Sa kaunis saaren neito, Tuo venhees rantaan vain; Käy luoksein, ailakoimme Nyt tässä rinnattain.
Pääs sydämellein paina, Miks' noin sa arkailet? Eip' ole pelkoon saaneet Sua meren lainehet.
On sydämeinkin meri Luoteineen, vuoksineen, Myrskyineen, mutta kauniin Myös pohjahelmineen.
Mustiin pilviin peitettyinä
Mustiin pilviin peitettyinä Nukkuu jumalien joukko. Kuulen, kuinka kuorsailevat. Meitä uhkaa aallonkouko.
Raivo ilma! Myrsky riehuu, Tahtoo laivaraukan kaata — Eikä viitsi vinha hyökkä Isännättömänä laata!
En voi estää, että myrskyy, Masto ryskyy, väijyy vuokin, Siksi kääriydyn vaippaan, Maatakseni niinkuin nuokin.
Ma astuin tuonne lehtoon asti
Ma astuin tuonne lehtoon asti, Mi kuuli uskos lupausta; Ja paikkaan, jota itkus kasti, On tehnyt pesän käärme musta.
On nukkunut neitonen. Kuuhut
On nukkunut neitonen. Kuuhut Luo sisään sätehet; Tuoll' ulkona sinkuu ja vinkuu Kuin valssinsävelet.
"Ma akkunastani silmään, Ken häiritsijä on." Siell' istuvi kuolleen ruotto Ja inuvi laulelon:
"Sa lupasit tanssihin tulla, Mut sanas söit sa vaan, Nyt hautausmaalla on tanssit, Käy kanssain tanssimaan."
Se neitosen hurjaksi hurmaa Ja ulos houkuttaa; Hän seuravi haamua; laulain Tää e'ellä tallustaa.
Tää vinkuu ja tanssii ja hyppii Ja luitaan kurikoi, Ja nyökkivi ruottoansa. Kuu kaihaan valon loi.
Ma onnettuuden Atlas! maalimaa
Ma onnettuuden Atlas! maalimaa, Niin koko maalimata murheen kannan, Ma kannan kantamatonta, ja sydän On mulla murtumallaan.
Sä ylväs sydän, tuota tahdoit juur! Sä pyysit onneasi ääretöntä, Tai ääretöntä kurjuuttasi, sydän, Ja nyt sa olet kurja.
Näin vierivät vuodet vainen
Näin vierivät vuodet vainen, Sukupolvet hautahan käy, Mut lempeni kalvavainen Ei hoivaa suovan näy.
Jos kerta sun kohtais vielä, Niin painuisin polvillein, Ja huutaisin kuolevan kiellä: "Teit' ihailen, rouvasein."
Näin unta: kierohon katsoo kuu
Näin unta: kierohon katsoo kuu Ja kierohon linnunrata; Luo kullan kulkuni ajaantuu Penikulmia varmaan sata.
Kun kartanoons' olen kiidellyt, Saa suutelon portahan paasi, Jota pienonen jalka on liidellyt, Jota kullan liepehet laasi.
Oli pitkä ja viileä yökaus tää, Ja huurre portahan peitti; Läpi akkunan kurkisti kalvas pää; Kuu hunnun sillekin heitti.
Nyt on niin rankka ilma
Nyt on niin rankka ilma Ja satavi yhtenään; Ma akkunassain istun Ja katselen pimeään.
Tuoll' yössä yksin vilkkuu Valo pienonen eteenpäin; Siell' äiti lamppuinensa Käy katua kyyryttäin.
Hän kotia ostaa voita Ja jauhoja pivosen, Ja suurelle tyttärelleen Nyt aikovi leivoksen.
Tää kotona unillansa On nojatuolissaan; Ja valon ääressä suorii Hän kultakutriaan.
He lempivät toistaan, mut tuota
He lempivät toistaan, mut tuota Ei hiiskunut kumpikaan; He katsoivat karsaasti toistaan, Ja riutuivat rakkauttaan.
He eroivat viimein ja toisens' Vaan unessa näkivät; He olivat aikoja kuolleet Ja tuskin sen tiesivät.
Kun vaivaani teille ma valittelin
Kun vaivaani teille ma valittelin, Te olitte vait suin haukottavin; Mut koreita värssyjä siitä kun tein, Mua kiititte kaunihin eloogein.
Kun pirua huutelin, tuli tää
Kun pirua huutelin, tuli tää, Ja mua hän alkoi ihmettää; Ei ole hän ruma; lempo ties, Ett' oli hän moinen hieno mies, Mies kaikkein parhaalla i'ällään Ja nöyrä ja höyli järkiään. Hän viisas diplomaattikin on, Ja selvitti kirkon ja valtion. Hän hiukan on kalvas, eipä kumma, Kun Hegeliä on lukenunna. Mut mielipoeta on hällä Fouqué. Ei huoli hän enään kritiikasta, Kun huolekseen sen ottanut vasta On kallis mummonsa Hekate. Hän juristintietäni kehuu ja lisää: "Tuoss' aineessa muinoin pakkasin sisään." Siit' ilmasi mulle hän iloa uutta, Ett' olimme tehnehet tuttavuutta, Ja kysyi, emmekö mennä vuonna Jo olleet Espanjan lähetin luona? Ja kun häntä katsoin, selvis juttu: Hän olikin vanha, vahva tuttu.
Mun lapseni, lasna ollen
Mun lapseni, lasna ollen Ol' iloa meilläkin; Me ryömimme kanakoppiin Ja lymyimme olkihin.
Me kotkimme kuin kanat, Ja ken kävi ohitsen — "Kyykerikyy!" se luuli Kukon laulannaksi sen.
Kaikk' arkut kartanolla Ne tapetseerattiin, Niiss' asuimme me kahden, Ja perhett' oltiin niin.
Kun kylän vanha kissa Tul' usein vieraisin, Se lyykyä, kumarrusta Sai meiltä kyliinkin.
Ja kohteliaat me oltiin Ja lausehin likeiset; Moni vanha kissa jälkeen Sai meiltä ne lausehet.
Kuin aika-ihmiset, usein Myös haastoimme vierettäin, Valiteltihin, kuinka kaikki Nyt kääntyvi nurinpäin.
Kuink' usko ja rakkaus ovat Jo mailman jättäneet, Ja kuinka on kahvi niin kallis, Ja rahat niin harvenneet. —
Poiss' on nyt lastenleikit, Kaikk' ohitse vyörivi näin — Raha, aika, mailma, rakkaus Ja usko lempiväin.