisillani sokeaksi".

Työni putosi lattialle ja minä kiljasin kauhistuksesta.

"Elä ole siitä milläsikään Jane; sitä ei voi kuitenkaan auttaa", lisäsi hän.

"Se on sinun mielikuvitustasi Lettie; huomenna menen kanssasi tohtori Nash'in luo. Mikä sinulle yht'äkkiä pisti sellaisen päähän?" kysyin minä, sillä minä luulin jonkun kummallisen oikun saaneen hänessä vallan. Äitimme oli eläessään vähäisen liiaksi hellitellyt Lettietä, joka toisinaan oli näyttäinnyt yhtä itsepäisenä kuin oikkuisenakin.

"Se ei toimita mitään, Jane; minä olen itse käynyt tohtori Nash'in luona ja hän sanoi minulle suoraan että olen tulemaisillani sokeaksi. Olen jo kahdesti käynyt hänen luonansa; sillä aavistin mitä oli tapahtuva. Oi Janey mitä teemme? voi mitä teemme?" – ja nyt luopuivat hänestä lopen kaikki voimat ja hän laski päänsä käsivarsillensa, joita nojasi pöytään, ja itki ääneen.

"Kyllä kaikki käypi hyvin, Lettie. Minä en ensinkään luota tohtori Nash'in arvosteluun, vaan aion viedä sinut jonkun kuuluisan lääkärin luoksi Londoosen kuullakseni, sanooko hänkin samaa; ennen en voi ikinä uskoa iki-päiviksi tulevasi sokeaksi".

Tästä hän vähäisen rauhoittui.

"Londoosen, Janey! Mutta mistä otamme siihen rahat?" kysyi hän.

"Jätä huoli siitä minulle, kyllä minä tavalla tai toisella sen asian saan selville". Tosin se itsestänikin juuri sillä hetkellä tuntui pian mahdottomalta; mutta ylipäänsä on luja vakuutukseni se, että aina joku neuvo on jälellä, jos lujaa tahtoa vaan riittää sitä etsimään.

Lettie otti uudelleen työnsä; mutta minä käskin hänen heittämään sen pois. "Et saa pistää ainoatakaan kertaa enää, Lettie", sanoin minä. Sinä voit hyvin ruveta soittelemaan tuolla vanhalla pianolla ja laulella pienet laulusi ja sitte oleskella ulkona raittiissa ilmassa niin paljo kuin mahdollista – sinä olet ollut liiaksi sisässä ja tullut oikeen vaaleaksi entiseen nähden. Mene nyt maata pienen hyvän tytön tavalla; minäkin aion kohta tehdä saman".

"Mutta Janey, tänä iltana olisi vielä ommeltava paljo, jotta työ joutuisi huomen-aamuna varhain valmiiksi".

"Sinä Lettie, et ole pistävä niihin kertaakaan; tule nyt sanomaan minulle hyvää yötä ja sitte on sinun mentävä levolle".

"Ja sinä et paljon luota siihen, mitä tohtori Nash sanoi?" kysyi hän minulta hyvin suruisena.

"En, minä en usko häntä ensinkään". Kuullessaan minun puhuvan sellaisella varmuudella (vaikka sydämeni vapisi koko ai'an) meni hän hyvin rauhoitettuna levolle. Jos olisin myöntänyt luottavani lääkärin sanaan, olisi hän heittäynyt epätoivoon. Kun sitte olin yksinäni ja valvoin pitkältä aamua, pistellen neulaani kerta toisensa perästä vaatteen läpi, täytyi minun se monesti seisattaa, pyyhkiäkseni pois kyyneleitäni.

Lettie ja minä olimme molemmat yksinäisenä maailmassa – meillä ei ollut isää, ei äitiä eikä ketään tiettyä sukulaista. Lettie oli seitsentoista vuotias, minä häntä neljää vuotta vanhempi. Molemmat olimme ompeliattaria, työskentelimme joko kotonamme taikka kävimme ompelemassa kylässä. Asuntonamme oli pieni olilla katettu maja, jossa oli kolme huonetta vähäisen ulkopuolella kaupunkia, ja ikkunamme alla pienoinen sievä ryytimaa. Jotkut olivat antaneet meille neuvon muuttaa kaupunkiin, syystä että meillä varmasti siellä olisi parempi työ-ansio. Mutta niinhyvin Lettiestä kuin minusta oli tämä palkka, jossa olimme syntyneet ja kasvaneet, niin paljoa mieluisempi noita suletuita ahtaita katuja, ett'emme koskaan tulleet sitä päättäneeksi, emmekä sitä milloinkaan katuneetkaan. Korkomme ei ollut suuri, mutta me olimme kuitenkin niin iloiset, saada turvautua siihen, kun milloin hyyrymme oli aivan päivälle maksettava; emäntämme näet oli hyyryläisilleen sangen ankara; jos hiukankin viipyivät maksulla, antoi hän kohta heidän siitä kuulla.

Minä käytin tarkoin kaiken ajatusvoimani, löytääkseni jonkun neuvon, millä saisin Lettien Londoosen, mutta turhaan koko sen yötä, niinkuin seuraavan päivänkin. Niin kauvan kun meillä oli kahdet kädet, jotka voivat tehdä työtä, olisimme aivan hyvin voineet itsemme elättää; mutta kuinka nyt kävisi, kun meillä vaan oli yhdet! Rikkaat ihmiset eivät voi ymmärtää, miten monesti köyhälle pyrkii vaikeaksi käsillään ansaita toimeen-tulonsa ja miten mahdotointa toisinaan on voida mitään säästää vastaiseksi pahaksi päiväksi.

II

Sunnuntai tapasi minut yhtä neuvotoinna. Mutta kun se oli joutopäiväni, päätin etsiä tohtori Nashin, sillä aikaa kun Lettie oli kirkossa. Hän pukeutui aina hyvin sieväksi, sillä hänellä oli näöstään tuo kainomainen ylpeys, joka niin hyvin sopii nuorelle tytölle. Minusta hän oli sangen kaunis, ja sinä häntä pitivät kaikki naapuritkin. Hänellä oli valkovärinen hieno muoto ja vienoinen ruso poskilla, hieno kastanjanruskea tukka ja kauniit ruskeat silmät. Ei ollut helppo huomata niissä olevan mitään vikaa, jos ei vaan hyvin tarkkaan niitä katsonut, sillä silloin huomasi niillä himmeän varjon, joka kenties osoitti kivuloisuutta. Nyt hän oli karkoittanut mielestään kaikki itseään koskevat ajatuksensa ja käveli iloisena kuin sirkka pitkin viheriäistä käytävää valkeassa hatussa ja vaaleassa musliinileningissään. Hän nyykäytti iloisesti minulle päätään, siinä kun seisoin ovella, silmin seuraten häntä. Minä olin Lettiestä yhtä ylpeä, kuin milloinkaan äitini lie ollut. Aina hän oli ollut niin sukkela, helläsydäminen, herttainen olento, huolimatta hänen joskus vähä ylpeästä luonteestaan.

Hänen sitte mentyä ja kirkonkellojen herettyä soimasta, pukeusin minä kiireesti ja menin tohtori Nashin luo. Hän oli kotona ja hänen palveliansa neuvoi minut vastaanottohuoneesen, jossa sain odottaa varsinkin tunnin. Kun tohtori viimeinkin tuli, kysyi hän minulta pikaisesti, minkätähden en voinut käyntiäni lykätä maanantaiksi, vai oliko asiani todellakin niin tärkeä? Hän ei tullut ajatelleeksi, miten kalliit työpäivät meille ovat, muuten hän ei suinkaan olisi puhunut niin, – sillä meillä on syytä luulla hänestä vaan hyvin suopeaa ja hyväntahtoista miestä. Sairastavaa äitiämme oli hän hoitanut yhtä hellästi, kuin jos hän olisi ollut rikas lady, vaikka emme koskaan voineet toivoa saavamme häntä palkita. Selitettyäni syyn tulooni hänen luoksensa, lauhtui hän, vaan ei sanonut voivansa peruuttaa mitään siitä, mitä oli jo ennen Lettielle sanonut.

"Hän on kolme tai neljä kertaa käynyt luonani", sanoi hän. "Hän on pieni hupaisa tyttö, se on suuri vahinko, mutta minä en luule hänen näköänsä voitavan pelastaa – en todellakaan sitä luule Jane."

Hän selitti minulle minkätähden hän niin luuli, miten sairaus tulee edistymään, paljoa tarkemmin kuin mitä katson tarpeelliseksi kertoa. Sitte sanoi hän kyllä voivansa toimittaa hänelle paikan sokeain laitoksessa, jos niin tahtoisimme, ja että minun tulisi pitää häntä hyvästi ja antaa hänen usein olla ulkona vapaassa ilmassa. Ja tämän jälkeen palasin minä kotia hyvin heikolla toivolla; niinkun hyvinkin voitte mielessänne kuvata.

Tietysti minä en Lettielle kertonut missä olin käynyt eikä hänkään sitä milloinkaan aavistanut. Kun sinä iltana ei ollut mitään jumalanpalvelusta, aioimme mennä pitkin joen rantaa kävelemään, joka meillä tavallisesti ihanoina sunnuntai-iltoina oli tapana, koko kaupunki näet silloin keräytyi sinne, ja juhlavaatteissa olevat ihmiset elähdyttivät meitä paljoa enemmän, kun jos olisimme istuneet kotona lukien kirjojamme, joka yksistään kuitenkin monen mielestä vaan on oikea. Ollessamme juuri valmiina lähtemään tuli eräs naapureistamme poikansa kanssa meille. Mrs Crofts oli leski ja hänen poikansa tutki lääketiedettä tohtori Nash'in luona. He olivat uskotuita ystäviämme ja Lettien ja tuon nuoren miehen väli oli koko heidän muistin-aikansa ollut hellä. En kuitenkaan luule hänen milloinkaan puhuneen hänelle rakkaudesta. Kun Harry tuli, punastui Lettie kovasti ja meni ryytimaahan muka näyttääksensä hänelle sitä valkoista ruusupensasta, joka oli täydessä kukassa; mutta he seisoivat kuiskutellen siinä niin kauan, ett'en ikinä voi uskoa heidän siitä vaan puhuneen.

Vähän ai'an perästä näin Harryn synkkänä ja alakuloisena menevän portista ja Lettien kummallisen rajulla silmäyksellä sisään; minulle ei ollut mieluinen tuo hänen kasvoinsa liike. Kun Mrs Crofts häneltä kysyi menikö Harry jo pois, antoi Lettie hänelle lyhyen vastauksen ja meni huoneesensa.

"Harry tulee menemään kohta Londoosen. Minulle on tuleva suuri ilo, kun hän on suorittanut tutkintonsa ja saanut itsellensä viran. Tohtori Nash'illa on hänestä hyvin hyvä ajatus, sitä hän kyllä ansaitseekin, sillä hän on niin hyvä poika Jane".

Minä vastasin että hän aina oli ollut suuri suosittuni ja että toivoisin kaikki käyvän hänelle hyvin. Mutta kun surullisesti kuuntelin Lettien tulon luoksemme, näytin minä luultavasti Mrs Crofts'in mielestä jotenkin kylmältä ja kummalliselta; sillä hän kysyi minulta enkö voinut hyvin tai oliko minulla jotain muuta, joka painoi mieltäni, johon minä ilmoitin hänelle pelkomme Lettie raukan silmistä. "En ole koskaan huomannut niissä mitään merkkiä sokeuteen, eikä Harrykaan ole milloinkaan siitä mitään maininnut. Ettehän suinkaan uskone sitä todeksi?" kysyi hän. Enhän tiennyt mitä ajatella. – Minä olin vakuutettu siitä että Lettie oli keskustelussaan ruusupensaan luona kertonut Mr Crofts'ille kaikki ja nyt minä toivoin niin hartaasti että hänen äitinsä menisi pois, saadakseni mennä lohduttamaan tuota lapsi raukkaa. Viimein meni hän pois. Silloin minä huusin Lettietä, joka paikalla tuli; hän oli liikutettu, vaan koetteli sitä peittää, jonkatähden minäkään en ollut huomaavinani mitään, vaan läksimme äänetöinnä joen partaalla olevalle nnrmivallille.

Ensimäinen henkilö, jonka tiellä tapasimme, ja joka tuli meitä vastaan, oli Harry Crofts; mutta kun hän tuli luoksemme, käänsihe Lettie pois ja seurusteli emäntämme Mrs Davis'in kanssa, joka oli virkistäytymässä raittiissa ilmassa eräässä omituisessa ajopelissä, jota mies veti: Mrs Davis oli aina hyvin suositellut Lettietä. Pari kolme kertaa käänttäittyään katsomaan eikö Lettie tulisi luoksemme, esitteli Harry Crofts, että istuutuisimme eräälle kaatuneelle puulle häntä odottamaan.

"Nuo Lettien silmät ovat huolettava asia Jane", sanoi hän äkkiä.

"Niin, niin on. Mitä luulette niistä? Onko hänellä mitään toivomista?"

"Tohtori Nash ei sano olevan; mutta ensi viikolla tulee tänne tohtori Philipson, joka on Englannin taitavin silmä-lääkäri, viettääksensä eräitä päiviä tohtori Nash'in luona. Jane, antakaa hänen nähdä Lettie".

"Minulla on ollut aikomus koettaa viedä hänet Londoosen ja siellä etsiä hänelle apua".

"Siellä ei ole ketään niin taitavaa kun Philipson. Oi! Jane, jos minä vaan —".

"Luuletteko että voisitte häntä auttaa?

"Minä koettelisin. Te tiedätte Jane että minä rakastan Lettietä, minä aioin pyytää häntä vaimokseni ja sanoin sen hänelle tänään; mutta hän kielsi; sitte kertoi hän minulle silmistään – siinä oli syy hänen kieltoonsa, sillä minä tiedän hänen minua rakastavan, hän ei sitä koetellut kieltääkään".

"Niin Harry, te olette niin paljo olleet yhdessä mutta nyt ei voi naimisesta tulla kysymystäkään.

"Sitä hän juuri sanoo".

"Ja hänellä on siinä oikeen – hänen täytyy jäädä luokseni. Te ette voi naida sokeata, te Harry, jolla on niin loistava tulevaisuus".

Hän nyhtäsi muutamia heinän korsia, jotka viskasi jokeen tuskallisesti huudahtaen: "Minkätähden piti tämän onnettomuuden kohdata juuri Lettietä kaikista muista tytöistä Dalstonessa!", jolloin hän nousi ja meni hänen luoksensa. He puhelivat paljon keskenänsä, jota minä en tahtonut kuunnella, sillä heidän nuoret sydämensä ilmaisivat salaiset ajatuksensa toisillensa. Ah, Lettie rakasti häntä!

III

Tohtori Philipson oli samasta mielestä kun tohtori Nash; mutta Lettie ei ollutkaan sitä niin läpi onnetoin, kun olin pelännyt. Hän saattoi ottaa milt'ei iloiset jäähyväiset Harrylta, kun tämä joitakuita päiviä sen jälkeen matkusti Londoosen.

"Nyt toivon Jane, että hän on minut unhottava", sanoi hän; "minä en rakasta tietää häntä niin synkkämielisenä."

Samana päivänä lähetti Mrs Davis hänelle pääsölipun konsertiin, joka oli pidettävä sokeain laitoksessa ja hän meni sinne. Kotiin tultuaan kertoi hän niiden sokeain poikain ja tyttöin, jotka lauloivat, näyttäneen niin tyytyväisiltä ja onnellisilta. "Minkästähden en minäkin voisi olla sitte samoin? Kuinka monta ihanampaa näköä minulla on muistettavaa, joita harva heistä milloinkaan on nähnyt", lisäsi hän huoaten.

Hänen näkönsä alkoi nyt vähitellen vähetä. Ennenkun kuitenkaan sen huomasinkaan, alkoi hän jo haparoida käsillään, astuessaan vaan yli lattian. Tohtori Nash tarjoutui taas hankkimaan hänelle sijaa sokeain laitoksessa, mutta silloin hän aina pyysi: "Anna minun jäädä luoksesi Jane!" niin etten hennonut tätä vastustaa, vaikka hänellä uskottavasti olisi siellä ollut monta etua, joita minä en kotona voinut hänelle hankkia. Meitä lähellä asui eräs vanha saksalainen kelloseppä, joka oli hyvin soitannon harrastaja ja oli urkuristina kaupungin katolisessa kirkossa. Me olimme aina olleet toistemme kanssa hyvin tuttavat, Lettiellä oli usein tapana viedä hänelle ryytimaastamme kukkasia ja hänen lapsillansa tulla luoksemme pyytämään tilkkuja nukkinsa vaatteiksi. Müllerillä oli synkkä haaveksiva näkö, mutta sydän puhdasta kultaa. Hän oli sydämellinen ihmis-ystävä ja yksinkertainen elämässään ja hänen keskustelunsa oli enemmän kuin muu mikään opettanut Lettietä tyytymään kohtaloonsa. Hän oli itse aina kärsivällinen ja nöyrästi tyytyväinen monesti niukkaan osaansa.

"Opettele soitantoa – minä tahdon sinua neuvoa", sanoi hän Lettielle. Hän rupesi itse toisinaan käymään meillä opettamassa Lettielle Haydenin ja Händelin ihanoita hengellisiä kappaleita, opettaen häntä myöskin laulamaan niinkuin episkopalisessa kirkossa, joka oli paljoa kauniimpaa ja ylevämpää kuin meidän yksinkertaiset metodisti-hymnimme. Hänen lauluaan kuunteleminen oli todellinen nautinto. Näytti silta kuin olisi hän tuntenut sydämessään kaikki entistä syvemmin ja paremmin voinut ne esitellä kuin ennen; hänen lohdutuksenaan oli antaa niiden suloisten tunteitten, jotka rakkaus oli herättänyt eloon hänen rinnassaan, kummuta laulussa esille. Minä tiedän että se oli muisto Harryn rakkaudesta, joka antoi hänelle tuon lempeyden ja lahjoitti hänelle sellaisen kärsivällisyyden kestämään kohtaloaan, joka häneltä ehkä muuten olisi puuttunut. Lettie, joka ennen oli ollut sukkela ja pistelikäs kieleltään, ei koskaan enää lausunut epä-ystävällistä sanaa kellenkään ihmiselle.

En mainitse mitään siitä, miten köyhät olimme, sillä miten muuten se olisi voinut ollakaan? Kuitenkin meillä oli ystäviä, jotka edelleen olivat meille hyviä, yksin Mrs Daviskin liukeni ja uskoi minulle kaikessa hiljaisuudessa että jos en voisikaan hyyryä maksaa, niin ei hän minua siitä kuitenkaan hätyyttäisi. Kaikeksi onneksi en tarvinnut hänen avuliaisuuttaan käyttää, sillä pahoin pelkään, jos se niiksi olisi tullut, ett'ei hän olisi voinut kärsiä kuuden pensen tappiota, vaan ennen antanut meidän mennä, niinkuin muidenkin. Hän oli niin rakastunut rahoihinsa, vaimo raukka! Lettien oli tapana toisinaan käydä sokeain laitoksessa, jossa hän sai opetellaita neulontaa, verkonkudontaa ja korityötä. Kirkkoherramme, joka on parhain ihminen, joka ikinä lie elänyt, kudotti hänellä suojusverkkoja hedelmäpuilleen ja kalaverkkoja sekä neulotti sukkia itselleen ja poi'illeen; joten hän sai tilaisuuden suureksi osaksi itse ansaita elatuksensa. Kun onnettomuus nyt kerran oli tullut, ei se tuntunut meistä puoliakaan niin vaikealta, kuin miksi sitä odottaessamme olimme sen kuvaelleet. Lettie oli enimmiten iloinen. Minä en koskaan kuullut hänen valittavan, päin vastoin sanoi hän usein että meillä oli niin paljo, josta tulisi olla kiitollinen. Hänessä elävä syvä uskonnollinen tunto pelasti hänet synkkämielisyydestä sekä heikko toivo siitä että hänen kärsimisensä kerran otettaisiin pois, jonka toivon minä kuitenkin vasta myöhemmin hänessä huomasin. Se oli Harry, joka häneen oli istuttanut sen ajatuksen, enkä luule panevani liikoja jos sanon että hänen voimakas miehevä rakkautensa Lettieen oli hänessä vahvana vaikuttimena siihen uutteruuteen, jolla hän tieteitään harjoitti, joka sittemmin tuotti hänelle niin hyvin ansaitun ja kunnioitetun maineen.

Sikäli elelimme kuusi levollista vuotta. Lettie käyskenteli hiljaa ja tyynesti tiensä ja minä talutin hänet joka sunnuntai kirkkoon ja sieltä takaisin. Tällä aikaa luki Harry ensin Londoossa, sitte Edinburghissa ja viimein kertoi äitinsä hänen menneen Pariisiin, ollen peloissaan siitä että tämä sinne kiintyisi asumaan ja ottaisi siellä itselleen paavilaisuskoisen vaimon. Muutamia päiviä näytti nyt Lettie surulliselta ja levottomalta, mutta sai kuitenkin kohta iloisuutensa takaisin. Päivämme kuluivat hiljakseen ilman mitään muutoksitta. Minä istuin enemmiten työssäni ja Lettie soitteli, jota hän jo voi tehdä jommoisellakin sukkeluudella. Monesti näin ihmisten seisahtuvan ryytimaamme alle kuunnellakseen hänen lauluansa. Sitte olen kuullut monta mainiota taideniekkaa, vaan en kertaakaan sellaista, joka niin olisi sydäntäni liikuttanut, kuin minun sokea sisar-raukkani. Sunnuntaisina kirkossa eroitti hänen äänensä, miten se heleänä ja suloisena kuului kaikkein yli; niin yksinkertaiset ja rajut, kuin metodistihymnimme ovatkin, olivat ne yhtä hyvin hänen laulaessaan niin kauniita. Laulun ja urkujen tähden meni hän välistä Pyhän John'in kirkkoon, mutta minä katsoin vääräksi muuttaa. Tottumuksen voima on meissä oppimattomissa yksinkertaisissa ihmisissä niin suuri, ett'en koskaan tuntenut sabattiani viettäneeni, jos en saanut rukouksiani lukea siinä pienoisessa rauhallisessa kappelissa, johon äitimme, ollessamme vielä pieninä lapsina, oli aina meidät saattanut.

Lettie rakasti enemmän ylevämpää kirkkosoitantoa ja kukapa voi häneltä, lapsiraukalta sitä huvitusta kieltää? Parina kertana, jolloin hän oli pyytänyt minua saattamaan itseään sinne, liikutti tuo soitanto minua kovasti, miten mahtoikaan se sitte viehättää häntä, joka itse oli pelkkä elämä ja innostus! Hän sanoi sen saattavan hänet tuntemaan itsensä onnellisemmaksi sekä kiitollisemmaksi Jumalaa kohtaan. Kenties oli hän yhden aistin kadottamalla saanut suuremman voiman nauttia toisilla.