Taras Bulba

IX

Ei tietänyt kukaan kaupungissa, että puolet koskentakaisia oli lähtenyt tatareja takaa ajamaan. Raatihuoneen tornista olivat vartijat vain huomanneet, että kuormia oli siirretty metsän taa, mutta olivat arvelleet kasakkain tahtovan hiipiä väijyksiin. Samaa arveli myöskin ranskalainen insinööri.

Koshevoin sanat kävivätkin toteen: kaupungissa ilmaantui jälleen ruuan puute, sillä sotaväki ei ollut laskenut, kuinka paljon ruokavaroja olisi tarvittu. Joukko rohkeita miehiä koetti rynnätä ulos kaupungista, mutta puolet heistä kasakat tappoivat ja jälellä olevien täytyi vetäytyä takaisin kaupunkiin. Juutalaiset olivat kumminkin käyttäneet uloshyökkäystä hyväkseen ja saaneet vihiä kaikesta: minne ja mitä varten koskentakaiset olivat lähteneet, mitkä osastot ja mitkä päälliköt olivat poissa ja kuinka monta vielä oli jälellä, ja mitä nämä aikoivat tehdä. Sanalla sanoen: hetken kuluttua tiedettiin kaupungissa jo kaikki. Tämä tieto rohkaisi päällikköjen mieliä ja he päättivät ryhtyä uudestaan taisteluun. Kaupungissa syntyneestä liikkeestä ja melusta arvasi Taras heidän aikeensa ja hän alkoi kiireesti puuhata, jaellen käskyjä oikealle ja vasemmalle. Hän jakoi miehet kolmeen osastoon kuormien suojaan – taistelujärjestys, jossa koskentakaiset olivat melkein voittamattomat. Kaksi osastoa asettui väijyksiin. Osa kentästä täytettiin terävillä paaluilla, särjetyillä aseilla ja keihään kappaleilla. Sinne aijottiin ahdistaa vihollisen ratsuväki. Ja kun kaikki oli järjestyksessä piti Bulba kasakoille puheen, ei rohkaistaksensa heitä, sillä tunsihan hän heidät muutenkin; hän vaan tahtoi lausua kaiken sen, mitä sillä hetkellä hänen mielessään liikkui. "Tahdon teille, hyvät panit, sanoa, mitä toveruutemme on. Olette kuulleet isiltä ja isoisiltä, kuinka mainehikas maamme on ollut. Kreikkalaiset ovat saaneet tuntea sen voiman ja keisarikaupungista asti on se kultaa itselleen ryöstänyt. Maassamme on ollut uljaita kaupunkeja ja temppelejä, ruhtinaita, venäläisiä ruhtinaita, omia ruhtinaita, ei katolilaisia luopioita. Ja kaikki joutui muhamettilaisten valtaan, kaikki on hävinnyt. Jälelle jäimme me orpoina, ja maamme oli aivan kuin leski kelpo miehen jälkeen. Sellaisina aikoina me annoimme kättä toisillemme ja vannoimme veljeyttä; siinä oli meidän toveruutemme pohja. Ei ole siteitä pyhempiä kuin toveruuden. Isä rakastaa lastaan, äiti rakastaa lastaan; lapsi rakastaa isää ja äitiä; mutta ei ole tämä vielä samaa, sillä rakastaahan petokin penikoitaan. Mutta tulla sukulaisiksi hengen eikä veren siteillä – siihen kykenee ainoastaan ihminen. On muuallakin ollut tovereita, mutta sellaisia kuin Venäjän maassa ei ole missään. Onhan moni teistä ollut vierailla mailla ja havainnut, että sielläkin on ihmisiä. Hekin ovat Jumalan luomia. Sinä voit heidän kanssaan pakinoida kuin omaistesi kanssa; mutta annas, kun on sanottu sydämen sana, niin toisellaisia ovat. Ymmärtäväisiä voivat olla, mutta kuitenkaan eivät samallaisia kuin ovat oikeat toverit. Ei veljet, rakastaa niinkuin venäläinen sydän rakastaa, ei järjellä, vaan kaikella, minkä Jumala on sille suonut, kaikella mitä sinussa on – voi sentään!" Taras heilautti kättään, heilautti harmaata päätään ja sanoi: "Rakastaa sillä tavoin ei voi kukaan. Minä tiedän, että huonosti ovat nyt asiat meidänkin maassamme; toivotaan vaan, että olisi viljaa aitoissa, riistaa ja hevoslaumoja ja kellarit täynnä simatynnyreitä, jäljitellään, piru tietääkään, minkälaisia pakanallisia tapoja, halveksitaan omaa kieltä, eikä kansalainen tahdo puhua kansalaisensa kanssa. Toinen pettää toistaan ja antaa myydä itsensä kuin hengetön tavara kauppatorilla. Ollaan vieraan kuninkaan armossa, eikäpä edes kuninkaan, vaan puolalaisen ylimyksen, joka keltaisella kengällään potkaisee kumartajaansa vasten naamaa. Kas, se heille on kalliimpi kaikkea toveruutta. Mutta köyhimmälläkin raukalla, olkoon hän kuinka ryvettynyt tahansa, on edes hiukan venäläistä tunnetta. Ja herää hänkin vielä joskus ja lyö yhteen käsiänsä sekä tukkaansa repii ja kovasti kiroo elämäänsä; onpa hän valmis tuskalla ja kärsimyksellä maksamaankin häpeänsä. Tietäkööt he kaikki, mitä merkitsee Venäjän maassa toveruus! Ja jos on kuoltava, niin ei yksikään heistä saa tällä tavalla kuolla, ei ainoakaan. Ei ole heillä rohkeutta siihen."

Niin puhui atamani ja puheensa lopetettuaan hän kauan vielä pudisti päätään, jonka hiukset olivat harmaantuneet lukuisilla sotaretkillä.

Syvästi oli kasakoihin koskenut Tarasin puhe; se oli tunkeutunut jokaisen sydämen syvimpään sopukkaan. Liikkumattomina, päät alas painuneina, seisoivat vanhimmat. Monen silmässä välkkyi kyyneleitä; mutta ne pyyhkäistiin pian pois hihalla. Ja äkkiä aivan kuin yhteisestä sopimuksesta heilauttivat ukot kättään ja pudistivat harmaantuneita päitään. Monta sydämen asiaa oli Taras heidän mieliinsä johdattanut, oli kosketellut asioita, jotka syvälle olivat painuneet noiden sankarien mieliin, jotka elämässään olivat kokeneet niin paljon vaivaa, murhetta ja riemua.

Kaupungista astui jo ulos sotajoukko rumpujen rämistessä ja torvien toitottaessa, ja suurilukuisen palvelijajoukon ympäröimänä ratsastivat kentälle panit. Lihava eversti jakeli käskyjä. Heti alkoivat viholliset ankarasti ahdistaa kasakkain joukkoja, uhaten heitä pistooleillaan. Vihasta säihkyivät heidän silmänsä kuparisten kypäräin alta. Kun he olivat tulleet pyssyn kantaman päähän, laukasivat kasakat yht'aikaa pyssynsä ja jatkoivat sitten lakkaamatta ampumista. Kauvas kajahtivat laukaukset yli peltojen ja vainioiden ja yhtyivät jatkuvaksi jyminäksi. Koko tanner kietoutui savuun, mutta silti herkeämättä ampuivat yhä koskentakaiset. Takana olevat latasivat pyssyt ja ojensivat ne etumaisille. Viholliset joutuivat ymmälleen nähdessään, kuinka kasakat lakkaamatta ampuivat. Niin tiheä savu peitti kentän, ettei enää huomannut, kuinka miehet kaatuivat riveistä. Kuulat vinkuivat ilmassa ja kuumaksi kävi ottelu puolalaisille. Ja kun he peräytyivät sakean sumun tähden, niin he huomasivat, että paljon olivat heidän rivinsä harvenneet. Kasakkain puolella oli kaatunut vain muutamia miehiä. Mutta yhä vain ampuivat kasakat lakkaamatta. Ulkomaalainen insinöörikin ihmetteli kasakkain sotatapaa ja lausui kaikkein kuullen:

"Kelpo miehiä ovat nuo koskentakaiset. Noin pitäisi kaikkien taistella."

Ja samassa hän antoi käskyn ohjata tykit kasakkain leiriä vastaan. Kauheasti jymisivät leveäsuiset malmiset tulikanuunat. Maa järisi ja entistä sakeampana kietoi savu tanteren. Ruudin savua huomattiin läheisten ja kaukaistenkin kaupunkien kaduilla ja toreilla. Mutta liian korkealle tähtäsivät ampujat; raskaat kuulat tekivät liian suuren kaaren ja kovasti vinkuen lensivät toiselle puolelle leiriä, viskellen korkealle ilmaan tomua ja hiekkaa. Nähdessään tuollaista tottumattomuutta repi ranskalainen insinööri vihoissaan tukkaansa ja alkoi itse ohjata tykkejä, huolimatta siitä, että luodit tiheänä sateena vinkuivat ilmassa. Taras huomasi jo kaukaa vaaran uhkaavan koko Nezamoikowin ja Steblikowin osastoja ja huusi kovalla äänellä: "Pian pois kuormien takaa ja sukkelasti hevosten selkään!" Mutta eivät olisi kasakat ehtineet käskyä täyttää, ellei Ostap olisi rynnännyt suoraan tykkien luo. Äkkiä sieppasi hän tulisoihdut kuudelta tykkimieheltä, neljältä vaan ei ehtinyt, sillä vihollinen pakotti hänet peräytymään. Sillä välin oli muukalainen kapteeni itse ottanut tulisoihdun käteensä laukaistakseen suurimman tykin, jonka vertaista kasakat eivät vielä siihen saakka olleet nähneet. Uhkaavana ammotti sen leveä kita, ennustaen tuhansien kuolemaa. Ja kun se laukesi ja sen perässä kolme muuta, niin neljästi tärisi tanner ja suureksi kävi silloin tuho ja turmio! Montaa kasakkaa nyt vanha äiti itkee, samoin moni leski Gleihowissa, Nemirowissa ja Tshernigowissa ja monessa muussa kaupungissa suree miestään. Torille juoksee nyt kovaosainen joka päivä, tarttuu jokaiseen vastaantulijaan ja tiedustelee, olisiko joukossa hänen armastaan, kultaista omenaansa. Paljon kulkee kaupungin läpi sotaväkeä, mutta ei löydä etsivä niiden joukosta armastansa.

Nezamoikowin osasto oli puoleksi vähentynyt.

Niinkuin raesade kaataa kumoon koko vainion, missä kypsyneet tähkät nuokkuvat kultaisissa korsissaan – näin oli käynyt uljaalle joukolle.

Kasakat alkoivat vimmastua. Hurjana riehui osaston päällikkö Kykybenko, nähtyään parhaimman puolen osastostaan kaatuneen. Jälelle jääneitten kanssa hyökkäsi hän suoraan vihollisten keskelle ja raivossaan silpoi palasiksi jokaisen ensimäisen miehen, joka sattui hänen tielleen. Hän kaasi monta hevosen selästä, iskien keihäänsä sekä ratsuun että mieheen, tunkeutui tykkimiehen luo ja valloitti jo yhden tykin. Lähellä häntä hääri myös Umanin osaston atamani, ja Stipen Gurka oli jo valloittanut tärkeimmän tykin. Missä kulkivat Nezamoikowin miehet, siellä ikäänkuin katu aukeni, ja missä kääntyivät, siellä sola syntyi. Harvenemistaan harvenivat puolalaisten rivit. Kuormain luona seisoi Vovtushenko, etupuolella Tshewitshenko, syrjässä olevain kuormain luona Degtjarenko ja hänen takanaan osastopäällikkö Vertyhvist. Kaksi puolalaista oli jo Degtjarenko lävistänyt keihäällään ja hyökännyt kolmannen kimppuun. Tämä oli ketterä ja väkevä, ylen loistava oli hänen pukunsa ja viisikymmentä palvelijaa oli hän tuonut mukanaan. Kovin hän ahdisti Degtjarenkoa, kaasi hänet maahan ja heilauttaen miekkaansa huusi: "Ei teissä kasakkalurjukset ole yhtään ainoata, joka uskaltaa minua vastustaa!"

"Onpas vaan", sanoi Naskalin Mooses ja astui esille. Hän oli väkevä kasakka, oli ollut päällikkönä monilla meriretkillä ja kaikellaista kovaa kokenut. Kerran lähellä Trapetsuntia olivat he joutuneet turkkilaisten vangeiksi. Kädet ja jalat kahleissa pantiin heidät kaleerilaivaan. Viikottain saivat he olla ilman ruokaa ja juomana tarjottiin heille suolaista merivettä. Kaiken kärsivät nämä vankiraukat, vaan uskoansa he eivät hyljänneet. Päällikkö Mooses Naskali yksinään ei jaksanut kaikkea kestää; hän polki jalkainsa alle pyhän lain, pani vastenmielisen turbaanin syntiseen päähänsä, pääsi pashan suosioon, sai avaimet haltuunsa ja määrättiin orjain päälliköksi. Kova suru silloin valtasi kaikki vangit, sillä he tiesivät, että jos oma mies uskonsa myy ja sortajain puolelle liittyy, niin kahta vaikeampi on olla hänen käsissään. Niin kävikin. Mooses Naskali panetti heidät kolminkertaisiin rautoihin ja antoi heille aikalailla selkään. Mutta kun turkkilaiset ihastuneina tuollaisesta palvelijasta rupesivat pitoja pitämään ja joivat itsensä vastoin uskontoansa juovuksiin, niin silloin toi Naskalin Mooses kaikki kuusikymmentäneljä avainta ja antoi ne orjille. Näillä avasivat he kahleensa, heittivät ne mereen ja tarttuen aseisiin tappoivat kaikki turkkilaiset. He saivat myöskin runsaan saaliin ja palasivat mainehikkaina kotimaahansa. Kauvan vielä banduran soittajat ylistivät Naskalin Moosesta. Olisi hänet koshevoiksikin valittu, mutta omituinen oli mies. Toisinaan hän suoritti sellaisia tekoja, joista eivät älykkäimmätkään olisi suoriutuneet, toisinaan taas käyttäytyi kuin hölmö. Välisti hän joi kaikki vaatteet päältään ja velkaantui melkein joka miehelle Sjetshissä ja vieläpä varastikin. Usein yöllä otti hän salaa vieraasta osastosta suitset ja satulan ja möi ne kapakoitsijalle. Tuollaisesta häpeällisestä teosta sidottiin hänet kaakinpuuhun ja viereen pantiin kalikka, jolla jokainen ohikulkija sai voimiensa mukaan kerran häntä lyödä, mutta eipä ollut koskentakaisten joukossa miestä, joka olisi kättään häntä vastaan nostanut, sillä he kaikki muistivat hyvin hänen entiset ansionsa. Semmoinen oli miehiään Naskalin Mooses.

"Onpa täällä sellaisia, jotka antavat selkään teille, te koirat!" huusi Naskali heittäytyen puolalaisten kimppuun. Ja nytkös vasta tappelu syntyi. Sateli siinä iskuja puolelta jos toiseltakin. Puolalainen löi rikki Naskalin haarniskan ja miekan terä tunkeutui ihoon saakka. Punaiseksi kävi kasakan paita. Mutta siitä ei Naskali paljoakaan välittänyt, vaan kohotti rotevan kätensä. Voimakas olikin tuo jäntevä varsi ja suoraan puolalaisen päähän suuntasi huiman iskunsa. Kauvas lensi vaskinen kypäri, vihollinen horjahti ja kaatui maahan, ja nytkös Naskali vasta oikein yltyi iskemään. Mutta samassa työnsi muuan palvelijoista puukkonsa hänen kaulaansa. Naskali pyörähti ja oli jo saavuttaa tuon uskalikon, mutta äkkiä hän katosi ruudin savuun. Kaikilta puolin alkoivat pyssyt paukkua. Jo horjahti Naskali ja tunsi saaneensa kuolettavan haavan. Hän kaatui, asetti kätensä haavalle ja sanoi kääntyen toverien puoleen: "Hyvästi, panit, hyvästi, veljet! Ijäti seisköön oikeauskoinen Venäjän maa ja ijäti sen kunnia kukoistakoon!" Sitten painuivat silmät kiinni ja tuimasta ruumiista lähti kasakan sielu. Mutta tuolla jo rientää Zadorozhnij miehineen, tuolla jo osaston päällikkö Versyhvist rivejä murtaa ja esiin kiiruhtaa myöskin Balaban.

"Panit", kysäsi Taras osastojen päälliköiltä, "vieläkö on ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakan voima? Joko alkavat kasakat horjua?"

"Vielä on, taatto, ruutia sarvissa, vielä kestää kasakan voima, lujina seisovat vielä kasakat."

Ja ankarasti hyökkäsivät he eteenpäin hajottaen vihollisen rivit. Lyhyt eversti käski lyödä rumpua ja nostaa kahdeksan lippua saadaksensa hajallaan olevat joukkonsa kokoon. Puolalaiset kiirehtivät lippujensa luo. Mutta eivät he vielä ehtineet edes järjestyä, niin jo hyökkäsi uudelleen Kykybenko miehineen heidän kimppuunsa sekä ryntäsi suoraan paksun everstin kimppuun. Päällikkö ei kestänyt ryntäystä, vaan käänsi hevosensa ja kiirehti pakoon. Mutta Kykybenko riensi perään ja ajoi häntä takaa yli kentän, estäen häntä yhtymästä omaan joukkoonsa. Tuon huomasi sivuosastosta Stepan Gurka, joka äkkiä läksi hänen peräänsä suopunki kädessä. Tarkalla kädellään heitti hän paulan silmukan everstin kaulaan. Mustaksi muuttui lihava eversti ja tarttui molemmin käsin nuoraan, koettaen reväistä sitä pois, mutta samassa iski toinen keihäänsä hänen vatsaansa ja naulitsi hänet maahan. Lyhyt oli kuitenkin Gurkankin ilo! Pian oli neljä keihästä lävistänyt hänen ruumiinsa. Poloinen ehti vain lausua: "Turmio vihollisille! Iäti riemuitkoon Venäjän maa!" Samassa hän heitti henkensä.

Kasakat katsahtivat ympärilleen. Tuollahan jo Metelitsa jakelee iskuja ja kaataa vihollisia; tuossa taistelee urhokkaasti Nevylytskij ja kuorman luona Zakmtygyba tuimasti ahdistaa vihollisia; tuolla tapellaan aivan kuormain päällä.

"Kuulkaa, panit!" lausui atamani Taras, ratsastaen kaikkien edelle. "Onko vielä ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakkain voima? Joko alkavat kasakat horjua?"

"Vielä on, taatto, ruutia sarvissa, vielä kestää kasakan voima, lujina seisovat vielä kasakat."

Mutta jo putosi kuormalta Bovdjug. Suoraan sydämeen oli kuula sattunut. Vielä kerran hän kuitenkin kokosi voimansa ja virkkoi: "En sure, että minun täytyy maailmasta erota. Suokoon Jumala kaikille tällaisen kuolon! Iäti kukoistakoon Venäjän maa!" Ja ilmoille kohosi Bovdjugin henki, kertoakseen vainajille, kuinka taistellaan Venäjän maassa, ja vielä parempaa – kuinka siellä kuollaan pyhän uskon edestä.

Balaban, osaston päällikkö, kaatui pian hänkin. Kolme kuolettavaa haavaa oli hän saanut keihäästä, kuulasta ja miekasta. Parhaimpia kasakoita oli Balaban. Monta mainehikasta meriretkeä oli hän päällikkönä ollessaan suorittanut, ja mainehikkain niistä oli retki Anatolian rannoille. Sieltä oli saatu paljon saalista: kultarahoja, kalliita tavaroita ja koristeita, mutta kova heitä kohtasi paluumatkalla, he kun joutuivat turkkilaisten kuulien tuiskuun. Kun turkkilaisesta laivasta laukaistiin tykit heihin, niin puolet veneitä silloin pyörähti ylösalasin ja moni mies hukkui; mutta veneen laitaan sidotut kaislat estivät alukset uppoamasta. Balaban kiiruhti pakoon, soutaen kaikin voimin ja asettui veneineen suoraan aurinkoon päin, etteivät turkkilaiset voineet häntä nähdä. Koko yön he sitten kauhoilla ja lakeilla ammensivat vettä veneestä ja reikiä paikkailivat. Housuistaan he tekivät purjeet ja kiitivät pakoon nopeakulkuisesta turkkilaisesta laivasta. Mutta eipä siinä kyllä, että ehein nahoin palasivat Sjetshiin; vieläpä toivat he kullalla kirjaillun messupuvun Mezhigorskin luostarin arkkimandriitille Kiovassa ja hopeaiset puitteet Pokrovin kirkkoon Koskentaassa. Ja kauan banduuransoittajat ylistivät kasakkaan uljuutta. Nyt kallistui vanhan sotilaan pää, ja tuntien kuoleman lähestyvän lausui hän hiljaa: "Loppuni lähestyy, hyvät panit, mutta kunniakkaan saan kuoleman. Seitsemän vihollista olen miekallani maahan kaatanut, yhdeksän keihäälläni lävistänyt, monet on ratsuni polkenut jalkojensa alle, ja kuinka monta olenkaan ampunut, sitä en muistakaan. Iäti eläköön Venäjänmaa!" Ilmoille häipyi sankarin henki.

Kasakat, kasakat, turmioon on joutumaisillaan koko joukkonne koristus! Kykybenko on joutunut kierrokseen. Seitsemän miestä on hänellä enää jälellä koko osastosta ja nekin jo ovat uupumaisillaan. Koko hänen pukunsa on veressä. Nähtyänsä miehen joutuneen pulaan kiiruhti itse Taras apuun. Mutta liian myöhään tulivat kasakat. Jo oli keihäs lävistänyt hänen sydämensä ennenkuin he paikalle ehtivät. Hiljalleen hän vaipui heidän syliinsä ja virtana vuoti nuori veri kuin kallis viini. Kykybenko katsahti ympärilleen ja huudahti: "Kiitän Jumalaa, että saan kuolla teidän silmienne edessä! Tulkoon meidän jälkeemme meitä parempia miehiä, ja iäti kukoistakoon Vapahtajan rakastama Venäjän maa!" Ruumiista erkani nuori sielu ja kohosi ilmoille hyvien henkien saattamana.

"Panit", kysyi Taras jälelle jääneiltä osastoilta, "vieläkö on ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakkain voima? Joko alkavat kasakat horjua?"

"Viel' on taatto, ruutia, vielä kestää kasakkain voima, vielä eivät horju kasakkain joukot."

Ja uudelleen hyökkäsivät kasakat, ikäänkuin he eivät olisi tappioita kärsineetkään. Ei ollut enää osastopäälliköitä jälellä kuin kolme. Virtoina vuoti veri jo kaikkialla. Paikottain näkyi korkeita ruumisläjiä. Taras katsahti taivaalle ja huomasi siellä kurkiparven. "Hyvänä enteenä ovat nuo jollekin." Mutta tuossa jo nostettiin keihään päässä Metelitsan päätä ja Pisarenko räpäytti silmiään toisen keihään päässä. Neljäksi kappaleeksi oli hakattu Ohrini Guska.

"Nyt eteenpäin!" huusi Taras ja viittasi liinallaan. Ostap ymmärsi merkin ja hyökkäsi väijyksistään ankarasti hevosväen kimppuun. Puolalaiset eivät kestäneet rynnäkköä, ja Ostap ajoi heidät suoraan siihen paikkaan, missä oli seipäitä ja keihään palasia pistetty maahan. Hevoset alkoivat kompastua, pysähtyivät äkkiä ja niiden päitten yli lensivät miehet maahan. Samassa se osasto, joka oli seisonut viimeisten kuormain takana laukasi pyssynsä. Nyt vasta syntyi sekasorto puolalaisten leirissä ja kasakat rohkasivat mieltänsä. "Voitto on meidän!" huusivat koskentakaiset. Soitettiin torvea ja voiton lippu nostettiin. Kaikkialla pakenivat puolalaiset. "Ei ole voitto vielä perinpohjainen!" sanoi Taras, silmäillen kaupungin portteja. Ja totta hän puhuikin. Portit avautuivat ja kentälle ajoi husaarirykmentti, kaiken ratsuväen kaunistus. Rykmentin etunenässä ratsasti muita uljaampi ja kauniimpi ritari. Mustat hiukset liehuivat vaskisen kypärin alta. Käsivarren ympäri oli sidottu kallis huivi, kauneimman immen neuloma. Taras hämmästyi tunteissaan tuon ritarin Andreiksi. Haluten ansaita kalliin immen antaman lahjan riensi Andrei huimasti eteenpäin kuin nuori jahtikoira.

Vanha Taras pysähtyi ja katseli, miten Andrei raivasi itselleen tietä iskien ja huitoen oikealle ja vasemmalle. "Kuinka? Omia miehiäsikö sinä maahan lyöt, omiasiko, onneton?"

Mutta Andrei ei erottanut, ketä hänen edessään oli omiako vai muita. Hän ei nähnyt mitään. Kiharat vain, kiharat pitkät hän näki, ja rinnan ja kaulan, valkoisen kuin joen joutsenen, ja hartiat ja kaiken, mikä on luotu mielettömiä suuteloita varten.

"Pojat, houkutelkaapas hänet tänne metsään!" huusi Taras. "Houkutelkaa hänet minun luokseni."

Kolmekymmentä nopeinta kasakkaa noudatti heti käskyä ja hyökkäsi husaareja kohden. He ryntäsivät sivulta etumaisten kimppuun, erottivat heidät muista ja jakelivat iskuja oikealle ja vasemmalle. Golokopitenko iski miekallaan Andreita selkään ja samassa lähtivät kasakat karkuun niin nopeasti kuin ratsut ehtivät.

Andrein suonissa kiehahti nuori veri. Iskien kannukset ratsunsa kupeisiin riensi hän taaksensa katsahtamatta huimaa vauhtia kasakkain perään huomaamatta, että ainoastaan kaksikymmentä miestä jaksoi häntä seurata. Mutta täyttä laukkaa pakenivat kasakat ja kääntyivät metsää kohti. Jo oli Andrei saavuttamaisillaan Golokopitenkon, kun äkkiä vahva käsi tarttui hänen ratsunsa suitsiin. Hän katsahti ylös: hänen edessään oli Taras. Andrei kalpeni ja alkoi vavista kuin haavan lehti. Hän vaaleni kuin koulupoika, joka tehtyään jonkun kepposen toverilleen, saa tältä iskun otsaansa viivottimella ja kiehahtaen hyppää paikaltaan ja ajaa toveriansa takaa, valmiina repimään hänet kappaleiksi, mutta äkkiä syöksyy luokkaan tulevaa opettajaa vastaan. Silloin on heti vimma voimaton ja raivo katoaa. Samalla tavoin katosi Anreinkin raivo, katosi jäljettömiin. Edessään hän näki vaan julman isänsä.

"Mitä meidän nyt on tehtävä?" sanoi Taras, katsoen häntä suoraan silmiin. Sanattomaksi jäi Andrei, liikkumattomana maahan tuijottaen.

"Kuinka, poikaseni, autatko sinä puolalaisia?"

Andrei ei vastannut.

"Petturi olet siis? Uskosi olet myynyt! Astu alas hevosen selästä."

Nöyränä kuin lapsi laskeutui Andrei satulasta ja jäi seisomaan isänsä eteen.

"Seiso paikallasi! Minä sinut siitin, minä sinut tapankin!" lausui Taras, astuen askeleen taaksepäin ja otti selästänsä pyssyn. Kuolon kalpea oli Andrei. Hiljaa liikkuivat hänen huulensa ja sopertelivat jonkun nimeä; se ei kuitenkaan ollut isänmaan nimi, ei äidin, eikä veljen – se oli puolalaisen kaunottaren nimi. Taras laukaisi pyssynsä.

Niinkuin tähkä sirpin leikkaamana, niinkuin karitsa, joka tuntee puukon tunkeutuvan sydämeensä, niin Andreikin kallisti päänsä ja kaatui nurmelle sanaakaan sanomatta.

Liikkumattomana seisoi lapsensa murhaaja ja katseli hengetöntä ruumista. Kaunis oli hän kuolleenakin. Noissa miehekkäissä kasvoissa, jotka äsken olivat olleet täynnä voimaa ja hurmaavaa lumousta, kuvastui vieläkin erinomainen kauneus. Mustat kulmakarvat suruharson tavoin varjostivat kalpeita piirteitä. "Mainio kasakka hän olisi ollut!" sanoi Taras. "Kookas vartaloltaan, mustasilmäinen ja kasvot kuni aatelismiehellä, ja voimaa oli käsivarsissa taisteluja varten! Mutta hukkaan meni, kunniatta kuoli kuin rakkikoira."

"Taatto, mitä olet tehnyt? Sinäkö hänet murhasit?" kysyi Ostap, joka oli tullut paikalle.

Taras nyökäytti päätään.

Ostap katsoi tarkkaan vainajan silmiin. Hänen kävi sääli veljeään.

"Haudatkaamme hänet kunniallisesti, jotta vihollinen ei hänen ruumistaan häpäisisi, eivätkä petolinnut sitä nokkisi."

"Hautaavat hänet muutkin", vastasi Taras. "Kyllä on niitä, jotka häntä itkevät."

Hetkisen seisoi Taras miettien, heittääkö hänet nälkäisille susille vai sääliäkö hänessä ritarin uljuutta, jota urhon tulee jokaisessa kunnioittaa. Mutta samassa hän huomasi, että Golokopitenko kiiti hänen luoksensa.

"Vaara uhkaa, puolalaiset ovat saaneet apuväkeä!" huusi Golokopitenko.

Tuskin hän oli ennättänyt sen sanoa, niin riensi paikalle Vovtushenko huutaen:

"Vaara uhkaa, atamani. Lisäväkeä on saapunut puolalaisille." Ei ollut hän ehtinyt vielä lopettaa sanojaan, kun jo juoksi heidän luoksensa Pisarenko.

"Missä viivyt, taatto? Kasakat sinua etsivät. Osastopäällikkö Nevylytskij on kaatunut. Mutta vielä seisovat kasakat, eivätkä tahdo kuolla ennenkuin ovat sinut nähneet. He tahtovat, että saisit nähdä heidät kuolinhetkenä."

"Pian ratsun selkään, Ostap!" sanoi Taras ja kiiruhti kasakkain luokse katsellaksensa vielä kerran heitä ja antaaksensa heille tilaisuuden katsella itseään kuolinhetkenä. Mutta eivät olleet he vielä ehtineet ulos metsästä, niin jo ympäröivät viholliset metsän joka haaralta, ja kaikkialla puiden välissä näkyi ratsastajia miekkoineen ja keihäineen.

"Ostap, Ostap älä antaudu!" huusi Taras, paljastaen miekkansa ja iskien sillä häntä ympäröiviä vihollisia. Kuusi miestä oli jo hyökännyt Ostapin kimppuun. Mutta he eivät nyt olleet sopivaa hetkeä valinneet: yhdeltä lensi pää, toinen horjahti maahan, kolmannelta keihäs lävisti kyljen; neljäs, joka oli kylmäverisempi, väistyi syrjään luodilta, joka sattui hevoseen. Hurjana nousi ratsu takajaloilleen ja kaatuessaan maahan ruhjoi miehen allensa.

"Hyvin tehty, poikaseni, hyvin tehty, Ostap!" huusi Taras, "minä tulen perässäsi." Ja yhä torjuu hän hyökkääviä vihollisia. Taras iskee ja lyö, antaa iskuja oikealle ja vasemmalle, yhä katsoen Ostapiin päin.

Ja hän huomaa nyt että kahdeksan miestä on hyökännyt Ostapin kimppuun.

"Ostap, Ostap, älä antaudu!"

Mutta jo voittivat viholliset Ostapin. Yksi on jo heittänyt paulan hänen kaulaansa. Hänet sidotaan ja viedään pois.

"Ostap, Ostap!" huusi Taras, rientäen hänen luoksensa ja hakaten kappaleiksi vihollisia. "Ostap, Ostap!" Mutta yht'äkkiä tunsi hän kovan iskun. Hänen päätään pyörrytti ja kaikki musteni hänen silmissään. Hänen edessään välähti äkkiä sekavana joukkona päät, keihäät, savut ja tulet ja metsän puut. Sumu verhosi hänen silmänsä.