Faqat Litresda o'qing

Kitobni fayl sifatida yuklab bo'lmaydi, lekin bizning ilovamizda yoki veb-saytda onlayn o'qilishi mumkin.

Kitobni o'qish: «Runoelmia 1»

Shrift:

RUNOELMIA

Runottarelleni

 
Ois mieli sulla lentää
Jo taivaan pilvihin,
Mut myötäis en voi entää
Jos siinnät silmihin;
Ja siipiesi päällä
Jäis kesken kulkuni.
Ei; pysytään me täällä,
Maan päällä, armaani.
 
 
Kas, taivaallista eikö
Maan päällä oisikaan?
Sen Luoja pojes veikö?
Ei luulla voisikaan:
Näe lehdot suvisäällä,
Näe silmät Selmani!
Ei; pysytään me täällä,
Maan päällä, armaani.
 
 
Täll' ensin Edenissä
Oil taivas tarjona,
Ja puhtaan sydämessä
Se viel' on avoinna.
Kuin liukkahalla jäällä
Vaikk' oisi matkani,
Niin pysytään me täällä,
Maan päällä, armaani.
 
 
Ihmeeksi merten ääret
Ne Luoja tänne loi,
Ja satakielten äänet
Vaan ylistystä soi.
Viel' alppein ryntähällä
Rehoittaa ruusuni.
Ei; pysytään me täällä,
Maan päällä, armaani.
 
 
Kun maiset siteet laukee,
Ja taivaan laulu soi,
Mun äänein silloin raukee,
Niin laulella en voi.
Ja torvet ylähältä
Kun kaikuu korviini,
Niin lähdetään me täältä,
Maan päältä, armaani.
 

Siksi laulan

 
Oil öisen synkkä mieleni,
Ja murhe ahdisteli;
Myös kyynel peitti silmäni,
Ja rinta huokaeli.
 
 
Mut mietin: paremp' itkua
On vaikka naureskella,
Ja auvoisempi surua
On vainen lauleskella.
 
 
Ei soinnu somast' ääneni,
Vaan kas, kun veisaelen,
Min kohta haihtuu huoleni,
Ja siksi lauleskelen.
 

Harjulla.1

 
Oi, Herra, maailmaasi
Saan taaskin ihailla.
Kuin voisin kunniaasi
Ma kyllin veisailla!
Sun ihmetyösi ovat
Niin suurenlaatuiset
Ja luonnon jalot kuvat
Niin vaihtelevaiset.
 
 
Kas Kanavuorta tuolla,
Mi siintää silmihin;
Sen kummallakin puolla
On seutu herttaisin.
Ja Haapakosken pauhun
Sen kuulen tännekin:
Oi, Luoja, voimas laadun
Näen luomastasikin.
 
 
Kuvana lempeästä,
Mi mielet lumoilee.
Ja luonnon liepehestä
Kuin lapsi hymyilee
Nään Lohikosken lehdot
Ne ihmeen ihanat,
Sen kummut, kukkakehdot
Ja rannat vihannat.
 
 
Jo Alvejärven vuossa
On aallot nukkuneet,
Ja väreet Tuomiossa
On tyyten tauonneet.
Tän seudun syvää rauhaa
Ken hennois hämmentää?
Vaan rastasparvi laulaa
Ja peippo visertää.
 
 
Kas Jyväsjärven pintaa
Nuo purret kiitelee;
Ne varmaan ennen iltaa
Nyt kotiin rientelee.
Ja höyrylaivat lentää
Jo päässä Päijänteen;
Ne piakkohon entää
Äijälän salmehen.
 
 
Ja kaupunki tuo sievä
On tulevaisuuden.
Se kansan viel on vievä
Luo valon aarteiden.
Tääll' oivat miehet loipi
Tiedolle alttarin,
Ja monet järjet juopi
Lähteestä Mimerin.
 
 
Näin runsaast suloisuutta
On isänmaassamme.
Se hartautta uutta
Luo vastuksissamme.
Oi, kuinka tunteet vaihtuu
Näit' ajatellessa!
Pois kaikki huolet haihtuu
Jo luonnon helmassa.
 

Attilan häät

 
Miksi laulaa Hunnein lapset, iloisina kulkevat?
Miksi ratsut rauhallisna tannerta nyt polkevat?
Torvet raikuu, riemu kaikuu lakeoilla Unkarin;
Häitä näin nyt vietetähän uljaan sotasankarin.
Ken on sulho? Attila, tuo maailmainkin mainio,
Hän on sulho. Morsian on ihanainen Ildiko.
Torvet raikuu, riemu kaikuu, juhlaa kestänyt jo on
Ammon aikaa, väsyneiden mielet pyrkii lepohon.
Päivä laskee. Lemmettäret urhon rintaa viehättää,
Teltan yli Hämärätär öisen hunnun levittää.
Tuoni hioo viikatettaan. Julma, säästä sulhoa!
Maineen, lemmen helmasta nyt häntä älä tempoa.
Armotoin sa olet Tuoni. Sankari on sorrettu;
Maailmankin mainiolt' on elon lanka leikattu.
Aamu joutuu. Pustalle luo kulta loisteen aurinko.
Lohdutoinna vuotehella itkee armas Ildiko.
 

Sydän

 
Oil aika, jolloin riemusta
Löi rintani: "tik, tak".
Ma lasna juoksin; povesta
Vaan kuului näin: "tik, tak."
Kun äidin helmaan uinahdin,
Löi sydän hiljaa: "tik."
Ja leikkimään kun havahdin:
"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."
 
 
Kun nousin nuorukaiseksi.
Löi rintani: "tik, tak."
Ja veri kuohui kuumaksi,
Kun suonet soi: "tik, tak."
Oi mieles' onko maailmaan?
Sen vaaroihinko? "Tik!"
Ja Helmin kullakseinko saan?
"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."
 
 
Vaan miehen povi tyynesti
Taas tykkivi: "tik, tak."
Kun unet haihtuu, hartaasti
Se vastavi: "tik, tak."
Mut isänmaa ja vapaus jo työhön kutsuu. "Tik."
Ja taas lyö rinta rohkia:
"Tik, tik, tik, tak, tik, tak."
 
 
Ah vallan vaivaloisesti
Käy vanhana tik, tak.
Ja vaikeutta varmasti
Tuo rintahan tik, tak.
Oi, sydän! Joko haluttaa
Sun rauhaan päästä? "Tik!"
Kas Tuoni työsi tauottaa:
"Tik. tak .. tik … tak … tik"…
 

Paimenessa

 
"Anni armas, kullakseni
Koskaan etkö tullekaan?
Sydäntäsi omakseni
Koskaan enkö saanekaan?
 
 
"Lemmi nuorta orpanaani;
Hän on sorja, sopuisa."
"En; en saata, herttaiseni.
Oma kukkani oot sa."
 
 
"Hänt' et armasteleis sinä,
Kukkasia haariva?
Hän on päivännouto; minä
Kuivan kankaan kanerva."
 
 
"Ollet kankaan kanervakin,
Muutan männyks kankaalle.
Ollee kolkko kotisikin,
Ijäksi jään sinulle.
 
 
Oksillani suojelen sun
Pilvein uhkauksilta.
Sa taas sydänjuureni mun
Pakkaisilta pahoilta."
 

Yksinänsä

 
Tuulonen etsivi
Lehviä lehdon,
Riemuja kuiskavi
Kulkiessaan.
Kukkaset täyttävät
Siskolaiskehdon,
Ystäviks jäävät;
Oudoks ma vaan.
 
 
Armaansa, auvoksi
Käkönen kukkuu,
Helkkyen hauskaksi
Jylhänkin maan.
Koivusen oksalla
Peippokin nukkuu
Heimon rinnalla;
Vieras ma vaan.
 
 
Paimenen laulanto
Korviini raikuu,
Raipas on astunto,
Laulaessaan.
Lemmityn äänipä
Vastaansa kaikuu:
Miekkoiset nääpä!
Yksin ma vaan.
 
 
Koittavi mullekin
Autuuden aamu,
Jolloin jo huoletkin
Heittää ma saan:
Ver' kun ei juokse,
Itse oon haahmu,
Ylkäni luokse
Riennänkin vaan.
 

Jos olisin Wainämöinen

 
Jos Wäinämöinen olisin,
Ja lauluvoiman saisin,
Näin mahtavaks jos tulisin,
Ma kaiken parantaisin.
 
 
Kas silloin kurjan maammekin
Ma Edeniksi loisin,
Ja mieltä myöten kullekin
Vaan tapahtuvan soisin.
 
 
Ma Suomen loisin lämpöiseks,
Sen hallat karkottaisin,
Ja kultakedon kalttaiseks
Sen korvet kai'uttaisin.
 
 
Myös Ruotslaiset laulaisin
Pois täältä pauhaamasta,
Ja Turkkilaiset ajaisin
Ma koko Europasta.
 
 
Nyt johtaa Pohjoisnapahan
Ma Nordensköldin voisin,
Ja astronomein kourahan
Jo kuun ja tähdet toisin.
 
 
Ma loisin köyhät rikkaiksi
Ja rikkaat rikkaimmiksi
Ja naimattomat naineiksi
Ja naineet – vapahiksi.
 
 
Myös talonpojat herroiksi
Ja herrat – tiesi miksi;
Niin … varmaan vapaherroiksi,
Kai pyrkivät he niiksi.
 
 
Ja itseni? Voi veikkoinen,
Ma tyytyväinen oisin,
Jos Wäinämöisen vertainen
Vaan aina olla voisin.
 

Koska toisin?

 
Lähteen luona, raidan alla
Impi istui itsekseen.
Päivän tähti taivahalla
Arvais hänet verrakseen.
 
 
Impi itki, huokaellen
Sanat lausui hiljaiset.
Raidan norkot kuuleskellen
Oivals ne – ja lintuiset.
 
 
Mitä sitten linnut lauloi,
Surkutellen kertoili,
Huolia, mit neittä painoi,
Näin ne linnut lauleli:
 
 
Tässä istuttiin me kaksi;
Uljas, reipas, kuink' oil hän!
Yhä yhä rakkaammaksi
Käynyt mull' oil ystävän.
 
 
Vaan hän lähti, tietämättä
Mit' oil mulla mielessäin.
Niin – hän lähti, tuntematta
Lemmen tulta syömmessäin.
 
 
Miks' en, raukka, rohjennunna
Ilmaista … voi kuitenkin!
Vaan – ehk' ois hän naurannunna,
Nainenhan … ma … olenkin.
 

Lasisilmäin ostaja

 
Mies astui kirjakauppahan.
(Tää J: n oil kaupungissa).
"Mit' etsit?" "Silmälaseinhan
Ma olen ostannassa."
Nyt katsellaan ja koetellaan
Pystyiskö kirjaa lukemaan.
"Ei näillä osaa lukea!"
Hän surumieliä huudahtaa.
"No osaatko sa muutoinkaan?"
Nyt myöjä hältä tutkimaan.
"En," vastais mies, "en ensinkään.
Jos niin ois, näit' en etsiskään".
 

Tuulten tuudittama

 
Viljapellon pyörtäneellä
Rehoitteli ruusunen,
Kesäpäivän heltehellä
Loistelihe kaunonen.
 
 
Monta tuulta tuuditteli
Ruusuiseni kukkia,
Monet perhot muiskutteli
Pienokaisen poskia.
 
 
Syksy saapui; ruususelta
Loiston, julma, ryösteli.
Tuulet tuntui kolkommilta,
Ohi perhot rienteli.
 
 
Väisteletkö ruusu raiskaa,
Hyljäätkö sa omasi?
Ruusu lausuu. Perho kuiskaa:
"Pistävät on okasi".
 
 
"Kiittämätöin," ruusu huokaa,
"Kesäpäivän lempinyt
Etpä huomannut sa okaa,
Ei se silloin pistänyt."
 

Pyry ilmassa

 
Rakeet lentää, tuuli vinkuu,
Kas nyt, mikä mylläkkä.
Itä "ilkiästi inkuu",
Käypä kunnon pölläkkä.
 
 
Nelistä nyt, hummaseni,
Rientäkäämme kotihin.
Siellä vartoo kultaseni,
Sinä pääset tallihin.
 
 
Ratoksemme lauleskelen
Immestäni armaasta,
Linnustani livertelen:
"Minun kultain kaun…"
 
 
Eipä käykään laulaminen:
Suun' on täynnä lunta, oi!
Parta jäässä veisaaminen
Kehnoks laulun tehdä voi.
 
 
Sävel pyrkii kangistumaan,
Kesken jäi nyt laulelma.
Sen saa vasta luonnistumaan
Liisan lämmin suudelma.
 
 
Nelistäppä, hummaseni,
Rientäkäämme kotihin.
Siellä vartoo kultaseni,
Sinä pääset tallihin.
 

Toivo

 
Kun ihmislapsi on murheissaan,
Ja sydän huolivi tuskissaan,
Kun mailman myrskyt ne raivoaa,
Oi, mistä hoivan hän saa?
 
 
Pois unet haihtuvi kultaiset,
Kut lasna mull' oil niin herttaiset.
Nyt elon viimat ne viiltelee,
Ja riemut pois rientelee.
 
 
Yks enkel vainen on rinnassani,
Jon Luojan armosta luoksein sain,
Se syömmen laulaavi lepohon.
Tää enkel – Toivo se on.
 

Lentotähti

 
Tuo tähti taivahalla,
Oi, kuinka kirkas on.
Ja kuinka korkialla
Sai Luojalt' asunnon!
 
 
Maan tomusta ei tummu
Sen kiilto konsanaan.
Kun luonto lausuu: sammu,
Näät jäljen loistokkaan.
 
 
Se tieltä eksyneille
Osoittaa kotoa,
Ja elost' uupuneille
Se lausuu toivoa.
 
 
Kas nyt – se katois, vajois
Parhaassa loistossaan.
Ken tähden laill' ei tahtois
Sammua kuollessaan.
 

Kylmä kirje

 
Kun kullaltani kirjettä
Ma juoksin tietämässä,
Oil ilma lämmin, lämmintä
Myös mulla sydämmessä.
Ja kirje tuli. Kuumissain
Nyt luin sen ja – yskän sain.
 

Älä ruoski hevoistasi

 
Herran lempi kun oil luonut
Maan, hän siunattuaan sen
Lahjain kanssa, joit oil suonut.
Uskoi haltuun ihmisen.
 
 
Hyödyksemme, huviksemme
Eläimetkin maan hän loi.
Meille omaks iloksemme
Vallan näiden yli soi.
 
 
Luojan kuva, luonnon herra,
Miten näytät valtasi?
Viatointa älä sorra:
Senhän kieltää tuntosi.
 
 
Voimakkaamman kuuliaisuus
Ruoskallako kostetaan?
Uskollisuus, avullisuus,
Piiskallako palkitaan?
 
 
Ihmisparka raivossasi
Julminta oot julmempi;
Arvoltasi hevoistasi
Monta vertaa halvempi.
 
 
Kuin se kärsii, kuin se huokaa
Oivalla ei aivosi.
Näännyksissä, vailla ruokaa,
Kieletön on orjasi.
 
 
Aika joutuva on, jolloin
Eläintenkin valitus
Vaikenee, vaan katso: silloin
Sua kohtaa rangaistus.
 

Vanhus kellollensa

 
Kelloni käydä rapsutat
Niin vilkahasti taas,
Ja "aika rientää" muistutat
Se sun on toimintaas.
Niin – aika rientää armainen,
Ja voimat raukenee.
Vaan: terve! kuollo rauhainen,
Kun hautain aukenee.
 
 
Sa murheen, riemun, hetkiä
Oot mulle mittaillut.
Oi, nuoruuteni retkiä!
(Vaikk' oonkin harhaillut).
Nyt muisto teistä vanhuksen
Ehtoota purppuroi,
Ja toivo poistaa pilveksen
Kuin kirkas aamukoi.
 
 
Sa vaivoista, kuin vanhuskin,
Jo vihdoin uupuilet.
Niin arvelen, kosk' useinkin
Käymästä taukoilet.
En moiti sua. Mieluimmin
Tok' tointais harjotat,
Ja käyt taas kahta kiivaammin
Kun käymään tarkotat.
 

Syksyn koivu

 
On syksy taasen tullunna,
Ja nurmi surkastuu.
Pois pääskykin on muuttanna,
Ja koivu kellastuu.
 
 
Sen lehdistä viel' altisna
On toiset liehumaan,
Vaan toiset vartoo, valmisna
Jo mullaks muuttumaan.
 
 
Yks viuhka vaan, jon tuuli tuo,
Ne puusta irroittaa.
Ei kastetta ne enään juo,
Vaan haudan maassa saa.
 
 
Ja mullaksikin muuttuen
Nuo eivät siksi jää.
Ne luontoa vaan vaihtaen
Taas henkiin heräjää.
 
 
Ma muistan, tuota tarkastain,
Myös ihmiselämää.
Noin nuoret, vanhat, rinnattain
Tääll' hetken viivähtää.
 
 
Ja lehden lailla, riemuiten,
Ne pyrkii liehumaan.
Kun syksy saapuu, riutuen,
Jo muuttaa Tuonelaan.
 
 
Näin syksyn koivu muistuttaa
Vaan katoovaisuutta;
Mut lehti mieleen johdattaa
Myös uutta eloa.
 

Mistä laulaisin?

 
Mistä laulais poika parka.
Pieni pilpattelisi?
Itsestänsä ku on arka,
Moni vielä moittisi.
 
 
Toiset on jo laulellunna
Maan ja taivaan, tähdet, kuun;
Saaret, salmet sanellunna.
Niityt, nurmet, luonnon muun.
 
 
Kyllä tiedän mistä laulan:
Simasuu on Selmalla.
Tiedän immen kenokaulan
Tyynen lammin rannalla.
 
 
Laulan sentään itsekseni,
Ettei kukaan kuulisi,
Eikä Selmaa omakseni
Toivovan mun luulisi.
 

Syksyn kukat ovat vaaleita

 
Kukka, tulehduttuasi,
Miks on pukuis haalea?
Nuorna, juuri noustuasi,
Miks' oot raukka vaalea?
 
 
Eikö luonnon varastossa
Osaksesi ollutkaan
Juhla vaippaa? Katvistossa
Loistavaks et tullutkaan.
 
 
Oisit nähnyt siskojasi
Kesäpäivän paisteessa;
Korskuvia heimojasi
Nurmivierun laiteessa!
 
 
Vaan sa ootkin syksyn lapsi
Härmähelmein kastama;
Karmotuulten armahaksi
Emintimän hoitama.
 

Kullalleni

(Kansanlaulun tapaan.)
 
Jos minä lintu olisin, niin aina suvisäällä
Yöt ja päivät lenteleisin kultain majan päällä.
 
 
Liihotellen taivahalla laulaa livertäisin,
Lemmen riemut, huolet, kaikki hälle visertäisin.
 
 
Oi sua, kullan kukkurata, oi sua silmänterää,
Sinun kaunis katsantois käy läpi sydänkerää.
 
 
Jos oot armas kultani, niin katso mua silmiin;
Minä lähden kerallasi vaikka taivaan pilviin.
 
 
Kullastain minä lauleskelen – mistä sitten muista?
Eipä laula lintunenkaan lahonneista puista.
 

Pikku Annin mietteet

 
Kanttori se selittelee
Tarkoin taivaan tähdetkin;
Maiksi niitä nimittelee,
Auringoiks ja kuiksikin.
 
 
Eiköhän ne vainen liene
Autuaitten sieluja,
Joita Luoja luokseen viene
Nauttiin taivaan riemuja.
 
 
Salli, Herra, Annisikin
Puhdasna vaan säilyä,
Että kerran taivaallakin
Kirkasna saan säihkyä.
 

Ilta-laulu

 
Sammunut on taivahalla
Lännen rusko. Rastaskin
Vaijennut on. Siiven alla
Pää jo nukkuu pääskykin.
Nukkuos myös kultani!
Suojatkoon sua Herrani.
 
 
Nurmen kukka nuokkuellen
Silmän pienen ummistaa.
Lammin laine uupuellen
Öisen hetken uinahtaa.
Nukkuos vaan kultani!
Valveilla on lempeni.
 
 
Armanani tahdon heittää
Unelmihin autuuden.
Siivillänsä sua peittää
Enkel viattomuuden.
Nukkuos vaan kultani!
Vaiti, vaiti, lauluni.
 

Kotimaassa

 
Kotimaass' on oiva olla,
Armas aikaella,
Kenpä merten tuolla puolla
Tahtois elostella?
 
 
Kotimaass' on immet sorjat,
Kainot lempiväiset.
Miesten kädet työhön norjat,
Kasvot vereväiset.
 
 
Koivu kotikankahailla
On myös herttaisempi,
Kuin on palmut muilla mailla:
Se on ujoisempi.
 
 
Täällä autuaamp' on huolla
Riemuissaankin olla.
Kotimaass' on kaunis kuolla
Elon ehtoholla.
 

UUTISASUKKAAT RISTIKORVESSA

I

Lepäslahden torppa oli veden rannalla samannimisen lahden kainalossa. Ani harvoin kuohutti rajutuulet lahden tavallisesti tyyntä pintaa, harvoin eksyi tänne ulapalta yksi ja toinen vaahtoava aalto muistuttamaan että, vaikka täällä olikin tyyntä ja hiljaista, tuolla ulompana kuitenkin meurusi myrskyt ja vihaiset vihurit.

Lahti oli pitkä ja soukka. Rannalla kasvoi lehteviä leppiä ja tuuhevia koivuja, jotka, nuokkuillen rantaan päin, ikäänkuin kummastelivat omaa kuvaansa välkkyvässä vedenkalvossa. Vähän matkaa rannasta muuttui maa viheriäisiksi, kaitaisiksi niityn kaistaleiksi ja vielä etempänä kohosi se korkeiksi vuorijonoiksi, joiden harjalla hongat humisten kertoilivat sataisvuotisia tarinoitansa. Lahden suussa saattoi silmä eroittaa Heikkilän komeasti rakennetun talon, jonka alle yllänimitetty torppakin kuului, ja jonka haltiata palvellen torpan isäntä Kasper ja emäntä Kaisa jo olivat ehtineet saada harmaita hiuksia ohimoillensa. Yksi ainoa poika, jolle pappi kasteessa oli pannut nimeksi Nehemias, sekä tytär, Katri, olivat heidän avioliittonsa ainoat hedelmät. Katri oli tätä aikaa noin parikymmentä vuotias, vaaleaverinen tytön pallukka, Nehemias taas kahdeksannellatoista oleva, jäntevä nuorukainen, joka jo alun toista vuotta oli isänsä edestä taloon suorittanut torpasta lankeavat päivätyöt, sekä muut verot.

Oli Juhannusaaton ilta. Torpan väki istui nyt kylvystä päästyänsä ulkona nurmikolla, pirtin edustalla, ihailemassa auringon laskua ja kuultelivat laulurastaan säveliä, jotka niin suloisina kaikuivat petäjiköstä. Pirtin ympärillä kasvoi solakoita koivuja, joihin Kasperin kirves ei koskaan ollut hennonut kajota. Ne seisoivat siinä joka vuosi niin juhlallisina Juhannuskoristeina, ilman että niitä täksi tilaisuudeksi tarvittiin käydä kauempaa noutamassa, ja näiden juurella heittivät vikkelät vuohen pojat kippaa keskenänsä.

Ulapalta näkyi venhe kiitävän torppaa kohden. Hetken perästä oli se saapunut niin lähelle, että siinä huomattiin alasoudulla mieshenkilö istumassa. Raikasääninen laulunsa kaikueli heleästi lahden tyynellä pinnalla. Jopa voitiin eroittaa sanatkin:

 
Kullallein minä kammarin laitan pienistä pärehistä,
Matot laitan laattialle vaikka paperista.
 

– Heikkilän Mikkohan se onkin, lausui Kasper, joka oli tuntenut hänet äänestä. Varmaan tuo hän kutsun ylihuomeneksi taloon päivätyöhön.

Katrin posket punoitti. Näyttipä vähän siltä kuin olisi hän arvannut

Mikon asian paremmin, vaan ei hän virkkanut mitään.

Venhe pääsi rantaan. Solakka nuorukainen nousi siitä maalle, veti venheen laiturille ja alkoi rivakkaasti astua torppaan päin.

– Hyvää iltaa, vanhukset; kuinka teillä nyt Juhannusta vietetään, kysyi hän.

– Vanhaan tapaan vain, vastasi Kasper. Mitä Heikkilään kuuluu?

– Eipä sen kummempata; vanha rauha vain. Mikkokin laskeikse nyt nurmelle istumaan.

Puhe alkoi käydä vilkkaammasti, kun Kaisa rupesi ottamaan siihen osaa. Hän kyseli, miten Heikkilän emäntä ja muut palkolliset voivat, kuinka karjan laita oli ynnä muuta sellaista. Lopuksi kysäsi hän: vieläkö olet aikonut jäädä taloon ensivuodeksi?

– En, vastasi Mikko. Isäntä on myöntänyt, että saan rakentaa itselleni torpan Risti-korpeen ja luvannut jättää se ensimmäiseksi viideksi vuotta aivan veroittamatta. Mieleni hehkuu päästä omakseni, jos suostuisitte antamaan Katrisenne minulle avioksi.

Vanhukset ällämystyivät.

– Niin, no, lausui vihdoin Kasper, raapien korvallistansa.

– No, niin, lisäsi Kaisa.

Asia oli ratkaistu – Kas, niin, virkki Nehemias lyöden kämmenensä Mikon käteen. Minä tulen olemaan sinulle avullinen torpan rakentamisessa.

Katrin mieltä ei nyt kukaan kuulustellut, mutta ei hän näyttänyt asiasta olevan pahoillansakaan. Jos huhussa oli perää, niin jopa Katrin vakkaisessakin oli Mikon ostama silkkihuivi ja kihlarahat, jotka ovela puhemies eräänä iltana oli keinotellut Katrin käteen.

Juhannusvalkeita alkoi jo loistaa ylt'ympäri naapurikylistä korkeilta kalliontörmäiltä. Mikko nousi nyt ylös, otti jäähyväiset vanhuksilta ja sanoi, tarttuen Katrin käteen: "lähtekäämme mekin iloitsemaan muiden kanssa tulille."

Käsi kädessä astuivat he nyt rantaan päin venheen luo. Vanhukset seurasivat heitä hellillä ja yksivakaisilla silmäyksillä.

Tämän Juhannusyön vietti Mikko kylän muun nuorison seurassa leikitellen ja tanssien kokon ympärillä nuoren morsiamensa kanssa.

II

Sanotaanpa että missä ikänänsä paratiisi ilmautuu, siinä on myös kärmekin saapuvilla. Ruusupensaankin alla on se kätkössä, aina valveilla, aina valmiina valamaan myrkkyä elämän riemumaljaan. Nuorison iloitessa Juhannus valkeallakin, kulloin kaikkien mielet hehkui hetken viehätyksestä, oli siellä kuitenkin, yhdet silmät, jotka säihhyivät sisällisestä, töintuskin hillitystä, raivosta joka kerta, kun Mikko lähestyi Katria. Nämät olivat Heikkilän vanhemman pojan Kaapon. Tämä nuorukainen, joka nyt täytti kaksikymmentä ikävuottansa, oli hurjalla ja irstaisella elämällänsä saattanut rehellisille ja vakaville vanhemmillensa paljon huolta. Katriakin oli hän koettanut saada pauloihinsa, mutta ne yksinkertaiset neuvot ja varoitukset, joita äiti oli tälle antanut, teki kaikki Kaapon yritykset turhiksi. Nyt kun hän näki Mikon ja Katrin astuskelevan käsi kädessä Juhannuskokon ympärillä, arvasi hän mille kannalle asiat olivat kallistuneet ja kaikki raivon pahat henget pääsivät valloilleen hänen rinnassansa. Kumminkin ponnisteli hän kaikin voimin, ettei hänen mielialansa nyt pistäisi koko seuran silmiin; kentiesi arveli hän vieläkin pääsevänsä voitolle ja voivansa syöstä tuon hänestä nyt niin inhoittavan Mikon onnettomuuden syvimpään alhoon. Muutama päivä tämän jälkeen aljettiin Heikkilässä heinäntekoa. Tänne oli väki Lepäslahden torpastakin saanut käskyn tulla. Viikatteet välähtelivät auringon paisteessa ja mehevä ruoho katkesi miesten niittäessä kuin rajutuulen edessä. Mikko oli aina ensimmäisenä miehenä menemässä ja Katri kulki hänen perässänsä haravoiden luokoa. Kaapo seisoi naisten keskellä pöyhkeänä kuin teeri soitimesa, käsi puuskassa ja huiskutellen pitkävartista piippuansa. Työhön hän ei kajonnut.

Mikko siirtyi hetkeksi lähellä olevan ojan partaalle hiomaan viikatettansa, joten Katri haravoidessansa viimein jäi seisomaan muista jälempänä. Tätä tilaisuutta käytti nyt Kaapo hyväkseen tehdäksensä viimeisen yrityksen Katrin suosion saavuttamiseksi.

– Eikö sinusta olisi mukavampi Heikkilän emäntänä samota näitä avaroita niittyjä, joita nyt alhaisena työntekijänä poljet? kysyi hän lähestyen Katria.

– Työtä en ole koskaan pitänyt alhaisena. Heikkilän emännäksi olen liian halpa; himojesi esineeksi liian hyvä, vastasi Katri.

– Epäilet siis sanojani? Olen kuullut, että aijot mennä Mikon kanssa naimisiin. Etkö pidä minua hänen vertaisenansa.

– En milloinkaan. Kun katson Mikon vakaviin silmiin, tuntuu se minusta kuin näkisin aamukoin. Kun olen sinua lähellä tunnen rinnassani ahdistusta ja kammoa.

Kaapon silmät välähti.

– No onnea sitten, lausui hän naurulla, joka ei ennustanut mitään hyvää. Lepän latvaanko teidän on aikomus rakentaa talonne? Tämän sanottua meni hän istumaan lähellä olevalle mättäälle.

Katri vaipui syviin ajatuksiin. Heikkilän isäntä oli aina kohdellut häntä, niinkuin muitakin alustalaisiansa isällisellä helleydellä. Katri tiesi siis että niin kauvan, kuin tämä eläisi, ei Kaaponkaan pahuus voittaisi varsin suurta valtaa; mutta kerran tulisi Kaapo perimään isänsä talon, ja miten sitten kävisi? Synkät aavistukset täyttivät Katrin mielen ja tekivät hänet varsin alakuloiseksi.

III

Kesä riensi rientämistänsä eteenpäin ja syksy alkoi jo lähestyä. Ruispellot vaalenivat ja leikkuu aika oli käsissä. Raikkailta kuului talkooväen kiihoitushuudot Heikkilän pellolta ja heleältä kajahteli nauru, koska joku oli ehtinyt kiertää saareen toisensa. Tämän jälkeen alkoi varstan kolke kuulua riihestä, ja mitä ei syksyn ajalla arveltu ennätettävän puida, pantiin suuriin aumoihin talven ajaksi. Näin korjattiin vähitellen syksyn varrella koko vuositulo. Jopa lähestyi "kissaviikko," jota niin moni palkollinen sydämmen hartaudella ikävöitsee. Tämä on palvelusväen makian leivän aika, jonka he tavallisesti viettävät joutilaisuudessa ja huveissa, ja jolloin loputkin rahat, mitkä vielä ovat sattuneet jäämään vuoden palkasta yli, menetetään.

Muuttopäivänä seisoi Mikkokin Heikkilän tuvan permannolla kirves olalla, pääsinkaakku kainalossa ja vuoden palkka lakkarissa. Näillä hän nyt läksi alottamaan omaa elämätänsä. Raskaalta tuntui Mikosta jättää talo, jossa häntä aina oli kohdeltu ystävällisesti ja jossa hän pienestä pojasta saakka oli palvellut itsensä mieheksi. Ottaessaan jäähyväiset emännältä vierivät kyyneleet alas hänen poskiltansa. Isäntä seisoi tuvan portailla ja katseli kuinka nelivuotias varsa iloisesti tepasteli pihassa. Mikko astui ulos tuvasta.

– Hyvästi nyt isäntä. Kiitoksia kaikesta, sanoi hän, tarttuen isännän käteen.

– Hyvästi, hyvästi! Onnea yrityksellesi, ja jos joskus hätä sinua kovin ahdistaa, niin tiedät että olen valmis auttamaan.

Mikko oli jo ennättänyt pihan portille, kun varsa huomattuaan hänet hirnahti ja alkoi juosta Mikon perässä, sillä hän oli aina kohdellut hevoisia lempeästi ja ruokkinut niitä kunnollisesti.

Isäntä kutsui Mikon takasin. – Koska sinä nyt tulet omaksesi, tarvitset sinä kaiketi hevoisenkin. Tuon varsan voit jo ensi kesänä valjastaa atran eteen, ja koska olet palvellut minua uskollisesti, myön sen sinulle puolesta siitä hinnasta, minkä muilta ottaisin.

Mikko maksoi rahat ja lähti nyt, talutellen varsaansa, astumaan Lepäslahteen päin. Täällä otettiin häntä vastaan hiljaisella ja teeskentelemättömällä ilolla. Katri seisoi jo pihassa häntä odottamassa. Tervehdittyänsä ensin sulhaistansa, alkoi hän silitellä varsaa ja luoden Mikkoon silmäyksen, joka puhui paljon ja jonka te, jotka rakastatte, kyllä ymmärrätte, talutti hän varsan talliin ja viskasi sen eteen runsaasti heiniä.

– Vai jo sinä nyt edes pääsit viikoksikin lepäämään, virkkoi Kaisa muori Mikolle, joka sillä aikaa oli käynyt pirttiin ja tervehtinyt tulevaisia heimolaisiansa.

– Lepäämäänkö? Huomisaamuna aijon jo lähteä Ristikorpeen. Onhan minulla yöt ja pyhäpäivät levätä.

Katri, joka oli tullut sisään viimeisiä sanoja lausuttaissa, puristi hänen kättänsä.

– Tee niin poikaseni, lausui Kasper. Meikäläisillä ei ole koskaan vara pitää joutopäiviä.

Illemmalla alkoi Mikko varustaa itseänsä valmiiksi lähtemään aamulla varahin. Katri täytti hänelle tuohisen kontin eväällä. Itse rupesi hän varustamaan mukaansa ansoja teeriä ja jäneksiä varten. Kun nämät toimet olivat tehty ja illallinen syöty, kävivät kaikki levolle.

Aamulla varahin, kuin kukko lauloi ensimmäistä kertaa, nousi Mikko vuoteeltaan ja heitti olallensa kontin. Sitten kääri hän kokoon lammasnahkaisen turkin, jonka myöskin sitoi olallensa. Toiseen käteensä otti hän kirveen, toiseen lapion, jonka varressa riippui sangastansa pieni pata ja valmistetut ansat. Näin varustettuna alkoi hän astua Risti-korpeen päin.

Matka Risti-korpeen oli kolme pitkää virstaa. Sinne johti ainoastaan kaitainen, koleinen, polku, jota myöten Lepäslahden vähäinen karja kulki laitumelle. Mikko oli päättänyt viettää, kumminkin alussa, yötkin korvessa, sillä kulkeminen edestakaisin näin pitkää matkaa olisi hänen mielestänsä riistänyt suuren osan lyhyttä, syksyistä päivää. Maa oli jo roudassa ja yöllä oli siihen satanut ensimmäinen lumikin.

Aurinko oli jo korennon korkeudella, kun Mikko ennätti määräpaikallensa. Kirkasna nousi se ylös, ikäänkuin tahtoen antaa Mikolle kehoitusta ja rohkeutta yrityksessänsä. Paikka, johon Mikko oli saapunut, oli hänen aikeellensa erittäin sopiva. Tässä oli suurenlainen metsälampi, jonka toisella rannalla oli kallio, toisella, vastakkaisella, kosteata noromaata. Kalliolta jatkui maa sileänä, viemisenä, rantaan saakka. Ulompana kalliosta alkoi ikivanha honkametsä, – Tuosta lammista saattaa minulla olla hyvä turva hallaakin vastaan, sanoi hän itseksensä, ja tälle paikalle päätti hän siis rakentaa pienoisen kotinsa.

Nyt ryhtyi hän rivakkaasti työhön. Heitettyään pois kontin ja turkit olaitansa alkoi hän ensiksi kaivaa vieruun pientä holvia, juuri niin tilavaa, että sopisi siellä makaamaan suojattuna tuulilta. Tämän kun oli saanut tehneeksi, katkoi hän useoita kimppuja hienoja koivunvarpuja, jotka kantoi holviin ja sai täten itsellensä niin pehmoisen makuu sijan, kuin hän tällaisissa oloissa voi pyytääkin.

Tämän tehtyä rupesi hän suurukselle ja läksi sitten virittämään ansojansa. Teeriparvia kahahteli metsässä lähellä lammin rantaa, ja tuoreessa lumessa saattoi hän noronpuolella seurata metsäkanojen ja muiden otusten jälkiä.

Kun nyt nämät puuhat, korvessa toimeentuloa varten, olivat lakanneet, astui hän kirves olalla vakavilla askeleilla hongikkoon. Korpi alkoi kajahdella kirveen iskuista. Tikat ja palokärjet lentelivät kirkuen sinne tänne, ikäänkuin pannaksensa vastalauseen tällaista menettelöä kohtaan heidän alueellansa. Ensimmäinen hirsi kaatui kovalla narinalla; samoin toinen ja kolmaskin. Hirret karsi hän järjestänsä, heitti oksat ja latvat metsään, kaatoi näiden sekaan myöskin juurimetsän, sillä hän arveli, että, jos kevät tulee aikainen, saattavat ne jo palaa tou'on teon aikana, joten hän helpolla vaivalla sai itsellensä kasken. Päivällisen aikana meni hän kaivamaansa holviin atrioitsemaan ja palasi jälleen tämän tehtyä työhönsä. Kun ilta jo alkoi pimitä särki hän tuulenkaatamasta, kuivasta, hongasta puita, jotka kantoi holvin suulle. Näistä teki hän aika nuotion, söi sitten illallisensa ja nukkui, turkit peitteenä, sikeään uneen.

1.Harju on Jyväskylän kaupungin lounais-puolella oleva korkea mäki.
Yosh cheklamasi:
12+
Litresda chiqarilgan sana:
25 iyun 2017
Hajm:
33 Sahifa 1 tasvir
Mualliflik huquqi egasi:
Public Domain