Kitobni o'qish: «Suomalaisen taiteen historia pääpiirteissään»

Lukijalle

Koska tämä ensimäinen yritys yhdessä jaksossa esittää suomalaisen taiteen historia on kirjoitettu liitteeksi W. Lübken Taiteen Historian suomennokseen, on aineen järjestely toimitettu pääteoksen mukaisesti, mutta määrätessään, mitkä taiteelliset ilmiöt ja taiteen harjoittajat otat mainittavat, mitkä ei, tekijä luonnollisesti ei ole voinut noudattaa pääteoksessa käytettyä mittakaavaa. Kertomus olisi näet supistunut kovin mitättömäksi, jollei hän olisi muusta välittänyt kuin semmoisesta, jolla on merkitystä yleisessäkin taiteen historiassa. Tekijä on sen tähden pitänyt oikeampana yksinomaisesti ajatella mitä meidän oloissamme voi olla huomattavaa, ajatella suomalaista lukijaa, jonka mielenkiintoa yleiseltä kannalta vähäarvoinenkin seikka herättää sen vuoksi, että se on omaa, kuvaa oman maan ja oman kansan entisiä sivistyskausia. Samasta syystä on myös kertomus ulotettu melkein nykyhetkeen.

Puhumatta historiallisista julkaisemista ja sanomista, jotka sisältävät hajanaisia tietoja, on Suomen taidetta ja taideoloja tätä ennen käsitelty seuraavissa teoksissa: Emil Nervander, Kirkollisesta taiteesta Suomessa keskiaikana, I-II. Helsingissä 1887-88. Tämä pieni, mutta ansiokas, kansanvalistusseuran julkaisema, kuvilla varustettu kirja on ainoa nimenomaan keskiajan taidetta koskeva teos. Sekä keski- että uudempaan aikaan kuuluvia tietoja tapaa R. Hausenin julkaisemassa kahdessa kuvallisessa vihossa: Anteckningar under en antiqvarisk forskningsresa (I-II), Helsingfors 1872 ja 1873, ja Eliel Aspelinin kirjoituksessa: Kertomus Rauman, Lapin ja Eurajoen kirkoista (Tiedeseuran "Bidrag tili kännedom af Finlands natur och folk", 33:s vihko, Helsingissä 1880). Uudempaa ja uusinta aikaa koskevat seuraavat julkaisemat: (B. O. Schauman), Fotografien af Finska målares taflor jemte en kort text, 3 vihkoa, Helsingfors 1862, 64, 65; C. G. Estlander, De bildande konsternas historia, Stockholm 1867 (10 viimeistä sivua on tässä kirjassa omistettu Suomen taiteelle); B. O. Schauman, K. E. Jansson's minne, fotografi-album jemte text, Helsingfors 1880; Rafael Hertzberg, Finska konstnärer, första samlingen, Helsingfors 1888; J. R. Aspelin, Muistoonpanoja taiteilijoista Suomessa ennen aikaan (Hist. Arkisto VIII, Helsingissä 1884); Eliel Aspelin, Johannes Takanen, elämä ja teokset, Köpenhaminassa 1888; Eliel Aspelin, Werner Holmberg, elämä ja teokset, Helsingissä 1890. Sitä paitse sisältää Suomen Historiallisen Seuran toimittama Biografinen Nimikirja, Helsingissä 1870, ja Lisävihko, 1880, useimpain suomalaisten taiteilijain elämäkerrat, joista hra B. O. Schauman on suurimman osan joko kirjoittanut taikka antaen tietoja rikkaista muistoonpanoistaan täydentänyt. – Lopuksi mainittakoon S. Muinaismuistoyhdistyksen omistamat, julkaisemattomat runsaat piirustuskokoelmat ja muistoonpanot vuosina 1871, 1874, 1885 ja 1887 toimeenpannuilta taidehistoriallisilta tutkimusretkiltä. Ennenkuin yhdistys kaksikymmentä vuotta sitten ryhtyi näihin tutkimuksiin, ei liene kukaan aavistanut meillä voitavan ajatella Suomen kansan koko historiallista aikaa käsittävää "taiteen historiaa". Nämä tutkimukset ovat nimittäin tehneet tämän kirjoituksen kokoonpanon mahdolliseksi, ja niiden jatkaminen tulee varmaan suuresti kartuttamaan erityistietojen määrää ja epäilemättä paikoittain niitä oikaisemaankin, vaikka luultavasti esityksen pääpiirteet jäävätkin muuttumatta.

Useista yksityisistä tiedoista ja neuvoista ovat herrat B. O.Schauman, J. O. I. Rancken, Emil Nervander ja veljeni J. R.Aspelin tässä kiittämällä mainittavat.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka tilauksesta tämä kirjanen on syntynyt, on myöntänyt sen varustamisen lukuisilla kuvilla, joita paitse taidehistoriallinen esitys meidän aikana tuskin voikaan ilmestyä. Jos niihin nähden joku johdonmukaisuuden puute on huomattavissa, niin tulee se siitä, että osa kuvia oli valmiina saatavana. Siten ovat n: ris 1, 4, 5, 10, 20 ja 35 lainatut O. Monteliuksen y.m. toimittamasta Sveriges historia ja n: ris 7, 9-11, 14 Emil Nervanderin jo mainitusta teoksesta Keskiajan taiteesta; kaikki muut ovat uusia joko täällä tahi Berlinissä leikattuja enimmältään hra D. Nyblinin tekemäin valokuvain mukaan. M. Toppeliuksen maalauksen Haukiputaan kirkosta on maisteri A. K. Helaakoski valokuvannut.

Helsingissä, Marraskuulla 1891.

Tekijä.

Johdanto

Maa ja ilmanala semmoiset kuin Suomelle suodut eivät ole kuvaamataiteelle edullisia. Täällä, missä talven hämärä ja pimeys vallitsee enimmän osan vuotta, ja lyhyellä kesäajallakin, jolloin päivä näyttää ijäksi karkottaneen yön, ilma harvoin on oikein selkeä, oikein läpikuultava, ei silmä samalla tavoin totu tarkkaamaan esineiden muotoa kuin etelämaissa. Kansan havaintokyky kääntyy semmoisessa maassa enemmän tutkimaan ilmiöiden sisällistä kuin ulkopuolta, ja jos sillä on luonnollinen taipumus taiteelliseen tuotantoon, niin on runous sille lähempänä kuin ne taiteet, joissa muoto, ääriviivain tarkkuus ja soinnukkaisuus ovat pääasiana. Kun tämän lisäksi tulee, että maassa tuskin nimeksikään on tarjona luonnollista ainesta, hiekkakiveä tahi marmoria, jota kuvaamataide kysyy, sekä että tähdellisimpäin elämäntarpeidenkin hankinta jo vaatii lakkaamatonta työtä ja ponnistusta samalla kuin valtiollinen riippuvaisuus on nykyiseen aikakauteen saakka estänyt kansallistunnon kehittymistä, niin on selvää, että sen synty olisi ollut myöhäistä myöhäisempi, ellei ulkoapäin tuleva vaikutus olisi ilmaantunut. Todellisuudessa tuli kansamme sangen varhain tämmöisen vaikutuksen alaiseksi, mutta siitä huolimatta että taiteellinen toimi ajoittain – eritoten keskiajan viimeisellä vuosisadalla – oli verraten vilkaskin, ei taide sittenkään ottanut juurtuakseen. Vasta tällä vuosisadalla, jolloin Suomen kansa valtiollisesti itsenäisempään asemaan jouduttuansa vähitellen on alkanut kaikilla sivistyselämän aloilla pitää huolta kansallisesta omatakeisuudestaan, on taiteenkin viljelys vakaantunut. On näet ruvettu oivaltamaan ja harrastamaan suomalaista taidetta, taidetta, joka olisi kansan hengen kantama ja siinä asuvan ihanuuden tarpeen tyydyttäjä. Niihin olosuhteihin nähden, joissa kansamme on elänyt, ei siis ole laisinkaan outoa, vaan niihin syvästi perustettua, että suomalaisen taiteen historia on niin köyhäksi ja vaatimattomaksi muodostunut kuin nähdään seuraavasta yleispiirteisestä kertomuksesta.

Jos luomme katseemme yhtä kauas menneisyyteen kuin sen kirjan tekijä, johonka nämät lehdet liitetään, niin on ensiksi huomaaminen, että meidän maan kaikissa osissa on runsaasti löydetty kivikauden aseita ja työkaluja, niin monenmuotoisia ja sirotekoisia, että ne vetävät vertoja missä muualla tahansa tavattuihin. Jopa nähdään niiden joukossa semmoisiakin, jotka viittovat varsinaiseen kuvaamishaluun. Itä-Suomesta on näet talteen saatu omituisia, elävänpäillä koristettuja astaloita ja kiviä, joihin on veistetty arvattavasti epäjumalan kuvaa tavoitteleva kasvojen haamu.¹ Näissä harvinaisissa ilmiöissä luulee muinaistutkimus näkevänsä vaikutusta permalaisen pronssikauden teoksista. Mitä pronssikauden ja varhemman rautakauden tuotteita on maamme povesta poimittu, ovat ne joko suorastaan skandinavilaisia taikka skandinavilaisen vaikutuksen alla syntyneitä, niin ettei niissä ole havaittavana itsenäisiä suomalaisia muotoja tahi koriste-aiheita. Tämä seikka muiden muassa todistaneekin, ettei senaikuiset Suomen asukkaat olleet enemmän suomalaisia kuin tiettävästi kivikaudenkaan. Sitä vastoin on myöhemmän rautakauden löytöjen suomalaisuus epäilemätön. Ne edustavat sitä sivistyksen kantaa, jolle suomalaiset olivat saapuneet pakanuuden loppuaikoina, ja joka myöskin kuvastuu kansanrunoudessamme. Valitettavasti emme uskalla historian arvoisina pitää runojemme sisältämiä viittauksia korkeampaan taiteelliseen tuotantoon; kertomukset eläväin kuvilla koristetuista aseista samoin kuin Ilmarisen kultaneidosta lienevät arvattavasti joko myöhempiä lisiä tai muualta saatuja. Täysin luotettavia tietoja antavat meille yksistään hautalöydöt. Niihin perustetun tutkimuksen tulokset tosin eivät vielä ole aivan runsaita, mutta kumminkin siksi riittäviä, että tiedämme esi-isäimme silloin harjoittaneen teollisuutta, jonka tuotteilta vaadittiin ei ainoastaan yksinkertaista tarpeen, vaan myöskin alkavan kauneudenaistin tyydyttämistä. Siten on tavattu somasti koristettuja keihäitä, miekkoja, vaskihelaisilla varsilla ja tupeilla varustettuja puukkoja, kaula- ja rannerenkaita, monenmuotoisia solkia, sormuksia y.m. Näissä esineissä esiintyvät koristeaiheet ovat joko suora- tahi suikeroviivaisia taikka myöskin eläinmailmasta otettuja. Viime mainittu aiheryhmä, johon kuuluvat koristuksissa nähtävät hanhenhaamut, linnun- ja hevosenpäät sekä ratsastajan kuvat, lienee samoin kuin yhdenlaiset kivikauden muodotkin paremmin idästä päin kotoisin, suikeroviivaiset koristeet jälleen ovat epäilemättä germanilaista alkuperää, vaikka niitä kyllä on itsenäisesti ja huomattavalla taidolla käytetty uusiin tarpeisiin (esim. puukon tuppien koristamiseksi); ensin mainittu aiheryhmä näyttää sitä vastoin olevan Suomen suvun alkuperäisintä omaisuutta. Suoraviivaisia koristeita, vinkkuraviivoja, kolmikulmikkaita y.m. tavataan muutoin vähemmän metalliteoksissa kuin haudoista saaduissa kangasnäytteissä; niiden kuosit ovat aivan säännöllisesti suoraviivaisia. Ja juuri näitä suoraviivaisia kuosia ovat suomalaiset ja suomensukuiset kansat ei ainoastaan yhä edelleen säilyttäneet, vaan myöskin ihmeteltävällä kekseliäisyydellä kutomis- ja ompelutaidon alalla kehittäneet. Vieraatkin tutkijat myöntävät slavilaisten Venäjällä anastaneen runsaan osan tätä suomalaisten kuosien rikkautta,² ja kun kansatieteellinen tutkimus nykyaikana on alkanut niitä kerätä, niin on huomattu, että ainakin tällä, totta kyllä varsinaisen taiteen syrjässä olevalla teollisuuden alalla Suomen suku on osottanut jossakin määrin kansanrunoutemme viljavuuteen verrattavaa muoto- ja väriaistin virkeyttä. Sen sijaan näyttää kansamme vähitellen jättäneen siksensä nuo ennen mainitut ulkoapäin saadut koristeaiheet sekä myöskin olleen kehittämättä niitä kristillisen taiteen koristeaiheita (ristiä, apilanlehtiä y.m.), joita niinikään havaitaan myöhemmän rautakauden löydöissä. Kun kristillinen taide varsinaisesti muutti maahan, tuli se muodoltaan kokonaan kirkollisena eikä siis kansan maallisiin tarpeisiin otollisena.

ENSIMÄINEN LUKU

Keskiaika,

Kristinuskon muassa tuli länsimainen taide Suomeen, ja koko katolisen ajan, jonka loppuun historiassamme keskiaikakin luetaan, pysyi se miltei yksinomaisesti kirkon palveluksessa. Tosin oli taiteen kirkollisuus muuallakin yleisenä sääntönä; mutta maamme viljelemättömyys ja asukasten köyhyys teki sen täällä luonnollisemmaksi kuin muualla. Ainoastaan kirkolla oli se todellinen tarve, ne varat ja toimintaneuvot, joita taiteelliset yritykset edellyttävät. Yksistään sen ja sen miesten ansioksi on siis luettava, että meillä arvokasta ja maan oloihin nähden odottamatontakin aikaan saatiin. Ymmärrettävää on toiselta puolen, ettei kirkollinen taide Suomessa voinut saada mitään kansallista vivahdusta, vaan oli se kokonaan mahtavampien olomuotojen kajahdusta. Tässä kohden on ainoastaan se seikka muistoon pantava, että taiteellisellakin alalla johtavain kirkollisten vallanpitäjäin joukossa jo varhain ilmaantui kotimaisia miehiä.

1. Rakennustaide.

Kun Henrik piispa tuli Suomeen uutta uskoa saarnaamaan, oli romanilainen tyyli vielä vallalla länsi- ja pohjoismaissa. Siitä päättäen voisi luulla meillä olevan kirkkoja, joidenka muodot olisivat tämän tyylin mukaisia. Mutta todellisuudessa ei ole ainoatakaan sentapaista rakennusta säilynyt, jollei lukuun oteta Lemböten kappelin raunioita Ahvenanmaan Lemlannissa, jonka pienen suorakulmaisen rakennuksen pyörökaariakkunat viittaavat niin aikaiseen syntyyn. Luultavasti olivat ensimäiset saarnahuoneet. enimmiten halpoja, aikoja sitten hävinneitä puisia rakennuksia, sillä tiedämmehän, että ruotsalainen valloitus alussa hitaasti levisi ja vahvistui. Selvien historiallisten tietojen mukaan rakennettiinkin vanhimmat kivikirkkomme yleensä vasta 1200-luvulla ja on siis tosiasiana pidettävä, että välitystyyli romanilaisen ja gootilaisen taidetavan välillä väikkyvine muotoineen niissä esiintyi, vaikkei rakennusten nykyinen asu sitä aina ehdottomasti todistakaan. Keskiaikaiset kirkkomme ovat näet olleet niin monen muutos- ja uudistustoimen alaisina, ettei ainoakaan ole ihan alkuperäisenä säilynyt. Tämä seikka on yksi syy siihen, ettei ole mahdollista aivan tarkoin ryhmitellä niitä tyylin mukaan; toinen syy on rakennusten yleinen yksinkertaisuus, kolmas vihdoin se, että välityskauden muotoja (esim. pyörökaarisia porttaaleja) tavataan myöhäisissäkin, muuten selvästi gootilaisissa kirkoissa. Jos välitystyylin sanotaan paikoittain Pohjois-Saksassa ulottuvan 14: nen vuosisadan loppuun asti, niin voi meillä väittää, ettei sen traditsionit koskaan tykkänään hävinneet gootilaisuuden tieltä. Seuraava esitys puheena olevien rakennusten suunnitelmasta ja yleisluonteesta tarkoittaa siis kaikkia yhteensä.

Koska rakennustoimi tähän aikaan ylimalkaan oli hengellisten asiana, niin voimme päättää Suomenkin varhempain kirkonrakentajain olleen samaa säätyä ja varmaankin ruotsalaisia sukuperältään. Tämä selittää miksi vanhimmat kirkkomme lähinnä muistuttavat Uplannin ja etenkin Roslagenin vaatimattomia maalaiskirkkoja. Että aikaa voittaen suomalaiset itsekin pystyivät rakennusmestareiksi, todistaa tiedot erittäin oppineeksi ja taitavaksi kiitetystä Josephus munkista, joka ollen Suomesta kotoisin rakensi useita kirkkoja Ruotsin Medelpadissa katolisen ajan loppupuolella. Tähän saakka ei ole kuitenkaan yhdenkään keskiaikaisen suomalaisen kirkon rakentaja nimeltä tunnettu. Eikä niissä myöskään ilmaannu suurempaa vaihtelevaisuutta, joka saattaisi ajattelemaan erityisiä itsenäisemmin kehittyneitä taiteilijoita. Suunnitelmaltaan ovat kirkot enimmiten kolmi- taikka ykslaivaisia, ani harvoin kahteen laivaan jaettuja. Rakennuksen pääosa on säännöllisesti isompi tahi pienempi suorakulmio. Apsiidia ei tiettävästi nykyään ole yhdessäkään kirkossa nähtävänä, vaan on suoraviivaisesti päättyvä kuori leveydeltään ja korkeudeltaan muuttumaton pitkähuoneen jatko – siis sanalla sanoen sen itäisin osa eikä muuta. Harvat poikkeukset tästä säännöstä mainitaan alempana. Lännen puolella on suunnitelma paikoittain siten laajennettu, että tornirakennus on kirkkoon yhdistetty. Ykslaivaisissa kirkoissa on torni tavan mukaan pitkähuonetta vähän kapeampi ja sen alin kerros kirkkoon päin avoinna; kolmilaivaisissa rakennuksissa on jälleen torni keskilaivaa hiukan leveämpi. Kaikkein yleisintä on kumminkin, että kellokastari seisoo ihan erikseen, lähellä kirkkoa. Missä torni on rakennettu yhteen kirkon kanssa, nousee sen kivestä tehty alaosa verraten harvoin tämän ulkokattoa korkeammalle, tavallisemmin eivät sen seinät ole kirkonseiniä korkeammat. Ylin osa huippuineen on näet puusta taikka on joskus torninkatto vaan kirkonkaton jatkona, joten ainoastaan ovelliset äänireiät kellojen kohdalla ilmaisevat tämän rakennuksen-osan erityisen tarkoituksen. Vihdoin kuuluu kirkkorakennustemme suunnitelmaan kaksi säännöllisesti tavattavaa lisärakennusta, nimittäin pohjoispuolella, kuorin kohdalla tahi vähän lännempänä, sakaristo, ja eteläpuolella, noin kolmas osa kirkon pituutta länsipäädystä luettuna, – asehuone – eli etehinen (johon kirkkomiehet sisään mennessään laskivat aseensa) porttaalin edessä. Joskus ovat nämä lisärakennukset kuitenkin asetetut melkein vastakkain ja muistuttavat silloin tavallaan poikkilaivaa, jota muutoin ei yhdessäkään kirkossa ole olemassa. Näistä sivuosista on nähtävästi sakaristo usein samanikäinen kuin kirkko itse, jopa tarinoidaan useasta, että se on kirkkoa vanhempikin; mutta asehuone on monesti myöhemmin rakennettu. Paikoittain lienevät molemmat myöhään rakennetut, sillä ainakin Sund'in ikivanhaan kirkkoon nähden on historiallisesti todistettu, että sekä sakaristo että asehuone ovat 1600-luvulta, jota ennen ei kumpaakaan löytynyt. Mitä laivojen keskinäiseen suhteesen tulee, on keskimmäinen melkein säännöllisesti sivulaivoja leveämpi ja usein myöskin vähän korkeampi; mutta ulkopuolella nousee jyrkkä ja korkea paanutettu katto yhteisenä koko kirkolle, suoden sille omituisen, tyypillisen näön. Rakennukset ovat siis n.s. suojamakirkkoja;³ ainoastaan Turun tuomiokirkko on basilikamainen rakennus, jossa keskilaiva kohoaa niin korkealle, että sen seinissä on ikkunat, joista valo virtaa kirkkoon.

Sama yksinkertaisuus ja jäsentelyn puute, joka, niinkuin edellisestä nähdään, on sääntönä kirkon yleiseen suunnitelmaan nähden, huomataan niin ikään rakennuksen erityisosissa. Harmaa kivi, jota rakentajat käyttivät – harvemmin kalliosta lohkaistuna ja suorasärmäiseksi hakattuna kuin semmoisena minä se saatiin kivimäistämme – , ei mukautunut muuta kuin (noin 4,5-6,5 jlk.) paksuiksi ja suorakulmaisiksi (korkeudeltaan noin 20-25 jlk.), kokonaan koruttomiksi seiniksi. Tiiliä käytettiin ylimalkaan vaan korkeiden päätykolmioiden yläpuoliin, jotka milt'ei aina koristettiin risteillä, akkuna- ynnä muilla suora- tahi pyöreämuotoisilla syvennyksillä, sekä ovi- ja akkunaläpien kaarroksiin, ilman että tämän rakennusaineen suurempi taipuvaisuus olisi mainittavasti saattanut hienompien muotojen etsintään. Ainoastaan Turun tuomiokirkko ja Hattulan vanha kirkko ovat kauttaaltaan tiilirakennuksia. Ulkoa (Gottlannista) tuotua kalkkikiveä on vaan aniharvoin porttaaleihin ja lattioihin käytetty. Näin ollen ei voi oudoksua, että ne pilarit, jotka erottavat laivat toisistaan ja kannattavat holveja ovat melkein yhtä törkeätekoiset kuin seinien ulkopuolella nähtävät tukipilarit. Aivan yleisesti ovat näet pilarit paksuja nelikulmaisia muuripätkiä ilman jalustaa ja ilman kapiteelia. Näihin yhtyvät vyökaaret ja holviruoteet ihan välittömästi, niin vanhemmissa kirkoissa, joissa holvien raskas mataluus viittaa välitystyylin aikaan ja niinpä usein myöhemmissäkin, joissa kaarrokset nousevat jyrkemmin ja keveämmin ja holviruoteiden lukuisuus tekee välittäväin jäsenten puutteen vielä tuntuvammaksi. Jälkimäisissä, gootilaisissa rakennuksissa ilmaantuu kuitenkin monesti vähän kehittyneempi muotoaisti. Nelikulmaisten pilarien sijassa nähdään joskus kahdeksankulmaisia, ja kaaret ja holviruoteet ovat huolellisemmin ja somemmin muodostetut, ja niiden yhtyminen kantaviin osihin on olkakivillä välitetty. Hyvin yleisesti ovat keskilaivan holvit tähdenmuotoisia tahi joskus vielä rikkaampijakoisiakin, jota vastoin ristiholvit ovat tavallisia kapeimmissa sivulaivoissa sekä sakaristossa ja asehuoneessa. Viime mainituissa rakennuksen-osissa tapaa jolloin kulloin tynnyriholvinkin. Usein lienevät holvit kirkkoa myöhemmät; on näet luultavaa, että monessa aluksi oli laudoista tehty katto, joka vasta aikaa voittaen ja varojen karttuessa sai väistyä tiiliholvien tieltä. Semmoinen on tiettävästi kehitys ollut Ruotsissa, ja meillä on ainakin ollut niin laita Taivassalon kirkossa, jossa holvit nyt lepäävät pilareilla ja pilastereilla, mutta jossa alkuansa on ollut nykyisiä pilastereita korkeampi, keskikohdalta tynnyriholvinmuotoinen puinen katto. Koska muutamissa muissakin kirkoissa holvit samalla tavoin paitse pilareihin nojaavat pilastereihin eikä itse seiniin, niin on täysi syy mainittuun olettamukseen. Paikoittain on vanhoissa kivikirkoissamme vieläkin puinen katto, tavan mukaan tynnyriholvin muotoon laudoista kokoonpantu. Syynä siihen, että porttaalit ja akkunatkin tarjoavat niin vähän vaihtelevia tyylimuotoja ei ole ainoastaan niidenkin osien yleinen yksinkertaisuus, vaan vielä enemmän se seikka, että niitä – etenkin jälkimäisiä – on säännöllisesti myöhemmin laajennettu. Sisäänkäytäviä on oikeastaan kaksi, toinen länsipäädyssä, toinen eteläpuolella, jonka lisäksi muutamin paikoin tulee kolmas, pienempi – papin ovi – myöskin eteläseinässä kuorin rajalla. Porttaalein ainoa tavallinen koristus on siinä, että aukon syrjät kaarroksineen ovat suorakulma-asteilla profiloidut; harvemmin ovat asteet pyörösauvanmuotoisia, taikka vaihtelevat pyörösauvat ja suorakulmat keskenään. Itse kaarros on niinkuin jo ylempänä huomautettiin usein myöhäisissäkin gootilaisissa rakennuksissa kokonaan tahi melkein pyörömuotoinen. Alkuansa näyttää pohjoinen seinä säännöllisesti olleen akkunaton, itäpäädyssä oli yksi suurempi akkuna, joka joskus oli jaettu kahteen tai kolmeenkin osastoon, eteläseinässä pari kolme pienempää, ja länsipäädyssä tavan mukaan yksi, joskus ympyriäinen, harvemmin kaksi rinnakkain asetettua akkunaa porttaalin yläpuolella; mutta uskonpuhdistuksen jälkeen, jolloin seurakuntakin ottaessaan osaa jumalanpalvelukseen tarvitsi enempää valoa, avattiin seinissä uusia akkunoita ja entiset laajennettiin, tietysti rakennuksen tyylistä huolta pitämättä. Tämä on vaikuttanut että nykyään verraten harvoin tavataan pyörö- tahi suippokaarisia akkunoita, jotka ovat alkuperäisiä. Ne taasen, jotka ovat vanhoja, ovat säännön mukaan yksinkertaisia ja koruttomia. Arvattavasti on isoimmissa kirkoissamme löytynyt läpikorustollakin varustettuja akkunoita, mutta nykyään ovat ne melkein sukupuuttoon hävinneet.

Huolimatta arkkitehtuurin yksinkertaisuudesta ei vanhoilta kirkoiltamme puutu mieltä ylentävää vaikutusvoimaa. Se perustuu rakennusten melkoiseen kokoon ja useinkin somihin suhteisiin. Kirkot ovat näet ylimalkaan isoja tiheämmin asuttujen maiden maalaiskirkkoihin verrattuna. Semmoisissa seuduissa, niin esim. Ruotsin Uplannissa, on näet kirkkoja paljon enemmän kuin meillä ja arvattavasti sen tähden ei niitä ole suuriksi suunniteltu.

* * * * *

Yksityisistä rakennuksista puhuaksemme on Turun tuomiokirkko ennen muita mainittava. Se perustettiin jo 1200-luvun keskivaiheilla, vaikka se vasta v. 1300 juhlallisesti vihittiin virkaansa ja pyhitettiin Neitsyt Maarialle ja p. Henrikille, jonka jälkimäisen pyhät jäännökset s.v. muutettiin sinne Nousiaisten kirkosta. Kirkko oli alkuansa melkoista pienempi kuin nyt. Nykyään on se nimittäin 234 jlk. pitkä ja 94 jlk. leveä, mutta muinoin noin 140 jlk. pitkä ja 50 jlk. leveä. Suunnitelmaltaan oli rakennus kolmilaivainen, keskilaiva toisia kaksi kertaa leveämpi, mutta tuskin mainittavasti korkeampi.⁴ Itäpääty oli kentiesi apsiidilla varustettu; länsipäädyssä nousi pääasiassa nykyaikaan säilynyt vankka torni. Tämmöisenä ei rakennus kuitenkaan pysynyt vuosisataakaan, ja välitystyyliä muistuttaa tuskin mikään muu kuin kahdentoista nelikulmaisen koruttoman pilarin kannattamat matalat suippokaaret ja länsiporttaalin yläpuolella oleva akkunapari kapeine valoaukkoineen. V: n 1370 vaiheilla pidennettiin kirkko gootilaista tyyliä noudattamalla, sille kun rakennettiin viisikulmainen kuorinpääte, ja lisäämällä kolme paria pilaria aikaansaatiin ajanmukainen kaartokäytävä. Uudet pilarit tehtiin kahdeksankulmaisiksi, pyörösauva kussakin kulmassa ja pari rinnakkain pantua pyörösauvaa kapiteelina. Niitä yhdistävät arkaadit ovat paljon korkeammat ja keveämmät kuin vanhat. Jopa ruvettiin sen jälkeen lakkaamatta rakentamaan kappelejakin, niin että ennen katolisen ajan loppua koko kirkon eteläpuoli, kuoriosa siihen luettuna, sekä läntinen osa pohjoispuolta oli kappeleilla ympäröitty, ja rakennus saavuttanut nykyisen leveytensä. Tämä oli tehnyt kirkon niin pimeäksi, että v. 1466, piispa Konrad Bitz'in aikana, ryhdyttiin erinomaisen tärkeään uudistukseen. Keskilaivan seinät näet rakennettiin entistä korkeammaksi ja varustettiin akkunoilla. Tämä kohotti verrattomasti katedraalin juhlallista vaikutusta, sillä yläholvin tavatonta korkeutta ja sen alta tulevaa kirkasta valoa on siitä etupäässä kiittäminen. Vihdoin pidennettiin kirkko vielä 1600-luvun alkupuolella uudella kahdeksankulmaisella kuorilla, jonka kautta se sai nykyisen pituutensa. Täten on Turun tuomiokirkko monen eri vuosisadan yhteisen työn muodostama, eikä siis yksinomaisesti minkään tyylin puhdas tuote, mutta semmoisenaankin on tämä muistorikas rakennus, huolimatta yksityisosien koruttomuudesta, suurisuuntaisin ja jaloin taiteen luoma meidän maassa. Sodat ja tulipalot ovat hävittäneet kirkon muinaiset maalauksilla koristetut akkunat ynnä koko keskiaikaisen sisustuksen, mutta uudempinakin aikoina on niinkuin alempana saamme nähdä taideteoksilla ja muistomerkeillä sen ylevyyttä lisätty.

Turun tuomiokirkon rinnalla ovat Nousiaisten ja Räntämäen kirkot muistettavat, ne kun sitä ennen olivat piispankirkkoja. Edellisessä on keskilaiva itäänpäin jatkettu noin leveytensä verran ja päättyy kulmikkaasti niinkuin länsipäätykin; kumpainenkin on taitettu kolmeksi sivuksi kahdeksankulmiota. Ainakin osaksi lienee tämä suunnitelma alkuperäisenä pidettävä, vaikka kansantarina väittääkin kuorin myöhemmin rakennetuksi.⁵ Hiukan nuorempi on kai Räntämäen kirkko. Laivajaon toimittaa neljä paria pilareita, joista lähinnä kuoria seisovat ovat ympyriäisiä, tiettävästi nykyään ainoat laatuaan vanhoissa kirkoissamme. Holvit ovat gootilaisia ja siis rakennusta nuorempia; kaksi itäisintä keskilaivassa on muodoltaan kaksoistähtiholvia. Tällä tavoin on joskus muullakin rikkaamman holvimuodostuksen kautta koetettu komentaa kirkon itäosaa. Muuten huomautamme kuvassa näkyvästä pienestä, pohjoisen sivulaivan päähän liitetystä kellohuoneesta ja länsipäätyä koristavasta ympyräakkunasta.

Lyhykäisesti mainitaksemme muutamia muitakin yksityisiä kirkkoja, on syytä ensiksi puhua Ahvenanmaan kirkoista, jotka muodostavat jonkunmoisen erityisen ryhmän. Vaikka ylimalkaan kooltaan pieniä, ovat ne säännöllisesti tornilla varustettuja. Vanhimpia on Sundin kirkko (74 jlk. pitkä, 40 jlk. lev.). Kolme pilaria jakaa sen kahteen yhtä suureen laivaan ja holvialat ovat neliönmuotoisia. Lännessä on pilarien suuntaan jätetty muuriosa, jonka molemmin puolin tornin alaosa avautuu kirkkoa kohti. Historiallisten todistusten mukaan on kuoriosa 1600-luvulla rakennettu, joten pilareita alkuaan on ollut kaksi. Tornin alaosassa ja kirkon seinässä nähdään vielä korkealla lattiasta pari ylen kapeaa myöhäis-romanilaista akkunaa (valoaukko 5 jlk. kork., 6 t. lev.), ja tornin yläseinissä on joka puolella pieniä aukkoja (tähystin- ja ampumareikiä). Saltvikin kirkko on niinikään ollut kaksilaivainen, mutta pilarien (2) sanotaan seisseen enemmän pohjoispuolella. Tornissa (129 jlk. korkea), jonka alaosa matalan suippokaaren alta yhdistyy kirkkoon, on samallaisia aukkoja kuin edellä mainitussa; kulmikas kuori on uudenaikainen (samoin kuin Lemlanninkin kirkossa). Finströmin kirkko (65 jlk. pitkä, 37 jlk. lev.) on kolmilaivainen, mutta sivulaivat ovat kapeudeltaan ja mataluudeltaan aivan yksinäisiä. Kuoria läheisin pari pilaria tahi muuripätkiä ovat toisiansa lähempänä kuin muut ja yhdistetyt vankalla kaarroksella, joka avaa pääsön kuoriin. Tornin suippokaariset akkunat ovat parittain asetettuja. Hammarlandin ykslaivaisessa kirkossa on kuori kapeampi ja matalampi kuin pitkähuone ja siitä vankan triumfikaaren kautta erotettu. Nämä rakennukset ovat nähtävästi 1200-luvulta tahi seuraavan alkupuolelta. Jomalan kirkon vanha osa on ykslaivainen; mahtava, leveä kaari kaareilee kirkon ja tornin alaosan välillä. Harvinaisuutena on mainittava suippokaarinen kalkkikiviporttaali, joka profiloittuna pyörösauva- ja suorakulma-asteilla seisoo granitijalustalla.

Jos jälleen palaamme mannermaalle, niin tapaamme Turun lähellä ja etäämmälläkin aina Hämeessä saakka useita kirkkoja, jotka epäilemättä ovat välitystyylin ajalta. Kiitä on esim. Nummen (p. Kaarinan) kirkko (73 jlk. p., 37 jlk. lev.), jonka kahdeksankulmaiset pilarit ja holvit kumminkin ovat gootilaisia. Pitkinpäin käyvät kaaret pilarien välissä ovat kummallakin puolen profiloidut kolmella voimakkaalla suorakulma-asteella. Luettelematta muita mainitsemme lisäksi vaan kaksi merkillisimpää Hämeen kirkkoa. Toinen on Rengon kivikirkko (noin 80 jlk. p., 33 jlk. lev.) joka kentiesi on vanhin koko Hämeessä. Sen molemmat päätyseinät ovat taitetut kolmeksi sivuksi kahdeksankulmiota, joten kirkko peruspiirrokseltaan on kahdeksankulmainen. Tämä suunnitelma muistuttaa Nousiaisten kirkkoa, ja koska rakennuksessa tavattavat pyörökaaretkin viittaavat hyvin varhaiseen syntyyn, niin voinee olettaa sen rakennetuksi tuon vanhimman piispankirkkomme mukaan. Rengon p. Jaakon kirkko, johon keskiaikana tehtiin pyhiinvaelluksia, on vuosisadan tahi pari ollut käyttämättä, mutta aivan nykyään on pitäjä päättänyt ryhtyä sen uudistuttamiseen. Toinen huomattava rakennus on Hattulan vanha kirkko (81 jlk. p., 44 jlk. lev.), joka sanotaan rakennetuksi kohta Hameenlinnan jälkeen linnan rakennuksessa säästetyistä tiileistä, siis 1200-luvun loppupuolella. Monet rakennuksen yksityiskohdat todistavatkin tätä muistoperäistä tietoa. Niin muun muassa jykevät holvit, jotka epäilemättä ovat samanaikuisia kuin itse kirkko, niin tuo tylsäsuipponen kaarros, joka ulkopuolella kaareilee suorakulmaisen kuoriakkunan ylitse ja on suojannut alempana mainittavaa ikivanhaa, maalattua ristiinnaulitun kuvaa. Länsipäädyn koristukseksi on käytetty kaksi naamaria poltetusta tiilestä, jommoisia on parissa muussakin kirkossa nähtävänä.

Puhtaammin gootilaiset rakennukset osottavat suuruutensa ja usein myös somempain erityiskohtainsa kautta, että kirkollinen valta oli maassa vahvistunut ja vaurastunut. Isoimpia ovat Mynämäen (178 jlk. p., 70 jlk. lev.), Halikon, nykyään ristinmuotoiseksi muutettu (132 jlk. p.,39 jlk. lev.), Naantalin, (127 jlk. p., 76 jlk. lev.), Lohjan (122 jlk. p., 61,5 jlk. lev.), Hauhon (115,5 jlk. p., 44 jlk. lev.), Pernajan (114 jlk. p., 56 jlk. lev.), Kemiön (110 jlk. p., 56 jlk. lev.), Sauvon (109 jlk. p., 61 jlk. lev.), Laitilan (108 jlk. p., 56 jlk. lev.) ja Paraisten (107 jlk. p., 49 jlk. lev.) kirkot. Mynämäellä voi vielä nähdä että kuoriseinässä on ollut kolme rinnakkaisakkunaa, jotka laaja valekaari ulkopuolella on yhdistänyt, sekä että etelä- ja länsiseinäin kapeat akkunat ovat olleet parittain asetettuja – nyt on kukin pari tehty yhdeksi. Kemiön⁶ ja Sauvon kirkoissa ovat pilarit kahdeksankulmaisia, ja jälkimäisessä tavataan tavallista rikkaammin muodostettu kuoriakkuna. Mitä erityiskohtien somuuteen tulee on Paraisten kirkko siinä suhteessa huomattavin. Siinäkin ovat pyörösauvantapaisella kapiteelilla varustetut pilarit kahdeksankulmaisia, ja samaa muotoa tavoittavat pilasteritkin. Pitkinpäin käyvät kaaret ovat profiloidut suorakulma-asteilla ja pyörösauvalla; holviruoteiden läpileikkaus taasen näyttää suippokärkisen lehden kuvion, ja niiden yhtymistä seinään välittävät pyörösauvanmuotoiset, sirot olkakivet. Keskilaiva on 38 jlk., kumpikin sivulaiva 25 jlk. korkea. Naantalin, tuon suurimman luostarikirkkomme erityisosista on kaunis vuojakiviporttaali ihan yksinäinen laatuaan.