Kitobni o'qish: «Vanhuudesta»
Alkulause
Ciceron Cato Maior De senectute on jo tätä ennen ilmestynyt suomeksi lehtori K. Blomstedtin kääntämänä (Hämeenlinnassa 1886). Blomstedtin mehevä, yleensä hyvin ansiokas esitys on kuitenkin alusta alkaen ollut vaikeasti saatavissa – — tilapäisjulkaisuun kuuluvana – sekä yleisölle miltei tuntematon.
Uudessa suomennoksessa olen etupäässä seurannut C. Meissnerin toimittamaa painosta (Leipzig 1898). Yleensä olen noudattanut alkutekstin ulkonaista rakennettakin, mikäli suomen kielen vaatimukset sen ovat sallineet. Erinäisiin kohtiin olen lisännyt lyhyitä selityksiä.
Runosäkeitä tulkitessani olen käyttänyt Blomstedtin suomennosta, johon yliopettaja, toht. R.V. Koskimies hyväntahtoisesti on tehnyt erinäisiä korjauksia. Käännöksen valmistamisessa on myös poikani, ylioppilas Ilmari Hidén ollut avullisena.
Sääksmäen Kärsässä, heinäk. 31 p:nä 1917.
K. J. Hidén.
JOHDANTO
Marcus Tullius Cicero syntyi 3 p:nä tammik. v. 106 e.Kr. lähellä Arpinumin pikkukaupunkia Italiassa. Isä oli tilanomistaja ja kuului talonpoikaissukuun. Nuori Marcus sai huolellisen kasvatuksen Roomassa Qvintus-veljensä kanssa. Hänen opettajanaan oli muiden muassa kreikkalainen runoilija Archias, jonka puolesta hän myöhemmin piti puheen oikeuden edessä. Ajan sivistysvaatimusten mukaisesti Cicero etupäässä opiskeli kreikan kieltä ja kirjallisuutta, filosofiata ja puhetaitoa. Varsinaisen kouluajan päätyttyä hän kuunteli useiden oppineiden luentoja, harjoittaen uutterasti puhetaitoaan. Hän esiintyi jo v. 81 ensi kerran julkisesti puhujana eräässä oikeusjutussa ja rohkeni seuraavana vuonna puolustaa amerialaista isänmurhasta syytettyä Sextus Rosciusta kaikkivaltiaan diktaattorin Sullan suosikkeja vastaan. Kehittyäkseen vielä monipuolisemmin oleskeli Cicero vv. 79-77 Italian ulkopuolella, harjoittaen opintoja Kreikassa, Vähässä-Aasiassa ja Rhodos-saarella kuuluisien opettajien johdolla. Palattuaan Roomaan hän otti vilkkaasti osaa valtiolliseen elämään, tuli v. 75 kvestoriksi (valtionvarain hoitajaksi), v. 69 ediliksi (järjestysvirkamieheksi) sekä v. 66 pretoriksi (ylituomariksi). Näitä virkojaan hän hoiti tunnollisesti ja oikeudenmukaisesti, joten hän saavutti yleistä suosiota. Vaikka Cicero olikin nousukas (homo novus), valittiin hänet konsuliksi varhaisimpana lain myöntämänä ikävuotena, vuodeksi 63 e.Kr.
Konsulina Cicero paljasti Catilinan vallankumoukselliset vehkeet ja tukahutti hänen suunnittelemansa salaliiton, johon kuului paljon ylhäisiä roomalaisia. Hän sai senaatin päättämään, että Catilinan Roomaan jääneet puoluelaiset olivat mestattavat saamatta oikeutta vedota kansaan. Cicero oli nyt valtiollisen toimintansa huippukohdassa ja sai osakseen valtavia suosionosoituksia. Mutta koska Catilinan rikostoverien kuolemantuomio oikeastaan oli ollut laiton, täytyi Ciceron huhtikuussa v. 58 vapaaehtoisesti lähteä maanpakoon Kreikkaan kansantribuuni Publius Clodius Pulcherin tekemän lakiehdotuksen takia. Jo seuraavana syksynä v. 57 kutsuttiin hänet takaisin. Kaikkialla otti kansa hänet vastaan suurella riemulla. Seuraavina vuosina Cicero toimi etupäässä asianajana ja puhujana, saavuttamatta enää entistä vaikutustaan. Sitten hänet v. 51 lähetettiin prokonsulina (maaherrana) hoitamaan Kilikian maakuntaa Vähässä-Aasiassa. Siellä hän tunnollisesti koetti perehtyä maakuntansa tarpeisiin sekä edistää sen parasta. Hän otti m.m. osaa muutamiin vähäisiin sotaretkiin. Kun Cicero v. 50 jälleen saapui Italiaan, oli Caesarin ja Pompeiuksen välinen sisällissota jo alkamaisillaan. Kauan aikaa epäröityään Cicero asettui jälkimmäisen puolelle sekä lähti hänen luokseen Kreikkaan. Kun Pompeius joutui tappiolle Pharsaloksen taistelussa v. 48, palasi Cicero Italiaan ja sai Caesarilta armahduksen. Muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden johdosta Cicero toistaiseksi vetäytyi yksityiselämään, omistautuen kokonaan kirjallisille ja tieteellisille harrastuksilleen.
Vasta sitten kuin Caesar oli saanut surmansa v. 44, astui Cicero jälleen valtiolliselle näyttämölle. Hän tahtoi palauttaa vallan senaatille ja konsuleille sekä piti vallantavoittelija Marcus Antoniusta vastaan neljätoista kiivasta hyökkäyspuhetta (n.s. filippiläistä). Mutta kun Caesarin ottopoika Octavianus odottamatta sopi Antoniuksen kanssa ja molemmat ynnä Marcus Aemilius Lepidus tekivät kolmiliiton, jakaakseen vallan keskenään, joutui Cicerokin Antoniuksen vaatimuksesta valtionkirouksen alaiseksi. Cicero aikoi vielä paeta Italiasta, mutta takaa-ajavat sotilaat yllättivät hänet matkalla ja surmasivat 7 p:nä jouluk. v. 43 e.Kr. lähellä Caietaa. Hänen päänsä ripustettiin Roomassa puhujalavalle, jonka kunniana hän niin kauan oli ollut.
Ciceron luonne ja toiminta ovat hamasta muinaisuudesta saakka joutuneet eriävien arvostelujen alaisiksi. Varsinkin on hänen valtiollista toimintaansa usein tuomittu ankarasti. Muutamat, kuten etupäässä tunnetut saksalaiset historioitsijat W. Drumann ja Th. Mommsen, ovat hänessä nähneet vain valtiollisen teeskentelijän, jolla on ollut yhtä vähän kykyä kuin vakaumusta ja enemmän sanoja kuin aatteita. Totta onkin, että häneltä puuttuivat ne ominaisuudet, etupäässä se luonteenlujuus ja päättäväisyys, joita valtiomieheltä vaadittiin Rooman tasavallan loppuaikoina, kun koko yhteiskunta oli ikäänkuin käymistilassa. Sitävastoin Cicero on puhujana ja kirjailijana saavuttanut jotensakin yleisen tunnustuksen sekä pysyväisen maineen. Cicero on ollut Rooman kuuluisin puhuja, joka hienostuneella, tenhoavalla käytöksellään, selkeällä ja vaikuttavalla esityksellään ja milloin koruttomalla, milloin mahtipontisella, jopa pöyhkeämuotoisella, mutta silti aina sujuvalla ja mallikelpoisella sanonnallaan täydellisesti lumosi kansalaisensa. Kuitenkaan eivät hänen puheensa vaikuta enää yhtä voimakkaasti kuin niitä aikoinaan pidettäessä, eivätkä luonnollisesti tehoa yhtä välittömästi jäykkiin pohjoismaalaisiin kuin herkkämielisiin, helposti innostuviin romanilaisiin kansoihin.
Ciceron jälkeensäjättämien kirjallisten tuotteiden lukumäärä on hyvinkin suuri. Näissä hän on helposti tajuttavassa ja miellyttävässä muodossa esittänyt kreikkalaisen sivistyksen tuloksia sekä kohottanut latinan kielen täydellisyyteen, josta tuli esikuva kaikiksi ajoiksi. Ciceron tuotannosta on nykyaikaan säilynyt puheita, retorisia kirjoituksia, filosofisia teoksia, kirjeitä, historiallisia ja maantieteellisiä kyhäelmiä sekä runoja. Hänen puheitaan tunnetaan ainakin nimeltä noin 105; jälkimaailmalle säilyneistä ovat tärkeimmät: 6 puhetta Verrestä vastaan, puhe Gnaeus Pompeiuksen ylipäällikkyydestä, 4 puhetta Catilinaa vastaan, puheet runoilija Archiaan puolesta ja Milon puolustukseksi sekä 14 filippiläistä puhetta Antoniusta vastaan. Retorisista kirjoituksista nimettäköön seuraavat: "Puhujasta". "Ihannepuhuja", "Brutus" l. "Mainioista puhujista", ja filosofisista: "Valtiosta", "Laeista", "Korkeimmasta hyvästä ja äärimmäisestä pahasta", "Keskusteluja Tusculanumissa", "Jumalien luonnosta", tähän suomennossarjaan käännettävänä oleva "Velvollisuuksista" y.m. Ciceron kirjeitä on tallella neljä, hänen vapautetun orjansa ja kirjurinsa Tiron toimittamaa kokoelmaa, jotka tarjoavat ylen tärkeitä tietoja Ciceron elämän ja toiminnan sekä yleensä koko aikakauden historian valaisemiseksi. Ciceron teoksia on kaikkina aikoina innokkaasti luettu ja uutterasti tutkittu sekä käännetty jokaisessa sivistysmaassa.
* * * * *
"Kukapa ei olisi lukenut Ciceron Catoa? Kenpä ei olisi tuntenut mielenylennystä kaikesta siitä, mikä tässä on lausuttu vanhuuden hyväksi sekä sen nurjaa arvostelemista tahi halveksimista vastaan?"
Jakob Grimm: "Puhe vanhuudesta".
Ciceron filosofisiin teoksiin kuuluu myös kirjanen Cato Maior De senectute, joka nyt julkaistaan suomenkielisenä. Alkuaan Cicero tutki filosofiaa vain kehittyäkseen puhetaidossa, mutta syventyi siihen perusteellisemmin sellaisina aikoina, jolloin hänen oli pakko pysyä erillään julkisesta elämästä. Kirjoituksillaan hän tahtoi tutustuttaa kansalaisiaan kreikkalaisten filosofiaan, johdattaakseen nimenomaan nuorisoa paremmille teille. Filosofisissa tutkimuksissaan Cicero ei johdonmukaisesti seurannut mitään oppisuuntaa eikä omaksunut mitään itsenäistä kantaa, vaan oli n.s. eklektikko, joka valitsi ja omisti itselleen eri järjestelmistä sen, mikä näytti hänestä oivalliselta ja tarkoituksenmukaiselta. Sentähden hän itsekin nimitti tutkielmiaan jäljitelmiksi (apographa), sanoen niistä kerrankin: "Lisään vain sanoja, joita minulla on yllin kyllin". Vaikka niissä onkin paljon ristiriitaisuuksia, puutteita ja vaillinaisuuksia, on niillä sittenkin ollut suuri merkitys sekä Ciceron aikalaisille että myös jälkimaailmalle. Niissä näet Cicero loi varman ja täydellisen latinankielisen filosofisen sanaston sekä esitti kreikkalaisen filosofian tuloksia hauskasti ja helppotajuisesti.
Kuten jo edellä mainittiin, antautui Cicero kirjallisille harrastuksilleen varsinkin senjälkeen kuin hän oli tullut takaisin maanpaostaan, ja toistamiseen, kun hän oli saanut armahduksen Caesarilta. Etenkin jälkimmäisellä kerralla oli hän vaipunut syvään alakuloisuuteen ja hervottomuuteen, kun huomasi joutuneensa kaikesta valtiollisesta toiminnasta syrjään. Lisäksi kohtasi häntä mitä ankarin isku, rakkaan tyttärensä Tullian kuolema v. 45. Tämä saattoi hänet erittäin kiihkeästi syventymään filosofiaan, saadakseen siitä huojennusta surussaan. Silloin syntyivät kaikki Ciceron filosofiset teokset, myöskin nyt kysymyksessä oleva.
Niinkuin näkyy, on tällä kirjasella kaksoisnimitys. Siinä seurasi Cicero tunnetun monikirjailijan Marcus Terentius Varron antamaa esimerkkiä; tämä näet lisäsi tutkielmiensa otsakkeihin jonkun esikuvallisen henkilön nimen, joka elämällään ja toiminnallaan ikäänkuin valaisi teoksen aihetta ja sisältöä. Täysin varmasti ei tiedetä, mihin aikaan kirja ilmestyi; useimmat kuitenkin otaksuvat, että se julkaistiin heti Caesarin murhan jälkeen. Sen omisti Cicero – samoinkuin vähän myöhemmin kyhäämänsä kirjasen nimeltä Laelius De amicitia – uskolliselle ystävälleen Titus Pomponius Atticukselle. joka oli häntä kolmea vuotta vanhempi. Lähin aihe sen kirjoittamiseen oli niinmuodoin se seikka, että kumpikin ystävyksistä oli jo päässyt vanhuuden ikään. Saadakseen enemmän eloisuutta ja havainnollisuutta esitykselleen Cicero antoi sille vuoropuhelun muodon, kuten monessa muussa suurelle yleisölle kirjoittamassaan teoksessa. Kuitenkaan hän ei Platonin tapaan käyttänyt vuoropuhelua johdonmukaisesti koko teoksessa, vaan seurasi Aristoteleen menettelyä. Siten vuoropuhelu muodostaa johdannon sitä seuraavaan yhtenäiseen esitykseen, jossa vain silloin tällöin viitataan sivuhenkilöihin.
Koko teoksen päähenkilöksi, esityksen varsinaiseksi kannattajaksi, valitsi tekijä erään Rooman tasavallan merkkimiehistä, Marcus Porcius Caton, jolla oli lisänimet Censorius (ankara), Sapiens (viisas) ja Maior (vanhempi). Hän oli oikea muinaisajan roomalaisen perikuva, – yksinkertainen elämäntavoiltaan, tarkka ja tunnollinen kaikissa toimissaan, urhoollinen sodassa sekä taitava puhuja ja monipuolinen kirjailija rauhanaikana; lisäksi oli hänellä tavattomat ruumiinvoimat, joihin ikä ei näyttänyt pystyvän. Tosiaan Cicero ei mitenkään olisi voinut löytää miestä, joka paremmin olisi soveltunut pitämään puolustuspuhetta vanhuuden hyväksi. Cicero on kyllä pannut omat mielipiteensä Caton suuhun, mutta on kumminkin kuvaillessaan hänen luonnettaan koettanut noudattaa historiallisia perinnäistietoja. Sopivissa paikoissa esitetään tapauksia Caton elämästä, viitataan hänen teoksiinsa ja käytetään vanhentuneita sanoja ynnä lauseparsia. Kuitenkin täytyy Ciceron toisinaan lieventää Caton jäykkää yksipuolisuutta sekä ihannoiden tasoittaa hänen luonteensa karkeita, myöhemmän ajan roomalaisille epämieluisia puolia.
Sivuhenkilöinä esiintyvät vanhan Caton rinnalla ystävykset Publius Cornelius Scipio Aemilianus Africanus Minor ja Gaius Laelius, jolla samoinkuin Catolla oli lisänimi Sapiens. Muinaisuudessa oli näiden molempien ystävyys hyvin kuuluisa ja kiitetty. Scipio – Lucius Aemilius Pauluksen poika ja vanhemman Scipio Africanuksen pojan Publiuksen ottopoika – on Rooman historiassa tunnettu Karthagon ja Numantian valloittajana. Laeliuksesta sitävastoin tiedetään verrattain vähän. Hän otti Scipion johdolla osaa 3. puunilaissotaan ja taisteli myös Lusitaniassa Viriatusta vastaan. Vihdoin hän tuli konsuliksi v. 140 e.Kr. Laelius oli lempeä, tasapuolinen ja tyyni mies, joka saavutti suurta kunnioitusta kansalaistensa keskuudessa.
Keskustelu näiden henkilöiden välillä esitetään tapahtuvaksi Caton kodissa v. 150 e.Kr., vuotta ennen hänen kuolemaansa, jolloin Cato oli 84 vuoden ikäinen, Scipio 35 ja Laelius 38 vuoden.
Ciceron kirjanen sai pian suosiota osakseen, ja sillä on edelleen kaikkina aikoina ollut hartaita lukijoita ja ihailijoita.
