Kitobni o'qish: «Neljä päivää»

Emile Zola

Emile Zola syntyi Pariisissa huhtikuun 2:na p: nä 1840. Hänen isänsä oli insinööri – Provencessa olevan Zola-kanavan rakentaja.

Ensimmäisen nuoruutensa Zola vietti Etelä-Ranskassa kunnes hänet pantiin kouluun Pariisiin. Läpikäytyään Lycée Saint-Louis'n rupesi hän apulaiseksi Hachetten kirjakauppaan. Kirjakauppa-apulaisena hän julkaisi ensimmäiset kaunokirjalliset kokeensa eräässä sanomalehdessä. Ensimmäisen kirjallisen voittonsa hän saavutti novellikokoelmallaan "Contes à Ninon", jonka hän julkaisi 1864. Seuraavana vuonna ilmestyi sielutieteellinen romaani "La confession de Claude", josta jo ilmeni kirjailijan erikoisluonne. "Thérèse Raquin'issa" (1867) ja "Madeleine Férat'issa" (1868) kirjailija käsittelee patologisia probleemeja naturalistiseen tapaan. Näissä romaaneissa ilmenee Zolan erinomainen kyky kuvata hämmästyttävän, säälimättömän totuudenmukaisesti ihmisluonnon yöpuolia.

1871 aloitti Zola romaanisarjansa "Les Rougon-Macquart", missä hän esittää erään toisen keisarikunnan aikuisen perheen vaiheet, kuvaten samalla tuon aikakauden tavat ja olot, sen koko sielullisen olemuksen. Sarjaan kuuluu kaksikymmentä romaaninidosta. Teos on mailmankirjallisuuden huomattavimpia aikaansaannoksia.

"Rougon-Macquart'in" jälkeen ilmestyi toinen romaanisarja, kaupunki-trilogia: "Lourdes", 1894, "Rome", 1896, "Paris", 1898. Vuonna 1899 hän alottl taas uuden romaanisarjan, "Neljä evankeliumia", josta hän ennätti kuolemaansa ennen valmistaa vain kolme osaa: "Fécondité" (Hedelmällisyys), "Travail" (Työ) ja "Vérité" (Totuus).

Hänen kirjallisteoreettisista tutkielmistaan mainittakoon: "Mes Haines" (1866), "Le roman expérimental" (1881), "Le naturalisme au théâtre" (1881), "Nos auteurs dramatiques", "Documents littéraires". Näissä hän kehittelee ja puolustelee naturalismin teoriaa.

Zola on mestari huomioiden teossa. Pyrkimys totuudellisuuteen ei salli hänen säikkyä inhoittavankaan kuvaamista. Mutta huolimatta useinkin rumista yksityiskohdista, on hänen teostensa peruspohjana aina suurenmoinen, ihanteellinen, siveellinen aate.

Ei mikään vältä hänen terävätä silmäänsä, ihmissydämen salaisimmat sopukat hän näkee selvästi, hän tuntee tarkoin ihmisluonnon kätketyimmät toimintavaikuttimet. Mutta vaikkakin hänen henkensä luo kaikkeen alhaiseen ja kurjaan räikeän valaistuksen, niin hän ymmärtää kaiken ja hänen sydämensä on täynnä sääliä. Huonoinkin, hyljätyinkin on vielä säälin arvoinen, hänkin kärsii, näkee nälkää, palelee – ihmisen velvollisuus on auttaa häntä. Zola saarnaa suurpiirteistä, lämminhenkistä altruismia.

Zolan totuuden ja oikeuden rakkaus oli järkkymätön. Tämä tunne pakoitti hänet sanomaan sanansa mailmankuulusta "Dreyfus-jutusta". Kesäkuun 13:na 1898 hän "Aurore" – lehdessä julkaisi pelottavan kirjoituksensa "J'accuse" ("Minä syytän"). Hän syytti ministereitä, pääesikunnan upseereita, sotilastuomareita, syytti intohimoisesti, kaunopuheisesti, vakuuttavasti – Ranskan yleinen mielipide vihdoinkin heräsi ja tuomitsi syytetyt. Dreyfys-juttu otettiin uudelleen käsiteltäväksi ja Dreyfus vapautettiin.

Zola kuoli kaasumyrkytykseen 1902 – kesken runsashedelmäistä toimintaansa.

I
Kevät

Sinä päivänä alkoi aurinko yhtäkkiä noin kello viideltä aamulla iloisesti paistaa pieneen huoneeseen, joka oli asuntonani setäni Lazaren, Dourgesin kirkkoherran luona. Leveä keltainen auringonsäde lankesi suljetuille silmäluomilleni ja minä heräsin valoon.

Liidun valkeaksi maalattu huoneeni, jonka seinät ja huonekalut olivat valkeasta puusta, säteili iloa. Kävin akkunaan ja katselin, kuinka Durance-joki leveänä virtasi laakson tumman vihreyden keskitse. Ja raittiit tuulenhenkäykset hivelivät kasvojani, virran kohina ja puitten humina tuntui ikäänkuin kutsuvan minua.

Avasin hiljaa huoneeni oven. Ulos päästäkseni oli minun kuljettava setäni huoneen kautta. Hiivin varpaisillani eteenpäin peläten, että suurten kenkieni narina herättäisi arvon miehen, joka nukkui vielä, kasvot hymyssä. Ja minä pelkäsin, että kirkon kello olisi alkanut soittaa Angelusta. Lazare setäni oli jo muutamia päiviä seurannut minua kaikkialle surullisen ja suuttuneen näköisenä. Hän olisi ehkä estänyt minua menemästä tuonne alas, virran rannalle, missä aijoin kätkeytyä rannan pajukkoon nähdäkseni, kun Babet, pitkä, tumma tyttö kulki ohi, hän, jonka sulous oli kevään koittaessa minulle selvinnyt.

Mutta setäni nukkui syvää unta. Tunsin melkein omantunnon vaivoja pettäessäni täten häntä ja hiipiessäni pakoon. Pysähdyin hetkiseksi katselemaan hänen tyyniä kasvojaan, jotka uni teki lempeämmiksi ja muistin liikutettuna päivää, jolloin hän tuli noutamaan minua kylmästä ja autiosta talosta, josta äitini hautajaissaattue oli lähtenyt. Kuinka paljon hellyyttä, kuinka paljon rakkautta ja viisaita sanoja hän olikaan siitä päivästä lähtien minulle antanut! Hän oli antanut minulle tietonsa ja hyvyytensä, koko älynsä ja koko sydämensä.

Tunsin hetken aikaa halua huutaa hänelle:

– Nouskaa ylös, Lazare setä, menkäämme yhdessä kävelemään tuohon lehtokäytävään Durancen rannalle, jota te rakastatte. Raitis ilma ja aamuaurinko virkistävät teitä. Saattepa nähdä miten hyvä ruokahalu meillä on palattuamme!

Mutta entä Babet, joka tulisi virralle, ja jota en saisi nähdä heleässä aamu-puvussaan? Setäni olisi mukana, minun täytyisi luoda silmäni maahan. Hienossa ruohikossa pajun alla vatsallani loikoen olisi minun niin hyvä olla! Tunsin kaihon hiipivän sydämeeni ja hiivin hiljaa hengitystäni pidätellen ovelle. Menin portaita alas ja aloin juosta kuin mieletön toukokuun aamun suloisessa lämpimässä.

Taivaanrannalla oli taivas aivan valkoinen, vain siellä täällä vivahtaen hyvin kauniiseen siniseen ja vaaleanpunaiseen. Kalpea aurinko muistutti suurta hopealamppua, jonka säteet virtasivat kuin valosade Duranceen. Ja leveä ja tyyni virta levittelihe laiskasti punaisella hiekallaan kulkien laakson päästä päähän, muistuttaen sulaa metallia. Lännessä loi matala ja terävähuippuinen kukkulajono vaalealle taivaalle sinipunertavia täpliä.

Jo kymmenen vuotta olin asunut tässä syrjäisessä kolkassa. Kuinka monta kertaa olikaan Lazare setä saanut odottaa minua latinantunnille! Tuo arvon mies tahtoi tehdä minusta oppineen. Mutta minä olin Durancen toisella rannalla, hätyyttelin harakoita, keksin kukkulan, jolla en vielä ollut kiipeillyt. Kotiin palattuani sain nuhteita: latina oli unohtunut, setä raukkani torui minua housujeni repimisestä ja hän vapisi, kun hän välistä näki, että ihoonkin oli tullut pieniä naarmuja. Laakso oli minun, juuri minun, olin sen valloittanut jaloillani, olin sen oikea omistaja rakkauden oikeudella. Ja kuinka rakas olikaan minulle tämä virran osa, nämät kaksi penikulmaa Durancea ja kuinka hyvin me ymmärsimmekään toisiamme! Tunsin rakkaan virtani kaikki oikut, sen huonon- ja hyvän-tuulenpuuskaukset, sen päivän joka hetki vaihtelevan ulkonäön.

Kun tänä aamuna tulin veden partaalle, tulin aivan häikäistyksi nähdessäni kuinka tyyni ja valkea se oli. Se ei ollut vielä milloinkaan näyttänyt niin iloiselta. Minä pujahdin nopeasti pajujen alle, avoimelle paikalle, jossa auringonsäteet karkeloivat mustassa ruohossa. Kävin loikomaan vatsalleni ja katselin tarkasti kuulostaen oksien välistä polkua, josta Babetin piti tulla.

– Kuinka sikeästi Lazare setä mahtaakaan nukkua! ajattelin.

Ja minä oikaisin pitkin pituuttani sammalille. Aurinko paahtoi lämpimästi selkääni, mutta rintani, joka oli ruohikkoa vasten, oli aivan kostea.

Oletteko milloinkaan aivan läheltä katsellut ruohoa, silmät heinänkorsien tasalla? Babetia odottaessani tutkin katseillani arvelematta ruohomätästä, joka oli todella kokonainen maailma. Siinä oli katuja, poikkikatuja, toreja, kokonaisia kaupunkeja. Pohjimmaisena oli suuri tumma läjä, jossa menneen keväiset lehdet surullisesti mätänivät, hennot korret ylenivät maasta, pitenivät, koukistuivat sirosti. Siellä oli hoikkia pylväikköjä, kirkkoja, aarniometsiä. Näin kahden pienen hyönteisen käyskentelevän tässä äärettömyydessä, ne olivat varmaan eksyksissä sillä ne vaelsivat pylväiköltä toiselle, kadulta kadulle levottoman ja huolestuneen näköisinä.

Juuri sillä hetkellä näin kohottaessani katseeni ylhäällä polulla Babetin valkeat hameet mustaa maata vasten. Tunsin hänen harmaan valkokukikkaan karttuunihameensa. Painauduin syvemmälle ruohikkoon, tunsin kuinka sydämeni sykki maata vasten, niin että miltei hieman kohosin maasta joka sykähdyksellä. Rintaani poltti, nyt en enää tuntenut aamukastetta.

Nuori tyttö tuli kevyesti polkua alas. Hänen hameensa viistivät maata ja heiluivat ihastuttavasti. Näin hänet kiireestä kantapäähän, aivan suoraryhtisenä ylpeässä ja onnellisessa suloudessaan. Hän ei tiennyt, että minä olin pajujen alla, hän käveli huolettomana välittämättä tuulesta, joka kohotti hänen hameensa helmaa. Näin hänen jalkansa, jotka sipsuttivat nopeaan, nopeaan ja osan hänen valkoisten sukkien peittämästä nilkastaan, joka oli käden paksuinen ja sai minut suloisesti ja kiusallisesti punastumaan.

Ah, silloin en nähnyt enää mitään, en Durancea, en pajuja, en valkeata taivasta. Annoin palttua laaksolle. Se ei enää ollut hyvä ystävä, sen ilot ja surut jättivät minut aivan kylmäksi. Mitä huolin tovereistani, kallioista ja kukkuloiden puista! Virta saattoi minun puolestani muitta mutkitta suoria tiehensä jos tahtoi, minä en olisi sitä kaivannut.

Ja kevät, minä en välittänyt keväästäkään! Se olisi voinut viedä pois auringon, joka lämmitti selkääni, lehdikkönsä, säteensä, koko toukokuisen aamunsa, ja minä olisin jäänyt loikomaan haltioissani katsellen Babetia, joka kulki polkua pitkin häilytellen suloisesti hameitaan. Sillä Babet oli sydämessäni saanut laakson sijan, Babet oli itse kevät. En ollut milloinkaan häntä puhutellut. Me punastuimme molemmat kun katsoimme toisiimme Lazare sedän kirkossa. Olisin voinut vannoa, että hän ei voinut minua sietää.

Tänä päivänä hän jutteli hetkisen pesijättärien kanssa. Hänen hopeanheleä naurunsa yhtyneenä Durancen kohinaan kuului piilopaikkaani. Hän kumartui ammentamaan vesitilkkasen nyrkkiinsä, mutta ranta oli korkea, Babet oli vähällä pudota ja piti kiinni ruohosta.

Outo väristys jähmetytti vereni. Nousin äkkiä ja tuntematta kainoutta, punastumatta juoksin nuoren tytön luo. Hän katsoi minuun säikähtyneenä, sitten hän hymyili. Minä kumarruin ollen vaarassa pudota. Onnistuin saamaan oikean käteni, jonka sormet pusersin yhteen, täyteen vettä. Ja minä tarjosin Babetille tätä omituista pikaria kehoittaen häntä juomaan.

Pesijättäret nauroivat. Babet oli hämillään eikä uskaltanut ottaa vastaan, hän epäröi, pää puoleksi poispäin kääntyneenä. Viimein hän teki päätöksensä, lähensi suloisesti huulensa sormieni päihin – mutta hän oli liian kauvan viivytellyt, vesi oli haihtunut. Silloin hän purskahti nauramaan, tuli lapselliseksi ja minä näin kyllä, että hän piti minua pilkkanaan.

Minä olin kovin hämilläni. Kumarruin uudelleen. Tällä kertaa ammensin vettä molemmin käsin ja kiiruhdin viemään ne Babetin huulille. Hän joi, ja minä tunsin hänen suunsa kosketuksen lämmön, joka nousi käsivarttani pitkin rintaani ja pani sen hehkumaan.

– Kuinka Lazare setä mahtaneekaan nukkua! sanoin aivan hiljaa itsekseni.

Näin saneessani huomasin mustan varjoni vieressäni ja kääntyessäni näin setä Lazaren omassa persoonassaan muutaman askeleen päässä – hän katsoi vihaisen näköisenä Babetia ja minua. Hänen kauhtanansa näytti aivan valkoiselta auringonpaisteessa; hänen silmissään oli moitetta, joka herätti minussa halun itkeä.

Babet pelästyi kovin. Hän punastui, hän kiiruhti pois sopertaen:

– Kiitos, herra Jean, kiitän teitä.

Minä kuivasin märkiä käsiäni ja seisoin hämilläni, liikkumattomana

Lazare sedän edessä.

Tuo arvon mies seisoi käsivarret ristissä, yksi kauhtanansa kulma kohotettuna ja katseli Babetia, joka päätään kääntämättä juoksi polkua ylös. Kun Babet oli kadonnut pensasaitojen taa, loi hän katseensa minuun, ja minä näin hänen lempeillä kasvoillaan surullisen hymyilyn.

– Jean, sanoi hän, tule, kävelkäämme suuressa lehtokäytävässä.

Aamiainen ei ole vielä valmis. Meillä on puolituntinen aikaa.

Hän lähti kävelemään hiukan laahaavin askelin, välttäen kasteisia heinänkorsia. Hänen kauhtanansa, jonka helma viisti maata, kahisi hiljaa. Hänellä oli rukouskirja kainalossa, mutta hän oli unohtanut aamuluettavansa ja hän kulki kumarassa, uneksien, puhumatta sanaakaan.

Hänen äänettömyytensä teki minut alakuloiseksi. Hän oli tavallisesti puhelias. Joka askeleelta levottomuuteni kasvoi. Varmaan oli hän nähnyt minun antavan Babetille juoda. Jumalani, mikä näky! Nuori tyttö, joka nauraen ja punastuen kosketti huulillaan sormenpäitäni, ja minä, joka seisoin varpaillani, kädet ojennettuina ja kumarruin aivankuin häntä suudellakseni. Nyt tuntui minusta tekoni hirvittävän rohkealta. Ja koko arkuuteni palasi. Ihmettelin, kuinka olin saattanut uskaltaa antaa suudella sormiani niin suloisella tavalla.

Ja Lazare setä, joka ei puhunut mitään, ja joka yhä käveli edessäni luomatta katsettakaan vanhoihin puihin, joita hän rakasti! Varmaankin hän valmisti rangaistussaarnaa. Hän kuletti minut suureen lehtokäytävään vain saadakseen rauhassa torua minua. Sitä kestäisi ainakin tunnin: aamiainen jäähtyisi, minä en voisi palata virran partaalle uneksimaan poltosta, jonka Babetin huulet olivat jättäneet käsiini.

Me olimme tulleet suureen käytävään. Tämä leveä ja lyhyt lehtokäytävä kulki yhdensuuntaisesti virran kanssa. Sen muodostivat suuret, onttorunkoiset tammet, jotka levittivät valtavia, korkeita oksiaan. Puitten alla kattoi maan hieno ruoho ja aurinko, joka pilkisti lehtien lomitse, kirjaili tämän ruohomaton punertavalla kullalla. Loitompana levisi ylt'ympäri heleänvihreitä vainioita.

Kääntymättä, muuttamatta askeleitaan kulki setäni käytävän päähän asti. Siellä hän pysähtyi ja minä asetuin hänen viereensä ymmärtäen, että kauhea hetki oli tullut.

Virta teki äkkinäisen mutkan, pieni rintavarustus teki käytävän päästä jonkunlaisen penkereen. Tästä varjoisasta paikasta näkyi aurinkoinen laakso. Tasanko laajeni avarana eteemme useamman penikulman laajuudelta. Aurinko nousi taivaalle, jossa aamun hopeaiset säteet olivat vaihtuneet kultavirraksi; häikäisevät valonsäteet hiipivät taivaanrannalta, pitkin kukkuloita ja levisivät tasangolle kuin tulipalon hehku.

Oltuaan hetkisen hiljaa, kääntyi Lazare setä minun puoleeni.

– Hyvä Jumala, nyt tulee saarna! ajattelin minä.

Ja minä painoin pääni alas. Setäni osoitti kädenliikkeellä laaksoa, sitten hän kääntyi ja sanoi hitaasti:

– Katsohan Jean, tuo on kevät. Maa iloitsee, poikani, ja minä olen tuonut sinut tänne, tämän valomeren ääreen näyttääkseni sinulle keväisen ajan ensimäiset hymyilyt. Katso, mikä loisto ja mikä viehkeys! Laaksosta kohoaa lämpimiä tuoksuja, jotka hivelevät kasvojamme kuin elämän henkäys.

Hän vaikeni ja näytti uneksivan. Olin kohottanut hämmästyneenä otsani hengittäen helpommin. Setäni ei saarnannutkaan.

– Nyt on kaunis aamu, jatkoi hän, aamu, joka on nuoruuden. Sinun kahdeksantoista vuottasi sopivat mainiosti tähän vehreyteen, joka on tuskin kahdeksantoista päivän vanha. Kaikkialla loistaa ja tuoksuu, eikö totta? Suuri laakso on sinusta autuuden asuinsija: virta on olemassa antaakseen sinulle viileyttä, puut luodakseen sinulle varjoa, vainiot huokuakseen sinulle hellyyttä, taivas itse syleilläkseen taivaanrantaa, jota sinä tutkit toivoen ja kaivaten. Kevät kuuluu sinun ikäisillesi poikasille. Se opettaa pojille, miten tulee antaa nuorille tytöille juoda.

Painoin uudelleen pääni alas. Varmasti oli Lazare setä nähnyt minut.

– Minunlaiseni vanha ukko, jatkoi hän, vasta osaa oikein arvostella kevään ihanuutta. Minä, Jean parkani, rakastan Durancea, koska se kostuttaa näitä vainioita ja elähyttää koko laaksoa; rakastan puiden nuorta lehtipukua, koska se ennustaa kesän ja syksyn hedelmiä, rakastan taivasta, koska se on meille laupias ja lämmöllään kiirehtää maan hedelmällisyyttä. Minun olisi kerran pitänyt sanoa tämä sinulle, sanon sen sinulle mieluimmin tänään, tällä aamuhetkellä. Itse kevät antaa sinulle opetuksen. – Maa on laaja työpaja, jossa ei milloinkaan pidetä joutoaikoja. Katso tätä kukkaa jalkojemme juuressa: sinä huomaat siinä vain tuoksun, minä näen siinä työtä, se täyttää tehtäväänsä luodessaan osansa elämää, pienen mustan siemenen, joka ensi keväänä vuorostaan tekee työtä. Ja nyt, katso aavaa taivaanrantaa. Kaikki tämä ilo on vain luomisen iloa. Vainiot hymyilevät, ne alkavat ikuisen toimintansa. Kuuletko tällä hetkellä kuinka luonto hengittää voimakkaasti, äänekkäästi ja kiirehtien? Lehdet huokaavat, kukat kiirehtivät, vilja kasvaa lakkaamatta, kaikki kasvit, jokainen ruokokorsi kilpailee siitä kuka nopeimmin kasvaa, ja virran liikkuva vesi auttaa yhteistyötä ja nuori aurinko, joka nousee taivaalle, elähyttää työntekijäin ikuista aherrusta.

Setäni pakoitti minut tällöin katsomaan häntä silmiin. Hän jatkoi:

– Sinä ymmärrät, Jean, mitä ystäväsi kevät sanoo. Se on nuoruus, mutta se valmistaa kypsyyden aikaa, sen hymyily on vain työniloa. Kesä tulee olemaan voimaa uhkuva, syksy hedelmällinen, sillä kevät laulaa tällä hetkellä täyttäessään ripeästi tehtävänsä.

Minä olin kovin hämilläni. Ymmärsin Lazare setääni. Hän piti minulle sittenkin nuhdesaarnan, jossa hän sanoi, että olin laiskuri ja että työnteon hetki oli tullut.

Setäni näytti olevan yhtä hämillään kuin minäkin. Epäröityään hetkisen sanoi hän hiukan sopertaen:

– Jean, sinä olet tehnyt väärin, kun et ole tullut kertomaan minulle kaikkea… Koska sinä rakastat Babetia ja koska Babet rakastaa sinua…

– Babet rakastaa minua! huudahdin minä

Setäni teki kärsimättömän liikkeen.

– Niin, niin. En tarvitse uutta tunnustusta… Hän itse on sen minulle tunnustanut.

– Hän on sen teille tunnustanut, hän on sen teille tunnustanut!

Ja minä hyökkäsin äkisti Lazare sedän kaulaan.

– Oi kuinka olen iloinen! lisäsin minä… En olisi milloinkaan puhunut hänelle, se on tosi… Hän on sanonut sen teille ripillä, eikö totta?.. Milloinkaan en olisi uskaltanut häneltä kysyä rakastaako hän minua, milloinkaan en olisi saanut sitä tietää… Oi, kuinka olen teille kiitollinen!

Lazare setä oli aivan punainen. Hän tunsi, että oli menetellyt taitamattomasti. Hän oli luullut, etten ensi kertaa ollut yhdessä nuoren tytön kanssa ja siten antoi hän minulle varmuuden, kun en vielä uskaltanut uneksia toivostakaan. Hän vaikeni nyt vuorostaan ja minä tulin kaunopuheiseksi.

– Ymmärrän kaikki, jatkoin minä. Te olette oikeassa, minun täytyy tehdä työtä ansaitakseni Babetin. Mutta saattepa nähdä kuinka rohkea minä olen… Oi kuinka te olette hyvä Lazare setä ja kuinka hyvin te puhutte! Ymmärrän mitä kevät puhuu, tahdon, että minunkin kesäni on oleva voimakas, syksyni hedelmällinen. Täällä on hyvä olla, täältä näkyy koko laakso; minä olen nuori kuten se, tunnen itsessäni nuoruuden, joka pyrkii täyttämään tehtäväänsä…

Setäni tyynnytti minua.

– Hyvä on, Jean, sanoi hän. Olen kauvan toivonut tekeväni sinusta papin ja siinä tarkoituksessa olen myös antanut sinulle opetusta. Mutta se, mitä olen tänä aamuna nähnyt virran partaalla, pakoittaa minut luopumaan rakkaimmasta toiveestani. Taivas ohjaa meidän askeleitamme. Sinä tulet rakastamaan Jumalaa toisella tavalla… Sinä et saa jäädä tähän kylään, tahdon että palaat vasta ijän ja työn kypsyttämänä. Olen valinnut sinulle kirjaltajan ammatin, tietosi tulevat olemaan sinulle hyödyksi. Muuan ystäväni, eräs kirjanpainaja Grenoblessa odottaa sinua ensi maanantaina.

Minut valtasi levottomuus.

– Ja minä palaan mennäkseni naimisiin Babetin kanssa? kysyin minä.

Setäni hymyili tuskin huomattavasti. Vastaamatta suoraan hän sanoi:

– Kaikki muu on taivaan huomassa.

– Taivas olette te, minä uskon hyvyyteenne. Oi setäni, pitäkää huolta, ettei Babet unohda minua. Minä teen työtä hänen tähtensä.

Silloin Lazare setä osoitti vielä kerran laaksoa, joka tulvehti valosta, kuumana ja kultaisena.

– Siinä on toivo, sanoi hän. Älä ole niin vanha kuin minä, Jean. Unohda saarnani, ole tietämätöin kun tämä laakso. Se ei ajattele syksyä, se nauttii omasta ilostaan, se tekee työtä huoletonna ja rohkeana. Se toivoo.

Ja me palasimme pappilaan kävellen hitaasti auringon kuivaamassa ruohikossa, keskustellen liikutettuina läheisestä erostamme. Aamiainen oli jäähtynyt, niinkuin olin arvannut, mutta siitä minä vähän välitin. Sain kyyneleet silmiini joka kerran kuin katsoin Lazare setää. Ja Babetia muistaessani sydämeni sykki tykehtyäkseen.

En muista, mitä tein lopun päivää. Luulen, että menin loikomaan pajujen alle virran partaalle. Setäni oli oikeassa, maa työskenteli. Kallistaessani korvaani nurmikkoon olin kuulevinani yhtämittaista huminaa. Silloin uneksin elämästäni. Painautuneena ruohikkoon kuvittelin elämää täynnä työntekoa Babetin ja Lazare sedän rinnalla. Maan elinvoimainen nuoruus oli täyttänyt rintani, jota painoin lujasti maaemoa vasten ja oli hetkiä, jolloin kuvittelin olevani yksi voimakkaista pajuista ympärilläni. Illalla en voinut syödä päivällistä. Setäni ymmärsi epäilemättä ajatukset, jotka minua tukehuttivat, sillä hän ei ollut huomaavinaan ruokahalunpuutettani. Heti kun saatoin nousta pöydästä, kiiruhdin jälleen ulos hengittämään raitista ilmaa.

Raitis tuuli puhalsi virralta päin, jonka kumea kohina kuului kaukaa. Pehmeä valo lankesi taivaasta. Laakso levisi kuin rannaton varjomeri, tyynenä ja läpinäkyvänä. Ilmasta kuului epäselviä ääniä, jonkunlaista intohimoista värinää, kuten suurten silpien suhinaa, pääni päältä. Pistäviä tuoksuja nousi maasta ruohon raittiin tuoksun kera.

Olin mennyt ulos saadakseni nähdä Babetin, tiesin, että hän tuli joka ilta pappilaan ja minä kätkeysin pensasaidan taakse. En ollut enään ujo kuten aamulla; pidin aivan luonnollisena odottaa häntä siellä, koska hän rakasti minua ja koska minun täytyi ilmoittaa hänelle lähtöni.

Kun kirkkaassa yössä näin hänen hameensa, kävin hiljaa häntä vastaan.

Sitten kuiskasin matalalla äänellä.

– Babet, Babet, se olen minä.

Hän ei tuntenut minua ensin, hän säikähtyi. Kun hän tunsi minut, näytti hän yhä enemmän pelästyneeltä, mikä minua suuresti kummastutti.

– Tekö se olette, herra Jean? sanoi hän. Mitä teette täällä? Mitä te tahdotte?

Olin häntä lähellä, otin häntä kädestä.

– Rakastattehan minua, eikö totta?

– Minä, kuka sen on teille sanonut?

– Lazare setä.

Hän oli hämmästyksen lyömä. Hänen kätensä alkoi vavista kädessäni. Kun hän aikoi paeta tartuin hänen toiseenkin käteensä. Me seisoimme vastatusten jonkunlaisessa syvennyksessä, jonka pensas-aita muodosti ja minä tunsin Babetin läähättävän hengityksen kasvoillani. Yön viileys ja värisevä hiljaisuus ympäröi meitä.

– En tiedä, sopersi nuori tyttö, en ole milloinkaan sitä sanonut… Herra kirkkoherra on ymmärtänyt väärin… Pyydän, päästäkää minut, on kiire.

– Ei, ei, sanoin minä, tahdon, että te tiedätte minun lähtevän huomenna pois ja että te lupaatte aina minua rakastaa.

– Te lähdette huomenna!

Kuinka paljon hellyyttä panikaan Babet tuohon suloiseen huudahdukseensa! Olen vieläkin kuulevinani hänen säikähtyneen äänensä, täynnä surua ja rakkautta.

– Näettehän, huudahdin minä vuorostani, että Lazare setä on puhunut totta. Hän ei muuten milloinkaan valhettelekaan. Te rakastatte minua, te rakastatte minua Babet! Tänä aamuna ovat huulenne aivan hiljaa kertoneet sen sormilleni.

Ja minä sain hänet istuutumaan pensaiden juurelle. Muistissani on säilynyt ensimäinen rakkaudenkeskusteluni hartaassa viattomuudessaan. Babet kuunteli minua kuin pieni sisar. Hän ei enää pelännyt, hän kertoi rakkautensa tarinan. Me teimme juhlallisia lupauksia, viattomia tunnustuksia, rakensimme lukemattomia suunnitelmia. Hän vannoi, ettei tulisi menemään naimisiin kenenkään muun kuin minun kanssani, minä vannoin, että tulisin työllä ja rakkaudella ansaitsemaan hänen kätensä. Pensaiden takana oli sirkka, joka säesti keskusteluamme toivoa herättävällä laulullaan ja koko hämärässä kuiskiva laakso tuntui innokkaasti kuuntelevan meidän hiljaista jutteluamme.

Me erosimme unohtaen suudella toisiamme.

Kun palasin pieneen huoneeseeni, tuntui minusta, kuin olisin jättänyt sen vähintäin vuosi sitten. Tämä lyhyt päivä tuntui minusta ikuiselta onnessaan. Se oli kevätpäiväni, elämäni lämpöisin ja tuoksuvin päivä, jonka muisto nykyhetkellä on kaukainen ja liikutettu ääni nuoruudestani.

II
Kesä

Kun sinä päivänä kello kolme aamulla heräsin, makasin paljaalla maalla lopen uuvuksissa, kasvot hiessä. Helteinen ja painostava kesäkuunyö painoi raskaana rintaani.

Ympärilläni nukkuivat toverini vaippoihinsa kääriytyneinä; he muodostivat mustia täpliä harmaassa maassa ja hämärä tasanko läähätti: olin kuulevinani nukkuvan joukon kovan hengityksen. Etäisiä huutoja, hevosten hirnuntaa, aseiden kalinaa kuului värähtelevässä hiljaisuudessa.

Puolenyön aikaan oli sotajoukko pysähtynyt ja me olimme saaneet käskyn panna nukkumaan. Kolme päivää olimme marssineet auringon paahtamina, tomun sokaisemina. Vihollinen oli vihdoinkin edessämme, kukkuloilla taivaanrannalla. Päivän koittaessa piti ratkaiseva taistelu taisteltaman.

Uupumus oli minut vallannut Kolme tuntia olin nukkunut liikahtamatta, uneksumatta, kuin rikkirevittynä. Juuri liiallinen väsymys oli minut herättänyt. Seljälläni loikoen, silmät selki selällään ajattelin katsellen yöhön, ajattelin tuota taistelua, tuota murhaamista, jota aurinko kohta tulisi valaisemaan. Jo kuusi vuotta olin jokaisessa taistelussa ensimäisen laukauksen pamahtaessa sanonut jäähyväiset rakkailleni, Babetille, setä Lazarelle. Ja juuri nyt kun vain kuukausi puuttui vapautumisestani, täytyi minun vielä kerran sanoa heille jäähyväiset, tällä kertaa kenties ijäksi.

Sitten tulivat ajatukseni lempeämmiksi. Kun suljin silmäni näin Babetin ja Lazare sedän. Kuinka siitä olikaan pitkä aika, kun olin heitä syleillyt. Muistin eropäivämme; setäni valitti, että hän oli niin köyhä, että hänen täytyi antaa minun lähteä, ja Babet oli illalla vannonut odottavansa minua, vannonut, ettei milloinkaan tulisi rakastamaan muita kuin minua. Minun oli täytynyt jättää kaikki, isäntäni Grenoblessa, ystäväni Dourgesissa. Silloin tällöin oli tullut muutamia kirjeitä minulle kertomaan, että minua yhä vielä rakastettiin ja että onni odotti minua rakastetussa laaksossani. Ja minä, minun täytyi taistella, täytyi antaa tappaa itseni.

Rupesin uneksimaan kotiintuloani. Näin vanhan setäraukkani pappilan kynnyksellä ojentavan minua kohden vapisevat käsivartensa; ja hänen takanaan oli Babet aivan punaisena, hymyillen kyynelten läpi. Minä heittäydyin heidän syliinsä ja syleilin heitä sopertaen…

Äkkiä rummun pärinä sai minut takaisin kauheaan todellisuuteen. Aamu oli koittanut, harmaa tasanko laajeni aamu-usvassa. Maa alkoi elää, joka taholta kohosi epäselviä haamuja. Kasvava melu täytti ilman; kuului torventoitotusta, hevosten kavioiden kopinaa, tykistön jyrinää, komennushuutoja. Sota kohosi uhkaavana onnenunelmieni väliin.

Nousin vaivaloisesti, oli aivan kuin jäseneni olisivat olleet poikki ja pääni olisi ollut halaistu. Kokosin kiireesti mieheni, sillä minun on sanottava, että olin kohonnut kersantiksi. Saimme määräyksen asettua vasemmalle ja ottaa haltuumme muuan pieni kukkula, joka vallitsi tasankoa.

Juuri kun olimme lähdössä, juoksi kirjeenkantaja ohitse ja huusi:

– Kirje kersantti Gourdonille!

Ja hän ojensi minulle ryppyisen ja tahrautuneen kirjeen, joka kukaties jo viikon oli kuleksinut postinhoitajan laukussa. Tuskin ennätin tuntea Lazare setäni käsialan.

– Eteenpäin mars! huusi päällikkö.

Minun täytyi marssia. Muutaman silmänräpäyksen pidin rakasta kirjettäni kädessä ahmien sitä katseillani; se poltti sormiani, olisin antanut mitä tahansa, jos olisin saanut istuutua, itkeä mielinmäärin sitä lukiessani. Minun oli pakko kätkeä se takkini alle sydäntäni vasten.

En ollut milloinkaan tuntenut niin suurta tuskaa. Lohduttaakseni itseäni ajattelin, mitä setäni oli usein toistanut: olin elämäni kesässä, tulisen taistelun hetki oli käsissä, minun oli urheasti täytettävä velvollisuuteni, jos mielin saada rauhallisen ja hedelmällisen syksyn. Mutta nämät ajatukset tekivät minut yhä toivottomammaksi; kirje, joka tuli minulle kertomaan onnesta poltti sydäntäni, jossa heräsi vastenmielisyys sodan mielettömyyttä vastaan. Ja minä en voinut edes lukea sitä! Tulisin kukaties kuolemaan saamatta tietää mitä se sisälsi, kuulematta viimeisen kerran Lazare sedän lempeitä sanoja.

Olimme ennättäneet kukkulalle. Meidän oli odotettava määräystä lähteä eteenpäin. Taistelukenttä oli mainiosti valittu, jotta mielinmäärin saattoi tappaa toisiaan. Suunnaton lakeus levisi usean penikulman laajuudelta aivan paljaana, ilman ainoatakaan puuta, ainoatakaan taloa. Pensasaidat ja pensaikot muodostivat pieniä täpliä valkeassa maassa. En ole milloinkaan nähnyt sellaista kenttää, tomumerta, maaperää, joka sieltä täältä oli halkeillut näyttäen ruskeat sisuksensa. Ja milloinkaan en myöskään ole nähnyt niin hehkuvan kirkasta taivasta, niin kaunista ja helteistä kesäkuun päivää; kello kahdeksalta poltti lämminnyt ilma kasvojamme.

Jo kauvan aikaa oli kuulunut ammunnan epäsäännöllinen pauke, kanuunan kumean äänen säestämänä. Viholliset, vaaleapukuiset itävaltalaiset olivat lähteneet kukkuloilta ja kenttä oli täynnä pitkiä miesrivejä, jotka näyttivät hyönteisten suuruisilta. Olisi voinut luulla sitä levottomaksi muurahaiskeoksi. Savupilviä leijaili taistelukentän päällä. Aika ajoin, kun savupilvet hajosivat näin sotilaita, jotka pakenivat äkillisen kauhun valtaamina. Oli kauhunhetkiä, jolloin miehet pakenivat, ja häpeän- ja rohkeudenpuuskia, jotka jälleen saattoivat heidät luotituiskuun.

En kuullut haavoittuneiden huutoja, enkä nähnyt veren vuotavan. Näin vain mustien pilkkujen kaltaisina kuolleet, jotka pataljoonat jättivät jälkeensä. Aloin uteliaana katsella jo ukkojen liikkeitä ja minua harmitti savu, joka peitti minulta suuren osan näytelmää. Tunsin jonkunlaista itsekästä iloa tietäessäni olevani turvassa, kun toiset kuolivat.

Kello yhdeksältä saimme käskyn lähteä eteenpäin. Me laskeuduimme kukkulalta voimisteluaskelin, suuntasimme kulkumme keskustaa kohti, joka oli vaarassa. Askeleittemme säännöllinen töminä tuntui kammottavalta. Rohkeimmatkin meistä läähättivät kasvot kalpeina ja vääntyneinä.

Olen luvannut sanoa totuuden. Ensimäisten luotien vinkuessa pysähtyi pataljoona äkkiä valmiina pakenemaan.

– Eteenpäin, eteenpäin! huusivat päälliköt.

Mutta me seisoimme kuin kiinninaulattuina maahan ja kumarruimme joka kerta kun luoti vinkui korvissamme. Tämä liike on vaistomainen; ellei häpeä olisi minua pidättänyt, olisin heittäytynyt vatsalleni tomuun.

Edessämme oli suuri savuesirippu, jonka läpi emme uskaltaneet. Punaiset salamat halkaisivat savun. Ja me vapisimme, emmekä vieläkään liikahtaneet. Mutta kuulat tulivat meidän luoksemme asti; sotamiehiä kaatui ulvoen. Päälliköt huusivat kovemmin:

– Eteenpäin, eteenpäin!

Taaimmaiset rivit, joka tunkivat päällemme, pakoittivat meidät liikkumaan. Silloin me kokosimme uudelleen rohkeutemme ja sulkien silmämme astuimme savupilveen.

– Jeanin äidin nimi oli Jacqueline, vastasi setä, minä ristisin lapsen

Jacquesiksi.

– Jacques, Jacques, toisti Babet… Niin, se on kaunis nimi… Ja sanokaahan minkä teemme tästä miehenalusta: papin vai sotilaan, herran vai talonpojan?

Minua nauratti.

– Meillä on vielä aikaa sitä tuumia, sanoin minä.

– Ei, ei, sanoi Babet miltei suuttuneena, hänhän kasvaa pian. Katsohan kuinka vahva hän on. Hänen silmänsä jo puhuvat.

Lazare setä oli aivan yhtä mieltä kuin vaimoni. Hän virkkoi vakavalla äänellä:

– Älkää tehkö hänestä pappia eikä sotilasta, ellei pojalla ole vastustamatonta halua… Tehdä hänestä herra, on vakava asia…

Babet silmäili minua huolissaan. Rakas nainen ei tuntenut hiventäkään kunnianhimoa itsekohdaltaan, mutta kuten kaikki äidit olisi hän tahtonut olla nöyrä ja ylpeä poikansa edessä. Olisin voinut vannoa, että Babet kuvitteli häntä jo notaariona tai lääkärinä. Suutelin häntä ja sanoin lempeästi:

– Toivon, että lapsi asuu rakkaassa laaksossamme. Jonakin päivänä tapaa hän Durancen rannalla kuusitoista vuotiaan Babetin, jolle hän antaa juoda. Muistatko, ystäväni… Maaseutu on lahjoittanut meille rauhan: pojastamme tulee talonpoika kuten mekin, onnellinen kuten me.

Liikutettuna suuteli Babet vuorostaan minua. Hän katsoi akkunasta lehdistöä ja virtaa ja niittyjä ja taivasta ja sanoi hymyillen:

– Sinä olet oikeassa, Jean. Maa on ollut hyvä meitä kohtaan, se on oleva hyvä pikku Jacquesillekin… Lazare setä, pääset talonpojan kummiksi.

Lazare setä nyökkäsi päätään väsyneesti ja liikutettuna. Olin jo hetken aikaa häntä tarkastellut ja näin, että hänen silmänsä sumenivat, huulensa vaalenivat. Hän nojasi nojatuoliinsa, vastapäätä avattua akkunaa, hän oli asettanut valkeat kätensä polvilleen ja katseli kiinteästi taivasta hartaassa hurmiossa.

Minut valtasi levottomuus.

– Oletko sairas, Lazare setä? kysyin häneltä. Mikä teidän on…?

Vastatkaa kaikin mokomin!

Hän kohotti hieman toista kättään kuin pyytääkseen minua puhumaan hiljemmin, sitten laski hän sen jälleen alas ja sanoi heikolla äänellä:

– Olen väsynyt. Minun ijälläni on onni kuolettavaa… Älkää nostako hälinää… Tuntui, kuin olisi ruumiini käynyt aivan kevyeksi: en tunne enää jalkojani enkä käsiäni.

Babet nousi pelästyneenä katsellen Lazare setää. Minä laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja katsoin huolestuneena häneen. Hän hymyili.

– Älkää kauhistuko, sanoi hän. En tunne mitään tuskaa, tuntuu niin suloiselta, että nukahdan hyvään ja rauhalliseen uneen… Se tulee äkisti, ja minä kiitän siitä Jumalaa. Oi Jean raukkani, juoksin liian nopeasti polkua alas, lapsi on tuottanut minulle liian suurta iloa.

Ja kun me ymmärsimme, kun puhkesimme nyyhkyttämään, jatkoi Lazare setä yhä taivasta katsellen:

– Rukoilen teitä, älkää pilatko iloani… Jospa tietäisitte kuinka onnellinen olen saadessani uinahtaa ikuiseen uneen tässä nojatuolissa! En milloinkaan ole uskaltanut uneksia niin lohdullista kuolemaa. Kaikki rakkaani ovat tässä vierelläni… Ja katsokaa kuinka taivas on sininen! Jumala lähettää minulle kauniin illan.

Aurinko meni mailleen tammikäytävän taa. Vinot säteet lankesivat kultaisina puitten juurille, joiden väri oli vanhan kuparin. Kauvempaa häämöittivät vihreät vainiot epäselvästi kirkkaassa valaistuksessa. Lazare setä heikontui heikontumistaan keskellä hellää hiljaisuutta, auringonlaskua, joka yhä vaaleten tulvi sisään akkunasta. Hän sammui hitaasti kuin valot, jotka vaalenivat korkeilla oksilla.

– Oi rakas laaksoni, kuiskasi hän, sinä teet jäähyväiset minulle suloisiksi… Pelkäsin kuolevani talvella kun sinä olet musta.

Me pidätimme kyyneleitämme, emme tahtoneet tätä autuasta lähtöä

häiritä. Babet rukoili hiljaa. Lapsi päästeli yhä heikkoja huutoja.

Lazare setä kuuli nämät huudot kuolinkamppailussaan. Hän koetti kääntyä

Babetiin päin ja sanoi yhä hymyillen.

– Olen nähnyt lapsen, minä kuolen onnellisena.

Sitten katseli hän vaaleata taivasta, vaaleata laaksoa ja päästi päänsä vaipuessa alas heikon huokauksen. Lazare sedän ruumis ei kertaakaan vavahtanut; hän kuoli aivankuin olisi vaipunut uneen.

Sydämemme täytti sellainen hartaus, että kyyneleittä vaikenimme. Tunsimme vain tyyntä surua niin koruttoman kuoleman edessä. Hämärä lankesi. Lazare sedän jäähyväiset jättivät meidät toivorikkaiksi, kuten auringon, joka illalla kuolee noustakseen aamulla uuteen elämään.

Sellainen oli syyspäiväni, joka antoi minulle pojan ja vei mukanaan

Lazare setäni iltahämärän lepoon.

IV
Talvi

Tammikuussa on synkkiä aamuja, jotka jäätävät sydäntä. Herätessäni sinä päivänä tunsin epäselvää levottomuutta. Yöllä oli tullut suoja ja kun kynnykseltä katselin niittyjä ja vainioita näyttivät ne likaisenharmaalta, loan tahrimalta rikkinäiseltä jättiläisrievulta.

Sumuverho peitti näköalan. Sumusta kohisivat synkkinä käytävän tammien

mustat oksat, kun rivi aaveita, jotka vartioivat usvamerta takanaan.

Maa oli pehmeätä ja täynnä lätäköitä, joissa uiskenteli likaista lunta.

Kaukaa kuului Durancen ankara kohina.

Talvi on elähyttävä ja terveellinen, kun taivas on kirkas ja maa kova. Kylmyys pistelee korvia, kävellään reippaasti jäätyneillä teillä, jotka soivat jalan alla hopeanhelein äänin. Pellot leviävät puhtaina, lumivalkoisina, keltaisessa auringonvalossa. Mutta minä en tiedä mitään ikävämpää kuin tuollainen ruma suojasää; vihaan sumua, jonka kosteus painaa raskaana olkapäitä.

Värisin katsellessani pilvistä taivasta; kiiruhdin huoneisiin päättäen, etten lainkaan menisi tänä päivänä pelloille. Eipä kotonakaan työtä puuttunut.

Jacques oli aikoja sitten noussut. Kuulin hänen viheltelevän vajassa, missä hän auttoi miehiä viljasäkkien nostamisessa. Poika oli jo kahdeksantoistavuotias, vahvakäsivartinen ja iloinen. Mikään Lazare setä ei ollut häntä hemmottelemassa ja opettamassa hänelle latinaa, hän ei käynyt haaveilemassa pajujen juurella. Jacquesista oli tullut oikea talonpoika, väsymätön työmies, joka suuttui kun minä johonkin kajosin ja sanoi, että minä olin vanha ja että minun tuli levätä.

Kun kaukaa katselin häntä, kiipesi suloinen ja kevyt olento olkapäilleni, pani pienet kätensä silmilleni kysyen:

– Kuka se on?

Minä nauroin.

– Se on, vastasin minä, pikku Marie, jonka äitinsä on juuri pukenut. Koska hän oli tullut viimeisenä, aikana, jolloin emme enää toivoneet saavamme lasta, oli hän kaksinkertaisesti rakastettu. Hänen heikko terveytensä teki hänet meille kalliiksi. Häntä hoidettiin ja kasvatettiin kuin neitiä; hänen äitinsä tahtoi ehdottomasti tehdä hänestä herrasneitosen eikä minulla ollut rohkeutta panna vastaan, niin hentoiselta näytti pikku Marie kauniissa, nauhoilla koristetuissa silkkihameissaan.

Marie ei laskeutunut alas olkapäiltäni.

– Äiti, äiti, huusi hän, tulehan katsomaan, minä leikin ratsastamista.

Babet tuli huoneeseen ja hymyili. Ah Babet parkani, kuinka vanhoiksi me olimmekaan käyneet. Muistan, että tuona päivänä värisimme väsymyksestä, katsellessamme yksin ollessamme surullisina toisiamme. Lapsemme palauttivat meille nuoruutemme.

Aamiainen oli hiljainen. Meidän oli ollut pakko sytyttää lamppu. Punainen valo, joka levisi huoneeseen, teki sen sanomattoman surullisen näköiseksi.

– Joutavia! sanoi Jacques. Onhan tällainen lämmin sade parempi kuin kova pakkanen, joka palelluttaisi öljypuumme ja viinitarhamme.

Hän koetti laskea leikkiä. Mutta hän oli levoton kuten mekin, tietämättä miksi. Babet oli nähnyt pahoja unia. Me kuuntelimme hänen kertomustaan hymyhuulin, mutta sydäntämme ahdisti.

– Se on ilma, joka tekee meidät näin alakuloiseksi, sanoin minä rauhoittaakseni mieliä.

– Niin, niin, ilmahan se on, vastasi Jacques kiireesti. Pistän muutamia oksia tuleen.

Iloinen valkea karkeloi seinillä. Puut paloivat rätisten ja jättivät punaisen hiiloksen. Olimme istuutuneet takan ääreen; ulkona oli ilma leuto, mutta sisällä huoneissa levisi katosta jääkylmä kosteus. Babet oli ottanut pikku Marien syliinsä; hän puheli matalalla äänellä Marien kanssa ilahuttaen jokelluksellaan lasta.

– Isä, tuletteko mukaan? kysyi Jacques. Menemme katsomaan aittoja ja kellareita.

Lähdin ulos hänen kanssaan. Muutaman vuoden oli vuodentulo ollut huono. Olimme kärsineet suuria vahinkoja: viinitarhamme, puumme olivat vahingoittuneet pakkasessa, raesade oli lyönyt lakoon vehnä- ja kaurapeltomme. Sanoin usein, että olin tullut vanhaksi ja että onnetar, joka on nainen, ei pidä vanhuksista. Jacques nauroi ja vastasi, että hän oli nuori ja aikoi mielistellä onnetarta.

Talvi oli minulla käsissä, kylmä vuodenaika. Tunsin kuinka kaikki kuoli ympärilläni. Jokainen ilo, joka väistyi, pani minut ajattelemaan Lazare setää, joka oli kuollut niin tyynenä; minä etsin uusia voimia hänen rakkaasta muistostaan.

Kello kolmelta oli jo ihan pimeä. Me menimme alas arkihuoneeseen. Babet ompeli takan ääressä pää painuksissa; pikku Marie, joka istui lattialla takkavalkean edessä, puki totisena nukkea. Jacques ja minä seisoimme mahonkikirjoituspöydän ääressä, joka oli perintö Lazare sedältä ja tarkastimme laskujamme.

Akkuna oli kuin kiinni muurattu; sumu, joka oli ruutujen takana, muodosti mustan seinän. Tämän seinän takana oli tyhjyys, tuntemattomuus. Vain kova pauhina, joka täytti pimeyden, kuului äänettömyydestä.

Olimme lähettäneet pois työväkemme pitäen luonamme vain vanhan palvelijattaremme Margueriten. Kun kohotin päätäni ja kuuntelin, tuntui kuin olisi talo häilynyt syvyydessä. Ei mikään ihmisääni tullut ulkoa, kuulin vain syvyyden pauhinan. Silloin katsoin vaimoani ja lapsiani, minua peloitti kuten vanhusta ainakin joka tuntee itsensä liian heikoksi suojelemaan omaisiaan tuntemattomia vaaroja vastaan.

Pauhu tuli kovemmaksi, meistä tuntui, että ovelle koputettiin. Samassa alkoivat hevoset tallissa hurjasti hirnua, lehmät mylvivät tukahutetusti. Me nousimme seisomaan levottomina. Jacques syöksyi ovelle ja avasi sen selki selälleen. Samea aalto tulvahti äkkiä huoneeseen ja levisi lattialle.

Durance tulvi. Tuo aamusta alkaen yhä kasvava kohina, joka kuului kaukaa, oli sen aikaansaama. Lumi oli sulanut vuoristossa, jokainen mäki oli muuttunut koskeksi, joka sai virran paisumaan. Sumuesirippu oli meiltä kätkenyt tämän äkkinäisen tulvan.

Ankarina talvina oli vesi usein suojalla noussut aina talon portille saakka. Mutta milloinkaan ei virta ollut paisunut niin nopeasti. Avatusta ovesta näimme, että pihamaa oli muuttunut järveksi. Meillä oli jo vettä nilkkoihin asti.

Babet oli nostanut syliinsä pikku Marien, joka itkien puristi nukkeaan rintaansa vasten.

Jacques tahtoi mennä avaamaan tallin ja navetan ovet, mutta äitinsä, joka piti häntä kiinni vaatteista, rukoili häntä pysymään sisällä. Vesi kohosi yhä. Minä työnsin Babetia portaille.

– Pian, pian, menkäämme kamareihin, huusin minä.

Ja minä pakoitin Jacquesin menemään edelläni. Itse jätin viimeisenä alakerroksen.

Marguerite tuli kauhistuneena vinniltä, missä hän oli ollut. Minä sain hänet istumaan perälle huonetta Babetin viereen, joka oli ääneti, kalpea, rukoilevin silmin. Olimme panneet pikku Marien vuoteeseen, hän ei ollut tahtonut erota nukestaan, hän nukahti hiljaa nukke sylissään. Lapsen uni tuotti minulle mielenkevennystä; kun käännyin ja näin Babetin, joka kuunteli tyttösen tasaista hengitystä, unohdin minä vaaran, enkä enää kuullut kuinka vesi loiski seiniä vasten.

Mutta Jacques ja minä emme voineet olla näkemättä vaaraa. Levottomuus pakoitti meidät ottamaan selkoa tulvan kasvamisesta. Olimme avanneet akkunan selki selälleen, kumarruimme eteenpäin niin kauvas että olimme vaarassa pudota, katsoimme tutkien yöhön. Sumu leijaili vielä tiheämpänä veden yllä kylväen hienoa sadetta, joka sai meidät värisemään. Epäselvät teräsharmaat välähdykset osoittivat, missä vedenpinta liikkui pimeydessä. Alhaalla pihassa loiski vesi, nousten hiljaa aaltoillen pitkin seiniä. Ja me kuulimme enää vain Durancen raivoisan kohinan ja hevosten ja lehmäin pelästyneet huudot.

Eläinraukkojen hirnunta ja mylvintä kirveli sydäntäni. Jacques katsoi minuun kysyen; hän olisi tahtonut koettaa niitä vapauttaa. Pian niiden valitukset tulivat sydäntäsärkeviksi ja kuului kova romahdus. Härät olivat murtaneet navetan ovet. Me näimme niiden virran vieminä pyörähdellen uivan ohitsemme. Ja ne katosivat virran kohinaan.

Minut valtasi silloin silmitön viha, olin kuin hullu, puin nyrkkiä

Durancelle. Minä seisoin akkunan edessä ja haukuin sitä.

– Kurja! huusin minä vesien pauhinaan, minä olen rakastanut sinua, sinä olet ollut ensimäinen lemmittyni ja nyt sinä varastat minulta, sinä järkyttelet taloani ja olet ryöstänyt karjani, Kirottu sinä, kirottu!.. Sinä olet antanut minulle Babetin, olet tyynenä huuhdellut niittyjeni rantoja. Minä luulin, että että sinä olisit hyvä äiti, muistin että Lazare setä oli rakastanut kirkkaita aaltojasi, ajattelin, että minun oli oltava sinulle kiitollinen… Sinä oletkin äitipuoli, vain vihaa sinä ansaitset…

Mutta Durance tukahutti jylinällään huutoni; ja leveänä, välinpitämättömänä vieritteli se vesiään tyynesti ja itsepintaisesti kuin kohtalo.

Palasin huoneeseen, suutelin Babetia, joka itki. Pikku Marie nukkui hymy huulilla.

– Älä pelkää, sanoin vaimolleni. Vesi ei voi ijankaiken kohota… Se laskee varmasti kohta… Ei ole mitään vaaraa.

– Ei, ei ole mitään vaaraa, toisti Jacques kuumeentapaisesti. Talo on vankka.

Sillä välin oli Marguerite mennyt akkunaan ja pelon ja uteliaisuuden valtaamana kumartunut eteenpäin kuin mieletön. Hän putosi päästäen huudon. Minä syöksyin akkunaan, mutta en voinut estää Jacquesia heittäytymästä veteen. Marguerite oli häntä tuudittanut lapsena, hän tunsi vanhusraukkaa kohtaan pojan hellyyttä. Kuullessaan kaksi putoamista, nousi Babet kauhistuneena kädet ristissä. Hän seisoi siinä suu auki, silmät suurina ja katsoi akkunaan. Minä istuuduin akkunalaudalle, korvissani suhisi vesien kohina. En tiedä kuinka kauvan Babet ja minä olimme tässä tuskaisassa lamaannuksen tilassa, kun ääni kutsui minua. Se oli Jacques, joka akkunan alla pysyttelihe kiinni seinässä. Ojensin hänelle käteni ja hän nousi huoneeseen.

Babet painoi hänet kiihkeästi syliinsä. Nyt hän saattoi itkeä; hän huojensi mieltään.

Ei ollut puhetta Marguerista. Jacques ei uskaltanut sanoa meille, ettei hän ollut voinut häntä löytää, emmekä me uskaltaneet kysyä häneltä, mistä hän oli häntä hakenut.

Hän vei minut syrjään akkunaan.

– Isä, sanoi hän puoliääneen, pihalla on jo yli kahden metrin korkeudelta vettä ja virta yhä nousee. Emme voi olla täällä kauvempaa.

Jacques oli oikeassa. Talo järkkyi, vajojen lankut irtautuivat toinen toisensa perästä. Margueriten kuolema painosti mieltämme. Babet rukoili meitä hurjistuneena. Pikku Marie yksin lepäsi rauhallisena suuressa vuoteessaan nukke käsivarrella ja nukkui, hymyillen suloista enkelin hymyään.

Vaara kasvoi joka hetki. Kohta vesi ulottuisi akkunapieleen ja nousisi huoneeseen. Olisi voinut luulla, että sotakone järkytteli taloa kolkkoäänisin, voimakkain, säännöllisin iskuin. Virta löi etusivua vasten. Ja me emme voineet toivoa mitään inhimillistä apua!

– Hetket ovat kalliit, sanoi Jacques tuskallisesti. Me muserrumme raunioihin… Hakekaamme lankkuja, tehkäämme lautta.

Hän puhui kuin kuumeessa. Tietenkin olisin tuhat kertaa mieluimmin ollut keskellä virtaa muutamilla yhteensidotuilla pölkyillä kuin tässä sortuvassa talossa. Mutta mistä ottaa tarpeelliset lankut? Raivoissani revin irti kaapinlaudat, Jacques särki huonekalut, revimme akkunalaudat, kaikki puuesineet mitä saimme käsiimme. Ja tietäen, että oli mahdotonta käyttää hyväkseen näitä sirpaleita, heitimme ne keskelle huonetta raivoissamme yhä etsien.