Faqat Litresda o'qing

Kitobni fayl sifatida yuklab bo'lmaydi, lekin bizning ilovamizda yoki veb-saytda onlayn o'qilishi mumkin.

Kitobni o'qish: «Nuoren Wertherin kärsimykset»

Shrift:

Olen huolellisesti koettanut koota mitä vain olen löytänyt semmoisia, joka valaisisi onnettoman Wertherin elämää, ja julkaisen sen nyt varmana siitä, että sillä saavutan kiitollisuutenne. Ette saata olla ihailematta hänen hengenlahjojaan ja luonnettaan ja tuntematta mieltymystä niitä kohtaan, eikä hänen onnettomuutensa ole jättävä teitä kyynelettömiksi.

Ja sinä lämmin sielu, joka tunnet itsessäsi samaa poltetta kuin hänkin, ammenna lohtua hänen kärsimyksistään ja ota kirjanen ystäväksesi, ellet omasta syystäsi tai kohtalon vuoksi ole löytänyt ketään läheisempää.

ENSIMMÄINEN KIRJA

4 p. toukok. 1771.

Kuinka iloissani olen, että sittenkin lähdin! Ystäväni, ymmärrätkö ihmissydäntä! Jättää sinut, joka olet minulle niin rakas, niin rakas, etten ikinä olisi luullut voivani sinusta erotakaan, ja kuitenkin olla iloissaan! Mutta tiedänhän, sinä annat sen anteeksi. Kaikki muut suhteethan siellä olivat kehittyneet vartavasten kiusaamaan minunkaltaistani ihmistä! Leonore parka! Ja kuitenkin, minä olen viaton. Taisinko mitään sille, että sillävälin kuin hänen sisarensa omituinen, oikullinen sulo viehätti ja kiinnitti minua, että sillävälin tuo sydänraukka sai sairautensa? Ja kuitenkin – olenko niin ihan viaton sentään? Enkö pitänyt vireillä hänen tunteitansa? enkö itsekin ollut huvitettu noista luonnollisista ja vilpittömistä tunteenilmauksista, jotka niin usein saivat meidät hymyilemään, niin vähän naurettavaa kuin niissä olikin, enkö? – Mutta mitä on ihminen ryhtyäkseen tuomiolle itsensä kanssa! Ei, tässä täytyy tapahtua käänne, minä lupaan sen, minä tahdon, oma ystäväni, en tahdo enää jamata ja jamata, kuten aina ennen, sitä hituista pahaa, jonka kohtalo on osalleni suonut; tahdon nauttia siitä, mikä minulla on, ja mennyt olkoon mennyttä. Olet kuin oletkin oikeassa, ystäväni, ihmisillä olisi paljon vähemmän kärsimyksiä, elleivät he – jumala ties miksi he sellaisia ovat – alinomaa mielikuvituksellaan askaroisi ja liikkuisi niissä kärsimyksissä, joita ovat kestäneet, sen sijaan että nauttisivat tasaisesta ja tyvenestä nykyisyydestä. Olethan hyvä ja ilmoitat äidilleni, että parhaimpani mukaan koetan toimittaa hänen asiansa ja että niin pian kuin suinkin ilmoitan hänelle enemmän siitä. Olen tavannut tätinikin, eikä hän minusta läheskään ollut semmoinen syöjätär, kuin miksi häntä kotona kuvaillaan. Hän on vilkas ja tulinen, mutta hyväsydäminen nainen. Esitin hänelle äitini valitukset perintöosuuden johdosta, jonka hän on pidättänyt; hän selitti minulle menettelynsä syyt ja perusteet ja esitti ehdot, joilla hän suostuisi suorittamaan kaiken ja enemmänkin kuin vaadimme – lyhyesti, en viitsi tällä erää kirjoittaa siitä sen enempää, sano äidilleni vain, että kaikki käy hyvin vielä. Ja ystäväiseni, olen tässäkin vähäpätöisessä asiassa päässyt huomaamaan, että väärinkäsitykset ja leväperäisyys saavat maailmassa aikaan paljon enemmän pahennusta kuin viekkaus ja ilkeys. Ainakin ovat molemmat jälkimmäiset paljoa harvinaisempia.

Muuten viihdyn täällä erinomaisesti. Yksinäisyys tässä paratiisillisessa ympäristössä on kuin suloisin viihdytys sydämelleni, ja nykyinen nuorekas vuodenaika lämmittää ja tulvahduttaa minun useinkin kaiheksuvaa mieltäni. Jokainen puu ja jokainen pensas on yhtenä kukkaskimppuna, ja tekisi mieli muuttua perhoseksi saadakseen häilyä tässä tuoksujen meressä ja elää siinä.

Kaupunki itse ei ole miellyttävä, mutta ympäristö on sen sijaan sanomattoman kaunis. Tämä luonnonkauneus on saanut kreivi von M – vainajankin perustamaan puistonsa eräälle näistä vuorenrinteistä, jotka mitä ihanimmassa vaihtelussa risteilevät ja muodostavat armaita laaksoja. Puisto on yksinkertainen, ja kohta sisään astuttuansa tuntee, ettei sen pohjakaavaa ole piirtänyt mikään tieteellinen puutarhuri, vaan tunteellinen sydän, joka sen siimeksessä on tahtonut nauttia omaa itseään. Monet kyynelet olen jo vuodattanut vainajan muistolle siinä rappeutuneessa puistohuoneessa, joka oli hänen lempipaikkansa ja joka nyt on minunkin. Pian saan vallita mielin määrin puutarhassa; parissa päivässä olen jo voittanut puutarhurin suosion, eikä hänen tarvitse sitä katua.

10 p. toukok.

Sieluni on vallannut iloisuus, ihmeellinen kuin tämä suloinen kevätaamu, josta koko sydämeni nauttii. Olen yksin ja iloitsen elämästäni täällä, tässä ympäristössä, joka on luotu semmoisia sieluja varten kuin minun. Olen niin onnellinen, ystäväni; olen niin tulvillani levollista, rauhallista olemistuntemista, että taiteenikin kärsii siitä. En osaisi nyt piirtää, en vetäisyäkään, mutta koskaan en ole ollut suurempi maalari kuin näinä hetkinä. Kun tämä armas laakso autereisena huuruu ympärilläni, kun aurinko tuossa korkeana lepää tämän metsäni siimeksisen pimennon yllä ja ainoastaan jokin yksityinen säde murtautuu sen pyhättöön, ja kun minä tässä makaan korkeassa heinikossa juoksevan puron partaalla ja ihmetellen huomaan nuo tuhannet monenkaltaiset ruohonkorret lähelläni maan pinnalla; kun tunnen lähempänä sydämelläni tuon korsien välillä pujotteleivan pikkumaailman, nuo lukemattomat, selittämättömät ja monimuotoiset madot ja itikat, ja kun tunnen lähelläni tuon Kaikkivaltiaan, joka meidät kaikki on luonut kuvansa mukaan, kun tunnen tuon Kaikkirakkauden humisevan läsnäolon, jonka sylissä me ihanuudessa värjyen iäti olemme ja elämme – ystäväni, kun silloin silmissäni hämärtää ja liikkuu, ja kun maailma ympärilläni ja taivas lepäävät sielullani kuin rakastetun kuva, silloin sulaa mieleni usein kaipaukseksi ja minä ajattelen: oi, että voisit ilmaista kaiken tuon, voisit huokua paperille kaiken tuon, joka niin täytenä ja niin lämpimänä elää sinussa, niin että heijastuisi sielusi siinä, kuten heijastuu sielussasi äärettömän Jumalan läsnäolo! – Ystäväni, mun ystäväni. – Mutta minä menehdyn, minä uuvun näiden näkyjeni ihanuushurmaan.

12 p. toukok.

En ymmärrä, keijuvatko pettävät henget tämän seudun yllä, vai sydämeni lämmin taivainen kuvitusko loihtii kaiken täällä ympärilläni niin paratiisilliseksi. Tässä on ihan edustalla eräs kaivo, kaivo, jonka partaalle olen lumottu, kuin konsanaan Melusine sisarinensa. – Menet alas matalaa mäentörmää ja tapaat edessäsi holvin, josta parikymmentä porrasta johtaa alas paikalle, missä kumpuaa marmorilohkelmista esiin mitä kirkkainta vettä. Matala muuri, joka ylempänä reunustaa paikkaa, korkeat puut, jotka ympärillä varjoovat sitä, paikan viileys, kaikessa siinä on jotain niin vetävää, jotain oudon värisyttävää. Ei mene päivääkään, etten istuisi hetkistä siellä. Kaupungin tytöt käyvät siellä vettä noutamassa, viattomin ja välttämättömin toimitus maailmassa, jonka muinoin kuninkaitten tyttäretkin itse tekivät. Siinä istuissani herää mielessäni niin elävänä patriarkkojen aika, näen heidät kaikki, nuo vanhat, kuinka he tekevät tuttavuuksiaan ja kosivat kaivojen partailla ja kuinka kaivojen ja lähteitten yllä liihoittelee kuin hyvää suovia haltioita. Oi, eipä liene helteisen kesäpäiväkävelyn jälkeen saanut virkistää itseään lähteen viileässä se, joka ei olisi tuntenut tätä samaa.

13 p. toukok.

Kysyt, lähetätkö minulle tänne kirjani? Ystäväiseni, säästä Herran nimessä minua niiltä! En enää kaipaa johtoa ja rohkaisua ja innostuttamista; kohiseehan tämä sydämeni jo itsessäänkin tarpeeksi; tuutulaulua minä nyt tarvitsen ja semmoisen olen koko täydellisyydessään löytänyt Homeroksessani. Kuinka usein hiljennänkään kiihtynyttä levotonta vertani lepoon, sillä mitään niin epätasaista ja epävakaista et voi löytää kuin tämä sydämeni. Mutta rakkaani! tarvitseekohan minun sanoakaan sitä sinulle, sinulle, joka niin usein saat kärsiä nähdessäsi, kuinka heittäydyn tuskasta hurjailuun ja suloisesta surumielisyydestä turmiolliseen intohimoon. Niinpä hemmoittelenkin sydäntäni kuin sairasta lasta, annan sen noudattaa kaikkia oikkujaan. Mutta älä puhu tästä muille; on ihmisiä, jotka paheksuisivat minua sen takia.

15 p. toukok.

Seudun rahvas alkaa jo tutustua minuun ja pitää minusta, varsinkin lapset. Kun ensin alussa menin heidän seuraansa ja ystävällisesti kyselin yhtä ja toista, luulivat muutamat, että aioin tehdä pilaa heistä, ja antoivat välisti hyvinkin töykeitä vastauksia. Se ei sentään pahoittanut mieltäni, tunsin vain elävästi mitä jo usein ennenkin olen ollut huomaavinani, että nimittäin muutamat säätyläisluokkaan kuuluvat henkilöt aina koettavat pysytellä kylmässä etäisyydessä varsinaisesta rahvaasta, ikäänkuin pelkäisivät kadottavansa jotakin, jos lähenisivät sitä; sitäpaitsi on raukkoja ja ilkeitä irvihampaita, jotka näyttävät alentuvan ainoastaan antaakseen alhaisemman kansan sitten sitä kipeämmin tuntea ylimielisyyttään.

Tiedänhän kyllä, ettemme kaikki ole emmekä voi olla samanarvoisia; mutta mielestäni ne, jotka pitääkseen arvoansa yllä arvelevat tarpeelliseksi pysytellä erillään n.s. rahvaasta, ovat aivan yhtä raukkamaisia kuin semmoinen pelkuri, joka kätkeytyy vihollisensa edestä, koska pelkää joutuvansa tappiolle.

Tulin äsken juuri kaivolle ja tapasin siellä nuoren palvelustytön, joka oli laskenut astiansa alimmalle portaalle ja nyt tähysteli, tulisiko ketään toveria, joka auttaisi häntä nostamaan sitä päälaelleen. Minä alas ja katsahdin häneen. – Saanko auttaa, tyttöseni? sanoin. – Hän lensi tulipunaiseksi. – Eihän nyt, herra, sanoi hän. – No kursailematta. – Hän järjesteli kantosuojustaan ja minä autoin. Hän kumarsi kiitokseksi ja nousi portaita.

17 p. toukok.

Tuttavia olen saanut täällä jo paljon, seuraa ei minulla sentään vielä ole minkäänmoista. En ymmärrä mikä minussa niin vetää ihmisiä puoleensa; niin moni kiintyy minuun ja jää riippumaan minuun, ja sitten on minun niin tuskallista, kun tiemme kulkeekin vain niin pienen taipaleen yhdessä. Jos kysyt, millaisia ihmiset täällä ovat, niin minun täytyy vastata: kuten kaikkialla! Onpa se yksitoikkoinen juttu, tuo ihmissuku! Useimmat kuluttavat suurimman osan aikaansa saadakseen elää, ja se hitunen vapautta, joka heille siitä liikenee, kiusaa heitä niin, etteivät tiedä mitä tehdä siitä päästäkseen. Oi ihmistäkin ja hänen tarkoitustaan!

Eräs omituisuus sentään on minusta erinomainen ihmisissä! Kun toisinaan saa unohtaa itsensä ja nauttia heidän mukanaan iloista, joita ihmiselle vielä on suotu, kun saa hyvin katetun pöydän ääressä huolettomasti ja hilpeästi lasketella kaskujaan tai sopivissa tilaisuuksissa järjestää kävelyretkiä, tanssiaisia tai muuta semmoista, niin se vaikuttaa viihdyttävästi minuun; ei sentään saa silloin johtua mieleeni, että minussa sitäpaitsi lepää niin paljon muita voimia, jotka kaikki käyttämättöminä lahovat ja joita minun huolellisesti täytyy salata. Oi, semmoinen ahdistaa niin koko sydäntä. – Ja meikäläisten osana on sittenkin aina tulla väärinkäsitetyiksi!

Oi, ettei minulla enää ole nuoruuteni ystävätärtä! oi, että ollenkaan olen tuntenutkaan häntä! – Sanoisin silloin: houkkio sinä olet, etsit semmoista, jota ei meille maan vaeltajille ole suotukaan. Mutta nyt on minulla ollut hän, olen saanut tuntea tuon sydämen, tuon suuren sielun, jonka rinnalla näytin mielessäni enemmältä kuin olinkaan, minä kun silloin olin kaikkea mitä olla voin. Hyvä Jumala, jäikö mitään sielussani salaan silloin? Eikö hän kirvoittanut minussa tuota ihmeellistä tunnetta, jolla sydämeni syleilee koko luontoa? Koko seurustelummehan herkkyi iäistä, hienointa, hennointa tunnelmaa, säihkyi henkevintä terävyyttä, jonka joka vivahdus melkein ylimielisyyteen saakka välähteli nerokkuutta. Ja nyt! – Oi, vuodet, jotka hän oli vanhempi minua, veivät hänet, varhemmin hautaankin. En koskaan unohda häntä, en koskaan hänen ylevää sielunlujuuttaan, en hänen jumalaista nöyrää mielenmalttiaan.

Muutama päivä sitten tulin tuttavaksi erään nuoren herra V – n kanssa; hän on avomielinen nuorukainen, jonka kasvonpiirteet tekevät varsin edullisen vaikutuksen. Hän on vast'ikään palannut akatemioista, ei taida juuri kuvitella itseään ihan täysoppineeksi, mutta arvelee sentään tietävänsä enemmän kuin muut. Ahkera hän näkyy olleenkin, huomaan sen kaikesta; lyhyesti, somat tiedot näkyy miehellä olevan. Kun hän kuuli, että piirustelen ahkerasti ja osaan kreikkaa (kaksi merkillisyyttä näillä main), tuli hän kohta luokseni ja lateli minulle tietoja paljon, puhui Batteux'sta Woodiin, de Piles'istä Winckelmanniin asti, ja vakuutti minulle, että hän oli lukenut ihan lävitse Sulzerin "Teorian" ensimmäisen osan, ja että hänellä oli hallussaan eräs Heynen käsikirjoitus, joka käsitteli antiikin tutkimusta. Annoin hänen jutella ja kuuntelin.

Erään toisenkin uuden tuttavuuden olen tehnyt; hän on eräs perin kunnon mies, joka on ruhtinaallisena amtmannina täällä, avomielinen, vilpitön ihminen. Kerrotaan ihan virkistävän sielua saada nähdä häntä lastensa piirissä, joita hänellä on yhdeksän; hänen vanhimmasta tyttärestään varsinkin puhutaan paljon. Hän on kutsunut minua tervehtimään itseään, ja näinä päivinä pistäynkin siellä. Hän asuu eräässä ruhtinaallisessa metsästyslinnassa, puolentoista tunnin matkan päässä täältä, jonne hän on saanut luvan muuttaa vaimonsa kuoltua, hänestä kun olisi ollut liian tuskallista jäädä tänne kaupunkiin ja virkataloonsa.

Muuten on tielleni osunut muutamia kieroja originaaleja, jotka ovat ihan sietämättömiä, sietämättömimpiä ystävyydenosoituksissaan.

Hyvästi nyt! Kirjeeseen olet kai tyytyväinen, sehän on ihan kertovaa laatua.

22 p. toukok.

Niin monella on ollut sellainen tunne, kuin ihmiselämä olisi ainoastaan unta, ja minussakin on tämä tunne aina valveilla. Kun katselen, kuinka ahtaassa piirissä ihmisen toimivat ja tutkivat voimat saavat liikkua, kun katselen, kuinka kaikki ihmistoiminta tähtää vain siihen, että tarpeet, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin pidentää tätä vaivaista olemassaoloamme, saisivat tyydytyksensä, ja kun sitten näen, kuinka kaikki varmaan rajaan asti ulottuvan tutkimuksen tyydytys ja tyynnytys on vain uneksuvaa, nöyrtyvää alistumista, jonka vallassa ihminen kuvaa seinät, jotka joka puolelta ahdistavat ja vangitsevat hänen sieluaan, kirjavilla, välkkyvillä hahmoilla ja valoisilla näköaloilla, – niin tuo kaikki, oi Wilhelm, lyö minut mykäksi. Minä vaivun itseeni takaisin ja tapaan siellä kokonaisen maailman! Mutta senkin enemmän aavistuksena ja hämäränä pyrkimyksenä kuin selvänä kuvana ja elävänä voimana. Ja silloin uiskentelee ja värjyy kaikki aisteissani, ja minä hymyilen niin uneksuvana ympärilleni maailmaan.

Etteivät lapset tiedä, mitä ja miksi he tahtovat, se nyt on perin selvää kaikille korkeastioppineille opettajille ja hovimestareille, mutta että täysi-ikäisetkin harhailevat ja hapuilevat täällä maanpinnalla kuin lapset eivätkä tiedä sen paremmin kuin nämäkään mistä he tulevat ja minne menevät, ja yhtä vähän toimivat todellisten tarkoitusperien mukaisesti, ja yhdellä tapaa antavat makeisten ja namusten ja koivuvitsan määrätä toimintansa: sitä ei kukaan mielellään uskoisi, ja minusta tuntuu sentään, kuin se olisi niin silminnähtävää.

Myönnän kyllä, tiedänhän nimittäin mitä väittäisit tähän vastaan, myönnän mielellänikin, että ne ovat onnellisimpia, jotka elävät päivästä päivään kuin lapset, jotka laahaavat nukkiansa mukanaan, pukevat ne ja riisuvat taas, jotka harras-uskoisina nuuskivat kaapin ympärillä, jonne äiti on lukinnut makeiset, ja jotka, kun vihdoinkin saavat kahmaista haluamaansa, sullovat sitä suunsa täyteen ja huutavat: enemmän! He ovat onnellisia. Mukavaa on niidenkin, jotka osaavat vaivaisille pikkupyrinnöilleen, vieläpä intohimoilleenkin antaa komealta kajahtavia nimiä ja kuulutella niitä ihmiskunnalle kuin mitäkin suurtekoja sen hyväksi ja siunaukseksi. – Onnellisia he! – Mutta se, joka nöyränä huomaa, mihinkä tämä kaikki päätyy, joka näkee, kuinka näppärästi jokainen pikkuporvari, joka on saanut onnipahasensa satamaan, osaa somistaa puutarhatukkunsa paratiisiksi, ja kuinka hartaasti onnetonkin taakkoineen mennä laahustaa tietään, ja kuinka kaikki yhtä kiihkeästi pyrkivät nauttimaan tämän auringon valosta hetkenkin kauemmin – niin, hän vaikenee ja muodostaa oman maailmansa itsestään, ja on hänkin onnellinen, koska hänkin on ihminen. Ja sitten, niin rajoitettu kuin onkin tilansa, elää hänellä sentään sydämessään aina suloinen vapaudentunto ja hän tietää, että hän, milloin vain tahtoo, voi jättää tämän vankikoppinsa.

26 p. toukok.

Tunnethan ennestään tapani kotiutua, kuinka valitsen jonkin ystävällisen paikan ja omastun sinne ja elelen siellä kaikessa kodikkaassa hupaisuudessa. Täälläkin olen keksinyt paikan, joka on miellyttänyt minua.

Noin tunnin matkan päässä kaupungista on kylä, jonka nimi on Wahlheim. [Lukija älköön vaivautuko etsimään tässä mainittuja paikkoja; olemme katsoneet tarpeelliseksi muuttaa alkuperäisissä kirjeissä mainitut oikeat nimet toisiksi.] Se sijaitsee erinomaisen hauskasti eräällä kukkulalla, ja kun ylhäällä astelee jalkapolkua kylää kohden, näkee edessään yhtä haavaa koko laakson. Hyvä ravintolanemäntä, joka vanhanakin vielä on ripeä ja ystävällinen, pitää tarjolla viiniä, olutta ja kahvia; paikan paras vetovoima on sentään pari lehmusta, mitkä tuuheine latvoineen siimestävät pientä kirkon edustalla olevaa aukiota, jota ympäröi piiri talonpoikaistaloja, aittoja ja pihoja. Semmoista, niin kodikasta ja omaista paikkaa en helpolla voisi löytää toista; olenkin antanut kantaa ravintolasta itselleni pöydän ja tuolin sinne ulos, juon kahvini siellä ja luen Homerostani. Kun eräänä kauniina iltapäivänä ensimmäistä kertaa satuin tulemaan sinne lehmusten alle, oli siellä niin yksinäistä. Kaikki olivat ulkona pelloilla, vain eräs noin nelivuotias poika istui nurmikolla ja piti toista, ehkä puolivuotiasta lasta, joka istui hänen edessään, jalkojensa välissä, molemmin käsin rintaansa vastaan, niin että pikkulapsi istui kuin nojatuolissa; huolimatta vilkkaudesta, jolla poika mustine silmineen vilkuili ympärilleen, istui hän ihan hiljaa. Näky miellytti minua: istahdin eräälle auralle vastapäätä ja rupesin suurella mielenkiinnolla piirtämään tuota veljellistä ryhmää. Otin kuvaan vielä lähimmän aidan, erään aitan oven ja muutamia särkyneitä rattaanpyöriä, kaiken niinkuin ne sattuivat olemaan siinä toistensa takana, ja hetken kuluttua havaitsin, että olin valmistanut hyvin järjestetyn ja sangen mieltäkiinnittävän piirroksen sepittämättä siihen mitään omastani. Tämä vahvisti päätöstäni vastaisuudessa aina pysyä luonnon pohjalla. Se yksin on pohjattoman rikas, ja sen perustalla yksin voi muodostua suureksi taiteilijaksi. Voihan esittää monenmoista sääntöjenkin puolustukseksi, melkein samaa kuin voi puhua porvarillisen seurapiirin puolustukseksi. Ihminen, joka kehittää itseään niiden mukaan, ei kyllä koskaan tee mitään ehdottomasti mieletöntä ja kehnoa, samoinkuin ihmisestä, joka antaa lakien ja säädyllisyyden muovata itseään, ei koskaan voi tulla ihan sietämätöntä naapuria eikä mitään merkillistä konnaa; sitävastoin, sanottakoon mitä tahansa, todellista luonnontuntoa ja sen todellista ilmaisua nuo kaikki säännöt sentään turmelevat! Sano sinä, että tämä on liian jyrkkää puhetta! että säännöt ainoastaan rajoittavat, ainoastaan leikkelevät liiaksi rehottavat rypäleet pois j.m.s. – Ystäväni, kertoisinko vertauksen? Tuon laita on sama kuin rakkauden. Nuorukainen liittyy koko sydämellään neitoon, viettää kaiket päivänsä hänen luonaan, tuhlaa voimansa, koko omaisuutensa, ilmaistaksensa joka silmänräpäys neidille, että hän kokonaan antautuu ja kuuluu hänelle. Tulisi silloin siihen joku tusinaherra, mies, jolla on vakinainen valtionvirkansa, ja sanoisi hänelle: Hieno, nuori herra! On ihmisellistä, että ihminen rakastaa, mutta sitten pitää rakastaa myöskin ihmisellisesti! Jakakaa aikanne, toiset tunnit työlle, lepohetkenne omistakaa neidollenne. Tehkää itsellenne selväksi omaisuutenne suuruus, ja jos siitä liikenee yli välttämättömäin tarpeittenne, niin en kiellä teitä siitä tuolloin tällöin antamasta hänelle lahjaa, kun ette vain tee sitä liian usein sanokaamme nyt esimerkiksi hänen syntymä- ja nimipäivikseen j.n.e. – Jos nyt nuorukainen noudattaa näitä neuvoja, niin hän on varsin käyttökelpoinen nuori mies, ja olisin itse ensimmäinen neuvomaan jokaista ruhtinasta ottamaan hänet neuvostoonsa, mutta hänen rakkaudestaan en menisi takuuseen enkä hänen taiteestaankaan, jos hän olisi taiteilija. Hyvät ystävät! miksi puhkee neronvirta niin harvoin esiin, miksi se kuohuu niin harvoin korkealaineisena, ja miksi se niin harvoin järkyttää teidän hämmästyviä sielujanne? – Rakkaat ystäväni, niitä asuu kummallakin puolella rantaa niin paljon noita mukavia, maltillisia herrasmiehiä, joiden puistohuoneet, kukkatarhat ja ryytimaat sortuisivat, ja jotka sentähden jo ajoissa osaavat tokeilla ja johdoilla varjella itseään tuolta tulevaisuudessa uhkaavalta vaaralta.

27 p. toukok.

Huomaanpa, että olen eksynyt intoilemaan, deklamoimaan ja puhumaan vertauksilla ja siinä kokonaan unohtanut kertoa, kuinka lasten sitten kävi. Istuin ehkä pari tuntia siinä aurallani kokonaan vaipuneena taiteelliseen tunnelmaan, josta eilinen lehteni antaa varsin hajanaisen kuvan. Tulee silloin illempana nuori nainen lasten tykö, jotka sillävälin eivät koko aikana olleet liikahtaneetkaan, hän tulee vasu käsivarrella ja huutaa jo kaukaa: Filip, sinä olet oikein kiltti poika. – Hän tervehti minua, minä vastasin, nousin, astuin lähemmäksi ja kysyin, oliko hän lasten äiti. Hän vastasi myöntävästi, ja antaen vanhemmalle puolikkaan vehnäkakkua käteen hän nosti pienemmän syliinsä ja suuteli sitä kaikella äidin hellyydellä. – Jätin, kertoi hän, tämän pikkuiseni Filipin huostaan ja kävin vanhimman poikani kanssa kaupungissa ostamassa vehnästä ja sokeria ja puuropannua. – Tavarat näkyivät vasussa, josta kansi oli pudonnut. – Keitän Hannulleni (se oli nuorimman nimi) lientä illaksi; vanhin poikani, senkin ilkimys, rikkoi eilen pannun, kun riiteli Filipin kanssa puuron karstasta. – Kysyin, missä tämä vanhin oli, ja hän ennätti tuskin kertoa, että poika oli jäänyt niitylle juoksentelemaan erään hanhiparin perässä, kun tämä jo juosten tuli paikalle, kädessä pähkinäpuuraippa, jonka hän antoi keskimmäiselle. Jatkoin keskusteluani vaimon kanssa ja kuulin, että hän oli koulumestarin tytär ja että hänen miehensä oli matkalla Sveitsissä nostamassa perintöä, jonka eräs serkku oli jättänyt jälkeensä. – Ovat yrittäneet petkuttaa häntä, kertoi vaimo, eivätkä ole vastanneet hänen kirjeisiinsä, siksi hän matkusti itse sinne. Ettei hänelle vain olisi sattunut mitään onnettomuutta, hän ei ole ilmoittanut mitään itsestään. – Minun kävi vaikeaksi erota vaimosta, annoin kullekin lapselle roposen, nuorimmankin varalle jätin vaimolle kolikon, että hän kaupungissa käydessään toisi sillä vehnäskakkua pojalle keittoon, ja sitten erosimme.

Kuule nyt, ystäväiseni, kun mieleni jännitys on äärimmillään, ja kun tuntuu kuin en enää voisi kestää, niin silloin lievittyy minussa kaikki se repeily, kun saan nähdä tuollaisen olennon, joka onnellisena ja tyytyväisenä häärää ja toimii omassa pienessä piirissään, joka elää päivästä toiseen ja näkee lehtien putoilevan eikä siitä ajattele sen enempää, kuin että nyt tulee talvi.

Siitä asti olen käynyt usein siellä. Lapset ovat jo aivan omastuneet minuun, he saavat sokeria, kun minä juon kahvia, ja iltaisin he saavat osansa voileivästäni ja piimästäni. Sunnuntaisin he saavat aina roposensa, ja ellen rukoushetken jälkeen ole siellä, on ravintolan emännällä määräys maksaa se puolestani.

Olemme jo hyvinkin tuttavia, he kertovat minulle kaikenmoista, ja erittäinkin huvittaa minua katsella, kuinka luonnollisesti ja paljaasti heidän intohimonsa ja pyyteensä ilmenevät, kun sattuu tulemaan paikalle muita kylän lapsia.

Paljon vaivaa on minulla ollut saada äiti uskomaan, etteivät lapset suinkaan häiritse herraa.

30 p. toukok.

Mitä äskettäin puhuin maalaustaiteesta, pitää varmasti paikkansa myöskin runouteen nähden; tulee vain osata ymmärtää ja nähdä paras ja uskaltaa lausua se, ja siinä onkin sitten lyhyesti sanottuna paljon. Sattui minulle tänään kohtaus, joka semmoisenaan kuvattuna muodostaisi ihanimman idyllin; mutta mitä tässä nuo runoudet, kohtaukset, idyllit! pitääköhän siis aina kohta puhua kaavoissa, kun yrittää käydä luontoon käsiksi.

Jos tämmöisen alun jälkeen odotat jotain hyvin ylevää ja suurenmoista, niin pahastipa petyt taaskin; eihän tässä sen enempää ole, eräs maalaispoika vain, joka minussa on herättänyt näin vilkasta myötätuntoa, – kerron tietysti taaskin huonosti, kuten tavallista, ja sinä taas, arvaan ma, pidät kuvaustani liioiteltuna; Wahlheim se taaskin on ja aina Wahlheim, jossa näitä kummia tapahtuu.

Oli eräs seurue juomassa kahvia tuolla ulkona lehmusten alla. Kun se ei oikein ollut mieleiseni, jäin jonkin tekosyyn nojalla syrjään.

Nuori talonpoikainen mies tuli silloin eräästä läheisestä talosta ja alkoi korjata jotakin vikaa aurassa, jonka tuonoin olin piirtänyt. Kun hänen olentonsa miellytti minua, menin puhuttelemaan häntä ja tiedustelin hänen olojansa; tulimme kohta tutuiksi ja, kuten minulle tavallisesti käy hänenkaltaistensa seurassa, ystäviksikin. Hän kertoi palvelevansa erään leskiemännän luona, joka kohteli häntä erittäin hyvin. Hän puheli niin paljon emännästään ja kiitti häntä niin, että piankin huomasin hänen koko sydämellään ja sielullaan kiintyneen häneen. Emäntä ei enää ollut nuori, kertoi hän, ensimmäinen miehensä oli ollut paha hänelle, eikä hän enää tahtonut mennä naimisiin; miehen kertomuksesta kuulsi niin selvästi esiin, kuinka kaunis ja suloinen emäntä oli hänen silmissään ja kuinka hartaasti hän toivoi, että tämä valitsisi hänet haihduttaakseen muistoa edellisen miehensä vioista, se kuulsi siitä niin elävästi, että minun pitäisi sana sanalta toistaa hänen puheensa, voidaksesi oivaltaa hänen mieltymyksensä, hänen rakkautensa ja uskollisuutensa. Niin, suurimman runoilijan lahjat täytyisi minulla olla, jotta samalla voisin elävästi kuvata sinulle hänen liikkeittensä ilmeen, hänen äänensä soinnun ja hänen katseensa taivaisen tulen. Ei, eivät mitkään sanat voisi ilmaista sitä hienoa hellyyttä, joka lepäsi koko hänen olentonsa ja kaikkien hänen liikkeittensä yllä; kaikki mitä minä voisin sanoa siitä on vain kömpelöä sen rinnalla. Varsinkin liikutti minua hänen pelkonsa, että voisin ajatella pahaa heidän suhteestaan ja epäillä lesken sopivaa käytöstä. Voin ainoastaan sisimmässä itsessäni toistaa, kuinka kaunista oli, kun hän puhui hänen vartalostaan ja hänen kasvustaan, joka ilman nuoruuden suloakin vielä niin voimakkaasti kiehtoen veti häntä puoleensa. En ole eläissäni nähnyt tuota pakottavaa halua ja polttavaa kaipauksen vetoa noin puhtaassa muodossa, niin, voinpa vaikka sanoa, etten ole edes uneksinut enkä kuvitellutkaan sitä noin puhtaaksi. Älä nyt toru minua, jos tunnustan, että kun ajattelen tuota viattomuutta ja totuutta, sulan palavaksi aina sisimpään sieluuni, ja että kaikkialla näen edessäni kuvan tuosta uskollisuudesta ja hellyydestä, ja että riudun ja näännyn, ikäänkuin itse olisin sytyksissä siitä.

Koetan nyt pikimmiten saada nähdä naisenkin, tai, kun oikein ajattelen, en sentään koetakaan. On parempi, että näen hänet hänen rakastajansa silmillä; ehk'ei hän näkyisikään omille silmilleni samanlaisena kuin hänet nyt näen, ja miksi turmelisin itseltäni kaunista kuvaa.

16 p. kesäk.

Miks'en kirjoita sinulle? – Semmoistako kysyt, ja olet sentään kuuluvinasi tietoviisaitten joukkoon sinäkin? Pitäisihän sinun arvatakin, että voin hyvin, ja vieläpä, että – lyhyesti vain, olen tehnyt tuttavuuden, joka koskee varsin läheltä sydäntäni. Olen – oh, enhän tiedä.

Vaikeaksipa käynee kertoa järjestyksessä sinulle, kuinka kaikki on tapahtunut, että olen tullut tuntemaan mitä suloisimman olennon. Olen iloinen ja onnellinen ja siis huono kertoja.

Enkeli! – Äsh, samaahan sanoo jokainen omastaan, eikö niin? Ja kuitenkaan en osaa sanoa sinulle, kuinka täydellinen hän on, ja miksi hän on niin täydellinen; lyhyesti vain, hän on vallannut ja vanginnut koko mieleni.

Niin yksinkertainen ja niin järkevä, niin hyvä ja niin lujaluontoinen, sielunsa niin tyyni ja sentään niin toimelias ja todelliseen elämään kiintynyt.

Tuo kaikki, mitä tuossa latelen, on joutavaa, ihan joutavaa lorua ja tyhjää ylimalkaisuutta, jossa ei ole piirtoakaan hänen todellisesta itsestään. Joskus toiste – ei, ei toiste, nyt kohta tahdon kertoa sinulle kaiken. Ellen nyt sitä tee, en tekisi sitä koskaan. Sillä, näin meidän kesken, siitä kun rupesin kirjoittamaan, olen jo kolme kertaa ollut viskaamaisillani kynän kädestäni ja antamaisillani satuloida hevoseni lähteäkseni ulos ratsastamaan. Ja kuitenkin vannoin aamulla herätessäni, että tänään en lähde ratsastamaan, ja nyt sentään joka hetki juoksen ikkunaan katsomaan, kuinka korkealla aurinko vielä on. —

En vain saanut maltetuksi itseäni, minun täytyi lähteä häntä näkemään. Tässä nyt taas olen, Wilhelm, syön illallisvoileipääni ja kirjoitan sinulle. Kuinka nautinkaan koko sielullani, kun saan nähdä hänet armasten, vilkkaitten lasten keskellä, hänen kahdeksan siskoksensa keskellä! —

Mutta jos jatkan tähän tapaan, olet lopussa yhtä viisas kuin alussakin.

Kuule nyt siis, pakotan itseni yksityiskohtiin.

Kirjoitinhan äskettäin sinulle, että olin tullut tuttavaksi erään amtmanni S – n kanssa ja että hän kutsui minua käymään luonansa erakkomajassaan, tai paremmin pikku kuningaskunnassaan. Unohdin kutsun enkä ehkä olisi tullut käyneeksikään siellä, ellen sattumalta olisi keksinyt aarretta, joka piilee tuon hiljaisen seudun rauhassa.

Meidän nuoret herrat olivat järjestäneet pienet maalaistanssiaiset, joihin minäkin kernaasti lähdin. Kutsuin mukaani erään täkäläisen neidon, hyvän ja sievän, mutta muuten vähäpätöisen tytön, ja sovimme, että ottaisin vaunut ja menisimme huvipaikalle yhdessä tanssitoverini ja hänen serkkunsa kanssa ja matkalla ottaisimme mukaamme Charlotte S – n. – Saatte tutustua sangen kauniiseen neitoon, sanoi seuralaiseni, kun ajoimme avaraa, hakattua metsää metsästyslinnaa kohden. – Varokaa rakastumasta! lisäsi serkku. – Miksi niin? kysäisin. – Hän on kihloissa jo, vastaa tämä, hän on kihloissa erään kelpo miehen kanssa, joka nyt on matkoilla järjestämässä asioitaan, isänsä kun äskettäin on kuollut, ja samalla koettaa hankkia itselleen erästä edullista virkapaikkaa. – Kuuntelin tuota jotenkin välinpitämättömästi.

Aurinko oli vielä noin neljännestunnin matkan päässä vuoren reunalta, kun saavuimme portille. Ilma oli hyvin helteinen, ja naiset olivat huolissaan ukonilman takia, jota vaaleanharmaat raskaat pilvet taivaanrannalla uhkasivat. Tekeysin ilmantuntijaksi ja koetin tyynnyttää heitä, vaikka itseänikin jo rupesi aavistuttamaan, että huvimme ehkä häiriytyisi.

TOINEN KIRJA

20 p. lokak. 1771.

Eilen saavuimme tänne. Lähettiläs ei ole oikein voimissaan ja pysähtyy senvuoksi muutamaksi päiväksi tänne. Ellei hän vain olisi niin häijy, olisi kaikki hyvin. Huomaan, huomaan sen, kohtalo on määrännyt osakseni kovia koettelemuksia. Mutta rohkeutta vain! Kevyt mieli kestää kaiken! Kevyt mieli? Minun täytyy nauraa, kun tuommoinen sana pujahtaa kynästäni. Oi, pisarainen keveämpää verta tekisikin todella minut onnellisimmaksi ihmiseksi auringon alla. Mitä tämä oikeastaan on merkitsevinään! Siinä missä toiset vähäisellä voimallaan ja kyvyllään mukavassa itsetyytyväisyydessä rehentelevät, siinä minä epäilen voimiani ja lahjojani? Hyvä Jumala, sinä joka olet antanut minulle kaikkea tuota, voimia ja lahjoja, miks'et pidättänyt puolia antimistasi ja lahjoittanut sen sijaan minulle itseluottamusta ja tyytyväisyyttä!

Mutta kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Kaikki kääntyy hyväksi vielä. Sillä, ystäväni, sinä sittenkin olet oikeassa. Siitä saakka kuin joka päivä olen joutunut tungeksimaan ihmisten parissa, kun näen kaikki heidän touhunsa ja toimituksensa, olen paljoa tyytyväisempi itseeni. Tottakin, kun nyt kerran olemme semmoisia, että vertaamme kaikkea itseemme ja itseämme kaikkeen, niin riippuu onnemme tai onnettomuutemme niistä asioista, joiden yhteydessä elämme, ja niinpä ei mikään ole vaarallisempaa kuin yksinäisyys. Mielikuvituksemme, jossa jo itsessäänkin on pyrkimys kohottautumaan, kuvailee runouden ihanteellisten mielikuvain elähdyttämänä yläpuolelleen sarjan olentoja, joiden piirissä me itse olemme alimpana, kaikki ulkopuolellamme näkyy meille ihanampana, jokainen muu ihminen täydellisempänä kuin me itse. Ja tuo tapahtuu ihan luonnollisesti. Niin usein joudumme tuntemaan, että meiltä puuttuu paljon, ja juuri sen, mikä meiltä puuttuu, näyttää joku toinen omistavan, jolle lisäksi kuvittelemme kaiken sen, mitä meillä itsellämme on, ja päällepäätteeksi vielä erikoisen ihanteellisen täydellisyyssulon. Ja siten on onnellisin ihminen, oman itsemme luoma, ihka elävänä edessämme.

Sitävastoin, jos kaikkine heikkouksinemme ja kaikkine puutteinemme aherramme suoraan eteenpäin vain, niin huomaammepa päinvastoin usein, että vetelehtimisellämme ja luovimisellamme sentään olemme päässeet pitemmälle kuin toiset purjehtimisellaan ja soutamisellaan – ja – onhan tuo toki oikeaa laatua itsetuntoa, kun tuntee olevansa toisen tasalla tai vieläpä heistä edelläkin.

26 p. marrask.

Viihdyn täällä jo hieman paremmin. Onnellisinta on, että työtä on yllinkyllin; sitäpaitsi kiinnittävät nuo kaikki erilaiset ihmiset ja aina uudet nähtävät kirjavuudellaan huomiotani. Olen tullut tuttavaksi kreivi C – n kanssa; hän on mies, jota minä päivä päivältä kunnioitan yhä enemmän, selväjärkinen, laajanäköinen ihminen, joka ei silti ole kylmä, vaikka näköalansa ovatkin laajat, ja jonka koko käytöksessä kajastaa niin lempeä ystävyys. Hänen huomionsa kiintyi minuun, kun jouduin asioissa tekemisiin hänen kanssaan, ja hän heti ensimmäisistä sanoistani huomasi, että käsitimme toisiamme ja että hän saattoi puhua kanssani toisella tapaa kuin monen muun. En voi myöskään kylliksi kiittää hänen vapaata, avointa käytöstään minua kohtaan. Eipä ole maailmassa ihmisellä toista niin todellista ja lämmintä iloa kuin se, että saa kohdata jalon ihmisen, joka avautuu toiselle.

24 p. jouluk.

Lähettiläästä minulla on paljon mieliharmia; aavistinkin sitä jo kohta alussa. Hän on täsmällisin narri, mitä olla voi; hidas ja juurtajaksainen kuin mikäkin täti; ihminen, joka ei koskaan ole tyytyväinen itseensä ja jonka mieliksi ei siis kukaan muukaan voi mitään tehdä. Minä työskentelen mieluimmin vauhdikkaasti ja tuli mitä tuli; silloin hän saattaa jättää minulle kirjoitukseni takaisin ja sanoa: Hyvähän se on, mutta käykää nyt kerta vielä se lävitse, ainahan saattaa johtua mieleen jokin sattuvampi sana tai kuvaavampi määritys. – Hitto vieköön. Ei yksikään "ja", ei yksikään sidesana saa jäädä pois, hän vihaa kuolemakseen kaikkia sanajärjestysvirheitä, joihin minä useasti hairahdun; jos lausejaksot eivät mene vanhaan totuttuun nuottiin, ei hän ymmärrä niistä mitään. On sietämätöntä olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa.

Kreivi von C – n luottamus yksin enää korvaa minulle kaiken. Tuonoin hän tunnusti ihan avomielisesti minulle, kuinka tyytymätön hän oli lähettilääni hitauteen ja vitkasteluun. Semmoiset ihmiset kiusaavat sekä itseään että muita; kuitenkin, sanoi hän, on pakko tyytyä siihen ja mukautua, kuten matkustajan, jonka pitää päästä yli vuoren; totta kyllä, ellei vuorta olisi siinä edessä, olisi tie paljoa mukavampi ja lyhyempi, mutta kun se nyt kerran on siinä, niin pitäähän sen ylitse päästä! —

Ukko vainuaa ehkä myöskin, että olen paremmin kreivin suosiossa kuin hän, ja se pahoittaa häntä, ja hän käyttääkin jokaista tilaisuutta puhuakseen minulle pahaa kreivistä: minä väitän tietysti vastaan, ja asia vain pahenee. Eilen hän sai minut ihan kuohuksiin, hän näkyi nimittäin tähtäävän minuun myöskin: tuollaisiin hienon maailman toimiin kreivissä kyllä muka on miestä, työhän käy häneltä keveästi, ja hänellä on sujuva kynä; mutta perinpohjaista oppineisuutta häneltä puuttuu, kuten kaikilta kaunosieluilta. Tämän sanoessaan hänellä oli kasvoillaan sellainen ilme, kuin hän olisi tahtonut sanoa: Ähäs, sattuiko? Mutta minä en ollut millänikään; minun täytyi ylenkatsoa ihmistä, joka saattoi ajatella ja käyttäytyä tuolla tapaa. Rupesin vastustamaan häntä ja väittelin oikein kiihkeästikin. Sanoin, että kreivi sekä luonteeltaan että tiedoiltaan oli mies, jota täytyi kunnioittaa. Sanoin, etten tuntenut ketään, jonka siinä määrässä kuin hänen olisi onnistunut valistaa ja väljentää sieluansa ja vetää huomiopiiriinsä niin monenlaisia asioita, ja joka samalla kuitenkin olisi voinut pysyä niin toimeliaana käytännöllisen elämän piirissä. – Nuo olivat ukolle kovia pähkinöitä, ja minä poistuin, ettei tarvitsisi pitemmässä kinastelussa niellä vielä enempää sappea.

Ja tämä kaikki on teidän syynne, teidän, jotka puheillanne saitte minun antautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät täyteen "toiminnasta". Toiminnasta! Ellei se, joka istuttaa perunansa ja ajaa kaupunkiin myymään viljaansa, toimi enempää kuin minä, niin lupaanpa vaikka kymmenen vuotta vielä raataa sinä kaleeriorjana, joksi nyt olen sidottu.

Ja sitä loistavaa kurjuutta, sitä ikävyyttä, jota täkäläinen joutava joukko huokaa! Kuinka he juoksevat ja matelevat arvojen perään, kuinka he vaanivat ja vartioivat, ettei kukaan vain saisi askelenkaan etusijaa heistä; tuommoisia vaivaisia, ihan lakeijapyyteitä! Tuossa on eräs nainen esimerkiksi, joka aina puhuu aatelisesta suvustaan ja maatiluksistaan, niin että jokainen, joka ei tuntisi oloja, ajattelisi, että tuopas nyt on hohkoutunut sukuunsa ja maatiluksiinsa, ties miksi kuvitteleekaan itseään niiden takia! – Mutta asia on vielä hullummin: nainen on täältä lähistöltä erään virastokirjurin tytär. – Oh, en käsitä ihmissukua, että sillä voi olla niin vähän aistia, että se tuolla tapaa noin kömpelösti paljastaa koko tyhjänpäiväisyytensä.

No, huomaanhan sentään, ystäväni, päivä päivältä selvemmin, kuinka tuhmaa on arvostella toisia itsensä mukaan. Ja koska minulla on niin paljon tekemistä oman itseni kanssa, ja koska tämä sydämeni on niin myrskyävä – oi, niin annan mielelläni toisten taivallella polkujaan, kun he vain voisivat suoda minullekin saman vapauden.

Enimmän kiusaavat minua nuo nurjat säätysuhteet. Tiedänhän kyllä yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin, kuinka välttämätön säätyerotus on ja kuinka suuret edut siitä itsellenikin koituvat; mutta älköön se tukitko juuri silloin tietäni, kun minulla vielä voisi olla jokin hitunen iloa ja edes jokin onnen kajaste täällä maan päällä. Tulin äskettäin muutamalla kävelyretkellä tuntemaan erään neiti von B – n, hän on herttainen olento, joka on säilynyt koko nuorekkaana ja luonnollisena täkäläisessäkin jäykistyneessä elämässä. Keskustelumme kehittyi hupaiseksi, ja erotessamme pyysin saada käydä tervehtimässä häntä. Hän myönsi sen niin avomielisen vapaasti, että tuskin maltoin varrota ensimmäistä sopivaa tilaisuutta käydäkseni hänen luonaan. Hän ei ole täältä, hän asuu erään tätinsä luona. Vanhuksen kasvojenilmeessä oli jotain, joka vieroitti minua. Koetin osoittaa suurta huomaavaisuutta hänelle, kohdistin puheeni enimmäkseen hänelle, ja oli tuskin kulunut puoltakaan tuntia, kun jo olin jotakuinkin selvillä rouvan olosuhteista – perästäpäin tunnusti neitikin huomioni oikeiksi – : että täti-hyvänsä nyt vanhoilla päivillään kärsii puutetta kaikesta, ettei hänellä ole omaisuutta, ei henkevyyttä, ei yleensä mitään muuta turvaa kuin esi-isäinsä sarja, ei muuta suojaa kuin säätynsä, jonka turviin hän sitten onkin lujasti linnoittautunut, eikä muuta iloa kuin tähystellä yläkerrastaan tavallisten porvarillisten ihmisten ylitse. Nuorempana hän lienee ollut kaunis ja keikaillut elämänsä; ensin hän oli oikuillaan kiusannut monta nuorukaisraukkaa, sitten kypsyneempinä vuosinaan hän oli alistunut erään vanhan upseerin komennettavaksi, joka siitä hyvästä ja kohtalaisesta elatuksesta vietti viimeiset ilottomat vuotensa hänen kanssaan ja kuoli. Nyt elää vanha rouva yksin, eikä kukaan loisi silmäystäkään häneen, ellei hänen sisarentyttärensä olisi niin rakastettava.

8 p. tammik. 1772.

Minkälaisia ovatkaan ihmiset, joiden koko mieli on takertunut muotoihin, joiden koko olo ja elo vuodet umpeensa on tähdättynä vain siihen, kuinka voisivat pujahtaa tuolia korkeammalle pöydässä! Eikä suinkaan siksi, ettei heillä olisi muuta tehtävää: ei, päinvastoin kasautuu tehtäviä juuri sen tähden, että pikkuseikat ja pikkuharmit häiritsevät tärkeämpiä asioita. Viime viikolla sattui rekiretkellä selkkaus, ja koko huvi oli pilalla.

Houkkioita, jotka eivät huomaa, että ihmisen asema oikeastaan merkitsee niin vähän, ja että ne, jotka ovat ensimmäisellä sijalla, niin harvoin sentään näyttelevät pääosaa! Kuinka moni kuningas onkaan riippuvainen ministeristään, kuinka moni ministeri kirjuristaan! Ja kukahan heistä silloin on ensimmäinen? Se, minusta nähden, joka osaa käyttää toisia hyväkseen ja jolla on niin paljon voimaa tai viekkautta, että hän voi käyttää toisten voimia ja pyyteitä omain tarkoitusperäinsä saavuttamiseksi.

20 p. tammik.

Kirjoitan teille täältä, rakas Lotte, eräästä vähäpätöisestä maalaiskestikievarista, jonne olen paennut ankaraa rajuilmaa. Siitä saakka kuin olen ollut täällä ikävässä D – ssä, täällä vierasten, sydämelleni ihan vierasten ihmisten keskellä, ei minulla vielä ole ollut silmänräpäystäkään, ei ainoatakaan, jolloin sydämeni olisi käskenyt minun kirjoittaa teille; ja nyt tässä majassa, tässä yksinäisyydessä, tässä syrjäisyydessä, kun lumi ja räntä pieksävät ikkunoita, täällä te olitte ensimmäinen ajatukseni. Kohta kun astuin sisään tänne, heräsi teidän kuvanne, teidän muistonne, oi, Lotte! niin pyhänä ja lämpimänä mielessäni! Laupias Jumala, ensimmäinen onnellinen hetki taas!

Kun näkisitte minut siinä huvitusten ja pikkuaskartelujen pyörteessä, jossa nyt elän! kuinka koko mieleni on näännyksissä; ei hetkeäkään tulvahtele sydämeni täytenä, ei autuasta silmänräpäystäkään; ei mitään, ei yhtään mitään! On kuin näyteltäisiin edessäni jotain kummallisuusnäytelmää, näen noiden mies- ja hevoskääpiöiden liikehtivän edessäni ja kysyn usein itseltäni, eikö kaikki olekin vain näköharhaa. Minä leikin mukana, tai paremmin sanoen minulla leikitään kuin puunukella, saan usein naapurini puisen käden käteeni ja vavahdan. Iltaisin päätän, että aamulla nousen katsomaan auringon nousua, mutta kun tulee aamu, en tulekaan nousseeksi vuoteeltani; päivisin toivon, että illalla saan lähteä ulos kuutamoon, mutta jäänkin sisään. Minulla ei ole selvää tuntoa miksi nousen, miksi menen maata.

Puuttuu hapatusta, joka saisi elämäni käyntiin; se kiihdyke, joka pidätti minut valveilla yöt umpeensa, joka herätti minut aamuisin unesta, on häipynyt ja poissa.

Yhden ainoan todellisen naisen olen täällä tavannut, erään neiti von B – n. Hän muistuttaa teitä, rakas Lotte, jos sitä voi sanoa kenestäkään. Oh, huudahdatte, nyt hän rupeaa laskettelemaan kohteliaisuuksiakin! Ehkä siinä olisi hiukan perääkin. Olen viime aikoina nimittäin muuttunut sangen kohteliaaksi, kosk'ei muukaan käy päinsä, koetan olla sukkela puheissani, ja naiset sanovat, ettei kukaan osaa kehua niin hienosti kuin minä (ja valehdella, lisätkää, sillä muuten se ei käy, ymmärrättehän?). Minun piti puhua neiti von B – stä. Hänessä on sielua, joka loistaa kirkkaasti hänen sinisistä silmistäänkin. Säätyasemansa rasittaa häntä, se kun ei tyydytä hänen sisimpiä toiveitaan. Hän kaipaa pois tästä hälystä ja humusta, ja monet hetket haaveilemme yhdessä kohtauksista niin maalaisrauhaisista ja onnenlämpimistä, oi, ja teistä! Kuinka usein hänen täytyy ihastella teitä, taikka ei täydy, hän tekee sen vapaasti, hän kuulee niin mielellään teistä, pitää teistä. —

Oi, että saisin istua siellä edessänne, rakkaassa armaassa huoneessa siellä, lapsoset mekastelisivat ympärilläni, ja kun he kävisivät teistä liian äänekkäiksi, kertoisin heille jonkin kammottavan sadun, joka keräisi heidät liikkumattomaan piiriin ympärilleni.

Aurinko laskee ihanana lumessa välkkyilevän maiseman taakse, myrsky on ohitse, ja minun – minun pitää taas sulkeutua vankihäkkiini. – Hyvästi! Onko Albert luonanne? Ja missä asemassa – ? Suokoon Jumala minulle anteeksi tämän kysymyksen!

8 p. helmik.

On jo viikon päivät ollut mitä ilkein ilma, mutta minulle se on mieleen. Sillä siitä asti kuin tänne olen tullut, ei vielä ole taivaalle noussut ainoatakaan kaunista päivää, jota ei joku aina olisi pilannut ja turmellut minulta. Mutta kun oikein sataa ja tuiskuaa ja on koleata ja märkää, niin ajattelen: oh, nyt ei toki voi kotona olla sen kurjempaa kuin on ulkona, eikä päinvastoinkaan, ja silloinhan kaikki on sopusoinnussa. Kun aurinko aamuisin nousee ja lupaa kaunista päivää, en koskaan voi olla huudahtamatta: kas nyt heillä taas on jotakin taivaallista, jonka saattavat tärvellä toisiltaan. Ei ole mitään, jota he eivät osaisi turmella toisiltaan. Terveyden, hyvän nimen, ilomielen, levon ja virkistyksen! Ja useimmiten ihan typeryyttään, ymmärtämättömyyttään ja ahdasmielisyyttään; ja kun kuuntelen heitä, tekevät he sen parhaimmassa tarkoituksessa. Monesti tekisi mieleni oikein polvillani rukoilla, etteivät he noin mielettömästi raatelisi omia sisuksiaan.

17 p. helmik.

Pelkään, ettemme me, lähettilääni ja minä, enää kauan tule toimeen yhdessä. Se ihminen on ihan sietämätön. Hänen tapansa tehdä työtä ja ajaa asioita on niin naurettava, etten voi olla tekemättä vastaväitteitä ja toisinaan toimimatta oman mieleni ja käsitykseni mukaan, joka silloin, luonnollisestikin, on hänestä aina ihan väärä. Sen johdosta hän onkin äskettäin valittanut hoviin minua vastaan, josta oli seurauksena varoitus minulle ministeriltä, varoitus, joka kyllä oli lievä, mutta joka tapauksessa sentään varoitus, ja olinkin aikeissa jättää erohakemukseni, kunnes sain ministeriltä yksityiskirjeen, kirjeen, jota jumaloin ja jonka ylevää, jaloa ja viisasta henkeä ihailen. [Kunnioituksesta tuota kunnon herraa kohtaan emme julkaise mainittua kirjettä emmekä erästä toistakaan, josta myöhemmin tulee puhetta; otaksumme nimittäin, ettei edes yleisön lämpimin kiitollisuuskaan oikeuttaisi sellaiseen omavaltaisuuteen.] Kuinka hän neuvookaan minua koettamaan hillitä liian arkaa ja herkkää itsetuntoani; kuinka hän. kunnioittaen yltiöllisiä aatteitani toiminnasta, toisiin kohdistuvasta vaikutuksesta ja tehtäviin syventymisestä nuorekkaan, kelpo mielen ilmauksina, ei koeta kitkeä niitä pois, vaan ainoastaan lieventää niiden liikanaista intoa ja johtaa niitä suuntaan, missä niillä olisi todellinen vaikutusala ja enemmän oikeata tehoa! Olenkin taas muutamaksi päiväksi rohkaistu ja sopusoinnussa itseni kanssa. Tyyni mieli ja itsestään iloitseminen ovat ihanaa ihmiselle. Rakas ystäväni, ellei tuo aarre vain olisi yhtä hauras kuin se on ihana ja kallis!

20 p. helmik.

Antakoon Jumala teille siunauksensa, rakkaani, ja suokoon teille kaikki ne onnelliset päivät, jotka hän minulta riistää!

Kiitän sinua, Albert, ettet ilmoittanutkaan minulle: odotin tietoa, milloin hääpäivänne olisi, ja olin päättänyt samana päivänä juhlallisesti ottaa alas seinältä Lotten varjokuvan ja haudata sen toisten paperien alle. Nyt te olette aviopari, ja hänen kuvansa on vielä täällä! Ja saakoon se jäädäkin nyt! Ja miks'ei saisi? Tiedänhän, että minä myöskin olen luonanne, olen sinua vahingoittamatta Lotten sydämessä; minulla on, niin, minulla on toinen sija hänen sydämessään, ja minä tahdon ja minun täytyy saada pitää se. Oi, minä voisin mennä suunniltani, jos hän saattaisi unohtaa – Albert, siinä ajatuksessa on tuskien tuska. Albert, hyvästi! Hyvästi, enkelini! Hyvästi Lotte!

15 p. maalisk.

Nyt on sattunut minulle ikävyyksiä, jotka arvatenkin pakottavat minut poistumaan täältä. Kiristelen hampaitani! Perhana! sitä ei enää saa paremmaksi, ja te kuitenkin olette yksin syypäät kaikkeen, te, jotka yllytitte ja pakotitte ja kiusasitte minut antautumaan toimeen, joka ei ole mieleeni. Tässä nyt olen! Tässä nyt olette! Ja ettet taaskin sanoisi, että minun liioitteluni turmelee kaiken, niin kuule tässä, hyvä herra, juttu suora ja soma, kuin jonkun kronikoitsijan kynästä.

Kreivi von C – pitää minusta, osoittaa erikoista huomiota minulle, senhän tiedät, sen olen jo sata kertaa sanonut sinulle. Nyt olin eilen hänen luonaan päivällisellä, ja osui olemaan juuri se päivä, jolloin ylhäisempi seurapiiri, naiset ja herrat, tapaavat illemmalla kokoontua hänen luokseen, ja minä en ollenkaan tullut ajatelleeksi, se kun ei koskaan ole johtunut mieleeni, ettemme me alemmat virkamiehet kuulu siihen. Noh, olen siis päivällisellä kreivin luona, ruoan jälkeen astelemme edestakaisin isossa salissa, keskustelen hänen kanssaan, keskustelen eversti B – n kanssa, joka myöskin tulee sinne, ja iltakutsujen aika lähenee. Minä en, Jumala tietäköön, ajattele mitään. Astuu silloin sisään kaikkeinkorkeimmasti armollinen rouva von S – herroine puolisoineen ja tyttärineen, tytär on täyshöyheninen hanhi mataline latuska-rintoineen ja tiukkaan kurottuine vyötäisineen, he astuvat juhlallisesti sisään, silmät ja sieraimet asianmukaisessa virheettömässä ylhäisaatelisessa sävyssä, ja kun se koko joukkue on minulle sydämen pohjasta vastenmielinen, aioin heti poistua ja odottelin vain, että kreivi hetkeksi vapautuisi joutavista, kun yht'äkkiä neiti von B – astuu sisään. Kun sydämeni aina hiukan ilostuu hänet nähdessäni, jäin vielä hetkeksi, menin hänen istuimensa taakse ja huomasin vasta jonkin hetken kuluttua, että hän puhutteli minua vähemmin avomielisesti kuin tavallisesti ja ikäänkuin epäröiden. Se kummastutti minua. Onko hänkin samanlainen kuin kaikki nuo toiset? ajattelin minä ja tunsin loukkaantuvani ja aioin lähteä, mutta jäin sentään, koska mielelläni olisin nähnyt epäluuloni hänen suhteensa aiheettomaksi, ja kun en saattanut uskoa sitä, ja kun vielä toivoin ystävällistä sanaa häneltä ja – no, oli miten oli, minä jäin. Sillävälin kokoontuu koko seurapiiri. Tulee vapaaherra F – keisari Frans ensimmäisen kruunauksen aikuisessa pukukomeudessaan, tulee hovineuvos R – , täällä hän kulkee sentään pelkkänä herra von R – nä, kuuroine rouvineen j.n.e., vieläpä huonoasuinen J – kin, joka korjailee iänikuiskuosista pukuaan uusmuotisilla tilkuilla, kaikki nuo saapuvat, minä puhuttelen muutamia tuttujani, jotka kaikki ovat hyvin lyhytsanaisia minua kohtaan. Tuumin yhtä ja toista – ja tarkastelen vain neiti B – täni. En huomaa, että naiset toisessa päässä salia kuiskuttelevat keskenään, että juoru livahtaa herrojenkin piiriin, että rouva von S – menee puhuttelemaan kreiviä (sen kaiken kertoi neiti B – minulle sittemmin), kunnes viimein kreivi tulee luokseni ja vie minut syrjään erään ikkunan ääreen. – Tunnettehan, sanoi hän, omituiset olomme; teidän läsnäolonne, huomaan minä, herättää tyytymättömyyttä seurassa. En millään muotoa… – Teidän ylhäisyytenne, keskeytin hänet, pyydän tuhannesti anteeksi, olisi pitänyt itsenikin ajatella sitä ja tiedän, että suotte anteeksi minulle tämän huomaamattomuuteni; aioin jo varhemmin poistua, joku pahansuopa henki lienee pidättänyt minua, lisäsin hymyillen, samalla kumartaen. Kreivi pusersi kättäni lämmöllä, joka ilmaisi kaiken. Pujahdin hiljaisuudessa ylhäisestä seurasta, lähdin, nousin eräille kääseille ja ajoin H – iin nauttiakseni siellä eräällä kukkulalla auringon laskusta ja samalla lukeakseni Homeroksestani sen ihanan runon, jossa kerrotaan, kuinka kelpo sikopaimen kestitsi Odysseusta. Tähän saakka on siis kaikki hyvin.

Illalla palaan illalliselle, ravintolan ruokasalissa istui vielä muutamia vieraita; he pelasivat noppaa eräässä nurkassa, olivat työntäneet pöytäliinan syrjään. Tulee silloin sisään tuo kunnon Adelin, laskee hattunsa kädestään ja, huomatessaan minut, astuu luokseni ja sanoo hiljaa: Sinullehan on käynyt ikävästi, vai? – Minulle? huudahdin. – Niin, kreivihän on käskenyt sinut poistumaan seurasta. – Piru sen seuran periköön! sanoin; minähän olin hyvilläni, kun pääsin sieltä ulos. – Hyvä, vastasi hän, että otat sen noin keveästi. Se vain pahoittaa mieltäni, että juttu jo on levinnyt niin laajalle. – Silloin vasta asia alkoi minua kismittää. Kaikista, jotka istuivat pöytään ja katsahtivat minuun, ajattelin heti: he katsovat minua siitä syystä! Vereni rupesi sakenemaan.

Ja kun nyt tänään, missä liikunkin, kaikki kohta lausuvat osanottonsa minulle, ja kun kuulen, kuinka kadehtijani nyt riemuitsevat ja sanovat: kas siinä sen näkee, mihin ylpeys vie, kun mies uskoo älypahasensa vuoksi itsestään ties mitä ja luulee sen nojalla voivansa olla välittämättä mistään arvosuhteista, ja mitä muuta tuommoista on tapana hokea – kun kuulee tuota kaikkea, niin tekisi mieli lävistää puukolla rintansa; sillä puhuttakoon mitä tahansa itsenäisyydestä, minä tahtoisin nähdä sen miehen, joka kylmäverisenä sietää roistojen puhuvan hänestä, kun luulevat olevansa voitonpuolella hänen suhteensa; jos juoruilu on ihan tuulesta temmattua, oh, silloin on helppo antaa sen olla sinään.

16 p. maalisk.

Kaikki nyt ärsyttää minua. Kohtasin tänään puistokadulla neiti B – n; en voinut olla puhuttelematta häntä, ja kun olimme päässeet hiukan erille muusta seurasta, ilmaisin hänelle loukkaantumiseni hänen silloisen käytöksensä johdosta. – Oi Werther, sanoi hän hellästi, niinkö te, joka sentään tunnette sydämeni, selititte hämmennykseni? Kuinka minä kärsinkään puolestanne aina siitä asti kuin olin astunut saliin! Aavistin, kuinka kaikki oli käyvä, ja sata kertaa olin jo sanomaisillani sen teille. Tiesin, että nuo von S – t ja T – t puolisoineen ennemmin lähtisivät pois kuin jäisivät samaan seuraan teidän kanssanne; tiesin ettei kreivi voi rikkoa välejään heidän kanssaan, – ja mikä jupakka siitä nyt on syntynyt! – Kuinka neiti? kysyin, koettaen salata säikähdystäni sillä kaikki mitä Adelin toissa päivänä oli puhunut, valahti siinä silmänräpäyksessä kuin kiehuva vesi suonieni lävitse. – Mitä olenkaan jo saanut kärsiä sen tähden! sanoi tuo suloinen olento, samalla saaden silmänsä kyyneliin. – En voinut enää hillitä itseäni, olin heittäytymäisilläni hänen jalkoihinsa ja huudahdin: Selittäkää, selittäkää mitä tarkoitatte. – Kyynelet juoksivat hänen poskiansa alas. Minä olin ihan suunniltani. Hän kuivasi ne, koettamattakaan salata niitä. – Tunnettehan tätini, alkoi hän; hän oli myöskin saapuvilla siellä ja katseli, oh, millä silmillä hän katselikaan tapausta. Werther, viime yönä ja tänä aamuna olen saanut kuunnella saarnaa seurustelustani teidän kanssanne, minun on täytynyt kuulla, kuinka teitä on moitittu ja halvennettu, ja olen vain puolinaisesti voinut ja saanut teitä puolustaa.

Hänen joka sanansa viilsi sydäntäni kuin terävä veitsi. Hän ei tuntenut, kuinka armeliasta olisi ollut olla kertomatta kaikesta tuosta; nyt hän kertoi lisäksi vielä mitä kaikkea nyt juoruiltiin ja kuinka muutamat tunsivat suurta vahingon- ja voitoniloa tapauksen johdosta. Kuinka heitä nyt kutkutti ja ilostutti, että ylimielisyyteni ja toisten halveksimiseni, jota he kauan olivat minussa moittineet, nyt vihdoinkin saisi oikean rangaistuksensa. Kuulla tuo kaikki häneltä, Wilhelm – ja puhuttuna todellisen osanoton ilmein, – minä olin ihan murskana, ja mieleni kuohuu vieläkin. Soisin, että joku julkenisi moittia minua siitä, saisin silloin syöstä miekkani hänen lävitsensä; on kuin olisi helpompi ollakseni, kun saisin nähdä verta. Oi, tuhannet kerrat olen tarttunut veitseen helpottaakseni tämän sydämeni kolkutusta. Kerrotaan jalorotuisista hevosista, että ne, kun ovat äärimmilleen kiihdyksissään ja ajetut ihan loppuun, itse vaistonsa ajamina aukaisevat jonkin suonensa helpottaakseen hengitystään. Siten tunnen minäkin usein, kuin minunkin pitäisi aukaista suoneni, liidätelläkseni iäiseen vapauteen.

24 p. maalisk.

Olen jättänyt erohakemukseni hoviin, ja toivoakseni siihen suostutaan, ja te saatte suoda anteeksi, etten ensin kysynyt teiltä lupaa toimenpiteisiini. Minun täytyy kuin täytyykin päästä pois täältä, ja tiesin kaiken, mitä teillä olisi ollut sanottavaa kehoittaaksenne minua jäämään paikalleni, ja siis – Kerro tämä nyt, jos viitsit, hiukan lievennettynä, äidilleni; en voi auttaa itseänikään, ja hänen täytyy siis tyytyä siihen, etten voi häntäkään auttaa tässä. Tietysti tämä tuntuu hänestä kipeältä. Nähdä tuon kauniin alkuvauhdin, jonka poikansa jo oli ottanut suoraan salaneuvos- ja lähettiläsarvoa kohden, katkeavan noin kesken kaikkea, ja hevoset takaisin talliin taas! Tehkää nyt asiasta mitä tahdotte ja suunnitelkaa kaikkia mahdollisuuksia, joiden nojalla minun olisi pitänyt jäädä paikalleni; sanalla sanoen, minä lähden, ja jotta tietäisitte minne menen, niin on täällä ruhtinas – , joka näkyy olevan mieltynyt seuraani; kuultuaan aikeestani hän kutsui heti minut luokseen maatiloilleen viettämään nykyistä kaunista kevättä. Hän on luvannut, että saisin siellä olla ihan omassa vapaudessani, ja koska jotakuinkin ymmärrämme toisiamme, niin uskaltaudunkin leikkiin ja lähden hänen mukanaan.

Selitykseksi.

19 p. huhtik.

Kiitos kummastakin kirjeestäsi! En vastannut niihin, kun en tahtonut lähettää ylläolevia rivejä, ennenkuin olin saanut eroni hovista; pelkäsin näet, että äitini saattaisi kääntyä ministerin puoleen ja vaikeuttaa eroani. Nyt olen sen saanut, erokirja on käsissäni. En viitsi kertoa teille, kuinka vastahakoisesti siihen on suostuttu ja mitä ministeri kirjoittaa minulle: saisitte siitä vain aihetta uusiin valitusvirsiin. Perintöprinssi on lähtiäisikseni lähettänyt minulle kaksikymmentäviisi kultarahaa, sanalla sanoen, eroni on saanut minut ihan kyyneliin; en siis tarvitse rahojakaan, joista äskettäin äidille kirjoitin.

5 p. toukok.

Huomenna lähden täältä, ja koska synnyinkaupunkini on vain kuuden penikulman päässä tieltä, käväisen sitäkin katsomassa ja muistelemassa menneitä, uneksittuja onnen päiviä. Aion ajaa kaupunkiin samasta portista, mistä äitini kanssa muinoin ajoimme ulos, kun hän isäni kuoleman jälkeen jätti tuon armaan, kodikkaan paikan sulkeutuakseen kotikaupunkiinsa. Hyvästi, Wilhelm, kerron vielä enemmän matkastani.

9 p. toukok.

Olen suorittanut toivioretken kotiseudulleni kaikella pyhiinvaeltajan hartaudella, ja moni outo tunne on hivellyt mieltäni. Pysähdytin korkean lehmuksen luona, joka on noin neljännestunnin matkan päässä kaupungista tien varrella S – ää kohden, astuin vaunuista ja annoin kyytimiehen ajaa edellä, käydäkseni itse lopun matkaa jalan ja mieleni mukaan nauttiakseni jokaisesta muistosta ihan tuoreeltaan ja elävästi. Siinä seisoin nyt lehmuksen vierellä, joka muinoin, lapsuudessani, oli ollut kävelyjeni päämäärä ja raja. Kuinka toisin nyt! Onnellisena ja tietämättömänä halajoitsin silloin ulos outoon maailmaan, missä toivoin sydämelleni niin paljon elähdyttävää ja niin paljon nautittavaa, joka täyttäisi ja viihdyttäisi kaipaavaa, kaihoavaa rintaani. Nyt palaan sieltä avarasta maailmasta – oi ystäväni, kuinka monta pettynyttä toivetta, kuinka monta turhiin rauennutta suunnitelmaa onkaan takanani! – Näin edessäni tuon vuoriston, jota kohden katseeni niin tuhannet kerrat oli kaihoavana liitänyt. Tuntimääriä saatoin istua tässä ja halajoida tuonne toiselle puolelle, sieluni suli siinä katsoessani niin sykähtävän herkkänä metsien ja laaksojen näkyyn, jotka väreilivät silmäini edessä niin ystävällisen omina; ja kun minun sitten määrättyyn aikaan täytyi palata, niin kuinka vastahakoisesti jätinkään tämän armaan paikan! – Lähenin kaupunkia, tervehdin jokaista vanhaa tuttua puistohuonetta, uudet loukkasivat minua kaikki, samoin kaikki muutkin muutokset, jotka oli tehty. Astuin portista sisään ja tapasin kaiken niin entisellään. Ystäväni, en huoli takertua yksityiskohtiin; niin ihastuttavaa kuin kaikki minulle olikin, niin yksitoikkoista se olisi kerrottuna. Olin päättänyt mennä asumaan torin laidalle taloon, joka sijaitsi ihan vanhan kotimme vierellä. Sinne kävellessäni huomasin, että koulutupa, johon lapsuutemme ajan olimme olleet sullotut erään vanhan mummon komennettaviksi, oli muutettu kauppapuodiksi. Tuli mieleeni kaikki se levottomuus, ne kyynelet, se tukahtunut mieli ja sydämenahdistus, jota muinoin olin tuntenut siinä pesässä. – Joka askelella näin jotakin, joka herätti monenlaisia muistoja. Ei voi pyhällä maalla vaeltava toivioretkeläinenkään kohdata niin monta pyhää muistopaikkaa, ja tuskinpa voi hänen sielunsa olla yhtä pyhän liikutuksen valtaama. – Vieläkin yksi esimerkki tuhansien joukosta. Astelin joen vartta alas erääseen rakennukseen asti; samaa tietä olin ennen muinoinkin usein astunut, ja siinä oli paikka, missä meidän poikina oli tapana heitellä "voileipiä" latuskaisilla kivillä. Muistui niin elävästi mieleeni, kuinka monesti seisoin tässä rannalla ja omituisin, aavistuksellisin tuntein katselin joen juoksua, kuinka ihmeellisiksi kuvittelin maita, joiden halki se virtaa, ja kuinka pian silloin mielikuvitukseni herpaantuneena sai tuntea rajansa, mutta kuinka se yhä vain pyrki kauemmaksi, kunnes kokonaan hupeni tuijottamaan näkymättömään etäisyyteen. – Katsos, ystäväni, noin ahdas oli onnellisten esi-isäimmekin näköpiiri, ja noin onnellisia hekin olivat! noin lapsellinen oli heidän tunteensa ja heidän runoutensa! Kun Odysseus puhuu rajattomasta ja rannattomasta merestä ja äärettömästä maanpiiristä, niin se kuulostaa niin todelta ja inhimilliseltä, niin lämpimän läheiseltä, omalta ja salaperäiseltä. Mitä hyvää siitä on, että jokaisen koulupojan kanssa voin matkia, että maa on pallomainen? Ihminen tarvitsee vain pienen tilkun maata elääkseen ja nauttiakseen siinä, ja vielä pienemmän levätäkseen turpeen alla.

Kun olit onnellinen! huudahdin, nopeasti astellen kaupunkia kohden, kun sinun oli hyvä olla kuin kalan vedessä! – Jumala taivaissa! Oletko määrännyt ihmisen osaksi, ettei hän voi olla onnellinen muulloin kuin silloin, kun hänellä ei vielä ole järkeä tai kun hän on sen jälleen kadottanut! – Voi poloista! ja kuinka kadehdinkaan sentään mielesi pimeyttä ja sitä hämmennystä, jossa menehdyt! Toivorikkaana sinä lähdet keskellä talvea ulos poimimaan kuningattarellesi kukkia, ja olet suruissasi, kun et löydä mitään, etkä voi käsittää miksi et löydä. Ja minä – lähden ulos toiveettomana ja tarkoituksetta, ja palaan samanlaisena kuin olen lähtenytkin. – Sinä kuvittelet, mikä mies voisit olla, jos valtiosäädyt suostuisivat antamaan rahaa sinulle. Sinua onnellista, joka voit onnesi puutteesta syyttää maallisia esteitä. Sinä et tunne, et tunne, että kärsimyksesi on omassa särkyneessä sydämessäsi ja omissa hämmentyneissä aivoissasi, joita kumpaakaan maailman kaikki kuninkaat eivät voisi parantaa.

Lohduttomana menehtyköön se, ken saattaa pilkata sairasta, joka matkustaa etäisimmällekin lähteelle, mikä vain on pahentava hänen sairauttaan ja tekevä hänen loppunsa tuskallisemmaksi! niin myös se, ken halventaa ahdistettua onnetonta, joka omantuntonsa vaivoista ja sielunsa tuskista päästäksensä tekee toivioretken Pyhälle haudalle! Jokainen askel, joka raivaamattomilla teillä haavoittaa hänen jalkaansa, valaa lievitystä hänen ahdistuneeseen mieleensä, ja jokaisen matkapäivän vaivojen jälkeen laskeutuu hänen sydämensä monista huolista keventyneenä levolle. – Rohkenetteko sanoa tuota vain harhaluuloksi, te sanasankarit, jotka lepäätte pehmeillä patjoillanne? – Harhaluuloksi! Oi Jumala, sinä näet kyyneleni! Täytyikö sinun, joka loit ihmisen jo muutenkin kyllin puutteenalaiseksi, täytyikö sinun lisäksi antaa hänelle veljiä, jotka riistävät häneltä senkin vähän, mitä hänellä on, senkin pienen hivenen luottamusta, joka hänellä on sinuun, sinuun, sinä kaikkea-rakastava! Sillä mitä onkaan luottamus parantavaan yrttiin tai viinipensaan kyyneliin muuta kuin luottamusta sinuun, luottamusta siihen, että sinä olet kaikkeen ympärillämme kätkenyt parannuksen ja lievityksen voimaa, jota me niin aina ja alituisesti tarvitsemme. Isäni! jota en tunne! Isäni, joka ennen täytit koko sieluni läsnäolollasi ja joka nyt olet kääntänyt kasvosi minusta! kutsu minut luoksesi! Älä enää pysy vaiti! Tämä janoitseva, hiutuva sieluni ei kestä vaitioloasi. – Voisiko ihminen, isä olla vihoissaan, jos yht'äkkiä odottamatta kotiin palannut poikansa lankeaisi hänen kaulaansa ja huudahtaisi: Tässä olen taaskin, isäni! Älä vihastu minulle, vaikka jätinkin kesken matkani, jonka olisit tahtonut kestävän kauemmin. Maailmassa on kaikkialla yhtäläistä, vaivaa ja ponnistusta seuraa palkinto ja ilo; mutta mitä liikuttaa minua kaikki tuo, minun on hyvä olla vain siellä, missä sinä olet, sinun kasvojesi edessä minä tahdon kärsiä ja nauttia. – Ja sinä, rakas taivaallinen isä, sinäkö sysäisit hänet luotasi?

1 p. jouluk.

Wilhelm! mies, josta kirjoitin, tuo onnellinen onneton, oli ollut kirjurina Lotten isällä, oli rakastunut Lotteen, ja tämä rakkaus, jota hän helli ja kasvatti itsessään, jota hän salasi, jonka hän viimein ilmaisi ja jonka tähden hänet erotettiin toimestaan, on tehnyt hänestä mielipuolen. Tunne näiden kuivakiskoisten sanojen takaa, kuinka mielettömästi tämä kertomus järkytti minua, kun Albert sen kertoi minulle yhtä tyynesti kuin sinäkin arvattavasti luet sen.

4 p. jouluk.

Voi ystäväni! – Näetkö sinä, minä menehdyn, en kestä, en kestä tätä kauempaa! Istuin tänään hänen luonaan – istuin, hän soitti klaveerillaan useita kappaleita, ja mikä tunne hänen soitossaan! – oi! – Mitenkä? – Hänen pikkusisarensa istui polvellani ja siisti nukkeansa. Silmäni vettyivät. Kumarruin ja katseeni sattui hänen vihkisormukseensa – kyyneleni juoksivat. – Ja yht'äkkiä hän rupeaa soittamaan erästä vanhaa taivaallisen suloista sävelmää, ihan yht'äkkiä, ja sieluuni valuu niin ihana lohdun tunne, ja muisto menneistä päivistä, ajoista, jolloin olin kuullut tuon laulun ennen, ja ajoista, kolkoista ajoista, jotka olivat olleet sen jälkeen, kaikki kärsimykseni ja pettäneet toiveeni muistuivat mieleeni, ja silloin – Astelin edestakaisin huoneessa, sydämeni tukahtui tulviviin tunteihinsa. – Jumalan tähden, sanoin kääntyen kiihtyneesti häntä kohden, Jumalan tähden, lopettakaa! – Hän lakkasi soittamasta ja katsahti hämmästyneenä minuun. – Werther, sanoi hän sitten, kasvoillaan hymy, joka tunki läpi sieluni, Werther, olette hyvin sairas; eivät lempiruokannekaan enää maistu teille. Lähtekää nyt! Ja pyydän teitä, tyyntykää. – Minä repäisin itseni pois hänen luotaan, ja – Jumala! Sinä näet kärsimykseni ja olet tekevä niistä lopun.

6 p. jouluk.

Kuinka hänen kuvansa aina seuraa minua! Valveillani ja unissani hän täyttää koko sieluni! Tässä, kun suljen silmäni, tässä otsani takana, johon sisäinen näkövoima keskittyy, elävät hänen tummat silmänsä. Tässä, oi, en saa sitä sanotuksi! Jos suljen silmäni, ovat ne kohta tuossa; kuin syvyytenä ne lepäävät edessäni, minussa, täyttävät kaikki mieleni aistit.

Mitä on ihminen, tuo ylistetty puolijumala! Eivätkö hänen voimansa petä juuri silloin, kun hän parhaiten niitä tarvitsisi? Tai kun hän kuohahtaa iloon tai vajoo tuskien syliin, eikö hän kummassakin tapauksessa juuri silloin ikäänkuin sisällisesti lamaudu ja juuri silloin tule palautetuksi tympeään, kylmään tietoisuuteen, kun hän hartaimmin kaipaisi jättäytyä äärettömyyden täydellisyyteen?

JULKAISIJAN LISÄYS LUKIJALLE

Kuinka mielelläni näkisinkään, että ystävämme viimeisiltä merkillisiltä päiviltä olisi säilynyt niin paljon omakätisiä todistuskappaleita, ettei minun tarvitsisi kertomuksellani keskeyttää hänen jälkeenjääneiden kirjeidensä julkaisemista.

Olen koettanut huolellisesti koota mahdollisimman tarkkoja tietoja niiltä henkilöiltä, joiden olen voinut otaksua lähemmin tuntevan hänen elämäkertansa; sen kehitys on yksinkertainen, ja kaikki kertomukset sen juoksusta käyvät, muutamia vähäpätöisempiä sivuseikkoja lukuunottamatta, yhteen; toimivain henkilöiden mielenlaadusta vain ovat käsitykset eroavia, ja niistä langetetaan eriäviä arvosteluja.

Eihän enää olekaan muuta tehtävänämme kuin tunnollisesti kertoa, mitä suurella vaivalla vihdoin olemme saaneet tietää, ja sovittaa vainajan jälkeen jättämät kirjeet oikeihin paikkoihinsa väheksimättä pienintäkään käsiimme sattunutta kirjelippusta, varsinkin koska on niin vaikea keksiä jo jonkin yksityisen teonkin oikeimpia ja todellisimpia vaikuttimia, jos sen on tehnyt ihminen, joka ei kuulu ihan kaikkein tavallisimpiin.

Toivottomuus ja mielenlannistus oli vähitellen syöpynyt yhä syvemmälle Wertherin sieluun, oli juurtunut sinne varmemmin ja vähä vähältä vallannut koko hänen olemuksensa. Hänen mielensä sopusointu oli kokonaan häiriytynyt, jonkinlainen sisäinen kuumuus ja tulisuus, joka hämmensi sekaisin kaikki hänen luontonsa voimat, kiehutti ja kypsytti hänessä esiin mitä vastenmielisimpiä ilmiöitä ja jätti hänet lopulta ihan täydelliseen uupumukseen, jonka vallasta päästäkseen hän kamppaili vielä kiihkeämmin kuin oli siihen asti taistellut kaikkia muita pahoja vastaan. Sielunsa hätä kulutti hänessä kaikki muut hengenvoimat, hänen vilkkautensa ja hänen mielensä terävyys laimeni, seuraihmisenä hän muuttui ikäväksi, hän kävi yhä onnettomammaksi, ja sitä kohtuuttomammaksi, mitä onnettomammaksi hän tuli. Ainakin väittävät tätä Albertin ystävät; he sanovat, että Werther, joka itse ikäänkuin joka päivä kulutti kaiken omaisuutensa, illalla kärsiäkseen ja nähdäkseen puutetta, ei voinut oikein arvostella puhdasluontoista, tyyntä miestä, joka nyt vihdoinkin oli saavuttanut kauan toivomansa onnen, eikä hänen menettelyään, kun hän koetti varata tämän onnensa itselleen tuleviksi päivikseen. Albert, sanovat he, ei niin lyhyessä ajassa ollut mitenkään muuttunut, hän oli yhä sama mies, joksi Werther heti alussa tuli hänet tuntemaan ja jota hän silloin oli pitänyt niin suuressa arvossa ja niin kunnioittanut. Hän rakasti Lottea enemmän kuin mitään maailmassa, hän ylpeili hänestä ja halusi, että kaikki muutkin pitäisivät häntä ihanimpana ja täydellisimpänä olentona. Olikohan siinä siis mitään moitittavaa, että hän tahtoi välttää vähintä epäilyksen varjoakin ja ettei hän sinä hetkenä ollut halukas viattomimmallakaan tavalla jakamaan tätä aarrettaan kenenkään toisen kanssa? He myöntävät, että Albert kyllä usein poistui vaimonsa huoneesta, kun Werther tuli hänen luokseen, mutta sitä hän ei tehnyt vihasta ja ynseydestä ystäväänsä kohtaan, vaan ainoastaan siksi, että oli tuntenut läsnäolonsa rasittavan tätä.

Lotten isä oli sairastunut, niin ettei voinut liikkua ulkona; hän lähetti vaununsa noutamaan Lottea, ja Lotte lähti hänen luokseen. Oli kaunis talvipäivä, oli ollut ensimmäinen vahvempi lumipyry, ja koko seutu oli lumen peitossa.

Werther lähti seuraavana aamuna hänen jälkeensä sinne, saattaakseen häntä takaisin, ellei Albert tulisi noutamaan häntä.

Kirkas ilmakaan ei tehnyt sen syvempää vaikutusta hänen sameaan mieleensä, raskas paino lepäsi hänen sielullaan, suruisat kuvat olivat syöpyneet häneen, ja hänen mielensä liikkui vain tuskallisesta ajatuksesta toiseen.

Kun hän aina oli tyytymätön itseensä, näytti hänestä toistenkin tila arveluttavalta ja hämmentyneeltä, hän luuli häirinneensä Albertin ja hänen puolisonsa kaunista suhdetta ja moitti itseään siitä, samalla kuitenkin tuntien salaista vastenmielisyyttä aviomiestä kohtaan.

Nytkin siinä tiellä hänen ajatuksensa johtuivat tähän. Niin, niin, hän puheli itsekseen, salaa kiristellen hampaitaan: tuo nyt on siis sitä omaista, ystävällistä, hellää ja kaikkeen osaaottavaa suhdetta, sitä tyyntä, kestävää uskollisuutta! Kyllästymistä se on ja välinpitämättömyyttä! Jokainen vaivainen pikkutehtäväkin vetää häntä enemmän puoleensa kuin hänen kallis, ihana vaimonsa. Osaako hän antaa onnelleen arvoa? Osaako hän pitää Lottea siinä arvossa kuin hän ansaitsee? Hän on hänellä, noh, niin on! – Tiedän sen, kuten tiedän paljon muutakin, luulisin jo tottuneeni siihen ajatukseen, mutta se on vielä kerran saava minut järjiltäni, se on saattava minut perikatoon. – Ja onko hänen ystävyytensä sitten kestänyt koetuksen? Eikö hänestä vain kiintymykseni Lotteenkin jo liene hänen oikeuksiensa rajoittamista, ja eikö huomaavaisuuteni Lottea kohtaan tuntune hänestä salaiselta moitteelta häntä itseään vastaan? Tiedän sen hyvinkin, tunnen sen, hän ei enää mielellään näe minua täällä, hän toivoo, että poistuisin; minun läsnäoloni kiusaa häntä.

Tuon tuostakin hän hiljensi hätäistä käyntiään, toisinaan pysähtyi kokonaan ja näytti aikovan palata; mutta aina hän sentään taas lähti liikkeelle eteenpäin ja saapui tällaisiin ajatuksiin ja itsepuheluihin vaipuneena melkein kuin vastoin tahtoaan perille metsästyslinnalle.

Hän astui ovelle, kysyi vanhusta ja Lottea ja tapasi koko talon jonkinmoisessa kiihtymystilassa. Vanhin pojista kertoi hänelle, että ulkona Wahlheimissa oli tapahtunut onnettomuus, siellä oli murhattu joku talonpoika! Werther ei kuunnellut sitä sen tarkemmin. Hän astui sisään ja tapasi Lotten koettamassa estää vanhusta, joka sairaudestaan huolimatta itse aikoi ulos pitääkseen tutkintoa itse murhapaikalla. Murhaajaa ei vielä tunnettu, surmatun ruumis oli aamulla löydetty talon portilta; epäiltäviä asianhaaroja oli sentään olemassa: murhattu oli ollut renkinä eräällä leskiemännällä, jolla sitä ennen oli ollut palveluksessa eräs toinen, joka riidoin oli ajettu talosta.

Kun Werther tämän kuuli, hypähti hän kiihtyneenä pystyyn. – Onko se mahdollista! huudahti hän; minun täytyy mennä sinne, en voi viipyä silmänräpäystäkään. – Hän kiiruhti Wahlheimia kohden; kaikki asianhaarat muistuivat niin elävästi hänen mieleensä, eikä hänelle jäänyt enää epäilystäkään siitä, ettei tekoa olisi tehnyt sama mies, jonka kanssa hän oli niin monta kertaa ollut puheissa ja joka oli käynyt hänelle niin mieleiseksi.

Kun hänen oli kuljettava lehmuspuiston lävitse tullakseen ravintolaan, jonne ruumis oli viety, valtasi hänet kammo hänen astuessaan tuota ennen niin rakastamaansa paikkaa. Kynnys, jolla naapurin lapset niin usein olivat leikkineet, oli veritahroissa. Rakkaus ja uskollisuus, ihmisen ihanimmat tunteet, olivat muuttuneet väkivallanteoksi ja murhaksi. Nuo tiheät, korkeat puut seisoivat nyt paljaina ja kuurassa, kauniit pensaat, jotka kurkottelivat matalan kirkkotarhanmuurin ylitse, olivat karistaneet lehtensä, ja lumen peittäminä katselivat hautakivet niiden välistä ulos.

Kun hän läheni ravintolaa, jonka edustalle koko kylä oli kokoontunut, nousi yht'äkkiä huuto. Etäällä näkyi joukko aseellisia miehiä, ja kaikki huusivat, että murhaajaa tuodaan. Werther katsahti sinnepäin, eikä hänelle enää jäänyt vähintäkään epäilyksen varaa. Niin! mies oli sama, joka niin rakasti tuota leskeä ja jonka hän joku aika sitten oli kohdannut kuljeksivana, hiljainen uhka ja salainen epätoivo sielussaan.

Mitä olet tehnyt, onneton! huudahti Werther, astuen vangittua vastaan.

– Tämä katsahti häneen tyynesti ja ääneti ja vastasi viimein levollisesti: Häntä ei ole kukaan saava, eikä hän ole saava ketään. —

Vanki vietiin ravintolaan, ja Werther riensi pois.

Tuo kamala, väkivaltainen kosketus heitti koko hänen olentonsa kuin sekaisin. Hetkeksi hän tempautui surunsa, masentumuksensa ja välinpitämättömän alakuloisuutensa vallasta, vastustamaton sääli täytti hänen mielensä, ja hänessä heräsi sanomaton halu pelastaa tuo mies. Hän tunsi hänet niin perin onnettomaksi, hänestä tuo mies oli rikoksentekijänäkin niin viaton, hän kuvitteli itsensä niin syvästi hänen asemaansa, että hän varmasti uskoi voivansa saada toisetkin vakuutetuiksi siitä. Hän olisi jo kohta tahtonut saada puhua hänen puolestaan, jo tulvi hänen huulilleen vilkas puolustuspuhe; hän kiirehti askeleitaan joutuakseen metsästyslinnaan eikä malttanut jo matkalla olla puoliääneen puhumatta itselleen kaikkea sitä, mitä aikoi esittää miehen puolustukseksi amtmannille.

Kun hän astui sisään, oli Albertkin jo paikalla; tämä kiusasi häntä hiukan ensiksi, mutta hän malttoi kuitenkin kohta mielensä ja rupesi innokkaasti esittämään ajatustaan amtmannille. Tämä pudisti muutaman kerran päätään, ja vaikka Werther mitä vilkkaimmin, kiivaimmin ja vakuuttavimmin esittikin kaikkea, mitä ihminen vain voi toisen puolustukseksi esittää, ei se, kuten oli odotettavissakin, tehnyt mitään vaikutusta amtmanniin. Hän ei edes antanut ystävämme puhua loppuunkaan, vastusti häntä kiivaasti ja nuhteli häntä siitä, että hän saattoi puolustaa salamurhaajaa! Hän osoitti hänelle, että tuolla tapaa tulisivat kaikki lait tehottomiksi ja kaikki turvallisuus valtiossa häviäisi; sitäpaitsi hän lisäsi, ettei hän tämmöisessä asiassa voinut tehdä mitään joutumatta mitä raskaimpaan edesvastuuseen; kaiken täytyi tapahtua lainmukaisessa ja määrätyssä järjestyksessä.

Werther ei vieläkään peräytynyt, vaan pyysi, että amtmanni ei olisi aivan liian tarkka, jos koetettaisiin auttaa miestä pakoon. Senkin amtmanni epäsi. Albert, joka viimein myöskin sekaantui keskusteluun, astui vanhuksen puolelle: Werther äänestettiin kumoon, ja kamalassa tuskassa hän lähti viimein pois, sittenkuin amtmanni vielä jonkun kerran oli sanonut hänelle: Ei, hän ei ole pelastettavissa!

Kuinka syvän vaikutuksen nämä sanat olivat tehneet Wertheriin, näemme eräästä paperiliuskasta, joka tavattiin hänen papereidensa joukossa ja joka nähtävästi on kirjoitettu samana päivänä:

"Sinä et ole pelastettavissa, onneton! Näen, näen sen, me emme ole pelastettavissa."

Wertheriä oli syvästi loukannut se, mitä Albert nyt viimeksi oli amtmannin läsnäollessa lausunut tämän vangitun asiassa: hän luuli huomanneensa hänen sanoissaan jonkinmoista nurjamielisyyttä itseään vastaan, ja vaikka hän tarkemmin ajateltuaan kyllä älysikin, että nuo kaksi miestä kai sentään olivat olleet oikeassa häntä vastaan, niin tuntui hänestä kuitenkin, kuin hänen täytyisi tehdä tyhjäksi koko sisin olemuksensa, jos hänen pitäisi tunnustaa ja myöntää se.

Hänen paperiensa joukossa tapaamme lippusen, joka koskee tätä ja ehkä ilmaisee koko hänen suhteensa Albertiin:

"Mitä siitä, että toistan ja toistan itselleni: hän on kunnollinen, hän on hyvä, kun se kumminkin viiltää sisimpääni; minä en voi antaa hänelle oikeutta."

Koska oli leppeä ilta ja ilma alkoi kääntyä suojaiseksi, palasivat Lotte ja Albert jalan kaupunkiin. Matkalla Lotte kääntyi tuon tuostakin katsomaan taakseen, ikäänkuin olisi kaivannut Wertherin seuraa. Albert rupesi puhumaan hänestä ja moitti häntä, antaen sentään tunnustuksen hänen hyville puolilleen. Hän otti puheeksi hänen onnettoman rakkautensakin ja ilmaisi toivovansa, että hänet jollakin tapaa saataisiin poistumaan. – Toivoisin sitä meidän itsemmekin tähden, sanoi hän, ja pyydän, jatkoi hän, sinuakin vaikuttamaan siihen suuntaan, että hänen käytöksensä sinua kohtaan muuttuisi ja että hänen käyntinsä luonamme harvenisivat. Ihmiset rupeavat jo kiinnittämään huomiota siihen, ja tiedän, että muutamat jo puhuvatkin siitä. – Lotte oli vaiti, ja Albert näytti panneen mieleensä tämän vaikenemisen; ainakaan ei hän senjälkeen enää koskaan ruvennut Lotten kuullen puhumaan Wertheristä, ja jos Lotte joskus mainitsi hänestä, antoi hän keskustelun raueta tai johti sen johonkin muuhun.

Se turha yritys, jonka Werther teki tuon onnettoman pelastamiseksi, oli sammuvan liekin viimeinen lehahdus; sen jälkeen hän vaipui vain entistä syvemmälle tuskaansa ja toimettomuuteensa; varsinkin järkytti häntä syvästi, kun hän kuuli, että hän mahdollisesti vielä joutuisi todistamaankin miestä vastaan, joka nyt oli ruvennut kieltämään koko tekoa.

Kaikki vastoinkäymiset, jotka häntä olivat kohdanneet elämässä, mielipaha, jota hän oli saanut kärsiä lähetystössä, kaikki mikä oli muuten epäonnistunut tai häntä loukannut, kaikki se rupesi kytemään ja virkoamaan hänen sielussaan. Hänestä tuntui, kuin se kaikki oikeuttaisi hänet toimettomuuteen; hänestä kaikki mahdollisuudet olivat suljetut häneltä ja hän itse oli kykenemätön ryhtymään mihinkään sillä otteella, jota tavallisen elämän tehtävät vaativat; siten hän joutui vähitellen kokonaan ihmeellisen tunneherkkyytensä, ajatussuuntansa ja äärettömän intohimonsa valtaan ja läheni lähenemistään suruista loppuansa, eli aina mitä kiihtyneimmässä mielentilassa, kuluttaen voimiaan ilman mitään hyötyä ja tarkoitusta, tuota iäti samaa surunkalvamaa elämäänsä rakastettavan ja rakastetun olennon läheisyydessä, jonka rauhaa hän häiritsi.

Elävän kuvan hänen mielensä hämmennyksestä, hänen intohimoisesta rakkaudestaan, hänen levottomuudestaan ja kiihtymyksestään, hänen elämäänväsymisestään antavat muutamat jälkeenjääneet kirjeet, jotka liitämme tähän.

12 p. jouluk.

"Rakas Wilhelm, olen mielentilassa, jommoisessa lienevät ne onnettomat olleet, joista luultiin, että heitä ahdisti paha henki. Usein se tarttuu minuun; se ei ole tuskaa, se ei ole himoa – se on sisäistä outoa kuohua, joka uhkaa pakahduttaa rintani ja kuristaa kurkkuani! Voi minua! Voi! ja sitten lähden ulos ja harhailen nykyisen tylyn ja epäystävällisen vuodenajan peloittavia öisiä maisemia."

"Eilen illalla minun täytyi lähteä ulos. Sää oli äkkiä muuttunut leudoksi; olin kuullut, että joki oli ruvennut tulvimaan, että kaikki purot olivat paisuksissa ja että koko rakas laaksoni Wahlheimia myöten oli tulvan alla. Yöllä jälkeen yhdentoista syöksyin ulos. Oli peloittavaa vuorelta katsella, kuinka nuo kuohuvat aallot kuun valossa vyöryivät yli peltojen, niittyjen ja pensaikkojen ja kuinka koko avara laakso edessä ja kaukana oli yhtenä ainoana myrskyn myllertämänä merenä. Ja kun kuu sitten taas sukeltautui esiin ja lepäsi pimeiden pilvien yllä, ja virta sen kammottavanihanassa valossa kuohui ja kohisi edessäni, silloin valtasi mieleni outo väristys ja sitten haikea kaipaus! Oi, kädet levällään minä seisoin syvyyden partaalla ja hengitin, hengitin ja hukuin hurmaavaan aatokseen syöstä kaikki tuskani ja kärsimykseni tuonne alas! ja kohisten vieriä pois kuin aaltojen meno! Oh! – etkä voinut nostaa jalkaasi maasta vapautuaksesi kaikista tuskistasi! – Vielä ei tuntilasini ole juossut loppuunsa, tunnen sen! Oi Wilhelm, kuinka mielelläni olisin antanut ihmisyyteni, saadakseni tuon myrskytuulen mukana raastaa pilviä ja piestä aaltoja! Oh! Eikö joskus koittane kytketylle mielelleni se hurman hetki? Ja kun surunvoittoisena tähystelin alas erästä paikkaa kohden, jossa kerran erään helteisen kävelyn jälkeen olimme Lotten kanssa levähtäneet muutaman raidan varjossa – sekin oli tulvan alla, Wilhelm, niin että tuskin tunsin enää koko raitaa! Ja niityt sitten, ajattelin, ja linnan ympäristö siellä hänen kotonaan! miten lieneekään riehuva virta tuhonnut lehtimajamme! ajattelin. Ja menneisyydestä välähti mieleeni auringonsäde, kuin vangille uni karjalaumoista, niityistä ja kunniaviroista! En liikahtanut! – En herjaa itseäni, sillä rohkenen kuolla. – Olisin – . Nyt istun tässä kuin vanha vaimo, joka kerää puunsa ihmisten aidoista ja leipänsä ihmisten ovilla, vielä hetkeksikin pidentääkseen ja lievittääkseen kituvaa, ilotonta oloaan."

14 p. jouluk.

"Mitä tämä on, ystäväni? Säikähdän itseäni! Eikö rakkauteni siis olekaan pyhintä, puhtainta ja veljellisintä rakkautta? Olenko kertaakaan tuntenut rikollista halua mielessäni? – Mutta mitä noista vakuutuksista! – Ja nyt nuo unet! Oi kuinka oikein aavistivatkaan ne, jotka selittivät tuollaisten ristiriitaisuuksien lähtevän vieraiden voimien vaikutuksesta! Nyt viime yönäkin! vavahdan, kun sanon sen, pidin häntä sylissäni, pidin lähelläni, rintaani vastaan puristettuna, ja peitin hänen rakkautta kuiskivat huulensa lukemattomin suudelmin; silmäni uiskentelivat hänen silmäinsä hurmassa! Hyvä Jumala! Onko rikos, että vieläkin tunnen autuutta, kun herkimmästi koetan muistella noita hehkuvia iloja? Lotte! Lotte! – Ja minä olen mennyttä! Aistini hämmentyvät; olen jo viikon ollut ilman mitään mielenmalttia, silmäni uiskentelevat kyynelissä. Minun ei ole missään hyvä, ja kaikkialla hyvä. En toivo mitään, en tahdo mitään. Parasta olisi mennä pois."

Päätös lähteä elämästä juurtui näinä päivinä ja näissä oloissa yhä syvemmälle Wertherin sieluun. Siitä asti kuin hän oli palannut Lotten luokse, oli se ajatus aina väikkynyt hänen edessään viimeisenä turvana ja viimeisenä toivona; kuitenkin hän oli aina sanonut itselleen, ettei se saisi olla mikään hätäinen ja äkkipikainen teko, vaan hän tahtoi tehdä sen totisimmassa vakaumuksessa ja mahdollisimman tyynellä päättäväisyydellä.

Hänen epäilyksensä ja sieluntaistelunsa kuvastuvat eräässä paperiliuskassa, joka nähtävästi on jokin Wilhelmille ajateltu kirjeenalku ja joka päiväämättömänä löydettiin hänen paperiensa joukosta:

"Hänen läsnäolonsa, hänen kohtalonsa, hänen osanottonsa minua kohtaan pusertavat vielä viimeiset kyynelet jäytyneistä aivoistani."

"Kohottaa esirippua ja astua sen taakse! kas siinä kaikki! Miksi siis tämä epäröinti ja arkailu? Siksikö, ettei tiedä, millaista sen toisella puolella on? Ja ettei sieltä enää voi palata? Ja siksi, että henkemme näkyy olevan taipuvainen aavistamaan sekaannusta ja pimeyttä siellä, mistä ei tiedä mitään varmaa!"

Lopulta tämä suruisa ajatus kävi yhä omaisemmaksi ja läheisemmäksi hänelle, ja hänen päätöksensä yhä varmeni ja muuttui peruuttamattomaksi, siitä olkoon todistuksena seuraava kaksimielinen kirje, jonka hän kirjoitti ystävälleen.

20 p. jouluk.

"Kiitän rakkauttasi, Wilhelm, että olet sillä tavoin käsittänyt sanani. Niin, olet oikeassa: minulle olisi parempi, että lähtisin. Ihan mieleeni ei ole sentään ehdotuksesi, että palaisin teidän luoksenne; ainakin tekisin mielelläni sitä ennen pienen kiertomatkan, varsinkin kun ilmat nyt näyttävät ennustavan kestävää pakkasta ja hyvää keliä. Sekin on mieleeni, että haluat tulla noutamaan minua; varro sentään vielä ainakin kaksi viikkoa ja odota kirjettä minulta, jossa ilmoitan tarkemmin. On tarpeen, ettei mitään poimita, ennenkuin se on kypsä, ja kaksi viikkoa sinne tai tänne vaikuttaa paljon. Sano äidilleni, että hän rukoilisi poikansa puolesta, ja että pyydän anteeksi häneltä kaikkea sitä mielipahaa, jota olen hänelle tuottanut. Se nyt näkyy olleen minun osani, että olen samentanut ja pahoittanut niiden mieltä, joille minun olisi pitänyt olla iloksi. Hyvästi, rakkain ystäväni! Suokoon Jumala sinulle kaikkea siunaustaan! Jää hyvästi!"

Mitä liikkui Lotten mielessä näinä aikoina, mitkä olivat hänen tunteensa puolisoaan, mitkä onnetonta ystäväänsä kohtaan, sitä rohkenemme tuskin yrittää sanoin kuvata, vaikka sentään, kun tunnemme hänen luonteenlaatunsa, voimmekin siitä muodostaa itsellemme hieman käsitystä, voipa ehkä joku ihanasieluinen nainen kuvailla mielessään hänen asemansakin ja kärsiä hänen kerallaan.

Sen ainakin tiedämme, että hän oli vakaasti päättänyt tehdä kaikkensa saadakseen Wertherin poistumaan, ja sikäli kuin hän vielä epäröi, tapahtui se ainoastaan sydämellisestä, ystävällisestä hellyydestä, hän kun tiesi, kuinka raskasta se olisi Wertherille, jopa ehkä melkein mahdotontakin. Näihin aikoihin hänen oli kuitenkin pakko ryhtyä ratkaisevampiin toimenpiteisiin asiassa, miehensä kun itsepintaisesti oli vaiti kaikesta, mikä koski tätä suhdetta, kuten Lotte itsekin aina oli ollut, ja hänelle oli niinmuodoin sitä tärkeämpää itse teossa todistaa, että mielenlaatunsa oli hänen miehensä mielenlaadun arvoinen.

Samana päivänä, jona Werther oli kirjoittanut edellä julkaistun kirjeen ystävälleen – oli sunnuntai ennen joulua – tuli hän illalla tervehtimään Lottea ja tapasi hänet yksin. Lotte järjesteli muutamia leluja, jotka hän oli valmistanut pikkusiskoilleen joululahjoiksi. Werther puheli ilosta, joka lapsilla oli oleva, ja ajoista, jolloin ihminen vielä oli sulaa taivaista riemua, kun ovi odottamatta aukeni ja hän näki edessään koristetun joulukuusen kynttilöineen, makeisineen ja omenoineen. – Saatte tekin jotain, sanoi Lotte, koettaen kätkeä hämminkiään suloiseen hymyyn, saatte tekin jotain, jos olette oikein hyvä, saatte vahakynttilän ja jotain muutakin ehkä. – Ja mitä te sitten tarkoitatte hyvällä? huudahti Werther; miten minun pitää olla? kuinka voin olla hyvä, rakas Lotte! – Torstai-iltana, sanoi Lotte, on jouluaatto, silloin tulevat tänne lapset ja isäni, silloin jokainen saa osansa, silloin tulette tekin – mutta ette ennen. – Werther hykähti. – Oi kuulkaa, jatkoi Lotte, niin se nyt kerran on; minä pyydän teitä oman rauhani tähden: näin ei saa, ei saa kauemmin jatkua. – Werther käänsi katseensa hänestä, rupesi astumaan edestakaisin huoneessa mutisten: Näin ei saa jatkua! Lotte, joka tunsi sen kamalan tilan, mihin nämä sanat olivat Wertherin saattaneet, koetti kaikenlaisilla kysymyksillä johtaa hänen ajatuksiaan muuanne, mutta turhaan. – Ei, Lotte, huudahti Werther, en ole näkevä teitä enää! – Miksi niin? vastasi Lotte. Werther, te voitte, teidän täytyy tulla tervehtimään meitä vielä, mutta tyyntykää vain. Oi, miksi teidän pitää olla tuommoinen, että noin kiihkeästi ja hillittömästi antaudutte kaikkeen, mikä kerran valtaa teidät? Kuulkaa, jatkoi hän, ottaen Wertheriä kädestä, koettakaa olla tyynempi! Teidän hengenlahjanne, tietonne, kykynne, kaikki ne voivat valmistaa teille niin monenlaista tyydytystä! Olkaa mies! tehkää loppu tuskallisesta kiintymyksestänne olentoon, joka ei voi muuta kuin sääliä teitä. – Werther kiristeli hampaitaan ja katsahti synkästi häneen. Lotte piti yhä häntä kädestä. – Mutta tyyntykäähän nyt hetkeksi edes, Werther! sanoi hän. Ettekö tunne, että petätte itsenne, että ehdoin tahdoin saatatte itsenne turmioon? Miksi juuri minua, Werther? juuri minua, joka olen toisen oma? Juuri niin, toisen oma? Pelkäänpä, pelkäänpä, että juuri tuo mahdottomuus saada minut tekee halunne niin kiihkeäksi. – Werther veti kätensä hänen kädestään ja loi häneen jäykän ja kalsean katseen. – Viisaasti puhuttu! huudahti hän, perin viisaasti! Onko ehkä Albert keksinyt tuon? Oivallista! Oivallista! – Kuka tahansa voi sen keksiä, vastasi Lotte. Ja eikö siis todellakaan koko avarassa maailmassa muka ole tyttöä, joka tyydyttäisi teidän sydäntänne? Koettakaa nyt edes, etsikää, jos kumminkin löytäisitte, ja minä vannon ja vakuutan, te löydätte; jo kauan on minua sekä teidän että itsemme tähden huolettanut nähdä teidän sulkeutuvan niin ahtaaseen piiriin. Koettakaa nyt malttaa itseänne hiukan! Jokin matka ehkä viihdyttäisi teitä, ihan varmaan viihdyttäisi. Etsikää ja löytäkää olento, joka ansaitsee rakkautenne, ja palatkaa sitten tänne ja nauttikaamme yhdessä todellisen ystävyyden autuutta. —

Tuon, sanoi Werther kylmästi hymyillen, voisi paikalla painattaa ja suosittaa sitä kenelle hovimestarille hyvänsä. Rakas Lotte! Malttakaa hetkinen vielä, kaikki, kaikki on käyvä tahtonne mukaan. – Luvatkaa nyt ainoastaan, Werther, ettette tule ennen kuin jouluaattona! – Werther aikoi juuri vastata, mutta samassa Albert astui sisään. He sanoivat toisilleen kylmästi hyvää iltaa ja rupesivat sitten vierekkäin ja hämillisinä astelemaan edestakaisin huoneessa. Werther alkoi puhella jostakin tyhjänpäiväisestä aiheesta, joka pian oli puhuttu kuiviin, samoin Albert, joka senjälkeen kysyi rouvaltaan joistakin asioista, jotka oli jättänyt hänen toimitettavikseen, ja kuultuaan, että ne vielä olivat toimittamatta, hän sanoi Lottelle joitakin sanoja, jotka Wertheristä tuntuivat kylmiltä, vieläpä tylyiltäkin. Hän aikoi lähteä, mutta ei voinut, ja viipyi aina kello kahdeksaan, joll'aikaa toivottomuus ja tyytymättömyys yhä kiihtyi hänessä, kunnes viimein ruvettiin kattamaan pöytää, jolloin hän otti hattunsa ja keppinsä. Albert kehoitti häntä jäämään, mutta hän, kun oli huomaavinaan siinä vain tyhjän kohteliaisuuden, kiitti kylmästi ja lähti.

Hän tuli kotiinsa, otti palveluspojaltaan, joka aikoi näyttää hänelle valkeata, kynttilän kädestä ja meni yksin huoneeseensa, purskahti siellä äänekkääseen itkuun, puhui kiihtyneesti itsekseen, asteli kiivaasti huoneessa edestakaisin ja heittäytyi viimein riisuutumatta vuoteelleen, mistä palvelijansa hänet löysi, tohtiessaan yhdentoista ajoissa astua sisään kysymään, saisiko vetää saappaat herran jaloista. Sen Werther sallikin ja kielsi palvelijaansa tulemasta seuraavana aamuna huoneeseen, ennenkuin hän kutsui.

Maanantai-aamuna varhain, yhdentenäkolmatta päivänä joulukuuta, hän kirjoitti Lottelle seuraavan kirjeen, joka hänen kuolemansa jälkeen tavattiin hänen kirjoituspöydältään ja toimitettiin perille, ja jonka julkaisen tässä otteittain, sen mukaan kuin asianhaaroista selvenee, milloin hän kunkin kohdan on kirjoittanut.

Yosh cheklamasi:
12+
Litresda chiqarilgan sana:
28 sentyabr 2017
Hajm:
160 Sahifa 1 tasvir
Tarjimon:
Mualliflik huquqi egasi:
Public Domain