Kitobni o'qish: «Kertomuksia»
TAISTELU MYLLYN LUONA
I
Ukko Merlier'n mylly oli oikein hupaisella paikalla. Se oli keskellä Rocreusea, juuri siinä, missä valtamaantie tekee mutkan. Kylässä on ainoastaan yksi katu, kaksi huoneriviä, yksi tien kumpaisellakin puolella; mutta siinä missä tie polveutuu, laajenevat niityt; suuret puut, joita kasvaa Morelles-virran äyräillä, antavat notkolle oivallisen varjon. Koko Lothringissa ei löydy ihanampaa seutua. Oikealla ja vasemmalla kohoaa tiheitä metsiä, ikivanhoine puineen, pitkin tasaisesti viettäviä mäen rinteitä, ja antavat näköpiirille viheriän kehyksen. Etelässä avautuu tuo ihmeellisen hedelmällinen tasanko, jossa on äärettömiin asti viheriöitsevillä pensas-aitauksilla toisistaan erotettuja peltoja. Mutta Rocreusen paras sulo on se viileys, joka vallitsee tuossa varjoisessa pikku sopessa kuumimpinakin heinä- ja elokuun päivinä. Morelle tulee Gagnyn metsistä ja tuntuu kuin olisi se saanut raittiin viileytensä niistä lehtijoukoista, joiden alatse se on useampia penikulmia kulkenut; se tuo mukanaan metsien huminan ja niiden kylmän ja juhlallisen varjon. Ja siellä on muutakin virkistävää: kaikenlaista juoksevaa vettä lorisee puitten alla; joka askeleella pulppuaa lähde esiin; kun seuraa noita kapeita polkuja, näyttää kuin tunkeutuisi maan-alaisia järviä ylös sammaleen seasta, kuin käyttäisivät ne pienintäkin koloa puitten juurella ja kivien välissä, laajentaakseen kristallikirkkaiksi vesipeileiksi. Nämä purot kuiskuttelevat niin kuuluvasti, niin monilukuisena köörinä, että ne hämmentävät punatulkkujen kyherryksen. Luulisi olevansa loihditussa puistossa, jossa keinotekoiset kosket kaikkialla lorisevat.
Niityt siellä alhaalla ovat kosteita. Jättiläiskastanjat luovat tummia varjoja. Niittyjen laidassa muodostavat pitkät, humisevat poppelirivit tiheän seinän. Kaksi käytävää, suurine vaahterineen, vie kentän poikki ylös muinaiseen Gagnyn linnaan, joka nyt on rauniona. Tässä alatikosteassa maa-alassa kasvaa tavattoman korkeata ruohoa. Se on ikäänkuin jonkunlainen, syvällä kahden metsäisen harjun välissä oleva penger, jonka nurmikkona ovat niityt ja jossa kukkasarkoja reunustaa jättiläispuut. Kun aurinko puolenpäivän aikaan paistaa kohtisuoraan, harventuvat varjot ja auringon paahtama ruoho nukkuu kuumuuteen, samalla kun väriseväin puunlatvain alla vallitsee raitis viileys.
Ja siellä eläytti ukko Merlier'n mylly kolkutuksillaan osan tuota rehevätä kasvullisuutta. Muurisavesta ja laudoista tehty rakennus näytti olevan vanha kuin taivas. Sitä kasteli puoleksi Morelle, joka tällä kohtaa laajenee läpikuultavaksi vesialtaaksi. Siinä oli toe, ja vesi syöksyi muutaman meetterin korkeudelta myllyn pyörään, joka ritisi ja ratisi kääntyessään; sen ääni oli aivan kuin vanhan uskollisen palvelijan henkeä ahdistava yskä. Kun neuvottiin isä Merlier'tä hankkimaan itselleen uutta myllynpyörää, ravisti hän päätään ja sanoi, että uusi pyörä on laiskempi ja tekee huonompaa työtä; ja hän paikkasi vanhaa kaikella mitä käsiinsä sai, tynnyrin kimmillä, ruostuneella romuraudalla, sinkillä ja lyijyllä. Pyörä näytti siten vaan eloisammalta eriskummallisella muodollaan, jota ruoho- ja sammalköynnökset kaunistivat. Kun vesi sitä piiskasi hopeasuihkullaan, oli se aivan helmien peitossa; vanhan, kummallisen rämän nähtiin pyörivän koristettuna säteilevillä helminauhoilla.
Se osa myllystä, joka siten oli Morellen kasteltavana, oli ikivanhan, muinais-aikaisen arkin näköinen, joka oli joutunut karille siinä. Suurin osa asuinhuoneuksesta oli rakennettu paaluille. Vesi tunkeutui sisään lattian alle; siellä löytyi reikiä, jotka koko seutu tunsi ankeriaista ja suunnattoman suurista ravuista, joita sieltä saatiin. Kosken alapuolella oli vesi peilikirkasta, ja kun ei pyörä sitä hämmentänyt vaahdollaan, nähtiin suuria kaloja laumoittain hiljakseen uivan eteenpäin kuin sotalaivasto. Rappeutuneet portaat johtivat alas virtaan erään paalun vierestä, johon oli vene vitjoilla kiinnitettynä. Pyörän yläpuolella oli puinen kalteri. Ikkunoita oli säännöttömästi siellä täällä. Ristiin rastiin oli nurkkia, pieniä muurattuja kohtia, lisärakennuksia, parruja ja kattoja, niin että mylly näytti vanhalta hävinneeltä linnalta. Mutta muratit olivat kasvaneet esiin, ja kaikenlaiset köynnöskasvit käyttivät suurimmat raot. Vallasnaiset, jotka ohi kulkiessaan osuivat näkemään ukko Merlier'n myllyn, piirsivät sen muistikirjaansa.
Tien puolelta oli rakennus paremmin säilynyt. Sieltä kävi kivinen portikko pihalle, jonka oikealla ja vasemmalla sivulla liiteri ja talli olivat. Kaivon luona oli äärettämän suuri jalava, joka peitti varjollaan puolen pihaa. Perällä näkyi asuinrakennus, jossa oli neljä ikkunaa ja niiden yläpuolella kyyhkyislakka. Ukko Merlier'n ainoa ylpeys oli rappauttaa tämä talonsa etunäkö joka kymmenes vuosi. Se oli nykyään valkoiseksi maalattu, ja se huikaisi kylästä katsojaa, kun aurinko paistoi siihen keskellä päivää.
Ukko Merlier oli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut Rocreusen määrinä1. Häntä kunnioitettiin sen omaisuuden tähden, jonka hän oli osannut koota. Arveltiin hänellä olevan lähemmä kahdeksankymmentä tuhatta, säästettynä penni penniltä. Kun hän oli mennyt naimisiin Madeleine Guillardin kanssa, jolla oli mylly myötäjäisinä, oli hänellä tuskin ollut muuta kuin terveet kädet. Mutta Madeleine ei koskaan katunut valintaansa, niin hyvästi oli Merlier hoitanut asiat. Nyt oli hänen vaimonsa kuollut ja hän oli tyttärensä Françoisen kanssa kahden. Hän olisi ihan varmaan voinut huoata ja antaa myllynpyörän levätä ja sammaloitua kokonaan, mutta hänen olisi ollut kovin ikävä ja talo olisi tuntunut hänestä autiolta. Hän teki sen vuoksi yhä työtä, huvikseen. Ukko Merlier oli tähän aikaan roteva ukko, pitkäkasvoinen ja totisen näköinen, eikä koskaan nauranut, mutta oli kuitenkin oikeastaan ilomielinen. Määriksi oli hänet valittu hänen rahojensa tähden ja myös senvuoksi, että hän osasi olla niin arvokkaan näköinen avioliittoa vahvistaessaan.2
Françoise Merlier oli vast'ikään täyttänyt kahdeksantoista. Häntä ei pidetty minään seudun kaunottarena, sillä hän oli heiveräkasvuinen. Viidentoista vanhaan asti oli hän ollut melkein ruma. Rocreusen kylässä ei voitu käsittää, kuinka Merlier'n pariskunnan tytär, jonka vanhemmat olivat molemmat niin tuoreet ja rehevät, näytti niin hennolta ja kuihtuvalta. Mutta viidentoista vanhana tulivat hänen kasvonsa sievimmiksi mitä nähdä voi, vaikka hänen ruumiinsa yhä pysyi hoikkana. Hänellä oli mustat silmät, mutta samalla oli hänen ihonsa ihan valkea ja punainen, suu oli aina hymyssä, kuopat poskissa, avonainen otsa, jonka ympärillä näytti olevan alituinen auringonsädekehä. Vaikka hentoa tekoa senseutulaiseksi, ei hän kuitenkaan ollut laiha, kaukana siitä; hänestä kyllä näkyi, ett'ei hän ollut luotu kantamaan jauhosäkkejä, mutta hänestä tuli aikaa myöten hyvin täyteläinen, ja lopuksi oli hän kyllä tuleva pyöreäksi ja pulleaksi kuin kirkkoenkeli. Hänen isänsä ainainen vaitiolo oli tehnyt hänet pikkuvanhaksi. Ollakseen muille mieliksi hän aina nauroi. Pohjaltaan oli hän vakavaluontoinen.
Luonnollisesti liehakoivat kaikki ihmiset hänen ympärillään, enemmän hänen rahojensa kuin hänen ulkonäkönsä vuoksi. Ja hän oli vihdoin valinnut niin, että se suututti koko paikkakuntaa. Morelle-virran toisella puolen asui nuori mies, jonka nimi oli Dominique Penquer. Hän ei ollut kotoisin Rocreusesta. Kymmenen vuotta sitten oli hän tullut Belgiasta perimään enoansa, jolla oli ollut pieni talo Gagnyn metsän rinteessä, aivan vastapäätä myllyä, ainoastaan muutaman pyssynkannon päässä siitä. Hän tuli myömään taloa, hän sanoi, palatakseen sitten kotiansa. Mutta hän näytti ihastuneen seutuun, sillä hän ei lähtenyt paikasta pois. Hänen nähtiin viljelevän peltoliuskaansa ja korjaavan siitä hiukan kasvuksia, joilla hän eleskeli. Hän kalasti ja metsästi; useita kertoja olivat metsänvartijat vähällä ottaa hänet kiinni ja nostaa kanteen häntä vastaan. Tämä vapaa elämä saattoi lopuksi hänet huonoon maineesen, sillä talonpojat eivät voineet oikein käsittää, millä hän tuli aikaan. Hämäriä huhuja liikkui että hän olisi salametsästäjä. Laiska oli hän kaikissa tapauksissa, sillä usein tavattiin hän makaavan nurmella, aikoina, jolloin hänen olisi pitänyt tehdä työtä. Tölli, jossa hän asui, metsän äärimmäisten puitten suojassa, ei ollut sekään juuri rehellisen miehen asunnon näköinen. Akat eivät olisi ollenkaan hämmästyneet, jos hän olisi ollut liitossa susien kanssa tuolla Gagnyn linnan raunioilla. Nuoret tytöt uskalsivat kuitenkin joskus puolustaa häntä, sillä hän oli erittäin pulskan näköinen, tuo salaperäinen, solakkavartaloinen mies; hän oli pitkä kuin poppeli, sekä valkea-ihoinen, hänellä oli vaalea tukka ja parta, joka kimalteli kuin kulta auringon valossa. Ja eräänä kauniina päivänä selitti Françoise ukko Merlier'lle, että hän rakasti Dominiquea ja ett'ei hän koskaan suostu menemään naimisiin kenenkään muun kanssa.
Voitte ajatella, mikä kolaus se oli isä Merlier'lle Tapansa mukaan ei hän sanonut mitään. Hän oli totinen niinkuin aina, mutta sisällinen ilo ei enää loistanut hänen silmistään. Viikon aikaa oli väli kireä. Françoisekin oli oikein totinen. Ukko Merlier ei voinut käsittää, kuinka tuo kirottu sala-ampuja oli voinut saada hänen tyttärensä pään pyörälle. Dominique ei ollut koskaan käynyt myllyllä. Mylläripä rupesi vahtimaan ja näki armastelijan makaavan ruohikossa, Morellen toisella puolen, ja olevan nukkuvinaan. Françoise voi nähdä hänet kammarinsa ikkunasta. Asia oli selvä: he olivat rakastuneet toisiinsa luodessaan helliä silmäyksiä toisilleen myllynpyörän päällitse.
Kahdeksan päivää kului. Françoise tuli yhä totisemmaksi ja totisemmaksi. Ukko Merlier ei vieläkään puhunut mitään. Eräänä iltana toi hän aivan odottamatta Dominiquen muassaan kotiin. Françoise oli juuri pöytää kattamassa. Hän ei näyttänyt hämmästyvän, hän asetti vaan yhden lautasen lisäksi pöydälle, mutta poskiin tuli jälleen takaisin nuo pienet kuopat ja hymyily myöskin palasi. Aamulla oli ukko Merlier lähtenyt etsimään Dominiquea hänen töllistään metsän rinteessä. Siellä olivat molemmat miehet keskustelleet kokonaista kolme tuntia suljettujen ovien ja ikkunain takana. Milloinkaan ei ole kukaan saanut tietää, mitä heillä oli toisilleen sanottavaa. Se on vaan varma, että ukko Merlier kutsui Dominiquea pojakseen jo silloin kuin he lähtivät sieltä. Ukko oli varmaankin huomannut että poika, jota hän oli mennyt tapaamaan, tuo laiskuri, joka makaili nurmella saadakseen tyttöjen päät pyörälle, oli kunnon poika.
Koko Rocreusen kylässä tulivat kielet liikkeesen. Naiset seisoivat porttikäytävissä ja kertoivat yhä uudelleen, kuinka hupsu ukko Merlier oli, kun siten otti luokseen tuollaisen kuhjuksen. Hän antoi heidän puhua mitä tahtoivat. Ehkä muisti hän omaa naimistansa. Hänelläkään ei ollut penniäkään mennessään naimisiin Madeleinen kanssa myllyineen, mutta se ei ollut estänyt hänestä tulemasta hyvää miestä. Muutoin tekikin Dominique pikaisen lopun juoruista, ryhtymällä työhön, ja vielä sellaisella vauhdilla, että koko seutu hämmästyi. Myllyrenki oli juuri astunut sotapalvelukseen, eikä Dominique mitenkään suostunut, että joku toinen olisi hänen sijaansa pestattu. Hän kantoi säkkiä, kyyditsi kärryjä, taisteli vanhan pyörän kanssa, kun se juonitteli eikä tahtonut paikastaan hievahtaa, ja kaiken sen teki hän sellaisella innolla, että ihmiset tulivat häntä katsomaan, huvikseen. Ukko Merlier nauroi itsekseen, niinkuin hänen tapansa oli. Hän oli hyvin ylpeä siitä, että oli huomannut minkä arvoinen tuo poika oli. Ei mikään saa nuoria ihmisiä niin ponnistelemaan kuin rakkaus.
Kovasta työstä huolimatta ihailivat Françoise ja Dominique toisiaan. He tuskin puhuivat mitään, mutta he katselivat toisiaan lempeästi hymyillen. Vielä ei ukko Merlier maininnut sanaakaan naimisesta, ja molemmat nuoret kunnioittivat tätä vaiti-oloa, odottaen että vanhus ilmoittaisi tahtonsa. Viimeinkin eräänä päivänä, heinäkuun keskipaikoilla, oli hän antanut asettaa kolme pöytää pihalle, suuren jalavan alle, ja kutsunut ystävänsä Rocreusestä tulemaan ja juomaan lasin hänen kanssaan. Kun kartano oli täynnä väkeä ja kaikki olivat tarttuneet laseihinsa, kohotti ukko Merlier lasinsa korkealle ja sanoi:
"Olen kutsunut teidät, saadakseni ilmoittaa, että Françoise menee naimisiin tuon pojan kanssa pyhän Ludvigin päivänä."
Syntyipä melu ja lasien kilinä. Kaikki ihmiset nauroivat. Mutta ukko
Merlier korotti äänensä vielä kerran ja sanoi:
"Dominique, suutele morsiantasi. Se kuuluu asiaan."
Ja he suutelivat toisiaan aivan punaisina kasvoiltaan, samalla kun läsnäolevat vieraat nauroivat vielä kovemmin. Oli erittäin juhlallista. Juotiin pienestä tynnyristä. Myöhemmin illalla, kun ainoastaan läheisimmät ystävät olivat jäljellä, keskusteltiin tyynemmin. Yö oli tullut, tähtikirkas, hyvin valoisa yö. Dominique ja Françoise istuivat vierekkäin penkillä, eivätkä puhuneet mitään. Muuan vanha talonpoika puhui sodasta, jonka keisari oli julistanut Preussille. Kylän kaikki nuoret miehet olivat jo lähteneet. Vielä edellisenä iltana oli sotajoukkoja kulkenut ohitse. Siitä tulee ankara ottelu.
"Pyh!" sanoi ukko Merlier onnellisen miehen itsekkäisyydellä. "Dominique on ulkomaalainen, hänen ei tarvitse lähteä. Ja jos preussiläiset tulevat, on hän täällä kotona vaimoansa puolustamassa."
Ajatusta, että preussiläiset voivat tulla, pidettiin sukkelana leikkinä.
Heille annetaan hyvä selkä sauna, ja siunaaman ajassa!
"Minä olen jo nähnyt ne, minä olen jo nähnyt ne", kertoi vanha talonpoika synkästi.
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten kilistettiin vielä kerran. Françoise ja Dominique eivät olleet kuulleet mitään; he olivat hiljaa tarttuneet toistensa käsiin penkin takana, niin ett'ei kukaan huomannut, ja tämä teki heidät niin onnellisiksi ja tyytyväisiksi, että he istuivat siinä aivan hiljaa ja katselivat pimeään.
Kuinka lauhkea ja ihana yö! Kylä molemmin puolin valkoista maantietä uinaili, tyynesti kuin lapsi. Ei kuulunut muuta kuin jonkun ennen aikojaan heränneen kukon laulu silloin tällöin. Läheisistä, suurista metsistä virtaili lempeitä tuulahduksia, jotka vierivät yli kattojen, kuni lempeät hyväilyt. Niityt tummine varjoineen näyttivät niin salaperäisiltä ja totisen majesteetillisilta, samalla kuin pimeässä lorisevat lähteet ja purot olivat ikäänkuin nukkuvan seudun raitis ja tasainen huokuminen. Myllyn nukkuva pyörä näytti väliin uneksivan, aivan kuin vanhat talonvahdit, jotka haukkuvat unissaan; se vinkui, se puheli itsekseen Morellen keinuttamana, jonka leveä putous piti sointuvaa ja kestävää ääntä kuin urkujentorvi. Milloinkaan ei ollut syvempi rauha vallinnut onnellisemmassa maailman sopessa.
II
Määrälleen kuukausi sen jälkeen, illalla ennen pyhän Ludvigin juhlaa, oli Rocreuse kokonaan pelon ja kauhistuksen vallassa. Preussiläiset olivat voittaneet keisarin ja lähenivät nopeasti kylää. Jo viikon ajan olivat maantietä kulkevat ihmiset ennustaneet preussiläisten tuloa: "He ovat Lormièressa – he ovat Novelles'ssa"; ja kun Rocreusessa kuultiin heidän niin nopeaan lähestyvän, luultiin joka aamu heidän astuvan esiin Gagnyn metsästä. Mutta he eivät tulleet, ja se vaikutti vielä enemmän levottomuutta. Aivan varmaan ryntäävät he kylään yöllä ja tappavat kaikki sen asukkaat.
Edellisenä yönä, vähää ennen päivän nousua oltiin kylässä levottomia. Asukkaat olivat heränneet kuullessaan mies-askelten kovan jyminän maantieltä. Naiset laskeutuivat jo polvilleen ja tekivät ristinmerkin; mutta kun raotettiin varovasti ikkunan luukkuja, tunnettiin tutut punaiset housut. Se olikin eräs ranskalainen komppania. Kapteeni oli heti kysynyt määriä ja jäänyt myllylle, keskusteltuaan ukko Merlier'n kanssa.
Aurinko nousi kirkkaana sinä päivänä. Puolenpäivän aikaan oli tuleva lämmin. Kirkas valo väreili yli metsän, mutta niityille nousi valkeata sumua. Kylä heräsi viileänä aamuhetkenä, somana ja vireänä, ja koko seutu jokineen ja lähteineen oli ihastuttava kuin kasteen kostuttama kukkakimppu. Mutta kaunis ilma ei tehnyt ketään iloiseksi. Oltiin nähty kapteenin kävelevän myllyn ympärillä, katselevan läheisiä huoneita, menevän Morellen toiselle puolelle ja sieltä tarkastavan seutua kiikarilla. Ukko Merlier, joka seurasi häntä, näytti antavan selityksiä. Sitten oli kapteeni sijoittanut sotamiehiä muurien ja puitten taakse kaikkiin koloihin ja kolkkiin. Pääjoukko oli asettunut myllyn pihalle. He aikoivat siis tapella? Kun ukko Merlier palasi, kysyttiin häneltä. Hän nyykäytti hiljaa päätään, sanaakaan sanomatta. Niin, aijottiin tapella.
Françoise ja Dominique seisoivat ulkona pihalla ja katsoivat häneen kysyvästi. Lopuksi otti hän piipun suustaan ja sanoi vaan:
"Voi, lapsi-raukat, teidän huomisista häistänne ei tule mitään."
Dominiquella oli huulet kovasti yhteen puristetut ja otsalla vihan ryppy, hän ojensi väliin vartaloaan ja katseli lakkaamatta Gagnyn metsään, ikäänkuin olisi hän tahtonut nähdä preussiläisten tulevan. Françoise oli hyvin vaalea ja totinen, hän tuli ja meni ja hankki sotamiehille mitä nämä tarvitsivat. He keittivät soppaansa yhdessä pihan kulmassa ja laskivat leikkiä ruokaa odottaessaan.
Kapteeni näytti ihastuneelta. Hän oli tarkastanut joenpuoliset huoneet ja myllärin suuren salin. Nyt istui hän kaivon luona ja puhui ukko Merlier'n kanssa.
"Teillä on tässä oikea linnoitus", sanoi hän. "Me voimme puolustaa tässä itseämme iltaan asti. Roistot ovat viivytelleet tiellä, heidän pitäisi jo olla täällä."
Mylläri oli totinen. Hänestä tuntui kuin näkisi hän myllynsä soihtuna palavan. Mutta hän ei valittanut, sitä piti hän hyödyttömänä. Hän sanoi vaan:
"Meidän pitäisi piilottaa vene pyörän taakse. Siellä on kolo, johon se mahtuu. Se voi olla tarpeen."
Kapteeni antoi käskyn. Hän oli kaunis mies, tuo kapteeni, noin neljänkymmenen vuotias, suurikasvuinen ja miellyttävän näköinen. Hän näytti Françoisea ja Dominiquea mielellään katselevan. Hän tarkasteli heitä aivan kuin olisi unohtanut tulevan taistelun. Hän seurasi silmillään Françoisea, ja hänen kasvoistaan näki selvään että tyttö oli hänestä ihastuttava. Sitten kääntyi hän Dominiqueen ja kysäsi äkkiä:
"Sinä et siis ole armeijassa, poikaseni?"
"Minä olen ulkomaalainen", vastasi nuori mies.
Kapteenia tuntui tämä vastaus vaan puoleksi tyydyttävän. Hän iski silmää ja hymyili. Oli hupaisempi olla Françoisen luona kuin kanuunain. Kun Dominique huomasi hänen hymyilevän, sanoi hän:
"Minä olen ulkomaalainen, mutta minä ammun kuulalla omenan viidensadan meetterin päästä. Metsästyspyssyni on tuolla takananne."
"Te tulette sitä tarvitsemaan", vastasi kapteeni kuivasti.
Françoise oli lähestynyt, hieman vapisten. Välittämättä läsnäolevista ihmisistä puristi Dominique hänen käsiään, jotka Françoise ojensi häntä kohti, ikäänkuin asettuakseen hänen suojeluksensa alle. Kapteeni naurahti vielä kerran, mutta ei sanonut enää sanaakaan. Hän istui miettivin katsein paikoillaan, miekka jalkain välissä; hän näytti uneksivan.
Kello oli jo kymmenen. Kuumuus tuli yhä ankarammaksi. Kaikkialla vallitsi helteinen hiljaisuus. Pihalla olivat sotamiehet alkaneet syödä soppaansa liiterin varjossa. Ei vähintäkään ääntä kuulunut kylästä, jonka asukkaat olivat sisältä salvanneet huoneittensa ovet ja ikkunat. Yksinään maantielle jätetty koira ulvoi. Metsistä ja läheisiltä niityiltä, jotka olivat nääntyä kuumuudesta, kuului ikäänkuin etäinen, pitkäveteinen laulu, se oli tuulen suhinata puitten latvoissa ja ruohossa. Käki kukkui. Sitten muuttui hiljaisuus vielä syvemmäksi.
Tässä nukahtaneessa ilmassa pamahti äkkiä laukaus. Kapteeni nousi sukkelaan ylös, ja sotamiehet jättivät vielä puoleksi täysinäiset soppalautasensa. Muutamien sekuntien kuluttua oli jokainen paikoillaan, mylly oli täynnä sotamiehiä. Mutta kapteeni, joka oli mennyt ulos maantielle, ei nähnyt mitään; oikealla sekä vasemmalla oli maantie tyhjänä, valkoisena. Uusi laukaus kuului, ja vielä ei mitään näkynyt, ei varjoakaan. Mutta kun hän kääntyi, näki hän Gagnyn metsässä päin hienon savujuovan, joka kiemurteli esille kahden puun välistä. Metsä oli yhtä synkkänä ja hiljaisena.
"Ne lurjukset ovat tunkeutuneet metsään", jupisi hän. "He tietävät meidän olevan täällä."
Nyt alkoi yhä vilkkaampi tuli, myllyn ympäri vahdiksi asetettujen ranskalaisten sotamiesten, ja puitten takana piilottelevain preussiläisten välillä. Kuulat vinkuivat yli Morellen, tekemättä kummallekkaan puolueelle mitään vahinkoa. Ampuminen oli epätasaista ja laukauksia lähti kaikista pensaista. Yhä vieläkään ei näkynyt muuta kuin valkea savu, jota tuuli hiljalleen kuljetti eteenpäin. Tätä kesti lähes kaksi tuntia. Upseeri hyräili välinpitämättömän näköisenä. Françoise ja Dominique, jotka olivat jääneet pihalle, nousivat varpailleen ja tähystivät erään matalan muurin ylitse. Heitä huvitti varsinkin katsella erästä pientä, sotamiestä, joka oli asetettu vartijaksi Morellen äyräälle, erään vanhan veneenrungon taakse; hän loikoi mahallaan, tähysti vakoillen viholliseen päin, ampui laukauksensa ja liukui sitten alas erääsen ojaan, vähän taempana, uudestaan lataamaan pyssyään. Hänen liikkeensä olivat niin hupaisia, niin viekkaita ja notkeita, ett'ei voinut olla hymyilemättä häntä katsellessa. Hän näki luultavasti preussiläisen pään, sillä hän nousi äkkiä ylös ja asetti pyssyn poskelleen, mutta ennenkuin hän oli ampunut, huudahti hän, pyörähti ympäri ja vieri alas ojaan, jossa hänen jalkansa vielä hetkisen puistuttavasti vavahtelivat, niinkuin päättömän kananpojan jalat. Pikku sotamies oli saanut kuulan keskelle rintaansa. Hän oli ensimmäinen kuollut. Vaistontapaisesti tarttui Françoise Dominiquen käteen ja pusersi sitä kiihkeästi.
"Elkää seisoko siellä", sanoi kapteeni. "Kuulat tulevat tänne saakka."
Oli todellakin räiskähtänyt vanhassa jalavassa, ja oksa pudota ropsahti alas. Mutta nuoret eivät liikahtaneet paikaltaan, hetken jännitys oli ikäänkuin naulannut heidät maahan. Metsän rinteessä oli muuan preussiläinen äkkiä horjahtanut esiin puun takaa, aivan kuin teaatterin kulissista, huitonut käsillään ilmaan ja kaatunut taaksepäin. Sitten ei liikkunut enää mikään, molemmat kuolleet näyttivät auringonpaisteessa nukkuvilta, yhtään elävätä olentoa ei näkynyt. Laukauksetkin lakkasivat pamahtelemasta. Morelle yksinään jatkoi hiljaista kuiskutustaan.
Ukko Merlier katsoi kapteeniin hämmästyneen näköisenä, ikäänkuin kysyäkseen häneltä oliko vaara jo ohitse.
"Nyt tulee pahin", mutisi tämä. "Varokaa itseänne. Elkää seisoko siinä."
Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun jo hirveä yhteislaukaus jyrähti. Suuri jalava tuli aivan kuin niitetyksi, lehtiä liiteli tuiskuna ilmassa. Preussiläiset olivat onneksi ampuneet liian ylös. Dominique talutti, melkein kantoi pois Françoisen. Ukko Merlier seurasi heitä, huutaen:
"Kätkeytykää pieneen kellariin, siellä on vahvat muurit."
Mutta he eivät kuulleet häntä, he menivät suureen saliin, jossa kymmenkunta sotamiestä odotti hiljaa, suljettujen ikkunanluukkujen takana, kurkistellen raoista. Pihalle oli jäänyt vaan kapteeni kumarruksiin matalan muurin taakse, hurjan kivääritulen yhä kestäessä. Hänen ulkopuolelle vahdiksi asettamansa sotamiehet peräytyivät ainoastaan askel askeleelta. He vetäytyivät kuitenkin yksitellen sisälle, ryömien käsin ja jaloin; vihollinen oli ajanut heidät pois piilopaikoistaan. He koettivat voittaa aikaa eivätkä näyttäneet itseään, ett'eivät preussiläiset tietäisi kuinka suuri voima heillä oli vastassaan. Vieläkin tunti kului. Eräs kersantti tuli ilmoittamaan, että ulkona oli enää ainoastaan kaksi tai kolme miestä. Upseeri katsoi kelloaan ja mutisi:
"Puoli kolme; – meidän täytyy siis kestää neljä tuntia."
Hän antoi sulkea suuren pihaportin ja sitten varustauduttiin ankaraan vastarintaan. Kun preussiläiset olivat Morellen toisella puolen, ei hyökkäystä tarvinnut heti peljätä. Silta tosin löytyi kahden kilomeetterin päässä, mutta he eivät luultavasti tietäneet sitä löytyvänkään ja tuskin oli luultava että he koettaisivat kaalatakkaan joen poikki. Upseeri antoi siis vaan vartioida maantietä. Siltä puolen oli vaara lähestyvä.
Kiväärituli oli tauonnut. Mylly näytti kovassa päivänpaahteessa aivan kuolleelta. Ainoakaan ikkunanluukku ei ollut auki, vähintäkään ääntä ei kuulunut sisältä. Mutta vähitellen alkoi preussiläisiä ilmaantua Gagnyn metsän rinteelle. He kurottivat esille päitään ja tulivat rohkeammiksi. Useat sotamiehet myllyssä nostivat kiväärin silmälle, tähdätäkseen, mutta kapteeni huusi:
"Ei, ei, odottakaa! Antaa heidän tulla lähemmäksi."
Preussiläiset olivat hyvin varovaisia, ja katselivat epäilevin silmin myllyä. Tuo vanha, äänetön ja synkkä rauniontapainen rakennus murattiköynnöksineen teki heidät levottomiksi. He tulivat kuitenkin lähemmäksi. Kun noin viisikymmentä heistä oli tullut lakealle myllyn edustalla, sanoi upseeri:
"Laukaiskaa!"
Räjähdys kuului, yksityisiä laukauksia tuli perästä. Françoise, jota vapistutti, piti ehdottomasti kädet korvillaan. Dominique seisoi sotamiesten takana, kiihkeällä tarkkuudella seuraten näitten tointa. Kun savu oli hiukan haihtunut, nähtiin kolme preussiläistä seljällään keskellä niittyä. Muut olivat heittäytyneet pajujen ja poppelien taakse. Sitten alkoi piiritys.
Enemmän kuin tunnin ajan lenteli kuulia myllyn läpi. Ne piiskasivat raesateen tavoin vanhaa muuria. Kun ne sattuivat kiveen, kuultiin niiden litistyvän ja putoavan veteen. Puuhun tunkeutuivat ne sisään tuhisevalla äänellä. Välistä ilmaisi vinkuva ääni luodin sattuneen pyörään. Sotamiehet myllyssä säästivät laukauksiaan, he ampuivat vaan silloin kun voivat tähdätä. Silloin tällöin katsoi kapteeni kelloaan. Kun muuan kuula rikkoi yhden ikkunaluukun ja tunkeutui kattoon, mutisi hän:
"Kello on neljä. Me emme mitenkään voi kestää."
Vähitellen alkoi mylly todellakin horjua tuon kauhean kivääritulen edessä. Yksi ikkunanluukku putosi alas veteen läpiammuttuna kuin pitsi ja sen sijaan täytyi panna matrassi. Ukko Merlier antautui vähän väliin vaaranalaiseksi tarkastaessaan niitä vahingoita, joita hänen myllynpyöräraukkansa sai kärsiä; sen kitinä kävi kovin hänen sydämmelleen. Tällä kertaa sai pyörä loppunsa, hän ei koskaan voisi sitä enää korjata. Dominique oli rukoillut ja pyytänyt Françoisea vetäytymään pois, mutta tämä tahtoi olla hänen luonaan; hän istuutui erään suuren tammikaapin taakse, joka suojeli häntä. Yksi kuula sattui kuitenkin kaappiin, jonka sivut kumeasti kajahtivat. Silloin asettui Dominique Françoisen eteen. Hän ei ollut vielä ampunut, hän piti pyssyä kädessään, sillä hän ei ollut päässyt ikkunain luo, jotka olivat täynnä sotamiehiä. Joka laukauksella tärisi permanto.
"Varokaa!" huusi kapteeni yht'äkkiä.
Hän oli äsken nähnyt jotakin mustaa tulevan metsästä. Heti alkoi hirveä yksittäis-ampuminen. Tuntui kuin olisi hirmumyrsky huonetta tärisyttänyt. Vielä yksi ikkunanluukku romahti alas ja ammottavasta ikkunan aukosta tunkeutuivat kuulat sisälle. Kaksi sotamiestä vaipui lattialle. Toinen ei liikahtanutkaan enää; hänet vieritettiin sivulle seinän viereen, sillä hän oli tiellä. Toinen makasi ja väänteli itseään ja rukoili että hänet tapettaisiin; mutta kukaan ei häntä kuunnellut; kuulat vinkuivat yhä korvissa ja jokainen koetti suojella itseään ja löytää sopivan paikan, josta voisi ampua. Kolmas sotamies tuli haavoitetuksi; tämä ei päästänyt vähintäkään ääntä; hän vaipui lattialle erään pöydän viereen jäykästi tuijottavin silmin. Kun Françoise näki kaikki nuo kuolleet, työnsi hän vaistontapaisesti pois tuolin ja istuutui lattialle seinän viereen; hän luuli siinä olevansa vähemmän vaarassa. Sillä aikaa oli etsitty kaikki talon matrassit ja niillä puoleksi täytetty ikkuna. Sali alkoi olla täynnä sirpaleita rikkoontuneista aseista, rikkiammutuista huonekaluista.
"Kello on viisi", sanoi kapteeni. "Nyt miehiä kysytään. He aikovat tulla joen yli."
Samassa päästi Françoise huudon. Kivestä ponnahtanut luoti oli pyyhkäissyt hänen otsaansa. Siitä sirisi muutama pisara verta. Dominique katseli häntä, sen jälkeen meni hän ikkunaan, ampui ensimmäisen laukauksensa ja ampueli sitte yhtämittaa. Hän latasi, ampui, välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui; silloin tällöin hän katseli Françoiseen, siinä kaikki. Muuten hän ei pitänyt kiirettä, vaan tähtäsi tarkkaan. Preussiläiset hiipivät esiin pitkin poppeliriviä ja koettivat mennä Morellen yli, niinkuin kapteeni oli arvannut; mutta heti kun joku heistä uskalsi tulla näkyviin, kaatui hän, Dominiquen pyssyn luoti päässä. Kapteeni ihastui, huomattuaan tämän. Hän ei ollut sitä odottanut. Hän kiitti nuorta miestä ja sanoi, että hän olisi onnellinen, jos hänellä olisi monta sellaista pyssymiestä. Dominique ei sitä kuunnellut. Luoti liipasi hänen olkapäätään, toinen haavoitti hänen jalkaansa. Ja yhä hän ampui.
Kaksi taas kaatui. Matrassit olivat repaleina eivätkä voineet enää peittää ikkunoita. Vielä yksi luotituisku ja mylly näytti tulevan pois lakaistuksi. Asema ei ollut enää tukeva. Mutta upseeri sanoi vaan:
"Pitäkää paikkanne – vielä puoli tuntia!"
Nyt hän laski minuutitkin. Hän oli esimiehelleen luvannut pidättää vihollista siellä iltaan asti, eikä hän tahtonut taantua askeltakaan ennen sitä aikaa, jolloin hän oli päättänyt peräytyä. Hän pysyi yhtä ystävällisenä ja hymyili Françoiselle, häntä rauhoittaakseen. Itse oli hän ottanut kiväärin eräältä kaatuneelta sotamieheltä ja ampui sillä laukauksen toisensa jälkeen.
Nyt ei ollut enää kuin kahdeksan sotamiestä salissa. Preussiläisiä näkyi joukottain Morellen toisella puolen, ja selvää oli, että he millä hetkellä hyvänsä voivat mennä virran yli. Vielä kului muutamia minuuttia. Kapteeni itsepintaisesti ei tahtonut antaa peräymiskäskyä, kun eräs kersantti tuli juosten ja sanoi:
"He ovat tiellä, he aikovat käydä meidän kimppuumme takaapäin."
Preussiläiset olivat luultavasti löytäneet sillan. Kapteeni veti kellonsa esiin.
"Viisi minuuttia vielä!" sanoi hän. "He eivät voi ehtiä tänne viidessä minuutissa."
Kun kello löi kuusi, suostui hän vihdoin antamaan miestensä mennä ulos pikku ovesta, joka vei kapealle käytävälle. Sieltä heittäytyivät he erääsen kaivantoon ja pääsivät onnellisesti Sauvalin metsään. Kapteeni tervehti ennen lähtöään kohteliaasti ukko Merlier'tä ja pyysi anteeksi; hän lisäsi:
"Oi, hyvä herra, yksi tunti, vielä yksi tunti – voittehan lahjoittaa meille yhden tunnin!"
Mutta upseeri oli taipumaton. Hän käski kaksi miestä ottamaan tytön kiinni ja viemään pois, että voitaisiin rauhassa ryhtyä vanhuksen mestaamiseen. Françoise taisteli sydämmessään hirveätä taistelua. Hän ei voinut antaa heidän noin murhata isäänsä. Ei, ei, ennen kuolisi hän itse Dominiquen kanssa, ja hän aikoi juuri kiiruhtaa kammariinsa, kun Dominique itse astui pihalle.
Upseeri ja sotamiehet päästivät riemuhuudon. Mutta Dominique astui tyynenä, melkein ankaran näköisenä Françoisen luo, aivan kuin ei muita olisi ollutkaan saapuvilla.
"Se oli pahasti", sanoi hän. "Miksi ette ilmoittaneet minulle kuinka asia oli? Nyt sain tietää kaikki ukko Bontemps'iltä. Tässä nyt kumminkin olen."
V
Kello oli kolme. Suuria mustia pilviä oli vähitellen kohonnut taivaalle: ne olivat jätteitä jostakin myrskystä lähiseuduilla. Tuo keltainen taivas, nuo vaskenkarvaiset pilven riepaleet muuttivat äsken auringon paisteessa niin hymyilevän Rocreusen laakson murhaajain luolaksi, täynnä hirveitä haamuja. Preussiläinen upseeri oli panettanut Dominiquen salvan taakse, lausumatta sanaakaan hänelle aikomastaan kohtalosta. Puolesta päivästä asti oli Françoise ollut hirveimmissä sielun tuskissa. Hän ei tahtonut lähteä pihalta, vaikka isänsä häntä pyysi. Hän odotti ranskalaisia. Mutta hetket kuluivat, yö lähestyi ja hän kärsi sitä enemmän kun ei kaikki voitettu aika ollenkaan muuttanut tätä hirveätä tilaa.
Kello kolmen aikoina alkoivat preussiläiset viimeinkin tehdä lähtövalmistuksia. Upseeri oli hetkinen sitten lukinnut itsensä huoneesen Dominiquen kanssa, niinkuin edellisenä päivänäkin. Françoise arvasi, että nyt oli nuoren miehen elämä tai kuolema kysymyksessä. Hän pani kädet ristiin ja rukoili. Ukko Merlier hänen vieressään pysyi tyynenä ja jäykkänä, niin kuin vanhan talonpojan tulee, joka ei taistele kohtalon kamalata voimaa vastaan.
"Oi Jumalani, oi Jumalani!" mutisi Françoise. "He tappavat hänet – "
Mylläri veti hänet luokseen ja asetti istumaan polvelleen niinkuin lapsen.
Samassa tuli upseeri ulos, seurassaan kaksi miestä, jotka taluttivat
Dominiquea.
"En koskaan, en koskaan!" huusi tämä. "Olen valmis kuolemaan."
"Ajatelkaa tarkoin", lausui upseeri. "Sen palveluksen, jonka te kiellätte minulta, voi joku toinen tehdä meille. Minä tarjoan teille elämän, olen jalomielinen – kysymys on ainoastaan viedä meidät Montredoniin metsän lävitse. Siellä löytyy kai polkuja."
Dominique ei vastannut.
"Te kiellätte siis?"
"Tappakaa minut ja lopettakaa tämä", vastasi hän.
Françoise seisoi edempänä ristissä käsin ja katsoi rukoilevasti häneen.
Tyttö unhotti kaikki, hän olisi kehoittanut Dominiquea halpaan tekoon.
Mutta isänsä tarttui hänen käsiinsä, ett'eivät preussiläiset näkisi tätä mielettömän naisen liikettä.
"Hänellä on oikein", mutisi ukko. "Parempi on kuolla."
Sotamiehet, joitten piti toimittaa ampumisen, seisoivat paikoillaan. Upseeri odotti, että Dominique jonakin heikkouden hetkenä myöntyisi. Hän toivoi vielä voivansa puhuttelemalla saada hänet suostumaan. Kaikki oli hiljaa. Kaukaa kuului kova ukkosen jylinä. Helteinen kuumuus vallitsi. Keskellä tätä hiljaisuutta kuului äkkiä huuto: "Ranskalaiset! Ranskalaiset!"
He olivat todellakin saapuneet. Sauvalin tiellä, metsän rinteessä, voi eroittaa pitkän rivin punaisia housuja. Myllyssä syntyi kauhea sekamelska. Preussiläiset sotamiehet juoksivat sinne tänne, päästäen omituisia kurkkuääniään. Mutta yhtään laukausta ei oltu vielä ammuttu.
"Ranskalaiset! Ranskalaiset!" huudahteli Françoise ja löi käsiään yhteen.
Hän oli aivan kuin mieletön. Hän oli riistänyt itsensä isänsä sylistä, ja hän nauroi ja viittaili käsillään. Viimeinkin he tulivat, ja he tulivat ajoissa, koska Dominique vielä seisoi tuossa ilmielävänä!
Räikeä kiväärin laukaus jyrähti kuin ukkonen aivan hänen vieressään ja saattoi hänen katsomaan taaksensa. Upseeri oli lausunut itsekseen:
"Ennen kaikkea muuta tulee meidän tehdä loppu tästä asiasta – ."
Hän työnsi itse Dominiquen erään vajan seinän viereen ja komensi laukaisemaan. Kun Françoise kääntyi katsomaan, makasi Dominique maassa, rinta kahdentoista kuulan lävistämänä.
Françoise ei itkenyt, hän seisoi vaan ja tuijotti kuin mielipuoli. Hänen silmänsä jäykistyivät; hän meni vajan luo ja istuutui muutaman askeleen päähän ruumiista. Hän katsoi sitä, teki silloin tällöin lapsellisen kädenliikkeen, jonka merkitystä ei ollut helppo ymmärtää. Preussiläiset olivat ottaneet ukko Merlier'n panttivangiksi.
Kiivas taistelu syntyi. Upseeri oli joutuun sijoittanut miehensä kunkin paikoilleen, huomaten että peräytyminen olisi sama kuin antaa hakata itsensä maahan. Parempi oli sitten myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin. Nyt olivat preussiläiset myllyn puolustajina, ranskalaiset sen hätyyttäjinä. Äärettömän kiivas kiväärituli alkoi. Puolen tuntia kesti sitä taukoamatta. Sitten kuului jyleä pamaus ja kanuunan kuula katkaisi paksun oksan satavuotisesta jalavasta. Ranskalaisilla oli tykkiä. Patteriasta, joka oli asetettu sen kaivoksen reunalle, jossa Dominique oli ollut piilossa, ammuttiin pitkin Rocreusen suurta maantietä. Taistelu ei nyt voinut kauvan kestää.
Voi, sitä mylly-raukkaa! Kanuunankuulat lävistivät sitä kaikkialta. Puolet kattoa riistettiin pois. Kaksi seinää sortui. Varsinkin Morellen puolella oli hävitys kauhea. Häilyvistä seinistä irtaantuneet muratit riippuivat repaleina; virta vei mukanaan kaikellaisia pirstaleita, ja eräästä aukosta näkyi Françoisen kammari sänkyneen, jonka valkoiset esiriput olivat kiinni vedetyt. Kaksi kanuunankuulaa perättäin sattui vanhaan myllyn pyörään, joka päästi viimeisen, valittavan huokauksen, siivet menivät virran mukana, runko romahti kasaan. Rattoisan myllyn sielu jätti siten maallisen majansa.
Nyt ryhtyivät ranskalaiset väkirynnäkköön. Syntyi vimmattu taistelu lyönti-aseilla. Ruosteenkarvaisen taivaan katsellessa täyttyi laakso, ikään kuin murhaajaluola kuolleilla. Laajat niityt tulivat kamoittavan näköisiksi suurine, yksinäisine puineen ja korkeine poppeleineen, jotka reunustivat niitä varjoillaan. Metsät oikealla ja vasemmalla olivat sirkusmuurien näköisiä, joiden sisällä taistelevat telmäsivät; lähteiden ja purojen lorina kuului hiljaiselta nyyhkimiseltä; koko seutu oli aivan kuin hirvittävän kauhistuksen vallassa.
Françoise istui liikkumatta vajan luona, kyyristyneenä Dominiquen ruumiin viereen. Ukko Merlier oli äsken saanut surmansa pyssyn kuulasta. Nyt olivat preussiläiset lannistetut, mylly paloi, ja ranskalainen kapteeni tunkeutui ensimmäisenä pihalle. Sodan alusta alkain oli tämä hänen ensimmäinen voittonsa. Hän olikin hyvin kiihkoissaan, hän oikaisi korkeata vartaloaan ja nauroi miellyttävintä voittajan naurua. Huomattuaan Françoisen istumassa keskellä myllyn savuavia raunioita, isänsä ja puolisonsa ruumiitten välissä tylsästi tirkistelevänä eteensä, kohotti hän kohteliaasti hänelle miekkaansa ja huusi:
"Voitto! Voitto!"
TYÖNLAKKAUTUS
I
Aamulla kun työmiehet saapuvat tehtaasen se onkin kylmänä, synkkänä häviön surkeudessa. Tuolla suuren huoneen perällä seisoo kone äänetönnä laihoine käsivarsineen, liikkumattomine pyörineen, se enentää siellä alakuloisuutta, tuo, jonka huokuna ja jytinä ennen tavallisesti, työssä raivoavan jättiläisen sydämmen tykynnän tavoin, elähytti koko talon.
Tehtaan isäntä astuu alas pienestä kammiostansa. Surullisella äänellä lausuu hän työmiehillensä:
"Ystäväni, täksi päiväksi ei ole mitään työtä … tilauksia ei tule enää, päin vastoin saapuu joka suunnalta peruutuksia entisistäkin, minun täytyy jäädä tavaroineni odottamaan. Juuri tämä kuukausi, joulukuu, johon minä luotin, tämä suurien töiden kuukausi muina vuosina, uhkaa nyt saattaa häviöön vankimpiakin tehtaita … kaikki täytyy lakkauttaa."
Ja kun hän näki työmiesten katselevan toinen toistansa ikäänkuin peljäten, mitenkä nyt kotiin olisi palattava, peljäten huomispäivän puutetta, jatkoi hän matalalla äänellä:
"Minä en ole itsekäs oman edun katsoja, en, sen teille vannon… Minun asemani on yhtä hirvittävä, ehkäpä hirvittävämpi kuin teidän. Kahdeksan päivän kuluessa olen minä menettänyt viisikymmentä tuhatta markkaa. Minä seisautin työn tänäpäivänä siitä syystä, etten enää syvemmälle häviön kuiluun vaipuisi. Suuriin maksuihini tämän kuun 15 p. minulla ei ole penniäkään. Te näette että puhun teille ystävänä, en teiltä mitään salaa. Huomenna ehkä ovat jo oikeuden palvelijat täällä. Tämä ei ole meidän vikamme, eikö niin? Me olemme taistelleet viimeiseen saakka. Mielelläni olisin tahtonut auttaa teitä tämän huonon ajan ohitse; mutta minä en voi, itsekin olen hävinnyt mies; ei minulla ole enään elatusta muille antaa."
Sitten tarjosi hän heille kätensä. Työmiehet puristivat sitä sanaakaan sanomatta. He jäivät vielä hetkiseksi paikoilleen katselemaan, kädet nyrkissä, hyödyttömiä työkalujaan. Edellisinä aamuina jo sangen varhain viilat vinkuivat ja vasarat tahtia paukuttelivat; mutta kaikki näkyi nyt jo uinailevan vararikon pölyssä. On kaksikymmentä, on kolmekymmentä perhettä, jotka saavat seuraavalla viikolla nälkää nähdä. Muutamilla vaimoilla jotka myöskin olivat tehtaassa työskennelleet, oli kyyneleet silmissä. Miehet tahtoivat näyttäytyä vahvemmilta. He rohkasevat naisia; he sanovat, ett'ei Pariisin kaupungissa nälkään kuole.
Kun isäntä heidät jätti, ja he näkivät hänen poistuvan allapäin, kahdeksan päivän surujen painamana, ehkäpä vielä suuremman onnettomuuden uhkaamana, kuin heille tunnustanutkaan oli, vetäytyivät he yksitellen huoneen tukahuttavasta ilmasta kähisevin kurkuin, sydän kylmänä ikäänkuin pakenivat he jonkun kuolleen kammiosta. Kuollut on työ, tuo suuri, käymätön kone, jonka luuranko tuossa pimeydessä on hirvittävä.
II
Työmies on ulkona, kadulla, käytävällä. Hän on astuskellut katukäytäviä kahdeksan päivän ajan saamatta mitään työtä. Hän on käynyt talosta taloon tarjoten voimaansa, tarjoten taitoansa, tarjoten lopulta itsensä kokonaan, väliä pitämättä mihin työhön hyvänsä, vaikka kuinkakin vastenmieliseen, kuinkakin ankaraan ja surmaavaan. Joka paikassa paiskattiin portit hänen edessään kiinni.
Silloin tarjoutui hän työskentelemään puolesta palkasta. Ei sittenkään portit auenneet. Hän tekisi työtä ilmaiseksikin, ettei häntä voitaisi moittia. Tämmöinen on työnlakkautus, tämä pelottava seisaus, joka soittaa kuolinkelloa vinttikerroksissa asuvaisille. Äkkinäinen pula on lakkauttanut kaikki työliikkeet, ja raha, ennen liikkuva raha on kadonnut.
Kahdeksan päivän kuluttua on kaikki raha loppunut. Työntekijä on tehnyt viimeisen yrityksensä ja hän palaa hitaasti, tyhjin käsin, kurjuuden masentamana. Vettä putoaa taivaasta; sinä iltana tuntuu Pariisi ropakkoineen kamalalta. Rankkasateessa hän astuu eteenpäin siitä mitään tietämättä, tuntematta muuta kuin nälkäänsä, seisattuen silloin tällöin, viipyäksensä kauvemmin matkalla. Hän nojautuu Seine-virran sillan-aituuta vasten. Pitkään kohisten juoksevat sen paisuneet vedet; valkoinen vaahto roiskuu korkealle, kohoten sillan pilaria vastaan. Yhä seisoo hän siinä nojaten, mahtava virta juoksee hänen alitsensa, luoden hänelle hurjan kutsumuksen. Kuitenkin miettii hän itseksensä, että tätä totteleminen olisi liian kurjaa, liian arkamaista ja hän lähtee astumaan.
Sade on lakannut. Kaasuliekki leimuaa juveliseppäin puotien akkunoista. Jos hän löisi rikki yhden ruudun, saisi hän yhdessä kourallisessa monivuotisen leipänsä. Ravintolan pitäjien keittiöissä valkeat sytytetään; ja valkoisten musliini-esirippujen takana hän näkee ihmisiä syömässä. Hän jouduttaa askeliansa, hän kulkee takaisin etukaupunkiin paistipuotien, makkarakauppiasten ja sokurileipurien ohitse, läpi koko mässäävän Pariisin, joka loistaa nälkäisenäkin.
Kun vaimo ja pieni tyttönen aamulla itkivät, lupasi hän heille leipää illaksi. Hän ei uskalla ennenkuin yö on saapunut, tulla heille sanomaan, että hän on valehdellut. Eteenpäin kävellessään mietiskelee hän itseksensä, mitenkä hänen kotona olisi paras esiintyä, mitä hänen olisi sanottava, että he rauhoittuisivat, olisivat kärsivälliset. He eivät kuitenkaan enää kauvemmin voi jäädä nälkää näkemään. Hän itse kyllä kokisi, mutta vaimo ja pienokainen ovat siihen liian heikot.
Yht'äkkiä pisti hänen päähänsä ruveta kerjäämään. Mutta kun joku nainen tai herra astui hänen ohitsensa ja kun hän aikoi ojentaa kätensä, niin se jäykistyi, äänensä takertui kurkkuun. Hän jäi kuin naulattuna seisomaan käytävälle, ihmiset kääntyivät takaisin luullen häntä juopuneeksi, nähdessään hänen nälästä hurjistuneet kasvonsa.
III
Työmiehen vaimo astuu auringon laskiessa portin kynnykselle jättäen pienoisensa ylös nukkumaan. Vaimo on aivan laihtunut; hän on puettu karttuunihameesen. Hampaansa tärisevät hänen seistessään tuossa kadulla kylmässä tuulessa.
Hänellä ei ole kotona enää mitään, kaikki on hän kantanut panttilaitokseen. Kahdeksan työtöntä päivää riittävät kyllä tyhjentämään talon. Eilen myi hän verkakauppiaalle viimeisen kourallisen villoja päänalusestaan; nyt on jo alustakin myyty, ei ole enää jälellä kuin lakana. Sen hän on ripustanut akkunan eteen, estääkseen ilman henkeä sisälle pääsemästä, sillä pienokaisella oli kova hinku.
Miehellensä mitään ilmoittamatta on hänkin puuhannut puolestansa. Mutta työnseisautus on ankarammin kohdannut vaimoja kuin miehiä. Porteille on keräytynyt onnettomia vaimoja, joiden hän kuulee kaiken yötä siinä nyyhkivän. Hän kohtasi erään käytävän kulmassa yhden nojallaan seisomassa; toinen on kuollut; toinen taas tietymättömiin kadonnut.
Onneksi on hänellä hyvä mies, puoliso, joka ei ole juoppo. Heiltä ei mukavuuksiakaan puuttuisi, jollei tuollaiset työttömät ajat olisi saattanut heitä puille paljaille. Hänellä ei enään ole luottamusta missään: hän on velkaa leipurille, maustekauppiaalle, hedelmäin myyjälle, eikä hän enään uskalla edes heidän puotiensa ohitse kulkea. Jälkeen puolisen lähti hän sisarensa luokse lainatakseen häneltä parikymmentä penniä; mutta hän tapasi täälläkin sellaisen surkeuden, että hän sanaakaan sanomatta purskahti itkemään, ja sitten he kumpainenkin, sisarensa ja hän, yhdessä itkivät pitkän ajan. Lähtiessään vihdoin, lupasi hän sisarellensa toimittaa kappaleen leipää, jos hänen miehensä jotakin muassaan toisi.
Mutta miestä ei kuulu. Vettä sataa ja hän pakenee portin suojaan; suuret vesipisarat räiskyvät hänen jaloissaan; veden vihma tunkeutuu hänen ohukaisen hameensa läpitse. Silloin valtaa hänet kärsimättömyys; hän lähtee rankkasateesta huolimatta kulkemaan. Hän menee ihan kadun päähän, nähdäkseen eikö jo tulisi se, jota hän odotti, ehkä tuolla etäällä viertotiellä. Ja kun hän palaa, on hän läpimärkä. Käsillään pyyhkii hän hiuksiansa, koettaen niitä kuivata. Kärsivällisesti rupee hän vielä odottamaan ja lyhyet kuumeen väreet käyvät läpitse hänen ruumiinsa.
Edestakaisin kulkevat ihmiset tuuppivat häntä kyynärpäillään. Hän tekeytyy niin pieneksi kuin mahdollista, ettei olisi kenenkään tiellä. Häntä katsotaan tarkoin silmiin; hänen hengityksensä on kuuma, hänen kurkkuansa kirveltää. Koko Pariisi epäilee häntä, katu ropakkoineen, sen kirkkaat valot, eteenpäin pyörivät vaunut, kaikki näyttävät takertuvan häneen ja tahtovan heittää hänet katu-ojaan. Hänen on nälkä, hän on jokaisen tiellä. Tuossa vastapäätä on leipuripuoti ja hän ajattelee pienokaistansa, joka nukkuu kotona.
Vihdoin kun puolisonsa viimeinkin ilmestyy, vetelehtien raukkamaisesti rakennuksia pitkin, hän syöksyy äkkiä tämän eteen, luo häneen tuskallisen silmäyksen.
"Oletko saanut mitään!" songertaa hän.
Mies mitään vastaamatta, painaa päänsä alas. Vaimo silloin ensiksi läksi liikkeelle, kasvoillansa kuoleman kalpeus.
IV
Kotona pienokainen ei nukukaan. Tyttönen on herännyt, hän haaveksii, edessänsä kynttilän pätkä, joka yhdellä pöydän kulmalla sammumistansa tekee. Eikä käsittää voi, mitä hirvittävää ja sydäntä särkevää ilmaantuu tämän seitsen-vuotisen olennon kasvoissa, jotka ovat vakavat ja surkastuneet kuin täysi-kasvuisen naisen kasvot.
Hän on istuutunut arkun kannelle, joka on hänen makuupaikkansa. Hänen alastomat jalkansa riippuvat vapisten; hänen nuken kaltaiset kätensä kokoavat suonenvedon tapaisesti rintansa suojaksi niitä riekaleita, joita hänellä on verhonansa. Siellä tuntee hän omituisen polton, tulen, jonka hän tahtoisi sammuttaa. Hän uneksii.
Ei milloinkaan ole hänellä ollut mitään leikkikaluja. Hän ei voi käydä kouluakaan, sillä hänellä ei ole jalkineita. Hän muistelee mitenkä äitinsä hänet pienempänä vei auringon paisteesen. Mutta siitä on pitkä aika. Heidän täytyi muuttaa; ja tuntuupa hänestä ikäänkuin senjälkeen joku kylmä vihuri talossa aina riehuisi. Sitten hän ei enää ole ollut tyytyväinen; aina on hän kärsinyt nälkää.
Tämä asia, jota haaveksimaan hän on vaipunut, on liian syvällinen hänen käsittääksensä. Koko maailmako siis on nälässä? Hän on kuitenkin koettanut siihen tottua, mutta ei ole voinut. Hän arveli olevansa siksi liian pieni, täytyy kai olla suuri voidaksensa sitä kärsiä. Epäilemättä hänen äitinsä tietää tämän asian, jota lapsilta salataan. Jos hän uskaltaisi, kysyisi hän äidiltänsä, kuka meidät on tänne maailmaan saattanut ainoastaan nälkää näkemään.
Heidän luonansa on niin ikävä! Hän katselee akkunaa, jossa lakana häilyi, paljaita seiniä, jalattomia huonekaluja, kaikkea sitä kurjuutta vinttikerroksessa, jonka työnlakkautus oli toivottomaksi saattanut. Tietämättömyydessään luuli hän uneksineensa lämpöisistä huoneista, kauniine, loistavine esineineen; hän sulki silmänsä tätä uudestaan nähdäksensä; ja kynttilän valo hänen heikontuneiden silmäluomiensa läpitse tuntui kirkkaalta kullan hohteelta, johon hänen teki mieli tunkeutua. Mutta tuuli vinkui ja ikkunasta kävi niin kova ilman henki, että häntä äkisti rupesi yskittämään. Hänen silmänsä vuotivat kyyneleitä.
Ennen muinoin hän pelkäsi kun hänet aivan yksinään jätettiin, nyt hän siitä ei tiedä enää, hänelle on kaikki yhden tekevää. Kun ei sitten eilisen ole mitään syöty, arvelee hän äitinsä menneen leipää hakemaan. Ja tämä ajatus häntä hurmaa. Sitten hän leikkelisi leipänsä aivan pieniin palasiin ja ottaisi niistä vitkalleen yhden kerrallaan. Hän leikittelisikin leipänsä kanssa.
Äiti tuli kotiin, isä sulki oven. Pienokainen katseli suuresti kummastellen heidän molempain käsiin. Ja kun eivät he hetkisen kuluessa sanaakaan lausuneet, kertoi hän valittavalla äänellä:
– "Minun on nälkä, minun on nälkä."
Isä vaipui, pää käsien välissä, pimeään nurkkaan, siihen hän jäi murtuneena, olkapäät vavahdellen ankarain, äänettömäin nyyhkimisien vaikutuksesta. Kyyneliään tukahuttaen alkoi äiti nukuttaa lastansa, hän peitteli sitä kaikilla vaatteilla, mitä tuvassa oli, käski lapsen olemaan viisaan ja nukkumaan. Mutta lapsi, jonka hampaat vilusta helisivät ja joka tuntee tulen rinnassansa ankarammin polttavan, muuttuu sangen uskaliaaksi. Hän tarttuu äitinsä kaulaan, kysyy sitten hiljaa:
– "Sano, äiti, miksi meillä oikeastaan on nälkä?"
Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä.
Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä
I
Kevät.
Eräänä päivänä, kello viiden aikaan aamusella paistoi aurinko rattoisasti pieneen huoneeseni, setäni Lazaren luona, joka oli kirkkoherra Dourguesin kylässä. Muuan leveä, keltainen auringon säde kohtasi suljettuja silmäluomiani ja herätti minut.
Kalkilla valkoiseksi rapattu kammarini, valko-puisine huonekaluineen, oli niin iloisen ja viehättävän näköinen. Minä asetuin ikkunaan katselemaan Durance-virtaa, joka juoksi siinä niin laajana tumman viheriän laakson keskellä. Raittiit tuulahdukset hyväilivät kasvojani, virran lorina ja puitten suhina tuntui kutsuvan minua.
Avasin hiljaa oveni. Ulos tullakseni täytyi minun käydä setäni huoneen lävitse. Hiivin varpaillani eteenpäin, peljäten että paksujen anturaini narina herättäisi tuon arvoisan vanhuksen, joka nukkui vielä hymy huulilla. Minä vapisin, kuullessani kirkosta Angelus-kellojen äänen. Lazare setä oli muutaman päivää seurannut minua kaikkialla, surullisen ja huolestuneen näköisenä. Hän olisi luultavasti estänyt minua menemästä alas joen rannalle ja paneutumasta siellä pitkäkseni rantapajujen alle nähdäkseni edes vilahduksen pitkästä, ruskeasta Babetista, joka oli aivan kuin uuden kevään minulle synnyttämä.
Mutta setäni nukkui sikeästi. Minulla oli hiukan omantunnon vaivoja pettäessäni häntä ja hiipiessäni näin pakoon. Pysähdyin hetkiseksi katselemaan hänen tyyniä kasvojaan, jotka lepo oli tehnyt vieläkin lempeämmiksi. Liikutuksella muistin sitä päivää, jona hän tuli noutamaan minua tuosta kylmästä, hyljätystä kodista, josta äitini ruumissaatto oli äskettäin lähtenyt. Niin paljon lempeyttä, niin monta uhrausta, niin monta viisasta neuvoa oli hän minulle sitten sen ajan tuhlannut! Hän oli antanut minulle tieteensä, hyvyytensä, koko älynsä ja koko sydämmensä.
Hetkisen teki mieleni huutamaan hänelle: "Nouskaa, Lazare setä! menkäämme yhdessä kävelylle tuonne lehtokujalle Durancen rannalla, jota te niin rakastatte. Raitis ilma ja aamu-aurinko virkistävät teitä. Palattua saatte nähdä mikä oivallinen ruokahalu teillä on!"
Mutta Babet, joka tulisi rannalle puettuna valkoisiin aamuvaatteisinsa ja jota minä en sitten saisikaan nähdä! Kun setä olisi saapuvilla täytyisi minun katsella maahan. Olisi niin hauskaa loikoa vatsallaan pehmeässä ruohossa pajujen alla! Minua rupesi hervostuttamaan ja hiljakseen, lyhyin askelin, pidättäen hengitystäni, saavuin ovelle. Astuin alas rappusista ja aloin juosta kuin hullu tuona kauniina, kirkkaana kevät aamuna.
Taivaan ranta oli aivan valkoinen, siellä täällä vaan näkyi hienon hienoja sinisiä ja ruusunpunaisia väreitä. Vaalea aurinko loisti juuri kuin hopealamppu, josta säteet valosateena levisivät Durance virtaan. Ja leveä, pehmeä virta oikoilihe laiskana punaisella hiekalla laakson toisesta päästä toiseen, aivan kuin sula metallijuova. Lännessä näkyi jono mataloita, hammasmaisia kunnaita sinipunaisina vasten vaaleata taivasta.
Kymmenen vuotta olin asunut tässä syrjäisessä maailman nurkassa. Kuinka monta kertaa Lazare setä oli odottanut minua latinan tunnille! Tuo kunnon vanhus tahtoi tehdä minusta oppineen miehen. Ukon odottaessa kuljeskelin minä Durancen toisella puolen, etsiskelin harakan pesiä tai löysin jonkun vuoren kukkulan, jolle en vielä ollut kiivennyt. Kun tulin kotiin sain nuhteita kovasti, latina oli unohtunut, setä parka torui minua kun olin repinyt rikki housuni ja häntä kauhistutti nähdessään joskus ihonkin alta olevan rikki. Laakso oli minun omani, minun yksinään; minä olin valloittanut sen jaloillani, minä olin sen oikea omistaja ystävyyden oikeudella. Ja tämä pieni osa virrasta, nämä kaksi penikulmaa Durancea, kuinka minä niitä rakastin, kuinka hyvin me ymmärsimme toisiamme! Minä tunsin rakkaan virtani kaikki oikut, sen vihan puuskat, sen hymyilyt, sen eri muodot kunakin päivän hetkenä.
Kun mainittuna aamuna tulin alas rannalle, oli vesi melkein häikäisevän valkoinen ja kirkas. Koskaan ennen en ollut nähnyt sitä niin iloisen näköisenä. Minä hiivin nopeasti ales pajujen alle erääsen avonaiseen paikkaan, jossa aurinko paistoi tummalle ruoholle. Siellä laskeusin pitkäkseen vatsalleni, kuunnellen tarkasti ja katsellen oksien välistä polulle, jota myöten Babetin piti tulla.
"Lazare setä varmaankin nukkuu sikeästi!" ajattelin minä.
Ja minä oikaisin itseni koko pituudelleni nurmelle. Aurinko lämmitti selkääni kuumilla säteillään, samalla kun rintani pysyi aivan viileänä tuoreessa ruohossa.
Oletteko milloinkaan katsellut ruohostoon aivan läheltä, silmät kiinni ruohon korsissa? Babetia odottaessani tarkastelin minä erästä ruohomätästä, joka oli pieni maailma itsekseen. Siellä löytyi katuja, kujia, toria, kokonaisia kaupunkia. Syvimmällä eroitin minä ainoastaan tumman varjon, jossa edellisen kevään lehdet suruissaan mätänivät; siitä kohosi hienoja korsia tuhansissa somissa mutkissa ja koukuissa muodostaen heikkoja pylväsriviä, kirkkoja ja aarniometsiä. Minä näin kaksi laihaa hyönteistä kävelevän edestakaisin tuossa sekasotkussa; ne raukat olivat varmaankin eksyneet, sillä ne kiiruhtivat pylväskäytävästä toiseen, kadulta kadulle, huolestuneen ja peljästyneen näköisinä.
Samassa katsoin ylös ja näin edempänä polulla Babetin valkoisen hameen esiintyvän vasten tummaa maanpintaa. Minä tunsin hänen harmaan, sinikukkaisen karttuuni hameensa. Minä ryömin syvemmälle ruohoon ja tunsin sydämmeni tykkivän kovasti maata vasten, niin kovasti, että se melkein kohotti minua ylös joka tykytyksellä. Rintaani poltti nyt, en enää tuntenut kasteen viileätä tuoreutta.
Tyttö lähestyi nopeasti. Hänen hameensa häilyivät pitkin maata niin somasti, niin ihastuttavasti. Minä näin hänen alhaalta koko pituudessaan, kaikessa onnellisessa suloudessaan. Hän ei tietänyt minun loikovan pajujen alla; hän käveli iloisena eteenpäin, hän juoksi huolimatta tuulesta, joka kohotti hiukan yhtä hänen hameensa liuskaa. Minä eroitin hänen sukkelaan teputtelevat jalkansa ja käteni suuruisen liuskan hänen valkeista sukistaan, ja minä punastuin suloisesti, vaan samalla tuskallisesti hämmästyneenä.
Silloin en nähnyt enää mitään, en Durancea, en pajuja, en kirkasta taivasta. Mitä huolin minä nyt laaksosta! Se ei ollut enää minun hyvä ystäväni, minä olin aivan kylmä sen suruille ja sen iloille. Mitä huolin minä enää entisistä tovereistani, kivistä ja puista tuolla kunnailla. Virta saisi vallan kernaasti juosta tiehensä, jos tahtoisi, minä en sitä olisi surrut.
Ja kevät, mitä välitin minä keväästä? Jos se olisi kadonnut ja vienyt mukanaan selkääni paahtavan auringon, kirkkaine sateineen, viheriät lehdot ja koko tuon kauniin kevät aamun, niin olisin sittenkin ihastuneena jäänyt katselemaan Babetia, kun hän häilyvin hamein juoksi alas tietä myöten. Sillä Babet oli sydämmessäni ottanut laakson sijan, Babet oli kevät. Minä en ollut koskaan puhutellut häntä. Me punastuimme molemmat tavatessamme toisiamme kirkossa. Olisin voinut vannoa että hän kammoksui minua.
Hän jutteli nyt muutaman minuutin pesijättärien kanssa. Hänen herttainen naurunsa tunkeutui minun luokseni saakka, sekoitettuna Durance virran mahtavan äänen kanssa. Sitten kumartui hän ottaakseen hiukan vettä käteensä; mutta rantaäyräs oli korkea, Babet oli vähällä luistaa jokeen ja hänen täytyi pitää ruohosta kiinni.
Minua väristytti. Nousin äkkiä ylös ja juoksin epäilemättä, punastumatta tytön luokse. Hän katsoi minuun peljästyneenä, mutta hymyili sitten. Minä kumarruin alas ja olin vähällä pudota, mutta onnistuin kuitenkin, puristamalla sormeni kovasti yhteen, saamaan oikean käteni vettä täynnä. Sitten ojensin Babetille tämän uudenaikaisen astian ja tarjosin hänelle juoda.
Pesijättäret nauroivat. Hämillään ei Babet uskaltanut juoda, vaan käänsi epäillen päänsä puoleksi pois. Vihdoin teki hän ratkaisevan päätöksen ja läheni huulillaan sormieni päitä; mutta hän oli viivytellyt liian kauvan, vesi oli juossut pois. Hän rupesi nauramaan. Hän tuli jälleen lapseksi ja minä huomasin että hän piti minua pilanansa.
Olin kovasti hämilläni. Kumarruin uudelleen. Tällä kertaa otin vettä molempiin käsiini ja kiiruhdin viemään niitä Babetin huulille. Hän joi ja minä tunsin hänen aran suutelonsa nousevan käsivarsiani myöten aina rintaani asti, täyttävän sen lämmöllä.
"Setä varmaankin nukkuu makeasti!" sanoin hiljaa itsekseni.
Samassa huomasin mustan varjon vieressäni, ja kun käännyin ympäri, näin Lazare sedän itse seisovan muutaman askeleen päässä ja katselevan Babetia ja minua huolestuneen näköisenä. Hänen kaapunsa näytti aivan valkoiselta auringon paisteessa ja hänen katseensa oli niin moittiva että minun teki mieleni itkemään.
Babet peljästyi kovasti. Hän punastui ja kiiruhti pois mutisten:
"Kiitoksia, Jean herra, paljon kiitoksia."
Minä pyyhin kastuneita käsiäni ja seisoin hämilläni ja liikkumatonna
Lazare sedän edessä.
Tuo kunnon ukko seisoi siinä käsivarret ristissä ja katseli Babetia, joka juoksi polkua myöten pois, taaksensa katsomatta. Kun hän oli kadonnut pensas-aidan taakse, loi setä silmänsä minuun ja minä huomasin surullisen hymyn hänen ystävällisillä kasvoillaan.
"Jean", sanoi hän, "menkäämme suureen lehtokäytävään. Aamiainen ei ole vielä valmis, meillä on vielä puolituntia aikaa." Hän alkoi käydä eteenpäin tavallisilla, hiukan raskailla askelillaan, väistäen kasteista ruohoa. Hänen kauhtanansa laahasi jälestä hiekalla ja kahisi joka liikkeellä, minkä hän teki. Hänellä oli rukouskirja kainalossa, mutta hän oli unohtanut aamulukunsa ja käveli pää kumarassa, ajatuksissaan ja sanaakaan sanomatta. Hänen äänettömyytensä lannisti minut aivan. Hän oli muutoin tavallisesti puhelias. Joka askeleella tulin minä levottomammaksi. Hän oli varmaankin nähnyt kun minä annoin Babetille vettä juoda. Ja mikä näky, suuri Jumala! Nuori tyttö, joka nauraen ja punastuen suuteli minun sormieni päitä, ja minä, seisoen varpaillani kädet ojennettuina, hiukan kumartuneena ikäänkuin syleilläkseni häntä. Nyt vasta näytti tekoni minusta hirveän uskaliaalta. Koko häveliäisyyteni ja arkuuteni palasi jälleen. Minä ihmettelin kuinka olin uskaltanut antaa suudella sormiani sillä tavoin.
Ja Lazare setä, joka ei puhunut sanaakaan, vaan joka yhä käveli vitkaan edelläni, luomatta ainoatakaan silmäystä rakkaihin, vanhoihin puihinsa! Hän valmisti varmaankin rangaistussaarnaa minulle. Hän vei minut suureen lehtokäytävään ainoastaan saadakseen oikein torua minua. Se ei suinkaan loppuisi vähemmässä kuin tunnissa, aamiainen jäähtyisi, enkä minä pääsisikään palaamaan rannalle uinailemaan noista herttaisista palohaavoista, joita Babetin huulet olivat käsiini jättäneet.
Me olimme suuressa lehtokujassa. Tämä oli pitkä sekä leveä, ja kulki pitkin joen rantaa; kahden puolen käytävää kasvoi suunnattomia tammia, haljenneine runkoineen ja laajalle levinneine oksineen. Hieno ruoho oli ikäänkuin mattona puitten alla ja aurinko, joka paistoi oksien lävitse, kutoi kultakirjailuja tälle matolle. Kaikkialla ympärillä näkyi vaalean viheriäisiä niittyjä.
Kääntymättä, käyntiään muuttamatta, käveli setä lehtokujan päähän asti. Siellä hän pysähtyi ja minä pysyttelin hänen vieressään, käsittäen että tuo peljätty hetki nyt oli tullut. Joki teki tässä äkkinäisen mutkan; eräs matala muuri muodosti lehtokujan tällä kohden jonkunlaiseksi penkereeksi. Tästä varjoisasta paikasta voi nähdä kauvas valoisaan laaksoon. Maisema laajeni edessämme useita penikulmia avaralle. Aurinko kohosi ylemmä taivaalle; aamuiset hopeasäteet muuttuivat kultavirroiksi; taivaanranta, pitkin mataloita kunnaita, oli sokaisevan kirkas, koko laakso oli ikäänkuin tulipalon hohteen valaisema.