Taras Bulba

III

Viikon oli jo Taras poikinensa asunut Sjetshissä. Ostap ja Andrei eivät sinä aikana olleet paljoakaan ottaneet osaa sotaharjoituksiin. Sjetshin ei ollut tapana kauan rasittaa miehiään sotaharjoituksilla ja niihin aikaansa kuluttaa. Nuoriso kasvoi ja kehittyi vain kokemuksiensa kautta itse taistelujen pauhinassa, jotka siellä olivatkin aivan tavalliset. Kasakat eivät mielellään tahtoneet asettua sotakurin alaisiksi; he vain ammuskelivat pilkkaan, ratsastivat kilpaa ja ajoivat arolla takaa metsänotuksia. Kaiken muun ajan he kuluttivat pidoissa, niinkuin vapaat miehet ainakin.

Koko Sjetsh tarjosi harvinaisen ja omituisen näön: siellä ikäänkuin lakkaamatta juhlittiin, juhlittiin tavalla, jolla tuskin oli alkua ja loppua. Muutamat kyllä tosin harjoittivat jotain ammattiakin, mutta suurin osa hurjisteli aamusta iltaan saakka, niin kauvan kuin kolikot taskussa riittivät, eivätkä vielä olleet siirtyneet kaupustelijain ja krouvarien haltuun. Tällaisesta yhteisestä juhlimisesta pitivät kaikki. Vaan se ei ollut juoppojen mässäämistä, juoppojen, jotka tahtovat surunsa viinaan upottaa; se oli vain iloisuuden hurjaa elämää. Ken vaan sinne saapuikin, hän unhoitti kokonaan entisen elämänsä. Hän välitti viis entisyydestään, heittäytyi huolettomaksi ja tuli toveriksi kaltaistensa kanssa, joilla ei ollut kotia eikä kontua, ainoastaan vapaa taivas päänsä päällä. Tämä herättikin sen remuavan iloisuuden, jollainen ei olisi menestynyt toisissa oloissa. Maassa velttoina loikoilevien miesten toisilleen kertomat kaskut ja tarinat olivat niin naurettavia ja vilkkaita, että todellakin tarvittiin kasakkain kylmäverisyyttä, voidakseen pysyä tyynenä ja olla niille nauramatta – silmäänpistävä piirre, josta vielä tänäkin päivänä tunnetaan Etelä-Venäjän mies muitten kansalaistensa joukosta.

He joivat ja melusivat, se on totta, mutta se ei kuitenkaan ollut ihmissielua alentavaa ilkeää kapakkaelämää. Entiset koulutoverit vain keskenään kisailivat. Ero koulun ja Sjetshin välillä olikin vaan siinä, ettei viimemainitussa istuttu opettajan komennon alaisina, vaan tehtiin rynnäköitä tuhansin ratsain; siellä ei myöskään ollut pallokenttää, vaan suojelemattomat rajat, joitten takaa tatarilaisten naamat vilkahtelivat ja näkyivät turkkilaisten vihreät turbaanit. Ero oli myös siinä, ettei Sjetshiin oltu kokoonnuttu pakosta niinkuin kouluun, vaan vapaasta tahdosta. Sinne saapui sellaisia, joiden kaulassa hirttonuora jo oli riippunut ja joille nyt täällä kuoleman asemasta koitti vapaa, hurja elämä. Siellä oli sellaisia, jotka eivät osanneet kopeekkaakaan taskussaan säilyttää, sekä sellaisia, jotka pitivät yhtä kultarahaa suurena rikkautena ja joitten taskut huoleti olisi voinut kääntää nurin. Oli siellä teinejä, jotka eivät olleet voineet kärsiä opettajien vitsoja ja jotka koulussa eivät olleet aapistakaan oppineet. Mutta olipa sellaisiakin, jotka tiesivät, keitä olivat olleet Cicero ja Horatius ja tiesivät myöskin Rooman tasavallasta. Paljon oli siellä sellaisiakin upseereja, jotka myöhemmin voittivat kuuluisuutta kuninkaan sotajoukoissa; vaan joukossa hyöri myös harjaantuneita sissejä, joitten mielestä oli yhdentekevää, missä taistelivat, kunhan vaan saivat taistella, sillä heidän mielestään ei kunnon miehen sopinut muuta tehdä kuin taistella. Mutta ei ollut puutetta sellaisistakaan, jotka saapuivat Sjetshiin vain senvuoksi, että sitten saisivat ylpeillä siellä olostaan ja esiintyä karaistuneina ritareina. Ja ketäpä siellä ei olisi ollut? Tuon kummallisen tasavallan oli silloinen aika synnyttänyt. Ne joiden mieli paloi sotaiseen elämään, jotka kultarahoja ja kalliita kankaita halusivat, ne löysivät Sjetshissä tyydykettä. Ainoastaan naisten ihailijat eivät siellä viihtyneet, sillä naisen ei ollut lupa tulla etukaupunkiinkaan.

Ostapin ja Andrein mielestä näytti omituiselta, että vaikka Sjetshiin tulikin suunnattomasti väkeä, niin ei yksikään edes kysynyt, mistä nuo kaikki tulivat ja keitä he olivat? He tulivat sinne kuin kotiinsa, vastatullut meni vaan koshevoin (johtajan) luo, joka tavallisesti lausui:

"Ole tervetullut. Uskotko Kristukseen?"

"Uskon", vastasi vieras.

"Uskotko Pyhään Kolminaisuuteen?"

"Uskon."

"Ja käyt myös kirkossa?"

"Käyn."

"No, tee sitten ristinmerkki."

Vieras teki.

"Mene siis mihin itse tahdot."

Siihen koko meno päättyi.

Ja koko Sjetsh kävi yhteisessä kirkossa ja oli valmis puolustamaan uskontoaan viimeiseen veripisaraan asti. Mutta paastoamisesta ja kohtuudesta he eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan.

Ainoastaan ahnaimmat juutalaiset, armenialaiset ja tatarit uskalsivat asua etukaupungissa ja käydä kauppaa. Koskentaan miehillä ei koskaan ollut tapana tinkiä: se mikä kouraan taskusta tuli, se annettiin kauppiaalle. Näitten ahnaitten kauppiaitten kohtalo oli muuten sangen surkuteltava: he muistuttivat niitä, jotka ovat asettuneet asumaan Vesuviuksen juurelle, sillä niin pian kuin kasakoilta rahat loppuivat, murtautuivat nämä puoteihin ja ottivat mitä tarvitsivat.

Sjetshissä oli seitsemättäkymmentä eri kylää, jotka olivat kuin itsenäisiä tasavaltoja, taikka muistuttivat kouluja, joissa lapset ovat täysihoidossa. Ei kellään ollut mitään tavaroita; kaikki oli annettu kylän päämiehen haltuun, jota sentähden sanottiin taatoksi. Hänen huostassaan olivat vaatteet, ruokatavarat, vellit ja puurot, vieläpä lämmitysaineetkin. Hänelle annettiin rahatkin säilytettäväksi. Usein riitaantuivat kylät keskenään ja silloin syntyi suuria tappeluja. Eri kylien miehet kokoontuivat torille ja siinä sitten nyrkeillä oteltiin, kunnes joku puoli pääsi voitolle. Senjälkeen alkoivat juomingit.

Sellainen oli Sjetsh, joka niin voimakkaasti veti puoleensa nuorta väkeä.

Ostap ja Andrei heittäytyivät nuoruuden täydellä innolla tuohon huolettomien joukkoon, ja pian he unhoittivat kodin, koulun ja kaiken, mikä heitä ennen oli huvittanut. Kaikki oli heille täällä uutta: Sjetshin hurjat tavat, sen yksinkertainen hallitus ja lait, jotka heidän mielestään tuntuivat liiankin ankarilta tällaisessa omavaltaisessa tasavallassa. Jos kasakka varasti, vaikkapa jotain vähäpätöistäkin, niin pidettiin sitä suurena häpeänä koko kasakkakunnalle. Kunniattomana oliona sidottiin näpistelijä häpeäpaaluun ja hänen vierelleen asetettiin pitkä ruoska, jolla jokaisen ohikulkijan täytyi häntä lyödä, kunnes hän lopuksi heitti henkensä. Velallinen, joka ei velkaansa maksanut, sidottiin kahleilla tykkiin, jonka päällä hänen tuli istua siksi, kunnes joku hänen tovereistaan maksoi hänen velkansa. Mutta enin kauhistutti Andreita se julma rangaistus, joka kohtasi jokaista murhamiestä. Maahan kaivettiin murhaajan läsnäollen kuoppa, johon hänet elävänä laskettiin ja hänen päälleen pantiin arkku, jossa murhattu oli, ja sitten molemmat peitettiin mullalla. Kauan vielä kuvastui Andrein mielessä tuo säälimätön rangaistustapa ja pitkät ajat kummittelikin hänen mielessään erään sellaisen kasakan haamu, jolle oli tullut osaksi tuo kova kohtalo.

Ostap ja Andrei saavuttivat pian kaikkien kasakkain suosion. Usein lähtivät he toveriensa ja välistä koko oman kyläkunnan ja naapurikyläkuntain kanssa arolle ampumaan lintuja, peuroja ja kauriita, joita siellä oli lukemattomin laumoin, tai menivät he järvien ja jokien varsille verkkoja laskemaan ja nuottaa vetämään. Rohkeudellaan ja reippaudellaan herättivät he näillä retkillä kasakkain huomion puoleensa. Tarkkaan he ampuivat maaliin, ja uivat Dnjeprin poikki vasten virran juoksua, – teko, jonka suorittaja juhlallisesti otettiin kasakkain pariin.

Mutta vanha Taras valmisti pojilleen toisellaista tointa. Häntä ei miellyttänyt tämä joutilas elämä – hänen mielensä paloi muullaisiin toimiin. Miettimistään mietiskeli hän, mitenkä hän saisi Sjetshin ryhtymään johonkin uljaaseen yritykseen, jossa kukin oikein saisi näyttää kuntoaan. Eräänä päivänä hän menikin päämiehen luo ja sanoi:

"Kuulepas, koshevoi, eikö olisi kasakkain jo aika lähteä huvittelemaan?"

"Eipä ole mihin lähteä", vastasi koshevoi, ottaen suustaan pienen piippunsa ja sylkien syrjään.

"Sopisihan lähteä vaikkapa turkkilaisia tai tatareja vastaan."

"Ei sovi lähteä turkkilaisia eikä tatareja vastaan", virkkoi koshevoi, pistäen taas piipun suuhunsa.

"Miksi ei sovi?"

"Olemme luvanneet rauhan sulttaanille."

"Mutta hän on muhamettilainen ja Jumala ja Pyhä Raamattu käskee taistella muhametteja vastaan."

"Ei, ei meillä ole siihen oikeutta. Jollemme olisi vannoneet uskomme kautta, niin ehkä se kävisi päinsä, vaan ei asiain näin ollen."

"Ettäkö meillä ei siis olisi oikeutta lähteä heitä vastaan taistelemaan? Minulla on kaksi poikaa, jotka vielä molemmat ovat nuoret. Ei ole kumpikaan vielä kertaakaan ollut sodassa, ja kumminkin sinä sanot: ei ole oikeutta, ei ole syytä kasakkain mennä."

"Kun ei sovi, niin ei sovi."

"Mutta sopiiko sitten se, että kasakat toimettomina maleksivat ja laiskuudessaan menehtyvät, tekemättä mitään hyötyä isänmaalle ja kristinuskolle? Mitä varten me sitten elämme, mitä hittoa varten? Selitä se minulle! Olet viisas mies, eikä sinua ole suotta valittu johtajaksi. Selitä, mitä varten elämme."

Päällikkö ei vastannut mitään; hän oli itsepintainen. Hetkisen vaiettuaan virkkoi hän viimein:

"Sodasta ei tule nyt mitään."

"Vai ei tule mitään", matki Taras.

"Ei tule."

"Eikö siis kannata sitä ajatellakaan?"

"Ei kannata."

"Mutta odotapas, koiranleuka, kyllä minä sinut vielä opetan!" mutisi itsekseen Bulba ja päätti kostaa päällikölle.

Tehtyään muutamien kanssa liiton, järjesti hän suuret juomingit, ja joukko päihtyneitä kasakoita riensi suoraan torille, missä seisoi pylvääseen kiinnitetty rumpu, jolla tavallisesti kutsuttiin kansa kokoon. Mutta kun he eivät löytäneet palikoita, sillä ne olivat rummuttajan huostassa, sieppasivat he käteensä halot ja alkoivat rummuttaa. Ensimäisenä ilmestyi paikalle rummuttaja, jolla ei ollut muuta kuin yksi silmä ja sekin kovin uninen.

"Kuka on uskaltanut koskea rumpuun?" huusi hän.

"Suusi kiinni! Ota palikkasi ja rummuta!" huusivat päihtyneet kasakat.

Rummuttaja veti taskustaan palikat, jotka hän oli ottanut mukaansa, hyvin tietäen, mitenkä tällaiset kohtaukset päättyvät. Rumpu pärisi ja pian ilmestyi paikalle suuria parvia kasakoita. Kaikki kokoontuivat piiriin, ja kolmannen lyönnin jälkeen ilmestyivät paikalle vanhimmatkin: koshevoi nuija kädessään arvon merkkinä, tuomari sinettikojeineen, kirjuri musteineen ja esauli sauvoineen. Koshevoi ja vanhimmat paljastivat päänsä, kumarsivat joka puolelle kasakoille, jotka seisoivat ylpeinä kädet lanteilla.

"Mitä varten tämä kokous? Mitä tahdotte, panit?" kysyi koshevoi.

Huutojen ja melun vuoksi hän ei saanut enempää sanotuksi.

"Nuija pois! Jätä heti paikalla nuija, senkin vääräleuka! Emme huoli sinusta enää!" huusivat kasakat.

Näytti siltä kuin muutamat selväpäiset olisivat tahtoneet vastustaa, mutta siitä syntyi vain nyrkkitappelu. Huuto ja hälinä kaikui kaikkialta.

Koshevoi tahtoi alussa korottaa ääntään, mutta hyvin tietäen, että tuo hurjistunut joukko voi repiä hänet kappaleiksi, katsoi hän edullisemmaksi jättää nuijansa ja kadota väkijoukkoon.

"Käskettekö meidänkin luopua arvomerkeistämme?" kysyivät tuomari, kirjuri ja esauli, aikoen laskea maahan sauvan, mustepullon ja sinetin.

"Ei, pysykää te toimissanne!" huudettiin joukosta. "Me tahdoimme vaan eroittaa virasta koshevoin, sillä hän on pelkuri, ja me tahdomme koshevoiksi oikean miehen."

"Kenenkä sitten haluatte päälliköksenne?" kysyivät vanhimmat:

"Valitkaamme Kykybenko!" huusivat muutamat.

"Emme tahdo Kykybenkoa!" melusivat toiset.

"Liian on vielä nuori, ei ole vielä maito huulilta kuivanut."

"Shilon tahdomme päälliköksemme!" vaativat muutamat. "Shilo tulkoon koshevoiksi."

"Ei ole Shilo mies paikallaan, koska varastaa kuin tatarilainen.

Hiiteen sellainen juopottelija kuin Shilo."

"Borodatin, Borodatin tahdomme koshevoiksi!"

"Emme tahdo Borodatia! Hemmettiin Borodatij!"

"Huutakaa Kidrjaaga!" kuiskasi Taras Bulba muutamille.

"Kidrjaaga!" "Kidrjaaga!" huudettiin joukosta.

"Borodatij, Borodatij!"

"Kidrjaaga!" "Kidrjaaga!"

"Shilo!"

"Shilo!"

"Kidrjaaga!"

Kaikki ehdokkaat vetäytyivät joukosta syrjään, heti kun olivat kuulleet nimensä mainittavan, jotta ei luultaisi heidän omalla äänellään tahtovan vaikuttaa hyväkseen.

"Kidrjaaga!" "Kidrjaaga!" kaikui yhä kovemmin.

"Borodatij!"

Ja sitten ruvettiin nyrkeillä ratkaisemaan asiaa.

Kidrjaagan puolue pääsi voitolle.

"Noutakaa Kidrjaaga!" huudettiin.

Kymmenkunta kasakkaa, joista muutamat eivät tahtoneet pysyä jaloillaan, lähtivät suoraa päätä Kidrjaagan luo ilmoittamaan vaalista.

Kidrjaaga, vanha, mutta älykäs kasakka, oli jo kauan istunut kotona, eikä ollut tietävinään koko asiasta.

"Mitä nyt, panit! Mikä on teillä asiana?"

"Tule, sinut on valittu koshevoiksi!"

"Armahtakaa, hyvät ihmiset!" huudahti Kidrjaaga. "En ole niin suuren kunnian arvoinen. Minäkö koshevoiksi? Enhän ole niin ymmärtäväinen, että kelpaisin sellaiseen toimeen. Kyllä joukossanne on sopivampiakin miehiä."

"Tule mukaan!" huusivat kasakat.

Kaksi miestä otti häntä kainaloista ja laahasivat hänet torille, huolimatta siitä, että hän kaikin voimin ponnisteli vastaan. Silloin tällöin he kirkuivat: "Älä vastustele, senkin vietävä! Ota vastaan kunnia, joka sinulle tarjotaan!"

Sillä tavoin Kidrjaaga vietiin kasakkain joukkoon.

"No, panit", huusivat tuojat, "suostutteko siihen, että tämä kasakka valitaan koshevoiksi?"

"Suostumme!" vastattiin jyrisevällä äänellä. Yksi vanhimmista otti nuijan ja vei sen uudelle koshevoille. Kidrjaaga, – niinkuin tapana oli – kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Vanhin tarjosi sitä toisen kerran. Kidrjaaga taas kieltäytyi, ja vasta kolmannella kerralla hän otti sen vastaan. Hyvä-huudot kaikuivat joukosta ja koko keto kajahti kasakkain kirkunasta. Sitten astui joukosta neljä harmaapäistä ukkoa. (Aivan ikäloppuja Sjetshissä ei ollut, sillä harvan kasakan osaksi tuli luonnollinen kuolema.) He ottivat kouraansa multaa, joka vielä oli aivan märkää äskeisistä sateista ja ripottelivat sitä koshevoin pään päälle. Se valui alas poskille ja viiksille ja likasi kokonaan miehen kasvot. Mutta liikahtamatta seisoi Kidrjaaga ja kiitti kasakoita hänelle osoitetusta kunniasta.

Siihen päättyi meluisa kokous ja tuskin lienee sen tuloksista kukaan niin iloinnut kuin Bulba, sillä hän oli nyt kostanut entiselle koshevoille. Sen lisäksi oli Kidrjaaga hänen vanha ystävänsä, jonka kanssa hän oli käynyt monta maa- ja meritaistelua sekä jakanut sotaelämän rasitukset ja vaivat.

Joukko hajaantui ja sitten alkoivat vaalin johdosta kemut, jommoisia Ostap ja Andrei eivät vielä koskaan olleet nähneet. Kasakat murtautuivat sisään myymälöihin, ja viina, sima ja olut vuotivat virtana. Kaikki joivat maksutta. Viinankaupustelijat saivat olla tyytyväisiä siitä, että edes jäivät henkiin. Koko yön kuului huutoja ja lauluja, joissa ylistettiin sankareita, ja vastanoussut kuu sai kauan katsella soittajien joukkoja, jotka kulkivat katuja pitkin banduuroita ja balalaikkoja vinguttaen. Heidän perässään kulkivat kirkkolaulajat, joita pidettiin Sjetshissä kasakkain urotöitä ylistämässä. Mutta lopuksi alkoi humala ja väsymys uuvuttaa raskaita päitä ja siellä täällä lyyhistyi kasakoita maahan. Toverit syleilivät toisiansa heltyneinä ja itkusilmin. Tuossa laskeutui levolle kokonainen joukko. Tuossa taas eräs kasakka koetti järjestää itselleen paremman yösijan ja valitsi päänalusekseen halon. Hän oli nähtävästi yksi voimakkaimpia ja hän soperteli vielä joitakin epäselviä sanoja. Mutta viimein voitti humala hänetkin ja hän vaipui uneen. Ja niin valtasi uni heidät kaikki, ja koko Sjetsh nukkui.

IV

Jo seuraavana päivänä neuvotteli Taras Bulba uuden koshevoin kanssa siitä, mitenkä saataisiin kasakat johonkin repäsevään toimintaan. Koshevoi oli viisas ja kekseliäs kasakka ja tunsi tarkkaan koskentakaiset. Alussa hän virkkoi: "Emme voi valaamme rikkoa, se on mahdotonta." Mutta oltuaan hetken vaiti hän lisäsi: "Se käy kyllä sentään päinsä. Valaamme emme riko, vaan keksikäämme jotain verukkeita. Kokoontukoon kansa, ei minun käskystäni, mutta muuten vaan omasta alotteestaan – kyllä te osaatte sen järjestää. – Sitten ilmestyn minäkin sinne vanhimpien kanssa, ikäänkuin emme tietäisi mitään koko asiasta."

Ei kulunut tuntiakaan tästä keskustelusta, kun jo rumpu rämisi. Päihtyneet ja ajattelemattomat kasakat sen taas tekivät, ja tuhansittain tulvi miehiä torille. Kysyttiin: "Kuka on kutsunut kansan koolle ja mitä varten?" Ei kukaan vastannut. Mutta vähitellen alkoi kuulua ääniä: "Hukkaan häipyy kasakkain voima, kun ei käydä sotia. Vanhimmat ovat toimettomia, lihovat laiskuudessaan! Totuutta ei ole maailmassa!" Toiset kasakat alussa vaan kuuntelivat, mutta sitten hekin alkoivat huutaa: "Ei ole totuutta maailmassa." Vanhimmat joutuivat hämilleen tällaisista puheista. Vihdoin astui koshevoi esille ja lausui: "Sallikaa, koskentakaiset, minun puhua teille muutama sana!"

"Puhu!"

"Nyt tahdon ensinkin, kunnioitettavat panit, kääntää huomiotanne siihen seikkaan – itse sen kylläkin ymmärrätte – että monet koskentakaiset ovat joutuneet niin suuriin velkoihin juutalaisille ja veljillensä, ettei pirukaan saa siitä tolkkua. Tahdon sitäpaitsi huomauttaa vielä siitäkin, että joukossamme on paljon sellaisia nuoria miehiä, jotka eivät ole ollenkaan sotaa haistaneet, ja tiedättehän, hyvät panit, ettei nuori mies voi elää ilman sotaa. Minkälainen kasakka tulee sellaisesta, joka ei kertaakaan ole antanut turkkilaiselle selkään."

"Hyvin puhuttu", arveli Bulba.

"Älkää sentään luulko, että minä tällä puheellani tarkoittaisin rauhan rikkomista. Jumala minua siitä varjelkoon! Sanon vain tämän muuten. Ja vielä lisäksi: Meillä on Herran temppeli, mutta minkälaisessa kunnossa se on? Monta vuotta on Sjetsh Jumalan armosta ollut olemassa, vaan Jumalan temppeliä ei ele ulkoa eikä sisältä kaunistettu. Pyhimyskuvat ovat ilman koristuksia, eikä kukaan ole lahjoittanut kirkolle edes hopeoitua messupukua. Kirkko on saanut ainoastaan sen vähän, minkä kasakat kuollessaan ovat sille määränneet. Ja ne lahjat ovat olleet hyvin vähäpätöiset, sillä miehemme panevat eläissään viinaan melkein viimeisetkin roponsa. En tällä kuitenkaan tarkota sitä, että alottaisimme sodan muhamettilaisia vastaan, sillä olemmehan luvanneet sulttaanille rauhaa ja olisi siis suuri synti rikkoa sitä, me kun olemme vannoneet valan oman uskontomme nimessä."

"Mitä loruja hän nyt jaarittelee?" lausui itsekseen Bulba.

"Siis näette, hyvät panit, ettemme voi sotaa alottaa. Ritarin kunnia vaatii meitä olemaan sitä tekemättä. Mutta heikon järkeni mukaan ajattelisin näin: annetaan nuorten miestemme lähteä huvittelemaan Anatolian rannoille. Mitäs arvelette?"

"Lähdetään kaikki!" huudettiin sieltä ja täältä. "Uskomme puolesta olemme valmiit henkemme uhraamaan."

Koshevoi pelästyi; hän ei suinkaan tahtonut nostaa sotajalalle kaikkia koskentakaisia. Rauhan rikkomista hän piti vääränä tekona.

"Sallikaa minun vielä lausua muutama sana."

"Jo riittää!" huusivat kasakat. "Parasta on, että jo lopetat."

"No, olkoon niin. Alistun teidän tahtoonne. Onhan se vanha tapa ja sanoohan raamattukin, että kansan ääni on Jumalan ääni. Viisaampaa ei voi keksiä kuin se, minkä keksii kansa itse. Mutta kuulkaahan! Te tiedätte kyllä, ettei sulttaani jätä rankaisematta nuorten miestemme kepposia. Sentähden pitäisi meidän olla varuillamme ja sotajoukkomme tulee olla hyvin järjestetty. Nuoren väen poissa ollessa voivat nimittäin tatarit hyökätä kimppuumme. Mutta nuo Turkin koirat eivät koskaan esiinny julkisesti eivätkä hyökkää tupaan, vaan takaapäin puraisevat, ja kipeästi puraisevatkin. Ja jos oikein totta puhun, niin eihän meillä ole veneitäkään riittävästi, eikä ruutiakaan ole jauhettuna niin paljon, että kaikki voisivat lähteä. Itse puolestani olen kyllä valmis lähtemään matkaan ja alistun tietysti teidän tahtonne mukaan."

Viekas atamani vaikeni. Väkijoukossa syntyi vilkas keskustelu; myöskin kyläin päälliköt neuvottelivat keskenään. Juopuneita kaikeksi onneksi ei ollut paljon, ja sentähden päätettiinkin noudattaa viisasta neuvoa. Heti läksi muutamia miehiä Dnjeprin toiselle rannalle, missä sotavarastot olivat. Siellä salaisissa säiliöissä, veden alla ja kaislikossa, oli kätkössä sotaväen rahasto ja osa vihollisilta otettuja aseita. Toiset taas menivät veneitten luo ja alkoivat asetella niitä kuntoon. Väkeä vilisi mustanaan rannalla. Vanhat, ahavoittuneet, hartevat kasakat seisoivat housunlahkeet ylöskäännettyinä polvia myöten vedessä ja vetivät paksuista köysistä aluksia vesille. Toiset kantoivat rannalle veistettyjä hirsiä ja puita. Tuossa paikattiin venettä laudoilla, tuossa joku tervasi alustaan ja tuossa taas kiinnitettiin veneiden laitoihin kaislakimppuja, etteivät meren aallot aluksia kaataisi. Vähän matkan päässä leimusi pitkin rantaa nuotioita, joilla keiteltiin tervaa – sitäkin veneitä varten. Kokeneet ja vanhat opettivat nuoria. Kolinaa ja huutoa kuului kaikkialta. Kirjavana ihmismerenä liikkui ja liehui koko ranta.

Mutta äkkiä huomattiin suuren lautan lähestyvän. Siliä oleva miesjoukko huitoi jo kaukaa käsillään. Ne olivat kasakoita repaleisissa nutuissa. Heidän perin huonot pukunsa – muutamat olivat paitasillaan ja pieni piippunysä suussa – osoittivat, että heitä oli kohdannut joku onnettomuus tai että he olivat siihen määrin hurjistelleet, että olivat vaatteensakin juoneet. Heidän joukostaan astui esiin suurikasvuinen, harteva kasakka, joka näytti olevan noin viidenkymmenen vuotias. Hän huusi ja huitoi käsillään muita innokkaammin, mutta työmiesten melun ja hälinän tähden ei voinut kuulla hänen sanojaan.

"Mitä varten olette tulleet?" kysyi koshevoi, kun lautta laski rantaan.

Kaikki työmiehet keskeyttivät työnsä ja katselivat uteliaina tulijoita.

"Hullusti ovat asiat!" huusi lautalta roteva kasakka.

"Kuinka niin?"

"Sallikaa, hyvät koskentakaiset, minun kertoa!"

"Kerro!"

"Tahdotteko ehkä ensin kutsua kansan kokoon?"

"Puhu, me olemme täällä kaikki!"

Sjetshin miehet kokoontuivat yhteen ryhmään.

"Ettekö ole kuulleet, mitä on tapahtunut hetmanin maassa?"

"Emme. Mitä sitten?" kysyi muuan osastopäällikkö.

"Vai ette! Nähtävästi ovat tatarilaiset tukkineet korvanne vahalla, koska ette ole mitään kuulleet."

"No, mutta kerro, kerro, mitä on tapahtunut?"

"Semmoista on tapahtunut, ettei moni ihminen ole mokomaa nähnyt eikä kuullut."

"Mutta kerro nyt Jumalan nimessä, senkin koiranleuka!" huusi joukosta eräs kasakka, joka ei enää voinut hillitä kiihkoaan.

"On koittanut aika sellainen, etteivät pyhät kirkotkaan enää ole omiamme."

"Miksi eivät ole?"

"Ne ovat vuokratut juutalaisille. Jollei juutalaiselle maksa etukäteen, niin et saa pitää jumalanpalvelusta."

"Mitä hittoa sinä lörpöttelet?"

"Ja jollei vietävän juutalainen saastaisilla sormillaan pane merkkiä pääsiäiskakkuun, niin et saa sitäkään siunatuksi."

"Hän varmaan valehtelee, hyvät panit. Mahdotontahan on, että saastainen juutalainen panisi merkkinsä pyhään pääsiäiskakkuun."

"Vaan kuulkaahan, mitä vielä kerron: puolalaiset papit ajavat rattaillaan pitkin Ukrainaa. Mutta ei se vielä mitään, että he rattaillaan ajavat, vaan tietäkää, etteivät heille kelpaakaan enää hevoset, vaan valjastavat ne peijakkaat kristittyjä vaunujensa eteen. Ja kuulkaapas vieläkin parempaa: juutalaisakat neulovat itselleen hameita messupaidoista. Niin, sellaista tapahtuu nyt Ukrainassa! Ja te täällä Koskentakana vaan istutte toimettomina ja mässäätte. Tatari lieneekin teidät niin peloittanut, ettette enää näe ettekä kuule mitään. Ette tiedä rahtuakaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu."

"Maltapas jo, mies!" keskeytti koshevoi, joka siihen saakka oli seisonut silmät maahan luotuina, kuten muutkin koskentakaiset, jotka tärkeistä asioista kuullessaan eivät koskaan antautuneet ensi vaikutuksen valtaan, vaan aina vaikenivat. "Maltapas, niin minäkin sanon sanasen: Mitä te peijakkaat sitten itse teitte? Eikö teillä ollut miekkoja, hä? Kuinka sallitte sellaista tapahtuvan?"

"Kuinka sallimme? Olisitteko te voineet vastustaa kokonaista viittäkymmentätuhatta puolalaista? Ja suoraan sanoen: olihan meidänkin joukossamme pettureita, jotka kääntyivät heidän uskoonsa."

"Mitä hemmettiä sitten tekivät päällikkönne?"

"Ne tekivät sellaista, että sitä palkkaa, minkä he siitä saivat, älköön hyvä Jumala kenellekään muille antako."

"Kuinka niin?"

"Niinpä vain! Hetman on Varsovassa paistettuna kuparisessa kattilassa ja päällikköjen päitä ja käsiä kuljetetaan markkinoilta markkinoille kansan katseltavaksi. Sellaisen kohtalon saivat päällikkömme."

Jo liikahti väkijoukko. Hetkisen vallitsi rannalla täydellinen hiljaisuus, sellainen joka tavallisesti ennustaa myrskyä. Mutta pian alkoikin kuulua ääniä ja melua.

"Onko mahdollista, että juutalaiset ovat vuokranneet kristittyjen kirkot?" "Puolan papitko olisivat valjastaneet aisoihin oikeauskoisia kristittyjä?" "Voisivatko kirotut uskottomat Venäjän maassa harjoittaa tuollaista väkivaltaa?" "Niinkö olisi menetelty hetmanin ja päällikköjen kanssa?" "Ei, se ei voi olla mahdollista!" Sellaisia sanoja kaikui kaikkialta. Syntyi kerrassaan aika hälinä ja veret joutuivat kuohuksiin. Se ei kuitenkaan ollut kevytmielisen kansajoukon kuohua; vimmastuivat siinä vahvat, vakavatkin luonteet, joiden veri ei vähästä kiehahtanut, vaan joissa vihan liekki, kun se kerran oli syttynyt, ei myöskään vähällä sammunut.

"Hirteen kaikki juutalaiset!" kaikui jyrisevästi.

"Uskaltakootpa vaan tehdäkin vaimoilleen hameita messupaidoista!"

"Rohjetkootpa vaan saastaisilla sormillaan koskea pääsiäiskakkujamme!"

"Tukasta kiinni ja Dnjepriin joka ainoa sorkka!"

Salamoina singahtelivat nyt joukossa tämäntapaiset lauseet ja kaikki kiirehtivät etukaupunkiin hirttääkseen kaikki juutalaiset.

Juutalaisraukat, jotka muutenkin olivat pelkureita, piiloutuivat pelon valtaamina viinatynnöreihin ja uuneihin ja etsivätpä muutamat suojaa vaimojensa hameiden alta. Mutta kasakat löysivät heidät kaikki.

"Korkeasti kunnioitetut panit", huusi muuan juutalainen, pitkä ja hoikka kun seiväs ja kurkoitti pelosta vääntyneitä rumia kasvojaan. "Korkeat kunnioitettavat panit! Sallikaa meidän lausua vain muutama sana! Ainoastaan muutama sana! Saatte kuulla sellaista, jota ette vielä koskaan ole kuulleet – niin tärkeätä, että on mahdotonta sanoa, kuinka tärkeätä se on!"

"Puhukaa!" virkkoi Bulba, joka aina tahtoi kuulla syytetynkin mielipidettä.

"Kunnioitettavat panit!" toisti juutalainen. "Niin hyviä paneja kuin te olette ei koskaan vielä ole nähty, ei totta tosiaankaan ole koskaan nähty! Ei koko maailmassa ole niin hyviä ja urhoollisia paneja!" Miehen ääni värähti ja vapisi pelosta. "On kerrassaan mahdotonta, että me tahtoisimme koskentakaisille jotain pahaa. Ne, jotka Ukrainassa ovat vuokramiehinä, eivät suinkaan ole meikäläisiä! Eivät jumalauta olekaan! Ne eivät ole lainkaan juutalaisia! Piru tietää, mitä lienevätkään! Kuolema heille! Eikö ole niin, Shlema, eikö ole, Shmul?"

"Jumal'auta, se on totta!" vastasivat joukosta Shlema ja Shmul, rikkinäiset lakit päässään ja kasvot kuolonkalpeina. "Emme vielä koskaan", jatkoi pitkä juutalainen, "ole yhtyneet vihollisiin, emmekä katolilaisten kanssa tahdo olla missään tekemisissä! Piru heidät periköön! Koskentakaisten kanssa tahdomme olla veljiä!"

"Mitä sinä loruilet? Ettäkö koskentakaiset olisivat teidän veljiänne?" kivahti muuan ääni joukosta. "Älkää sitä odottako, kirotut juutalaiset! Dnjepriin mokomat pakanat!"

Nämä sanat olivat merkkinä muille. Juutalaisia alettiin heittää niskasta jokeen. Valitushuudot kaikuivat eri haaroilta, mutta jurot koskentakaiset vaan nauroivat nähdessään, kuinka juutalaisten pitkät sääret pieksivät vettä.

Puhujaraukka, jonka sanat olivat vaan onnettomuutta tuottaneet, riuhtoi itsensä irti kauhtanasta, johon jo miehet olivat tarttuneet ja pelkässä kirjavassa ihopaidassaan ollen tarttui Bulban jalkoihin ja rukoili valittavalla äänellä: "Suuri pani, korkeasti kunnioitettava pani! Minä tunsin teidän velivainajanne Doroshan. Hän oli kelpo soturi, ritarien kunnia! Annoin hänelle kahdeksansataa tsehiniä, joilla hän lunasti itsensä turkkilaisten vankeudesta."

"Tunsitko veljeni?" kysyi Taras.

"Jumala armahtakoon, tunsin kyllä, hän oli jalomielinen pani."

"Mikä on sinun nimesi?"

"Jankel."

"Hyvä on", sanoi Taras ja sitten vähän mietittyään kääntyi kasakkojen puoleen ja lausui näin:

"Ainahan on meillä tilaisuus hirttää tämä juutalainen, jos tarve vaatii; mutta täksi päiväksi luovuttakaa hänet minulle."

Tämän sanottuaan vei Taras juutalaisen kuormansa luo, jonka ympärillä seisoivat hänen kasakkansa.

"Kiipeä tuonne rattaiden alle ja makaa siellä, mutta älä liikahda! Ja te, veljet, älkää vaan päästäkö juutalaista pakoon."

Taras lähti senjälkeen torille, jonne jo oli kokoontunut paljon väkeä.

Kaikki kasakat olivat jo poistuneet rannalta ja jättäneet veneitten varustamisen sikseen; sillä nyt olikin edessä maamatka, jota varten tarvittiin hevosia ja rattaita. Sekä nuoret että vanhat tahtoivat ottaa osaa retkeen. Vanhimpain osastopäällikköjen, koshevoin ja koko sotajoukon yksimielisen päätöksen mukaan päätettiin nyt lähteä sotaretkelle Puolaa vastaan. He päättivät kostaa juutalaisten ilkityöt ja koota sotasaalista kaupungeista sekä sytyttää kylät ja vainiot tuleen. Tämän retken kautta leviäisi samalla laajalle kasakkain maine.

Kaikki alkoivat varustautua matkalle. Koshevoi näytti kasvaneen päätään pitemmäksi. Ei ollut hän enää vapaan, hurjapäisen kansanjoukon nöyrä käskyjen täyttäjä, vaan hän oli nyt käskijä, joka itsetietoisena jakeli määräyksiään oikealle ja vasemmalle. Nöyrinä seisoivat riveissä kaikki kevytmieliset yltiöpäät, uskaltaen tuskin silmiänsä kohottaa, kun koshevoi komeana komenteli. Lyhyesti ja arvokkaasti, niinkuin tottunut sotapäällikkö ainakin, määräili hän: "Varustautukaa huolellisesti. Järjestäkää kuormat, korjatkaa aseenne! Älkää ottako paljon vaatteita mukaanne: paita ja kaksi paria housuja jokainen ottakoon ja ruuaksi kupillisen velliä ja survottuja hirssijyviä – enempää älköön kukaan ottako! Kuormissa kyllä on kaikkea, mitä matkalla tarvitaan. Kaksi hevosta olkoon jokaisella kasakalla. Sitä paitsi tulee meidän ottaa mukaan pari sataa härkäparia, sillä kaalamopaikoilla ja soilla niitä tarvitaan. Mutta ennen kaikkea, panit, noudattakaa järjestystä. Tiedän joukossamme olevan sellaisia, jotka voivat sukkien asemesta vetää jalkoihinsa kallisarvoisia liinoja ja riepuja. Hiiteen nyt kaikellaiset kalliit kankaat, hameet ja huivit. Laittakaa vaan aseenne kuntoon, ja jos hopeaa ja kultaa näette, niin nekin korjatkaa, sillä niillä on pysyvä arvo ja niitä tarvitaan. Ja sen teille, hyvät panit, jo edeltäpäin ilmoitan, että älköön kukaan sotaretken aikana juoko itseänsä humalaan. Joka sen tekee, hänet sidotaan kuin koira kiinni vaunuihin, olkoonpa hän vaikka urhoollisin kasakka koko joukossamme; niin, kuin koira hänet ammutaan ja heitetään tien syrjään lintujen ruoaksi, sillä juoppo ei sotaretkellä kristillistä hautausta ansaitse. Ja te nuoret, seuratkaa vanhempien esimerkkejä! Jos kuula teitä raapaisee tai miekasta saatte haavan, niin älkää siitä paljoa välittäkö: sekoittakaa latinki ruutia pikarilliseen viinaa ja juokaa se yhdellä kulauksella, niin kaikki tuska on ohi, ei synny kuumettakaan. Ja haavalle taas, jos se ei ole kovin suuri, pankaa sylellä sekoitettua multaa, kyllä se kuivaa ja parantaa. Ja nyt toimeen miehet!"