Taras Bulba

Vangit astuivat paljain päin, hiukset riipuksissa. Heidän partansa oli kasvanut pitkäksi. Heissä ei huomannut pelkoa eikä tuimuutta, vaan jotain hiljaista ylpeyttä. Heidän kalliista verasta tehdyt vaatteensa olivat kuluneet ja repaleissa. He eivät katsoneet ympärilleen, eivätkä tervehtineet ketään. Ensimäisenä asteli Ostap.

Mitä tunsi vanha Bulba nähdessään poikansa? Mitä sykki silloin hänen sydämessään. Hän katseli poikaansa väkijoukosta, eikä jäänyt häneltä huomaamatta ainoakaan Ostapin liike. Kasakat lähestyivät lavaa. Ostap pysähtyi ensimäisenä. Hänen oli määrä ensin juoda tuo karvas malja. Kasakoihin katsahtaen kohotti hän kätensä ja lausui kovalla äänellä:

"Suokoon Jumala, ettei ainoakaan näistä vääräuskoisista, jotka tässä seisovat, kuulisi, kuinka kristittyjä kidutetaan. Älköön kukaan meistä sanaakaan virkatko."

Sen jälkeen astui hän mestauslavalle. "Oikein sanottu, poikani, oikein!" virkkoi Bulba hiljaa, painaen alas harmaan päänsä.

Pyöveli tempasi Ostapilta repaleiset vaatteet, hänen kätensä ja jalkansa sidottiin varta vasten tehtyyn penkkiin ja … emme tahdo lukijaa vaivata kuvaamalla niitä kauheita kidutuksia, joista kerrottaissa hiukset päässä nousevat pystyyn. Ne olivat silloisen julman ajan ilmiöitä, jolloin ihminen vietti veristä elämää pelkissä sodissa ja paatui niissä. Turhaan muutamat harvat, ollen aikakautensa poikkeuksia, vastustivat näitä julmia menoja. Turhaan kuningas ja monet ritarit väittivät, että sellainen ankaruus on vaan omiansa tekemään kasakat yhä hurjemmiksi. Mutta kuninkaan ja noiden ajattelevien valta ei voinut mitään niille mahtaville, jotka ajattelemattomuudellaan, yltiöpäisyydellään ja ylpeydellään tekivät valtiopäivistä pelkän irvikuvan.

Ostap kesti kaikki kidutukset kuin mies. Ei kuulunut hänen suustaan huutoa eikä valitusta edes silloinkaan, kun alettiin musertaa hänen käsiensä ja jalkojensa luita. Taras seisoi joukossa pää kumarruksissa ja puheli itsekseen. "Oikein poikani, oikein." Mutta kun he veivät hänet viimeisiä kidutuksia kärsimään, silloin näytti ikäänkuin olisivat hänen voimansa horjahtaneet. Hän katseli ympärilleen. Voi Jumala! Kaikki olivat outoja, vieraita! Jospa edes joku hänen läheisistään olisi läsnä hänen kuollessaan. Ei olisi hän tahtonut kuulla heikon äidin itkuja eikä parkua eikä hiuksiansa repivän ja valkoisiin rintoihin lyövän puolison mieletöntä vaikeroimista. Hän olisi tahtonut nähdä lujan miehen, joka viisaalla sanalla olisi häntä rohkaissut ja lohduttanut. Jo lannistui miehen voima ja heikontuneena hän huudahti: "Taatto, missä olet? Kuuletko tämän kaiken?"

"Kuulen", kajahti keskeltä yleistä äänettömyyttä, ja säpsähti silloin koko tuo lukematon joukko. Osa ratsumiehiä syöksyi väkijoukkoon etsimään huutajaa. Jankel kävi kuolonkalpeaksi, ja kun ratsumiehet olivat poistuneet hänen luotaan hän kauhistuksella kääntyi ympäri nähdäkseen Tarasia, mutta ei ollut vanhus enää hänen vieressään. Hän oli kadonnut.

XII

Ei kadonnut sentään jäljettömiin Taras. Satakaksikymmentä tuhatta sotamiestä ilmaantui Ukrainan rajoille. Tämä ei ollut enää mikään pieni osasto, joka oli lähtenyt saalista hankkimaan tai tataareja takaa ajamaan; koko kansa oli nyt tarttunut aseisiin, sillä sen kärsimys oli loppunut. – Se nousi kostamaan oikeuksiensa pilkkaamista, tapojensa häpäisemistä, esi-isiensä uskon loukkaamista, kirkkojensa saastuttamista, muukalaisten panien vallattomuutta ja kansallisuuden sortoa; se tahtoi taistella juutalaisten häpeällistä valtaa vastaan kristillisessä maassa. Nuori voimakas hetman Astranitsa johti tätä suunnatonta kasakkajoukkoa. Hänen rinnallaan oli hänen vanha kokenut toverinsa ja neuvonantajansa Gunjei. Kahdeksan päällikköä oli kahteentoistatuhanteen nousevan rykmentin etunenässä. Hetmania seurasi kaksi pääesaulia ja komentosauvan kantaja. Ylivänrikki kantoi päälippua; paljon muita lippuja liehui eri paikoissa. Paljon oli muitakin päällikköjä sotajoukossa ja kuormastossa. Vapaaehtoisia oli melkein yhtä paljon kuin varsinaisia. Kaikilta suunnilta olivat kasakat liittyneet joukkoon. Lukemattomat ratsut ja kuormat täyttivät kentän.

Kaikkien näiden kahdeksan rykmentin joukossa oli kuuluisin se, jota johti Taras Bulba. Kaikissa suhteissa oli hän muita etevämpi. Hän oli vanha, paljon kokenut, taitava johtaja ja hän vihasi puolalaisia enemmän kuin kukaan muu. Itse kasakoistakin jo tuntui liialliselta hänen armoton kovuutensa ja julmuutensa. Tuo vanha harmaapää suosi vain tulta ja hirsipuuta ja sotaneuvotteluissa hän aina kannatti hävitystä.

Emme ryhdy kuvailemaan kaikkia niitä taisteluja, joissa kasakat kunnostautuivat, emmekä kaikkia sodan vaiheitakaan. Historian lehdet niistä kertovat. Tunnettuahan on, minkälainen on Venäjän maassa uskon tähden nostettu sota. Ei ole voimaa, joka olisi uskon voimaa väkevämpi. Vastustamaton se on ja uhkaava niinkuin kallio myrskyisen meren sylissä. Syvältä meren pohjasta se kohoaa kohti taivasta yhtenä lujana, murtumattomana kappaleena. Se näkyy kauas ja katselee ohikiitäviä aaltoja suoraan silmiin. Ja onneton se laiva, joka siihen törmää! Sirpaleiksi lentävät mastot ja raakapuut, murskaksi murtuu ja mereen uppoo kaikki, mikä siinä on, ja hukkuvien hätähuudot kaikuvat kauas ilmassa.

Aikakauskirjat kertovat tarkasti, kuinka puolalainen varusväki pakeni vapautetuista kaupungeista, kuinka tunnottomat vuokraaja-juutalaiset hirtettiin, kuinka heikko oli kruunun hetman Nikolai Pototskij suurilukuisine armeijoineen tämän vastustamattoman voiman edessä; kuinka hän lyötynä, ahdistettuna hukutti pieneen jokeen paraimman osan sotaväestään; kuinka julmat kasakkajoukot piirittivät häntä Polanni nimisessä kylässä ja kuinka tuo puolalainen hetman perikatonsa partaalla kuninkaan ja aateliston puolesta lupasi kasakoille täydellisen tyydytyksen ja kaikkien oikeuksien ja etuoikeuksien palauttamisen. Mutta tuollaisiin lupauksiin eivät kasakat tyytyneet, sillä he tiesivät jo ennakolta, miten paljon voi luottaa puolalaisten lupauksiin. Eikä olisikaan enää Pototskij ylpeillyt kuusituhatta maksavan oriinsa selässä, vetäen puoleensa korkeittein panittarien katseita ja aateliston kateutta, ei olisi hän melunnut valtiopäivillä ja pitänyt suuria pitoja senaattoreille, ellei hänet olisi pelastanut paikkakunnan venäläinen papisto. Kasakoita vastaan astuivat nimittäin papit kultaisissa messupuvuissa, kantaen pyhimysten kuvia ja ristejä, ja etunenässä tuli itse arkkipiispa, kädessä risti ja päässä piispanhiippa. Silloin kumarsivat kasakat ja paljastivat päänsä. Ketään he eivät olisi siihen aikaan armahtaneet paitsi kuningasta; mutta omaa kristillistä kirkkoansa ja papistoansa vastaan he eivät uskaltaneet nousta. Hetman ja päällikkö suostuivat päästämään Pototskijn vapaaksi, ja hän vannoi silloin juhlallisesti, että kaikki kristilliset kirkot saavat olla rauhassa, että vanha viha unohdetaan ja ettei kasakoita koskaan enää loukata. Yksi päällikkö vaan ei suostunut tällaiseen rauhaan. Se oli Taras. Hän repäsi tukon hiuksia päästään ja huudahti:

"Voi hetman ja päälliköt! Älkää tehkö tuollaista ämmän tekoa! Älkää uskoko puolalaisia! Ne koirat pettävät teitä."

Mutta kun rykmentin kirjuri toi esiin sopimuskirjan ja hetman oli piirtänyt nimensä sen alle, silloin irroitti Bulba vyöltään tikarin ja kalliin turkkilaisen miekkansa, taittoi sen kahtia kuin oljenkorren ja heitti eri haaroille molemmat kappaleet, lausuen:

"Hyvästi sitten! Niinkuin nuo miekan kappaleet eivät enää koskaan yhdy yhdeksi miekaksi, niin emme mekään, toverit, enää koskaan näe toisiamme tässä maailmassa. Muistakaa minun viimeiset sanani. (Hänen äänensä kasvoi tätä sanoessa ja kävi tavattoman voimalliseksi ja kaikki hämmästyivät profetallisia sanoja). Kuolinhetkellänne minua kyllä muistatte! Luulette nyt ostaneenne levon ja rauhan, luulette herroina nyt elävänne! Mutta vielä ne nylkevät sinun päästäsi, hetman, nahan, täyttävät sen tattarin oljilla ja kauan on se oleva markkinoilla nähtävänä! Eivät säily teidänkään päänne, päälliköt! Tulette menehtymään maanalaisessa vankilassa, muurattuina kivisten seinäin sisään, ellei teitä keitetä kattiloissa kuin lampaita!"

"Ja te, pojat", jatkoi hän kääntyen omien miestensä puoleen, "ken teistä tahtoo kuolla oman kuoleman. Ei lavoilla, eikä ämmäin pankoilla, ei juopuneina aidan vieressä kapakan luona kuin muukin raato, vaan rehellisen kasakan kuoleman, kaikki yhdellä vuoteella kuin morsian ja sulhanen? Vai ehkä tahdotte palata kotiinne, muuttaa uskonne ja selässänne kantaa Puolan pappeja."

"Sinua seuraamme, päällikkömme, sinua!" huusivat kaikki Tarasin miehet ja heihin liittyi iso joukko muitakin.

"Seuratkaa sitten!" sanoi Taras, ja painaen lakkinsa syvemmälle päähän ja luoden ankaran katseen kaikkiin jälelle jääneisiin nousi hän ratsunsa selkään ja huusi omilleen:

"Älköön kukaan uskaltako lausua meistä loukkaavaa sanaa! Ja nyt vieraisiin katolilaisten luo." Samassa hän kannusti hevostansa ja häntä seurasi satakunta rattaita ja paljon hevos- ja jalkaväkeä. Kerran kääntyi hän katsomaan taaksensa ja uhkasi silmäyksellään jääneitä – ja vihaa uhkui hänen katseensa.

Kukaan ei uskaltanut pysäyttää heitä. Koko sotajoukon nähden läksi hänen rykmenttinsä.

Hetman ja päälliköt seisoivat hämillään, kaikki vaipuivat ajatuksiinsa ja olivat kauan aikaa ääneti, ikäänkuin olisi joku raskas aavistus heitä ahdistanut.

Oikein olikin Taras ennustanut, sillä vähän tämän jälkeen nostettiin jo hetmanin pää seipääseen ja samoin kävi monelle muulle etevälle johtajalle.

Entä Taras? Hän kulki joukkoineen Puolan ristiin ja rastiin, poltti tuhaksi kahdeksantoista kauppalaa ja lähes neljäkymmentä katolilaista kirkkoa ja lähestyi jo Krakovia. Monta puolalaista joukkoa oli hän lyönyt eli ryöstänyt rikkaimmat ja paraimmat linnat. Kasakat antoivat juosta maahan panien kellareissa huolellisesti säilytetyt monivuotiset medet ja viinit, repivät ja polttivat kalliit verat, vaatteet ja talouskalut.

"Älkää säästäkö mitään", toisteli vaan Taras. Eivätkä säästäneet kasakat edes mustasilmäisiä, valkorintaisia panittaria; alttarin juurellakaan ei heillä ollut turvaa! Bulba poltti heidät alttarineen päivineen. Monet valkoiset käsivarret kohosivat keskeltä liekkejä ja surkeita huutoja kajahteli, joista olisi järkähtänyt itse kalliokin. Mutta kasakat eivät tunteneet minkäänlaista sääliä; lävistivätpä he keihäillään pienet lapsetkin ja heittivät ne liekkeihin.

"Se olkoon muistoksi Ostapista", puhui Taras. Ja tällaisia muistoja vietti hän joka paikassa, kunnes Puolan hallitus viimeinkin huomasi, että Tarasin toimi oli jotain enempää kuin pelkkää rosvoamista. Senvuoksi sai ennen mainittu Pototskij käskyn lähteä viiden rykmentin kanssa Tarasia vastaan.

Kuusi päivää välttivät kasakat vihollista. Tuskin kestivät ratsut kasakkain pakenemista ja pelastivat miehensä. Mutta Pototskij suoriutui tällä kertaa hyvin hänelle annetusta toimesta. Väsymättä ahdisteli hän heitä ja saavutti heidät viimein Dnjerstin rannalla jossa Bulba oli etsinyt lepopaikan vanhan linnan raunioissa.

Aivan Dnjerts joen äyräällä näkyi se murtuneine valleineen ja seinäraunioineen. Äyrään huippu oli täynnä soraa ja särkyneitä tiilejä ja uhkasi joka hetki luhistua alas. Tässä Pototskij saarsi hänet kahdelta puolen kenttää. Neljä päivää tappelivat kasakat, vyöryttäin alas tiilejä ja kiviä. Mutta kun ampumavarat olivat loppuneet ja voimat uupuneet, päätti Taras murtautua vihollisten rivien läpi. Ja läpi murtautuivat kasakat ja vieläkin kerran olisivat nopeajalkaiset uskolliset ratsut heidät pelastaneet, mutta keskellä pakoa pysähtyi Taras ja huusi:

"Seis, piippu putosi, en suo koirille piippuanikaan."

Ja vanha atamani kumartui maahan ja alkoi ruohosta etsiä piippuansa, tuota alituista seurakumppaniaan maalla ja merellä, sodassa ja kotona. Mutta samassa hetkessä karkasi hänen kimppuunsa vihollisjoukko. Hän yritti riuhtaista itsensä irti, mutta eivät enää kaatuneet maahan heitukat kuten ennen.

"Voi vanhuutta, vanhuutta!" valitti hän, ja itkuun purskahti vanha, luja kasakka. Vaan ei ollut nyt vanhuus syynä; ylivoima se voiton otti, sillä noin kolmekymmentä miestä iski kiinni hänen käsiinsä ja jalkoihinsa.

"Jo joutui kiinni vanha susi!" huusivat puolalaiset. "Nyt on vaan keksiminen, mikä olisi koiralle paras kuolema."

Ja hetmanin päätöksen mukaan hänet tuomittiin kaikkien nähden elävänä poltettavaksi.

Siinä lähellä oli oksaton puu, jonka latvan ukonilma oli katkaissut. Rautakahleilla sitoivat puolalaiset hänet korkealle puuhun, jotta ruumis näkyisi joka suunnalle. He rupesivatkin heti laittamaan roviota. Mutta ei katsellut Taras rovioon, ei ajatellut tulta, jolla hänet oli poltettava. Tuo onneton katseli sinne, missä kasakat paetessaan ammuskelivat. Sieltä ylhäältä hän näki kaikki.

"Pojat, valloittakaa pian metsän takana oleva mäki, sinne puolalaiset eivät pääse", huusi Taras.

Mutta tuuli ei kantanut hänen sanojaan sinne saakka. "Jo joutuvat perikatoon, jo joutuvat perikatoon", lausui hän epätoivossaan ja katseli alas, sinne missä Dnjerst kimalteli. Mutta äkkiä välkähti ilo hänen silmissään. Rannalta pensaan takaa pisti esiin neljä veneenkeulaa. Hän kokosi kaikki voimansa ja huusi: "Rannalle pojat, rannalle! Rannalla on veneitä, ottakaa mukaanne joka ainoa, etteivät pääse ajamaan takaa."

Tällä kertaa puhalsi tuuli toisaalta ja kasakat kuulivat hänen huutonsa. Mutta sellaisesta neuvosta sai hän kangella iskun päähänsä, niin että kaikki alkoi pyöriä hänen edessään.

Täyttä laukkaa laskivat kasakat alas mäkistä polkua pitkin. Takaa-ajajat olivat jo saavuttaa heidät. Ja ikäväkseen huomasivat he vielä, että polku oli mutkainen ja vaikea kulkea.

"Hei, pojat, ei sinnepäin!" huusivat kasakat, pysähtyivät hetkeksi ranta-äyräälle, kohottivat nagaikkansa, vihelsivät kerran – ja tatarilaiset ratsut tekivät hurjan hyppäyksen kuilun yli ja pulahtivat Dnjestriin. Kaksi vaan ei osannut jokeen; he lensivät äyräältä kiviä vastaan, ja sinne jäivät hevosineen, ehtimättä edes huutaakaan. Mutta muut kasakat uivat rannalle ja laskivat veneet vesille. Puolalaiset jäivät kuilun partaalle, ihmetellen kasakkain rohkeutta, miettien, tekisivätkö hyppäyksen. Nuori, kuumaverinen eversti, sen kaunottaren veli, joka oli Andrein pauloihinsa kietonut, hyökkäsi empimättä kasakkain perään. Kolmasti pyörähti hän ilmassa hevosineen, ja hän putosi teräviä kiviä vastaan, pirstautuen kappaleiksi.

Toinnuttuansa iskuista katsahti Taras Bulba Dnjestriin päin. Jo olivat kasakat veneissä ja soutivat pois. Luodit lensivät heidän ympärillään, mutta sattumatta, sillä liian kaukana olivat jo kasakat. Riemusta loistivat silloin vanhan atamanin silmät.

"Hyvästi toverit, hyvästi", huusi hän heille ylhäältä, "muistakaa minua ja tulkaa ensi keväänä uudestaan ja silloin pitäkää oikein hauskaa! Mitä saitte, te kirotut puolalaiset! Luulitteko maailmassa löytyvän sellaista, jota kasakka pelkäisi? Mutta odottakaapa, tulee aika, silloin tunnette, mitä on Venäjän usko! Nytkin jo tuntevat kansat kaukaiset ja läheiset. Venäjän maasta on nouseva oma tsaari, eikä tule olemaan maailmassa voimaa, joka ei alistuisi hänen valtansa alle."

Jo räiskyi rovio, ja liekit nuoleskelivat hänen jalkojaan ja leimusivat ruokoa pitkin ylös. Mutta onko maailmassa tulia ja kidutuksia tai voimia, jotka lannistaisivat venäläisen voiman?

Mahtava on Dnjestrjoki ja paljon on siinä lahdelmia, tiheitä kaislistoja, vedenalaisia kareja ja suvantoja; kirkkaana kimaltelee veden pinta, ja siinä joutsen joikuu ja ylpeä gogolsorsa soutelee ja paljon kuovia, taveja ja muita lintuja asuu ruohistossa ja sen rannoilla. Nopeasti soutivat kasakat kaksihankaisilla veneillään, välttivät varovasti karipaikkoja, pelottelivat sorsia ruohistosta ja puhelivat atamanistaan.