Kitobni o'qish: «Dionysos»

DIONYSOS

ECCE HOMO

Sukuni ma tiedän juuren! Lailla leimuliekin suuren hehkun, tuhoon itseni. Mihin tartun, syttyy valo, minkä jätän, hiiltyy palo: liekki olen varmasti!

TÄHTI-MORAALIA

 
Määrätty tähtiradoillen,
mit' yöstä, tummuudesta sen?
 
 
Pyhänä käy kautt' ajan tään!
Sen saastaa kuin et näkiskään!
 
 
Maan kaukaisimman valos on:
Suursynti säälis olkohon!
 

Yks käsky vain: oo tahraton!

YSTÄVYYDELLE

Terve, ystävyys! Ens aamurusko mun toiveheni korkeimman! Oi usein tuntui kuin loputon ois tie ja yö, ja elo inha, vailla maalia! Kaks kertaa elää tahdon, kun silmässäsi voiton ja huomenhohteen näin, sa rakkain jumalatar!

VUORIJÄÄTIKÖLLÄ

 
Paahteessa keskipäivän,
enskerran kesä kun vuorille nousee,
poika, min uupuneet silmät kuumetta hehkuu:
hän haastaa silloin myös,
toki näemme sanansa vain.
    Hänen hengityksensä huokuu kuin sairaan
    hengitys huokuu kuumeyönä.
    Jäävuori ja lähde ja petäjä hälle
    vastaa myös,
    toki näemme vastauksen vain.
    Nopeammin kuin muulloin jyrkänteeltä
    puro kuiluihin syöksyy kuin tervehtäin
    ja hetkeksi, valkean pilarin lailla,
    jää kaipuusta värjyen seisomaan.
    Ja tummemmin, uskollisemmin kuin muutoin
    petäjä katselee,
    ja keskellä jäätä ja harmaan kuollutta vuorta
    valo äkkiä välkähtää —
    Valon sellaisen näin: minä tajuan sen. —
 

Myös silmä miehen, manalle menneen, kai kerran vielä vaikenee, kun tuskassa lapsensa suutelee häntä, kätensä ympäri syleillen kiertää; valon liekki kai kerran vielä puhkee, silmä sammunut hehkuen lausuu: "Lapsi! ah lapseni, tiedäthän että sinua rakastan!" —

 
Ja hehkuen lausuu kaikki – puro,
petäjä, vuorikin jäinen —
sanan katseilla täällä saman:
"me rakastamme sua!
ah lapsi, sa tiedät, sua kaikki me rakastamme!"
Ja hän,
poika, min uupuneet silmät kuumetta hehkuu,
hän tuskassa suutelee heitä,
yhä kiihkeämmin,
ei lähteä tahdo;
kuin hienona harsona sanansa puhuu
hän suustansa,
pahanilkisen sanan:
"Mun tervehdykseni hyvästiä on,
mun tuloni lähtöä,
ma nuorena kuolen."
 

Ylt' ympäri kaikki kuuntelee, ei henkäystäkään käy: ei lintu laula. Kuin välkäys käy yli vuorien kauhun kaamea tunto. Ylt'ympäri mietteihin kaikki vaipuu – ja kuuntelee – Paahteessa keskipäivän, jolloin kesä enskerran vuorille nousee, poika, min uupuneet silmät kuumetta hehkuu.

SYKSY

 
Tää syksy on: se vielä särkee sydämesi
Sa pois pakene! —
Päivä hiipii vuorten taa,
se nousemistansa nousee
ja lepää askeleen astuttuaan.
 
 
Miks maailma kuihtui niin!
Kielissä uupuneen soittimen
soi tuulen laulu.
Pois paennut toive on —
sitä kaipaa se vaikertain.
 

Tää syksy on: se – vielä särkee sydämes! Sa pois pakene! Oi hedelmä puun, sa vapiset, lankeat maahan? Salatiedon minkä sulle yö opetti, kun jäätävä kauhu sun poskes, sun purppuraposkesi peittää? —

 
Sa vaiti oot, et vastaa?
Ken puhuu vielä? —
 

Tää syksy on: se – vielä särkee sydämes! Sa pois pakene! – "En kaunis oo" – niin puhuu syksyn kukkanen – , "toki lemmin ma ihmisiä ja lohdutan ihmisiä – he vielä kukkia saavat nähdä, ja puoleeni kumartua ah! ja minut murtaa ja muisto jälleen leimahtaa silmässä ihmisten, – muisto minua kauniimmasta: – ma näen sen – ja kuolen niin!" —

 
Tää syksy on: se – vielä särkee sydämes!
Sa pois pakene!
 

CAMPO SANTO DI STAGLIENO

 
Oi laps, mi suorit hennon
karitsan untuvaa,
kuin valo tähden-lennon
silmistäs tuikahtaa,
sa armain leikkikalu
lähellä, kaukana,
niin puhdas syämmes halu,
 

Amorosissima!

 
Miks katkes kahle varhain?
ken syäntäs haavoitti?
Jos lemmit, lempi parhain
ei sitä korvaisi. —
Et vastaa – kaste hieno
katsettas sumentaa: —
ol' kuolos kaipuu vieno,
 

Amorosissima