Kitobni o'qish: «Kotisirkka»

Ehtymätön huumori ja syvä myötätunto ja rakkaus kanssaihmisiä kohtaan ovat Dickensin kirjailijaluonteen kuvaavammat ominaisuudet. Huumori, hilpeä, hyväntahtoinen leikinlasku oli hänelle synnynnäinen, se luonnonlahja, joka ei ainoastaan tehnyt hänen nimeään kuuluisaksi koko sivistyneessä maailmassa, vaan auttoi häntä myös kestämään nuoruuden kovaa kohtaloa ja esti häntä vajoamasta kurjuuden kuiluun. Syvän säälinsä ja rakkautensa koko ihmiskuntaa, varsinkin sen kovaosaisia kohtaan hän on voittanut omien kärsimystensä ja taistelujensa hinnalla.

Dickensin vaikea ja raskas lapsuus ja varhaisin nuoruus eivät opettaneet häntä vain tuntemaan ihmisiä ja elämää, vaan ennen kaikkea tekemään uupumattomasti työtä. Väsymys, vaivojen säästäminen, toimettomuus olivat hänelle aivan vieraita käsitteitä. Ja kuitenkin oli hänellä luonnostaan varsin heikko ruumiinrakenne ja huono terveys, jota ei suinkaan hyvällä ruualla ja hellällä hoidolla koetettu parantaa. Mutta hänellä oli rautainen tahto ja niin joustava henkinen voima, ettei mikään saanut häntä lannistumaan eikä murtumaan. Tämä ynnä lisäksi se seikka, ettei hänen tarvinnut kuvauksiaan varten etsiä kaukaa malleja eikä aiheita, vaan sai ammentaa omista kokemuksistaan ja elämyksistään, selittää hänen tavattoman menestyksensä. Muuten ei voisi käsittää, että hän, jonka koko kasvatus oli jäänyt hänen omaksi huolekseen ja joka 13-vuotiaasta saakka oli ansainnut elatuksensa saapasmustetehtaassa liistaroimalla purkkien kansia kiinni, olisi voinut tuskin 23 vuoden vanhana päästä suuren lontoolaisen lehden aputoimittajaksi ja pian sen jälkeen maansa enin luetuksi kirjailijaksi.

Kun näet hänen teoksensa "The Pickwick club" ilmestyi v. 1837, oli hänen maineensa taattu ei vain Englannissa, vaan sen rajojen ulkopuolellakin. Se saavutti niin tavatonta suosiota, että joka talossa puhuttiin siinä esiintyvistä henkilöistä kuin läheisistä ystävistä ja tutuista.

Sittemmin hän loi pitkän sarjan teoksia, joista tässä mainittakoon ainoastaan laaja romaani "David Copperfield", teos, joka oli lähinnä Dickensin sydäntä, hänen "lempilapsensa", kuten hän itse sanoo. Se on aikoinaan ilmestynyt suomeksikin, ja sitä on meillä paljon luettu.

ENSIMÄINEN SIRKUTUS

Kattilahan se ensin alkoi! Älä puhu minulle mitä Peerybinglen matami kertoi. Kyllä minä sen asian paremmin tunnen. Peerybinglen matami todistakoon tuomiopäivään asti, ettei hän saattanut sanoa kumpi niistä alkoi, mutta minä sanon, kattila sen teki. Luulenpa sen tietäväni! Pienen, nurkassa seisovan vahanaamaisen hollantilaisen kellon mukaan alkoi kattila täsmälleen viittä minuuttia ennen kuin sirkka oli vähintäkään sirkuttanut.

Olihan kello jo lakannut lyömästä, ja pieni vavahteleva heinämies sen päällä, heiluen viikatteinensa edestakaisin maurilaisen palatsin edessä, oli jo niittänyt puolen ladon alan olematonta heinää, ennenkuin sirkka vasta yhtyi lauluun.

Luonnostani en suinkaan ole itsepintainen, sen kaikki tietävät. Enkä millään muotoa tahtoisi väittää Peerybinglen matamia vastaan, ellen olisi peräti varma asiastani. Ei minua siihen mikään pakota, mutta tässä on puhe tositapahtumista, ja se on tosi, että kattila alkoi laulaa ainakin viisi minuuttia ennen kuin sirkka millään tavalla ilmaisi olemassaoloansa. Väitäpäs vastaan – niin minä sanon: Vaiti!

Anna minun kertoa juurtajaksain kuinka se tapahtui. Sen olisinkin sanonut jo ensi sanakseni, ellei olisi päivänselvää, että kun tarina on kerrottava, niin täytyy alkaa alusta, ja kuinka on mahdollista alkaa alusta, alkamatta kattilasta?

Näyttää siltä, kuin olisi jonkinlainen kilpailu tai kiista syntynyt kattilan ja sirkan välillä, enkä minä ryhdykään kertomaan muuta kuin sen syytä.

Peerybinglen matami pistäytyi ulos sumuisessa hämärässä, kapsutellen märkiä kiviä myöten sievissä, pienissä puukengissä, jotka yli koko pihan tekivät lukemattomia kuvioita Euklideen ensimäisestä väitteestä. [Vaimoväki Englannissa pitää sateisella säällä eräänlaisia puisia anturakenkiä, joiden pohjaan on kiinnitetty rautainen rengas.] Peerybinglen matami nosti kattilaan vettä kaivosta. Heti sen perästä hän palasi puukengittä takaisin, sillä eipä hän ollut niillä pitkälle päässyt, ja olipa hän itsekin nyt koko joukon lyhempi, sillä puukengät olivat korkeat ja Peerybinglen matami oli matala. Hän pani kattilan tulelle. Tätä tehdessään hän menetti tai vähäksi aikaa kätki hyvän tuulensa, sillä sade, joka oli tavattoman kylmää ja sellaista lumen- ja jäänsekaista sohjua, joka näyttää tunkeutuvan joka aineen, vieläpä puukenkienkin läpi, oli ottanut Peerybinglen matamin varpaat haltuunsa ja räiskinyt hänen jaloillensakin. Ja sille, joka kaikin tavoin kehuskelee jalkojansa kauniiksi ja mielellään pitää sukkansa aivan puhtaina ja sievinä, tuommoinen tapaturma varmaan, ainakin hetkeksi, on raskas kantaa.

Paitsi sitä oli kattila itsepäinen ja äkäinen. Se ei tahtonut millään lailla pysyä paikallaan jaloilla eikä kuulla puhuttavankaan sovinnosta hiilien kanssa, joita sen alle pistettiin; sen sijaan se kallistelihen kuin juopunut eteenpäin ja kuohui kuin mikä pöllöpää lieteen. Kiukuissaan se kihisi ja kähisi äreästi tulelle. Kaiken muun lisäksi heitti kansi, tehden vastarintaa Peerybinglen matamin sormille, ensin kuperkeikkaa ja sitten semmoisella näppäryydellä, joka olisi soveltunut parempaankin toimeen, sukelsi kattilan pohjaan. Eikä ole hukkuneesta "Royal-George" laivasta merenpohjasta hinattaessa ollut puolta sitä vaivaa kuin tästä kattilan kannesta, ennenkuin Peerybinglen matamin onnistui saada se jälleen ylös.

Nyt kattilakin murjotti vakavana ja kantaen ynseästi varttansa se nyrpisti nenäkkäästi ja ilvehtien huultansa Peerybinglen matamin edessä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: En tahdo kiehua. Siihen ei mikään saa minua pakotetuksi.

Mutta Peerybinglen matami, joka oli jo saanut takaisin hyvän tuulensa, taputti kerran pari pyyleitä kätösiänsä yhteen ja istuutui nauraen kattilan ääreen. Sill'aikaa loimusi valkea iloisesti ja valaisi roihullaan ja välkkeellään pientä heinämiestä, joka seisoi ylinnä hollantilaisen kellon päällä, niin että olisi luullut hänen liikkumatonna seisovan maurilaisen palatsin edessä ja vain liekin häilyvän. Hän heilahteli kuitenkin täsmälleen ja säännöllisesti kaksi kertaa sekunnissa. Mutta hirmuista oli katsella hänen kärsimyksiänsä sillä aikaa kun kello löi, ja kun käki, kurkistaen palatsin ovesta, kukkua helähytti kuusi kertaa, värähteli hän joka kerta juuri kuin olisi kuullut kummituksen tahi kun jokin rautalangan tapainen olisi nykäissyt häntä jalasta.

Vasta kun kellon painojen ja nuorien ankara melu ja kolina hänen allansa oli kokonaan lakannut, tuli pieni säikähtynyt niittomies jälleen entiselleen. Hänen säikäyksensä ei suinkaan ollut aiheeton, sillä nuo kalisevat kelloroipakat pitävät toimessaan julmaa melua, ja suuresti ihmettelen kuinka minkään kansan ja kaikista vähimmin hollantilaisten mieli on tehnyt niitä keksiä. Yleinen ajatus näet on, että hollantilaiset itse puolestansa rakastavat tilavuutta ja paljon vaatteita yllänsä, ja silloin heidän pitäisikin paremmin ymmärtää eikä tuossa tuokiossa jättää kellojansa niin ohuiksi ja alastomiksi. Nyt, kuulkaa, alkoi kattila iltahuvia hankkia. Se muuttui helläsydämiseksi ja musikaaliseksi; sen kurkusta alkoi väkisinkin kuulua kulahduksia, ja toisinaan se uskalsi kumahuttaa siitä jonkun lyhykäisen laulunkin, jonka se kuitenkin heti kohta tukahutti, ikäänkuin ei olisi vielä oikein tietänyt tulisiko pitää seuraa vai ei. Nyt yhtäkkiä, yritettyänsä turhaan pari kolme kertaa hillitä surumielisiä tunteitansa, heitti kattila kaiken nyreytensä ja varovaisuutensa ja puhkesi hillitsemättömään lauluun, niin vilkkaaseen ja hilpeään, ettei heillä satakielikään koskaan olisi voinut parempaa keksiä.

Kuinka selkeäkin se hänen laulunsa oli! Totta tosiaan, te olisitte käsittäneet sen niinkuin kirjan, kenties paremminkin kuin monen kirjan, minkä minä tai te voisimme mainita. Pullahuttaen suustaan lämpimänä henkäyksenä kevyen pilven, joka iloisesti ja somasti yleni kyynärän verran ja laskeutui sitten takan ympärille, ikäänkuin sen omaksi kotoisaksi taivaaksi, laulaa liritteli kattila virttänsä niin verrattoman hilpeästi, että sen messinkinen ruumis hytkyi ja liikahteli tulella ja että itse kansikin, tuo äsken vielä niin kapinallinen kansi – niin paljon vaikuttaa hyvä esimerkki – tanssi jotakin skotlantilaista tanssia ja rämisi niinkuin kuuromykkä sympaali, joka ei ole koskaan kuullut terveen veljensä ääntä.

Että kattilan laulu oli tervehdys- ja tervetuliaislaulu jollekulle ulkona olevalle, joka parhaillaan lähestyi tätä pientä syrjäistä kotia ja leimuavaa valkeata, sitä ei ole epäilemistäkään. Sen tiesi Peerybinglen matami aivan hyvin, kun hän miettien istui takan ääressä. Yö on synkkä, lauloi kattila, lakastuneita lehtiä on tien vieressä; sumua ja pimeää on ylhäällä, lokaa ja likaa on alhaalla, yksi vain on päivänrako jylhässä, pimeässä ilmassa, enkä tiedä onko yhtäkään, sillä ei se ole muuta kuin liekehtivä tummanpunainen loiste taivaanrannalla, missä aurinko ja tuuli yksin tuumin pistävät pilvet palamaan, kostaaksensa niille sellaisen ilman tuonnin; ja koko laaja, lakea maisema on yhtenä ainoana pitkänä, synkkänä, mustana viivana. Kuurassa on virstapatsas ja tiellä on lumisohjua; jää ei ole vettä – vesi ei ole sulaa; ette voi sanoa tarkallen mitä ainetta mikin on; mutta hän tulee, tulee, tulee —

Tässä, jos sallitte mun sanoa, yhtyi sirkka lauluun, huutaen sirr, sirr, sirr! hämmästyttävän kovalla äänellä kokoonsa katsoen (kokoonsa, jota ei edes näkynyt!) ja verraten kattilaan, ja jos se olisi siinä paikassa haljennut niinkuin kivääri, jossa on liian suuri panos, ja jos se siihen paikkaan olisi kaatunut kuoliaaksi ja sirkuttanut pienen ruumiinsa viideksikymmeneksi palaseksi, olisipa se näyttänyt aivan luonnolliselta ja välttämättömältä seuraukselta, jota sirkka muka olikin tarkoittanut.

Kattilan ei nyt enää tarvinnut laulaa yksin. Tosin se jatkoi yhä laimenemattomalla innolla, mutta sirkka alkoi laulaa ylintä ääntä ja pitikin puolensa. Hyvä taivaallinen isä, kuinka se sirkutti! Koko huone kaikui sen kimeästä, terävästä äänestä, ja ääni tuntui välkkyvän tähtenä pihankin pimeydessä. Siinä oli, sen korkeimmilleen kohotessa, semmoista sanoin selittämätöntä liritystä ja liverrystä, että olisi luullut sirkan joskus tulisessa innostuksessaan keikahtaneen selälleen ja jälleen hypähtäneen jaloilleen.

Yhtäkaikki sointui molempien laulu hyvästi yhteen, sirkan ja kattilan. Laulun aihe oli sama, ja yhä korkeammalle ja korkeammalle he lauloivat kilvan.

Pieni kaunis kuuntelija – sillä kaunis hän oli ja nuori, vaikka vartaloltansa vähäinen, tahi, niinkuin sanotaan, lylleröinen (minusta hän ei ollut lainkaan vastenmielinen) – sytytti kynttilän ja vilkaisi heinämieheen, joka paraikaa korjasi talteen melkoisen kuormallisen minuutteja; sitten kuuntelija katsahti ulos ikkunasta, josta hän ei pimeän tähden nähnyt muuta kuin oman kuvaisensa lasissa. Ja minun mielestäni (niinkuin epäilemättä teidänkin mielestänne) hän olisi saanut katsoa hyvinkin kauas, ennenkuin olisi nähnyt mitään puoleksikaan niin suloista. Kun hän kääntyi takaisin ja istuutui paikalleen, pitkittivät sirkka ja kattila yhä vielä kilpalauluansa oikein vimmatusti. Kunnianhimoinen kattila ei näet tahtonut tunnustaa olevansa voitettu.

Se kiihotti yhtä paljon hermoja, kuin jos olisi ollut katsomassa kilpa-ajoja. Sirr, sirr, sirr! Sirkka oli päässyt virstan verran edelle. Hum, hum, hum – m – m! tulla puhkui kattila kaukana perästä, hyristen niinkuin suuri hyrrä. Sirr, siri, sirr! sanoi sirkka toisella puolella nurkkaa. Hum, hum, hum – m – m! murisi kattila, tavallansa pitäen itseänsä urhoollisena – periytymisestä ei puhettakaan. Sirr, sirr, sirr! sirkutti sirkka entistään ankarammin. Hum, hum, hum – m – m! lausui kattila harvaverkkaan ja vakavasti. Sirr, sirr, sirr! huusi sirkka kerrassaan kukistaakseen hänet. Hum, hum, hum – m – m! vastasi kattila, joka ei tahtonut antautua. Viimeinpä he taistelun temmellyksessä ja häiriössä ja helskeessä ja melskeessä sekaantuivat niin sikin-sokin toisiinsa, että olisi pitänyt olla terävämpi pää kuin teillä tai minulla, saadaksensa selville humisiko kattila ja sirkuttiko sirkka, vai sirkuttiko kattila ja humisiko sirkka, vai molemmatko humisivat ja molemmatko sirkuttivat. Mutta sitä ei epäilemistäkään, että molemmat, kattila ja sirkka yhtaikaa, jonkun salaisen yhteisvoiman vaikutuksesta, minkä itse paraiten tuntenevat, lähettivät hauskan takkalaulunsa loistavana valonsäteenä ulos ikkunasta kauaksi kadulle. Ja tämä valo, heijastuen muuatta pimeässä lähestyvää miestä kohti, selitti hänelle tuossa tuokiossa kaikki tyyni ja huusi: Tervetuloa kotiin, vanha toveri! tervetuloa, ystäväni!

Kun se oli tehty, kuohui kattila kerrassaan voitettuna yli laitojensa ja otettiin tulelta. Peerybinglen matami juoksi sitten ovelle, jossa rattaiden ramina, hevosen kavioiden kopse, miehen ääni, edestakaisin puikkelehtiva virkku koira sekä kapalolapsen kummastuttava ja salaperäinen ilmestys synnyttivät semmoisen melun ja sekaannuksen, että olisi luullut pirun joutuneen mertaan.

Mistä lapsi tuli tai kuinka Peerybinglen matami sai sen niin pian käsiinsä, sitä en tiedä. Mutta elävä pikku lapsi oli Peerybinglen matamin sylissä; ja aika tavalla hän näyttikin siitä ylpeilevän, kun suuri ja vahva mies veti hänet hiljaa takan ääreen, mies, joka oli häntä paljoa pitempi ja vanhempi, jonka täytyi kumartua syvään häntä suudellakseen. Mutta se maksoikin vaivan. Selkävaivainenkin, kolmen kyynärän kuuden tuuman pituinen mies olisi sen tehnyt.

"Juho kultani", sanoi Peerybinglen matami, "onpa sää sinua pahasti pidellyt!"

Mies oli totta tosiaan kovaa kokenut. Paksu sumu oli takertunut niinkuin kuura silmäripsiin ja kulmakarvoihin, ja sumun ja valkean välillä nähtiin sateenkaaria kimmeltävän itse poskiparrassakin.

"Näetkös, Pirkko", vastasi Juho verkalleen, avaten kaulahuivinsa ja lämmitellen käsiänsä, "ei nyt olekaan juuri kesäinen sää: älä siis kummastele."

"Soisin, ettet sanoisi minua Pirkoksi, Juho. Se ei ole ollenkaan mieleeni", lausui Peerybinglen matami näyttäen hyvin nyreältä, vaikka tapa, jolla hän sen lausui, ilmaisi sen olevan hänelle hyvinkin mieleen.

"Mitäs muuta sitten olet?" vastasi Juho hymysuin kumartuen katsomaan häntä silmiin ja puristaen häntä vyötäisiltä niin hellästi kuin suuri kouransa ja käsivartensa suinkin sallivat. "Pirkko ja" – samalla hän katsahti pienokaiseen päin – "Pirkko ja pikku tirkko – en tahdo muuta virkkaa, etten pilaisi asiata, mutta olin juuri laskemaisillani sanaleikin; en luule sen koskaan pyörineen lähempänä kielelläni."

Omien sanojensa mukaan hän oli usein sanomaisillaan jotakin erinomaisen sukkelaa, tuo hidas, hiljainen, rehti Juho, tuo Juho, joka oli niin jäykkäruumiinen, mutta niin hilpeäluontoinen, niin karkeakasvoinen, mutta niin helläsydäminen, niin hidas käsittämään, mutta niin herkkä tuntemaan, niin yksinkertainen, mutta niin hyvä. Oi, äidillinen luonto, anna lapsillesi tuota sydämen tosirunollisuutta, jota oli kunnon ajurin povessa – sivumennen sanottuna hän oli vain tavallinen ajuri – ja me kuulemme kernaasti hänen yksinkertaista puhettansa, katselemme hänen yksinkertaista elämäänsä ja siunaamme sinua saadessamme viettää muutaman hetken heidän seurassansa!

Oli hauska katsella pientä Pirkkoa, kun hän, poika (oikea nukke pojaksi) sylissänsä, keimaillen ja mietiskellen tuijotti tuleen ja kallisti pientä somaa päätänsä juuri tarpeeksi, antaaksensa sen nojata puoleksi luonnollisesti, puoleksi teeskennellen, mielittelevästi ja suloisesti ajurin leveää rintaa vasten. Hauska oli katsella ajuria, kuinka hän hellän kömpelösti koetti sovitella voimakasta, tukevaa kämmentänsä tämän kepeän kuorman ympärille ja sovittaa vahvan miehuutensa jollakin tavoin turvalliseksi tueksi vaimonsa verevälle nuoruudelle. Hauska oli katsella kuinka Tilly Slowboy, seisoen syrjempänä ja odottaen poikaa syliinsä, tarkasteli molempia erikseen (vaikka hän itse vastikään oli päässyt täysikasvuiseksi), ja kuinka hän seisoi, silmät ja suu seposelällänsä, pää eteenpäin kumarassa, ikäänkuin olisi tahtonut hengittää itseensä sen näyn. Yhtä hauska myös oli katsella kuinka ajuri Juho, kun Pirkko edellämainitusta nukesta jotakin virkkoi, aina ojensi kättänsä, mutta vetäisi sen takaisin ennenkuin se oli koskenut lapseen, ikäänkuin olisi pelännyt musertavansa sen, ja kumartui niin etäältä, ettei vahinkoa voinut tapahtua, silmäilemään sitä hämmästyneen ylpeästi, samantapaisesti kuin suuri, ystävällinen kahlekoira luullaksemme silmäilisi pienokaistansa, huomatessaan jonakin kauniina päivänä olevansa pienen – kanarialinnun isä.

"Eikö hän ole kaunis, Juho? Eikö hän näytä suloiselta nukkuessaan?"

"Suloiselta", virkkoi Juho, "hyvin suloiselta. Hän nukkuukin aina, eikö niin?"

"Noh, Juhoni! Ei suinkaan."

"Minä", lausui Juho miettivästi, "minä luulin hänen silmänsä olevan aina ummessa. He!"

"Jumala varjelkoon! Juho, kuinka saatat säikäyttää."

"Onko hyvä, että lapsi vääntelee silmiään tuolla tavoin?" kysyi ajuri hämmästyksissään. "Kas, kuinka se räpyttää yhtaikaa niitä molempia! ja kas, kuinka se aukoo suutansa kuin kultakala ainakin!"

"Et sinä kelpaisi isäksi, et vähän vähääkään", lausui Pirkko, taitavan emännän kaikella arvokkuudella. "Mutta kuinka voisitkaan tietää mitkä pienet kivut lapsia vaivaavat, Juho! Tuskin tietäisit niiden nimiäkään, tyhmeliini." Ja siirrettyään pojan vasemmalle käsivarrellensa ja taputettuaan häntä selkään pahaa parantaakseen hän nipisti nauraen aviomiestänsä korvasta.

"Se on tietenkin totta, Pirkko", sanoi Juho riisuen päällystakkinsa. "Siitä en paljoa tiedä. Tiedän vain tänä iltana otelleeni jokseenkin kiinteästi tuulen kanssa. Tuuli kävi koillisesta suoraan vastaani, koko matkan kotia."

"Voi, voi, niinkö tosiaankin, ukko parkani?" huudahti Peerybinglen matami täydessä toimessaan. "Tässä, Tilly, ota pikku kultamuru, sillaikaa kun minä vähän askaroitsen. Jumala siunatkoon häntä, voisin tukahuttaa hänet suukkosilla, voisin todellakin! Pois tieltä, koirani! Nonoh, Harmi koira! Anna minun vain ensin valmistaa teetä, Juho, kyllä sitten niinkuin uuttera mehiläinen autan sinua myttyjen järjestämisessä. 'Niinkuin uuras mehiläinen' – ja niin edespäin, muistathan sen, Juho. Opitkos, Juho, koskaan koulussa ulkoa kappaleen 'Niinkuin uuras mehiläinen?"

"En sitä täydelleen oppinut", vastasi Juho. "Kerran olin ihan oppimaisillani, mutta olisin luullakseni sen vain pilannut."

"Hi-hi!" nauroi Pirkko. Kuinka iloisesti ja sievästi hän nauraa hihitti! "Voi, mikä vanha rakas tyhmeliini sinä oletkaan, Juhoni, se on totinen tosi!"

Tätä arvostelua vähääkään vastustamatta meni Juho ulos katsomaan, pitikö renkipoika, jonka lyhty virvatulen tavoin häilyi edestakaisin oven ja ikkunan välillä, huolta hevosesta. Tämä hevonen oli lihavampi kuin mielellänne ottaisitte uskoaksenne, jos antaisin teille siitä mitan, ja niin vanha, että sen syntymäpäivä häipyi muinaisuuden hämärään. Harmi, joka tiesi olevansa velvollinen osoittamaan rakkautta koko perheelle yleensä ja jakamaan suosiotansa tasan kaikille, juoksenteli ulos ja sisään ihmeen levottomasti, välistä lyhyesti haukahdellen pyöriskellessään hevosen ympärillä, jolloin hän oli vähällä litistyä tallin oven väliin; välistä taas ollen karkaavinansa hurjasti emäntänsä kimppuun ja seisahtuen leikillä kesken juoksuaan; välistä huudattaen Tilly Slowboyta, joka istui matalalla jakkaralla takan ääressä, koskettamalla kostealla turvallansa äkkiä tytön kasvoja; välistä osoittaen lapselle tungettelevaa rakkauttansa; välistä kiertäen takkaa ja paneutuen pitkäksensä ikäänkuin olisi ruvennut yötiloillensa; välistä hypähtäen pystyyn ja syöksyen ulos, häntätöyhtö ilmassa, ikäänkuin olisi yhtäkkiä muistanut tärkeän asian ja lähtenyt täyttä karkua sitä toimittamaan.

"Tässä! tässä edessäsi on teekannu takan reunalla", sanoi Pirkko iloisesti häärien, niinkuin lapsi vieraisilla ollessaan. "Ja tuossa kylmää siankinkkua ja tässä voita, ja tuossa leipäpala ja kaikki tyyni! Tässä on vaatekoppa, johon sopii panna pieniä myttyjä, jos sinulla on semmoisia, Juho – mihin menit, Juho? Älä pudota lasta lieteen, Tilly, mitä muuta tehnetkin!"

Olkoon neiti Slowboysta sanottu, vaikka hän jotenkin kärkkäästi vastusti varoituksen tarpeellisuutta, että hänellä oli harvinainen ja ihmeellinen kyky viedä lasta vaaroihin ja että hän usein vakaalla ja aivan omituisella tavalla pani hänen heikon olemuksensa hengenhätään. Varreltansa tämä nuori naisihminen oli niin ylen laiha ja hinteloinen, että oli syytä pelätä hänen vaatteensa luisuvan alas teräviltä puunappuloilta (hänen olkapäiltänsä, näet), johon olivat löyhästi ripustetut. Hänen pukunsa oli siitä merkillinen, että se joka tilaisuudessa osiksi paljasti omituisesti leikatun villavaatteen, sekä siitä, että se selän seuduilla salli ruskean viheriän miehustan pilkistää esiin. Koska hän aina ihastellen töllisteli kaikkia ja alituisesti tarkasteli emäntänsä ja lapsen kauneutta, niin saattaa sanoa, että neiti Slowboy pienissä erehdyksissään osoitti yhtä hyvää päätä kuin sydäntä; ja vaikkei niistä koitunut juuri hyvää lapsen päälle, joka niiden vuoksi yhä kolahteli oviin, kaappiin, sänkyihin, käsipuihin ja muihin esineihin, niin eivät vahingot kuitenkaan olleet muuta kuin luonnollisia seurauksia Tilly Slowboyn lakkaamattomasta kummastelusta, kun hän näki itseänsä niin ystävällisesti kohdeltavan ja asuvansa niin hupaisessa kodissa. Sillä hänen isänsä ja äitinsä olivat molemmat maineeltaan yhtä tuntemattomia ja Tilly oli kasvatettu löytölapsena tahi yleisen armeliaisuuden hoitolapsena, joka nimitys, vaikka eroaakin varsin vähän lempilapsen nimestä, kuitenkin merkitsee ja tarkoittaa aivan toista.

Olisipa teitäkin huvittanut samoinkuin Juhoa, jos olisitte nähneet kuinka pieni Peerybinglen matami miehensä kanssa palasi takaisin tupaan, kinastellen vaatekorista, ja ollen kovassa työn touhussa (vaikkei hän mitään toimittanut, sillä hänen miehensä se korin kantoi). Hupaista se lienee luullakseni ollut sirkastakin, sillä varmaa on, että se nyt taasen rupesi kovasti sirkuttamaan.

"Hei!" virkkoi Juho vakavalla tavallansa. "Onpa tuo sirkutus tänä iltana mielestäni iloisempaa kuin koskaan ennen."

"Ja varmaankin se ennustaa meille onnea, Juho! Ainahan se on sitä ennustellut. Kotisirkka liedessä tuopi onnea paremmin kuin mikään muu maailmassa."

Juho katsahti vaimoonsa, ikäänkuin olisi hänen päähänsä lennähtänyt se ajatus, että Pirkko se olikin hänen paras sirkkansa ja että hän oli siihen hyvin tyytyväinen. Mutta se oli luultavasti vain joku hänen aikomiansa tavallisia leikkipuheita, sillä hän ei virkkanut mitään.

"Ensi kerran kuulin tuon vienon, iloisen äänen sinä iltana, kun toit minut tähän kotiin – toit minut uuden kotini haltiaksi. Siitä on jo lähes vuosi. Muistatkos, Juho?"

Muisti kai. Juho muisti. Tottahan nyt muisti!

"Tuo sirkutus oli tervetuliaislaulu! Se tuntui olevan niin täynnä lupauksia ja kehotusta. Se ikäänkuin lupasi, että olisit minulle lempeä ja ystävällinen etkä suinkaan odottaisi (kyllä pelkäsin sitä silloin, Juhoni!) löytäväsi vanhaa vakavaa viisautta pikku vaimohupakkosi päästä."

Juho taputteli miettien häntä olalle ja silitti sitten hänen päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Ei, ei; en ole sitä odottanut; olen ollut aivan tyytyväinen löytäessäni sen semmoisena kuin se oli. Ja totisesti hän olikin oikeassa. Pirkon pää olikin hyvin viehättävä.

"Sirkka puhui totta, Juhoni, kun kuultiin sen sanovan niin, sillä aina sinä olet ollut paras, huolellisin ja hellin mies minua kohtaan. Se on totinen tosi, onnellinen on tämä koti ollut, Juho, ja senvuoksi minä pidän sirkasta."

"Pidän minäkin", lausui ajuri, "pidän minäkin, Pirkko."

"Minä rakastan sitä niiden monien hetkien vuoksi, joina olen sitä kuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka sen viaton laulu on mieleeni johdattanut. Toisinaan kun hämärässä tuntui yksinäiseltä ja ikävältä, Juho – ennenkuin sain lapsen seuratoverikseni ja huoneen ilostuttajaksi – mietin itsekseni, kuinka yksinäsi sinä jäisit, jos minä kuolisin, ja kuinka suru minut musertaisi, jos saisin kuulla, että sinä, armaani, olet minut hyljännyt! – Silloin kuului takasta sirkan sirkutus, ja se kertoi minulle, kuinka on syntyvä toinen pikku ääni, minulle suloinen ja kallis ääni, joka poistaa suruni kuin unen. Ja pelätessäni – silloin pelkäsin, Juhoni, sillä olinhan aivan nuori! – tätä avioliittoa sopimattomaksi, kun minä olin semmoinen lapsi ja sinä pikemmin holhoojani kuin mieheni, ja kun ajattelin, ettet voisi, vaikka koettaisitkin, oppia rakastamaan minua niinkuin toivoit ja rukoilit voivasi – silloin ilahutti minua taasen tuo sirkutus ja se tuotti sydämeeni uutta toivoa ja uskallusta. Näitä seikkoja olen miettinyt tänä iltana istuessani sinua odottamassa, ja sentähden rakastan sirkkaa."

"Rakastan minäkin", toisti Juho. "Mutta, Pirkko, minäkö toivoin ja rukoilin voivani oppia rakastamaan sinua! Kuinka puhutkaan! Senhän olin oppinut paljon ennemmin kuin toin sinut tänne sirkan pikku haltiaksi, Pirkko!"

Pirkko tarttui liikutettuna hänen käsivarteensa ja katsoi häntä silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut virkkaa jotakin. Mutta samalla hän oli jo polvillaan vaatekorin ääressä, puhellen vilkkaasti myttyjä järjestäessään.

"Tänä iltana ei näitä ole monta, Juho, mutta juuri äsken näin kaluja sälytettynä kärryjen takapuolelle ja ajattelin: ne ovat kyllä vastuksina, mutta maksetaankinhan niistä hyvästi; ei siis ole valittamista, eikö niin? Sitäpaitsi lienet jo matkalla jättänyt monta kalua omistajalleen, eikö niin?"

"Olenpa kyllä", lausui Juho. "Hyvinkin monta."

"Mitähän tässä pyöreässä vakassa mahtanee olla? Juho kultaseni, siinä on hääkakku!"

"Kas, sen voi ainoastaan nainen arvata!" virkkoi Juho ihmetellen. "Mies ei olisi sitä ikinä arvannut; luulenpa tosiaan, että vaikka panisi hääkakun teelaatikkoon tai muuhun mahdottomaan astiaan, nainen sen sittenkin heti arvaisi. Niin on; hain sen sokerileipurista."

"Painaako se paljon – ainakin sata naulaa!" huusi Pirkko ponnistaen kovasti sitä nostaessaan. "Kenen se on, Juho? Mihinkä se on menevä?"

"Lue päällekirjoitus toiselta puolen", sanoi Juho.

"Mitä, Juho! Jumalan tähden, Juho!"

"Niin, kukapa olisi uskonut", vastasi Juho.

"Ethän suinkaan tahtone sanoa", jatkoi Pirkko istuen lattialle ja pudistaen päätänsä hänelle, "että se menee Gruff ja Tackletonille, lelukauppiaalle!"

Juho nyykäytti päätänsä.

Nyykäytti Peerybinglen matamikin varmaan viisikymmentä kertaa; mutta se ei ollut suostumuksen merkiksi, vaan se ilmaisi äänetöntä ja surkuttelevaa kummastusta. Ylenkatseellisesti hän veti suutansa vinoon minkä taisi (vaikkei se suinkaan ollut luotu vinoon vedettäväksi, siitä olen varma) ja tuijotti mietteissään eteensä, ikäänkuin olisi tahtonut katseellansa kerrassaan lävistää kunnon ajurin. Neiti Slowboy, joka lasta viihdyttääkseen mitään ajattelematta matki katkelmia kuulemastaan keskustelusta, muuttaen kaikki nimisanat monikkoon, kyseli pieneltä palleroiselta: "Olivatko ne Gruffit ja Tackletonit lelukauppiaita? Halusivatko ne hakea torttuja sokerileipureilta? Tunsivatko äidit isien kotiin tuomat laatikot j.n.e."

"Ja nyt se sitten tapahtuu!" lausui Pirkko. "Ah! hän ja minä olimme koulukumppaneja, Juho."

Luultavasti Juho muisteli Pirkkoa tai kenties alkoi aprikoida, minkälainen hän oli ollut kouluaikanaan. Hän katsoi vaimoansa miettien ja mielihyvällä, mutta ei vastannut mitään.

"Ja kauppias on niin vanha, niin eriskummainen. Kuule, montako vuotta nuorempi sinä olet Gruff ja Tackletonia, Juho?"

"Haluaisinpa tietää montako kuppia teetä minun on tänä iltana juotava – enemmän kuin Gruff ja Tackleton koskaan on neljässä illassa juonut, hä?" vastasi Juho iloisesti nostaen tuolin pyöreän pöydän viereen ja käyden käsiksi kylmään siankinkkuun. "Mitä syömiseen tulee, niin minä syön ainoastaan vähän, mutta sen hyvällä ruokahalulla, Pirkko."

Ei tämäkään, hänen tavallinen lausepartensa aterianaikoina – yksi hänen viattomia hairahduksiansa (sillä hänen ruokahalunsa oli aina itsepintainen ja näytti hänet valehtelijaksi) – voinut saada hänen pikku vaimonsa suuta nauruun; tämä vain seisoi myttyjen keskellä ja jalallaan hiljaksensa sysäili kakkuvakkaa syrjään, katsomatta, vaikka seisoikin maahan luoduin silmin, sieviä kenkiänsä, joita hän ei muulloin koskaan unohtanut. Hän seisoi siinä syvissä mietteissä, unohtaen sekä teet että Juhot (vaikka Juho huusi ja koputti puukolla pöytään häntä säikyttääksensä), kunnes Juho nousi seisoalleen ja tarttui hänen käsivarteensa; silloin hän katsahti Juhoon ja juoksi paikallensa teepöytään, nauraen huolimattomuuttansa. Mutta hän ei nauranut niinkuin ennen. Tapa oli toinen, samoin äänikin.

Sirkkakin oli vaiti. En tiedä miksi, mutta ei huonekaan enää ollut niin hauska kuin ennen. Ei sinnepäinkään.

"Ovathan tässä kaikki mytyt, eikö niin, Juho!" kysyi Pirkko katkaisten pitkän äänettömyytensä, jonka kestäessä rehellinen ajuri käytännöllisesti oli näyttänyt todeksi toisen puolen lempisananparttansa, syöden hyvällä halulla, vaikkei sentään saattanut myöntää, että hän olisi syönyt vähän. "Ovathan tässä kaikki nyt, eikö niin, Juho?"

"Siinä ovat kaikki", virkkoi Juho. "Noh – ei – olen", hän panee pois veitsen ja haarukan ja hengähtää raskaasti, "olen aivan unohtanut vanhan herran!"

"Vanhan herran?"

"Kuormarattaille", jatkoi Juho. "Kun häneen viimeksi vilkaisin, oli hän nukahtanut oljille. Tultuani tupaan olin hänet pari kertaa aivan muistamaisillani; mutta hän haihtui jälleen mielestäni. Hoi siellä! Nouskaa ylös! Sepä somaa."

Juho lausui viimeiset sanat ulkona, jonne hän oli kiirehtinyt, kynttilä kädessä.

Neiti Slowboy, joka huomasi puhuttavan jotakin salaperäistä Vanhasta Herrasta ["Vanha Niku" on englantilaisilla perkeleen nimityksiä], liitti hairahtuneessa luulossaan näihin sanoihin muutamia uskonnollisia ajatuksia ja säikähtyi niin, että kavahti äkisti ylös matalalta tuoliltaan takan vierestä kätkeäkseen itsensä emäntänsä hameen taakse; mutta rientäissään lattian poikki hän töytäsi yhteen juuri sisään astuvan vanhan vieraan kanssa ja hädissään survaisi häntä ainoalla hyökkäysaseella, mikä hänellä oli käsillä. Koska tämä ase sattui olemaan poika, nousi siitä suuri melu ja hälinä, jota Harmin älykkäisyys vielä lisäsi; sillä tämä uskollinen koira, joka oli isäntäänsä huolellisempi, näytti vartioineen vanhaa nukkuvaa herraa, jottei tämä pääsisi karkaamaan vieden mukanansa muutamia nuoria, rattaiden perälle sidottuja poppelipuita, ja se seurasi häntä vieläkin hyvin tarkkaavasti, purren häntä sääryksiin ja käyden ankarasti nappien kimppuun.

TOINEN SIRKUTUS

Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat kahdenkesken yksiksensä, niinkuin satukirjoissa kerrotaan – ja Jumala siunatkoon heitä (toivon teidän ajattelevan samoin) ja Jumala siunatkoon satukirjoja, jotka vielä kertovat jotakin tässä arkipäiväisessä maailmassa! – Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat ihan yksin itseksensä pikkuisessa puuhuoneessa, joka oli niinkuin ohut pähkinänkuori, ja vain niinkuin syylä Gruff ja Tackletonin korkealle kohoovalla tiilikivinenällä. Gruff ja Tackletonin kivitalo oli kadun juhlallisena koristeena; mutta Kaleb Plummerin kodin olisitte voineet särkeä palasiksi parilla vasaraniskulla ja korjata pirstat rattailla pois. Jos joku semmoisen hävityksen perästä olisi kaipauksellaan kunnioittanut Kaleb Plummerin asuntoa, niin hän olisi epäilemättä tehnyt sen kiittäen sen hävittämistä suureksi parannukseksi. Mökki oli kiinni Gruff ja Tackletonin kivitalossa juurikuin raakku laivan pohjalaudassa, kuin etana ovessa tahi kääpä puussa. Mutta se oli se sinapin siemen, josta suuri Gruff ja Tackletonin suku oli saanut alkunsa; sen ränsistyneen katon alla oli Gruff-vainaja aivan huomaamatonna leikellyt leluja koko sukupolvelle, vihdoin vanhentuneita poikia ja tyttöjä, jotka olivat leikkineet niillä, rikkoneet ne ja – muuttaneet nurmen alle nukkumaan.

Sanoin Kalebin ja hänen sokean tyttö raukkansa asuneen tässä mökissä; mutta minun olisi pitänyt sanoa, että he asuivat Kalebin rakentamassa taikalinnassa, jossa ei nähty köyhyyttä eikä puutetta ja jonka ovelle eivät huolet osanneet. Kaleb ei suinkaan ollut mikään taikuri, hänellä oli vain se taikavoima, joka saattaa olla meillä kaikilla: hellän, äärettömän rakkauden taikavoima. Luonto oli ollut hänen opettajansa, ja sen opetuksista kaikki nämä ihmeet tulivat.

Sokea tyttö ei tietänyt katon olevan ruman, seinien värittömiä eikä rappauksen paikoittain karisseen; hän ei tietänyt, että seinässä oli suuria tukkimattomia rakoja, jotka päivä päivältä suurenivat senvuoksi, että hirret lahosivat ja laskeutuivat. Sokea tyttö ei tietänyt raudan ruostuvan, puun lahoavan eikä paperin repeytyvän; hän ei tietänyt, että huoneen ulkomuoto ja suhteet rappeutuivat ja muuttuivat. Sokea tyttö ei tietänyt, että pöydällä seisoi rumia saviastioita, että murhetta ja alakuloisuutta oli hänen vieressänsä, että Kalebin harvat hiukset harmaantuivat harmaantumistaan hänen näkemättömien silmiensä edessä. Sokea tyttö ei tietänyt, että heillä oli tyly, vaativa ja jäykkä isäntä hän ei tietänyt Tackletonia siksi Tackletoniksi, joksi me hänet tunnemme; hänen luulossaan Tackleton oli erinomainen leikinlaskija, joka halusi laskea pilaa heidän kanssansa ja joka, vaikka olikin heidän elämänsä varjeleva enkeli, ei kuitenkaan tahtonut kuulla sanaakaan kiitollisuudesta.

Tämä kaikki oli Kalebin aikaansaamaa, sokean tytön isä paran aikaansaamaa. Mutta hänen takkansa vieressä asuikin sirkka, ja kerran kun hän sokean, äidittömän tytön lasna ollessa kuunteli suruisin mielin sirkan sirritystä, johdatti tämä kodinhaltia sen ajatuksen hänen päähänsä, että hän voisi muuttaa juuri tytön suuren onnettomuuden siunaukseksi ja tehdä hänet vähällä onnelliseksi. Sillä sirkat ovatkin mahtavia haltioita, vaikkeivät ihmiset, jotka heidän kanssansa seurustelevat, siitä mitään tiedä (niinkuin useimmiten on laita); eikä näkymättömässä maailmassa ole suloisempia eikä uskollisempia ääniä – ääniä, joihin niin täydellisesti voi luottaa, jotka niin varmasti antavat ainoastaan hyviä neuvoja, kuin ne äänet, joilla kodin ja kotoisen takan haltiat puhuvat ihmisille.

Kaleb ja hänen tyttärensä työskentelivät yhdessä tavallisessa työhuoneessaan, joka samalla oli heidän jokapäiväinen asuntonsakin; ja ihmeellinen huone se olikin. Siinä nähtiin pikku taloja, valmiita ja puolivalmiita, täynnä kaikensäätyisiä nukkeja. Etukaupunkirakennuksia täynnä vähävaraisia nukkeja; keittiöitä ja yksinäisiä huoneita alhaisemman säädyn nukeille; loistorakennuksia suurisukuisille nukeille. Muutamat näistä huoneista olivat jo sisustetut semmoisten nukkein käytettäviksi, joiden varat olivat pienet, toiset sitävastoin voitiin tarpeen vaatiessa kalustaa mitä komeimmin, sillä hyllyt olivat täynnä tuoleja, pöytiä, sohvia, sänkyjä ja sänkyvaatteita. Korkea aatelisto, herrassääty ja kaikenlainen alhaisempi kansa, joiden tarpeeksi nämä rakennukset olivat aiotut, makasivat siellä täällä koreissa tuijottaen suoraan kattoon; mutta nukkein yhteiskunnallista asemaa, heidän säätyänsä ja arvoluokkaansa merkittäessä (joka oikeassa maailmassa valitettavasti osoittautuu sangen vaikeaksi) olivat nämä lelusepät menetelleet paljoa paremmin kuin luonto, joka usein käyttäytyy oikullisesti ja sopimattomasti, sillä he eivät suinkaan tyytyneet niin mielivaltaisiin eron merkkeihin kuin silkki, karttuuni ja puuvillainen vaate, vaan he lisäsivät toisia yksilöllisempiä tuntomerkkejä, joista ei saattanut erehtyä. Niin oli korkeasti vapaasukuisella naisella vahajäsenet erinomaisen täsmällisessä suhteessa keskenänsä; mutta niin oli vain hänellä ja hänen heimolaisillansa; seuraava arvoluokka yhteiskunnallisessa asteikossa oli nahasta; sen perästä seuraava karkeasta piikkokankaasta. Rahvaalla oli käsivarret ja jalat pelkistä tulitikuista, ja heidät kiinnitettiin paikallensa niin etteivät voineet siitä liikahtaa.

Paitsi näitä nukkeja nähtiin Kaleb Plummerin huoneessa toisiakin näytteitä hänen käsitöistänsä. Siinä oli Noakin arkkeja, joissa kaikenlaatuiset linnut ja eläimet tulivat erinomaisen hyvin toimeen yhdessä, sen voin vakuuttaa, vaikka ne pudotettiin sisään kuinka hyvänsä katosta, ja vaikka ne pudisteltiin ja sullottiin yhteen kauhean pieneen tilaan. Rohkealla, runollisella vapaudella oli useimpiin Noakin arkkeihin tehty portinkolkutin oveen, kenties sopimaton lisäys, joka vain toi mieleen aamuvierailut ja kirjeenkantajat, mutta oli muuten sopiva koriste rakennuksen ulkopuolella. Siellä oli tusinoittain pieniä, alakuloisia rattaita, joiden pyörät liikkuessaan synnyttivät mitä surullisimpia säveliä. Monta pikku viulua, rumpua ja muuta soittokalua korvan kiusaksi; suunnaton joukko tykkejä, kilpiä, miekkoja, keihäitä ja kiväärejä. Siellä oli pikkuisia punalahkeisia llvehtijöitä, jotka alinomaan kiipeilivät korkeilla, punaisesta langasta tehdyillä telineillä ja laskeutuivat alas toiselle puolen, pää edellä; samaten paljon vanhoja herroja, näöltänsä arvokkaita, miltei kunnioitettavia, jotka hyppivät kuin hullut vartavasten ovien eteen pantujen seipäitten yli. Siellä oli kaikenlaatuisia eläimiä, varsinkin hevosia, alkaen täplikkäästä ajohevosesta, jolla oli neljä tikkua jalkoina ja pieni rohdintukko harjana, aina puhdasrotuiseen keinuhevoseen, joka oli paraikaa laukkaamassa. Samoinkuin olisi ollut vaikea luetella ne monet kymmenet kummat kuvat, jotka olivat aina valmiit tekemään jotakin hulluutta, jos vain painettiin jotakuta ponninta, niin ei myöskään olisi ollut helppo mainita semmoista inhimillistä eriskummaisuutta, vikaa tahi heikkoutta, joka ei olisi ollut tarkemmin tahi huonommin kuvattuna Kaleb Plummerin kamarissa. Eikä saata sanoa, että nämä pilkkakuvat olisivat olleet aivan luonnottomia, sillä hyvin vähällä kehotuksella voidaan saada miehiä ja naisia tekemään yhtä kummallisia tekoja kuin mitä lelut konsanaan suorittavat.

Keskellä kaikkia näitä kaluja istuivat Kaleb ja hänen sokea tyttärensä työskennellen. Sokea tyttö puki yhtä nukkea, ja Kaleb maalasi sekä kiillotti neljättä ikkunaa sievän perheasunnon etuseinälle.

Kalebin kasvoihin uurtuneet huolet ja hänen miettivä, uneksiva olentonsa, joka olisi sopinut alkemian tai filosofian tutkijalle, näyttivät ensi silmäyksellä olevan jyrkässä ristiriidassa hänen työnsä ja häntä ympäröivien lastenlelujen kanssa. Mutta leivän hankkimiseksi keksityt ja tehdyt lapsellisuudet ovat kyllä totisia ja tärkeitä, enkä minä siihenkään katsomatta todella voi sanoa, tokko Kaleb, jos hän olisi ollut ylikamariherra tahi parlamentin jäsen tai asianajaja taikkapa suuri liikemies, olisi joutunut sen tärkeämpiin tehtäviin; vaikka hyvin suuresti epäilen, että hänen toimensa olisivat silloin olleet yhtä viatonta laatua.

"Isä, te olitte siis ulkona sateessa eilis-iltana puettuna uuteen, kauniiseen päällystakkiinne?" lausui Kalebin tytär.

"Niin uuteen, kauniiseen päällystakkiini", vastasi Kaleb katsahtaen vaatenuoraan, jolle hän oli huolellisesti ripustanut ennenmainitun piikkotakkinsa kuivamaan.

"Voi, kuinka minun on hyvä mieli, että olette sen ostanut, isä!"

"Ja semmoiselta räätäliltä sitten", sanoi Kaleb, "oikein uudenaikaiselta räätäliltä. Liian hyvä se on minulle."

Sokea tyttö keskeytti työnsä ja nauroi iloisesti. "Liian hyvä teille, isä! Mikään ei ole teille liian hyvä!"

"Tuskin kehtaan käydä siihen puettuna", lausui Kaleb katsoen tarkkaan minkä vaikutuksen sanat tekisivät tytön kirkastuviin kasvoihin. "Tosiaan kun kuulen poikien ja ihmisten takanani sanovan: 'kah! tuossa kulkee komea herra!' silloin en tiedä mihin kääntyä. Ja eilisiltana kun kerjäläinen ei tahtonut erota minusta, vaikka sanoin olevani köyhä mies, ja hän vastasi: 'ohoo, armollisin herra, älkää niin sanoko!' niin oikein hämmästyin. Minusta tuntuu, että minulla tuskin oli oikeutta käydä semmoisiin vaatteihin puettuna."

Onnellinen sokea tyttö! kuinka iloinen hän oli näkemättömyydessään!

"Minä näen teidät, isä!" lausui tyttö taputtaen käsiänsä yhteen, "niin selvään kuin olisi minulla näköni, jota en koskaan kaipaa teidän seurassanne. Sininen takki!" —

"Vaaleansininen", keskeytti Kaleb.

"Niin, niin! vaaleansininen!" huudahti tyttö kääntäen loistavat kasvonsa häneen, "se väri, jonka myös muistan olevan armaan, selkeän taivaan värin. Sanoitte sen olevan sinisen! Vaaleansininen takki" —

"Hyvin väljä", lisäsi Kaleb.

"Niin! väljä!" huusi sokea tyttö sydämestään nauraen, "ja te, isä kulta, kävelette siihen puettuna keveästi, silmät ilosta säteillen, suu naurussa – ja mustat hiukset sitten. Olettepa näöltänne nuori ja kaunis!"

"Hiljaa, hiljaa, nyt saatat minut turhamaiseksi", lausui Kaleb.

"Luulenpa teidän jo olevan vähän turhamainen", vastasi tyttö uhaten häntä iloisesti etusormellaan. "Minä tunnen teidät! isä! ha-ha-ha! – olen saanut teistä selon, näettekös!"

Kuinka erilainen oli luuloteltu kuva hänen mielessään ja se Kaleb, joka istui hänen edessänsä! Keveästä käynnistä oli tyttö puhunut. Siinä hän oli oikeassa. Moneen monituiseen vuoteen ei Kaleb ollut koskaan astunut tämän kynnyksen yli tavallisin hitain ja raskain askelin, vaan tepastellut vilkkaasti, tyttärensä korvaa pettääkseen; eikä hän ollut koskaan, sydämensä raskaimmillaankaan ollessa, unohtanut tätä keveää käyntiä, joka ilahutti hänen tytärtänsä suuresti.

Jumala tiesi! mutta luulen Kalebin uneksivan hajamielisyyden johtuneen osaksi siitä, että hän tällä tavoin, rakkaudesta sokeaan tyttäreensä, tekeytyi itse ja muutti koko ympäristönsä toiseksi. Kuinka taisikaan pikku mies muuta kuin joutua sekaannuksiin, kun hän niin monta vuotta oli harrastanut vain sitä, että saisi itsensä ja kaikki ympärillä olevat esineet muutetuksi toisenlaisiksi kuin ne todellisuudessa olivat.

"Siihen sitä on tultu", lausui Kaleb astuen pari askelta takaperin, työtänsä paremmin katsoakseen, "niin lähellä todellisuutta kuin viisi pennin rahaa pääsee lähestymään viiden pennin rahaa. Vahinko vain, että huoneen koko etupuoli aukeaa yhdellä kertaa! Jos siinä edes olisi portaat ja oikea sisäänkäytävä. Mutta sepä onkin vaikeinta työssäni, että minä petyn ja sekaannun alinomaa."

"Te puhutte niin hiljaa, lienettekö väsynyt, isä?"

"Väsynyt", toisti Kaleb hyvin vilkkaasti. "Mistä olisin väsynyt,

Bertha? En ole koskaan väsynyt. Mitä se on?"

Antaakseen sanoillensa enemmän pontta hän keskeytti väkisinkin näkyviin pyrkivän haukotuksen ja venyttelyn – joka teki hänet aivan samannäköiseksi kuin nuo takan reunalla seisovat kuvat, joiden yläruumis näytti aivan siltä kuin olisivat olleet alituisesti väsyksissä – ja rupesi hyräilemään laulua. Se oli juomalaulu, jossa kerrottiin jotakin kiiltävästä maljasta, ja hän yritti laulaa huolettomalla, keveällä äänellä, joka muutti hänen muotonsa tuhansin kerroin kuivemman ja surullisemman näköiseksi.

"Vai niin! vai täällä lauletaan, tekö laulatte?" lausui Tackleton, pistäen päänsä ovesta sisään. "Vai niin! Minä en osaa laulaa."

Ei kukaan olisi hänestä sitä luullutkaan. Hänellä ei ollut niinsanottua laulunlahjaa, ei alunkaan.

"Minulla ei olekaan varaa laulaa. Mieltäni ilahuttaa että te laulatte. Toivon että teillä on aikaa työhönkin. Tuskin, luulen ma, ihminen samalla kertaa molempiin joutaa."

"Jos nyt näkisit hänet, Bertha, kuinka hän iskee minulle silmää", kuiskasi Kaleb. "Hauska mies! jos et tuntisi häntä, niin luulisit hänen puhuvan totta, etkö luulisikin?"

Sokea tyttö nyökäytti hymysuin. "Lintu, joka osaa laulaa, mutta ei tahdo, on saatava laulamaan, niin sanotaan", murisi Tackleton. "Mutta kun tarhapöllö, joka ei taida ja jonka ei tarvitse, kuitenkin tahtoo laulaa, mikä saapi hänet siihen?"

"Näkisitpä kuinka hän iskee silmää!" jupisi Kaleb tyttärellensä. "Voi, armollista!"

"Aina hupaisella ja iloisella mielellä meidän kanssamme!" lausui Bertha hymyhuulin.

"Kah, oletkos sinäkin täällä!" huusi Tackleton. "Vaivainen heikkomielinen!"

Hän luuli tyttöä todella heikkomieliseksi ja perusti luulonsa – en voi varmaan sanoa tapahtuiko se tietämättömyydestä vai eikö – siihen, että tyttö piti hänestä. "Noh! koska olet täällä, kuinka sinä voit?" kysyi Tackleton äreällä tavallaan.

"Oi, hyvin! aivan hyvin! Olen niin onnellinen kuin ikänä voitte toivoa minun olevan, niin onnellinen kuin miksi te tekisitte koko maailman, jos voisitte!"

"Vaivainen heikkomielinen!" mutisi Tackleton. "Järkeä ei vähän vähääkään."

Sokea tyttö otti hänen kätensä ja suuteli sitä; hän piti sitä vähän aikaa käsissänsä ja nojasi hellästi poskensa sitä vastaan, ennenkuin laski sen irti. Tuossa kohtelussa oli niin sanomattoman paljon rakkautta ja hellää kiitollisuutta, että itse Tackleton leppyi kysyäkseen tavallista lempeämmällä äänellä:

"Mikä nyt on?"

"Panin sen päänalaiseni viereen eilen illalla maata mennessäni ja näin sen unissani. Ja kun päivä koitti ja ihana punainen aurinko – punainenko aurinko, isä?"

"Punainen illoin ja aamuin, Bertha", lausui Kaleb raukka katsoen surullisesti isäntäänsä.

"Kun aurinko nousi ja kirkas päivä, johon liikkuessani melkein pelkään loukkaavani itseäni, tulin huoneeseen, käänsin sen pienen puun aurinkoa kohti ja kiitin Jumalaa, joka on luonut maailman niin ihanaksi, ja kiitin teitä, kun sen lähetitte huvikseni!"

"Hän on hullu!" lausui Tackleton itsekseen. "Pian tarvitaan tässä pakkoröijyä ja köysiä. Pian!"

Tyttärensä puhuessa istui Kaleb ristissä käsin, tuijottaen suoraan eteensä, ikäänkuin olisi todellakin ollut epätietoinen siitä (luullakseni hän olikin epätietoinen), oliko Tackleton tehnyt mitään, joka olisi ansainnut hänen kiitollisuuttansa, vai eikö. Jos Kaleb olisi saanut sillä hetkellä menetellä aivan vapaasti ja jos hänelle olisi hengen uhalla määrätty joko karata lelukauppiaan kimppuun tahi langeta hänen jalkojensa juureen, kumman tämä vain paremmin ansaitsi, niin luulenpa, että hän olisi joutunut suureen neuvottomuuteen siitä, kumpi olisi tehtävä. Ja kuitenkin tiesi Kaleb varmasti omin käsin kantaneensa pikku ruusupuun kotiin tyttärellensä, omasta suustaan päästäneensä sen viattoman valheen, joka Berthalta oli salaava kuinka paljon isän täytyi päivä päivältä kieltää itseltänsä tehdäkseen lapsensa onnellisemmaksi.

"Bertha", lausui Tackleton tahallansa omituisella ystävällisyydellä, "tule tänne."

"No, jaksanpa kyllä kävelläkin luoksenne. Ei teidän tarvitse taluttaa minua!" vastasi hän.

"Ilmoittaisinkohan sinulle salaisuuden, Bertha?"

"Niinkuin tahdotte", vastasi hän kiireesti.

Kuinka hänen sokeat kasvonsa seestyivät! kuinka kuunteleva otsa kirkastui!

"Tänään on se päivä, jolloin tuo pikku kapine – mikä sen nimi taas onkaan – tuo lellitelty lapsi, Peerybinglen vaimo, tavallisesti käypi teitä tervehtimässä ja pitää iltahuvinsa täällä, eikö niin?" sanoi Tackleton, osoittaen armotonta ylenkatsetta koko asialle.

"Niin", sanoi Bertha, "tänä päivänä se on."

"Niinpä minäkin luulen!" lausui Tackleton. "Tahtoisin olla läsnä tänä iltana."

"Kuuletkos, isä!" huusi sokea tyttö vallan ihastuksissaan.

"Kuulen, kuulen", mutisi Kaleb tylsin katsein niinkuin unissa-kävijä, "mutta sitä minä en usko, lienee varmaan taas joku valheistani."

"Minä tahtoisin näet saattaa nuot Peerybingleläiset useammin May

Fieldingin seuraan", lausui Tackleton. "Minä aion naida Mayn."

"Naida!" huusi sokea tyttö paeten hänen luotaan.

"Hän on niin lemmon yksinkertainen, etten luullut hänen koskaan minua ymmärtävän", mutisi Tackleton. "Niin, Bertha, naida! kirkot, papit, lukkarit, vaunut, kellot, päivälliset, hääkakut, luumuputingit, vihkihameet, soitannot, maljat, onnentoivotukset ja kaikki nuo hullutukset. Häät, näet, häät! Etkös tiedä mitä häät ovat?"

"Tiedän kyllä", vastasi sokea tyttö hiljaisella äänellä. "Ymmärrän."

"Vai niin, se on enemmän kuin toivoinkaan", murisi Tackleton. "Noh, sentähden tahdonkin olla läsnä tänä iltana ja tuoda Mayn ja hänen äitinsä tänne. Minä lähetän tänne edeltäpäin jotakin pientä, kylmän lampaanlavan tahi sellaista. Te odotatte siis minua?"

"Odotamme", vastasi Bertha.

Hän oli, pää kallellaan, kääntynyt pois. Niin hän seisoi ristissä käsin, syvissä ajatuksissa.

"Tuskin uskon sitä", sanoi Tackleton häneen katsoen, "sillä sinä näytät jo unohtaneen kaikki, Kaleb!"

"Uskallankohan minä sanoa olevani täällä", mietti Kaleb; "Herra!"

"Pidä huoli siitä, ettei hän unohda mitä olen hänelle sanonut."

"Hän ei koskaan unohda", vastasi Kaleb; "eikä ole paljon semmoista, mitä hän ei taida, ja unohtaminen on yksi semmoinen seikka."

"Jokainen pitää omia hanhiansa joutsenina", sanoi lelukauppias surkutellen. "Voi mies parkaa!"

Sanomattomalla ylenkatseella sen sanottuaan lähti vanha Gruff &

Tackleton tiehensä.

Bertha seisoi yhä syvissä ajatuksissa, samassa paikassa, mihin Tackleton hänet jätti. Hänen alas painuneesta otsastaan oli ilo paennut; otsa oli nyt synkkä. Kolme tahi neljä kertaa hän pyöritti päätänsä, ikäänkuin olisi kaivannut kadonnutta muistoa tahi surkutellut kärsimäänsä vahinkoa; mutta hänen surulliset mietteensä eivät puhjenneet sanoiksi.

Vasta kun Kaleb oli hetken työskennellyt, valjastaen hevosparin vaunujen eteen ja naulaten muitta mutkitta silat hevosten rintaan, lähestyi tyttö hänen työpöytäänsä ja istui lähelle häntä lausuen: "Isä! olen niin yksinäni pimeässä, kaipaan silmiäni, surullisen näköisiä rakkaita silmiäni."

"Tässä ne ovat", sanoi Kaleb, "aina valmiit. Ne ovat enemmän sinun kuin minun, Bertha, kaikkina vuorokauden hetkinä. Mitä silmiesi pitäisi sinulle tekemän, kultaseni?"

"Katsoa ympäri huonetta, isä?"

"No niin!" lausui Kaleb, "samassa tehty kuin käsketty, Bertha!"

"Kertokaa minulle miltä se näyttää."

"Kaikki näyttää", sanoi Kaleb, "niinkuin tavallisesti yksinkertaiselta, mutta hyvin sievältä. Seinien vaalea väri, kauniit kukat astioissa, lattian hohtava puhtaus, koko huoneen sievyys ja somuus tekevät sen aivan ihanaksi."

Sievää ja somaa oli kaikki, minkä Berthan kädet voivat toimittaa. Mutta muutoin – kuinka olisi sievyys ja somuus voinut viihtyä siinä vanhassa töllissä, jonka Kalebin mielikuvitus oli niin muuttanut.

"Teillä on nyt arkitakki yllänne ettekä ole niin pulska kuin kauniissa takissanne", lausui Bertha koskien häneen.

"En aivan niin pulska", vastasi Kaleb, "mutta hyväpä näinkin."

"Isä", sanoi sokea tyttö tullen likemmäksi ja kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa. "Kertokaa minulle jotakin Maysta. Hän lienee hyvinkin kaunis?"

"Tosin hän on kaunis", sanoi Kaleb. – Ja niin hän todella olikin. Kalebille oli tavatonta, ettei hänen tarvinnut vaivata mielikuvitustaan.

"Hänen tukkansa on musta", lausui Bertha miettivästi, "mustempi kuin minun. Hänen äänensä on suloinen, sen tiedän. Olen usein sitä ilokseni kuunnellut. Hänen vartalonsa – "

"Koko huoneessa ei ole sen näköistä nukkea", sanoi Kaleb. "Ja hänen silmänsä!" —

Hän vaikeni; sillä Bertha oli hiipinyt vielä likemmäksi häntä ja hänen kaulaava kätensä likisti isää varoittavasti, tavalla, jonka hän liiaksi hyvin käsitti.

Hän ryki hetken, taputteli hetken vasarallansa ja alkoi taasen laulaa hyräillä vaahtoavasta maljasta; sillä laulu oli hänen taattu turvansa ja apunsa jokaisessa semmoisessa pulassa.

"Puhukaa, isä, ystävästämme, hyväntekijästämme. En koskaan väsy kuulemaan hänestä puhuttavan. – Eikö niin, en koskaan?" lausui tyttö vireästi.

"Et koskaan", vastasi Kaleb. "Ja täydellä syyllä."

"Oi, kuinka suurella syyllä!" huudahti sokea tyttö sellaisella hartaudella, että Kaleb, vaikka hänen vaikuttimensa olivat niin puhtaat, ei sietänyt katsoa tyttöä kasvoihin, vaan loi silmänsä maahan, ikäänkuin Bertha olisi voinut lukea niistä hänen viattoman petoksensa.

"Puhukaa sitten vielä kerran hänestä, armas isä", sanoi Bertha, "monta, monta kertaa! Hän on näöltänsä hyvänsuopa ja ystävällinen, suora ja rehellinen, sen tiedän varmaan. Miehen sydän, hieno tunne, joka koettaa kylmällä karkeudella salata hyvät tekonsa, puhuvat jokaisesta kasvojenpiirteestä, joka silmänluonnista."

"Ja antavat hänen kasvoillensa jalon ilmeen", lisäsi Kaleb hiljaisella epätoivolla.

"Ja antavat hänen kasvoillensa jalon ilmeen", toisti tyttö. "Hän on

Mayta vähän vanhempi, isä?"

"On", vastasi Kaleb vastahakoisesti. "Hän on Mayta vähän vanhempi.

Mutta ei se tee mitään."

"Ei suinkaan, isä! Kun saisi seurata häntä kärsivällisesti hänen murheissaan ja vanhuudessaan; ystävällisesti hoitaa häntä sairaana, ja kärsimysten ja surujen aikana olla hänen uskollisena ystävänänsä; aina väsymättä työskennellä hänen hyväkseen; valvoa ja hoitaa häntä; istua hänen sänkynsä vieressä ja puhua hänen kanssansa kun hän on hereillä; rukoilla hänen edestään kun hän nukkuu; sepä olisi onnea! Kuinka paljon olisi tilaisuutta osoittaa hänelle uskollisuutta ja alttiutta! Tekeekö May kaiken tämän, isä?"

"Tekee varmaan", vastasi Kaleb.

"Minä rakastan Mayta, isä; rakastan häntä koko sydämestäni!" huudahti sokea tyttö. Hän nojasi näin sanoessaan sokeat kasvoparkansa Kalebin olkaan ja itki – itki niin, että Kalebin jo melkein tuli hätä, sillä hän tunsi olevansa syypää tuohon kyynelyttävään onnellisuuteen.

Sillaikaa oli ankara kiire ja liike Juho Peerybinglen luona; sillä pikku Peerybinglen matamille tietysti ei taitanut johtua mieleenkään lähteä mihinkään ilman poikaansa, ja ennenkuin poika saatiin kuntoon, kului aikaa. Ei senvuoksi, että lapsi olisi ollut kovin painava tahi suuri, jos häntä olisi punnittu tahi mitattu; mutta hän tuotti sittenkin paljon huolta ja puuhaa, ja kaiken piti tapahtua pienissä erissä. Esimerkiksi, kun poika suurella vaivalla oli saatu jotakuinkin puetuksi, ja järjellisesti ajatellen olisi arvellut ainoastaan hiukan puuttuvan ennenkuin hänestä olisi tullut siivoin ja sievin kapalolapsi koko maailmassa, niin hänet käärittiin aivan arvaamatta villaiseen viittaan ja pantiin kätkyeen, jossa hän hikoillen virui melkein tunnin ajan. Tästä joutilaasta tilasta hänet otettiin hohtavan punaisena ja ankarasti parkuvana, saadaksensa – minä esitän paremmin ajatukseni, jos kerran sallitte minun puhua – pienen einepalan. Sen jälkeen tuli taas nukkuminen. Peerybinglen matami käytti tämän väliajan pukeutuaksensa niin sieväksi kuin ikinä nähdään jonkun tekevän; ja siinä lyhyessä ajassa pani neiti Slowboy päällensä röijyn, joka oli niin hämmästyttävän omituisesti tehty, ettei se ollut missään suhteessa hänen vartaloonsa eikä mihinkään muuhun maailmassa, vaan semmoinen kissankorvainen, omavaltainen kalu, joka piti oman päänsä huolimatta vähintäkään mistään muodista tahi kauneusaistista. Sitten puettiin taas heränneen lapsen ruumis Peerybinglen matamin ja neiti Slowboyn yhteistyöllä kermavaaleaan mekkoon ja pää samanväriseen nankkilakkiin, ja sitten he välistä tulivat ovelle kaikki kolme. Ulkona kuopi vanha hevonen levottomasti irti kiviä pihasta ja oli jo hävittänyt enemmän kuin yhden päivän täydet tierahat – ja kaukana sumuisessa etäisyydessä nähtiin Harmi, joka katsoi taaksensa vietelläkseen hevosta lähtemään matkaan omin luvin.

Jos luulette tarvitun tuolia tai jakkaraa, jotta Peerybinglen matami pääsisi kärryihin, niin uskallan väittää teidän aivan huonosti tuntevan Juhoa. Tuskin olisitte ennättäneet vilaukseltakaan nähdä hänen nostavan, ennenkuin Pirkko jo istui verevänä ja pulskana paikallansa sanoen: "Juho, mitä ajattelet! Älä unohda Tillyä!" Jos on ollenkaan luvallista puhua nuoren naisihmisen sääristä, niin tahtoisinpa kertoa neiti Slowboyn sääristä, että kova onni saattoi ne aina loukkauksiin, niin ettei hän koskaan voinut nousta eikä laskeutua kirjoittamatta tätä tapausta sääriinsä punaisin viivoin, samoinkuin Robinson Krusoe merkitsi päivät puukalenteriinsa. Mutta koska sitä voitaisiin katsoa sopimattomaksi ja rikokseksi hyviä seuratapoja vastaan, niin tahdon aprikoida asiaa, ennenkuin rupean kertomaan.

"Juho, mihin olet pannut vasikkapaistin ja lammaspiirakan – ja olutpullot?" kysyi Pirkko. "Jos ne eivät ole mukana, on heti paikalla palaaminen."

"Oletpa sinä pikku hupsu vaimoksi", vastasi ajuri, "kun puhut palaamisesta, vaikka olet antanut minun odottaa puoli tuntia yli aikani."

"Olen siitä pahoillani, Juho", sanoi Pirkko aivan levotonna, "mutta

todellakaan en osaa ajatella – en millään tavoin tahtoisi tulla

Berthan luo vasikkapaistitta ja lammaspiirakatta ja olutpulloitta.

Ptruu!"

Viimeinen yksitavuinen sana koski hevosta, joka ei siitä ollut millänsäkään.

"Voi, sano ptruu, Juho!" lausui Peerybinglen matami. "Pyydän sinua!"

"Kyllä sitten on aika pysähtyä, kun minulta unohtuu tavaroita jälkeeni", sanoi Juho. "Tässä on kori tallella."

"Mikä kovaluontoinen, hirmuinen mies sinä olet, Juho, kun et heti vastannut minulle, vaan saatoit minut niin levottomaksi! Minä olen sanonut, etten tahdo tulla Berthan luo vasikkapaistitta, lammaspiirakatta ja olutpulloitta, en millään lailla. Olemme täsmälleen joka neljästoista päivä häistämme asti pitäneet siellä pienet iltakestimme. Jos joku turmelisi meiltä sen ilon, niin melkein pelkään, ettemme enää voisi olla niin onnellisia."

"Se oli sievä, ystävällinen ajatus", virkkoi ajuri, "ja siitä kunnioitan sinua, vaimoseni."

"Rakas Juho", vastasi punastuen Pirkko, "älä puhu minun kunnioittamisestani! Hyvä Jumala!"

"Kuulepas" – alkoi ajuri. "Vanha herra" —

Pirkko hämmästyi taas aivan huomattavasti ja äkkiä.

"Se on kummallinen mies", lausui ajuri katsoen suoraan eteensä pitkin tietä. "En tule hänestä hullua viisaammaksi. Kuitenkaan en ajattele hänestä mitään pahaa."

"Ei pidä ajatellakaan pahaa. Siitä – siitä olen varma, ei vähintäkään."

"Niin", virkkoi ajuri. "Olen hyvilläni, kun sinä olet niin varma siitä, sillä se vahvistaa minunkin ajatuksiani. Ihmeellistä, että juuri hän on ruvennut meille asumaan, eikös olekin? Joskus käypi niin kummasti."

"Ihmeellistä kyllä", sanoi Pirkko hiljaa, tuskin kuuluvalla äänellä.

"Hän näyttää hyväntahtoiselta vanhalta herralta", lausui Juho, "maksaa kuin kelpo mies, ja hänen sanaansa voi luottaa kuin kelpomiehen sanaan ainakin. Puhelin tänä aamuna pitkään hänen kanssansa; hän sanoo minua jo paremmin kuulevansa, kun on enemmän tottunut ääneeni. Hän jutteli paljon elämästänsä, ja minä kerroin paljon itsestäni, ja sitten hän kyseli yhtä ja toista. Kerroin hänelle, että ammattini vaatii minua tekemään kaksi matkaa: toisena päivänä oikealle kädelle ja sitten taas takaisin, (hän on näet vieras eikä tunne paikkain nimiä) ja hän näytti olevan hyvin mielissänsä. 'No silloinpa minulla on sama tie kuin teillä kotiin palatessani', sanoi hän, 'ja minä luulin teidän lähtevän aivan toisaalle. Se on hyvä. Matkustan kenties vielä kerran kanssanne, mutta lupaan, etten enää nuku niin paljon kuin viimein'. – Hän nukkuikin todella aika hyvin viime kerralla! – Pirkko! mitä mietit?"

"Mitä mietin, Juho? Minä – minä kuuntelin sinun puhettasi."

"No, se oli hyvä!" lausui rehellinen ajuri, "pelkäsin sinuun katsahtaessani puhuneeni niin kauan, että jo olit ruvennut muuta miettimään. Olipa vähällä niin käydäkin, luulen ma."

Pirkko ei vastannut, ja niin ajettiin hetkinen ääneti eteenpäin. Mutta eipä ollut helppo asia pitää suutansa kiinni Juho Peerybinglen kärryissä, sillä jok'ainoalla ihmisellä tiellä oli jotakin sanomista, vaikkei sitten muuta kuin "kuinka voitte!" – ja todella usein ei ollut muuta – mutta siihen, että vastaus olisi oikein ystävällinen, tarvittiin paitsi nyökkäystä ja myhäilyä myöskin niin terveellistä keuhkojen liikettä kuin ikänä pitkään parlamenttipuheeseen. Välistä seurasi heidän rinnallaan hevos- tahi jalkamiehiä saadaksensa jutella, ja silloin oli molemmin puolin hyvin paljon puhelemista.

Harmi sitten! se aiheutti enemmän ystävällisiä tuttavuuksia kuin kymmenkunta kristittyä ihmistä olisi tehnyt! Jokainen tunsi sen kaikkialla tien varrella, erittäinkin kanat ja porsaat, jotka nähdessään sen lähestyvän sivulta, korvat uteliaasti pystyssä ja heiluttaen häntäänsä, heti vetäytyivät asuntojensa suojaan, huolimatta lähemmän tuttavuuden kunniasta. Joka paikassa oli sillä tekemistä; se poikkesi joka kujaan, kurkisteli joka kaivoon, se pölähti joka mökkiin ja jälleen ulos, se ryöpsähti kouluihin keskelle lattiaa, se säikytti kaikkia kyyhkysiä, se tavoitti kissojen somia häntiä ja pistäytyi joka kapakassa niinkuin hyvä tuttava ainakin. Mihinkä se vain tuli, huusi aina joku: "Se, se, tule tänne Harmi!" ja samassa tuli se joku ulos, kaksi tahi kolme muuta jotakuta seurassaan, tervehtimään Juho Peerybingleä ja hänen kaunista vaimoansa.

Kärryissä oli suuri joukko laatikoita ja myttyjä, joita ottamaan ja antamaan oli tuontuostakin pysähdyttävä; mutta se ei suinkaan ollut ikävintä matkalla. Muutamat odottivat myttyjänsä niin hartaasti, toiset niitä niin suuresti ihmettelivät, vieläpä eräät niin loppumattomasti muistuttelivat myttyjänsä ja Juho hääräsi niin mielissään, että se kaikki oli yhtä hauskaa kuin näytelmässä. Oli siellä semmoistakin vietävää, josta sieti neuvotella ja tuumailla ja jonka suojelemisesta ja kuljettamisesta ajuri ja lähettäjä keskustelivat. Näihin keskusteluihin otti Harmikin osaa, milloin tarkasti valvoen asian menoa lyhyin hyppäyksin, milloin juoksennellen edestakaisin kokoontuneitten viisasten ympärillä ja haukkuen äänensä sorruksiin. Kaikki tämä huvitti suuresti Pirkkoa, joka istui kärryissä katsoen ympärillensä; se oli sangen viehättävä pienoiskuva, joka mahtui somiin kuomin puitteisiin. Minä takaan, että nuoret miehet nykivät hiljaa toisiansa katsoessaan häneen ja kuiskasivat toistensa korvaan, ja moni kadehti ajuria. Mutta ajuri Juho ihastui tästä suuresti, kun näki vaimoansa ihailtavan; hän tiesi, ettei tämä siitä huolinut – mutta kenties se kuitenkin oli hänen mieleensäkin.

KOLMAS SIRKUTUS

Hollantilainen kello nurkassa löi kymmenen, ajurin istuutuessa takkansa ääreen. Hän oli niin huolissaan ja murheissaan, että käkikin pelästyi ja kukahdettuaan kymmenen somaa kukahdusta niin kiireesti kuin suinkin pujahti takaisin maurilaiseen palatsiin, paiskaten oven kiinni perässänsä, ikäänkuin olisi tämä odottamaton näky kovin koskenut hänen hellään tuntoonsa.

Jos pienellä niittomiehellä olisi ollut kaikista terävin viikate, ja jos joka lyönti olisi sattunut ajurin sydämeen, eipä se kuitenkaan olisi haavoittanut sitä niin kipeästi kuin Pirkko oli tehnyt.

Tämä sydän oli niin täynnä rakkautta Pirkkoa kohtaan, sitä kietoivat ja yhdistivät häneen lukemattomat muistot, jotka hänen suloinen olemuksensa oli päivä päivältä punonut; tämä sydän, johon hän oli kiintynyt niin hellästi ja eroamattomasti, tämä sydän, joka oli niin yksinkertainen, mutta rehellinen, luja noudattamaan oikeutta, heikko kärsimään vääryyttä, ei aluksi saattanut syttyä vihaan eikä vainoon, vaan talletti ainoastaan jumalattarensa särkyneen kuvan.

Mutta vähitellen, vähitellen, kun ajuri istui mietiskellen kylmän ja sammuneen lietensä ääressä, alkoi toisia hirveämpiä ajatuksia nousta hänen mieleensä, ikäänkuin ankara tuuli alkaa nousta yöllä. Vieras oli hänen häväistyn kattonsa alla. Kolme askelta hänen kamarinsa ovelle! Yhdellä iskulla se olisi särjetty. "Te tekisitte ehkä murhan vihanne vimmassa", oli Tackleton sanonut. Voisiko sitä sanoa murhaksi, jos hän antaisi roiston puolustautua rinta rintaa vastaan! Hän oli nuorempi mies.

Onnettomalla hetkellä nousi tämä ajatus ajurin synkkään mieleen. Ilkeä ajatus yllytti häntä kostoon, joka olisi muuttanut iloisen kodin kolkoksi paikaksi, jota yksinäiset matkustajat yöllä olisivat kammoneet ja jossa he myrskyn raivotessa olisivat särkyneistä ikkunoista nähneet haamujen tappelevan himmeässä kuutamossa ja kuulleet myrskyn ulvoessa hurjaa melua ja kammottavia ääniä.

Hän oli nuorempi mies! Niin, niin! hän oli sen sydämen lemmitty, joka ei koskaan ollut sykkinyt ajurille. Hän oli Pirkon valittu, jota tämä muisti ja uneksi ja alituisesti ikävöi, vaikka oli olevinansa niin onnellinen ajurin vieressä. Kauhea, tuskaa tuottava ajatus!

Pirkko oli ollut toisessa huoneessa asettamassa lasta nukkumaan. Koska ajuri istui miettien takan ääressä, tuli Pirkko huomaamatta aivan hänen viereensä – suuressa kurjuudessansa hän ei pitänyt lukua mistään – ja pani pienen tuolinsa hänen jalkojensa juureen. Hän huomasi sen vasta kun Pirkko otti häntä kädestä ja hän kohtasi Pirkon katseen.

Oliko se hämmästynyt? Ei. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, ja hänen täytyi taasen katsoa Pirkkoon tullakseen siitä vakuutetuksi. Ei, se ei ollut hämmästynyt. Harras, uteleva katse; mutta ei hämmästynyt. Ensin se oli levoton ja totinen; sitten se muuttui kummaksi, tuimaksi, kammottavaksi hymyilyksi, ikäänkuin hän olisi arvannut miehensä mietteet; sitten tämä ei nähnyt muuta kuin että Pirkko peitti otsansa ja silmänsä kädellään ja painoi päänsä, niin että hiukset valuivat alas.

Vaikka hän olisikin sillä hetkellä tarvinnut kaikkivallan voiman, niin oli hänen rinnassaan kuitenkin niin paljon kaikkivallan jumalaista avua, armeliaisuutta, ettei hän olisi sormellaankaan koskenut vaimoonsa. Mutta hän ei sietänyt nähdä Pirkkoa kokoonlyyhistyneenä sillä pienellä tuolilla, jolla hän usein rakkaudella ja ylpeydellä oli nähnyt hänet niin viattomana ja iloisena; ja kun Pirkko nousi ja jätti hänet yksikseen, itkeä nyyhkyttäen lähtiessänsä, tuntui ajurista keveämmältä tyhjä istuin vierellänsä kuin hänen vaimonsa kauan toivottu läsnäolo. Se tuottikin hänelle tuiminta tuskaa, se muistutti hänelle kuinka yksinäiseksi hän oli jäänyt ja kuinka hänen elämänsä hellimmät siteet olivat revityt.

Mitä syvemmin hän tämän tunsi, sitä selvemmin hän käsitti, että hän olisi mieluisemmin sietänyt nähdä hänen ennenaikaisen kuoleman korjaamana, makaavan liikahtamatta, lapsi rinnallansa. Ja hänen vihansa vierasta vastaan yltyi yltymistään. Hänen silmänsä hakivat asetta.

Pyssy riippui seinällä. Hän otti sen käteensä ja läheni parilla askeleella petollisen vieraan kamarin ovea. Hän tiesi pyssyn ladatuksi. Hänen aivoissansa syntyi synkkä ajatus, että tuo mies olisi ammuttava niinkuin metsänpeto, ja se aatos kasvoi vähitellen hirveäksi pahaksi hengeksi, joka karkoitti hänestä kaikki lempeämmät ajatukset ja valtasi hänet rajattomalla voimalla.

Väärin on niin sanoa. Se ei karkoittanut lempeämpiä ajatuksia, vaan muutti ne ilkeästi, muutti ne vitsoiksi, jotka pieksivät häntä, muutti veden vereksi, rakkauden vihaksi, ystävyyden sokeaksi, hurjaksi raivoksi. Pirkon kuva, vaikka olikin sureva ja tahrattu, herätti kuitenkin vastustamattomasti hänessä sääliä ja hellyyttä eikä jättänyt hänen sydäntänsä. Se pysyi siinä ja ajoi häntä ovea kohti, nosti pyssyn hänen olallensa, pakotti hänen sormensa tarttumaan liipasimeen, ja huusi: "ammu hänet vuoteeseen!"

Hän käänsi pyssyn survaistaksensa tukilla ovea; hän piti sitä jo ylhäällä; sekava ajatus syntyi, käskien häntä huutamaan: "Paetkaa, Jumalan tähden, paetkaa ikkunasta!"

Silloin leimahti puolisammuneesta hiilloksesta yhtäkkiä kirkas liekki valaisten koko takan, ja sirkka alkoi laulaa.

Ei mikään ääni, ei inhimillinen, ei Pirkonkaan, olisi voinut ajuria niin liikuttaa ja tyynnyttää. Teeskentelemättömät sanat, joilla Pirkko oli ilmaissut mieltymyksensä sirkkaan, soivat jälleen ajurin korvissa. Pirkon hellä vakavuus sillä hetkellä muistui mieleen, ja hänen suloinen äänensä – millainen ääni, millainen kodikas sävel rehellisen miehen asumuksessa! – saattoi ajurin paremman luonnon taas vapisemaan ja herätti sen eloon ja toimintaan.

Hän pakeni ovelta kuin unissakulkija, joka herää hirveästä unesta, ja pani pyssyn pois. Kätkien kasvot käsiinsä hän istui taasen takan ääreen, ja kyyneleet toivat lievitystä.

Kotisirkka sipsutti esiin ja seisoi keijukaisen muotoisena hänen edessänsä.

"Minä rakastan häntä", puhui keijukaisen ääni, kertoen ne sanat, jotka ajuri hyvin muisti, "rakastan sirkkaa niiden monien hetkien vuoksi, joina olen sitä kuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka sen viaton sirkutus on minussa synnyttänyt."

"Niin hän sanoi!" huusi ajuri. "Juuri niin!"

"Tämä on ollut onnellinen koti, Juho, ja sentähden minä rakastan sirkkaa!"

"Onnellinen, onnellinen, sen Jumala tietää", huokasi ajuri. "Hän tuotti aina onnea – tähän hetkeen saakka."

"Niin hempeä ja suloinen, niin kotoinen, iloinen, ahkera ja leikillinen!" lausui ääni.

"Muuten en olisi koskaan voinut häntä rakastaa niinkuin olen häntä rakastanut", vastasi ajuri.

Ääni lausui oikaisten: "yhä rakastan."

Ajuri toisti: "niinkuin olen häntä rakastanut." Vaan ei päättävästi. Hänen tapaileva kielensä ei ottanut noudattaakseen hänen tahtoansa, vaan halusi itsensä ja hänen tähtensä puhua toisin.

Keijukaishaamu nosti kätensä rukoilevaan asentoon ja lausui:

"Oman lietesi vuoksi – "

"Sen lieden, jonka hän on tehnyt kamalaksi", keskeytti ajuri.

"Sen lieden, jonka hän – niin usein! – on siunannut ja valaissut", lausui sirkka, "sen lieden, joka ilman häntä olisi ainoastaan läjä kiviä, savea ja ruostunutta rautaa, mutta joka hänen kauttansa on muuttunut kotisi alttariksi, jolle sinä joka ilta olet uhrannut jonkun turhamaisen himon, itsekkäisyyden tahi maailman murheen, ja jolle sinä olet laskenut levollisen mielen, turvallisen luonnon ja yltäkylläisen sydämen antimet, niin että savu tästä köyhästä takasta on noussut taivasta kohti, tuoksuen paremmin kuin kalliimmat suitsutukset, joita poltetaan pyhimysten alttareilla maailman komeimmissa temppeleissä! – Oman lietesi vuoksi, sen hiljaisen pyhyyden vuoksi, muista sen tuomia mietteitä ja muistoja, kuule häntä! kuule minua! Kuule kaikkia jotka puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä!"

"Ja puhuvat hänen puolestaan?" kysyi ajuri.

"Kaikkien, jotka puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä, täytyy puhua hänen puolestaan!" vastasi sirkka. "Sillä ne puhuvat totta."

Sillä aikaa kun ajuri istui tuolilla mietteissänsä, otsa käteen nojattuna, seisoi haltia hänen vieressänsä johtaen hänen mietteitänsä ja esittäen heidän yhteiselämänsä hänelle niinkuin kuvastimessa.

Liedestä, kellosta, piipusta, kattilasta, kätkyestä, lattiasta, seinistä, katosta ja kynnyksestä, ulkona olevista kärryistä ja huoneessa olevasta kaapista ja huonekaluista ja kaikista kappaleista ja joka paikasta, johon Pirkko suloudellaan oli kiinnittänyt jonkun muiston itsestänsä onnettoman miehensä mieleen, ilmaantui joukoittain keijukaisia. Niillä oli paljon askaroimista, eivätkä he niinkuin sirkka seisahtuneet hänen viereensä. Vaan he rupesivat kunnioittamaan Pirkon kuvaa ja nykimään ajuria takista ja osoittamaan hänelle Pirkkoa, kun se tuli näkyviin. Liihotellen sen ympärillä ja hyväillen sitä he sirottelivat kukkasia sen tielle. He kokivat seppelöidä sen kaunista päätä hienoilla sormillansa. He näyttivät pitävän siitä ja lempivän sitä, eivätkä pahanilkiset, syyttävät olennot saaneet sitä lähestyäkään – eikä kukaan – vaan ainoastaan heidän hilpeä, kiitollinen joukkonsa.

Ajurin mietteet olivat kiintyneet Pirkon kuvaan; se pysyi aina hänen edessänsä.

Pirkon kuva istui neuloen valkean edessä ja hyräili itseksensä. Semmoinen iloinen, hauska, ahkera, pieni Pirkko! Kaikki keijukaiset kääntyivät samalla kertaa yksituumaisesti häneen, luoden häneen ihmettelevän, yhteisen katseen, joka näytti kysyvän: "Tämäkö on se kevytmielinen vaimo, jota valitat!"

Iloisia ääniä kuului ulkoa: soittimia ja vilkasta puhetta ja naurua. Joukko nuoria, reippaita miehiä juoksi sisään, May Fielding sekä parvi muita sieviä tyttöjä jäljessä. Pirkko oli kauniin kaikista, yhtä nuoren näköinen kuin joku heistä. He vaativat häntä seuraansa, tanssiaisiin. Ja jos kerran kenen pikku jalat olivat luodut tanssia varten, niin ainakin hänen. Mutta hän nauroi, pudisti päätänsä ja osoitti tulelle pantua pataa ja katettua pöytää ylpeästi ja uhmaillen, ja se teki hänet entistään hurmaavammaksi. Niin hän lähetti heidät leikillisesti luotansa ja nyökäytti aiotuille tanssijoillensa päätänsä, kun he toinen toisensa perästä läksivät tuvasta tiehensä. Ja sen hän teki niin hupaisen välinpitämättömästi, että he olisivat juosseet suoraa päätä järveen, jos olisivat olleet hänen ihailijoitansa – ja niin he suuremmassa tai pienemmässä määrässä olivatkin, sitä ei käy kieltäminen. Kylmyys ei kuitenkaan kuulunut hänen luontoonsa. Ei suinkaan! Sillä nyt tuli joku ajuri ovelle, ja Herra siunatkoon miten hellät tervetuliaiset Pirkko sille soi!

Jälleen loivat keijukaiset yhdessä katseensa ajuriin ja olivat kysyvinänsä: "Onko tämä se vaimo, joka on pettänyt sinut!"

Varjo lankesi peiliin tahi kuvaan: sanokaa sitä kummaksi tahansa. Suuri varjo vieraasta, semmoisena kuin hän ensi kerran seisoi heidän kattonsa alla, pimitti sen pinnan ja kaikki muutkin esineet. Mutta näppärät keijukaiset häärivät väsymättä kuin mehiläiset saadaksensa sen jälleen kirkkaaksi; ja Pirkon kuva ilmestyi taas kirkkaana ja lempeänä.

Hän tuuditti pientä lasta kätkyessä, laulaen sille hiljaa ja nojaten päänsä olkapäähän, joka oli aivan samanlainen kuin sillä miettivällä miehellä, jonka vieressä keijukais-sirkka seisoi.

Yö – minä tarkoitan oikeata yötä, enkä keijukaisten kellon mukaan asetettua – oli nyt loppumaisillaan, ja kun ajurin mietteet olivat siihen saakka ehtineet, sukelsi kuu pilvistä esiin ja valaisi kirkkaasti taivaalla. Kenties tunki sen levollinen, vieno valo ajurin mieleen, niin että hän saattoi levollisemmin miettiä äskeisiä tapahtumia.

Vaikka vieraan varjo vieläkin vähän väliä peitti peilin – aina selvänä, leveänä ja tarkkapiirteisenä – ei se kuitenkaan ollut niin synkkä kuin ensin. Kun se ilmaantui, huusivat keijukaiset pelosta ja huitoivat käsin ja jaloin sanomattoman nopeasti, ajaaksensa sen pois. Ja kun Pirkko taas ilmaantui kirkkaana ja suloisena, niin he riemuitsivat ylen ihastuneina.

He näyttivät häntä aina kirkkaana ja suloisena, sillä he olivat kodin haltioita, joille petos on kuolema, eivätkä he tienneet olevan olemassakaan muuta Pirkkoa kuin sen päivänpaisteisen, vilkkaan ja suloisen pikku olennon, joka oli ollut ajurin kodin valona ja aurinkona.

Keijukaiset olivat sanomattomasti riemuissaan näyttäessänsä häntä lapsi sylissä, kun hän puhutteli vanhoja, viisaita mummoja ja oli olevinansa itsekin hyvin vanha ja mummomainen, kun hän vakavasti ja vanhan tavoin nojasi miehensä käsivarteen ja oli osoittavinansa hänkin – semmoinen pieni vaimon nuppunen kuin hän oli – ylenkatsetta kaikkia maallisia turhuuksia kohtaan ja oli olevinansa nainen, jolle äitiys ei ollut mitään outoa; – mutta samassa hengenvedossa nähtiin hänen taas nauravan ajurin kömpelyydelle, kääntävän hänen paidankauluksensa alas, saadaksensa hänet hienon näköiseksi, ja pakottavan hänet mukaansa lattialle, opettaaksensa häntä tanssimaan.

He kääntyivät ja katselivat ajuriin suurin silmin näyttäessään Pirkkoa sokean tytön seurassa, sillä jos hän muutoinkin tullessaan toi mukanansa iloa ja suloisuutta kaikkialle, niin Kaleb Plummerin kodissa hän tätä hyvyyttänsä oikein tuhlasi. Sokean tytön kiitollisen luottamuksen ja rakkauden häneen; sen hyvänsuovan tavan, jolla hän vältti Berthan kiitoksia; pienet näppärät keinot, joita hän käytti tehdäksensä vierailuiltoinakin joka hetki jotakin Berthan kodin hyväksi – sillä hän työskenteli hyvin ahkerasti silloinkin kun näytti lepäävän – ; hänen runsaat, koskaan tyhjentymättömät varastonsa herkkuja, vasikkapaistia, lammaspiirakoita ja olutpulloja; hänen pienet kasvonsa, jotka olivat yhtä loistavat sisääntullessa kuin hyvästiä jättäessä; kummeksivan ilmeen koko hänen olemuksessaan, somista jaloista aina päälakeen asti; että hän oli kodissa tuiki tarpeellinen olento ja vallan välttämätön iltojen ilostaja; – kaiken tämän toivat keijukaiset näkyviin ja sen vuoksi he rakastivat häntä. Kerran he taas katsoivat kaikki rukoilevin silmin ajuriin – muutamat kätkeytyivät hyväillen Pirkon hameen poimuihin – ja näyttivät kysyvän: "Tämäkö on se vaimo, joka on pettänyt sinut?"

Kerran tai pari tahi kolme kertaa tämän pitkän, ajatuksia antavan yön kuluessa he näyttivät hänelle Pirkkoa, joka istui pienellä lempituolillansa, pää kallellaan, kädet silmillä ja kiharat alasvaluneina. Niin oli ajuri nähnyt hänet viime kerralla. Huomatessaan Pirkon niin surullisena he eivät ollenkaan kääntyneet katsomaan ajuria, vaan kokoontuivat kaikki Pirkon ympärille, lohduttamaan ja suutelemaan häntä, ja kehottivat toisiansa osoittamaan hellyyttä ja ystävyyttä hänelle, mutta ajurin he kerrassaan unohtivat.

Niin kului yö. Kuu laski, tähdet sammuivat, kylmä päivä sarasti, aurinko nousi. Ajuri istui yhä mietteissään takan nurkassa. Hän oli istunut siinä koko yön, pää käsiin nojattuna. Koko yön oli uskollinen sirkka sirkuttanut takan kupeessa. Koko yön hän oli kuunnellut sen sirkutusta. Koko yön olivat kodin haltiat hyörineet hänen ympärillänsä. Koko yön oli Pirkon kuva näkynyt puhtaana ja rakastettavana peilissä, paitsi milloin ohiliitävä varjo himmensi sen.

Oli jo kirkas päivä, kun ajuri nousi, peseytyi ja pukeutui. Hän ei tullut menneeksi tavallisiin iloisiin askareihinsa; hänen mielensä ei niihin tehnyt. Mutta samapa se, sillä tänään oli Tackletonin häät, ja hän oli ottanut sijaisen kuljettamaan kuormarattaitansa. Hän oli ajatellut mennä iloisena kirkkoon Pirkon kanssa, mutta nyt se tuuma oli mennyttä. Tänään oli heidänkin häittensä vuosipäivä. Oi, hän ei ollut aavistanutkaan tällaista vuoden loppua!

Ajuri odotti Tackletonin tulevan varhain hänen luoksensa, eikä hän erehtynytkään. Hän ei ollut kävellyt montakaan minuuttia edestakaisin ovensa edessä, ennenkuin hän näki lelukauppiaan lähestyvän ajaen tietä myöten. Kun rattaat tulivat lähemmäksi, nähtiin Tackletonin olevan kauniiseen hääpukuun puettuna ja hevosen pää oli seppelöity kukilla ja nauhoilla.

Hevonen näytti paljon sulhomaisemmalta kuin itse Tackleton, jonka puoliumpinaisessa silmässä oli tavallista oudompi, pahaa tietävä katse. Mutta ajuri ei sitä huomannut. Hänellä oli muuta miettimistä.

"Juho Peerybingle!" sanoi Tackleton surkutellen. "Hyvä ystäväni, kuinka voitte tänään?"

"Olen viettänyt huonosti yön, herra Tackleton", vastasi ajuri pudistaen päätänsä. "Mieleni on ollut sangen rauhaton. Mutta nyt on hyvin! Olisiko teillä puoli tuntia aikaa puhella minun kanssani kahdenkesken?"

"Senvuoksi tulinkin", vastasi Tackleton laskeutuen rattailta. "Älkää huolehtiko hevosesta. Se seisoo kyllä hiljaa, jos kierrätte ohjat tuohon patsaaseen ja annatte sille suullisen heiniä."

Kun ajuri oli tuonut tallista tukun heiniä hevoselle, astuivat molemmat miehet sisään.

"Ette kai te ennen yhdeksää mene vihille, luulen ma?" sanoi ajuri.

"En", vastasi Tackleton. "Aikaa on kyllin, yllin kyllin."

Heidän kyökkiin tullessaan kolkutti Tilly Slowboy vieraan ovelle. Toinen hänen punainen silmänsä (sillä Tilly oli itkenyt koko yön, koska hänen emäntänsäkin oli itkenyt) tirkisti avaimen reiästä, ja hän koputti kovasti ja näytti pelästyneeltä.

"Älkää panko pahaksi, mutta kukaan ei ota minua kuullakseen", sanoi Tilly katsoen ympärillensä. "Toivon ettei kukaan ole mennyt ja kuollut!"

Tälle ihmisrakkaalle toivomukselle hän koki antaa enemmän voimaa uusilla koputuksilla, mutta tuiki turhaan.

"Koetanko minä?" sanoi Tackleton. "Sepä olisi ihmeellistä."

Ajuri, joka oli kääntynyt poispäin ovesta, viittasi että hän saisi mennä jos halusi. Tackleton meni Tilly Slowboyn avuksi. Hänkin kalkutti ja kolkutti, mutta vastausta ei kuulunut vähäistäkään. Pistipä hänen päähänsä nostaa salpa, ja ovi aukeni heti. Hän kurkisti kamariin, hän katsoi ja astui ovesta sisään, mutta palasi pian juosten takaisin.

"Juho Peerybingle", kuiskasi Tackleton hänen korvaansa. "Toivon, ettei siellä ole – ole tapahtunut mitään pahaa ja ajattelematonta yöllä."

Ajuri kääntyi äkisti häneen.

"Koska hän on poissa!" lausui Tackleton; "ja akkuna on auki. En näe mitään jälkiä. Mutta pelkäsin siellä olleen jonkun – jonkun kahakan. Häh?"

Hän ummisti melkein kokonansa virkun silmänsä, niin tarkasti hän katsoi ajuria. Ja hänen katseensa, kasvonsa ja koko olemuksensa sai niin läpitunkevan ja terävän ilmeen, kuin hän olisi tahtonut pusertaa ajurista totuuden ilmi.

"Älkää peljätkö", sanoi ajuri. "Hän tuli illalla tähän huoneeseen, enkä minä hätyyttänyt häntä sanoillani enemmän kuin teoillanikaan, eikä kukaan ole sittemmin ollut siellä. Hän on lähtenyt vapaaehtoisesti. Menisin iloisena kerjäämään leipääni ovelta ovelle, jos voisin saada tapahtuneet tapahtumattomiksi, niin ettei hän koskaan olisi täällä käynytkään. Mutta hän on tullut ja mennyt. Minulla ei ole hänen kanssansa enää tekemistä!"

"Hm! – Minusta hän on päässyt liian helpolla", lausui Tackleton tarttuen tuoliin.

Hänen ilkkunsa ei koskenut ajuriin, joka istui vastapäätä häntä ja kätki kasvot käsiinsä, ennenkuin taas puuttui puheeseen.

"Te näytitte minulle eilen illalla", virkkoi hän viimein, "kuinka minun vaimoni, minun rakas vaimoni salaisesti – "

"Ja hellästi", lisäsi Tackleton.

"Suosi tuon miehen valepukua ja antoi hänelle tilaisuuden puhutella häntä kahdenkesken. Ei ole näkyä, jota olisin kernaammin ollut näkemättä, eikä ole maailmassa miestä, jonka olisin toivonut näyttämään sitä teidän sijastanne."

"Tunnustan että minussa on aina ollut epäluuloja", lausui Tackleton.

"Ja sen vuoksi en juuri ole ollut tervetullut täällä, tiedän ma."

"Mutta koska te kerran näytitte sen minulle", jatkoi ajuri hänestä huolimatta, "ja kun te näitte hänet, minun vaimoni, minun rakkaan vaimoni!" – hänen äänensä, silmänsä ja kätensä saivat samalla rauhallisemman ja vakavamman ilmeen, ja hän näytti tehneen lujan päätöksen – "kun te näitte hänet harhatiellä, niin on oikeus ja kohtuus, että te katsotte häntä minun silmilläni, katsotte minun rintaani ja tiedätte mitä minä ajattelen asiasta. Sillä se on päätetty", lausui ajuri, katsoen häneen totisesti. "Eikä mikään voi sitä muuttaa."

Tackleton mutisi jotakin myöntymykseksi, että muka kävisi puolustaminen yhtä ja toista. Mutta hän hämmästyi ajurin ääntä ja puhetapaa. Ajuri oli näet yksinkertainen ja suora mies, ja hänen esiintymisensä oli semmoista jaloutta ja arvokkuutta, jonka ainoastaan hänessä asuva jalo ja kunnioitettava henki voi antaa.

"Minä olen yksinkertainen, oppimaton mies", lausui ajuri, "ja minussa on aivan vähän avuja, jotka voisivat herättää huomiota. En ole teräväjärkinen, niinkuin tiedätte, enkä ole enää nuorikaan. Rakastin pikku Pirkkoani, koska olin nähnyt hänen kasvavan pienestä pitäen isänsä huoneessa; koska tiesin mikä aarre hän oli; koska hän oli ollut elämäni ilona monta, monta vuotta. On monta etevämpää miestä, mutta luullakseni ei kuitenkaan yhtään, joka rakastaisi Pirkkoa hartaammin kuin minä!"

Hän vaikeni ja kaapaisi hiljaa jalallansa lattiaa, ennenkuin jatkoi:

"Tosin arvelin usein olevani liian kehno hänelle, mutta toivoin, että hän saisi minusta lempeän miehen, joka kenties paremmin kuin joku muu tuntisi hänen arvonsa. Sillä tavoin minä sovitin taipumukseni ja omantuntoni, enkä katsonut avioliittoa ihan mahdottomaksi. Ja vihdoin kävikin niin, että nain hänet."

"Hah!" sanoi Tackleton, merkillisesti pudistaen päätänsä.

"Tunsin itseni ja tiesin kuinka häntä rakastin ja kuinka onnelliseksi tulisin", jatkoi ajuri. "Mutta en ollut – nyt vasta sen oikein näen – kyllin miettinyt asiaa hänen kannaltansa."

"Niinpä kyllä", virkkoi Tackleton. "Kevytmielisyyttä, huikentelevaisuutta, turhamaisuutta, ihailunhalua. Sitä ei kyllin mietitty, jäänyt kokonaan unohduksiin. Hah!"

"Parempi olisi, jos ette keskeyttäisi puhettani, kunnes saatte selvän ajatuksestani", sanoi ajuri melkein tylysti, "te ette ymmärrä minua ollenkaan. Jos minä eilen olisin lyönyt maahan sen miehen, joka olisi uskaltanut hengähtää herjauksen häntä vastaan, niin minä tänään polkisin jalallani hänen kasvonsa, vaikka hän olisi oma veljeni!"

Lelukauppias katsoa töllisteli häneen hämmästyneenä. Ajuri jatkoi hiljaisemmalla äänellä:

"Muistinko ollenkaan sitä, että otin hänet niin nuorena ja niin kauniina omakseni, että riistin hänet nuorien leikkitoveriensa seurasta ja vein hänet pois niiltä paikoilta, joiden kaunistuksena hän oli ollut ja jossa hän oli loistanut kuin kirkas tähtönen, ja että sen sijaan piilottelin häntä päivä päivältä pimeässä huoneessani ja ikävässä seurassani? Muistinko, kuinka huonosti sovelluin hänen iloiseen luonteeseensa, ja kuinka ikävä semmoinen köntys kuin minä mahtoi olla hänen vilkkaasta mielestään? Muistinko ettei minun rakkauteni häneen ollut mikään ansio, sillä jokainen, joka hänet tunsi, rakasti häntä? En. Minä luotin hänen lempeään luonteeseensa ja nain hänet. Soisinpa etten olisi niin tehnyt! Hänen tähtensä, ei minun!"

Lelukauppias töllisteli häneen silmiänsä räpyttämättä.

Puoliumpinainenkin silmä oli nyt auki.

"Jumala siunatkoon häntä!" sanoi ajuri, "siitä iloisesta vakavuudesta, jolla hän yritti poistaa minusta tätä mietettä! Ja Jumala antakoon anteeksi, että hitaalla älylläni niin myöhään sen huomasin! Lapsi parka! Pirkko parka! Olenhan nähnyt hänen silmänsä kyynelissä, kun on puhuttu semmoisista avioliitoista kuin meidän! Olen sadoin kerroin nähnyt salaisuuden vapisevan hänen huulillansa, enkä koskaan ole epäillyt enkä aavistanut mitään, ennenkuin eilinen ilta tuli. Tyttö parka! Kuinka toivoin, että voisit rakastaa minua! Kuinka saatoin uskoa, että sinä voisit rakastaa minua!"

"Hän teeskenteli rakkautta", virkkoi Tackleton. "Hän teeskenteli niin liioitellen, että juuri se, totta puhuen, antoi aihetta epäluuloilleni."

Tässä hän osoitti kuinka paljon parempi May Fielding oli, joka ei edes teeskennellyt rakastavansa häntä.

"Hän on koettanut", sanoi ajuri raukka enemmän liikutettuna kuin tähän saakka oli näyttänyt. "Minä alan älytä kuinka hartaasti hän on koettanut olla hyvä ja rehellinen vaimo minulle. Se onni, jonka olen tämän katon alla nauttinut, todistakoon, kuinka hyvä hän on ollut, kuinka paljon hän on tehnyt, kuinka vakava ja jalo hänen sydämensä on! Olkoon se muisto lohdutuksenani istuessani täällä – yksin."

"Yksin?" toisti Tackleton. "Oo, te aiotte siis ottaa sydämellenne sen, mitä on tapahtunut?"

"Tahdon", lausui ajuri, "antaa hänelle suurimman rakkaudenosoituksen ja paraan hyvityksen, mihin voimani riittävät. Voin päästää hänet onnettoman avioliiton jokapäiväisestä kiusasta ja sen vaikeasta salaamisesta. Hän on pääsevä niin vapaaksi, kuin vain voin hänet tehdä."

"Antaa hänelle hyvityksen!" huusi Tackleton hieroen suuria korviansa.

"Kuulin varmaankin väärin. Sanoitteko niin, todellakin?"

Ajuri tarttui lelukauppiaan kaulukseen ja pudisteli häntä niinkuin kaislaa.

"Kuulkaa mitä sanon!" lausui hän. "Ja kuulkaa oikein. Kuulkaa, puhunko selkeästi?"

"Kyllä hyvin selkeästi", vastasi Tackleton.

"Aivan kuin ajattelisin mitä sanon?"

"Aivan kuin ajattelisitte mitä sanotte."

"Minä istuin tämän takan ääressä eilen illalla – koko yön", virkkoi ajuri. "Samalla paikalla, jossa hän oli usein istunut minun vieressäni, suloiset kasvot käännettyinä minuun. Muistelin mielessäni koko hänen elämäänsä, päivä päivältä; tarkastin hänen rakasta olentoansa joka tilaisuudessa edessäni. Ja, niin totta kuin elän, hän on viaton, niin totta kuin Jumala elää, joka tuomitsee syyttömät ja syylliset."

Kelpo sirkka takan kupeessa! Uskolliset kodin keijukaiset!

"Vihani ja epäluuloni ovat haihtuneet", sanoi ajuri, "ja ainoastaan suru on jäljellä. Onnettomalla hetkellä ilmaantui entinen rakastaja – joka soveltui paremmin kuin minä hänen ikäänsä ja luonteeseensa ja oli kenties minun tähteni ja vastoin Pirkon taipumusta hylätty. Onnettomalla hetkellä, hämmästyksissään ja ennenkuin on kerinnyt miettiäkään kuinka on menetteleminen, joutuu Pirkko osalliseksi vieraan petokseen salaamalla sen. Eilen illalla hän antoi vieraan puhutella häntä niinkuin näimme. Se oli väärin. Mutta paitsi sitä hän on viaton, jos totuutta on maan päällä!"

"Jos se on teidän ajatuksenne", rupesi Tackleton sanomaan.

"Niin minä annan hänen mennä!" jatkoi ajuri, "minä siunaan häntä niiden monien onnellisten hetkien vuoksi, jotka hän on minulle suonut; hänen tuottamansa tuska on anteeksi annettu. Menköön hän ja olkoon hänellä rauha mielessä niinkuin toivottelen! Hän ei ole koskaan vihaava minua. Hän on oppiva tuntemaan minut paremmin, kun en enää rasita hänen elämäänsä, kun minun sitomani siteet ovat helpommat hänen kärsiä. Tänään on täsmälleen vuosi siitä päivästä, jona toin hänet kodistansa, katsomatta tarpeeksi hänen iloansa. Tänään hän on sinne palaava, minä en tahdo häntä enää huolestuttaa. Hänen isänsä ja äitinsä tulevat tänne tänä päivänä – me aioimme viettää tämän päivän yhdessä – ottakoot he hänet mukaansa kotiin. Minä voin luottaa häneen, oleskelkoonpa hän siellä, täällä tai missä tahansa. Hän lähtee minulta puhtaana, ja puhtaana hän on pysyvä, siitä olen varma. Jos minä kuolen – kenties jo hänen nuorena ollessaan, sillä olen kadottanut kaikki elinvoimani muutamassa tunnissa – niin hän on näkevä, että minä olen häntä muistanut ja rakastanut viimeiseen hetkeen asti! Se on niiden näkyjen loppu, joita te näytitte minulle. Ja kaikki on nyt ollutta ja mennyttä!"

"Voi, ei, Juho, ei koskaan. Älä puhu lopusta vielä! Ei vielä. Minä olen kuullut jalot sanasi. En voinut pujahtaa huomaamatta ulos enkä tekeytyä tietämättömäksi siitä, joka täyttää minut syvällä kiitollisuudella. Älä puhu vielä lopusta, ennenkuin kello on jälleen lyönyt!"

Pirkko oli tullut sisään heti Tackletonin jäljestä ja seisonut liikkumatta. Hän ei katsonutkaan Tackletoniin, piti vai silmänsä luotuina mieheensä. Mutta hän seisoi kaukana Juhosta, jättäen välille niin paljon tilaa kuin mahdollista, ja vaikka hän puhui innostuneella vakavuudella, ei hän kuitenkaan lähestynyt häntä. Kuinka erilainen oli hänen nykyinen käytöksensä entiseen verrattuna!

"Ei tehdä koskaan sitä kelloa, jonka lyönnit palauttaisivat menneet hetket minulle takaisin", vastasi ajuri surullisesti hymyillen. "Mutta olkoon niinkuin tahdot, armaani. Se lyöpi pian. Mitä puhumme, se ei auta paljon. Vaikeammassakin asiassa kokisin tehdä mieliksesi."

"No niin!" murisi Tackleton. "Minun pitää lähteä, sillä kellon lyödessä pitää minun olla kirkkotiellä. Hyvää huomenta, Juho Peerybingle. Jään kaipaamaan hupaista seuraanne. Surkuttelen poissaoloanne ja sen syytä!"

"Olenko puhunut selvästi?" virkkoi ajuri saattaen hänet ovelle.

"Aivan selvästi!"

"Ja te muistatte mitä olen sanonut?"

"Kyllä, jos vaaditte minulta sen todistuksen", lausui Tackleton noustuaan kuitenkin varovaisesti ensin rattaillensa, "niin olen sanova, että kaikki oli niin odottamatonta, etten kotvalleen luule voivani unohtaa sitä."

"Sen parempi meille molemmille", vastasi ajuri. "Hyvästi. Toivotan teille onnea!"

"Soisin voivani toivottaa teille samaa", sanoi Tackleton. "Mutta kun en sitä voi, kiitän teitä. Tässä kahdenkesken sanoen (sen olen jo ennenkin sanonut, eikö niin?) en juuri pelkää avioliittoani onnettomaksi, senvuoksi ettei May ole ollut kovin huolehtiva eikä hellä minua kohtaan! Hyvästi! Pitäkää vaari itsestänne!"

Ajuri seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän etäisyydessä näytti niin pieneltä kuin kukat ja nauhat hevosen päässä läheltä katsottuina; sitten hän huokasi syvään ja meni horjuen kuin rauhaton, murrettu mies lepäämään muutamain jalavien suojaan; sillä hän ei tahtonut mennä kotiin ennenkuin kello oli lyönyt.

Hänen pikku vaimonsa itkeä nyyhkytti surkeasti yksin kotona; mutta usein hän pyyhki silmänsä ja lohduttautui kertomalla kuinka hyvä, kuinka jalo hänen miehensä oli! Kerran, pari hän nauroi niin sydämellisesti, riemuisesti ja katkonaisesti (hän itki samalla), että Tilly aivan pelästyi.

"Voi, älkää tehkö niin!" sanoi Tilly. "Sillä tavalla voitte saada pojan kuolemaan ja hautaan, voitte kuin voittekin."

"Tahdotko antaa hänet usein isänsä syliin, Tilly", kysyi emäntä pyyhkien silmiänsä, "sitten kun minä en enää ole täällä, vaan olen mennyt vanhaan kotiini?"

"Voi, älkää menkö pois!" huudahti Tilly keikauttaen niskojansa taapäin ja valittaen kovasti. Hän oli sillä hetkellä hyvin Harmin näköinen. "Voi, älkää menkö! Voi, mitä ovat kaikki ihmiset menneet ja olleet ja tehneet kaikille ihmisille, tehdäksensä kaikki onnettomaksi! Voi, voi, voi, voi!"

Sitten rupesi helläsydäminen Tilly niin surkeasti ulvomaan (hänen ulvontansa oli sitä ankarampi, kun hän turhaan yritti tukahuttaa sitä), että epäilemättä olisi lapsi herännyt ja pelästyksestä saanut jonkun taudin (luultavasti vatsanväänteitä), ellei hänen katseensa olisi kohdannut Kaleb Plummeria, joka samassa talutti sisään tytärtänsä. Tämä näky antoi hänelle jälleen voimaa hillitä tunteitansa; hän seisoi hetken suu selällänsä; sitten hän karkasi, hirveän kummallisesti hypellen, lattian poikki pikku pojan vuoteen luo ja kätki kasvonsa ja päänsä vuodevaatteisiin. Tästä erinomaisesta käytöksestä hänelle näytti koituvan suuri lievitys.