Kitobni o'qish: «Keski-ikäinen nainen»
I
Oli eräs sunnuntai huhtikuun alussa v. 1813. Aamu lupasi yhden niistä kauniista päivistä, jolloin pariisilaiset ensi kerran vuodessa näkevät katunsa puhtaina ja taivaansa pilvistä vapaana. Vähää ennen kello kahtatoista kiitivät komeat ajovaunut kahden tulisen hevosen vetäminä Rivolin kadulle Castiglianen kadulta ja pysähtyivät toisten ajoneuvojen taakse, jotka pitkässä jonossa seisoivat äsken avatun kalleriportin edessä keskellä Feuillantin pengermää. Näiden keveiden ajoneuvojen ajajana oli muuan sairaalloisen ja huolestuneen näköinen mies; harmaa tukka peitti niukasti hänen kellertävän päälakensa ja teki hänet vanhemman näköiseksi kuin hän todella oli. Hän heitti ohjakset palvelijalle, joka ratsasti vaunun perässä, astui alas ja otti käsivarsillensa nuoren, sievän tytön, jonka kauneus veti kaikkien pengermällä kävelijöiden huomion puoleensa. Pikku neiti antoi aivan tyynesti ottaa itseänsä vyötäisiltä seisoessaan vaunun laidalla, pani kätensä seuraajansa kaulaan ja tämä nosti hänet alas jalkakäytävälle rypistämättä hänen viheriäisen ripsihameensa koristeita. Rakastaja ei olisi voinut olla huomaavaisempi. Hän oli varmaankin tytön isä. Kiittämättä häntä tarttui tyttö tuttavallisesti hänen käsipuoleensa vetäen hänet kiirehtien mukanansa puistoon. Vanha isä näki kuinka ihastunein katsein pari nuorta miestä katselivat hänen tytärtään ja surullinen ilme, joka tavallisesti kuvastui hänen kasvoillaan, hävisi hetkeksi. Vaikka hän jo kauvan sitten oli saavuttanut sen iän, jolloin miesten tulisi luopua turhamaisuuden tuottamista petollisista nautinnoista, hymyili hän.
"Ihmiset luulevat, että sinä olet vaimoni", kuiskasi hän nuorelle tytölle. Hän oikaisihe suoraksi ja käveli niin hitaasti, että se saattoi tytön epätoivoon.
Näytti siltä kuin olisi hän keikaillut tyttärensä tähden. Hän näytti nauttivan enemmän kuin tyttö niistä uteliaista katseista, joita ohikulkevat heittivät hänen pieniin, ruskeitten lastinkikenkien peittämiin jalkoihinsa, hänen miellyttävään vartaloonsa tuossa viheriäisessä hameessa valkeasta harvasta kankaasta tehtyine hihoineen ja kauluksineen ja hänen sievään kaulaansa, jota pieni koruommeltu kaulus ei täydellisesti peittänyt. Hänen kävellessään kohosi hame toisinaan, niin että kenkien yläpuolella saattoi nähdä hänen hienot, hyvin muodostuneet säärensä rei'ikkäissä silkkisukissa. Useampi kuin yksi kävelijöistä kääntyikin, kulettuaan tämän parin ohi, ympäri ihaillakseen tahi saadakseen vielä kerran nähdä nämä nuoret kasvot, joiden ympärillä ruskeat kutrit leikkivät ja joiden valkea, heleä hipiä tuli vielä kauniimmaksi hänen komean viittansa ruusunvärisen vuorin heijastuksesta, ja hänen vilkkaudestaan ja kärsimättömyydestään. Lempeä veitikkamaisuus loisti hänen kauniista mustista mantelimuotoisista silmistään kaarevine kulmakarvoineen ja pitkine silmäripsineen. Eloisuus ja nuoruus rikkauksineen kuvastui näissä pienissä kasvoissa omavaltaisine ilmeineen ja tässä vartalossa, joka oli niin solakka huolimatta siitä, että siihen aikaan vyö oli sidottu korkealle rinnan alle. Välinpitämättömänä kaikesta häntä ympäröivästä ihailusta katseli nuori tyttö levottomin silmäyksin Tuillerin linnaa, joka näytti olevan hänen kiireisen kulkunsa päämaali. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista. Huolimatta näin varhaisesta ajasta näkyi useita vallasnaisia, kaikki komeissa puvuissa, palaavan takaisin linnasta harmistuneesti kääntäen päätään, juurikuin olisivat katuneet myöhäistä tuloaan, jonka takia eivät päässeet nauttimaan jotain, jota olivat tahtoneet nähdä. Muutamat tyytymättömät lauseet, jotka pääsivät näiltä pettyneiltä ja jotka tämä tuntematon kaunotar sivumennen kuuli, näkyivät mitä suurimmassa määrässä huolestuttavan häntä. Vanha herra tarkkasi enemmän uteliaasti kuin ivallisesti niitä kärsimättömyyden merkkejä, jotka ilmenivät hänen seuralaisensa kauniilla kasvoilla ja katseli häntä sellaisella mielenkiinnolla, että siinä varmaan täytyi piillä jonkun verran isällistä levottomuutta.
Tämä päivä oli kolmastoista sunnuntai v. 1813. Kaksi päivää myöhemmin lähti Napoleon sille monivaiheiselle retkelle, jonka kestäessä hänen piti kadottaa toisensa jälkeen Bessières ja Durac, voittaa muistettavat tappelut Lützenin ja Bautzenin luona, nähdä Itävallan, Saksen'in, Bayerin ja Bernadotte'n pettävän itseään ja taistella kauheassa tappelussa Leipzigin luona. Suuremmoinen paraati, joka oli pidettävä keisarin käskystä, oli viimeinen niistä, jotka niin kauvan olivat herättäneet sekä pariisilaisten että ulkomaalaisten ihailua. Vanhan kaartin piti viimeisen kerran suorittaa niitä taitavia manöövereitä, joiden komeus ja loisto toisinaan ihmetyttivät yksin sitä jättiläistäkin, joka silloin valmistautui taisteluun Eurooppaa vastaan. Surullinen mieliala vallitsi siinä uteliaassa ja loistavassa joukossa, joka oli kokoontunut Tuillerieihin. Kaikki näkyivät aavistavan, mitä oli tapahtuva, ja kenties he myöskin tunsivat tulevansa muistelmissaan useamman kuin yhden kerran herättämään uudestaan eloon tämän näyn, kun se aika oli tullut, jolloin tämä Ranskan sankariaika saisi sen satukimalluksen mikä sillä nykyään on.
"Käy nopeammin, isä!" sanoi nuori tyttö itsevaltainen ilme kasvoillaan ja veti mukaansa vanhaa herraa. "Kuulen rumpujen pärisevän."
"Sotaväki tulee Tuillerieihin", vastasi hän.
"Taikka lähtee pois … kaikki ihmisethän palaavat kotiin!" sanoi tyttö lapsellisesti harmistuneena, seikka, joka sai hänen isänsä hymyilemään.
"Paraati ei ala ennen kello puolta yhtä", sanoi isä, kiirehtien innostuneen tyttärensä jälessä.
Kun näki, millä tavalla nuori tyttö liikutti oikeata käsivarttansa, olisi voinut luulla hänen käyttävän sitä apuna juostakseen. Hänen pieni hienon sormikkaan peittämä kätensä rypisti kärsimättömästi nenäliinaa muistuttaen airoa veneessä, joka halkaisee aaltoja. Vanha herra hymyili toisinaan, mutta toisinaan synkistyivät hänen kuivettuneet piirteensä surullisesta ilmeestä. Hänen rakkautensa kaunista tytärtään kohtaan oli nyt hänen ilonaan, mutta se sai hänet pelkäämään tulevaisuutta. Oli kuin olisi hän ajatellut: "nyt hän on onnellinen mutta kuka tietää, tuleeko hän aina olemaan se?" Sillä vanhoilla ihmisillä on se heikkous, että he rasittavat nuorten tulevaisuutta omilla huolillaan. Kun isä ja tytär saapuivat paviljongin pylvässaliin, paviljongin, jonka huipussa kolmivärinen lippu liehui ja jonka kautta kävelijät tulivat ja menivät Tuillerien puistoon ja Carrousel-kentälle, huusivat vahdit varmalla äänellä:
"Kukaan ei enää saa tulla sisään."
Nuori tyttö kohottautui varpailleen ja hänen onnistui nähdä joukko hienosti puettuja naisia, jotka molemmin puolin ympäröivät vanhaa marmorikaariporttia, josta keisarin piti tulla.
"Näethän nyt isä, että tulimme liian myöhään!"
Hänen huolestunut ilmeensä osoitti, kuinka tärkeänä hän piti sitä, että saisi olla mukana katselmuksessa.
"No, mennään sitten, Julia! Sinähän et pidä väkitungoksessa seisoskelemisesta."
"Ei, pysähtykäämme, isä! Voin joka tapauksessa nähdä keisarin täältä. Jos hän tulee tapetuksi sodassa, niin enhän minä ole ikinä nähnyt häntä."
Isä säpsähti kuullessaan nämä itsekkäät sanat; hän huomasi tyttärensä äänestä, että tämä oli itkemäisillään; hän katsoi häntä ja luuli näkevänsä hänen alas luotujen silmäluomiensa alla pari kyyneltä, joiden syynä ei ollut niin paljon harmi kuin ne ensimäiset surut, joiden salaisuutta vanhan isän ei ole vaikea arvata. Äkkiä punastui Julia ja päästi huudahduksen, jonka merkitystä vahdit yhtä vähän kuin hänen isänsäkään ymmärsivät. Muuan upseeri, joka tuli pihasta portaita kohden, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan huudahduksen, riensi puiston kaariportille, tunsi nuoren tytön, jonka hetkiseksi peittivät näkyvistä krenatöörien korkeat karvalakit, ja peruutti heti häntä ja isäänsä varten käskyn, jonka itse äsken oli antanut. Välittämättä siitä tyytymättömyydestä, jota kaariporttia saartava komea väkijoukko osoitti, veti hän lempeästi ihastuneen nuoren tytön luoksensa.
"Nyt minä ymmärrän, miksi hän oli niin vihainen ja niin kiihkeä, koska sinä olit täällä päivystäjänä", sanoi vanha herra upseerille samalla kertaa vakavasti ja leikillisesti.
"Herra herttua", vastasi nuori mies, "jos tahdotte saada hyvän paikan, niin älkäämme jutelko. Keisari ei pidä odottamisesta ja minä olen saanut suurmarsalkalta käskyn mennä ilmoittamaan hänelle."
Puhuessaan oli hän jonkunmoisella tuttavallisuudella tarttunut Julian käsivarteen ja vei hänet nopeasti mukanaan Carrousel-kentälle. Suureksi ihmeekseen näki Julia suunnattoman väkijoukon tunkeilevan palatsin harmaiden muurien ja ketjuilla aidattujen nelikulmaisten hiekkakenttien välillä keskellä Tuillerin pihaa. Sotamiehillä, jotka olivat asetetut pitämään tietä vapaana keisarille ja tämän esikunnalle, oli täysi työ pysytelläidä niin, ettei tämä väkijoukko, joka tunkeili ja surisi kuin mehiläisparvi, työntäisi heitä syrjään.
"Onko se hyvin kaunista?" kysyi Julia hymyillen.
"Varokaa!" huusi äkkiä upseeri, otti Juliaa vyötäisiltä, nosti hänet voimakkaasti ja reippaasti ylös ja saattoi hänet syrjään muutaman pylvään luo.
Ellei hän olisi niin kiivaasti vetänyt syrjään pientä uteliasta sukulaistaan, olisi tämä voinut joutua sen valkean, viheriäisellä ja kullalla kirjaillulla satulalla varustetun hevosen jalkoihin, jota Napoleonin mamelukki talutti ohjaksista aivan kaariportin alla kymmenen askelta kaikkien niiden hevosten jälestä, jotka odottivat keisarin seurueeseen kuuluvia korkea-arvoisia upseereita. Nuori mies valmisti paikan isälle ja tyttärelle kauaksi oikealle väkijoukon etupuolelle ja antoi merkin kahdelle vanhalle krenatöörille että nämä suojelisivat heitä kummankin puolin. Kun upseeri tuli takaisin palatsille, olivat Julian kasvot saaneet takaisin iloisen ja onnellisen ilmeen sen lyhyen säikähdyksen perästä, joka oli kuvastunut niissä silloin kun tuo valkea hevonen oli hypännyt; hän oli salaisesti puristanut upseerin kättä joko kiittääkseen tätä hänelle äsken osoittamastaan pienestä palveluksesta tahi sanoakseen hänelle: "oletteko nyt vihdoinkin täällä!" Hän taivutti myös lempeästi päätään vastaukseksi siihen kunnioittavaan kumarrukseen, jonka upseeri teki hänelle ja hänen isälleen ennenkuin riensi pois. Vanha herra, joka näytti tahallaan jättäneen molemmat nuoret yksin, säilytti vakavan ilmeensä ja pysyttelihe vähän tyttärensä takana, mutta hän piti häntä salaa silmällä sill'aikaa kun oli olevinansa kokonaan kiintynyt Carroussel-kentän tarjoomaan komeaan näkyyn. Kun Julia katsoi isäänsä niinkuin koulupoika, joka pelkää opettajaansa, vastasi tämä hänelle iloisesti ja hyvänsuovasti hymyillen; mutta hänen terävä katseensa oli seurannut upseeria aina kaariportille asti eikä mikään tästä lyhyestä kohtauksesta ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
"Kuinka tämä on kaunista!" sanoi Julia hiljaan puristaen isänsä kättä.
Carroussel-kentän tällä hetkellä tarjooma ihana ja komea näky houkutteli saman huudahduksen tuhansilta katsojilta, jotka kaikki tuijottivat siihen ihailevin silmäyksin. Toinen ihmisrivi, yhtä taaja kuin se, jossa isä ja nuori tyttö olivat, täytti yhdensuuntaisesti palatsin kanssa sen kapean kivillä lasketun paikan, joka ulottuu pitkin Carrousel-kentän viereistä aitausta. Naisten erilaiset puvut piirsivät jonkinmoisen kehän sen suunnattoman, pitkulaisen nelikulmion ympäri, jonka Tuilleriain rakennukset ja tämä aitaus, silloin vastarakennettu, muodostavat. Vanha kaartinrykmentti, jonka oli määrä esiintyä katselmuksessa, täytti tämän suuren nelikulmion muodostaen vastapäätä palatsia vaikuttavia sinisiä, kymmenrivisiä jonoja. Aitauksen toisella puolella ja Carrousel-kentällä seisoi yhdensuuntaisissa riveissä useita jalkaväki- ja ratsuväkirykmenttejä valmiina marssimaan sen riemuportin alitse, joka koristaa kallerin keskustaa, ja jonka huipussa siihen aikaan nähtiin komeita venetsialaisia hevosia. Rykmenttisoittokunta oli sijoitettu alemmaksi Louvren kallerin viereen ja peittivät sen näkyvistä päivystävät puolalaiset keihäsmiehet. Suuri osa hiekoitettua nelikulmiota oli tyhjä kuin areena, valmistettuna näiden äänettömien joukkojen manöövereitä varten, näitä joukkoja varten, jotka seisoivat siinä järjestettyinä sotataidon sopusuhtaisten lakien mukaan ja joiden kymmenestä tuhannesta pistimestä auringonsäteet salamoina heiastuivat. Tuuli leikki sotilaitten sulissa ja pani ne lainehtimaan kuin puut metsässä kovan viiman taivuttamina. Nämä vanhat joukot seisoivat siinä loistavina ja mykkinä välkkyen tuhansin värein erilaisissa virkapuvuissaan, aseissaan, koristuksissaan ja nauhoissaan. Tämä suunnaton taulu, joka oli pienoiskuva taistelutantereesta ennen tappelua, tarjosi runollisen näyn kaikkine ympäristöineen ja omituisine tarpeineen taustanaan majesteetillinen rakennus, jonka liikkumattomuus näytti olevan esikuvana johtajille ja sotamiehille. Katsojat joutuivat tahtomattaan vertailemaan näitä ihmismuureja ja kivimuureja keskenään. Kevätaurinko valaisi runsaasti sekä äsken rakennettuja valkoisia muureja että vuosisatoja vanhoja, se paistoi täydeltä terältä näille lukemattomille ahavoittuneille kasvoille, jotka kaikki kertoivat kestettyjen vaarojen historiaa ja jotka vakavina odottivat vasta tulevia. Kunkin rykmentin överstit olivat ainoat, jotka kulkivat edestakaisin näiden sankarien muodostamien rintamain edessä. Ja sitten näitten joukkojen takana, jotka välkkyivät hopeasta, taivaansinisestä, purppurasta ja kullasta, saattoi nähdä kolmivärisiä standaarilippuja, keihäisiin kiinnitettyinä, ja kuuden väsymättömän puolalaisen ratsumiehen kantamina, jotka niinkuin pellon vieressä olevaa laumaa paimentavat koirat, lakkaamatta lensivät sotaväen ja väkijoukon väliä estääkseen viimemainittua tunkeutumasta sen kapean kaistaleen yli, joka sille oli määrätty keisarillisen kallerin vierestä. Elleivät nämä miehet olisi liikkuneet, olisi voinut luulla olevansa prinsessa Ruususen nukkuvassa linnassa. Kevättuuli, joka liehutti krenatöörien pitkäkarvaisia karvalakkeja, osoitti paraiten miten liikkumattomina nämä sotilaat seisoivat, ja väkijoukon surina teki heidän äänettömyytensä vielä huomattavammaksi. Ainoastaan joskus kuului symbaalin kilisevä ääni tahi lyönti, joka erehdyksessä sattui bassorumpuun ja jota keisarillisen palatsin synnyttämä kaiku toisti muistuttaen kaukaisia ukkosenjyrähdyksiä rajuilman edellä. Kuvaamaton innostus vallitsi tässä odottavassa joukossa. Ranskan piti sanoa hyvästit Napoleonille ennenkuin hän lähti retkelle, jonka vaarat vähäpätöisinkin kansalainen saattoi arvata. Kysymys oli silloin Ranskan vallan olemassaolosta. Tämä ajatus näytti sytyttävän sekä kansalaisia että sotilaita, jotka kaikki yhtä äänettöminä seisoivat tiheään sullottuina tässä aidatussa paikassa, jonka yllä Napoleonin kotka ja henki liitelivät. Useiden läsnäolevien ja sotilaitten välillä vaihdettiin jäähyväissanoja, he sanoivat toisilleen hyvästit kenties ijäksi; mutta kaikista sydämistä, niistäkin, jotka olivat enimmin vihamielisiä keisaria vastaan, kohosi taivaaseen lämpimiä toivomuksia isänmaan kunnian puolesta. Nekin miehet, jotka olivat enimmin väsyneitä Ranskan ja Europan väliseen taisteluun, olivat kaikki luopuneet vihastaan astuessaan riemuportin alatse, sillä he ymmärsivät, että vaaran hetkellä Napoleon oli koko Ranska. Linnankello löi puolta yhtä. Samassa taukosi väkijoukosta kuulunut surina ja hiljaisuus tuli niin syväksi, että olisi saattanut kuulla lapsen puhuvan. Vanha herra ja hänen tyttärensä, jotka näkyivät elävän ainoastaan silmin, saattoivat eroittaa kannuksien kilinää ja miekkojen kalsketta, jotka kaikuivat linnan pylväiköstä.
Pieni mies, jotenkin lihava, puettu viheriäiseen virkapukuun, valkeisiin housuihin ja ratsusaappaisiin, näyttäytyi äkkiä. Päässä oli hänellä kolmikulmainen hattu, joka näytti vaikuttavan yhtä lumoavasti kuin mies itse. Kunnialegionan leveä, punainen nauha koristi hänen rintaansa; hänellä oli pieni miekka sivullaan. Miestä katsottiin kaikilta tahoilta samalla kertaa. Rummut alkoivat heti päristä, molemmat soittokunnat alkoivat soittaa erästä sotaisaa säveltä, johon kaikki soittokoneet yhtyivät hienoimmasta huilusta aina mahtavaan bassorumpuun saakka. Tästä sotaisesta kehoituksesta syttyivät kaikki sydämet, liput liehuivat, sotamiehet tekivät kunniata kivääreillä säännöllisesti ja yht'aikaa, joka kaikki sai pyssyt ensimmäisestä viimeiseen riviin Carrousel-torilla liikahtamaan. Komentosanat lensivät kuin kaiku rivistä riviin. Innostunut väkijoukko kajahutti huudon: "eläköön keisari!" Vavistus kävi läpi väkijoukon, kaikki liikkui, kaikki huojui. Napoleon oli noussut hevosen selkään. Tämä antoi jälleen elämän mykille joukoille, äänen soittokoneille, lennon kotkille ja lipuille ja ilmeen kaikille kasvoille. Yksin tämän vanhan palatsin korkeiden kallerien muuritkin näyttivät huutavan: "eläköön keisari!" Se ei ollut inhimillistä, se oli jotain loihduttua, ikuisen mahdin kuva, tahi vielä paremmin ohimenevä kuva tästä niin ohimenevästä vallasta. Mies, jonka ympärillä oli niin paljon rakkautta, ihastusta, uskollisuutta, onnentoivotuksia, mies, jonka tähden aurinko oli ajanut pois pilvet taivaalta, istui hevosensa selässä kolme askelta siitä pienestä eskadroonasta, joka seurasi häntä, suurmarsalkka vasemmalla sivullaan ja päivystävä marsalkka oikealla. Huolimatta kaikesta siitä liikunnasta, jota hän herätti, ei yksikään piirre hänen kasvoissaan näyttänyt muuttuvan.
"Niin, tietysti Vagramilla keskellä tulta, Moskovassa kaikkien kuolleitten seassa, hän on aina tyyni, hän!"
Tämän vastauksen moniin hänelle tehtyihin kysymyksiin antoi se krenatööri, joka seisoi nuoren tytön vieressä. Julia vaipui hetkeksi kokonaan näiden kasvojen tarkastamiseen, joiden tyyneys todisti niin suurta oman valtansa tuntemista. Keisari huomasi neiti Chatillonnet'in, kumartui Ducre'en päin ja sanoi pari sanaa, jotka saivat suurmarsalkan hymyilemään. Manööverit alkoivat. Jos nuori tyttö tähän asti oli jakanut huomiotansa Napoleonin liikkumattomien kasvojen ja osastojen sinisten, viheriäisten ja punaisten rivien välillä, niin kiintyi hän nyt, sen sijaan että olisi katsellut vanhojen sotilaitten nopeita ja säännöllisiä liikkeitä, melkein kokonaan erääseen nuoreen upseeriin, joka ratsasti liikkuvien rivien välissä ja lakkaamatta palasi sen ryhmän luo, jonka etunenässä loisti yksinkertaisesti puettu Napoleon. Tällä upseerilla oli komea musta ratsu ja hänet saattoi eroittaa kirjavasta väkijoukosta siitä taivaansinisestä virkapuvusta, jota keisarin käskyläisupseerit tavallisesti kantoivat. Hänen koristeensa kimaltelivat auringon valossa niin vilkkaasti, että katsojain täytyi verrata häntä virvatuleen, näkyväiseen sieluun, jonka keisari oli pannut elähyttämään ja johtamaan näitä pataljoonia, joiden aseet leiskuivat tulta, kun ne yhdestä hänen silmiensä merkistä hajaantuivat, kokoontuivat, huojuivat kuin laineet virran pyörteessä tahi liikkuivat hänen edessään niinkuin ne pitkät, suorat ja korkeat aallot, joita vihastunut valtameri heitti hänen rantojaan vastaan.
Kun manööverit loppuivat, tuli käskyläisupseeri ratsastaen ohjakset höllänä ja pysähtyi keisarin eteen odottaen hänen käskyjänsä. Sillä hetkellä oli hän kahdenkymmenen askeleen päässä Juliasta vastapäätä keisarillista ryhmää asennossa, joka jotenkin paljon muistutti kenraali Rappin asentoa Gerardin taulussa "Austerlitzin tappelu". Nuorella tytöllä oli hyvä tilaisuus ihailla rakastettuansa koko hänen sotilaallisessa kauneudessaan. Översti Viktor d'Aiglemont ei ollut täyttä kolmeakymmentä vuotta vanha, oli pitkä, hyvin muodostunut ja solakka. Hänen kaunis vartalonsa ei näyttäytynyt milloinkaan niin hyvin edukseen kuin silloin kun hän käytti voimaansa ohjatakseen hevostaan, jonka pehmeä ja notkea selkä näytti taipuvan hänen allansa. Hänen tummanveriset, miehuulliset kasvonsa olivat niin kuvaamattoman miellyttävät kuin piirteitten täydellinen säännöllisyys ja nuoruus voi ne tehdä. Hänen palavat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat, näyttivät kahdelta valkealta ovaalilta kahden mustan juovan välissä. Hänen nenänsä oli miellyttävän kaareva niinkuin kotkannokka. Noiden välttämättömien mustien viiksien alla hohti hänen huuliensa purppurapuna sitä heleämmin. Hänen vahvapiirteisillä poskillaan oli helakka väri ja niiden keltaisenruskea vivahdus todisti tavatonta voimaa. Hänen kasvonsa olivat niitä, joihin urhoollisuus on painanut leimansa; ne olivat sitä tyyppiä, jota taiteilija meidän päivinämme etsii tahtoessaan kuvata Ranskan keisariajan sankareita. Hänen hevosensa oli märkänä hiestä ja sen levoton pää osoitti äärimmäistä maltittomuutta, sen molemmat etujalat olivat leveällä ja pysähtyneet samalle viivalle niin ettei toinen jalka ollut yhtään toista edellä. Se heilutti pitkää tuuheaa häntäänsä. Sen uskollisuus oli tarkka kuva sen herran uskollisuudesta keisaria kohtaan. Kun Julia näki rakastettunsa niin kiintyneenä Napoleonin katseitten tarkkaamiseen ja kun hän ajatteli, ettei tämä vielä ollut katsonut häntä, tunsi hän itsensä hetkiseksi mustasukkaiseksi. Äkkiä sanoo hallitsija jotain, Viktor kannustaa hevosensa ja lähtee laukkaamaan, mutta erään pylvään varjo hiekalla säikäyttää hevosen, se hytkähtää ja karkaa ylös niin äkkiä, että näyttää kuin ratsastaja tulisi heitetyksi alas. Julia huudahtaa ja kalpenee; hänen silmänsä ovat kiinnittyneet hevoseen, jota upseeri pieksee rangaistukseksi samalla kun ratsastaa pois kertoakseen Napoleonin käskyn. Nämä vilkkaat kohtaukset ovat niin kokonaan vetäneet Julian huomion puoleensa, että hän itsekään huomaamattaan on tarttunut isänsä käsivarteen ja tahtomattaan antanut hänelle tiedon ajatuksistaan sormiensa enemmän tahi vähemmän lujan puristuksen kautta. Kun Viktor oli putoamaisillaan hevosen selästä, tarttui hän vielä kiivaammin isäänsä kiinni, juurikuin itse olisi ollut vähällä kaatua. Vanha herra tarkasti synkällä ja tuskallisella levottomuudella tyttärensä ilmehikkäitä kasvoja, ja sääliä, mustasukkaisuutta, vieläpä hätääkin saattoi lukea jokaisesta hänen piirteestään. Mutta kun Julian silmien tavaton loiste, huudahdus, joka pääsi häneltä ja hänen kätensä suonenvedontapainen puristus kokonaan ilmaisivat hänelle tytön salatun rakkauden, silloin mahtoi surullisia tulevaisuudennäkyjä ilmestyä hänelle, sillä hänen kasvonsa kävivät melkein kammottavan näköisiksi. Sillä hetkellä näytti Julian sielu muuttaneen nuoreen sotilaaseen. Ajatus, vielä kauheampi kuin ne, jotka tähän asti olivat peloittaneet vanhusta, oli luettavana hänen kärsivissä kasvoissaan nähdessään d'Aiglemontin tämän ratsastaessa heidän edessään vaihtavan ymmärtäviä silmäyksiä Julian kanssa, jonka silmät olivat kosteat ja jonka piirteet osoittivat tavatonta eloisuutta. Hän saattoi kiireellisesti tyttärensä sisään Tuilleripuistoon.
"Mutta isä", sanoi hän, "Carrousel-kentällä on vielä joukkoja, jotka alkavat tehdä manöövereitä."
"Ei, lapseni kaikki joukko-osastot marssivat par'aikaa pois."
"Sitä en usko, isä. Herra d'Aiglemont olisi antanut niiden tulla esiin…"
"Mutta minä en voi hyvin, lapseni, enkä tahdo viipyä kauempaa."
Julian ei ollut vaikea uskoa isäänsä luodessaan silmäyksen hänen kasvoihinsa, jotka isällisestä levottomuudesta olivat saaneet kärsivän ilmeen.
"Voitko hyvin huonosti?" kysyi hän välinpitämättömästi, siihen määrään olivat hänen ajatuksensa toisaalla.
"Eikö jokainen päivä ole armon päivä minulle?" kysyi vanha herra.
"Aiotko nyt taas tehdä minut surulliseksi puhumalla kuolemastasi? Minä olin niin iloinen. Tahdotko olla kiitti ja ajaa pois nämä pahat, tuhmat ajatukset?"
"Ah, sinä hemmoiteltu lapsi!" huudahti isä huoaten. "Parhaatkin sydämet ovat toisinaan hyvin julmia! Omistaa elämänsä teille, olla ajattelematta muuta kuin teitä, valmistaa teille hyvä toimeentulo, uhrata teidän tähtenne oma makunsa ja omat mielitekonsa, jumaloida teitä, antaa teille veremme, tämä kaikki siis ei merkitse mitään? Te otatte välinpitämättömästi kaikki vastaan. Saadakseen aina nähdä teidän hymyilevän ja vastaanottaa teidän alentuvaa rakkauttanne pitäisi olla kaikkivaltias niinkuin Jumala. Ja sitten tulee eräs toinen, mies, jota te rakastatte, tahi teidän miehenne ja ottaa teidän sydämenne meiltä."
Julia katsoi kummastuneena isäänsä. Tämä kulki hitaasti ja katseli häntä hiutunein silmäyksin.
"Vieläpä te teeskentelettekin meidän edessämme", jatkoi hän, "niin kenties itsennekin edessä…"
"Mitä sinä sanot, isä?"
"Minä luulen, Julia, että sinulla on salaisuuksia minulta. – Sinä olet rakastunut", lisäsi hän vilkkaasti, nähdessään tyttärensä punastuvan. "Ah, minä olin toivonut näkeväni sinut uskollisena vanhalle isällesi kunnes hän kuolisi, toivoin saavani pitää sinut luonani iloisena ja säteilevänä, saavani ihailla sinua sellaisena kuin olit ollut tähän asti! Kun en tuntenut kohtaloasi, olisin voinut uskoa, että tulevaisuutesi on onnellinen; mutta nyt on mahdotonta toivoa sinun tulevan onnelliseksi, sillä sinä rakastat överstiä enemmän kuin serkkua. En voi enää epäillä sitä."
"Minkätähden en saisi rakastaa häntä?" huudahti hän vilkkaasti ja uteliaasti.
"Ah, Julia, sinä et voisi ymmärtää minua", vastasi isä huoaten.
"Mutta sano se kaikissa tapauksissa", toisti hän vähän kärsimättömästi.
"No hyvä, kuuntele sitten, lapseni. Nuoret tytöt luovat itselleen usein mitä jaloimpia, mitä ihanimpia tauluja, ihannekuvia, sepittävät itselleen mielikuvituksellisia käsityksiä miehistä, rakkaudesta, maailmasta; sitten omistavat he viattomuudessaan jollekin erityiselle luonteelle ne täydellisyydet, joista ovat unelmoineet, ja antautuvat sen valtaan; valitsemassaan miehessä rakastavat he tätä runoiltua olentoa. Mutta aikaa myöten, kun he eivät enää voi vapautua onnettomuudestaan, vapautua siitä petollisesta olennosta, jonka itse olivat kaunistellen maalanneet, muuttuu heidän entinen epäjumalansa hirvittäväksi aaveeksi. Julia, tahtoisin mieluummin nähdä sinun rakastavan vanhusta, kuin överstiä. Voi, jos voisit siirtyä kymmenen vuotta eteenpäin ajassa, niin saisit nähdä, että minä olen oikeassa. Tunnen Viktorin: hänen iloinen luonteensa on hilpeyttä ilman sielua, kasarmimaista iloisuutta, hän on tuhlaavainen eikä ole lahjakas. Hän on yksi niistä miehistä, jotka taivas on luonut sulattamaan ruokaa neljä kertaa päivässä, nukkumaan, rakastamaan ensimäistä naista, joka tiellensä sattuu ja tappelemaan. Hän ei ymmärrä elämää. Hänen hyvä sydämensä – sillä hänellä on hyvä sydän – saa hänet kenties lahjoittamaan kukkaronsa jollekin köyhälle tahi toverille; mutta hän on pintapuolinen ja ajattelematon, hänellä ei ole sitä sydämen hienotunteisuutta, joka tekee meidät orjiksi saattaaksemme naisen onnelliseksi; hän on taitamaton, itsekäs. Siinä on monta muttaa…"
"Niin, mutta isä, onhan hänellä täytynyt olla ymmärrystä ja tietoja tullakseen överstiksi…"
"Ystäväni, Viktor pysyy överstinä kaiken ikänsä. Minä en ole nähnyt vielä ketään, jota katsoisin kyllin arvokkaaksi sinulle", sanoi vanhus melkein ihaillen.
Hän oli vaiti hetkisen, katsoi tyttäreensä ja lisäsi:
"Mutta, Julia-parkani, sinä olet vielä liiaksi nuori, liiaksi heikko, liiaksi arka voidaksesi kantaa avioliiton suruja ja vaikeuksia. D'Aiglemontin ovat vanhempansa hemmoitelleet, niinkuin minä ja äitisi olemme hemmoitelleet sinut. Kuinka voikaan toivoa, että te ymmärtäisitte toisianne, kun teillä on kaksi eri tahtoa, joiden hirmuvalta olisi sovittamaton? Sinä tulisit joko uhriksi tahi hirmuvaltiaaksi. Sekä toinen että toinen katkeroittavat yhtä suuressa määrin naisen elämää. Mutta sinä olet lempeä ja vaatimaton, sinä tulisit pian sorretuksi. Ja vihdoin on sinulla", sanoi hän liikutetulla äänellä, "tunteen hienous, jota väärinkäsitettäisiin, ja silloin…"
Hän ei voinut jatkaa, hän sai vedet silmiinsä. "Viktor", jatkoi hän hetken perästä, "loukkaisi sinun nuorta, lapsellista sieluasi. Minä tunnen sotilaat, Julia, olen elänyt armeijan keskuudessa. Harvoin näiden miesten sielut voivat vapautua niistä tottumuksista, jotka he ovat saavuttaneet joko niiden onnettomuuksien kautta, joiden keskellä he ovat liikkuneet, tahi seikkailurikkaan elämänsä takia."
"Sinä tahdot siis, isä", sanoi Julia puoleksi vakavalla ja puoleksi leikillisellä äänellä, "että minun pitää tukahuttaa tunteeni ja mennä naimisiin ei itseni vaan sinun tähtesi."
"Mennä naimisiin minun tähteni?" huudahti isä kummastuneena, "minunko tähteni, tyttöseni, minun, joka pian en saa enää antaa sinulle hyvää tarkoittavia nuhteitani! Minä olen aina huomannut että lapset luulevat vanhempain heidän tähtensä tekemät uhraukset johtuvan itsekkäistä syistä. Mene naimisiin Viktorin kanssa, Julia! Kerran tulet sinä katkerasti itkemään hänen tyhjyyttään, hänen kykenemättömyyttään rakastamaan, ja tuhansia muita suruja, joita hän tulee valmistamaan sinulle. Muista silloin, että meidän kävellessämme näiden puiden alla, sinun vanhan isäsi ennustava ääni turhaan on kaikunut sinun korviisi!"
Vanhus vaikeni. Hän sattui huomaamaan kuinka hänen tyttärensä pudisti päätään tyytymättömyyden merkiksi. He kulkivat porttia kohti, missä heidän vaununsa odottivat. Heidän hiljaa kulkiessaan eteenpäin, katsahti nuori tyttö pikaisesti isänsä kasvoihin, ja nurpea ilme hävisi vähitellen hänen piirteistään. Syvä tuska, joka oli painanut leimansa isän otsaan, teki syvän vaikutuksen häneen.
"Minä lupaan sinulle, isä", sanoi hän lempeällä ja liikutetulla äänellä, "etten puhu Viktorista, ennenkuin sinä olet voittanut vastenmielisyytesi häntä kohtaan."
Vanha herra katsoi kummastuneena tyttäreensä. Kaksi kyyneltä vieri hänen silmistään pitkin hänen riutuneita poskiaan. Hän ei voinut suudella Juliaa keskellä tätä väkijoukkoa, mutta hän puristi liikutettuna hänen kättänsä. Kun hän astui vaunuihin, olivat kaikki katkerat ajatukset, jotka olivat synkistyttäneet hänen kasvojansa, kokonaan hävinneet. Tyttären keveä alakuloisuus herätti hänessä nyt vähemmän levottomuutta kuin se viaton ilo, jonka salaisuus tuli ilmi katselmuksen aikana.
* * * * *
Maaliskuun ensimäisinä päivinä 1814, ei juuri vuotta tämän keisarillisen katselmuksen jälkeen, kiitivät eräät ajovaunut pitkin tietä Amboise'sta Tours'iin. Kun ne jättivät viheriän pähkinäpuu-holvin, jonka alla piili la Frillière'n majatalo ajoivat ne eteenpäin sellaista vauhtia että tuokiossa ehtivät la Cise'n rannalle, missä tämä yhtyy Loire'en, ja pysähtyivät siihen. Silahihna oli katkennut sen kiivaan liikkeen takia, jonka nuori kyytimies herransa käskystä teki saadakseen neljä majatalon parhaista kyytihevosista pysähtymään. Siten sai sattuma aikaan, että molemmat ajovaunuissa olevat henkilöt herättyään, saivat hyvin aikaa katsellakseen yhtä niistä mitä ihanimmista seuduista, joita Loire'n kauniit rannikot voivat näyttää. Oikealla voi matkustavainen nähdä la Cisen kaikkine lahtineen kiemurtelevan kuin hopeakäärmeen niittyjen keskellä, joille ensimmäinen kevätvihreä nyt loi smaragdihohteen. Vasemmalla avautui Loire kaikessa komeudessaan. Muutamat laineet, jotka keveä viileä aamutuuli nostatti, heijastivat tuhansissa taitteissa auringon välkkeitä tämän majesteetillisen virran isolla vedenpinnalla. Siellä ja täällä näkyy saaria veden keskellä niinkuin helmiä kaulanauhassa. Joen toisella puolella levittää Touraines'in kaunis maisema aarteitaan niin kauvas kuin silmä kantaa. Etäällä ei ole katsetta estämässä muita rajoja kuin Chers'in kukkulat, joiden huiput nyt juuri muodostivat loistavia juovia taivaan läpikuultavaa sineä vastaan. Vastapäätä saarien hentoa lehvikköä taulun taustalla näytti Tours nousevan niinkuin Venedig veden helmasta. Vanhan tuomiokirkon tornit kohoovat ilmaan ja sulautuivat nyt yhteen muutamien mielikuvituksellisesti muodostuneitten valkeitten pilvien kanssa. Sillalta, jolle vaunut pysähtyivät, näkee matkustavainen edessään pitkin Loirea ja aina Tours'iin saakka jonon kallioita, jotka juuri kuin luonnon oikusta näkyvät joutuneen sinne reunustamaan jokea, minkä aallot lakkaamatta kaivavat kiveä. Tämä on näky, joka aina herättää katsojan ihmettelyä. Vouvrayn kylä sijaitsee juurikuin puitteissa keskellä kuiluja ja rotkoteitä kallioiden välissä, jotka alkavat muodostaa kaarta sillan edestä la Cise'n yli. Sitten Vouvray'sta aina Tours'iin saakka ovat tämän riekaleiksi revityn vuoren-kukkulan hirvittävät jyrkänteet viininviljelijäin asumia. Useissa paikoin on kolmikerroksisia taloja, jotka ovat kallioon hakatut ja joita yhdistävät vaaralliset myös kiveen vuoleskellut portaat. Katon huipulla juoksee nuori tyttö lyhyessä punaisessa hameessa puutarhaansa päin. Savu kohoaa piipusta viinitarhan kantojen ja runkojen välitse. Ihmiset työskentelevät melkein pystysuorasti viettävällä maakaistaleella. Vanha nainen istuu rauhallisena alasromahtaneella kivimöhkäleellä kukkivan mantelipuun alla, kehrää, katsoo matkamiehiä, jotka ajavat ohi hänen jalkainsa alla ja hymyilee heidän pelästykselleen. Hän on yhtä vähän levoton maaperän halkeamain kuin vanhan muurin kallistuvan raunion suhteen, jonka kiviä pitävät koossa ainoastaan murattiköynnöksen kiemurtelevat juuret, jotka peittävät sitä kuin vaippa. Tynnyrintekijäin vasarat saavat korkealla ilmassa sijaitsevien kellarien holvit kaikumaan. Maa on kaikkialla viljelty ja kaikkialla hedelmällinen täällä, missä luonto oli kieltänyt maaperän ihmisen yritteliäisyydeltä. Koko Loirejoen alueella ei ole mitään, joka voisi vetää vertoja Touraine'n vieraan katseille tarjoomalle rikkaalle näköalalle. Tämän näytelmän kolmenkertainen taulu, jonka maisemista tässä on koetettu antaa vain aavistus, lahjoittaa sielulle yhden niistä vaikutelmista, jotka ijäksi painuvat muistiin; ja kun runoilija on nauttinut niistä, tulevat hänen unelmansa usein satumaisesti uudestaan rakentamaan hänen eteensä näiden romantilliset vaikutukset.
II
Pienen Loing-joen ja Seine-joen välillä leviää iso tasanko, jota reunustavat Fontainebleaun-metsä ja Moret'in, Nemours'in ja Montereaun kaupungit. Tällä hedelmättömällä maisemalla näkyy vain muutamia yksinäisiä mäkiä. Siellä täällä niittyjen keskellä on pieniä metsälehdikköjä, jotka ovat metsänriistan turvapaikkana, muuten näkee kaikkialla vain noita loppumattomia harmaita tahi kellertäviä viivoja, jotka ovat ominaisia koko seudulle Sologne'n, Beauce'n ja Berrin ympäristöllä. Keskellä tasankoa Moret'in ja Montereau'n välillä huomaa matkustaja vanhan linnan nimeltä Saint-Lange, jonka ympäristöiltä ei puutu suuruutta eikä majesteettisuutta. Siellä on komeita jalavakäytäviä, vallihautoja ja pitkiä pyörö-muureja, suunnattomia puistoja ja isoja linnamaisia rakennuksia, joiden rakentamiseen on vaadittu tulot raskaista verokuormista ja vuokramaksuista, omavaltaisen kiskonnan tulokset tahi suuret aatelisomaisuudet, jotka Code civil'in – uuden siviililain – moukari nyt on murskannut. Jos joku taiteilija tahi haaveilija sattumalta olisi eksynyt näille maanteille syvine pyörävakoineen tahi niille savitanterille, jotka reunustavat ja suojaavat tätä seutua, olisi hän ihmetellyt, mistä oikusta tämä runollinen linna oli heitetty tänne ruoholakeuksille keskelle liitu-, marmori- ja santaerämaata, missä ilo kuolee ja ikävä välttämättä syntyy tahi missä sielua lakkaamatta väsyttää äänetön yksinäisyys ja yksitoikkoinen taivaanranta, joiden kieltoperäinen kauneus sopii kärsimyksille, jotka eivät tahdo tietää mistään lohdutuksesta.
Eräs nuori nainen, josta Pariisissa puhuttiin hänen sulavuutensa, kauneutensa ja lahjakkuutensa takia ja jonka yhteiskunnallinen asema ja varallisuus olivat vastaavassa suhteessa hänen kuuluisuuteensa, oli pienen noin penikulman päässä Saint-Lange'esta sijaitsevan kylän ihmeeksi tullut ja asettunut sinne vuoden 1820 lopussa. Vuokraajat ja talonpojat eivät olleet nähneet mitään linnan omistajaa niin kauvan kuin voivat muistaa. Vaikka maa oli hyvin hedelmällinen, oli se jätetty pehtorin hoidettavaksi ja vanhain palvelijain viljeltäväksi. Rouva markisittaren tulo olikin herättänyt täydellisen hälinän seudulla. Joukko ihmisiä oli kokoontunut ryhmiin kylän laidalle, pienen majatalon pihalle, joka sijaitsi Nemours'iin ja Moret'iin kulkevien teiden risteyksessä, nähdäkseen vaunut, jotka jotenkin hitaasti ajoivat ohi, sillä markisitar oli ajanut Pariisista omilla hevosilla. Vaunujen takapuolella istui kamarineitsyt ja piti sylissään pientä tyttöä, joka näytti enemmän vakavalta kuin iloiselta. Heidän edessään makasi äiti niinkuin kuoleva, jonka lääkärit lähettävät maalle. Nuoren kivulloisen naisen surullinen ulkomuoto ei kovinkaan paljon tyydyttänyt kylän tuumailevia asukkaita, jotka olivat toivoneet hänen saapumisensa Saint-Lange'en tuovan eloa ja liikettä kylään. Sillä oli aivan selvää, että kaikenlainen liikunta oli vastenmielistä tälle sairaalle naiselle.
Saint-Lange'n terävin pää selitti illalla kapakassa, huoneessa, missä paikkakunnan arvomiehet istuivat ja joivat, että rouva markisittaren surullisesta ulkomuodosta päättäen hän oli varmaankin menettänyt omaisuutensa. Sanomalehdet kertoivat, että herra markiisin piti seurata d'Angoulêmen herttuaa Espanjaan, ja hänen poissaolonsa ajaksi piti rouvan muuttaa Saint-Lange'en säästääkseen mitä tarvittiin pörssikeinottelussa kärsittyjen tappioiden korvaamiseen. Markiisi oli suuri pelaaja. Ehkä myytäisiin maatila pieniin palstoihin jaettuna. Silloin olisi helppo tehdä hyvä kauppa. Jokaisen pitäisi ruveta laskemaan rahojaan, vetämään ne kätköpaikoistaan ja laskemaan yhteen tulojaan saadakseen osansa Saint-Lange'n myynnissä. Tämä mahdollisuus näytti niin houkuttelevalta, että jokainen hyvinvoivista asukkaista tuli uteliaaksi tietämään, oliko todellakin toivoa siitä; mutta kukaan heistä ei voinut selittää, mikä onnettomuus se oli, joka saattoi heidän rouvansa näin talven alussa sinne vanhaan linnaansa Saint-Lange'en, kun hänellä oli toisiakin maatiloja, jotka olivat kuuluisia iloisesta asemastaan ja kauniista puistoistaan. Pormestari meni esiintuomaan markisittarelle kunnioituksensa, mutta häntä ei otettu vastaan. Pormestarin jälkeen saapui pehtori, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Rouva markisitar ei jättänyt milloinkaan huonettansa muutoin kuin siivoamisen ajaksi, ja sen ajan vietti hän viereisessä salongissa, jossa söi päivällistä, jos voi sanoa päivällisen syömiseksi, istuutumista pöytään, jossa katselee vastenmielisyydellä ruokia ja ottaa niistä juuri niin paljon kuin tarvitsee, ettei kuolisi nälkään. Sitten meni hän heti takaisin vanhakuosiseen nojatuoliin, jossa oli istunut aamusta alkaen ikkunakomerossa, sen ainoan ikkunan luona, joka valaisi hänen huonettansa. Hän ei nähnyt tytärtänsä muuta kuin niinä harvoina hetkinä, jotka kuluivat tämän aterian nauttimiseen, ja kuitenkin näytti tuskin voivan kärsiä häntä läheisyydessään. Eikö tarvita kuulumattomia suruja tukehuttaakseen äidinrakkauden nuoressa naisessa? Kukaan palvelijoista ei saanut tulla hänen huoneeseensa. Hänen kamarineitsyensä oli ainoa, jonka palveluksia hän suosi. Hän vaati, että olisi ehdottoman hiljaista linnassa, tyttärensä sai leikkiä kaukana hänestä. Hänen oli niin vaikea kärsiä pienintäkin melua, että jokainen ihmisääni, yksin hänen oman lapsensakin, koski häneen kipeästi. Paikkakunnan väki puhui paljon hänen omituisuuksistaan; mutta kun oli koetettu antaa kaikki mahdolliset selitykset, eivät läheisyydessä olevat pikkukaupungit eikä maalaiskansa ajatelleet enää tätä sairasta naista.
Kun markisitar siten oli jätetty yksikseen, saattoi hän elää täydellisesti äänettömänä hiljaisuudessa, jonka oli levittänyt ympärillensä, eikä hänellä ollut mitään aihetta jättää sitä seinämatoilla sisustettua huonetta, missä hänen isoäitinsä oli kuollut ja mihin hän oli tullut hitaasti kuihtuakseen ilman todistajia, syrjäisten tunkeutumatta hänen luokseen, tarvitsematta kärsiä teeskennellyn ystävällisyyden valheellisia ilmauksia, jotka kaupungeissa tuottavat kuoleville kaksinkertaisesti kiusallisen kuolemankamppailun. Tämä nainen oli kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha. Tässä ijässä sielu, joka vielä on täynnä runollisia harhakuvia rakastaa ajatella kuolemaa kuin hyväätekoa. Mutta kuolema keimailee nuorten kanssa; milloin lähestyy se heitä, milloin vetäytyy taas takaisin, näyttäytyy ja taas piiloutuu; sen hitaus saa heidät kadottamaan halun siihen ja sen aiheuttama epävarmuus heittää heidät lopuksi takaisin elävään elämään, jossa he kohtaavat surun, joka järkähtämättömämmin kuin kuolema iskee heihin antamatta odottaa. Ja tämä nainen, joka ei tahtonut elää, sai tässä yksinäisessä sulkeutuneisuudessaan tuntea tämän hitauden katkeruutta ja henkisessä kuolinkamppailussa, josta kuolema ei tehnyt loppua, käydä läpi kauhean itsekkäisyysopetuksen, joka riistäisi hänen sydämestään kaiken lämmön ja tekisi hänet sellaiseksi, kuin maailma tahtoi hänen olevan.
Tämä julma ja surullinen oppi on aina meidän ensimmäisten surujemme hedelmä. Markisittarella oli todellakin suru ensi ja kenties ainoan kerran elämässään. Eikö olisikin erehdystä luulla, että tunteet uudistuvat? Kun ne kerran ovat täyttäneet meidän sydämemme, niin eivätkö ne silloin aina ole sen pohjalla? Ne uinahtavat ja taas heräävät aina elämän vaiheiden mukaan; mutta ne pysyvät aina ja niiden olemassaololla on vaikutusvaltaa meidän sieluumme. Sentähden on joka tunteella ainoastaan yksi suuri päivänsä: se enemmän tahi vähemmän pitkä päivä, jolloin se puhkesi ensimmäiseen myrskyynsä. Siten tulee suru, tämä pysyväisin meidän tunteistamme, eläväksi ainoastaan ensimäisen puhkeamisensa hetkellä; sen seuraavat ilmaukset tulevat yhä heikommiksi johtuen meidän tottumuksestamme siihen tahi siitä luontomme laista, joka, pysyäkseen elossa, asettaa tätä hävittävää voimaa vastaan yhtä suuren voiman, mutta joka on salainen, itsekkäisyyden laskelmien luoma. Mutta mikä kaikista kärsimyksistä ansaitsee surun nimen? Vanhempien menettäminen on suru, johon luonto itse on valmistanut ihmisen; ruumiillinen kipu on ohimenevä eikä koske sielua, ja jos se jatkuu, ei se ole enää kipu, vaan kuolema. Jos nuori nainen kadottaa vastasyntyneen lapsensa, niin voi aviorakkaus pian lahjoittaa hänelle uuden. Tämä tuska on myös ohimenevä. Sanalla sanoen, tämä kärsimys ja monet muut ovat tavallaan iskuja ja haavoja, mutta mikään ei kohtaa elämänvoimaa sen sisimpään, ja niitä täytyy seurata useita toisensa jälkeen tappaaksensa sen tunteen, joka ajaa meidät onnenetsintään. Suuren totisen surun pitäisi siiloin olla kivun, kylliksi kuolettavan kerralla sammuttaakseen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden, kivun, joka ei jättäisi mitään elämän osaa koskematta, ainiaaksi nujertaisi ajatuksen, painaisi kulumattoman leimansa huuliin ja otsaan, kuluttaisi tahi rikkoisi ilon kiihoittimet painamalla sieluun vastenmielisyyden koko maailmaa kohtaan. Mutta ollakseen mittaamattoman, masentaakseen tällä tavalla sielun ja ruumiin, pitää pahan lisäksi kohdata meitä sillä elämän hetkellä, jolloin kaikki sielun ja ruumiin voimat ovat nuoria ja iskeä salaman tavalla täysin elävään sydämeen. Silloin tekee paha meihin syvän haavan; kärsimys on suuri, eikä yksikään olento voi läpikäydä tätä tautia ilman jotakin runollista muutosta: joko suuntaa hän tiensä taivasta kohti tahi, jos jää tänne alas, menee takaisin maailmaan valehtelemaan sille, näyttelemään jotain osaa. Hän tuntee nyt ne kulissit, joiden taakse vetäydytään tekemään suunnitelmia, itkemään tahi laskemaan leikkiä. Tämän perinpohjaisen murroksen jälkeen ei löydy enää mitään salaisuuksia yhteiskuntaelämässä, joka tämän jälkeen on kumoamattomasti tuomittu. Markisittaren ikäisissä nuorissa naisissa aiheutuu tämä ensimäinen, tämä enimmän tärisyttävä kaikista suruista aina samasta syystä. Nainen ja varsinkin nuori nainen, joka on yhtä lahjakas henkisesti kuin kaunis, ei laiminlyö milloinkaan panemasta koko elämäänsä siihen, mihin luonto, tunne ja yhteiskunta vetävät häntä, saadakseen hänet täydelliseen perikatoon. Jos tämä elämä saa hänet purjehtimaan kumoon, ja hän kuitenkin jää maahan, saa hän siellä kestää mitä suurimpia kärsimyksiä samoista syistä, jotka tekevät ensimäisen rakkauden kauneimmaksi kaikista tunteista. Miksei tällä tunteella ole milloinkaan ollut maalaajaansa tahi runoilijaansa? Mutta voikohan sitä maalata, voiko sitä lauluissa kuvata? Ei, sen synnyttämät mielialat ovat sitä laatua, ettei niitä voi eritellä eikä taiteen väreillä kuvata. Sitä paitsi näistä kärsimyksistä ei kerrota milloinkaan kenellekään; lohduttaakseen naista niistä täytyy arvata ne, sillä aina katkerasti kätkettyinä ja uskonnollisesti tunnettuina pysyvät ne sielun pohjalla kuin lumivyöry, joka laaksoon vieriessään kaataa kumoon kaikki raivatakseen itselleen tietä.
Markisitar oli näiden kärsimysten uhri, kärsimysten, jotka kauvan pysyvät tuntemattomina, sillä kaikki koko maailmassa tuomitsevat ne, samalla kuin tunne hyväilee niitä ja todellisen naisen omatunto aina puolustaa niitä. Näiden surujen laita on sama kuin niiden lasten, joita välttämättömästi kolhitaan elämässä ja jotka ovat lujemmin sidotut äidin sydämeen kuin onnelliset ja lahjakkaat lapset. Tämä hirveä tapaus, joka kuolettaa kaikki elämässä meidän ulkopuolellamme, ei ollut ehkä milloinkaan ollut niin tehoisa, niin täydellinen, niin asianhaarojen julmasti suurentama, kuin se oli markisittarelle. Nuori ja jalo mies, jota hän rakasti ja jonka rakkauteen hän ei milloinkaan ollut myöntynyt kuuliaisuudesta maailman lakia kohtaan, oli kuollut pelastaakseen hänelle sen, mitä maailma kutsuu naisen kunniaksi. Kenelle hän voisikaan sanoa: "Minä olen onneton!" Hänen kyyneleensä olisivat häväisseet miestänsä, joka oli ensimmäisenä syynä tapaturmaan. Lait ja tavat olisivat tuominneet hänen valituksensa, ystävätär olisi nauttinut niistä, mies olisi koettanut saada etua niistä. Ei, tämä sureva naisparka ei saanut itkeä suruansa muutoin kuin erämaassa, kaluta suruansa siellä tahi antaa surun kaluta itseänsä, kuolla tahi kuolettaa jotain sisässänsä, ehkä omantuntonsa. Useita päiviä sitten istui hän katse kiinnitettynä sileään taivaanrantaan, missä, kuten hänen vastaisessa elämässään, ei ollut mitään etsittävää, ei mitään toivottavaa, missä kaiken saattoi tarkastaa yhdellä silmäyksellä ja missä hän kohtasi sen kylmän epätoivon haamun, joka alituisesti raateli hänen sydäntänsä. Sumuiset aamuhetket, puoleksi pilvinen taivas, harmaana kaariholvina lähellä maata kulkevat pilvet sopivat hyvin yhteen hänen sairaalloisen mielialansa kanssa. Hänen sydämensä ei puristunut kokoon, ei ollut enemmän tai vähemmän kuivettunut; ei, hänen raitis ja kukoistava luonteensa kivettyi sietämättömän surun pitkällisestä vaikutuksesta, koska se oli päämäärätön. Hän kärsi itsensä kautta ja itseksensä. Eikö tällainen kärsiminen ole samaa kuin vaipua itsekkäisyyteen? Hänen omaatuntoansa kiusasivatkin siellä risteilevät hirvittävät ajatukset. Hän tutki rehellisesti sisällistä elämäänsä ja huomasi olevansa kaksinainen olento. Hänessä oli nainen joka tunsi, nainen, joka kärsi, ja nainen, joka ei tahtonut kärsiä. Hän muistutteli nuoruutensa iloja, jotka olivat kuluneet ilman että hän oli saanut selvää niistä ja joiden valoisat kuvat joukoin sukelsivat esiin syyttääkseen kaikkia hänen avioliittonsa pettymyksiä, avioliiton, joka oli ollut sopiva maailman silmissä, mutta itse asiassa kauhea. Mitä hänen nuoruutensa kaunis kainous, hänen itseltänsä kieltämä onni ja maailmalle tehdyt uhrauksensa olivatkaan hyödyttäneet? Vaikka kaikki hänessä huokui ja odotti rakkautta, kysyi hän nyt itseltään, mitähän varten hän oli saanut liikkeittensä sulavuuden, hymyilynsä viehätyksen ja ruumiinsa kauneuden? Hän ei pitänyt enää siitä, että tunsi itsensä nuoreksi ja kaipaavaksi, yhtä vähän kuin pidetään säveleestä, jota alituisesti ajatuksettomasti toistetaan. Yksin kauneutensakin oli hänestä sietämätön kuten hyödytön seikka ainakin. Hän näki kauhulla, että täst'edes hän ei voinut olla täydellinen olento. Eikö hänen sisällinen olemuksensa ollut kadottanut kyvyn maistaa viehättävän uutuuden vaikutelmia, jotka tekevät elämän niin iloiseksi? Vastaisuudessa enimmät hänen tunteistansa usein yhtä pian haihtuvat kuin ne koetaankin, ja monet niistä, jotka ennen olivat liikuttaneet häntä, jättäisivät nyt hänet välinpitämättömäksi. Ruumiillisen lapsuutemme jälkeen tulee sydämen lapsuus. Mutta tämän toisen lapsuuden oli hänen rakastettunsa ottanut mukaansa hautaan. Ollen vielä nuori kaipauksensa kautta, ei hänellä ollut enää sitä täydellistä sielun nuoruutta, joka lahjoittaa koko elämälle arvonsa ja tuoksunsa. Eikö hän aina säilyttäisi itsessään lohtumattoman surun lähteen, joka riistäisi hänen tunteiltaan niiden tuoreen vihreyden ja lennokkuuden? Sillä mikään ei voinut enää lahjoittaa hänelle toivomaansa onnea, jonka hän oli unelmoinut niin kauniiksi. Hänen ensimäiset todelliset kyyneleensä kuluttivat sen taivaallisen tulen, joka valaisee sydämen ensimäisiä tunteita, aina kärsisi hän siitä, ettei ollut kaikkea, mitä olisi voinut olla. Tästä vakaumuksesta täytyi johtua katkeran vastenmielisyyden, joka saa ihmisen kääntymään pois silloin kuin uusia iloja tarjoutuu. Hän arvosteli elämää niinkuin vanhus, joka on jättämäisillään sen. Vaikka hän tunsi itsensä nuoreksi, painoi hänen ilottomien päiviensä lukumäärä hänen sieluansa, musersi sen ja teki sen ennen aikojaan vanhaksi. Epätoivon huudolla vaati hän maailmalta sitä, mitä sen piti antaa hänelle sen rakkauden sijaan, joka oli auttanut häntä elämään ja jonka hän oli kadottanut. Hän kysyi itseltänsä, eikö hänen rakkaudessaan, joka oli ollut niin siveellinen ja puhdas, ajatus ollut ollut rikoksellisempi kuin teko. Hän nautti tuomitessaan itsensä rikokselliseksi juurikuin uhmatakseen maailmaa ja lohduttaakseen itseänsä ettei ollut saanut suremansa miehen kanssa nauttia sitä täydellistä onnea, joka, sielun vaipuessa sieluun vähentää maan päälle jääneen toisen rakastavaisen surun tietäessään nauttineensa onnen täydellisesti, antautuneensa kokonaan ja saaneensa itseensä juurikuin leiman rakastetusta. Hän oli tyytymätön kuin näyttelijätär, joka on menettänyt osansa, sillä tämä suru valtasi koko hänen olentonsa, hänen sydämensä ja päänsä. Jos hänen olemuksensa oli kärsinyt vääryyttä sisimmässään, ei turhamaisuus ollut vähemmän loukattu kuin se hyvyys, joka pakoittaa naisen uhrautumaan. Esittelemällä itselleen kaikki kysymykset, panemalla liikkeelle kaikki yhteiskunnallisen, siveellisen ja ruumiillisen elämän meille antamat vaikuttimet, rasitti hän niin sielunsa voimia, ett'ei keskellä mitä ristiriitaisimpia mietteitä voinut enää pitää ajatuksiaan koossa. Toisinaan avasi hän sumun laskeutuessa ikkunansa, ja seisoi siinä ilman ainoatakaan ajatusta koneellisesti hengittäen sisäänsä kosteata ilmaa, liikkumattomana, näköjään aivan sieluttomana, sillä hänen surunsa kumeat iskut tekivät hänet yhtä tunnottomaksi luonnon sopusoinnuille kuin ajatuksen viehätyksellekin.
Eräänä päivänä päivällisaikaan, kun aurinko hetkeksi välähti, tuli hänen kamarineitsyensä kutsumatta sisään ja ilmoitti:
"Nyt on jo neljäs kerta, kun kirkkoherra tulee saadakseen tervehtiä rouva markisitarta, ja hän on niin itsepintainen tänään, että emme enää tiedä, mitä vastata hänelle."
"Hän varmaankin tahtoo saada rahaa pitäjän köyhiä varten, tässä on kaksikymmentäviisi kultarahaa, anna ne hänelle minulta!"
"Rouva markisitar", sanoi kamarineitsyt palatessaan kohta takaisin, "herra kirkkoherra ei tahdo ottaa vastaan rahaa, mutta hän pyytää saada puhua teidän kanssanne."
"Tulkoon sitten sisään!" sanoi markisitar ja teki harmia osoittavan eleen, joka ei ennustanut mitään iloista vastaanottoa papille, jonka tunkeilevista käynneistä hän varmaankin tahtoi tehdä lopun lyhyen ja suoran selityksen kautta.
Markisitar oli kadottanut äitinsä aivan nuorena ja hänen kasvatuksensa oli luonnollisesti kyllä saanut vaikutuksia siitä höllyydestä, joka vallankumouksen aikana irroitti uskonnolliset siteet Ranskassa. Jumalanpelko on naishyve, jota ainoastaan naiset osaavat täydellisesti opettaa, ja markisitar oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsi, vuosisadan, jonka filosofista uskoa hänen isänsä tunnusti. Hän ei ottanut osaa uskonnollisiin menoihin. Hänestä oli pappi julkinen virkamies, jonka hyöty hänen mielestään oli epäiltävä. Siinä tilassa, missä hän nyt oli, saattoi uskonnon ääni tehdä hänen kärsimyksensä vain pahemmiksi; sitä paitsi ei hänellä ollut paljon luottamusta maalaispappeihin ja heidän tietoihinsa; hän päätti sentähden osoittaa papille, missä hänen paikkansa oli ja rikkaiden tavallista keinoa käyttäen vapauttaa itsensä hänestä almun avulla. Kirkkoherra tuli ja hänen ulkomuotonsa ei muuttanut markisittaren ajatuksia. Hän sai nähdä pienen, paksun, isomahaisen miehen punaisine kasvoineen, mutta vanhan ja ryppyisen, miehen, joka koetti hymyillä, mutta tuskin osasi; hänen kalju poikittain monilukuisten ryppyjen uurtama päälakensa kallistui suorassa kulmassa kasvoja vastaan, saaden ne näyttämään pienemmiltä, muutama valkea hiuskarva koristi päätä niskan kohdalla ulottuen korviin saakka. Siitä huolimatta näkyi pappi olevan iloisenluontoinen mies. Hänen paksut huulensa, hänen lievästi pysty nenänsä, hänen kaksinkertaisiin poimuihin uppoava leukansa todistivat onnellista luonnetta. Markisitar näki ensin vain nämä pääpiirteet, mutta jo ensimäisistä sanoista, jotka pappi lausui, ihmetteli hän hänen lempeätä ääntänsä; hän katseli häntä tarkkaavaisemmin ja huomasi hänen harmaantuneiden kulmakarvojensa alla parin silmiä, jotka olivat itkeneet ja sitä paitsi poskensa piirre sivultapäin katsottuna antoi hänen kasvoilleen niin voimakkaan surun ilmeen, että markisitar huomasi miehen tässä maalaispapissa.
"Rouva markisitar, rikkaat kuuluvat meille ainoastaan silloin kun ovat onnettomia, ja kun nainut nainen, joka on nuori, kaunis ja rikas eikä ole kadottanut lastansa tahi vanhempiansa, on murheellinen, on helppo arvata hänen surunsa. Näiden syynä ovat tavallisesti haavat, joiden polttavan kivun ainoastaan uskonto voi lieventää. Teidän sielunne on vaarassa, rouvaseni. Minä en puhu teille nyt toisesta elämästä, joka odottaa meitä! Ei, minä en ole rippituolissa. Mutta enkö ole velvollinen puhumaan teille teidän vastaisesta elämästänne tässä maailmassa? Silloin te varmaankin annatte anteeksi vanhalle miehelle, joka tunkeutuu teidän luoksenne ainoastaan teidän oman onnenne takia."
"Onni, herraseni, ei ole enää minua varten. Minä tulen pian kuulumaan teille, kuten te sanotte, mutta ainiaaksi."
"Ei, rouvaseni, te ette kuole siihen onnettomuuteen, joka painaa teitä ja joka on luettavana piirteistänne. Jos teidän pitäisi kuolla siihen, niin te ette olisi Saint-Lange'ssa. Me kuolemme helpommin pettyneistä toiveista kuin jostain määrätystä murheesta. Minä olen tuntenut vielä syvempiä, vielä kauheampia suruja, jotka kuitenkaan eivät tappaneet."
Markisitar teki epäilevän liikkeen.
"Rouvaseni, tunnen miehen, joka on ollut niin onneton, että teidän surunne näyttäisivät teistä helpoilta verrattuina hänen suruihinsa…"
Oliko niin, että pitkä yksinäisyys alkoi painostaa häntä tahi että hänen mieltänsä kiinnitti mahdollisuus saada vuodattaa surulliset ajatuksensa ystävälliseen sydämeen, siinä kyllä, hän katsoi kirkkoherraa niin kysyvästi, että oli mahdoton erehtyä sen suhteen.
"Rouvaseni", jatkoi pappi, "tämä mies oli perheen isä, jolla ennen monilukuisesta perheestänsä oli jälellä ainoastaan kolme lasta. Toisensa jälkeen oli hän kadottanut vanhempansa, sitten pienen tyttärensä ja vaimonsa, ja hän oli hellästi rakastanut heitä molempia. Hän asui yksinäisyydessä kaukana sydänmaalla pienellä maatilalla, missä hän kauvan oli ollut onnellisena. Kolme poikaansa olivat armeijassa ja jokaisella oli virkavuosiansa vastaava arvo. Sadan päivän aikana siirtyi vanhin heistä kaartiin ja tuli överstiksi, seuraava oli pataljonan päällikkö tykkiväessä ja nuorin rakuunaosaston päällikkö. Rouvaseni, nämä kolme lasta rakastivat isäänsä yhtä suuresti kuin hän heitä. Jos tuntisitte nuorten miesten ajattelemattomuuden, noiden, joilla intohimojensa riehuessa ei ole milloinkaan aikaa lahjoittaa perheellensä, olisitte yhdestä ainoasta piirteestä tullut käsittämään, kuinka suuresti he rakastivat yksinäistä ukkoparkaa, joka ei elänyt muuta kuin heitä varten. Ei viikkoakaan kulunut hänen saamatta kirjettä jokaiselta pojistaan. Mutta ei hän myöskään milloinkaan ollut ollut liian heikko heitä kohtaan, seikka, joka vähentää lasten kunnioitusta, eikä liian ankara, joka loukkaa heitä, eikä myös niukka niiden uhrausten suhteen, jotka kiinnittävät heidät meihin. Ei, hän oli ollut enemmän kuin heidän isänsä, hän oli ollut heidän veljensä ja ystävänsä. Hän matkusti Pariisiin ottaakseen jäähyväiset heiltä ennen kuin he lähtisivät Belgiaan; hän tahtoi katsoa, että heillä olisi hyvät hevoset ja ettei heiltä puuttuisi mitään. He lähtivät, ja isä palasi kotiin. Sota alkaa, hän saa kirjeitä Fleurus'ista, Ligny'sta, kaikki menee hyvin. Waterloon tappelu suoritetaan, te tiedätte millä tuloksella. Ranska on syösty suruun yhdellä ainoalla iskulla. Kaikki perheet kärsivät syvää levottomuutta. Ja hän, rouva markisitar, te voitte ymmärtää että hän odotti; hänellä ei ollut rauhaa eikä lepoa; hän tutki sanomalehtiä, hän kävi joka päivä itse postissa. Eräänä iltana ilmoitetaan, että hänen poikansa, överstin, palvelija on saapunut. Hän näkee tämän miehen ratsastavan herransa hevosella, hänen ei tarvinnut enää kysyä; översti oli kuollut tykinkuulan ruhjomana. Illan loppupuolella tuli nuorimman palvelija jalkasin; nuorin oli kuollut seuraavana päivänä tappelun jälkeen. Viimeksi puolen yön aikaan tulee tykistösotilas ja ilmoittaa hänelle viimeisen lapsensa kuoleman, tämän lapsen, johon isän niin lyhyessä ajassa oli täytynyt kiinnittää kaikki toivonsa. Niin, rouvaseni, he olivat kaatuneet kaikki kolme!"
Jonkun ajan vaiti oltuaan voitti pappi mielenliikutuksensa ja jatkoi lempeällä äänellä:
"Ja tämä isä pysyi elossa, rouvaseni. Hän ymmärsi, että kun Jumala jätti hänet maan päälle, tuli hänen jatkaa kärsimyksiään siellä; ja hän kärsii; mutta hän on heittäytynyt uskonnon syliin. Miksi hänen olisi pitänyt ruveta?"
Markisitar nosti silmänsä ja katsoi kirkkoherran kasvoihin, jotka saivat ylevän tuskan ja alistuvaisuuden ilmeen, ja kuuli nämä sanat, jotka saivat kyyneleet hänen silmiinsä.
"Papiksi, rouvaseni. Murheen kyyneleet olivat vihkineet hänet ennenkuin hän vihittiin alttarin juurella."
Vaitiolo vallitsi muutamia silmänräpäyksiä. Markisitar ja kirkkoherra katsoivat molemmat ulos sumuiseen taivaanrantaan päin, juurikuin siellä voisivat nähdä ne, joita ei enää ollut olemassa.
"Ei kaupunkilaispapiksi, vaan yksinkertaiseksi maalaispapiksi", jatkoi hän.
"Saint-Lange'en", sanoi markisitar ja pyyhki silmiään.
"Niin, rouvaseni."
Milloinkaan ei kärsimyksen majesteetillisuus ollut näyttäytynyt Julialle suurempana, ja tämä: "Niin, rouvaseni", lankesi hänen sydämeensä kuin loppumaton raskas suru itse. Tämä ääni, joka kaikui niin lempeänä hänen korviinsa, tärisytti häntä sisimpiin saakka. Voi, se oli onnettomuuden ääni, tämä täyteläinen vakava ääni, joka näkyi itsessään kantavan läpitunkevan mahdin.
"Herraseni", sanoi markisitar melkein kunnioituksella, "ja jos minä en kuole, niin mitä tulee silloin minusta?"
"Eikö teillä ole lasta, rouvaseni?"
"On", vastasi hän kylmästi.
Kirkkoherra katsoi häntä sellaisella katseella, kuin lääkäri katsoo sairasta, joka on vaarassa ja jonka hän on päättänyt ponnistamalla kaikki voimansa temmata sen pahan voiman vaikutuksesta, mikä on jo pannut kätensä hänen päälleen.
"Te näette siis, rouvaseni, että meidän tulee elää suruinemme, ja että uskonto on ainoa, joka tarjoo meille todellisen lohdutuksen. Saanko minä tulla toisen kerran puhumaan teidän kanssanne? Tunnen osanottoa kaikkia kärsiviä kohtaan, enkä luule olevani niin hirvittävä."
"Kyllä, herraseni, tulkaa. Minä kiitän teitä, että ajattelitte minua."
"Hyvästi, rouvaseni. Minä tulen pian takaisin."
Tämä käynti tuotti jonkummoista helpotusta markisittaren sielulle, jonka voimat olivat olleet liian ankarasti surun ja yksinäisyyden järisyttämät. Pappi oli jättänyt hänen sieluunsa taivaallisten sanojen terveyttä tuottavan soinnun ja lääkitsevän tuoksun. Hän tunsi sitä paitsi sen laatuista tyydytystä, jota vanki tuntee kun hän, kauvan aikaa oltuaan syvässä yksinäisyydessä raskaisiin kahleisiin kytkettynä, kuulee naapurin kolkuttavan muuriin ja siten saa tilaisuuden vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa. Hän oli aivan odottamatta saanut uskotun. Kuitenkin vaipui hän pian taas katkeriin mietelmiinsä ja ajatteli niinkuin vanki, että seuralainen surussa ei helpoita sen kahleita eikä painoa tulevaisuudessa. Kirkkoherra ei tahtonut ensimmäisen käyntinsä aikana kovin paljon säikähyttää hänen täysin itsekästä kärsimystään; mutta hän toivoi taitavuudellaan saavansa hänet edistymään uskonnossa toisen kerran. Kaksi päivää myöhemmin tuli hän todellakin, ja markisittaren vastaanotto osoitti hänelle, että käyntinsä oli toivottu.
"No niin, rouva markisitar", sanoi vanha pappi, "oletteko ajatellut kuinka paljon inhimillistä kärsimystä löytyy? Oletteko nostanut silmänne taivasta kohti? Oletteko nähneet siellä tämän loppumattomuuden maailmoja, jotka osoittamalla meille kuinka pieniä me olemme ja musertamalla turhamaisuutemme, vähentävät meidän surujamme?.."
"En ole, herraseni", sanoi hän. "Yhteiskunnan lait painavat liian raskaasti minun sydäntäni ja raatelevat sitä liian kovasti, voidakseni kohottaa henkeni taivasta kohti. Mutta lait ehkä eivät ole niin julmia, kuin maailman tavat. Oi, sitä maailmaa!"
"Meidän tulee totella kumpaisiakin. Laki on sana ja tavat ovat yhteiskunnan luomia."
"Totellako yhteiskuntaa?.." jatkoi markisitar tehden kauhun eleen. "Ah, herraseni, kaikki paha johtuu siitä! Jumala ei ole säätänyt yhtäkään onnetonta lakia, mutta kun ihmiset liittyivät yhteen, vääristelivät he hänen tekonsa. Me naiset saamme kärsiä kulttuurin vaikutuksesta enemmän kuin luonnon. Luonto sälyttää päällemme ruumiillisia kuormia, joita te ette ole lieventäneet, ja kulttuuri on kehittänyt tunteita, joita te alinomaa petätte. Luonto sammuttaa heikkojen olentojen elämän, te tuomitsette ne elämään jättääksenne ne ainaisen onnettomuuden uhriksi. Avioliitto, se laitos, jonka perusteelle nykyinen yhteiskunta on rakennettu, antaa meidän yksin tuntea koko painonsa: miehelle vapaudet, naiselle velvollisuudet. Me olemme velvolliset uhraamaan teille koko elämämme, te antaudutte meille ainoastaan harvoina hetkinä. Ja vihdoin, mies saa valita siellä missä meidän täytyy sokeasti alistua. Oh, herraseni, teille voin minä sanoa kaikki. No niin, avioliitto sellaisena kuin se on meidän ajallamme, tuntuu minusta lailliselta prostitutsionilta. Siitä johtuvat kaikki minun kärsimykseni. Mutta minun yksin kaikista näistä onnettomista olennoista, jotka ovat niin auttamattomasti sidotut, minun yksin täytyy vaieta! Minä yksin olen syynä tähän pahaan, minä valitsin itse silloin kun menin naimisiin."
Hän vaikeni, itki vielä katkerammin ja istui yhä äänettömänä.
"Tässä syvässä kurjuudessa, tässä tuskien meressä", jatkoi hän sitten, "olin minä löytänyt muutamia santajyväsiä, joilla minun väsyneet jalkani lepäsivät, joilla sain rauhassa kärsiä tuskaani; myrskyinen tuuli puhalsi kaikki pois. Nyt minä olen yksin, vailla tukea ja liian heikko vastustamaan uusia myrskyjä."
"Me emme ole milloinkaan heikkoja kun Jumala on kanssamme", sanoi pappi. "Ja jos teillä ei olekaan mitään hellyyden esineitä, jotka sitovat teitä tähän maailmaan, niin onhan teillä velvollisuuksia täytettävänä."
"Aina velvollisuuksia!" huudahti hän kärsimättömästi. "Mutta missä on minulla ne tunteet, jotka antavat meille voimaa täyttämään niitä? Herraseni, tyhjä tyhjästä ja tyhjää tyhjällä on yksi oikeimpia lakia, mitä on niin henkisellä kuin fyysilliselläkin alalla. Tahdotteko, että nämä puut tuottaisivat lehtiä ilman niitä ravitsevaa mehua? Sielulla on myös mehunsa. Minussa on mehu ehtynyt lähteeseensä."
"Minä en tahdo puhua teille niistä uskonnollisista tunteista, jotka synnyttävät alistuvaista mieltä", sanoi kirkkoherra, "mutta äitiys, rouvaseni, eikö sitä sitten ole?"
"Älkää puhuko, herraseni!" sanoi markisitar. "Teille tahdon olla avomielinen. Voi, tähän aikaan en voi sitä olla enää kenellekään, olen tuomittu teeskentelemään; maailma vaatii, että sille aina näytellään, ja häväistyksen uhalla vaatii se noudattamaan sen tapoja. On kahta lajia äitiyttä. Ennen en tiennyt mitään sellaisista aate-eroituksista, nyt tunnen minä ne. En ole äiti muuta kuin puoleksi, olisi parempi sanoa, etten ole se ollenkaan. Helena ei ole hänen lapsensa! Oh, älkää kauhistuko! Saint-Lange on kuilu, jossa on nielty monta väärää tunnetta, sytytetty monta synkkää valoa, jossa luontoa vastaan sotivien lakien rakentamia hataroita rakennuksia on kaadettu kumoon. Minulla on lapsi, siinä on kyllin; minä olen äiti, laki tahtoo niin. Mutta te, herraseni, jolla on niin hienotunteisesti sääliväinen sielu, te voitte ehkä ymmärtää sen naisraukan epätoivon, joka ei ole antanut yhdenkään ainoan keinotekoisen tunteen tunkeutua sydämeensä. Jumala tuomitkoon minut, mutta en usko rikkovani hänen lakiansa vastaan seuratessani niitä taipumuksia, jotka hän on pannut sieluuni. Ja katsokaa mitä minä olen huomannut! Lapsi, eikö se ole kahden ihmisen kuva, kahden vapaasti yhteen sulautuneen tunteen hedelmä? Jos koko meidän olemuksemme samoin kuin sydämen hellyys ei ole kiintynyt siihen, jos se ei muistuta meille suloisesta rakkaudesta, siitä paikasta ja siitä ajasta, jolloin kaksi olentoa olivat onnelliset, silloin on tämä lapsi epäonnistunut olento. Niin, näille kahdelle pitää sen olla herttainen pienoiskuva, jossa he näkevät kahdenkertaisen elämänsä salatun runoelman; sen pitää olla heille elähyttävien sielunliikutusten lähteenä, olla samalla heidän menneisyytenään ja tulevaisuutenaan. Minun pikku Helena-raukkani on isänsä lapsi, velvollisuuden ja sattuman lapsi; hän ei kohtaa minussa muuta kuin naisen vaiston, sen lain, joka vastustamattomasti pakoittaa meitä suojelemaan sydämen alla kantamaamme olentoa. Yhteiskunnan lakien mukaan olen minä moitteeton. Enkö ole uhrannut elämäni ja onneni hänen takiansa? Jos hän itkee, liikuttaa se minua sisimpiin asti, jos hän putoisi veteen, syöksyisin hänen perässään pelastaakseni hänet. Mutta hän ei asu minun sydämessäni. Voi, rakkaus on opettanut minut kaipaamaan suurempaa, täydellisempää äidinrakkautta; haihtuneessa unelmassa olen hyväillyt sitä lasta, jonka halut ovat synnyttäneet ennenkuin se on siinnyt, sitä suloista kukkaa, joka oli syntynyt sielussa ennenkuin se syntyi maan päälle. Minä olen Helenalle, mitä luonnonjärjestyksen mukaan äidin pitää olla lapselleen. Kun hän ei enää tarvitse minua, loppuu kaikki: syy on poissa ja seuraukset lakkaavat olemasta. Jos naisella on suloinen etuoikeus ulottaa äidinrakkautensa lapsensa koko elämään, niin eikö tämä jumalallinen voima johdu siitä, että hän on tullut äidiksi henkisen olemuksensa puolesta? Jos lapsi ei saa äidin sielua ensimäiseksi verhokseen, silloin lakkaa äidinrakkaus tämän sydämessä samoinkuin se lakkaa eläimillä. Tämä on totta, minä tunnen sen; sitä mukaa kuin pieni tyttöraukkani kasvaa isommaksi, vetäytyy minun sydämeni kokoon. Hänen takiansa tekemäni uhraukset ovat jo katkaisseet minun tunteeni häntä kohtaan samalla kun sydämeni, minä tunnen sen, olisi ollut tyhjentymätön toista lasta kohtaan; sille toiselle ei mikään olisi ollut uhraus, kaikki olisi ollut vain iloa. Siinä on järki, uskonto, kaikki mitä minussa on, voimatonna tunteitani vastaan. Onko väärin naiselta haluta kuolemaa, kun ei ole puoliso eikä äiti ja onnettomuudessaan on häväissyt rakkauden koko sen rajattomassa ihanuudessa ja äitiyden sen sanomattomassa ilossa? Mitä voikaan hänestä tulla? Minä sanon teille, mitä elämää hän viettää. Sata kertaa päivässä, sata kertaa yössä puistaa päätäni, sydäntäni ja koko ruumistani kuoleman kylmyys, kun joku liian heikosti tukahutettu muisto tuo näkyviini kuvan onnesta, jota ajattelen suuremmaksi kuin se on. Nämä julmat mielikuvat saavat tunteeni kalpenemaan ja minä sanon itselleni: mitä olisikaan elämäni ollut, jos…?"
Hän kätki kasvonsa käsiin ja puhkesi kyyneliin.
"Nyt tiedätte sieluni syvyyden", sanoi hän. "Lapsi, joka olisi ollut hänen, olisi sovittanut minut mitä julmimpienkin onnettomuuksien kanssa! Jumala, joka kuoli koko maailman syntien rasittamana, antaa minulle anteeksi tämän ajatuksen, joka on kuolettava minulle; mutta maailma, sen tiedän, on leppymätön, sen katsantokannan mukaan sanani ovat herjausta; minä rikon kaikkia lakeja vastaan. Minä tahtoisin julistaa sodan tätä maailmaa vastaan uudistaakseni sen lait ja tavat, repiäkseni rikki ne! Eikö se ole loukannut minua kaikissa ajatuksissani, koko olemuksessani, kaikissa tunteissani, haluissani ja toiveissani, vastaisuudessa, nykyisyydessä ja menneisyydessä? Minulle on päivä täynnä pimeyttä, ajatus miekka, sydämeni avonainen haava, lapseni kieltäymys. – Niin, kun Helena puhuu, tahtoisin antaa hänelle toisen äänen; kun hän katsoo minua, tahtoisin että hänellä olisi toiset silmät. Hän on olemassa ollakseen todistuksena kaikesta siitä, minkä ei pitäisi olla ja siitä, mitä ei ole. Hän on minulle sietämätön! Minä hymyilen – hänelle, minä koetan korvata hänelle ne tunteet, jotka riistän häneltä. Olen onneton, liian onneton voidakseni elää! Enkä ole tehnyt mitään pahaa! Ja minua täytyy kunnioittaa! Olen voittanut sen rakkauden, joka oli herännyt tahtomattani ja johon en saanut myöntyä; mutta jos olen säilyttänyt ruumiillisen kunniani, olenko siltä säilyttänyt sydämeni kunnian? Tämä sydän", sanoi hän ja pani kätensä rinnoilleen, "ei ole milloinkaan kuulunut kuin yhdelle ainoalle olennolle. Minun lapseni ei erehdykään siinä suhteessa. Äidillä on katseita, äänenpainoja, liikkeitä, joiden voima tunkee läpi lapsen sielun; minun pikku tyttöraukkani ei tunne käsivarsieni vapisevan, ei näe silmäni hellenevän häntä katsellessani, puhuessani hänelle tahi ottaessani hänet syliini. Hän silmää minua syyttävin katsein, joita en voi kestää! Toisinaan vapisen pelosta, että saan hänestä tuomioistuimen, jonka edessä minut tuomitaan kuulustelematta. Taivas estäköön vihan kerran tulemasta välillemme! Suuri Jumala, avaa hauta minulle! Anna minun kuolla Saint-Lange'ssa! Tahdon tulla siihen maailmaan, missä löydän toisen minuuteni, missä kokonaan saan olla äitinä! Voi, antakaa anteeksi, herraseni, olen hullu! Nämä sanat olivat vähällä tukahuttaa minut, ja nyt olen sanonut ne. Ah, te itkette myös! Te ette halveksi minua! Helena, Helena, lapseni, tule tänne!" huudahti hän jonkunmoisella epätoivolla kuullessaan, että tyttärensä juuri palasi kävelyltä.
Pikku tyttö tuli sisään nauraen ja puhellen; hänellä oli mukanaan perhonen, jonka oli ottanut kiinni. Mutta nähdessään äitinsä itkevän, vaikeni hän, istuutui hänen viereensä ja antoi hänen suudella otsaansa.
"Hänestä tulee hyvin kaunis!" sanoi pappi.
"Hän on täydelleen isänsä näköinen", vastasi markisitar suudellen tytärtänsä lämmin ilme kasvoillaan, juurikuin tahtoen maksaa velkansa tahi haihduttaa omantunnon vaivan.
"Sinä olet lämmin, äiti."
"No niin, mene nyt, enkelini", vastasi markisitar.
Lapsi meni ilman vastahakoisuutta, katsomatta äitiinsä, melkein onnellisena päästessään näkemästä äitinsä surullisia kasvoja. Hän ymmärsi jo niiden ilmaisemien tunteitten sisältävän vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hymyily on äidillisyyden etuoikeus, kieli ja ilmaisutapa. Markisitar ei voinut hymyillä. Hän punastui katsoessaan pappiin; hän oli toivonut voivansa näyttäytyä äitinä, mutta ei hän eikä lapsensa olleet osanneet valehdella. Totisen äidin suuteloissa onkin taivaallinen sulous, joka tuntuu antavan tälle hyväilylle sielun, hieno tuli, joka tunkee läpi sydämen. Suutelot, joissa ei ole tätä kallisarvoista voidetta, ovat katkeria ja kylmiä. Pappi oli huomannut tämän eron; hän osasi mitata kuilun, joka on lihallisen äitiyden ja sydämen äitiyden välillä. Tarkastettuaan markisitarta läpitunkevin katsein, sanoi hän:
"Olette oikeassa, rouvaseni, olisi parempi teille, jos olisitte kuollut…"
"Ah, te ymmärrätte kärsimykseni, minä näen sen", vastasi hän, "te, joka olette kristillinen pappi, arvaatte ja hyväksytte niiden aiheuttaman kamalan päätökseni. Niin, olen tahtonut tappaa itseni, mutta minulla ei ollut kyllin rohkeutta täyttää aikomustani. Ruumiini oli heikko kun sieluni oli vahva, ja kun käteni ei vapissut, horjui sieluni! En voi tulkita näitä taisteluita enkä näitä ristiriitaisuuksia. Olen varmaankin liian paljon nainen, ilman tahdon lujuutta, voimakas ainoastaan rakastamaan. Halveksin itseäni! Kun palvelusväkeni nukkui illalla, lähdin rohkeasti lammikolle, mutta tultuani sen partaalle, kauhistui heikko luontoni hävitystä. Tunnustan heikkouteni teille. Kun olin jälleen sängyssäni, häpesin itseäni ja sain uutta rohkeutta. Eräänä sellaisena hetkenä otin laudanumia; tulin kipeäksi, mutta en kuollut. Luulin tyhjentäneeni koko pullon, ja olinkin juonut vain puolet siitä."
"Te olette hukassa, rouvaseni", sanoi kirkkoherra vakavasti kyyneleet silmissä. "Te menette takaisin maailmaan ja petätte sitä; tulette etsimään ja löytämään sieltä sen, mitä katsotte surujenne korvaukseksi; ja sitten kerran saatte kärsiä nauttimastanne ilosta…"
"Minäkö", huudahti hän, "minäkö luovuttaisin ensimäiselle konnalle, joka teeskentelisi rakastavansa minua sydämeni viimeiset kallisarvoiset aarteet ja turmelisin elämäni hetkellisen epäiltävän onnen vuoksi? Ei, elämäni on puhdas tuli kuluttava. Herraseni, kaikilla miehillä on sukupuolensa aistit; mutta sitä, jolla on sen sielu ja joka siten tyydyttää kaikki luontomme vaatimukset – luontomme, joka väräjää sointuvasti ainoastaan tunteitten kosketuksesta – sitä miestä emme kohtaa kahta kertaa elämässämme. Tulevaisuuteni on kauhea, sen tiedän; nainen ei ole mitään ilman rakkautta, kauneus ei mitään ilman iloa; mutta eikö maailma tuomitsisi onneni, jos tämä vielä kerran näyttäytyisi minulle? Olen velkapää tyttärelleni kunnioitetun äidin. Voi, olen heitetty rautakehään, josta en voi päästä ilman häväistystä! Ilman palkintoa täytetyt perhevelvollisuudet väsyttävät minut kuoliaaksi, tulen kiroomaan elämän, mutta tyttärelläni tulee ainakin ulkonaisesti olemaan mainio äiti. Annan hänelle hyveen aarteet niiden hellyyden aarteiden korvaukseksi, joiden suhteen olen pettänyt hänet. En halua edes elää maistaakseni nautinnoista, joita lasten onni lahjoittaa äideille. En usko onneen. Mikä onkaan Helenan kohtalo oleva? Samallainen kuin minun aivan varmaan. Mitä keinoja onkaan äideillä antaakseen tyttärilleen takeita siitä, että mies, jolle he luovuttavat heidät, tulee olemaan heidän sydämensä mukainen puoliso? Te halveksitte niitä raukkoja, jotka myyvät itsensä muutamista taalereista vieraalle miehelle: nälkä ja puute antaa anteeksi nämä ohimenevät yhteydet; mutta samaan aikaan yhteiskunta suvaitsee vieläpä suosii paljon kauheamman yhteyden äkillistä solmiamista viattoman tytön ja miehen välillä, jota edellinen on tuntenut tuskin kolmea kuukautta. Ja hän myydään koko elinijäksi. On totta, että hinta on korkea! Jos te edes pitäisitte häntä arvossa kun ette myönnä hänelle mitään korvausta kärsimyksistään, mutta ei, maailma panettelee siveellisimpiäkin meistä! Tämä on meidän elämämme katsottuna sen eri puolilta: julkinen prostitutsioni ja kunniattomuus tahi salainen prostitutsioni ja onnettomuus. Nuoret tytöt, joilla ei ole myötäjäisiä, tulevat hulluiksi ja kuolevat; heitä ei säälitä! Kauneus ja hyveet eivät ole mitään arvoja teidän ihmismarkkinoillanne, ja tätä itsekkäisyyden pesää kutsutte te yhteiskunnaksi. Tehkää naiset perinnöttömiksi! Silloin noudatatte ainakin luonnon lakia valitessanne seuralaisianne, jos naitte heidät sydämen käskystä."
"Rouvaseni, teidän sananne osoittavat minulle, ettei perhetunne eikä uskonto voi liikuttaa teitä. Ettehän te edes epäröi teitä loukkaavan yhteiskunnan itsekkäisyyden ja lihallisen itsekkäisyyden välillä, joka saa teidät haluamaan nautintoja…"
"Onko perhettä sitten todellakin olemassa? Minä kiellän perheen merkityksen tässä yhteiskunnassa, joka isän tahi äidin kuoltua jakaa omaisuuden kullekin perheen jäsenelle mennä omalle taholleen. Perhe on tilapäinen ja ohimenevä liitto, jonka kuolema äkisti purkaa. Meidän lakimme ovat hävittäneet kodin, perinnön, jatkuvan esimerkin ja perhetavat. En näe muuta kuin sirpaleita ympärilläni."
"Rouvani, te ette palaja Jumalan tykö ennenkuin hänen kätensä on raskaasti laskeutunut päällenne, ja toivon teidän saavan kylliksi aikaa tehdäksenne sovinnon hänen kanssansa. Te etsitte lohdutusta silmät maahan luotuina sen sijaan, että nostaisitte ne taivasta kohti. Viisastelu ja oma etu ovat verhonneet sydämenne, te olette kuuro uskonnon äänelle, kuten tämän vuosisadan uskottomat lapset ovat! Maailman huvit eivät synnytä muuta kuin kärsimyksiä. Te tulette vaihtamaan surunne uusiin suruihin. Siinä kaikki."
"Olen laittava niin, ettei ennustuksenne käy toteen", sanoi hän katkerasti hymyillen. "Pysyn uskollisena hänelle, joka kuoli minun tähteni."
"Suru", vastasi pappi, "on elinvoimainen ainoastaan niissä sieluissa, jotka ovat vastaanottavaisia uskonnolle."
Hän loi kunnioittavasti silmänsä alas, ettei markisitar näkisi kasvoissansa mahdollisesti kuvastuvia epäilyksiä. Markisittaren valituksien valtaava voima oli tehnyt hänet murheelliseksi. Koska hän tunsi inhimillisen minän sen tuhansissa muodoissa, epäili hän voivansa pehmittää tätä sydäntä, jonka kärsimys oli kuivettanut sen sijaan että olisi sulattanut sitä, ja jossa taivaallisen kylväjän siemen ei voinut itää, sillä hänen lempeän äänensä tukahuttivat itsekkäisyyden kovaääniset ja kauhistavat huudot. Siitä huolimatta osoitti hän apostolista kärsivällisyyttä ja tuli useita kertoja takaisin, aina toivoen voivansa käännyttää Jumalan tykö tämän jalon ja ylpeän sydämen; mutta hän menetti rohkeutensa sinä päivänä, jolloin huomasi markisittaren puhuvan mielellään hänen kanssansa ainoastaan sentähden, että hänelle tuotti lievennystä puhua hänestä, jota ei enää ollut. Hän ei tahtonut alentaa virkaansa tekemällä itseänsä intohimon kanssarikolliseksi. Hän lakkautti nämä keskustelut ja siirtyi vähitellen tavallisiin seurustelun muotoihin ja yleisiin aineisiin.
Tuli kevät. Markisitar sai jonkunverran viihdykettä syvälle murheelleen ja alkoi toiminnan puutteessa harrastaa maatilansa hoitoa; häntä huvitti järjestää siellä muutamia töitä. Lokakuun puolivälissä jätti hän vanhan Saint-Lange'n linnan, jossa oli tullut terveeksi ja kauniiksi toimettomuudessaan ja tässä surussa, joka ensin oli kohdannut hänet kuin kiivaasti heitetty levy – diskus – ja joka lopuksi oli muuttunut alakuloisuudeksi niinkuin levyn liikunto kuolee vähitellen yhä heikompiin heilahduksiin. Alakuloisuus on jono sellaisia henkisiä heilahduksia, joista ensimäinen on epätoivon ja viimeinen nautinnon rajalla; nuoruudessa on se aamu-hämärä, vanhuudessa iltahämärä.
Kun hänen vaununsa ajoivat kylän läpi tuli kirkkoherra pappilastaan ja tervehti häntä, mutta markisitar vastatessaan hänen tervehdykseensä, loi silmänsä alas ja käänsi pois päänsä, ettei näkisi häntä. Pappi oli liiaksi oikeassa tämän efesiläisen Diana-raukan suhteen.
III
Eräs toivorikas nuori mies, joka kuului muutamaan niistä historiallisista suvuista, joiden nimet lain määräyksistä huolimatta tulevat aina elämään läheisesti sidottuina Ranskan kunniaan, oli tanssiaisissa rouva de Firmianin luona. Tämä rouva oli antanut hänelle muutamia suosituskirjeitä parille ystävälle Neapelissa. Herra Charles de Vandenesse – se oli nuoren miehen nimi – oli tullut kiittämään häntä ja ottamaan jäähyväiset. Nerokkaalla tavalla täytettyään muutamia tehtäviä oli Vandenesse äsken tullut nimitetyksi sihteeriksi erään meidän valtiomiehemme luo, joka otti osaa Laybach'in kongressiin ja hän tahtoi nyt käyttää matkaansa Italian tutkimiseen. Tämä juhla oli näin ollen tavallaan hyvästijättö Pariisin nautinnoille, sen vilkasliikkeiselle elämälle, tälle ajatusten ja huvitusten pyörteelle, jota niin usein herjataan, mutta johon on niin suloista antautua. Charles Vandenesse, joka kolmen vuoden ajan kuluessa oli tottunut käymään eurooppalaisissa pääkaupungeissa ja jättämään ne diplomaattisen ammattinsa oikusta, ei nytkään ikävöinyt kovinkaan paljon jättäessään Pariisin. Naisilla ei ollut häneen nähden mitään vetovoimaa, mikä johtui joko siitä, että hän katsoi todellisen rakkauden ottavan liian paljon tilaa politikoitsijan elämässä tahi siitä, että pintapuolisen mielistelyn pikku huvitukset tuntuivat hänestä liian tyhjiltä voimakkaalle sielulle. Meillä kaikilla on suuria vaatimuksia sielun voimaan nähden. Ranskassa ei yksikään mies, olkoonpa miten keskinkertainen tahansa, tahdo käydä yksinomaan henkevästä. Siten oli Charles huolimatta nuoruudestaan – hän oli tuskin kolmenkymmenen vuoden vanha – jo totuttaunut aivan filosofisesti näkemään ainoastaan aatteita, tuloksia, keinoja siellä missä hänen ikäisensä miehet eivät näe muuta kuin tunteita, huvituksia ja mielikuvia. Hän inhosi luonnostaan jalon sielunsa pohjasta sitä tulisuutta ja kiihkoa, mikä on tavallinen nuorissa miehissä. Hän koetti kasvattaa itsensä kylmäksi omien suunnitelmiensa ajajaksi, muuttaa seuraelämän tavoiksi, miellyttäväksi käytökseksi, viehätystaidoksi ne henkiset rikkaudet, jotka sattumalta oli saanut: todellakin kunnianhimoinen pyrintö; surullinen tehtävä, jonka hän oli ottanut suorittaakseen n.k. hyvän aseman saavuttamiseksi. Hän heitti viimeisen silmäyksen tanssisaliin. Hän tahtoi varmaan ennenkuin jättäisi tanssiaiset viedä mukanaan kuvan niistä, samoinkuin katsoja ei jätä aitiotansa ooperassa ennenkuin on nähnyt loppukuvaelman. Mutta helposti ymmärrettävästä oikusta tahtoi herra de Vandenesse tutkia tätä tämän pariisilaisen juhlan aitoranskalaista vilkkautta, loistoa ja hymyileviä kasvoja ja ajatuksissaan verrata niitä uusiin kasvoihin, ihaniin näköaloihin, jotka odottivat häntä Neapelissa, missä hän aikoi viipyä muutamia päiviä ennenkuin lähtisi määräpaikalleen. Hän näkyi vertailevan tätä vaihtelevaa ja niin helposti tutkittua Ranskaa toiseen maahan, jonka tavat ja aseman hän tunsi ainoastaan ristiriitaisista huhuista tahi tavallisesti huonosti kirjoitetuista kirjoista. Muutamat hyvin runolliset mietteet, jotka nykyään ovat tulleet kovin jokapäiväisiksi, risteilivät silloin hänen päässään ja vastasivat ehkä hänen tietämättään sydämensä salaisia haluja, jotka olivat enemmän vaativaisia kuin elähtäneitä, enemmän toimettomia kuin kuihtuneita.
"Täällä on", sanoi hän itsekseen, "Pariisin hienoimpia, rikkaimpia ja ylhäisimpiä naisia. Täällä on myös päivän kuuluisimpia miehiä, kiitettyjä puhujia, ylimyksiä ja kirjailijoita: toisella puolen taiteilijat, toisella valta. Ja kuitenkaan en näe muuta kuin pikkujuonia, kuolleena syntyneitä rakkaussuhteita, hymyilyjä, jotka eivät sano mitään, torjumisia ilman aihetta, silmäyksiä ilman tulta, paljon tarkoituksettomasti käytettyä älyä. Kaikki nämä hienot ja valkeat kasvot eivät etsi niin paljon huvitusta kuin viihdykettä. Mikään ei ole totta. Jos tahdotte nähdä ainoastaan hyvin laitettuja sulkia, leyhyvää harsoa, kauniita pukuja ja solakoita naisia, jos elämä teistä on ainoastaan pinnalla hipaisemista, silloin on tämä maailma teitä varten. Tyytykää silloin näihin tyhjiin lauseihin, näihin viehättäviin kasvojen ilmeihin älkääkä pyytäkö, että sydämessä olisi mitään tunnetta. Minä puolestani inhoon näitä mauttomia juonia, jotka päättyvät avioliittoon, alipäällikkyyksiin tai virkoihin veronkantolaitoksissa, tahi, jos on kysymyksessä rakkaus, salaisiin seikkailuihin, siihen määrin pelätään kaikkea, mikä näyttää intohimolta. Minä en näe täällä ainoatakaan näistä ilmehikkäistä kasvoista, jotka todistaisivat sielusta, joka on antautunut aatteen palvelukseen niin kuin antaudutaan omantunnon vaivoihin. Häveten kätkeytyvät täällä kaipaus ja onnettomuus leikillisiin oikkuihin. En näe ketään näistä naisista, joiden kanssa tahtoisin mitata voimia ja jotka tempaavat ihmisen mukaansa kuiluun. Mistä Pariisissa voisikaan löytää tarmoa? Tikari on siellä harvinaisuus, joka ripustetaan kullattuun naulaan ja varustetaan kauniilla tupella. Naiset, aatteet, tunteet, kaikki ovat toistensa kaltaisia. Siellä ei ole enää mitään intohimoja, sillä yksilöllisyydet ovat haihtuneet. Virka-arvo, nero ja rikkaus ovat tulleet tasoitetuiksi, ja me kaikki olemme pukeutuneet mustaan hännystakkiin, juurikuin kantaisimme surupukua kuolleen Ranskan vuoksi. Me emme rakasta lähimmäistämme. Kahden rakastavan välillä pitää olla eroavaisuuksia tasoitettavana, välimatka täytettävänä. Tämä rakkauden hurmaus hävisi vuonna 1789! Ikävämme, mauttomat tapamme ovat tuloksia valtiollisesta järjestelmästämme. Italiassa on kaikki ainakin selvää ja varmaa. Naiset siellä ovat vielä pahoja eläimiä, vaarallisia seireenejä, vailla järkeä, vailla muuta johdonmukaisuutta kuin taipumuksiensa ja viettiensä, olentoja, joita vastaan pitää olla varuillaan, niinkuin tiikerejä vastaan…"
Rouva Firmiani tuli ja keskeytti tämän yksinpuhelun, jonka tuhansia ristiriitaisia, epätäydellisiä ja hämmentyneitä ajatuksia on mahdoton tulkita. Haaveilun viehätys johtuu kokonaan sen epämääräisyydestä. Sehän onkin tavallaan jonkinlaista henkistä sumua.
"Tahdon", sanoi hän ottaen häntä käsipuolesta, "esittää teidät eräälle naiselle, joka kaikin mokomin tahtoo tutustua teihin sen johdosta, mitä on kuullut teistä."
Hän vei hänet erääseen viereiseen salonkiin, jossa aito pariisilaisella eleellä, hymyilyllä ja silmäyksellä näytti hänelle eräässä nurkassa uunin vieressä istuvaa naista.
"Kuka hän on?" kysyi kreivi de Vandenesse kiihkeästi.
"Eräs nainen, josta varmaankin olette kuullut puhuttavan useammankin kuin kerran sekä kiittävästi että moittivasti, nainen, joka elää yksinäisyydessä, oikea salaisuus."
"Jos milloinkaan elämässänne olette ollut laupias, niin sanokaa minulle hänen nimensä!"
"Markisitar d'Aiglemont."
"Menen saamaan opetusta häneltä. Hän on osannut mitä keskinkertaisimmilla lahjoilla varustetusta miehestään tehdä Ranskan päärin, mitättömästä henkilöstä valtiollisen kyvyn. Mutta sanokaa, uskotteko lordi Grenvillen kuolleen hänen tähtensä, kuten jotkut naiset väittävät?"
"Voi olla. Aina siitä seikkailusta saakka, lieneekö se sitten ollut totta vai ei, on tämä surkuteltava nainen hyvin muuttunut. Hän ei ole vielä alkanut ottaa osaa seuraelämään. Uskollisuus, joka on kestänyt neljä vuotta, se merkitsee paljon Pariisissa, se. Jos nyt näette hänet täällä…"
Rouva Firmiani malttoi mielensä; sitten lisäsi hän hienosti hymyillen:
"Unohdin, että minun tulee vaieta. Menkää ja puhukaa hänen kanssansa…"
Charles seisoi hetkisen liikkumatonna ovenpieleen nojaten kokonaan vaipuneena tämän naisen katselemiseen, joka oli tullut kuuluisaksi ilman että kukaan saattoi sanoa miksi. Maailmalla on monta sellaista omituista luonnottomuutta osoitettavana. Rouva d'Aiglemontin maine ei oikeastaan ollut sen merkillisempi kuin muutamain miesten, jotka aina puuhaavat jossakin tuntemattomassa työssä: tilastotieteilijät, joita pidetään hyvin syvällisinä laskujen vuoksi, joita he varovat julkaisemasta; valtiomiehet, jotka elävät sanomalehtikirjoituksesta; kirjailijat tahi taiteilijat, joiden työt aina pysyvät heidän salkuissaan; tiedemiehet, jotka ovat oppineita ainoastaan tieteeseen perehtymättömien silmissä, niinkuin Sganarelle on latinaniekka niiden mielestä, jotka eivät osaa latinaa; miehet, jotka katsotaan kyvyiksi jollakin erikoisalalla, milloin sävynmäärääjinä taiteen alalla milloin jonkun korkean tehtävän palvelijoina. "Se on erikoisala", on ihmeteltävä lause, joka tuntuu olevan luotu näitä päättömiä valtiomiehiä ja kirjailijoita varten. Charles vaipui pitempiin mietteisiin kuin oli tahtonut ja tunsi itsensä tyytymättömäksi nähdessään huomionsa olevan niin kiintyneen johonkin naiseen; mutta samalla kertaa kumosi tämän naisen läsnäolo ne ajatukset, jotka hetki sitten olivat täyttäneet nuoren valtiomiehen tanssiaisia katsellessaan.
Markisitar, joka nyt oli kolmenkymmenen vuoden vanha, oli kaunis, vaikka hänellä oli hento vartalo ja näytti kovin arkaluontoiselta. Suurin viehätyksensä oli hänen kasvoissaan, joiden tyyneys ilmaisi ihmeteltävää sielun syvyyttä. Silmänsä säteilivät, mutta näyttivät olevan saman alituisesti elävän ajatuksen verhoamat ja niiden ilme sai aavistamaan kuumeentapaisesti sairaalloista mielialaa ja mitä syvintä alistuvaisuutta. Hän piti melkein aina silmäluomensa siveästi maahan luotuina ja ainoastaan harvoin nosti ne. Jos hän heitti silmäyksen ympärilleen, oli siinä surunvoittoinen ilme tehden katsojaan sellaisen vaikutuksen kuin säästäisi hän silmiensä tulta salaisia tutkisteluja varten. Jokaisesta ylevämielisestä miehestä tuntuikin tämä hento ja vaitelias nainen omituisen puoleensa vetävältä. Jos järki toiselta puolen koetti päästä sen salaisuuden perille, joka pakoitti hänet alituisesti ajatuksissa palaamaan nykyisyydestä menneisyyteen, maailmasta yksinäisyyteen, niin oli tunne toiselta puolen yhtä kiihkeä tutkimaan tätä sydäntä, joka erikoisella tavalla näytti olevan ylpeä kärsimyksistään. Mikään hänessä ei ollut ristiriidassa hänestä ensi näkemällä saatujen käsitysten kanssa. Kuten melkein kaikki naiset, joilla on liian pitkä tukka, oli hän kalpea ja hipiänsä täydellisen valkea. Ihonsa oli erinomaisen hieno, – varma todellisen tunteellisuuden merkki, – hänen piirteensä, joissa ilmeni tuo äärimmäinen täydellisyys minkä kiinalaiset taidemaalarit osaavat valaa haaveellisiin kuviinsa, vain vahvistivat tätä seikkaa. – Kaulansa oli ehkä liian pitkä, mutta sellainen kaula on mitä viehättävin ja saa naisen pään hiukan muistuttamaan käärmeen lumoovia liikkeitä. Jos ei olisi ainoatakaan niistä tuhansista merkeistä, joiden kautta mutkikkaammatkin luonteet paljastuvat tarkastelijalle, olisi kylliksi tarkastaa pään liikkeitä ja kaulan taivutuksia, jotka voivat olla niin vaihtelevia ja ilmehikkäitä, arvostellakseen naista. Rouva d'Aiglemontin puku oli sopusoinnussa olemuksensa tekemän vaikutelman kanssa. Tukkansa, järjestettynä rikkaisiin palmikkoihin, muodosti kruunun korkealle päänsä päälle ilman pienintäkään koristusta, sillä hän näkyi ainaiseksi sanoneen hyvästit kaikille koruille. Eikä hänessä myöskään milloinkaan huomattu niitä pieniä mielistelytemppuja, jotka niin paljon pilaavat naisten edullista vaikutusta. Mutta niin yksinkertainen kuin pukunsa liivi olikin, ei se silti salannut hänen sievää vartaloaan. Hänen pitkän hameensa komeus johtui sitä paitsi erinomaisen taitavasta leikkauksesta ja jos on sallittua nähdä puvun järjestelyssä jokin ajatus, voisi sanoa hänen pukunsa runsaitten ja yksinkertaisten laskoksien antaneen hänelle ylevyyden ja jalouden ilmeen. Ehkä ilmaisi hän kuitenkin vähän naisen voittamatonta heikkoutta siinä turhantarkassa huolellisuudessa, minkä omisti kädelle ja jalalle; mutta vaikka hän näyttikin niitä mielellään, olisi pahimman kilpailijansakin ollut vaikea pitää hänen liikkeitänsä teeskenneltyinä, siihen määrään tuntuivat ne luonnollisilta ja lapsuudesta asti totutetuilta. Tämä mielistelyjäännös annettiin hänelle anteeksi myös eräänlaisen suloisen kylmäkiskoisuuden vuoksi hänessä. Kaikkiin näihin piirteihin, tähän pikkuseikkojen yhdistelmään, joka tekee naisen rumaksi tahi kauniiksi, puoleensavetäväksi tahi vastenmieliseksi, voidaan ainoastaan ylimalkaisesti viitata, varsinkin jos, kuten rouva d'Aiglemontissa, sielu yhdistää kaikki nämä yksityisseikat ja painaa niihin valtaavan yhtenäisyyden leiman. Siten vastasi hänen käytöksensä kokonaan hänen pukunsa ja kasvojensa luonnetta. Vasta määrättyyn ikään päästyään ymmärtävät jotkut valitut naiset käyttäytyä ilmehikkäällä tavalla. Onko se suru vai onni, joka lahjoittaa kolmenkymmenen vuoden ikäiselle naiselle, onnettomalle tahi onnelliselle, tämän salaisen taidon käyttäytyä kaunopuheliaasti? Tämä on aina pysyvä elävänä arvoituksena, jota jokainen tulkitsee omien halujensa, toiveittensa ja järjestelmänsä mukaisesti. Tapa, jolla markisitar antoi kyynärpäidensä levätä nojatuolin kädensijoilla ja molempain käsiensä sormenpäiden lipaista toisiaan niin että hän näytti leikkivän; kaulansa taipuminen, hänen jonkun verran väsyneen, mutta pehmeän vartalonsa sulavuus, vartalonsa, joka näytti sirosti vaipuneen nojatuoliin, säärien notkea asento, käytöksen luonnollisuus, kaikki osoitti naista, joka on vailla kaikkia harrastuksia elämässä, joka ei ole tuntenut rakkauden iloja, ainoastaan uneksinut niistä ja joka taipuu muistojensa raskaan painon alle, naista, joka kauvan aikaa on ollut epätoivoissaan tulevaisuutensa tahi oman itsensä suhteen, naista, joka ei ole kiintynyt mihinkään ja joka katsoo satunnaisen tyhjyyden ehdottomaksi olemattomuudeksi.
Charles de Vandenesse ihaili tätä valittua taulua, mutta ainoastaan suuremman taitavuuden tuloksena kuin mitä naisilla tavallisesti on. Hän tunsi markiisi d'Aiglemontin. Ensimäisestä silmäyksestä tähän naiseen, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, ymmärsi nuori valtiomies sen eroituksen, sen yhdistämättömyyden – käyttääkseni laillista sanaa – joka oli liian voimakas näiden kahden henkilön välillä, ja jonka seikan täytyi tehdä markisittarelle mahdottomaksi rakastaa miestänsä. Kuitenkin vietti markisitar d'Aiglemont moitteetonta elämää, ja hänen siveytensä kohotti vielä enemmän kaikkien niiden salaisuuksien arvoa, joita tutkija saattoi aavistaa hänessä. Kun Vandenessen ensimäinen hämmästys oli ohi, ajatteli hän, kuinka parhaiten voisi lähestyä rouva d'Aiglemontia, ja jotenkin tavallisen valtioviisaan viekkauden kautta päätti hän hämmästyttää hänet saadakseen tietää kuinka hän vastaisi julkeaan esiintymiseen.
"Rouvaseni", sanoi hän istuutuen hänen viereensä, "onnellinen varomattomuus on antanut minun tietää itselläni, en tiedä mistä syystä, olleen sen onnen, että te olette huomannut minut. Olen sitä suuremmassa kiitollisuuden velassa teille, kun en koskaan ennen ole ollut sellaisen suosion esineenä. Yksi vioistani tuleekin painamaan teidän omaatuntoanne. Täst'edes en ole kainosteleva…"
"Siinä teette väärin", vastasi hän nauraen; "turhamaisuus on jätettävä sille, jolla ei ole muuta esiintuotavaa."
Markisittaren ja nuoren miehen välillä sukeutui nyt keskustelu, joka tavan mukaisesti tuokiossa kosketteli koko joukkoa aineita: maalaustaidetta, musiikkia, kirjallisuutta, politiikkaa, ihmisiä, tapahtumia ja asioita. Sitten siirtyivät he huomaamattomasti siihen ikuiseen keskustelunaineeseen Ranskassa ja muissakin maissa, nim. rakkauteen, tunteisiin ja naisiin.
"Me olemme orjattaria."
"Te olette kuningattaria."
Charles'in ja markisittaren lausumat enemmän tahi vähemmän nerokkaat seikat voisi sisällyttää tähän yksinkertaiseen lauseeseen, joka on yhteenveto kaikista tästä kysymyksestä pidetyistä ja pidettävistä puheista. Tarkoittavathan nämä molemmat lauseet aina jollain määrätyllä hetkellä: "Rakastakaa minua!" – "Minä tahdon rakastaa teitä…"
"Rouvani", huudahti Charles de Vandenesse, "te saatte minut syvästi valittamaan, että minun täytyy jättää Pariisi. Italiassa en varmaankaan saa tuntiakaan niin valittua keskustelua, kuin tämä on ollut."
"Ehkä kohtaatte siellä onnen, ja se on suuremmanarvoinen, kuin kaikki loistavat ajatukset, todelliset tahi vilpilliset, joita joka ilta lausutaan Pariisissa."
Ennenkuin Charles sanoi jäähyväiset markisittarelle, oli hän jo saanut luvan tulla tervehtimään häntä ennen lähtöään. Hän piti itseänsä onnellisena, että oli tehnyt tämän pyynnön niin vilpittömästi, sillä illalla maata pannessaan ja koko seuraavana päivänä oli hänen mahdoton karkoittaa tämän naisen muistoa. Milloin ihmetteli hän, minkätähden markisitar oli tahtonut tutustua häneen, mitä tarkoituksia hänellä mahtoi olla tahtoessaan jälleen tavata häntä, ja hän keksi satoja olettamuksia. Milloin luuli hän keksineensä tämän uteliaisuuden syyn ja hurmasi itseänsä toivolla tahi jäähtyi taas aina sen mukaan miten milloinkin tulkitsi tätä kohteliasta toivomusta, joka on niin tavallinen Pariisissa. Milloin oli se kaikki, milloin ei mitään. Vihdoin tahtoi hän vastustaa taipumusta, joka veti häntä rouva d'Aiglemontin puoleen; mutta meni kuitenkin hänen luoksensa. On ajatuksia, joita tottelemme tuntematta niitä; ne asuvat meissä meidän tietämättämme. Vaikka tämä kuuluu enemmän omituiselta kuin oikealta, voi kuitenkin jokainen rehellinen ihminen löytää tuhansia esimerkkejä siitä omasta elämästään. Mennessään markisittaren luo, totteli Charles yhtä niistä ennakkomääräyksistä, joista meidän kokemuksemme ja henkiset valloituksemme ajan pitkään eivät ole muuta kuin huomattava kehitys. Kolmenkymmenen vuoden vanhalla naisella on vastustamaton vetovoima nuoreen mieheen; mikään ei ole luonnollisempaa, lujemmin kudottua, paremmin ennakolta määrättyä kuin nämä maailmassa niin usein sattuvat syvät lemmensuhteet sellaisen naisen ja nuoren miehen välillä kuin markisitar ja Vandenesse olivat. Nuorella tytöllä on todellakin liian paljon mielikuvia, liian paljon kokemattomuutta, ja hän voi liian helposti rakastaa mitä miestä tahansa, että nuori mies tuntisi itsensä imarrelluksi hänen lemmestään, samalla kuin nainen tuntee tekemänsä uhrausten koko suuruuden. Missä edellinen rientää mukaan uteliaisuudesta, toisista vaikuttimista kuin rakkauden, seuraa jälkimäinen itsetietoista tunnetta. Eikö jo tämä valitseminen ole äärettömän mairittelevaa? Omatessaan tiedon, joka melkein aina on kalliisti kärsimyksillä maksettu, on kuin kokenut nainen antaisi enemmän itsestään; siinä kun tietämätön ja herkkäuskoinen nuori tyttö ei tiedä mitään, ei voi vertailla eikä antaa arvoa, vastaanottaa tämä rakkauden ja tutkii sitä. Toinen opettaa meitä, neuvoo meitä ijässä, jolloin mielellään antaudutaan johdettaviksi, jolloin kuuliaisuus on nautintoa; toinen taas tahtoo oppia kaikki ja on lapsellinen siinä, missä edellinen on hellä. Toinen tarjoo teille pelkkää voitonriemua, toinen pakoittaa teidät lakkaamatta taistelemaan. Edellisellä on ainoastaan kyyneleitä ja huvituksia, toisella on hekumallisuutta ja omantunnontuskia. Nuoren tytön tullakseen miehen rakastajattareksi, täytyy olla liiaksi turmeltuneen, ja silloin mies hylkää hänet kauhulla; samalla kuin kypsyneellä naisella on tuhansia keinoja säilyttääkseen samalla kertaa valtansa ja arvonsa. Toinen on liiaksi alistuvainen ja tarjoo levon ikävää varmuutta; toinen menettää liian paljon ollakseen vaatimatta lemmeltä kaikkia sen vaihtelevia lumouksia. Toinen häpäisee ainoastaan itsensä, toinen tappaa teidän takianne kokonaisen perheen. Nuorella tytöllä on vain yksi keimailukeino ja luulee tehneensä kaikki riisuessaan vaatetuksensa, mutta naisessa asuu äärettömyys ja hän kätkeytyy tuhansiin huntuihin. Kolmenkymmenen vuoden ikäisessä naisessa riehuu sitä paitsi epäröiminen, säikähdys, pelko, levottomuus ja myrskyt, joita ei milloinkaan ole nuoren tytön rakkaudessa. Tähän ikään saavuttuaan vaatii nainen nuorelta mieheltä, että tämä lahjoittaisi hänelle jälleen hänen takiansa uhraamansa kunnioituksen; hän ei elä muuta kuin tätä miestä varten, toimii hänen tulevaisuutensa hyväksi, tahtoo, että se tulisi loistavaksi; hän tottelee, hän pyytää ja käskee, nöyrtyy ja kohottautuu uudestaan, osaa lohduttaa tuhansissa tilaisuuksissa, jolloin nuori tyttö voi ainoastaan pelästyä. Paitsi kaikkia asemansa etuisuuksia, voi kolmenkymmenenvuoden ikäinen nainen myös muuttua nuoreksi tytöksi, näytellä kaikkia osia, olla kaino, vieläpä koristaa itseänsä onnettomuudellaan. Näiden molempain välillä on tunnetun ja aavistamattoman, voiman ja heikkouden verraton ero. Kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen tyydyttää kaikki, nuori tyttö ei saa tyydyttää mitään sillä muuten hän menettää viattomuutensa. Nämä ajatukset liikkuvat nuoren miehen sydämessä ja muodostavat hänessä voimakkaimman kaikista intohimoista, sillä se yhdistää tapojen synnyttämät keinotekoiset tunteet luonnon todellisten tunteitten kanssa.
IV
Barrière d'Italien ja Barrière de la Soutèn välillä, Jardin des Plantes'iin johtavalta ulkopuistokäytävältä on näköala, joka voi saattaa haltioihinsa taiteilijankin tahi silmänhuvituksiin tottumisesta veltostuneen matkailijan. Saavuttuanne pienelle kukkulalle, josta suurten tuuheiden puiden varjostama puistokäytävä poikkee sivuun kauniina kuin viheriöitsevä ja hiljainen metsätie, näette jalkojenne juurella syvän laakson, jossa sijaitsee puoleksi maalaismaisia tehdasrakennuksia; siellä täällä vihreikön ympäröimänä ja la Bières'in tahi les Gobelins'in ruskean veden huuhtelemana. Vastapäisellä rinteellä kätkevät muutamat tuhannet katot, tiheään sullotut kuin päät väkitungoksessa, Saint-Marceaun esikaupungin köyhyyden. Panthéonin komea kupukatto, Val-de-Grace'n synkkä ja surullinen tuomiokirkko hallitsevat ylpeästi puoliympyrän muotoon rakennettua kaupunkia, minkä portailta leviää mutkaisten katujen eriskummallinen kudos. Sieltäkäsin näyttävät molempain rakennusten mittasuhteet jättiläismäisiltä; ne aivan kuin musertavat sekä nuo hatarat asumukset että laakson korkeimmat poppelit. Näkötorni, jonka ikkunoiden ja kallerien läpi päivä paistaa, synnyttäen kuvaamattomia, mielikuvituksellisia tauluja, näyttäytyy vasemmalle käsin mustalta, riutuneelta peikolta. Etäämpänä loistaa les Invalides'in siro lyhtysikermä Luxembourgin sinertävien ryhmäin ja Saint-Sulpicen harmaiden tornien välillä. Täältä katsoen ovat nämä rakennustaiteelliset viivat sekoittuneet vihreikköön ja varjoihin, alistettuina taivaan oikuille, jotka lakkaamatta vivahtelevat valolle, väreille ja hohteelle. Kaukaa etäisyydestä pistäytyvät rakennukset korkealle ilmaan, ylt'ympäri huojuvat lainehtivat puut ja kiemurtelevat maalaiset polut. Oikealla, katsoen tähän merkilliseen maisemaan syöpyneen leveän uurroksen läpi, voi huomata Saint-Martinin kanavan pitkähkön, kimaltelevan pinnan punertavien kalliorantojen välissä, lehmusten ja jyvämakasiinien romanilaisten rakennusryhmäin reunustamana. Tuolla kaukana äärimmäisellä tasolla sekoittuvat Bellevilles'in, talojen ja myllyjen tyyten peittämät häämöittävät kukkulat pilvien ääriviivoihin. Mutta kaupunki, jota ei näe, on kuitenkin laaksoa reunustavien kalliorivien ja taivaanrannan, häälyvä kuin lapsuusmuisto, välissä, suunnaton kaupunki, ikäänkuin ripustettuna pohjattoman kuilun yli, La Pitién sairaalan harjan ja Est-kirkkomaan huippujen, kärsimyksen ja kuoleman, väliin. Sieltä kuuluu kumea kohina muistuttaen valtameren ääntä sen mylviessä kallion takaa kuin sanoakseen: "täällä olen". Auringon luodessa valovirtoja tämän Pariisin osan yli, sen jalostaessa ja hillitessä tämän piirteitä, sen sytyttäessä hehkunsa ikkunaruutuihin, kimallellessa kattotiilissä ja saadessa kultaristit välkkymään, sen valkaistessa talojen seinät ja muuttaessa ilman harsonkevyeksi hunnuksi, sen synnyttäessä rikkaita vastakohtia mielikuvituksellisiin varjoihin, taivaan ollessa sinisen, maan väristessä ja kellojen soidessa täytyy teidän tästä paikasta ihailla tätä kaunopuheliasta, tenhoavaa näytelmää, jota mielikuvitus ei milloinkaan unohda ja jota jumaloitte kuin jotakin ihmeellistä Neapelin, Stambulin tahi Floridan näköalaa. Mikään soraääni ei häiritse tämän konsertin sopusointua. Siellä porisee maailman melu ja soi yksinäisyyden runollinen rauha, miljoonien olentojen ja Jumalan äänet. Siellä on pääkaupunki Père-Lachaise'n rauhallisten sypressipuiden alla.
Eräänä kevätaamuna, auringon valaistessa koko tätä kaunista maisemaa, ihailin sitä nojautuen isoon jalavaan, joka ripotti tuuleen keltaisia kukkiaan. Katsellessani näitä rikkaita ja suurenmoisia tauluja ajattelin sitten sitä halveksumista, jota yksin kirjoissammekin osoitamme maatamme kohtaan. Kirosin niitä rikasraukkoja, jotka osoittavat vastenmielisyyttä meidän kaunista Ranskaamme kohtaan ostaen kullalla oikeuden halveksia isänmaatansa ja ajaa kiireenkaupalla tämän niin uusmuotiseksi tulleen Italian läpi katsellen sen näköaloja kiikarista. Katselin rakkaudella nykyistä Pariisia, haaveilin, kun äkkiä suutelon ääni häiritsi yksinäisyyttäni ja hajoitti filosofiset mietteeni. Sivukujassa, joka kaunistaa veden poreilemaa jyrkännettä, toisella puolella Les Gobelins'in siltaa, huomasin naisen. Minusta näytti hän vielä nuorelta, oli puettu hyvin hienosti vaikka yksinkertaisesti ja hänen lempeät kasvonsa näyttivät heijastavan maiseman valoisaa onnea. Muuan nuori mies asetti juuri maahan kauneimman pienen pojan, mitä milloinkaan on nähty, enkä minä siis milloinkaan saanut tietää, painettiinko kuulemani suutelo äidin vai lapsen poskelle. Sama hellä ja vilkas ajatus loisti molempain nuorten ihmisten silmistä, liikkeistä ja hymyilyistä. He ottivat toisiansa käsipuolesta niin iloisen nopeasti ja luikahtivat toistensa viereen niin merkillisellä keskinäisellä ymmärtämyksellä joka liikkeessään, että kokonaan syventyivät toistensa ajattelemiseen huomaamatta läsnäoloani. Mutta siellä oli vielä lapsi, lapsi, joka nurpeana ja tyytymättömänä kääntyi heihin selin ja katsahti minuun omituisin, läpitunkevin silmäyksin. Tämä lapsi, yhtä kaunis, yhtä soma kuin tuo toinenkin, mutta hempeämuotoisempi, antoi pienen veikkonsa juosta yksin milloin nuoren parin edellä milloin jälessä, seisten itse liikkumattomana kuin lumottu käärme. Se oli pieni tyttö. Kaunis nainen ja hänen seuralaisensa kävelivät omituisen koneellisella tavalla. Kenties hajamielisyydestä tyytyivät he kävelemään edes takaisin lyhyttä välimatkaa pienen sillan ja vaunujen välillä, jotka seisoivat puistotien mutkassa. He kävelivät lakkaamatta uudestaan tuon lyhyen matkan, seisahtuivat, katsoivat toisiinsa ja nauroivat toisinaan keskustelun aikana, joka vuoroin oli vilkasta, haaveilevaa, pulpahtelevaa ja vakavaa.
Piilostani ison jalavan takaa ihailin tätä kaunista kohtausta, ja olisin aivan varmaan kunnioittanut sen salaisuutta, ellen olisi tämän pienen haaveilevan ja vaiteliaan tytön kasvoissa keksinyt paljon syvempää ajatusta kuin hänen ikäiseltään saattoi odottaa. Äitinsä ja nuoren miehen kääntyessä takaisin oltuaan lähellä häntä, taivutti hän usein salavihaisesti päätään silmäten heitä ja veljeänsä todellakin omituisin katsein. Mutta mikään ei voi kuvata sitä läpitunkevaa viekkautta, sitä lapsellista häijyyttä, sitä hurjaa tarkkaavaisuutta, joka kuvastui näissä lapsen kasvoissa keveine varjoineen silmien ympärillä, kauniin naisen tahi hänen seuralaisensa hyväillessä pikkupojan vaaleita kutria, hellästi silittäessä hänen pehmeätä kaulaansa ja valkeata kaulustansa pojan koettaessa lapsellisessa leikissään kävellä heidän rinnallaan. Tämän pienen omituisen tytön kapeissa kasvoissa oli ihan täysikasvuisen ihmisen intohimoa. Hän joko kärsi tahi ajatteli. Mikä onkaan varmin kuoleman enne näissä nuorissa olennoissa? Ruumiinko kärsimys, vai ennenaikaisesti kypsynyt ajatus, joka kalvaa heidän tuskin kypsynyttä sieluaan? Äiti kenties tuntee tämän. Mitä minuun tulee, en tiedä mitään kauheampaa kuin vanhuksen ajatuksen lapsen otsalla; kirosana neidon suussa on siedettävämpi. Tämän niin aikaisin ajattelevan tytön melkein veltto käytös ja vaiteliaisuus, kaikki kiinnitti mieltäni. Katselin häntä uteliaana. Minua huvitti verrata häntä ja veljeänsä toisiinsa ja koettaa huomata heissä yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia. Pienellä tytöllä oli ruskea tukka ja mustat silmät sekä aikaisin kehittynyttä voimaa, muodostaen räikeän vastakohdan nuoremman lapsen tukan, merivihreitten silmien ja miellyttävän hentouden rinnalla. Tyttö saattoi olla noin seitsemän tahi kahdeksan vuoden vanha, poika tuskin nelivuotias. He olivat puetut samalla tavalla. Jos katseli heitä tarkkaan, saattoi kuitenkin huomata heidän kauluksissaan erilaisuutta, joka näytti mitättömältä, mutta joka vast'edes ilmaisi minulle kokonaisen romaanin menneisyydestä, kokonaisen murhenäytelmän tulevaisuudesta. Ja eroavaisuus oli kuitenkin niin pieni. Yksinkertainen päärme reunusti pienen tummaverisen tytön kaulusta, kauniiden koruompelusten koristaessa pojan samallaista pukinetta ilmaisten sydämen salaisuutta, äänetöntä etusijaa, minkä lapset lukevat äitiensä sieluista kuin Jumalan henki asuisi heissä. Leikkisä ja iloinen pieni poika muistutti tyttöä, niin hieno oli valkea hipiänsä, niin sulavat hänen liikkeensä ja niin lempeät kasvonsa samalla kuin sisar huolimatta voimastaan, kauniista piirteistään ja puhtaasta hipiästään oli kivulloisen pojan näköinen. Hänen vilkkaat silmänsä olivat vailla sitä kosteata kalvoa, joka tekee lasten katseet niin miellyttäviksi, ollen kuten hovimiesten, kuivuneet sisällisestä tulesta. Hänen kalpeutensa oli himmeätä oliivimaista sävyä, lujan luonteen merkki. Kaksi kertaa oli hänen pikku veljensä tullut ja liikuttavan hienosti, kauniin katsein ja ilmehikkäästi ojentanut hänelle pienen torvensa, jota aina välillä puhalsi, mutta joka kerta oli sisar ainoastaan epäystävällisellä katseella vastannut hänen hyväilevään kysymykseensä: "Tahdotko tämän, Helena?" Synkkänä ja pelottavana näköään välinpitämättömine ilmeineen punastui pikku tyttö ja säpsähti jotenkin kiivaasti veljensä lähestyessä, mutta pienokainen ei näyttänyt huomaavan sisarensa huonoa mielialaa, ja hänen iloisuutensa ja vilkkautensa suurensi vielä enemmän todellisen lapsenluonteen ja aikaihmisen huolestuttavan tietoisuuden välistä vastakohtaa, joka tietoisuus jo oli luettavana pienen tytön kasvoissa synkistyttäen ne tummilla varjoillaan.
"Äiti, Helena ei tahdo leikkiä!" huudahti pienokainen, joka käytti tilaisuutta hyväkseen valittaakseen, äitinsä ja nuoren miehen seisahtuessa vaieten les Gobelins-sillalle.
"Anna hänen olla, Charles. Tiedäthän, että hän aina on pahalla tuulella."
Äiti lausui nämä sanat hajamielisesti, kääntyen heti senjälkeen takaisin nuoren miehen keralla. Tämä houkutteli kyyneleitä Helenan silmiin. Hän nieli ne hiljaa, silmäsi veljeänsä syvällä, aivan kuin tutkimattomalla katseella, ja tarkasti ensin levottomuutta herättävällä älyllä rinnettä, jonka huipulla seisoi ja sitten Bièvre-jokea, siltaa, maisemaa ja minua.
Pelkäsin tämän onnellisen parin huomaavan minut, jolloin olisin varmaankin häirinnyt heidän keskusteluansa. Vetäydyin hiljaa takaisin koettaen piiloutua selja-pensaikon taakse, jonka lehdikkö peitti minut täydellisesti kaikilta katseilta. Istuuduin rauhallisesti rinteen huipulle katsellen väliin näköalan vaihtelevaa kauneutta, väliin pientä hurjaa tyttöä, saattaen vielä vilaukselta nähdä hänet lehtien ja seljan-rungon välitse, johon nojasin päätäni, melkein puistokäytävän tasalla. Kun Helena ei enää nähnyt minua, näytti hän levottomalta; mustat silmänsä etsivät minua lehtikujan toisesta päästä puiden takaa, harvinaisella uteliaisuudella. Minkätähden mahtoikaan hän välittää minusta? Juuri nyt kaikui Charles'in lapsellinen nauru keskeltä äänettömyyttä, kuin linnun viserrys. Kaunis nuori mies, joka oli vaaleanverinen kuten hän, leikki hänen kanssaan, nosti hänet korkealle ylös, suuteli häntä ja tuhlasi hänelle runsaasti sanoja vailla keskinäistä yhteyttä, irtikiskaistuja tavallisesta merkityksestään, kuten meillä on tapana puhutella lapsia. Äiti hymyili tälle leikille ja sanoi toisinaan varmaankin aivan hiljaa sanoja, jotka tulivat suoraan sydämestä, sillä hänen seuralaisensa seisoi onnellisena katsellen häntä loistavin silmin täynnä jumaloivaa kunnioitusta. Heidän äänensä sekaantuivat sanomattoman hyväilevinä lapsen lepertelyyn. He olivat ihastuttavia kaikki kolme. Tämä siro näytelmä ihanan maiseman helmassa loi siihen jotakin uskomatonta tuoreutta.
Kaunis, hienoihoinen, hymyilevä nainen, rakkauden lapsi, nuoruutta uhkuva mies, puhdas taivas, sanalla sanoen, kaikki luonnon sopusoinnut yhtyneenä ilahuttamaan mieltä. Yllätin itseni hymyilemästä, juurikuin tämä onni olisi ollut omani. Kaunis nuori mies kuuli kellon lyövän yhdeksää. Suudeltuaan seuralaistaan, joka oli käynyt vakavaksi ja melkein surulliseksi, meni hän ajoneuvojensa luo, jotka vanha palvelija hitaasti ajoi esiin. Pikku pojan löperrys sekaantui hänen nuorelta mieheltä saamiinsa viimeisiin suuteloihin. Hänen sitten noustua vaunuihinsa, ja nuoren naisen seistessä liikkumattomana kuunnellen niiden poisvierimistä ja katsellen niiden viheriäiseen lehtikujaan nostamaa pölypilveä, juoksi Charles sisarensa luo likelle siltaa ja minä kuulin hänen sanovan tälle hopeanhelisevällä äänellään:
"Miksi et tullut sanomaan hyvästi minun hyvälle ystävälleni?"
Kun Helena näki veljensä kumartuvan rinteen yli, katsahti hän häneen mitä kauhistavimmin silmäyksin, minkä milloinkaan olin nähnyt syttyvän lapsen silmiin, töykäten häntä vihaisella liikkeellä. Charles luiskahti jyrkkää mäkeä alas, kolhiutui juuriin, jotka kiivaasti heittivät hänet takaisin muurin teräviä kiviä vastaan; löi otsansa niihin ja putosi sitten verisenä virran mutaiseen veteen. Laine loiskahti tuhansissa ruskeissa pisaroissa hänen vaalean päänsä ympäri. Kuulin pikkuraukan vihlovat huudot, mutta pian tukahtuivat ne mutaan, jonne hän hävisi kumeasti loksahtaen kuin sinne alas heitetty kivi. Salama ei ole nopeampi kuin hänen putoamisensa oli. Nousin kiireisesti ja riensin porraskäytävälle. Helena päästi kauhistuneena läpitunkevan huudon:
"Äiti, äiti!"
Äiti oli siellä minun vieressäni. Hän oli lentänyt kuin lintu. Mutta eivät äidin eivätkä minun silmäni voineet varmuudella huomata sitä paikkaa, jonne lapsi oli vajonnut. Musta vesi poreili laajalla pinnalla. Bièvres'in jokiuomassa tässä kohden on kymmenen jalan syvyydeltä mutaa. Lapsen täytyi kuolla siihen, oli mahdotonta pelastaa sitä. Tähän aikaan sunnuntaista oli kaikki siellä hiljaista. Bièvres'illa ei ole venettä eikä kalastajaa. En nähnyt seivästä, jolla olisi voinut mitata haisevaa vettä, enkä ihmisolentoa läheisyydessä. Miksi olenkaan niin ollen puhunut tästä surullisesta tapauksesta tahi kertonut tämän onnettomuuden salaisuutta? Helena oli ehkä kostanut isänsä puolesta. Siitä huolimatta vavahdin katsoessani äitiin. Mihin kauheaan kuulusteluun pakoittaakaan hänet miehensä, hänen ikuinen tuomarinsa. Ja hän kuletti mukanaan lahjomatonta todistajaa. Lapsuudella on kirkas otsa ja läpikuultava hipiä, valhe lapsen suussa on kuin liekki, joka saa itse katseenkin punastumaan. Onneton nainen ei ajatellut vielä sitä rangaistusta, joka odotti häntä kotona. Hän tarkasteli Bièvrea.
Sellainen tapaus aikaansaa kauheita vaikutuksia naisen elämässä, ja kas tässä yksi niitä mitä hirveimpiä kaikuja, jotka aina väliin häiritsivät Julian lemmenonnea.
Kaksi tahi kolme vuotta tämän jälkeen eräänä iltana istui eräs notario herra de Vandenessen luona, joka kantoi silloin surua isänsä jälkeen ja jolla oli perintöasiat järjestettävänä. Se ei ollut pikku notario de Sterne, vaan isokasvuinen ja lihava notario Pariisista, yksi niitä kunnianarvoisia miehiä, jotka tekevät tuhmuuksia kohtuudella, asettavat raskaasti jalkansa haavalle, jota eivät huomaa, ja sitten kysyvät, minkätähden toinen valittaa. Jos he sattumalta saavat tietää kuolettavan tuhmuutensa syyn, sanovat he: "Hyvänen aika, sitä en tiennyt!" Se oli sanalla sanoen rehellinen, tuhma notario, joka ei nähnyt koko elämässä muuta kuin "asiakirjoja". Vandenessella oli rouva d'Aiglemont vieraisilla. Kenraali sanoi päivällisen lopussa kiltisti hyvästi ja lähti molempain lastensa kanssa johonkin puiston varrella sijaitsevaan teatteriin, Ambigu-Comique'en tahi la Gaieté'hen. Vaikka melodraamat kiihoittavat tunteita, pidetään niitä Pariisissa lapsille sopivina, koska viattomuus aina voittaa niissä. Isä oli mennyt odottamatta jälkiruokaa, sillä tyttärensä ja poikansa olivat niin kiihkeästi kiusanneet häntä lähtemään teatteriin ennenkuin esirippu nostettaisiin.
Notario, tämä järkähtämätön notario, joka ei mitenkään voinut käsittää, miksi rouva d'Aiglemont lähetti lapsensa ja miehensä teatteriin menemättä itse mukaan, istui päivällisten jälkeen kuin kiinninaulattuna tuolillaan. Keskustelu oli viivyttänyt jälkiruuan nauttimista, ja palvelija vitkasteli tarjoomasta kahvia. Nämä onnettomuudet kuluttivat varmaankin kallisarvoista aikaa, saaden nuoren naisen tekemään useita kärsimättömiä liikkeitä; häntä olisi voinut verrata täysiveriseen hevoseen, joka seisoo tömistellen jalkojaan odottaessaan juoksuun pääsyä. Notario, joka ei ymmärtänyt hevosia enempää kuin naisiakaan, luuli yksinkertaisuudessaan markisittaren olevan vilkkaan ja iloisen naisen. Notario oli ihastunut saadessaan olla huomatun naisen ja kuuluisan valtiomiehen seurassa ja koetti olla sukkela. Hän luuli markisittaren teennäistä hymyilyä suosionosotukseksi, ikävystytti hänet perinpohjin ja jatkoi puheluaan väsymättömästi. Talon herra oli jo samoin kuin markisitarkin useita kertoja vastoin kohteliaisuuden sääntöjä vaiennut tilaisuuksissa, jolloin notario oli odottanut kiittävää vastausta; mutta näiden merkitsevien vaitiolojen aikana istui kirottu mies tähystellen tuleen ja tapaillen kaskuja. Valtiomies koetti silloin ottaa kellonsa avuksi. Lopuksi pani kaunis nainen hatun päähänsä lähteäksensä, mutta ei lähtenytkään. Notario ei kuullut eikä nähnyt, oli ihastunut itseensä ja luuli varmasti huvittavansa markisitarta niin, ettei tämä mitenkään voinut lähteä.
"Saan varmaankin tästä rouvasta asiatuttavan", ajatteli hän.
Markisitar seisoi ja veti sormikkaita käsiinsä, väänteli sormiansa ja katsoi vuoroin markiisi de Vandenesseä, joka oli yhtä kärsimätön kuin hän, ja vuoroin notariota, joka jatkoi sukkeluuksiansa.
Joka kerta kun tämä kunnon mies keskeytti puheensa, hengähtivät nuo kaksi kuin antaen merkkiä toisilleen: "Aikooko hän vihdoinkin lähteä!" Mutta eipä vaan. Se oli henkinen painajainen, joka vihdoin ärsytti vihaan molemmat rakastajat. Notario vaikutti heihin kuin käärme lintuihin pakoittaen heidät tekemään jotakin hullua. Äkkiä, notarion par'aikaa kertoessa kelvottomista keinoista, joiden avulla Tilbet, eräs siihen aikaan hyvin suosittu liikemies, oli hankkinut omaisuutensa ja joiden halpamaisuutta sukkela notario seikkaperäisesti kuvasi, kuuli valtiomies pöytäkellon lyövän yhdeksää. Hän huomasi notarionsa olevan auttamattoman tyhmeliinin, jonka hänen aivan yksinkertaisesti tuli lähettää tiehensä, ja keskeytti hänet päättävällä eleellä.
"Haluatteko hiilihangon, herra markiisi?" sanoi notario ojentaen sitä asioimistuttavalleen.
"En, mutta minun täytyy valitettavasti pyytää teitä lähtemään. Rouva d'Aiglemont lähtee noutamaan lapsiansa ja minulla on onni saada seurata häntä."
"Jo yhdeksän! Aika kuluu kuin lentäen rakastettavassa seurassa", sanoi notario, joka jo tunnin ajan oli saanut puhua kuuroille korville.
Hän haki hattunsa, sitten meni ja asettui uunin eteen, tukahutti vaivalla nikotuksen ja sanoi asioimistuttavalleen, huomaamatta ollenkaan markisittaren musertavia silmäyksiä:
"Siis päättäkäämme asia, herra markiisi! Asiat ennen kaikkea. Huomenna siis lähetämme veljellenne muistutuksen, että hän suorittaisi sitoumuksensa, sitten tehdään pesäluettelo ja sitten, totta tosiaan…"
Notario oli siihen määrin väärinkäsittänyt markiisin käskyt, että luetteli päinvastaisessa järjestyksessä tämän hänelle antamat tehtävät. Tämä väärinkäsitys oli liian arka, jotta Vandenesse tahtomattaankin ryhtyi oikaisemaan tuhman notarion ajatuksia, ja siitä seurasi keskustelu, joka vei jonkun aikaa.
"Ei", sanoi valtiomies nuoren naisen tekemän merkin huomattuaan, "te saatte pääni pyörälle, tulkaa takaisin huomenna kello kymmenen, yhdessä asianajajani kanssa."
"Mutta minun täytyy huomauttaa teille, herra markiisi, ettei ole varmaa, saammeko tavata herra Desroches'ia huomenna, ja jollei muistutus ole laadittu huomenna ennen kello kahtatoista, menee aika umpeen, ja…"
Juuri nyt ajoivat vaunut pihalle, ja niiden ratinan kuultuaan käänsi naisraukka päänsä salatakseen kyyneleensä, jotka tulivat hänelle silmiin. Markiisi soitti antaaksensa sanoa ei olevansa kotona, mutta kenraali, joka odottamatta palasi Gaieté-teatterista, astui sisään ennen kamaripalvelijaa taluttaen toisella kädellään tytärtänsä, jonka silmät olivat aivan punaiset, ja toisella pikku poikaansa, joka näytti vihaiselta ja kiukkuiselta.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi markisitar mieheltään.
"Sanon sen sitten", vastasi kenraali mennen toiseen huoneeseen, johon ovi oli auki ja jossa hän näki sanomalehtiä.
Markisitar kävi kärsimättömäksi ja heittäytyi epätoivoisena sohvalle.
Notario, joka luuli olevansa pakoitettu puhumaan lasten kanssa, sanoi makealla äänellä pikku pojalle:
"No, pikku ystävä, mitä näyteltiin teatterissa?"
"Vuorijoen laakso", vastasi Gustaf nurpeana.
"Minusta näyttää totta tosiaan", sanoi notario, "kuin olisivat kirjailijat tulleet hulluiksi nykyään! 'Vuorijoen laakso!' Miksei 'Laakson joki?' Onhan mahdollista, ettei laaksossa ole mitään jokea. Mutta jos sanotaan: 'Laakson joki', on kirjailija sanonut jotakin selvää, tarkoin kuvaavaa ja helposti tajuttavaa. Mutta älkäämme enää puhuko siitä, vaan koettakaamme selvittää itsellemme, kuinka näytelmä voi tapahtua laakson joessa? Te vastaatte ehkä, että nykyaikaan ovat koristukset tärkein seikka tällaisissa kappaleissa ja että nimestä päättäen voi siinä olla hyvin kauniita koristuksia. Oliko teillä hauskaa, pikku ystäväni?" kysyi hän ja istuutui vastapäätä poikaa.
Juuri notarion kysyttyä, mikä näytelmä voisi tapahtua joessa, kääntyi markisittaren tytär hitaasti poispäin ja itki. Äiti oli niin pahalla päällä, ettei huomannut mitä tyttärensä teki.
"Niin, minulla oli hyvin hauskaa", vastasi pienokainen. "Siinä näytelmäkappaleessa oli pieni poika, joka oli hyvin kiltti ja hyvin yksin maailmassa, siksi että hänen isänsä ei voinut olla hänen isänsä. Ja sitten seisoessaan korkealla sillalla, joka kulki virran yli, oli siellä iso, parrakas mies, ihan mustapukuinen, ja se heitti pojan veteen. Silloin alkoi Helena itkeä niin kauheasti, että kaikki ihmiset huusivat meille, ja silloin lähti isä heti meidän kanssamme…"
Herra de Vandenesse ja markisitar kuuntelivat liikkumattomina juurikuin jonkun pahan voiman lamauttamina, kykenemättä ajattelemaan tahi toimimaan.
"Ole hiljaa, Gustaf", huusi kenraali. "Olen kieltänyt sinua puhumasta siitä, mitä tapahtui teatterissa, ja sinä jo unohdit sen."
"Teidän armonne pitäisi olla hyvä ja antaa hänelle anteeksi", sanoi notario, "olin rohkea, kysyäkseni häneltä, mutta en aavistanut, kuinka vakavasti…"
"Hänen ei olisi pitänyt vastata", sanoi isä katsoen kylmäkiskoisesti poikaansa.
Syy, miksi lapset ja isä olivat palanneet niin aikasin, kävi siten selväksi valtiomiehelle ja markisittarelle. Äiti katsoi tytärtään, huomasi tämän itkevän, nousi ja meni hänen luokseen, mutta kasvonsa vääntyivät kiivaasti ja ilmaisten ankaruutta, jota mikään ei voinut hillitä.
"Jo riittää, Helena", sanoi hän, "mene viereiseen huoneeseen ja kuivaa kyyneleesi!"
"Mitä on hän sitten tehnyt, pikkuraukka?" sanoi notario tahtoen lauhduttaa sekä äidin vihaa että tyttären surua. "Hän on niin kaunis, että hänen täytyy olla kilteimmän lapsen maailmassa: olen varma, rouva markisitar, ettei hän milloinkaan tuota teille muuta kuin iloa. Eikö totta, pikku ystäväni?"
Helena katsoi vavisten äitiinsä, kuivasi kyyneleensä, koetti näyttää tyyneltä ja meni viereiseen huoneeseen.
"Ja varmastikin", jatkoi notario hämilleen joutumatta, "olette te liian hyvä äiti, rouva markisitar, ett'ette pitäisi yhtäpaljon molemmista lapsistanne. Te olette sitä paitsi liian kunniallinen antaaksenne jommalle kummalle heistä etusijan sillä ikävällä tavalla, josta etupäässä me notariot, saamme nähdä niin surullisia seurauksia. Yhteiskunta kulkee meidän käsiemme läpi. Me saamme myös nähdä sen intohimot niiden hirveimmässä muodossa, niin, oman edun. Milloin näemme äidin, joka tahtoo tehdä miehensä lapset perinnöttömiksi niiden lasten hyväksi, joista pitää enemmän, milloin taas miehen, joka tahtoo antaa omaisuuden sille lapselle, joka on ansainnut äidin vihan. Ja silloin syntyy riitoja ja tuskaa ja asiakirjoja ja vastatodistuksia ja valemyyntejä ja sukuperintöjä, niin, hirveätä kurjuutta, sanalla sanoen, hirveätä! On isiä, jotka kuluttavat elämänsä lastensa perinnön hävittämiseen varastamalla vaimonsa omaisuutta… Niin, varastamalla, se on juuri sopiva sana. Me puhumme näytelmistä: vakuutan teille, että jos me saisimme puhua, mitä monetkin lahjoitukset ovat, voisivat kirjailijamme kirjoittaa kauheita murhenäytelmiä porvarillisesta elämästä. En tiedä, mitä mahtivoimaa naiset käyttävät saadakseen tahtonsa perille, sillä vaikkei se siltä näytä ja vaikka he ovat heikompia, niin he kuitenkin aina hallitsevat. Mutta minua he eivät petä. Minä arvaan aina syyn tuohon erikoiseen rakkauteen jotakuta kohtaan lapsista, vaikka ihmiset niin kohteliaasti sanovat sitä selittämättömäksi! Mutta miehet eivät sitä milloinkaan aavista, se tunnustus pitää heille antaa. Te ehkä sanotte, että on…"
Helena oli yhdessä isänsä kanssa tullut takaisin salonkiin. Hän kuunteli tarkkaavaisesti notariota ja ymmärsi hänet niin hyvin, että silmäsi äitiänsä pelästyneenä, sillä lapsen koko vaistolla tunsi hän, että tämä puhe kaksinkerroin lisäisi häntä painostavaa ankaruutta. Markisitar kalpeni ja eleellä osoitti Vandenesselle miestänsä, joka miettiväisenä katseli alas mattoon. Mutta nyt ei valtiomies, huolimatta maailmantavoistaan, voinut enää hillitä itseänsä, vaan silmäsi salamoivin katsein notariota.
"Tulkaa tänne!" sanoi hän mennen reippaasti salongin viereiseen huoneeseen.
Notario seurasi häntä vavisten ja lopettamatta lausetta, jota juuri oli sanomassa.
"Herraseni", sanoi markiisi de Vandenesse vihan vimmassa, sulkien kiivaasti oven perässään ja jättäen salonkiin aviopuolisot, "aina päivällisistä saakka ette te ole tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja lörpötellyt vain roskaa. Mutta lähtekää nyt jo toki tiehenne, muuten saatte aikaan todellisia onnettomuuksia. Te olette mainio notario, pysykää konttorissanne, mutta jos sattumalta joudutte ihmisten seuraan, niin koettakaa olla hienotunteinen…"
Sitten meni hän salonkiin jättäen notarion hyvästiä sanomatta. Notario seisoi hetkisen liikkumattomana, aivan ällistyneenä, lamautuneena, tietämättä missä oli. Kun hän tunsi huumauksensa vähenevän, luuli hän kuulevansa nyyhkytyksiä, kiivasta kellon soittamista ja että salongissa käveltiin mennen ulos ja taas tullen sisään. Hän pelkäsi tavata markiisi de Vandenessea vielä kerran ja sai niin paljon voimaa sääriinsä, että kykeni tallustelemaan portaille, mutta alhaalla törmäsi kahta palvelijaa vastaan, jotka juoksivat saamaan herransa käskyjä.
"Sellaisia ovat kaikki suuret herrat", sanoi hän vihdoin päästyään kadulle, missä etsi vaunuja, "he houkuttelevat ihmisen puhumaan, narraavat hänet siihen kohteliaisuuksillaan, niin että toinen luulee huvittavansa heitä. Kyllä kai! He käyvät nenäkkäiksi, pitävät toista loitolla itsestään, vieläpä heittävät ulos ovestakin ollenkaan ujostelematta. Minä olin todellakin hyvin hauska, en sanonut mitään, mikä ei olisi ollut tyyntä, maltillista ja sopivaa. Hän kehoittaa minua olemaan hienotunteisempi, juurikuin minä en se olisi. Saakeli soikoon, minä olen notario ja kamarini jäsen. No, se on vain lähettiläsoikku; eihän noille ihmisille ole mikään pyhää. Huomenna hän saa luvan selittää minulle, mitä tarkoittaa sillä, etten minä ole tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja puhunut vain roskaa. Minä pyydän häneltä selityksen huomenna, se tahtoo sanoa, minä pyydän hänen selittämään asian. Kun kaikki käy ympäri, olenkin ehkä väärässä… Minä olen todellakin liian hyväluontoinen vaivatessani aivojani sellaisella jutulla! Mitä se minulle voi?"
Notario tuli kotiin ja esitti kysymyksen aviosiipallensa, jolle kertoi illan tapahtumat pienimpiä yksityisseikkoja myöten.
"Rakas Crottat, hänen armonsa oli täysin oikeassa sanoessaan, ettet sinä tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja puhuit vain roskaa."
"Miten niin?"
"Niin, jos minä sanoisin sen sinulle, alkaisit sinä kumminkin alusta taas huomenna. Mutta pyydän sinua, ettet milloinkaan puhuisi seurassa muusta kuin asioista."
"Jos sinä et sano sitä, niin minä kysyn…"
"Hyvä Jumala, tuhmimmatkin ihmiset koettavat salata sellaista, ja sinä luulet, että lähettiläs sanoisi sinulle sen! Mutta, Crottat, minä en ole milloinkaan nähnyt sinua niin hulluna."
"Kiitos, kultaseni!"
V
Muuan Napoleonin vanhoista käskyläisupseereista, jota me tahdomme nimittää vain markiisiksi tahi kenraaliksi ja joka oli kohonnut tavattomasti arvossa restaurationin aikana, oli muuttanut joksikin aikaa Versailles'iin asuen siellä kirkon ja Barrière de Montreuil'in välillä, Saint-Cloud'iin johtavan tien varrella sijaitsevassa talossa. Hänen hovivirkansa ei sallinut hänen poistua kauemmas Pariisista.
Tämä talo oli muinoin rakennettu jonkun korkean herran tilapäisen lemmenleikin turvapaikaksi ja oli hyvin avara. Se sijaitsi keskellä puutarhaa, joka ulottui yhtä kauvas oikealle ja vasemmalle, eroittaen rakennuksen Montreul'in ensimäisistä taloista ja rajaseudulla olevista mökeistä. Siten saattoi sen omistaja, asumatta liian yksinäisesti, nauttia kaikkia yksinäisyyden mukavuuksia aivan lähellä kaupunkia. Merkillisen ristiriitaisesti kyllä, antoi talon sisäänkäyntiportti ihan tielle, joka ehkä entiseen aikaan ei ollut niin vilkasliikkeinen kuin nyt. Tämä otaksuma näyttää varsin uskottavalta, kun muistaa, että talo sijaitsi aivan lähellä sitä viehättävää huvihuonetta, jonka Ludvig XV rakennutti neiti de Romans'ille, ja että tarkkaavainen katsoja, ennenkuin pääsee taloon, siellä täällä kohtaa useampia "kasinoja". Näiden sekä sisä- että ulkoasu todistavat esi-isiemme hienostuneista irstailuista, esi-isiemme, jotka kuitenkin paljon moititussa siveettömyydessään etsivät salaisuutta ja piilopaikkaa.
Eräänä talvi-iltana oli markiisi vaimoineen ja lapsineen yksin tässä autiossa talossa. Palvelijat olivat saaneet luvan mennä erään toverinsa häihin Versailles'iin, ja kun he arvelivat joulupyhän mainitun seikan yhteydessä olevan heille riittävänä puolustuksena isäntäväen silmissä, uskalsivat he empimättä viipyä juhlassa pitemmän aikaa kuin mitä heille oli myönnetty. Mutta koska kenraali oli tunnettu mieheksi, joka aina järkähtämättömän lujasti piti sanansa, tunsivat nämä viivästyneet kuitenkin tanssiessaan omantunnonvaivoja kun se hetki tuli, jolloin heidän olisi pitänyt olla kotona. Kello oli juuri lyönyt yksitoista, eikä yksikään palvelijoista ollut vielä palannut. Seudulla vallitseva syvä hiljaisuus salli toisinaan kuulla, kuinka kaakkoistuuli vinkui puiden mustien oksien välissä, ulvoi ympäri taloa ja nyyhkytti pitkissä käytävissä. Pakkanen oli niin hyvin puhdistanut ilman, kovettanut maan ja tiet, että kaikki kuului niin kuivan selvästi, jota ilmiötä me aina ihmettelemme. Myöhäisen kapakkavieraan raskaat askeleet tahi Pariisista ajavien vaunujen ratina kaikuivat kovaa, kuuluen paljon pitemmälle kuin tavallisesti. Kiivaat tuulenpuuskat pyörittelivät kuihtuneita lehtiä ilmassa ja pihan kivillä rapisivat ne kuin olisi yö saanut kielen juuri kun sen piti tulla mykäksi. Tämä oli yksi niitä kylmiä iltoja, jotka pakoittavat itsekkäisyytemme hedelmättömiin valituksiin köyhäin tahi matkustavaisten puolesta ja jolloin tunnemme kodin niin suloiseksi. Tällä hetkellä salonkiin kokoontunut perhe ei välittänyt palvelijain poissaolosta enemmän kuin kodittomista ihmisistäkään tahi talviyön säteilevästä runollisuudesta. Mietiskelemättä ja luottaen vanhan soturin suojelukseen, antautuivat naiset ja lapset kotielämän suloisuuteen, jolloin tunteita ei tarvitse peitellä, jolloin hellyys ja kotoinen tunne antavat eloisuutta keskusteluille, katseille ja leikeille.
Kenraali istui, tai oikeammin puoleksi lepäsi korkeassa, leveässä nojatuolissa kamiinin nurkassa. Oivallinen takkavalkea paloi uunissa levittäen tätä miellyttävää lämpöä, joka on merkkinä siitä, että ulkona on hyvin kylmää. Tuolin selkänojan varassa ja hiukan kumartuneena oli hyvän perheenisän pää asennossa, jonka huolettomuus ilmaisi täydellistä rauhaa, suloista mielihyvää. Käsivartensa riippuivat melkein hervottomina nojatuolin sivuilla, ikäänkuin olisi hän nukkunut, täydentäen hyvinvoinnin vaikutelmaa. Hän katseli nuorinta lastaan, tuskin viisivuotiasta poikaa, joka oli puoliksi riisuttu ja joka ei tahtonut antaa äidin kokonaan riisua itseään. Pienokainen juoksi pakoon paitaa ja yömyssyä, joilla markisitar häntä vähä väliä uhkaili. Hänellä oli vielä yllään koruommeltu kauluksensa, nauroi äidilleen, kun tämä kutsui häntä, ja huomasi, että äiti itsekin nauroi hänen lapselliselle uppiniskaisuudelleen. Silloin alkoi hän leikkiä sisarensa kanssa, joka oli yhtä lapsellinen, mutta veitikkamaisempi ja osasi jo puhuakin selvemmin. Hänen soperruksiaan ja hajanaisia ajatuksiaan saattoivatkaan tuskin vanhempansakaan ymmärtää. Pikku Moïna, joka oli kaksi vuotta veljeään vanhempi, aiheutti jo naisellisilla pikku kujeillaan alituisia naurunpurskauksia, jotka puhkesivat äkkiä ja ilman nähtävää syytä. Mutta kun näki heidän molempien piehtaroivan tulen edessä, kainostelematta näyttäen pieniä, palleroisia ruumiitaan, valkeita, pehmeitä jäseniään, toisen vaaleakutrinen pää aivan toisen tummatukkaisen rinnalla punaposkisine kasvoineen, joiden viattomista kuoppasista ilo loisti, silloin ymmärsi varmaankin isä ja erittäinkin äiti näitä pikku sieluja, joilla jo kumpaisellakin oli ominaisuutensa, oma tunnemaailmansa. Nämä molemmat enkelit vilkasvärisine, kosteine silmineen, punaisine poskineen ja valkeine hipiöineen saivat sen pehmeän maton, jolla heittelivät kuperkeikkoja, painiskelivat ja piehtaroivat leikkiessään, kukkaset kalpenemaan. Lepotuolissa, toisessa kamiinin nurkassa, vastapäätä miestänsä istui äiti mukavassa, vapaassa asennossa, punainen kenkä kädessään ja vaatekappaleet hajallaan ympärillänsä. Hänen epäröivä ankaruutensa suli lempeään hymyyn, joka jäi hänen huulilleen. Hän oli nyt noin kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha ja vielä kaunis, kiitos piirteitten harvinaisen säännöllisyyden. Lämpö, valo ja onni valoivat tällä hetkellä yliluonnollista loistetta hänen piirteilleen. Hän herkesi usein katselemasta lapsia luodakseen hyväilevän silmäyksen miehensä vakaviin kasvoihin. Kun molempain puolisojen katseet silloin tällöin kohtasivat toisensa, vaihtoivat he äänettömän onnen ja syväin ajatusten tunteita. Kenraalin kasvot olivat hyvin ahavoittuneet. Hänen leveätä, puhdasta otsaansa varjosti pari harmaantunutta hiussuortuvaa. Miehekäs tuli hänen sinisissä silmissään, urhoollisuus, joka kuvastui hänen kuluneitten poskiensa rypyistä, osoittivat hänen kovalla työllä ansainneen sen punaisen nauhan, joka koristi takkinsa nappiläpeä. Tällä hetkellä heijastui molempain lasten viaton ilo hänen lujista, voimakkaista piirteistään, joista kuvaamaton hyvänluontoisuus ja rehellisyys loistivat. Vanha soturi oli tullut lapseksi uudestaan ilman suuria ponnistuksia. Eivätkö sotilaat olekin aina lapsirakkaita? He ovat riittävästi kokeneet elämän onnettomuuksia voidakseen ymmärtää onnettomuuden surullista osaa ja heikkouden etuoikeuksia? Vähän etäämpänä pyöreän pöydän ääressä lampun kirkkaassa valossa, joka kilpaili kahden, kamiinin otsikolla seisovan vahakynttilän heikon valon kanssa, istui kolmentoista vuotias poika käännellen nopeasti ison kirjan lehtiä. Veljensä ja sisarensa kirkuna ei vähintäkään häirinnyt häntä. Kasvonsa osoittivat nuoruuden jännittynyttä mielenkiintoa. Hänen syvän mielenkiintonsa selitti täydellisesti viehättävä ihmeteos "Tuhat ja yksi yötä" sekä hänen lyseolaisen pukunsa. Hän istui liikkumattomana miettivässä asennossa, toinen kyynärpää pöydällä ja pää nojautuneena toiseen käteen, jonka valkeat sormet olivat upotetut hänen ruskeaan tukkaansa. Valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen ja koko muu vartalonsa oli varjossa. Näin istuessaan muistutti hän niitä tummia muotokuvia, joissa Rafaël on kuvannut itsensä tarkkaavaisena, miettivänä, uneksien tulevaisuudesta. Tämän pöydän ja markisittaren välillä istui pitkä, kaunis nuori tyttö työskennellen koruompelupuitteitten ääressä, joiden yli hänen päänsä milloin taipui, milloin taas kohosi. Kynttilänvalo loi loistettaan hänen ebenholtsimustalle, taiteellisesti solmitulle tukalleen. Helena jo yksinään oli katsomisen arvoinen näky. Hänen kauneutensa laatu oli merkillinen siinä ilmenevän voiman ja hienouden vuoksi. Vaikka tukkansa oli laitettu yli ympäri päätä, oli se niin tuuhea, ettei totellut kampaa, vaan kiemuroitsi voimakkaasti alas niskaan. Kulmakarvansa piirtyivät tuuheina ja säännöllisinä puhdasta otsaansa vastaan. Olipa ylähuulessaan joku uskaliaisuuden merkkikin, muodostaen keveän, tummahkon varjon hänen hienomuotoisen, kreikkalaisen nenänsä alle. Mutta muotojen houkutteleva pyöreys, muiden piirteitten avoin ilme, hieno, läpikuultava hipiä, huulien hekumallinen pehmeys, kasvojen hieno, soikea muoto ja varsinkin katseensa neitsyeellinen pyhyys, antoi tälle voimakkaalle kauneudelle naisellisen viehätyksen ja tenhoovan kainouden, jota me vaadimme rauhan ja rakkauden enkeliltä. Kuitenkaan ei tässä nuoressa tytössä ollut mitään heikkoa, ja sydämensä mahtoi olla yhtä lempeä, sielunsa yhtä luja, kuin hänen vartalonsa oli uhkea ja kasvonsa miellyttävät. Hän oli yhtä vaitelias kuin veljensä, lyseolainen, ja näkyi vaipuneen sellaisiin onnettomiin tutkisteluihin, jotka usein nielevät nuoren tytön, ja joihin tutkiva isä harvoin voi tunkeutua, eipä äidinkään tutkimuskyky. Sentähden oli mahdoton tietää, johtuivatko ne oikulliset varjot, jotka niinkuin keveät pilvet puhtaalla taivaalla vaelsivat hänen kasvoillaan, valon leikistä vai salaisista suruista.
Mies ja vaimo olivat tällä hetkellä kokonaan unohtaneet molemmat vanhemmat lapsensa. Kuitenkin olivat kenraalin kysyvät katseet useasti liukuneet äänettömän kuvan yli, joka osoitti niiden toiveitten otollista täyttymistä, joita lapsellinen leikki kotitaulun etualalla herätti. Nämä kuviot muodostivat tavallaan elävän runoelman, joka ilmaisi ihmiselämän eri asteita. Salonkia koristavien esineitten loisto, asentojen erilaisuus, samoinkuin näiden pukujen ja värienkin, vastakohtaisuus kasvoissa, joille eri ijät ja valon synnyttämät ääriviivat antoivat luonteenomaisuutensa, kaikki tämä valoi näihin ihmiselämän puoliin rikkautta, jota vaaditaan kuvanveistäjältä, maalaajalta ja kirjailijalta. Hiljaisuus ja talvi, yksinäisyys ja yö painoivat lopuksi majesteetillisuuden leiman tähän ylevään ja samalla lapsekkaaseen sommitelmaan, luonnon valikoittuun teokseen. Avioelämä on täynnä näitä pyhiä hetkiä, joiden kuvaamaton suloisuus johtuu kenties muutamista paremman maailman muistoista. Taivaalliset säteet leviävät varmaankin näiden kohtausten yli, joiden tarkoitus on korvata ihmiselle osa hänen suruistaan, sovittaa hänet olemassaolon kanssa. Näyttää kuin olisi maailmankaikkeus siinä meidän edessämme lumoavassa muodossa, kehittäen esiin suuria perusajatuksiaan, ja yhteiskuntaelämä puolustaen lakejansa puhumalla tulevaisuudesta.
Mutta huolimatta hellistä katseista, joita Helena loi Abeliin ja Moïnaan, kun nämä puhkesivat ilohuutoihinsa, huolimatta onnesta, joka kuvastui hänen ilmehikkäistä kasvoistaan hänen ohimennen tarkastellessa isäänsä, oli kuitenkin syvä alakuloisuus painanut leimansa hänen liikkeisiinsä, asentoonsa ja varsinkin pitkien silmäripsien varjostamiin silmiinsä. Valkeat, voimakkaat kätensä, joiden läpi valo heijastui, luoden niihin läpikuultavan, melkein sulan punerruksen, nämä kädet vapisivat. Yhden ainoan kerran kohtasivat – urkkimatta toisiaan – hänen ja markisittaren katseet toisensa. Nämä molemmat naiset ymmärsivät silloin toisiansa, Helenan katseen ollessa kuivan, kylmän ja kunnioittavan ja äidin synkän ja uhkaavan. Tyttärensä loi pikaa silmänsä alas ompelupuitteisiinsa, veti kiireesti silmäneulaa pitkään aikaan kohottamatta päätään, joka tuntui käyneen hänelle liian raskaaksi kantaa. Mahtoiko äiti olla liian ankara tytärtänsä kohtaan, vai katsoiko hän tämän ankaruuden välttämättömäksi? Kadehtiko hän Helenan kauneutta, jonka kanssa vielä saattoi kilpailla, vaikkakin ainoastaan käyttämällä kaikkia toalettitaidon apukeinoja? Vai oliko tytär yllättänyt hänet ja saanut tietää joitakin salaisuuksia, kuten niin monet tyttäret tekevät silloin kun alkavat ymmärtää asioita, salaisuuksia, jotka tämä näköään niin hartaasti velvollisuuksilleen uskollinen nainen luuli haudatuiksi sydämeensä, niin syvälle kuin hautaan?
Helena oli päässyt siihen ikään, jolloin sielun puhtaus pakoittaa sellaiseen ankaruuteen, että se kohoo yli määrän, jonka rajoissa tunteitten tulee pysyä. On henkilöitä, joiden mielestä erehdykset paisuvat rikoksiksi, mielikuvitusvoima kun vaikuttaa omaantuntoon. Nuoret tytöt liioittelevat usein rangaistuksen ankaruutta sen mukaan kuinka suurena pitävät rikoksia. Hänen entisen elämänsä salaisuus, ehkä vain satunnainen tapaturma, jota hän ensi aikoina ei käsittänyt, mutta jota hänen hieno älynsä, uskonnollisten käsitysten vaikutuksesta varsinkin, liioitteli, näytti viime aikoina romantillisesti ikäänkuin alentaneen häntä hänen omissa silmissään. Tämä muutos alkoi hänessä sinä päivänä, jolloin hän muiden äskettäin julkaistujen ulkomaalaisten näytelmäkappaleiden joukossa oli lukenut Schiller'in kauniin murhenäytelmän "Wilhelm Tell". Toruessaan tytärtään siitä, että tämä oli antanut kirjan pudota lattialle, oli äiti huomannut, kuinka valtavan vaikutuksen Helenan sieluun oli tehnyt kohtaus, jossa tekijä esittää Wilhelm Tell'in, joka vuodattaa yhden ainoan miehen veren pelastaakseen kokonaisen kansan, ja Johan Isänmurhaajan olevan tavallaan heimolaisia. Helena tuli nöyräksi, jumaliseksi, itseensä sulkeutuneeksi, eikä tahtonut enää käydä tanssiaisissa. Milloinkaan ei hän ollut ollut niin rakastavainen isäänsä kohtaan kuin nyt, varsinkin silloin kun markisitar ei nähnyt hänen hyväilevää hellyyttään. Jos Helenan rakkaudessa äitiänsä kohtaan olikin jonkunverran kylmäkiskoisuutta, niin ilmaistiin se niin hienosti, ettei kenraali koskaan ollut huomannut sitä, niin tarkka kuin hän olikin sen yksimielisyyden suhteen, jonka piti vallita hänen perheessään. Ei yhdelläkään miehellä voinut olla kyllin läpitunkevaa silmää voidakseen tutkia näiden molempain naissydämien syvyyttä. Toinen nuori ja jalo, toinen tunteellinen ja ylpeä; ensimäinen täynnä rikasta anteeksiantavaisuutta, toinen hienoutta ja rakkautta. Jos äiti rasitti tytärtään taitavalla naishirmuvallallaan, saattoi tämän huomata ainoastaan uhrin silmistä. Sitä paitsi ainoastaan tapausten kulku herättää tällaisia aivan ratkaisemattomia arveluja. Aina tähän yöhön saakka ei mikään syyttävä valo ollut virrannut näistä molemmista sieluista, mutta heidän ja Jumalan välillä oli varmaankin jokin synkkä salaisuus.
"No, Abel", huudahti markisitar käyttäen hyväkseen silmänräpäystä, jolloin Moïna ja tämän veli olivat väsyneinä vaienneet ja pysyivät hiljaa, "tule nyt poikaseni, sinun täytyy mennä maata"…
Markisitar katsoi ankarana poikaansa asettaen hänet reippaasti polvelleen. "Mitä tämä merkitsee?" sanoi kenraali. "Kello on puoli yksitoista eikä ketään palvelusväestä ole tullut kotiin? Sellaisia viikaria! – Gustaf", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, "annoin sinulle tuon kirjan vain sillä ehdolla, että panisit pois sen kello kymmenen. Sinun olisi itse pitänyt sulkea se määrätyllä ajalla ja mennä maata kuten olit minulle luvannut. Jos tahdot tulla mainioksi mieheksi, täytyy sinun tehdä sanasi toiseksi uskonnoksesi ja pitää siitä kuin kunniastasi." Fox, eräs Englannin suurimpia kaunopuhujia, oli erittäinkin ihmeteltävä jalon luonteensa takia. Uskollinen annettujen lupausten pitäminen oli hänen etevin ominaisuutensa. Lapsuudessaan oli hänen isänsä, eräs vanhasukuinen englantilainen, antanut hänelle niin voimakkaan muistutuksen, että sen on täytynyt tehdä unohtumattoman vaikutuksen lapsen mieleen. Kun Fox oli sinun ikäisesi, matkusti hän tavallisesti loma-ajoiksi kotiin isänsä luo, jolla, kuten kaikilla rikkailla englantilaisilla, oli iso puisto linnansa ympärillä. Puistossa oli vanha huvihuone, joka piti purettaman ja muutettaman toiseen paikkaan, mistä oli kauniimpi näköala. Lapsethan aina haluavat katsella esineiden hajalle nyhtämistä. Nuori Fox tahtoi vielä pari päivää koululomaa saadaksensa olla mukana huvihuonetta purettaissa, mutta isänsä vaati järkähtämättömästi hänen matkustamaan kouluun sen alkamispäiväksi. Tästä syntyi eripuraisuutta isän ja pojan välille. Äiti, kuten kaikki mammat, piti pikku Foxin puolta. Silloin lupasi isä juhlallisesti pojalleen, odottaa ensi lomaan asti, jolloin vasta huvihuone purettaisiin.
"Fox matkusti kouluun. Isä luuli, että pieni poika, jota opinnot kiinnittivät, unohtaisi koko tapauksen, ja antoi purkaa huvihuoneen ja asettaa sen toiseen paikkaan. Mutta itsepintainen poika ei ajatellut muuta kuin huvihuonetta. Kun hän palasi isänsä luo, oli hänen ensimäinen ajatuksensa mennä katsomaan vanhaa rakennusta. Mutta hän tuli kovin murheellisena takaisin juuri aamiaiselle ruvettaissa ja sanoi isälleen: 'Sinä olet narrannut minua.' Vanha englantilainen aatelismies vastasi hämillään, mutta hyvin arvokkaasti: 'Se on totta poikani, mutta minä tahdon sovittaa vikani. Täytyy välittää sanastaan enemmän kuin rahoistaan. Sillä sanansa pitäminen lahjoittaa varallisuutta, mutta kaikki rikkaudet eivät voisi pyyhkiä pois tahraa, minkä sanansa rikkominen on painanut omaantuntoon.' Isä antoi rakentaa uudestaan vanhan rakennuksen aivan samallaiseksi kuin se oli; ollut. Kun se tuli valmiiksi käski hän purkamaan sen, poikansa katsellessa tätä. Olkoon tämä opetukseksi sinulle, Gustaf."
Gustaf oli tarkkaavaisesti kuunnellut isäänsä ja sulki heti kirjan. Syntyi hetken äänettömyys, jolla aikaa kenraali otti Moïnan, joka taisteli unta vastaan, ja asetti hänet polvilleen. Pikku tyttö antoi väsyneen päänsä vaipua isänsä rinnalle ja nukkui, vaaleat kutrit soluen yli kasvojen. Samassa silmänräpäyksessä kuului kiireellisiä askeleita maantieltä; ja äkkiä herätti kolme kovaa iskua porttiin kaiun koko talossa. Näiden pitkäveteisten iskujen äänen saattoi ymmärtää yhtä hyvin kuin kuolemanvaarassa olevan ihmisen hätähuudon. Pihakoira haukkui raivoisasti. Helena, Gustaf, kenraali ja vaimonsa säpsähtivät ankarasti; mutta Abel, joka vihdoin oli saanut pienen myssyn päähänsä, ja Moïna, eivät heränneet. "Silläpä on kiire!" huudahti kenraali asettaen tyttärensä nojatuoliin.
Hän riensi kiireesti salongista kuulematta vaimonsa pyyntöä:
"Älä mene, ystäväni…"
Markisitar meni makuuhuoneeseensa, otti pari pistoolia, sytytti salalyhdyn, riensi portaille, astui ne salaman nopeudella alas ja saapui pian isolle ulko-ovelle, jonne poikansa oli kiireesti seurannut häntä.
"Kuka siellä?" kysyi kenraali.
"Avatkaa!" vastasi ääni, joka oli puoli tukahtunut hengästyksestä.
"Oletteko ystävä?"
"Kyllä, olen ystävä."
"Oletteko yksin?"
"Olen … mutta avatkaa, he tulevat!"
Eräs mies pujahti sisään portista nopeasti kuin varjo niin pian kuin kenraali oli avannut sen puoliksi. Kenraalin voimatta tehdä vastarintaa pakoitti tuntematon hänet päästämään sen, paiskaten sen voimakkaasti potkaisten kiinni ja asettui päättäväisenä sen eteen juurikuin estääkseen sitä avaamasta. Kenraali kohotti nopeasti pistoolinsa ja lyhtynsä muukalaisen rintaa vastaan, herättääkseen hänessä kunnioitusta ja näki keskikasvuisen, turkkivuoriseen kaapuun puetun miehen, jonkunlaiseen leveään ja pitkään vanhuksenpukuun, mikä ei nähtävästi ollut hänelle tehty. Varovaisuudestako vai sattumalta oli muukalaisen otsa kokonaan hatun peitossa, jonka hän oli sysännyt melkein silmiin asti. "Pankaa pois pistoolinne, herrani"! sanoi hän kenraalille. "En tahdo jäädä luoksenne ilman suostumustanne, mutta jos nyt lähden kohtaa minua kuolema kalleriportilla. Ja mikä kuolema! Te saatte vastata minulle siitä Jumalan edessä. Pyydän vieraanvaraisuutta kahdeksi tunniksi. Ajatelkaa herrani, että niin hartaasti kuin minun pitäisikin rukoilla, pakoittaa hädän hirmuvaltius minut käskemään. Vaadin arabialaista vieraanvaraisuutta. Minun täytyy olla pyhä teille, muuten avatkaa ja antakaa minun kuolla. Teidän täytyy antaa minulle sananne, turvapaikka ja vettä. Oh, vettä!" toisti hän korisevalla äänellä.
"Kuka te olette?" kysyi kenraali ihmetellen sitä kuumeentapaista kiirettä, jolla tuntematon puhui.
"Kuka minä olen? No niin, avatkaa, minä lähden!" vastasi mies, helvetillinen iva äänessään.
Huolimatta taitavuudesta, millä markiisi käänteli lyhtyä, ei hän voinut nähdä muuta kuin alimman osan muukalaisen kasvoista, ja se, mitä hän näki, ei puhunut niin kummallisesti pyydetyn vieraanvaraisuuden hyväksi. Kalmankalpeat poskensa vapisivat, piirteet olivat hirveästi vääntyneet. Hatun syrjän varjossa loistivat silmät kuin kaksi tulen liekkiä, jotka melkein saivat lyhdyn heikon valon kalpenemaan. Kenraalin täytyi kuitenkin vastata.
"Herrani", sanoi hän, "te puhutte niin kummallisesti, että te, jos olisitte minun sijassani…"
"Henkeni on teidän käsissänne!" huudahti muukalainen kauhealla äänellä.
"Kahdeksiko tunniksi?" kysyi markiisi epäröiden.
"Kahdeksi tunniksi!" toisti mies. Mutta äkkiä työnsi hän hattunsa taaksepäin epätoivoisella eleellä, niin että otsansa paljastui ja ikäänkuin tahtoen yrittää viimekerran, katsoi kenraaliin niin terävän kirkkaasti, että se tunki läpi tämän sielun. Tämä katse, täynnä älyä ja tahdonvoimaa, oli kuin välähdys ja vaikutti musertavasti kuin salamanleimahdus; sillä on hetkiä, jolloin ihmiset ovat jonkin käsittämättömän voiman vallassa.
"No, ken lienettekin, olette varmassa turvassa kattoni alla", sanoi talon herra vakavasti, luullen tottelevansa niitä vaistomaisia tunteita, joita ihmiset eivät voi selittää.
"Jumala palkitkoon teitä!" sanoi muukalainen päästäen raskaan huokauksen.
"Onko teillä aseita?" kysyi kenraali.
Vastauksen asemesta avasi muukalainen turkin niin nopeasti, että kenraali tuskin ehti katsahtaakaan siihen, ja levitti sen kiireesti auki. Aseita hänellä ei näkynyt, ja oli puettu kuin nuori mies, joka palaa tanssiaisista. Niin pikaisesti kuin epäluuloinen sotilas olikin tehnyt tutkimuksensa, oli hän kuitenkin nähnyt kylliksi huudahtaakseen:
"Missä hiidessä olette noin tahrinut itsenne lokaan, ulkonahan on aivan kuivaa?"
"Nyt kyselette te jälleen minulta?" vastasi tuntematon ylpeästi.
Silloin huomasi markiisi poikansa ja muisti äsken hänelle antamansa neuvon, kuinka tulee ankarasti pitää antamansa sana. Tästä harmistui hän niin, että sanoi hänelle jotenkin vihaisesti:
"Mitäs nyt, pikku veijari, oletko sinä täällä, vaikka sinun pitäisi olla sängyssäsi?"
"Tulin sentähden, että luulin voivani auttaa teitä, jos vaara uhkaisi", vastasi Gustaf.
"Mene ylös huoneeseesi!" sanoi isä leppyneenä poikansa vastauksesta. – "Ja te", sanoi hän muukalaiselle, "seuratkaa minua!"
He jäivät vaiti kuin kaksi pelaajaa, jotka epäilevät toisiansa. Vieläpä alkoi kenraali tuntea kamalia aavistuksia.
Tuntematon painoi jo hänen sydäntään kuin painajainen, mutta antamansa valan sitomana johti hän häntä käytävien läpi ylös portaita kotiinsa, päästäen hänet erääseen isoon huoneeseen toisessa kerroksessa aivan salongin yläpuolella. Tätä asumatonta huonetta käytettiin talvisin kuivaushuoneena, se ei ollut missään yhteydessä toisten huoneiden kanssa eikä siellä ollut muuta koristetta koko neljällä kellastuneella seinällä kuin vanha peili, jonka entinen omistaja oli jättänyt kamiinin otsikolle, ja toinen iso peili, jolle ei muutettaessa oltu saatu tilaa, ja joka oli ripustettu vastapäiselle seinälle. Tämän ison ullakkohuoneen lattiaa ei koskaan oltu lakaistu, ilma siellä oli jääkylmä, ja kaksi vanhaa rikkinäistä tuolia olivat ainoina huonekaluina. Asetettuaan lyhdyn kamiinin otsikolle sanoi kenraali:
"Turvallisuutenne vaatii teitä pitämään tätä kurjaa ullakkokamaria suojapaikkananne. Ja koska olen sitoutunut säilyttämään salaisuutenne, sallinette minun sulkea teidät tänne."
Muukalainen taivutti päätään suostumuksen merkiksi.
"Olen pyytänyt ainoastaan turvapaikkaa, teidän sanaanne ja vettä", sanoi hän.
"Minä tuon teille vettä", vastasi markiisi, sulki huolellisesti oven ja lähti hapuilemaan salonkia kohti ottaakseen kynttilän ja mennäkseen itse hakemaan vettä kyökistä.
"No? Mitä nyt?" kysyi markisitar kiihkeästi mieheltään.
"Ei mitään, ystäväni!" vastasi tämä kylmäkiskoisesti.
"Mutta me kuulimme aivan selvästi, että sinä saatoit jotakuta sinne ylös…"
"Helena", vastasi kenraali katsoen tyttäreensä, joka kohotti päätään häntä kohti, "ajattele, että isäsi kunnia riippuu sinun vaiteliaisuudestasi. Sinä et ole kuullut mitään."
Nuori tyttö vastasi nyökäyttämällä myöntävästi päätänsä.
Markisitar tunsi itsensä loukatuksi ja harmistuneeksi siitä tavasta, millä miehensä pakoitti hänet olemaan vaiti. Kenraali otti vesikarahvin ja lasin, ja lähti ylös huoneeseen, missä vieras oli. Siellä näki hän vieraan seisovan lähellä uunia seinää vastaan nojautuneena, paljain päin. Hattunsa oli hän heittänyt tuolille. Vieras ei varmaankaan odottanut tulevansa nähdyksi niin kirkkaassa valossa. Hän rypisti otsaansa ja kasvonsa saivat jännitetyn ilmeen, silmänsä kohdatessa kenraalin läpitunkevan katseen. Mutta pian lauhtuivat hänen piirteensä ja lempein ilmein kiitti hän suojelijaansa. Kun tämä oli asettanut lasin ja karahvin kamiinin reunalle, keskeytti vieras äänettömyyden samalla kun vielä kerran silmäsi kenraalia hehkuvine katseineen.
"Herrani", sanoi hän lempeällä äänellä, jossa ei enää ollut noita entisiä suonenvedontapaisia kurkkuääniä, mutta joka vielä siitä huolimatta ilmaisi sisällistä vavistusta, "te saatatte pitää minua hyvin kummallisena. Antakaa anteeksi oikku, joka on välttämätön! Jos te jäätte tänne, niin pyydän, ettette minun juodessani katso minuun."
Harmistuneena täytyessään aina totella tätä miestä, joka ei miellyttänyt häntä, kääntyi kenraali nopeasti poispäin. Vieras veti taskustaan valkean nenäliinan, kääri sen oikean kätensä ympärille, otti sitten karahvin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Ajattelematta rikkovansa äänetöntä valaansa, katsoi markiisi koneellisesti peiliin, ja kun hän molempien peilien aseman vuoksi kokonaan saattoi nähdä tuntemattoman, huomasi hän, että nenäliina heti punertui, kun se kosketti vieraan käsiä, jotka olivat aivan veriset.
"Ah, te olette katsonut minuun!" huudahti mies juotuaan ja taas kääriydyttyään viittaansa, ja katsoi kenraalia epäluuloisesti. "Minä olen hukassa, he tulevat, he ovat täällä!"
"Minä en kuule mitään", sanoi markiisi.
"Teillä ei ole syytä kuunnella sellaisella jännityksellä kuin minä."
"Oletteko sitten tapellut kaksintaistelussa, koska olette tällä tavoin veren tahrima!" kysyi kenraali hyvin liikutettuna, saadessaan nähdä, mitä väriä olivat ne isot tahrat, jotka peittivät vieraan pukua.
"Niin, kaksintaistelussa, tehän sanotte sen", vastasi vieras katkerasti hymyillen.
Samassa kuului etäältä useiden hevosten laukkaamista; mutta tämä töminä oli heikkoa kuin ensimäinen aamusarastus. Kenraalin tottunut korva tunsi kuitenkin rykmenttihevosten hyvin harjoitetun tahdin.
"Santarmeja", sanoi hän.
Hän silmäsi tutkivasti vankiaan saadakseen häipymään ne epäilykset, jotka olivat heränneet hänen vastentahtoisen varomattomuutensa takia, otti kynttilän ja lähti takaisin salonkiin. Tuskin oli hän ehtinyt panna avaimen korkealle kamiinin päälle, kun ratsastajain melu alkoi kuulua kovempaa, heidän lähestyessään taloa nopeudella, joka sai hänet vavahtamaan. Hevoset pysähtyivät todellakin talon sisäänkäytävän eteen. Vaihdettuaan muutamia sanoja toveriensa kanssa, astui eräs ratsastajista hevosen selästä, kolkutti ovea ja pakoitti kenraalin avaamaan.
"Herraseni", sanoi korpraali, "ettekö äsken kuullut miehen juoksevan tuonne aitaukselle päin?"
"Aitaukselle päinkö? En."
"Ettekö ole avannut porttia kenellekään?"
"Onko minulla ehkä tapana käydä itse avaamassa?.."
"Anteeksi, herra kenraali, mutta minusta näytti äsken, että…"
"Vai niin," huudahti kenraali vihaisesti, "aiotteko laskea leikkiä minun kanssani? Mitä oikeutta on teillä…"
"Ei mitään, ei mitään, herra kenraali", jatkoi korpraali. "Antakaa anteeksi intomme. Tiedämmehän varsin hyvin, ett'ei Ranskan pääri rupeisi vastaanottamaan murhaajaa keskellä yötä; mutta me olemme niin kiihkeitä saamaan jotain tietoja…"
"Murhaajaa?" huudahti kenraali. "Kuka se on, joka…"
"Vapaaherra de Mauny on juuri äsken tapettu kirveellä", vastasi santarmi. "Mutta murhaajaa etsitään mitä innokkaimmin. Olemme varmat, että hän on näillä seuduin ja me saamme kyllä kiinni hänet. Anteeksi, herra kenraali!"
Santarmi puhui nousten samalla hevosen selkään, niin ettei onneksi voinut nähdä kenraalin kasvoja. Tottunut kun oli kaikkea arvelemaan, olisi hän ehkä voinut saada epäluuloja, jos olisi nähnyt nämä avonaiset kasvot, joissa sielun tunteet niin elävästi kuvastuivat.
"Onko murhaajan nimi tiedossa?" kysyi kenraali.
"Ei", vastasi ratsastaja. "Hän on jättänyt kultarahoja ja seteleitä täynnä olevan kirjoituspöydän, koskematta niihin."
"Kostoa siis", sanoi markiisi.
"Oh, vanhalle ukolle?.. Ei, ei, sillä veitikalla oli vain liian kiire ennättääkseen tehdä sen tempun."
Ja santarmi yhtyi tovereihinsa, jotka jo ajoivat täyttä laukkaa kaukana maantiellä. Kenraali seisoi hetkisen hämmennyksen omana, kuten helposti saattaa arvata. Pian kuuli hän palvelijain palaavan kotiin innokkaasti jutellen kulkiessaan. Heidän äänensä kaikuivat tienristeyksestä Montreuil'in luota. Kun he pääsivät perille, alkoi hänen vihansa, joka tarvitsi vain jotakin tekosyytä purkautuaksensa, jyristä kuin ukkonen heidän ylitsensä. Hänen äänensä sai koko talon kaikumaan. Sitten tyyntyi hän äkkiä, kun rohkein ja viekkain heistä, hänen kamaripalvelijansa, puolusti heidän viipymistään selittäen, että heidän saapuessaan Montreuil'iin olivat jotakin murhaajaa etsivät santarmit ja poliisikonstaapelit pidätelleet heitä. Kenraali vaikeni äkkiä. Kun sitten nämä sanat olivat muistuttaneet hänelle, mitä hänen piti tehdä tässä omituisessa asiaintilassa, käski hän kuivasti kaikkein palvelijainsa heti mennä makuulle ja jätti heidät kovasti ihmettelemään, miten helposti hän oli uskonut kamaripalvelijansa valetta.
Mutta sill'aikaa kun tämä tapahtui pihalla, oli eräs näköään vähäpätöinen tapaus muuttanut toisten tässä kertomuksessa esiintyvien henkilöitten aseman. Markiisi oli tuskin poistunut ennenkun markisitar silmäili milloin ullakkohuoneen avainta, milloin Helenaa ja sanoi vihdoin matalalla äänellä, kumartuen tyttärensä puoleen:
"Helena, isäsi on jättänyt avaimen kamiinille."
Nuori tyttö nosti kummastuneena päätään ja katsoi pelästyneenä äitiinsä, jonka silmät kiiluivat kärsimättömyydestä.
"Mitä tarkoitat, äiti?" kysyi hän vapisevalla äänellä.
"Tahtoisin tietää, mitä tuolla ylhäällä tapahtuu. Jos siellä on joku, niin ei hän ole vielä liikkunut. Mene sinne ylös…"
"Olkaa aina onnellisia!" huudahti äidinisä rientäen ylös kannelle.
Merellä näki kenraali omituisen näytelmän. "Saint-Ferdinand" oli määrätty liekkien saaliiksi ja paloi kuin suunnaton olkikasa. Poratessaan espanjalaista laivaa upoksiin, löysivät matruusit sieltä rommilastin, juoma, jota heillä oli yllin kyllin "Othellossa." He huvittelivat sentähden sytyttämällä suunnattoman punssimaljan keskelle merta. Tämän huvituksen saattoi kyllä antaa anteeksi näille miehille, jotka yksitoikkoisen merielämänsä vuoksi saivat helposti halun tarttua kaikkiin tilaisuuksiin tehdäkseen elämänsä vaihtelevammaksi. Kenraali laskeutuessaan "Saint-Ferdinand'in" purjeveneeseen, jota kuusi vahvaa matruusia souti, jakoi tahtomattaan huomionsa palavan "Saint-Ferdinand'in" ja tyttärensä kesken, joka seisoi merirosvoon nojaten laivan perällä. Niin monen muiston valtaamana ja nähdessään Helenan liehuvan hameen, kevyen kuin purje, nähdessään nämä jalot ja kauniit kasvot, kylläksi kunnioitusta herättävät hallitakseen kaikkea, yksinpä valtamertakin, unohti hän sotilaan keveällä mielellä, keinuvansa urhoollisen Gomez'in haudalla. Hänen yläpuolellansa leijaili mahtava savupatsas ruskeana pilvenä. Auringonsäteet, jotka siellä täällä tunkeutuivat sen läpi, loivat mielikuvituksellisen kimalluksen siihen. Se oli toinen taivas, tumma holvi, jonka alla loisti eräänlaisia valokruunuja ja yllä levisi taivaan muuttumaton sini, näyttäen tuhatta vertaa kauniimmalta tämän häipyvän vastakohdan vuoksi. Savun harvinaiset vivahdukset, milloin keltaiset, vaaleat, kumottavat, punaiset ja mustat, paksut sumut verhosivat laivan, joka räiskähteli, ratisi ja narisi. Liekit sähisivät, nuoleskelivat touveja ja taklausta ja lensivät ympäri laivaa, niinkuin väkijoukko kiitää kaupungin katuja. Raunioista kohosi sinisiä liekkejä, jotka liehuivat kuin olisi meren haltija ollut hämmentämässä tätä roihuavaa nestettä, kuten ylioppilas juhlassa iloisena sekoittaa tulista maljaa. Mutta aurinko, jonka valo oli voimakkaampi ja joka oli mustasukkainen tälle julkealle paisteelle, salli tuskin palon ruskon eroittua kirkkaitten säteittensä joukosta. Kuin verkko, kuin harso leijaili se keskellä tulimerta. "Othello" pakeni sieltä minkä tuulelta kerkesi tässä uudessa suunnassaan, kallistelihe milloin toiselle milloin toiselle kyljelleen kuin ilmassa liitelevä paperileija. Ylpeä priki kulki täysin purjein eteläänpäin. Milloin häämöitti se kenraalin silmiin, milloin katosi korkean savupatsaan taakse, joka loi haaveellisen varjon veteen, milloin taas näyttäytyi, miellyttävästi kohoutuen ja jälleen häviten. Joka kerta kun Helena saattoi nähdä isänsä, vilkutti hän hänelle nenäliinaansa tervehdykseksi. Hetken perästä upposi "Saint-Ferdinand" jättäen jälkeensä poreilun, jonka valtameren laineet pian tasoittivat jäljettömiin. Koko tästä kohtauksesta ei ollut muuta jälellä kuin tuulen ajelema pilvi. "Othello" oli kaukana poissa, purjevene lähestyi rantaa, pilvi uiskenteli tämän heikon aluksen ja prikin väliä. Viimeisen kerran näki kenraali tyttärensä tämän vyöryvän savupilven repeämän kautta. Profeetallinen näky! Valkea nenäliina ja hänen hameensa kuvastuivat tätä tummaa taustaa vastaan. Viheriän veden ja sinisen taivaan välillä ei voinut edes eroittaa prikiä. Helena ei ollut muuta kuin näkymätön pilkku, siro, kangastava viiva, taivaan enkeli, ajatus, muisto.
Hankittuaan uudelleen itselleen omaisuuden, kuoli markiisi uupuneena ja ylen rasittuneena. Muutamia kuukausia hänen kuolemansa jälkeen v. 1833, oli markisitar pakotettu seuraamaan Moïnaa muutamaan kylpypaikkaan Pyreneille. Oikullinen nuori tyttö tahtoi nähdä nämä kauniit vuoret. Paluumatkalla tapahtui seuraava kauhea kohtaus:
"Jumalani, äiti", sanoi Moïna, "kuinka väärin teimme, ett'emme viipyneet vielä paria päivää vuorilla! Siellä oli paljon parempi kuin täällä. Oletteko kuullut, kuinka tuo sietämätön lapsi lakkaamatta valittaa ja tämän naisraukan soperrusta. Hän puhuu varmaan jotakin murretta, sillä en ole voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan. Mitä väkeä me olemme mahtaneet saadakaan naapureiksemme? Viime yö oli kauhein mitä ikinä olen viettänyt."
"En ole kuullut mitään", vastasi markisitar, "mutta, rakas lapsi, puhun emännän kanssa ja vuokraan viereisen huoneen, niin saamme olla yksin tässä kerroksessa ja pääsemme kuulemasta melua. Miten voit tänään? Oletko väsynyt?"
Näitä sanoja lausuessaan nousi hän ja meni Moïnan vuoteen luo.
"No, kuinka on laitasi?" sanoi hän etsien tyttärensä kättä.
"Oh, anna minun olla, äiti", vastasi Moïna, "sinä olet kylmä."
Näin sanoessaan kipertyi nuori tyttö nurpeana päänaluselleen, mutta näytti samalla niin sievältä, että äidin olisi ollut vaikea loukkaantua. Samassa kuului viereisestä huoneesta valitus, jonka lempeä ja pitkäveteinen ääni saattoi särkeä naisen sydämen.
"Mutta jos olet kuunnellut tätä koko yön, miks'et ole silloin herättänyt minua? Me olisimme…"
Syvempi voivotus kuin äskeinen keskeytti markisittaren puheen, ja hän huudahti:
"Siellä on joku kuolemaisillaan."
Hän lähti kiireesti ulos.
"Käske tänne Paulina!" huusi Moïna. "Tahdon nousta ylös."
Markisitar meni nopeasti alas ja tapasi emännän pihalla ihmisjoukon keskellä, joka näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan häntä.
"Rouvani, te olette sijoittanut meidän viereiseen huoneeseen henkilön, joka tuntuu olevan hyvin sairas…"
"Oh, älkää puhuko enää!" huudahti hotellinemäntä, "olen juuri lähettänyt hakemaan määriä. Ajatelkaa, että tuo nainen, köyhä raukka, tuli tänne eilen illalla jalkaisin. Hän tulee Espanjasta eikä hänellä ole passia eikä rahaa. Selässään kantoi hän pientä lasta, joka oli kuolemaisillaan. Minun täytyi antaa hänen jäädä tänne. Tänä aamuna menin itse katsomaan häntä, sillä eilen, kun hän tuli tänne, kävi minun kauheasti sääli häntä. Naisparka! Hän makasi siellä lapsineen, ja molemmat kamppailivat kuolintuskissaan. 'Rouva', sanoi hän vetäen kultasormuksen sormestaan, 'minulla ei ole muuta kuin tämä, ottakaa tämä maksuksi, se riittää, sillä en viivy täällä kau'aa. Pikkuraukka! Me kuolemme yhdessä!' sanoi hän katsoen lastansa. Minä otin sormuksen ja kysyin, kuka hän oli, mutta hän ei tahtonut sanoa nimeänsä… Olen lähettänyt hakemaan lääkäriä ja määriä."
"Mutta", huudahti markisitar, "antakaa hänelle kaikkea hoitoa, mitä hän tarvitsee. Jumalani, ehkä vielä voi pelastaa hänet! Minä maksan kaikesta, mitä kulutatte hänen hyväksensä."
"Ah, rouvani, hän näyttää hyvin ylpeältä, enkä tiedä, tahtoisiko hän sitä."
"Minä menen katsomaan häntä."
Ja markisitar meni heti ylös tuntemattoman luo ajattelematta, että surupukunsa voisi ehkä säikähyttää kuolevaa naista. Markisitar kalpeni nähdessään sairaan. Huolimatta kauheista kärsimyksistä, jotka olivat tuhonneet Helenan kauniit kasvot, oli hän tuntenut vanhimman tyttärensä.
Nähdessään surupukuisen naisen kohottautui Helena ylös vuoteestaan; parkasi säikähdyksestä ja kaatui hitaasti takaisin sänkyynsä tunnettuaan äitinsä.
"Tyttäreni", sanoi rouva d'Aiglemont, "mitä voin tehdä hyväksesi?Paulina! … Moïna!.."
"En tarvitse mitään", vastasi Helena heikolla äänellä. "Olin toivonut näkeväni isäni, mutta surupukunne sanoo minulle…"
Hän ei lopettanut lausettansa. Hän puristi lastansa poveansa vastaan ikäänkuin lämmittääkseen häntä, suuteli sen otsaa ja loi äitiinsä katseen, jossa oli vielä luettavana moitetta, vaikka anteeksiannon lieventämänä. Markisitar ei tahtonut nähdä tätä nuhdetta. Hän unohti, että Helena oli lapsi, jonka hän oli synnyttänyt itkussa ja epätoivossa, velvollisuuden lapsi, lapsi, joka oli syynä hänen suurimpiin onnettomuuksiinsa: hän meni lempeänä vanhimman tyttärensä luo, ei muistanut muuta kuin että Helena oli se, joka ensimäisenä oli antanut hänen tuntea äitiyden iloa. Äidin silmät olivat täynnä kyyneleitä, hän suuteli tytärtään huudahtaen:
"Helena, tyttäreni…"
Helena makasi äänettömänä. Hän oli juuri vastaanottanut viimeisen lapsensa viimeisen hengähdyksen.
Samassa silmänräpäyksessä astuivat sisään Moïna, hänen kamarineitsyensä, Paulina, emäntä ja lääkäri. Markisitar piteli tyttärensä jääkylmää kättä omissaan katsellen häntä todellisella epätoivolla. Onnettomuutensa kiihdyttämänä merirosvon leski, joka juuri oli pelastettu haaksirikosta, missä oli menettänyt kaiken, paitsi tämän viimeisen lapsensa, sanoi äidilleen hirveällä äänellä:
"Kaikki tämä on teidän työtänne! Jos olisitte ollut minulle sama kuin…"
"Moïna, mene ulos täältä … menkää kaikki!" huusi rouva d'Aiglemont tukehuttaen Helenan äänen omallaan. "Armosta, lapseni!" jatkoi hän, "älä nyt taas ala näitä surullisia riitoja…"
"Olen vaikeneva", sanoi Helena tehden yliluonnollisen ponnistuksen."Olen äiti, tiedän, ett'ei Moïnan pidä… Missä on minun lapseni?"
Moïna tuli taas sisään uteliaisuudesta. "Sisareni", sanoi tuo hemmoiteltu lapsi, "lääkäri…"
"Siitä ei ole mitään apua", vastasi Helena. "Ah, miks'en kuollut kuusitoistavuotiaana, jolloin tahdoin surmata itseni! Onnea ei ole milloinkaan lakien ulkopuolella… Moïna … sinä…"
Hän kuoli painaen lapsensa päätä vasten omansa, samalla kun suonenvedontapaisesti puristi häntä rintaansa vastaan.
"Sisaresi tahtoi varmaankin sanoa sinulle, Moïna", sanoi rouva d'Aiglemont palattuaan huoneeseensa, missä puhkesi itkemään, "ettei tytär milloinkaan löydä onnea romantillisesta elämästä totuttujen käsitysten ulkopuolella, eikä varsinkaan kaukana äidistään."
VI
Eräänä kesäkuun ensimäisistä päivistä v. 1844 käveli muuan noin viidenkymmenen vuotias, mutta vanhemmalta näyttävä nainen auringonpaisteessa puolen päivän aikaan erään Rue Plumet'in varrella sijaitsevan ison talon puutarhan lehtikujassa Pariisissa. Käveltyään pariin kolmeen kertaan lievästi mutkistelevaa polkua, pysyen sillä, jott'ei kadottaisi näkyvistään ikkunaa eräässä kerroksessa, joka näytti kokonaan kiinnittäneen hänen huomionsa, meni hän ja istuutui muutamalle näistä puoleksi maalaisista lepotuoleista, tehdyt nuorista, vielä kuoren peittämistä puunoksista. Paikalta, missä tämä siro tuoli oli, saattoi nainen puutarhan aidan läpi nähdä sekä keskipuistikot, joiden keskellä ihmeellinen Invalidikirkko kohottaa kultaista kupukattoaan tuhansien jalavien latvojen seasta – ihailtava maisema – että vähemmän suuremmoisen näköalan yli oman puutarhansa, joka päättyi muutaman Faubourg Saint-Germain'en kauneimman hotellin harmaaseen etuseinämään. Kaikki oli hiljaista, viereiset puutarhat, puistikot, Invalidihotelli, sillä tässä korkea-aateliston korttelissa alkaa päivä vasta puolen päivän aikaan. Mikäli ei ole kysymyksessä jokin oikku, mikäli joku nuori nainen ei tahdo tehdä ratsastusretkeä, tahi jollakin vanhalla valtiomiehellä ole pöytäkirja tarkastettavana tähän aikaan, niin nukkuvat kaikki, sekä herrasväki että palvelijat, tahi ovat juuri heräämäisillään.
Vanha nainen, joka oli niin varhain ulkosalla, oli rouva d'Aiglemont, tämän komean palatsin omistajattaren, rouva de Saint-Héreen'in äiti. Markisitar oli luopunut siitä tyttärensä hyväksi, jolle oli lahjoittanut koko omaisuutensa. Itselleen oli hän pidättänyt vain pienen elinkoron. Kreivitär Moïna de Saint-Héreen oli rouva d'Aiglemontin ainoa elossa oleva lapsi. Jotta tämä olisi päässyt naimisiin erään Ranskan kuuluisimman nimen perijän kanssa, oli markisitar uhrannut kaikki. Mikään ei ollut luonnollisempaa. Hän oli kadottanut kaksi poikaa toistensa jälkeen. Vanhin, Gustaf, markiisi d'Aiglemont, oli kuollut koleraan; toinen, Abel, kaatunut Constantinen luona. Gustaf jätti jälkeensä lesken ja lapsia. Mutta markisittaren jotenkin haalea rakkaus molempiin poikiinsa oli vielä enemmän laimennut kun sen piti siirtyä hänen lapsenlapsiinsa. Hän käyttäytyi moitteettomasti nuorempaa rouva d'Aiglemontia kohtaan, mutta rajoittui siihen pintapuoliseen tunteeseen, jota maku ja hyvä tapa määräävät meidän noudattamaan lähimmäisiämme kohtaan. Kun omaisuussuhteet hänen kuolleen poikansa jälkeen olivat täydellisesti järjestetyt, oli hän pidättänyt säästönsä ja omat tiluksensa rakkaalle Moïnallensa. Moïna, joka lapsuudestaan saakka oli ollut kaunis ja viehättävä, oli aina rouva d'Aiglemontin puolelta ollut tuon sisällisen, tahdottoman etuoikeuden esineenä, jollaisia äideillä toisinaan on, turmiollinen sympatia, joka näyttää selittämättömältä, mutta jonka havaintojen tekijä liiankin hyvin voi selittää. Moïnan ihastuttavat kasvot, rakastetun tyttären ääni, käytöstapa, käynti, kasvojen ilme, liikkeet, kaikki herätti markisittaressa niitä mitä syvimpiä tunteita, jotka saattavat elähyttää, tehdä levottomaksi tahi ihastuttaa äidin sydäntä. Johtavana ajatuksena hänen nykyisessä, vastaisessa ja menneessä elämässään oli nuoren tyttärensä sydän, sinne oli hän kaikki aarteensa työntänyt. Moïna oli onneksi elänyt kauvemmin kuin hänen muut neljä lastansa, kaikki vanhempia. Rouva d'Aiglemont oli mitä tuskallisimmalla tavalla, sen mukaan kuin suuressa maailmassa kerrottiin, kadottanut ihastuttavan tyttären, jonka kohtalo oli melkein tuntematon, ja pienen pojan, joka viisivuotisena menetti henkensä kauhean tapaturman kautta. Markisitar näki varmaankin taivaan merkin siinä kunnioituksessa, jota kohtalo näytti osoittavan hänen sydämensä lempitytärtä kohtaan, ja omisti ainoastaan heikkoja muistoja niille lapsille, jotka jo olivat kaatuneet kuoleman oikkujen uhreina ja jotka asuivat hänen sielunsa pohjalla niinkuin villien kukkien melkein peittämät haudat taistelutantereella. Maailma olisi saattanut vaatia markisittarelta ankaraa tiliä tästä välinpitämättömyydestä ja tästä puolueellisuudesta, mutta Pariisin maailma kulkee eteenpäin sellaisessa tapausten, muotiasiain ja uusien aatteiden pyörteessä, että melkein koko rouva d'Aiglemontin elämä oli tavallaan unohdettu. Kukaan ei ajatellutkaan lukea hänelle rikokseksi hänen kylmäkiskoisuuttansa ja unhoitusta, josta kukaan ei välittänyt, samalla kun hänen vilkas hellyytensä Moïnaa kohtaan kiinnitti useiden ihmisten mieltä ja näyttäytyi pyhyyden sädekehän ympäröimänä ikäänkuin fix idé. Sitä paitsi otti markisitar hyvin vähän osaa seuraelämään, ja useimmat perheet, jotka tunsivat hänet, pitivät häntä hyvänä, lempeänä, jumalisena ja anteeksiantavaisena. Eikö tarvitsekin tuntea jotenkin syvää mielenkiintoa tunkeutuaksensa pitemmälle kuin näiden ulkonaisten seikkojen tietämiseen, joihin ihmiset seuraelämässä tyytyvät? Ja sitä paitsi, mitä ei annettaisi anteeksi vanhuksille, kun nämä haihtuvat varjoina eivätkä tahdo olla muuta kuin muisto vain? Rouva d'Aiglemont tuli sanalla sanoen malliksi, josta lapset leikkiä laskien puhuivat vanhemmilleen ja vävyt anopeilleen. Hän oli vielä eläessään luovuttanut omaisuutensa Moïnalle, tyytyväisenä siihen, että nuori kreivitär oli onnellinen, eläen ainoastaan hänen kauttansa ja häntä varten. Jos vanhat ja viisaat murisevat sedät moittivatkin tätä menettelytapaa ja sanoivat: "Rouva d'Aiglemont saa ehkä jonakin päivänä katua, että on luopunut omaisuudestaan tyttärensä hyväksi, sillä jos hän tunteekin rouva de Saint Héreen'in sydämen, kuinka voi hän olla varma vävynsä rehellisyydestä?" niin yleinen paheksumishuuto kohosi näitä ennustuksia vastaan, ja joka taholta kaikui kiitossanoja Moïnasta.
"Tulee antaa rouva de Saint-Héreen'ille se tunnustus", sanoi eräs nuori nainen, "ettei hänen äitinsä ole tarvinnut tehdä mitään muutoksia jokapäiväiseen elämäänsä. Rouva d'Aiglemontilla on kaunis asunto; hänellä on vaunut käytettävänään, hän voi käydä kaikkialla kuten ennen…"
"Paitsi ei italialaisessa operassa", kuiskasi eräs kuokkavieras, muuan niitä henkilöitä, jotka luulevat olevansa oikeutettuja lausumaan pistosanoja ystävistänsä osoittaakseen olevansa muka riippumattomia. "Musiikki on ainoa, mistä leskimarkisitar pitää, niistä asioista, joista tuo hemmoiteltu lapsi ei välitä. Hän lauloi itse erinomaisen hyvin ennen aikaan! Mutta koska kreivittären aitio aina on täynnä nuoria perhosia ja koska hän siellä aina häiritsisi pikku rouvaa, joka jo käyttäytyy kuin suuri liehakoitsija, niin ei äitiraukka käy enää milloinkaan italialaisessa operassa."
"Rouva de Saint-Héreen", sanoi eräs nuori naimaikäinen tyttö, "pitää erinomaisia iltakutsuja äitinsä vuoksi, hänen salonkiinsa kokoontuu koko Pariisi."
"Salonki, jossa kukaan ei omista vähintäkään huomiota markisittarelle", vastasi kuokkavieras.
"Tosiasia on kuitenkin, ettei rouva d'Aiglemont ole milloinkaan yksin", sanoi eräs nuori keikari, joka piti naisten puolta.
"Aamulla", vastasi vanha ihmistuntija matalalla äänellä, "nukkuu rakas Moïna. Kello neljä on rakas Moïna Boulognen metsässä. Illalla menee rakas Moïna tanssiaisiin tahi teatteriin… Mutta on totta, rouva d'Aiglemont saa nähdä tyttärensä kun tämä pukeutuu tahi päivällisen aikana, jos rakas Moïna sattumalta syö yhdessä äitinsä kanssa. Vain kahdeksan päivää sitten", sanoi kuokkavieras ottaen käsipuolesta erästä nuorta, ujoa opettajaa, joka oli uusi vieras tässä talossa, "näin äitiraukan surullisena ja yksinään nurkassaan kamiinin vieressä. 'Mikä teitä vaivaa?' kysyin minä häneltä. Markisitar katsoi minua hymyillen, mutta olen aivan varma, että hän oli itkenyt. 'Minä ajattelin', sanoi hän, 'miten tuntuu omituiselta olla yksin, kun on ollut viisi lasta. Mutta se on meidän kohtalomme! Ja sitä paitsi olen iloinen kun tiedän, että Moïnalla on hauskaa.' Hän saattoi luottaa minuun, sillä minä olin ennen maailmassa tuntenut hänen miehensä. Tämä oli köyhä ja oli suuri onni hänelle, että sai hänet vaimoksensa. On aivan varma, että vaimoansa hän sai kiittää pääriarvostaan ja toimestaan Kaarlo X: nen hovissa."
Suuren maailman keskusteluihin pujahtaa kuitenkin niin paljon erehdyksiä, siellä tehdään ajattelemattomuudesta niin paljon todellista pahaa, että tapojen kuvaajan täytyy viisaasti punnita ne väitteet, joita joukko pintapuolisia ihmisiä ajattelemattomasi esiintuo. Mutta kenties ei milloinkaan tule sanoa, kuka on oikeassa, äitikö vai lapsi. Näiden molempain sydämien välillä on vain yksi, joka voi olla tuomarina. Tämä tuomari on Jumala! Jumala, joka usein panee kostonsa perheen helmaan ja ikuisesti käyttää aseenaan lapsia äitejä vastaan, isiä poikia, kansoja kuninkaita, ruhtinaita kansakuntia vastaan, kaikkea kaikkia vastaan, korvaa siveellisessä maailmassa tunteet tunteilla, niinkuin nuoret lehdet työntävät keväällä vanhat pois toimien horjumattoman lain perusteella, edessään päämäärä, jonka hän yksin tuntee. Epäilemättä kulkee kaikki hänen helmaansa, tahi oikeammin palaa sinne.
Nämä uskonnolliset ajatukset, niin luonnolliset vanhojen ihmisten sydämissä, liikkuivat hajanaisina rouva d'Aiglemontin sielussa. Ne elivät siellä puoleksi valaisevina, milloin maahan painuneina, milloin täysin puhjenneina niinkuin myrskyn sinne tänne häilyttämät kukkaset. Hän oli istuutunut sinne väsyneenä, uupuneena pitkästä mietiskelystä, haaveilusta, jolloin koko elämämme kohoo ja avautuu silmiemme eteen kun me aavistamme kuoleman tuloa.
Jos joku runoilija olisi sattunut kulkemaan puiston ohi, olisi tämä ennenaikojaan vanhentunut nainen ollut hänen mielestään mieltäkiinnittävä taulu. Kun näki hänen istuvan akasian heikossa varjossa puolenpäivän aikaan, olisi jokainen voinut lukea tuhansia asioita näistä kasvoista, jotka olivat kalpeat ja kylmät keskellä lämmintä auringonpaistettakin. Hänen ilmehikkäät piirteensä osoittivat jotakin vielä vakavampaa kuin elämän hämärä tahi syvempää kuin kokemuksen taivuttama sielu. Hän oli muuan niistä tyypeistä, jotka tuhansista kasvoista, joiden ohi kuletaan välinpitämättöminä, koska ovat vailla luonnetta, pakoittavat katsojan pysähtymään silmänräpäykseksi ja ajattelemaan, samoin kuin te tuhansien museon taulujen joukosta tunnette valtavaa liikutusta joko katsellessanne sitä ylevää päätä, jolla Murillo on esittänyt äidin tuskaa, tahi Beatrice Cencin kasvoja, joihin Quido on osannut maalata mitä liikuttavimman viattomuuden mitä kauhistuttavimman rikoksen pohjalle, tahi Filip II: n synkkiä kasvoja, joihin Velasquez ainiaaksi on painanut sen majesteetillisen kauhun, jota kuninkuuden tulee herättää. On ihmiskasvoissa hirmuvaltaisia kuvia, jotka puhuttelevat teitä, kysyvät teiltä, vastaavat salaisiin ajatuksiinne, vieläpä synnyttävät kokonaisia runoelmiakin. Rouva d'Aiglemontin jäykistyneet kasvot olivat muuan sellainen pelottava runoelma, muuan niistä kasvoista, joita tuhansittain on siroteltuina Dante Alighierin Jumalallisessa huvinäytelmässä.
Lyhyenä kukoistusaikanaan auttaa naista hänen kauneutensa ihmeteltävällä tavalla suoriutumaan siitä teeskentelystä, johon hänen luonnollinen heikkoutensa ja meidän yhteiskunnalliset lakimme tuomitsevat hänet. Tuoreitten kasvojensa loiston, silmiensä tulen, näiden hienojen piirteiden, näiden monilukuisten suorien ja kaarevien viivojen taakse, kaikki puhtaita ja täydellisesti hyvin piirrettyjä, saattavat kaikki hänen sielunsa liikkeet jäädä salaan. Punastuminen ei ilmaise mitään, sillä se vain kohottaa ennestäänkin niin vilkkaita värejä; koko sisällinen tuli sulaa tällöin niin hyvin yhteen hänen eloisuutta säihkyvien silmiensä loistoon, haihtuva surun liekki näyttää siinä vain lisäävän viehätystä. Mikään ei myöskään ole niin arkatuntoinen, kuin nuoret kasvot. Nuoren naisen kasvot ovat yhtä rauhalliset, peilikirkkaat ja raittiit kuin sisäjärven pinta. Naisten kasvot saavat todellisen ilmeen vasta kolmenkymmenen vuoden ijällä. Aina tähän ikään saakka ei taidemaalari näe heidän kasvoissaan muuta kuin punaista ja valkoista, hymyilyjä ja ilmettä, joka kertaa aina samaa ajatusta, nuoruuden ja rakkauden ajatusta, ilman vaihtelua ja ilman syvyyttä. Mutta kun nainen vanhenee, on kaikki hänessä puhunut. Intohimot ovat jättäneet jälkensä hänen kasvoihinsa; hän on ollut rakastajatar, puoliso, äiti. Mitä kiivaimmat ilon ja tuskan ilmaukset ovat viimein kiusanneet hänen piirteitänsä ja uurtautuneet niihin tuhansin rypyin, joista jokaisella on oma kielensä. Naisen pään tekee silloin kauhu yleväksi, surumielisyys kauniiksi ja tyyneys majesteetilliseksi; niin, jos on lupa täydentää näin omituista vertausta, kuivuneen järven pohja sallii meidän silloin nähdä kaikkien niiden lähteitten jäljet, jotka antoivat sille elinvoiman. Vanhan naisen pää ei kuulu pintapuoliselle maailmalle, joka pelästyy nähdessään siinä kaikkien totuttujen kauneuden kuvittelujen ratkaisun, eikä arkipäiväisille taiteilijoille, jotka eivät huomaa siinä mitään erinomaista, vaan todellisille runoilijoille, niille, joilla on kauneustunne riippumatta kaikista taidetta ja kauneutta koskevista valmiista käsityksistä ja ennakkoluuloista.
Vaikka rouva d'Aiglemontin päässä oli kuosikas kapottihattu, saattoi helposti nähdä, että hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli vaalennut julmien surujen vaikutuksesta. Mutta tapa, millä hän oli järjestänyt ja laittanut sen molemmin puolin päätä, todisti hänen hyvää makuaan, ilmaisi hienon naisen siroja tottumuksia ja muovaili oivallisesti hänen vaollisen, ryppyisen otsansa muotoon, jossa vielä näkyi jälkiä sen entisestä loistavasta kauneudesta. Hänen kasvojensa soikea muoto, hänen säännölliset piirteensä antoivat heikon aavistuksen kauneudesta, josta hän oli voinut olla ylpeä; mutta vielä selvemmin puhui tämä kaikki kärsimyksistä, jotka olivat olleet kyllin teräviä uurtaakseen nämä kasvot, tehdäkseen niiden ohimot kulmikkaiksi ja posket kuopalle painuneiksi, silmäluomet väsyneiksi ja riistäneet niiltä silmäripset, jotka kaunistavat katseen. Kaikki tässä naisessa oli jähmettynyttä, hänen käynnissään ja liikkeissään oli vakava, arveleva hitaus, mikä herättää kunnioitusta. Hänen kainoutensa, joka oli muuttunut arkuudeksi, näytti olevan hedelmä monivuotisesta tottumuksesta aina itse ikäänkuin haihtua tyttärensä läsnäollessa. Hänen sanansa olivat säästeliäitä, lempeitä, kuten henkilöitten, jotka ovat pakoitetut miettimään, kokoomaan ajatuksensa, elämään itseensä sulkeutuneina. Tämä tapa ja käytös herättivät muissa kuvaamatonta tunnetta, joka ei ollut pelkoa eikä sääliä, mutta johon salaperäisellä tavalla sulivat yhteen kaikkien näiden eri tunteitten herättämät ajatukset. Sanalla sanoen, hänen kasvojensa ryppyjen muoto ja surullisen katseensa raukeus, kaikki todisti selvästi hänen sydämeensä kuivuneista kyynelistä, jotka eivät milloinkaan olleet saaneet valua maahan. Ne onnettomat, jotka ovat tottuneet katsomaan ylös taivaita kohti uskoakseen sille elämänsä surut, voisivat helposti tuntea tämän äidin silmistä rukouksen julman tottumuksen, rukouksen, joka lausutaan joka päivän hetki, sekä näiden salaisten tuskien houreen, joka lopuksi kuolettaa sielun kukoistuksen, yksinpä äidillisyydenkin. Maalareilla on värejä näihin muotokuviin, mutta ajatukset ja sanat ovat voimattomia silloin kun on kysymyksessä uskollisesti kuvata niitä. Heidän ihon vivahduksissaan, kasvojen ilmeessään on selittämättömiä omituisuuksia, jotka sielu voi ymmärtää ainoastaan näkemällä, samalla kun kertomus tapauksista, jotka ovat aiheuttaneet niin hirveitä muutoksia kasvoissa, on ainoa, millä runoilija voi tehdä itsensä ymmärretyksi. Nämä kasvot puhuivat asettuneista myrskyistä, salaisista taisteluista sankarillisen äidintuskan ja meidän tunteittemme epätäydellisyyden välillä, tunteittemme, jotka ovat sammuneet samoin kuin me itse ja joissa ei ole mitään rajatonta. Nämä alituisesti tukahutetut kärsimykset olivat vihdoin tehneet tämän naisen kivulloisen näköiseesi. Muutamat liian kiivaat mielenliikutukset olivat varmaan fyysillisesti vahingoittaneet tätä äidin sydäntä, ja jokin sairaus uhkasi Juliaa hänen tietämättään. Todelliset huolet tuntuvat niin rauhallisilta kaivamissaan syvissä uomissa, joissa luulee niiden nukkuvan, mutta joissa ne yhä kalvavat sielua niinkuin syövyttävä happo, joka tunkee läpi kristallin. Kaksi kyyneltä valui pitkin markisittaren poskia ja hän nousi ylös ikäänkuin jokin vielä vihlovampi ajatus, kuin kaikki entiset, äkkiä olisi haavoittanut häntä. Hän oli aivan varmasti ratkaissut Moïnan tulevaisuuden. Ja kun hän aavisti ennakolta ne surut, jotka voisivat kohdata hänen tytärtään, olivat kaikki hänen oman elämänsä onnettomuudet painaneet hänen sydäntänsä.
Sen aseman, jossa hän eli, ymmärtää, kun tutustuu hänen tyttärensä elämään.
Kreivi de Saint-Héreen oli kuusi kuukautta sitten lähtenyt matkalle toimittamaan erästä valtiollista tehtävää. Hänen poissaollessaan oli Moïna, jossa pintapuolisen maailman naisen turhamaisuus ja hemmoitellun lapsen oikulliset mielijohteet olivat yhdistyneet, huvitellut joko ymmärtämättömyydestä tahi naisellisesta liehakoimishalusta tai kenties valtaansa koetellakseen, leikkimällä intohimolla, jota eräs älykäs, mutta sydämetön mies osoitti häntä kohtaan, mies, joka sanoi olevansa mieletön rakkaudesta, sellaisesta rakkaudesta, johon on yhdistynyt turhamaisen miehen koko yhteiskunnallinen kunnianhimo. Rouva d'Aiglemont, joka pitkän kokemuksen kautta oli oppinut tuntemaan elämän, arvostelemaan miehiä ja epäilemään maailmaa, oli nähnyt kuinka tämä juoni kehittyi yhä pitemmälle ja arvasi tyttärensä joutuvan turmioon nähdessään hänen lankeavan miehen käsiin, jolle mikään ei ollut pyhää. Hänestä täytyi tuntua kauhistavalta huomata veijariksi sen miehen, jota Moïna mielihyvällä kuunteli. Hänen rakastettu lapsensa oli kuilun partaalla. Hänellä oli kamala tieto siitä, mutta ei uskaltanut varottaa häntä, sillä hän pelkäsi häntä. Hän tiesi edeltäpäin, ettei Moïna tottelisi yhtä ainoatakaan hänen varoituksistaan. Hänellä ei ollut mitään valtaa tämän sielun yli, joka oli kuin rauta häntä ja sula pehmeys toisia kohtaan. Hänen rakkautensa olisi ajanut hänet tuntemaan osanottoa onnetonta lempeä kohtaan, jonka oikeutuksena olisivat viettelijän jalot ominaisuudet. Mutta hänen tyttärensä vaikuttimena oli mielistely. Ja markisitar halveksi kreivi Alfred de Vandenessea, koska tiesi tämän olevan miehen, joka tarkasteli taisteluaan Moïnan kanssa samalla tavalla kuin shakkipeliä. Vaikka Alfred de Vandenesse herätti kauhua tässä onnettomassa äidissä, oli tämä pakoitettu sielunsa syvimpiin kätköihin hautaamaan vastenmielisyytensä voimakkaimmat syyt. Hän oli läheisessä yhteydessä markiisi de Vandenessen, Alfredin isän, kanssa, ja tämä maailman silmissä moitteeton ystävyys antoi nuorelle miehelle oikeuden tuttavallisesti seurustella rouva de Sain-Héreen'in kanssa, teeskennellen tuntevansa tätä kohtaan lapsuuden mieltymystä. Olisi myöskin ollut turhaa, jos markisitar olisi päättänyt heittää kamalan sanan tyttärensä ja Alfred de Vandenessen välille erottaakseen heidät toisistaan. Hän oli varma, ettei onnistuisi, huolimatta tämän sanan voimasta, joka olisi häväissyt hänet tyttärensä silmissä. Alfred oli liian turmeltunut, Moïna liian viekas uskoakseen tätä paljastusta. Nuori kreivitär olisi kiertänyt sen ja pitänyt sitä ainoastaan äidillisenä viekkautena. Rouva d'Aiglemont oli rakentanut itselleen vankilan omin käsin ja muurannut itsensä sinne kuollakseen siellä, samalla kun näki tuhottavan Moïnan onnellisen elämän, tämän elämän, joka oli nyttemmin hänen kunniansa, onnensa ja lohdutuksensa, elämä, hänelle tuhat kertaa kalliimpi kuin omansa. Hirvittävät, uskomattomat, sanattomat kärsimykset! Pohjaton kuilu!
Hän odotti kärsimättömästi, että tyttärensä nousisi ylös, ja kuitenkin pelkäsi hän tätä hetkeä, niinkuin onnettomat kuolemaantuomitut, jotka toivovat elämänsä loppua, mutta kuitenkin kauhistuvat ajatellessaan pyöveliä. Markisitar oli päättänyt tehdä viimeisen ponnistuksen; mutta hän ei pelännyt ehkä niinkään paljon yrityksensä epäonnistumista, kuin saavansa vielä kerran vastaanottaa haavan, jotka olivat tunkeutuneet niin syvälle hänen sydämeensä, että olivat tyhjentäneet kaiken hänen rohkeutensa. Hänen äidinrakkautensa oli tullut tähän kohtaan: rakastaa tytärtänsä, aavistaa miekaniskua ja mennä suoraan sitä kohti. Äidinrakkaus on niin syvä rakastavissa sydämissä, että äiti, ennenkuin tulee välinpitämättömäksi, kuolee tahi hakee tukea joltakin korkeammalta voimalta, uskonnolta tahi rakkaudelta. Siitä saakka kun markisitar oli noussut ylös tänä aamuna, oli onneton muisto muodostanut hänen eteensä useita piirteitä, jotka saattavat näyttää vähäpätöisiltä, mutta jotka sielullisessa elämässä ovat suuria tapahtumia. Toisinaan voi yksi ele ilmaista kokonaisen murhenäytelmän, yhden sanan äänenpaino musertaa kokonaisen elämän, välinpitämätön silmäys kuolettaa mitä onnellisimman lemmen. Markisitar d'Aiglemont oli valitettavasti nähnyt liian monta sellaista elettä, kuullut liian monta sellaista sanaa, saanut vastaanottaa liian monta sellaista kamalaa silmäystä, jotta hänen muistonsa voisivat antaa hänelle mitään toiveita. Kaikki todisti hänelle, että Alfred oli karkoittanut hänet tyttärensä sydämestä, jossa hän, äiti, vielä eli, ei niin paljon ilon kuin velvollisuuden tunteesta. Tuhannet seikat, vähäpätöisetkin, osoittivat kreivittären inhoittavaa käytöstä häntä kohtaan, kiittämättömyyttä, jota markisitar ehkä katsoi rangaistukseksi. Hän koetti puolustaa tytärtänsä kaitselmuksen tarkoituksilla, voidaksensa vielä rakastaa sitä kättä, joka löi häntä. Tänä aamuna muisti hän kaikki, ja kaikki haavoitti uudestaan hänen sydäntänsä niin kipeästi, että suruja niin täynnä olevan maljan täytyi vuotaa ylitse, jos vain pisarakin tulisi lisää. Kylmä katse voisi tappaa markisittaren. On vaikea kuvata näitä kotielämän piirteitä, mutta pari niistä ehkä riittävät antamaan käsityksen kaikista. Markisitar, joka oli tullut hiukan kuuroksi, ei ollut voinut milloinkaan saada Moïnaa korottamaan ääntään hänen tähtensä. Eräänä päivänä, kun hän sairaan lapsellisuudella pyysi tytärtään toistamaan erään lauseen, josta ei ollut saanut selvää, oli kreivitär totellut, mutta niin vastahakoisesti, ettei rouva d'Aiglemont enää uudistanut vaatimatonta pyyntöään. Aina tästä päivästä asti kun Moïna kertoi jotakin tapausta tahi puhui, koetti markisitar lähestyä häntä, mutta usein näytti kreivitär olevan lopen väsynyt tähän heikkouteen, josta hän ajattelemattomasti moitti äitiään. Tämä esimerkki tuhansien toisten joukossa saattoi ainoastaan loukata äidin sydäntä. Kaikki tämä olisi ehkä jäänyt huomaamatta syrjästäkatsojalta, sillä ainoastaan naisen silmä saattoi erottaa niiden huomaamattomat vivahdukset. Niinpä oli Moïna esimerkiksi eräänä päivänä, kun markisitar oli kertonut prinsessa de Cadignan'in käyneen luonaan, aivan yksinkertaisesti huudahtanut: "Kuinka? Kävikö hän teitä tervehtimässä?" Tapa, jolla nämä sanat lausuttiin, äänenpaino, jonka kreivitär pani niihin, ilmaisivat kevein sävyin kummastusta, hienoa halveksumista, jotka voisivat saada aina nuoret ja hellät sydämet pitämään ihmisrakkautena villien tapaa surmata vanhuksensa kun nämä eivät enää kykene pysymään puun oksalla, jota voimakkaasti ravistetaan. Rouva d'Aiglemont nousi, hymyili ja meni pois itkeäkseen salaisuudessa. Hyvin kasvatetut ihmiset ja varsinkin naiset näyttävät tunteitansa ainoastaan tuskin huomattavien viittausten kautta, jotka kuitenkin ilmaisevat heidän sydämensä vavistuksen niille, joiden elämänkokemukset sopivat yhteen tätä äitiä kohdanneen iskun kanssa. Muistojensa painostamana löysi rouva d'Aiglemont niiden joukosta muutaman näitä pieniä tapauksia, jotka ovat niin loukkaavia ja niin julmia, ja joissa hän ei milloinkaan paremmin kuin tällä hetkellä ollut nähnyt hymyilyihin kätkeytynyttä kovaa halveksumista. Mutta kyyneleensä lakkasivat vuotamasta kun hän kuuli sen huoneen, missä tyttärensä makasi, sälekaihtimia avattavan. Hän riensi ikkunan luo pitkin aitauksen, jonka edessä äsken oli istunut, viertä kulkevaa polkua myöten. Kulkiessaan huomasi hän sen erityisen huolellisuuden, jolla puutarhuri oli haravoinnut hiekan tällä polulla, joka ennen oli ollut jotenkin huonosti hoidettu. Kun rouva d'Aiglemont pääsi tyttärensä ikkunan eteen, suljettiin sälekaihtimet nopeasti.