Kitobni o'qish: «Runoelmia», sahifa 6

On synkeä mieleni. Murhein

 
On synkeä mieleni. Murhein
Ma menneitä muistelen;
Oli muinonen mailma mit' urhein,
Suku sankka ja herttainen.
 
 
Nyt tyytymys vaihtuvi vaivaan,
Ja taakaks' on sinun työs;
On kuollunna Jumala taivaan,
Ja perkele vainaja myös.
 
 
Joka viettäis hetkisen rieman,
Saa kurjan ja nurjan vaan;
Josp' ei ois lempeä hieman,
Ties, kuin tuota ollakaan.
 

Niinkuin kuuhut loistain nousee

 
Niinkuin kuuhut loistain nousee
Alta pilvenhattarain,
Niin nyt ajan hattaroista
Kuultaa kuva sulokkain.
 
 
Kannell' istuimme me kaikin,
Rheinin vartta viiltäen,
Kesävehrät rannat hehkui
Valoss' iltapaistehen.
 
 
Miettivänä lymyin kauniin
Naisen syliin hentohon;
Armaan rakkaat, kalvaat kasvot
Punas kulta auringon.
 
 
Kannel helkkyi, pojat lauloi,
Ihmeellinen iloisuus!
Taivas siinsi kirkkahammin,
Sieluun aukes avaruus.
 
 
Satumaisna siirtyi metsät,
Linnat, vaarat rantaman; —
Kaikki nuo näin päilyvinä
Silmäteräss' armahan.
 

Näin unessa kultani armaan

 
Näin unessa kultani armaan,
Ol' arka ja kurja hän nyt,
Ja entinen muhkea muoto
Oli kuihtunut, ränstynyt.
 
 
Hän painavi rintahan lasta,
Ja toista hän kädestä vie,
Asu, ryhti ja katsekin näytti
Mitä huolia kärsinyt lie.
 
 
Hän asteli katua pitkin,
Ja niinpä nyt kohdataan,
Hän näkevi mun, ja hälle
Ma haastelen rauhaisaan:
 
 
"Käy kanssani kotihin meille;
Kas kuin sua näännyttää!
Ma työllä ja innolla aion
Sua luonani elättää."
 
 
"Myös lapsesi kotihin ottaa
Ma tahdon ja hoitohon,
Mut ennemmin kaikkia itses,
Sa lapsonen onneton."
 
 
"En konsana kerro ma sulle,
Ett' armaani olit sa mun,
Ja kun sinä kuolet, itkein
Vien hautahan kaivatun".
 

Sa olet niinkuin kukka

 
Sa olet niinkuin kukka,
Niin kuulas, kaunoinen;
Kun katson kasvois, murhe
Mun hiipii mielehen.
 
 
Ma taivaalt' anon, että
Sois kaikkivaltias
Sun saastumatta olla
Noin kaunis, kuulakas.
 

Ja sulla on renkahat, helmet

 
Ja sulla on renkahat, helmet,
Kaikk' ihmisen pyytehet,
On suloimmat silmätkin, kulta, —
Mitä vielä sä mielinet?
 
 
Sun suloista silmistäs noista
Ikiaikuset aartehet
Ma lauleloitani laadin —
Mitä vielä sä mielinet?
 
 
Sa suloilla silmilläs noilla
Mua ainian vaivannet,
Ja onneni rahtusen raastat —
Mitä vielä sä mielinet?
 

Antoivat mulle opetusta

 
Antoivat mulle opetusta,
Neuvoja, kaikkea suositusta,
Sanoen, että, jos vuotan vaan,
Ryhtysivät mua suojelemaan.
 
 
Suojelusta kun vuottain katsoin,
Oisin ma kuollut kurnivin vatsoin,
Vaan minut kohtasi kunnon mies;
Tää se mun hoitoonsa ottaa ties.
 
 
Hoitaja ruo'in ravitsevin!
Unhottaa hänt' en voi hevin!
Suudella häntä mun mieleni sois,
Hoitaja tuo jos en itse ma ois.
 

Näin unta: taatto taivahan

 
Näin unta: taatto taivahan
Mun istuimelleen liittää,
Ja ympärilläin enkelit
Mun värssyjäni kiittää.
 
 
Ma makeisia maistelen
Ja suurta olutsarkkaa,
Jost' usein paavin maljan juon;
Ei maksa tuo niin markkaa.
 
 
Mut ikävät mun hyvin on,
Ma soisin olla maassa;
Jos en ois taivaan valtias,
Niin oisin hornan haassa.
 
 
"Sa pitkä enkel Gabriel
Voit maahan siivin soutaa,
Mun kalliin Walter ystäväin
Saat kohta tänne noutaa.
 
 
"Hänt' älä etsi luennoilt',
Vaan viinibodegasta;
Äl' etsi emäkirkoista,
Vaan kappelista vasta."
 
 
Niin enkel itsens' sonnustaa
Ja lentää läpi luoman,
Ja löydettyään ystävän
Tuop' ylös rakkaan kuoman.
 
 
"Niin, kuoma, taivaan valtias
Ma olen ynnä maankin!
Sit' olen aina saarnannut,
Ett' oivan viran saankin.
 
 
"Ja ihmetöitä yhtenään
Saan maalimalle luoda!
Voin huvikses nyt tuommoisen
Pääkaupungille suoda.
 
 
"Kaikk' katukivet järkiään
Nyt pitää halki entää
Ja osteri, niin raikas, suur,
Jok' ainoasta lentää;
 
 
"Sitruunanneste tuoksuinen
Kuin kaste maata peittää
Ja sade katukuoppihin
Vain Rheininviinaa heittää."
 
 
Pääkaupunki nyt riemuitsee
Ja syömingeihin rientää;
Senaatinherrat ränneistä
Jo lakkii viinilientä.
 
 
Ja runoniekat nektariin
On moiseen melkein kuolla!
Ja luutnantit ja vänrikit
Kaikk' alkaa teitä nuolla.
 
 
Nuo luutnantit ja vänrikit
On miestä sukkelinta,
He tuumivat: ties, koska taas
Näin halp' on viinin hinta.
 

Me kuljimme vaunuissa kahden

 
Me kuljimme vaunuissa kahden
Yön seljässä pimein päin;
Ja armaasti vierisi aika
Kuin lasten leikkiväin.
 
 
Mut annas aamu kun koitti,
Niin väliimme – lempo ties
Kuin – kömpinynnä on Amor,
Tuo sokea matkamies.