Tuoll' orvonkukka kedolla Juur' yksin seisoi varjossa; Se herttainen ol' kukka. Tul' nuori paimen tyttönen, Tul' kevein jaloin, riemuiten, Ja käy, ja käy Ain' kenttää laulaen.
Jos, mietti orpo, oisin ma Ehk' kauniin kukka luonnossa Oi, hetkeksi vaan aikaa! Mua kunnes kulta poimia sais Mun rinnoillensa asettais! Ei muuta, ei, Kuin hetken aikaa vaan.
Vaan, oi, tuo tyttö kulkee vaan. Eik' häntä huomannunnakaan Vaan tallas kukka-raukkaa. Se kuol ja kuollen laulaapi; Ma kuolen, vaan sun kauttasi, Kautt' sun, kautt' sun, Sun jaloillasi tok.
Metsolainen
Ken yöllä ajelee myöhäiseen? Sep' isä on lapsukaisineen; Hän poikasta kainaloss' pitääpi, Hänt' syleilee, suojelee lujasti.
Miks, poikasein, peittelet silmiä? — Metsolaistako, isä, et näe sä? Metsänhaltiaa tuolla sauvallaan? — Se, poikani, on sumupilkku vaan.
"Sa armas laps, käy kanssani sa! Sull' somia leikkiä opetan ma; Mont' kaunist' kukkaa on tarhassain! Mont' kultapukua maammollain!"
Mun isäni, taattoni, kuuletko. Mit' metsolainen mull' lupaa jo? — Ol' vaiti, ol' rauhassa, poikasen', Tuo lehvissä humisee tuulonen.
"Sa kaunis poika, sa seuraa mua! Mun tyttärein haluuvat hoidella sua; Net öisin tuoll' aholla hyppelee, Sua tuutien unehen laulelee".
Mun taattoni, etkö jo näe sä Tuolla varjossa haltian tyttäriä? — Mun poikueni, kyllä näen ma tuot': Ne haamottaa vanhat halavat nuot.
"Mua kaunosi viettää, sua lemmin ma, Et tahallas käy, otan vallalla". — Mun isäni, taattoin, jo viepi minut! Mua metsolainen on loukaillut!
Isä kauhussa kiidättää ratsuansa, Hän pitääpi parkuvaa lastansa, Juur vaivalla pääseepi kodollens, Hänen sylissään kuollut on lapsuens.
Pohjolan kuningas
Ol kuningas Pohjolassa Ain' lujin sydämin, Joll' armaans kuolemassa Soi muistoks pikarin.
Häll' kallis hautaan asti Ol kulta pikar tuo; Hän itki katkerasti, Ain' koska siitä juo.
Kun tunsi kuolimensa, Hän luki aarteitaan, Kaikk antoi pojallensa, Ei pikaria vaan.
Hän istui atrialla, Seurassa uroitten, Tuoll' ranteen kukkulalla Linnassa isien.
Tääll' kanssa ystävitten Joi maljan viimeisen, Ja pyhän pikarin sitten Hän heitti merehen.
Hän näk' sen putovan, pohjaan Sen näki siirtyvän. Hän sulki silmäns; koskaan Ei juonut enähän.
Kulkeva kello
O1 kerran laps, se konsanaan Ei kyennyt kirkonteille, Vaan pyhäisin näät ainiaan Ties hiipiä tantereille.
Sa, virkkoi äiti, kuuleppas: Jo kello kutsuileepi, Ja jos et lähe tahallas, Se väkisin sua viepi.
Vaan poika mietti: kello, ho, Kyll' pysyy paikallansa. Ja täyttä laukkaa tiehens jo, Juur kuni koulustansa!
Ei kello, kello enään soi, Tuot' äiti juoruaapi. Vaan, kauhu! – perässänsä — Jo kello kiiruhtaapi.
Se kulkee, kaikuu yhä vaan; Jo poika leikkins heittää Ja kiidähtää kuin unissaan: Jo kello hänet peittää.
Vaan kuinka hyppii, viertelee Sek' ohjaa polkuansa, Jo kotihinpa kiertelee — Ja kirkkoon suorastansa.
Sit' myöten sunnuntaisin ain' Hän pitää pyhäst' huolta, Eik' suo, ett' itse kello vain Hänt' hakee ulkoa tuolta.
Henkien laulu yli vetten
Sa ihmis-sielu Oot kaltainen ve'en: Se taivaast' tulee, Se taivaan nousee. Ja taasen ales Sen maahan täytyy Ain' vaihetellen.
Jos korkealt' virtaa Vuori-kyljeltä Kirkas suihkunsa, Hän heittäyy hellästi Pilvilaineina Sulja-paadelle; Sen suosimana Sitt' kulkee verkoillen Ja hiljaa vilisten Ales syvyyteen.
Jospa kallioit' kohoo Tiellä putouksen, Hän vihoissaan kuohuu Ain' asteettain Ales kuiluhun. Laaka-uomassaan Sitte laaksoja luikkii; Ja pinnassaan Jo ihailee kasvojans' Kaikki tähdet.
Tuuli on aaltojen Ylkämies armas, Tuuli ain' pohjalta Kuohuja tuo.
Sa ihmis-sielu Kuin moinen oot ve'en! Sa ihmis onni Kuink' kaltainen tuulten!
Promeetteo
Sa peitä taivahas, Zeys, Sumupilvilläs, Ja harjoittele, kuni lapsi Jok' ohdakkeita latvoo, Sa iskua tammien, kukkulain; Mutta maahani tok Et pysty sa, Etkä mökkiini, jota et sa ole tehnyt, Etkä lieteheni, jonka liekistä Mua kadehdit.
En tunne ma köyhempää Alla auringon teit', jumalia! Te ruokitte kurjasti Uhrianteilla Ja rukouksilla Ylevyytenne, Ja nääntyisitte, jos oisi Eivät houruja toiveisia Kerjäläiset ja lapset.
Lasna ollessain, Kun tiennyt en minne, kunne, Ma kiersin eksyneet silmäni Päin taivahan, ikään kuin oisi Tuolla ylhäällä korva mua kuullakseen, Olis sydän, kuin mun, Ahdistettua armahtaakseen.
Mua suojeli ken Ylpeydestä titaanien? Ken kuolosta pelasti, Orjuudesta ken? Eikö kaikki tuo oo sun työs, Pyhä hehkuva sydämeni? Vaan sa, pettynyt, hehkuit Pelastuksestas kiitokset Tuolla ylhäällä uinahtavalle.
Mun kunnioittaa sua? Miksi? Ootko ahdistetun sa tuskat Lievitellyt sa milloinkaan? Ootko pyyhkäissyt kyyneleitä Sa kiusatun konsanaan? Eikö mieheksi mua oo taonut Kaikkivaltias aika vaan Ja sallimus ikuinen, Minun herrat ja sun?
Sa ehkä arvelet, Ett' mun elämää vihata pitäis Sekä paeta erämaihin, Kosk' kaikki ei unelmani Ole kukkia tuoneet?
Tässä istun ma, kaavaan inehmoja Mun kuvani mukaan, Luon heimoa, minun kaltaista, Kärsimähän ja itkemään, Nauttimahan ja iloitamaan, Pitämättä sinusta lukua Kuin ma!
Ihmisyyden ääret
Kosk' ikivanha Isänen pyhä Vakavin käsin Pauhaavist' pilvist' Leimuvat tulensa Luo yli maan, Ma suutelen viimeistä Vaippansa helmaa, Kauhua lapsen Povessani.
Sillä verroille Ei pyrkikö jumalain Ihminen. Jos ylös hän kohoo, Tavottaaksensa Kiireelläns tähtiä, Jo leijoileepi Hän horjuvin jaloin, Ja leluks hän joutuu Pilvein ja tuulten.
Josp' vakavilla, Kiinteillä kannoilla Vankalla, vahvalla Maalla hän jää, Eip' ulotu hän Edes tammien Tai viinapuitten Rinnalle.
Mi ompi väli Jumaloitten ja ihmisten? Ett' monta aaltoa E'ellä noitten kulkee Ikivirtana: Meit' aalto nostaa, Meit' aalto nielee Ja uuvumme.
Pieneen piirrokseen vaan Meidän ikämme äärryy; Vaan lukuisat polvet Pysyväisesti Ain' liittääpi olons' Loppumattomaan jaksoon.