Kitobni o'qish: «Turhaa lemmen touhua»

Näytelmän henkilöt:

FERDINAND, Navarran kuningas.

BIRON, |

LONGAVILLE, | kuninkaan seuruetta.

DUMAINE, |

MERCADE, | Ranskan prinsessan seuruetta.

BOYET, |

DON ADRIANO DE ARMADO, espanjalainen.

Sir NATHANAEL, pastori.

HOLOFERNES, koulunopettaja.

PÖLLÖ, konstaapeli.

KALLO, talonpoika.

TIISA, Armadon kantapoika.

Metsänvartija.

Ranskan prinsessa.

ROSALIINA, |

MARIA, | prinsessan hovineitsyitä.

KATARIINA, |

JAQUENETTA, talonpoikaistyttö.

Virkamiehiä ja muita kuninkaan ja prinsessan seuralaisia.

Tapaus: Navarrassa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus
Navarra. Puisto kuninkaanlinnan edustalla

(Kuningas, Biron, Longaville ja Dumaine tulevat.)

KUNINGAS.

 
Se maine, jota elo tavoittaa,
Saa vaskikirjoiss' elää haudoillamme,
Somentain meitä kalman rumentaissa,
Jos korpin-ahnaan ajan uhalla
Sen kunnian voimme elämässä ostaa,
Mi kuolon tuiman odan tylsentää
Ja perinnöks suo meille ijäisyyden.
Siis, uljaat urhot, – uljait' olette,
Kun sotaa käytte omaa hehkua
Ja mailman koko himolaumaa vastaan —
Lujana pysyy viime säädöksemme:
Navarra tulee mailman ihmeeksi,
Hovimme pikku-akatemiaksi
Ja tyynen mietiskelyn tyyssijaksi.
Te kolme, Longaville, Biron, Dumaine,
Vannoitte kanssain elää kolme vuotta
Kuin koululaiset tämän ohjeen mukaan,
Jonk' olen tähän paperille pannut.
Jo valan teitte, nyt vain nimet alle,
Jott' omin käsin kunniansa kumois
Se, joka tästä rikkoo rahdunkaan.
Yht' uljaasti nyt allekirjoittakaa,
Kuin vannoitte, jott' oisi vala vakaa.
 

LONGAVILLE.

 
Sen teen, se kolmen vuoden vain on paasto;
Jos ruumis kärsiikin, niin juhlii sielu.
Suur' vatsa – tyhjät aivot! Herkkusuu
Kyll' ihraa saa, mut äly surkastuu.
 

DUMAINE.

 
Lihaansa kurittaa Dumainekin tahtoo;
Tään mailman raa'at himoaineet heittää
Hän raa'an mailman palkkaorjille.
Komeus, lempi, rikkaus nyt on mennyt,
Ma viisauden mailla elelen nyt.
 

BIRON.

 
Voin noiden lupaukseen yhdistyä
Vain siinä, mitä olen vannonut,
Siis, kolme vuotta täällä opiskella.
Mut tuossa mont' on muuta kovaa kohtaa;
Kuin: ettei saa sill' aikaa naista nähdä,
– Niin toivoakseni ei säännöiss' ole —
Ja syömätt' olla yksi viikonpäivä
Ja muinakin vain kerran ruokailla,
– Niin toivoakseni ei säännöiss' ole —
Ja öisin nukkua vain kolme tiimaa
Ja päivin vähääkään ei uinahtaa —
Minä kun kiltist' aina yöni nukun,
Lisäten yöhön vielä puolen päivää —
Niin toivoakseni ei säännöiss' ole.
Kovalle ottaa tää: ei nähdä naista,
Paastoilla, oppia eik' unta maistaa.
 

KUNINGAS.

 
Mut teitte valan tehdä kaiken sen.
 

BIRON.

 
Ei, anteeks suokaa, sit' en tehnyt, en;
Tääll' olla lupasin vain kolme vuotta
Ja teidän kanssa opiskella suotta.
 

KUNINGAS.

 
Sen vannoitte ja kaiken muunkin näin.
 

BIRON.

 
Ma vannoin "niin" ja "ei" vain pilan päin.
Mut mikä siit' on hyöty? – soisin tietää.
 

KUNINGAS.

 
Se tietää, mit' ei muuten saisi tietää.
 

BIRON.

 
Mik' arkiälyltäkö salaan jää?
 

KUNINGAS.

 
Niin, opin taivainen on palkka tää.
 

BIRON.

 
No, semmoinen on opiskelu hupa,
Kun tietää saa, mit' ei ois muuten lupa,
Kuin esimerkiks, miss' on hyvä syödä,
Kun syömingit on kiellettyä työtä,
Tai miss' on soma tyttö verraton,
Kun tytöt ei lie arkiälyn alaa,
Tai miten välttää kiusallista valaa
Lupaustaan rikkomatta, – tuo jos on
Opinnon hyöty, niin kuin totta lie,
Niin siihen, mit' ei tiedä, tieto vie,
Ja silloin vannon: paras opin tie.
 

KUNINGAS.

 
Tuo opintomme tuiki turmeleisi
Ja turhaan iloon ajatukset veisi.
 

BIRON.

 
Kaikk' ilot turhat on, mut turhin aivan
Se, joka vaivan palkaks tuo vain vaivan
Mies vaivoin kirjoistansa tutkaisee
Totuuden valoa; sill' aikaa hältä
Lumeillaan totuus näön huikaisee,
Vie valon valo valon-etsijältä;
Ennenkuin valon löytää pimeässä,
On omain silmäin valo menemässä.
Ei, suuremman se huvin silmä saa,
Jos silmään kauniimpaan se katsahtaa;
Jos näin se huikeneekin, uuden palon
Saa silmästä, jok' otti siltä valon.
On viisaus niinkuin kirkas aurinko:
Sit' ei saa julkein silmin tutkiskella;
On pieni kirjatoukan tuotanto:
Vain pöyhkeilyä lainaverhoimella.
Nuo tähtitaivaan kummit maalliset,
Jotk' ovat nimitelleet tähtilöitä,
Ei enemp' arvostaa voi valoöitä
Kuin tavalliset arki-ihmiset.
Ken paljon tietää, turhaa taakkaa kantaa;
Jokainen kummi osaa nimen antaa.
 

KUNINGAS.

 
Kuink' oppineesti oppia hän manaa!
 

DUMAINE.

 
Opillaan yksin loistaa, muill' ei sanaa.
 

LONGAVILLE.

 
Hän ruuhkan säästää, mutta viljan lanaa.
 

BIRON.

 
Jo joutuu kesä: muna huutaa kanaa.
 

DUMAINE.

 
S'ei sovi tähän.
 

BIRON.

 
Hyvin tällä erää.
 

DUMAINE.

 
Ei siinä pontta.
 

BIRON.

 
Mut on sentään perää.
 

KUNINGAS.

 
Biron on niinkuin kade hallan pesä,
Tuhota kevään esikoiset sois.
 

BIRON.

 
Niin, mutta miksi pöyhkeilisi kesä,
Ennenkuin lauluun syytä linnull' ois?
Ken keskoisesta lapsest' ilakoisi?
Ken jouluks toivois ruusuja? Ken voisi
Lumia nähdä Vapun hemmuissa?
Ei, joka asiall' on aikansa.
Opinnot teilt' on jääneet: yli katon
Kuljette, vaikk' on ovi sulkematon.
 

KUNINGAS.

 
Hyvästi, Biron! Joudat menemään.
 

BIRON.

 
Ei, kuningas; tein valan että jään.
Vaikk' opittomuutt' enemmänkin lienen
Nyt puoltanut, kuin puoltaa voisitte
Tuot' enkeliä tiedettänne te,
Niin toki valani ma pitää tiennen:
Jään tänne kolme vuotta kitumaan.
Tuon paperin ma lukeako saan?
Nimeni piirrän, vaikk' ois siinä mitä.
 

KUNINGAS.

 
Näin säilyt häpeästä; sanas pidä.
 

BIRON (lukee). "Item, ettei yksikään nainen saa tulla hoviamme peninkulmaa lähemmäksi." – Onko niin kuulutettu?

LONGAVILLE. On neljä päivää sitten.

BIRON. Entä rangaistus? (Lukee.) "Kielensä menettämisen uhalla." – Kuka sen rangaistuksen on keksinyt?

LONGAVILLE.

 
Minä ehdotin sen siksi.
 

BIRON.

 
Ja, hyvä herra, miksi?
 

LONGAVILLE.

 
Se ankaraks on tehty pelätiksi.
 

BIRON.

 
Ja kaiken höyliyden sortimiksi.
 

(Lukee.) "Item, jos joku tavataan näiden kolmen vuoden aikana naista puhuttelemasta, niin on hän vikapää kaikkeen julkiseen häväistykseen, mitä muu hovi suinkin hänelle keksiä saattaa." —

 
Pian itse rikotte tuon säädöksenne;
On Ranskan maalta, niinkuin tiedätten,
Kuninkaan tytär tullut pateillenne —
Sorea tyttö, majesteettinen.
Isänsä, sairas, rampa, vuoteen oma,
Guiennen tahtois vapaaks lunastaa;
Siis, joko on tuo säädös joutavaa,
Tai tuli suotta tänne impi soma.
 

KUNINGAS.

 
Tuon unhotin. Nyt mikä neuvoks onkaan?
 

BIRON.

 
Niin, noin se oppi aina ampuu honkaan;
On kärkäs sille, mitä mieless' itää,
Mut unhottaapi, mitä tehdä pitää;
Ja halunsa kun saa, kun voittaa linnan,
Taas pois sen myy, jost' antoi kalliin hinnan.
 

KUNINGAS.

 
Tuon säännön suhteen täytyy tehdä lakko;
On hänen majoittamiseensa pakko.
 

BIRON.

 
Tuo pakko vielä panee kuninkaan
Valansa tuhannesti rikkomaan.
Jok' ihmisess' on haluja, mut tarmo
Ei niitä hillitse, vaan yksin armo.
Jos rikon valani, niin tuohon sanaan
Ma vetoan ja pakon esiin manaan. —
Nyt allekirjoitan nuo määräykset; (Kirjoittaa.)
Mut niistä pienimmänkään pykälän
Ken rikkoo, saakoon iki-häpeän.
On mulla niinkuin muilla viettelykset,
Mut toivon että, vaikka emminkin,
Valassa minä pysyn kauimmin.
Mut huviako saamme olla vailla?
 

KUNINGAS.

 
No, emme. Tiedättehän, näill' on mailla
Mies Espanjasta, hieno keikari,
Uusimman mailmanmuodin noudattaja,
Ja aivot oikein korupuheen paja;
Mies, joka oman kielens' säveliin
On mieltynyt kuin mihin hurmataikaan;
Tapojen mies, jonk' arvostelemiin
Vedotaan, kun saa säännöt riitaa aikaan;
Tuo oikun laps, Armado nimeltään,
Hän jouto-aikoinamme pöyhkeissään
Jytyää meille tummast' Espanjasta
Ja monest' urhost' ammoin kuuluisasta.
En tiedä, saako teidät suostumaan,
Mut mua miellyttää hän valheillaan.
Hänestä hovilaulajan ma saan.
 

BIRON.

 
Armado mies on aivan suurenmoinen:
Uuspankki urho, muodin esikoinen.
 

LONGAVILLE.

 
Kun hän on huvinamme Kallon kanssa,
Niin kuluu kolme vuotta solkenansa.
 

(Pöllö, kirje kädessä, ja Kallo tulevat.)

PÖLLÖ. Mikä on herttuan oma persoona?

BIRON. Tämä tässä, poikaseni. Mitä tahdot?

PÖLLÖ. Minä itse etustan hänen omaa persoonaansa, sillä minä olen hänen korkeutensa konstapeli, mutta tahtoisin nähdä hänen oman persoonansa lihassa ja veressä.

BIRON. Tässä hän on.

PÖLLÖ. Signor Arma – Arma – sanoo terveisiä. Täällä on konnuutta tekeillä. Tässä kirjeessä on siitä enemmän.

KALLO. Sen sisälmys koskee vähän niinkuin minua.

KUNINGAS. Kirje upi-uljaalta Armadolta!

BIRON. Kuinka vähän siinä olkoonkin sisällystä, niin toivon Jumalaan, että sanat ainakin ovat suuret.

LONGAVILLE. Suurisanainen vähävarainen! Jumal' antakoon meille kärsivällisyyttä!

BIRON. Kuulemaanko vai hillitsemään nauruamme?

LONGAVILLE. Kuulemaan kiltisti ja nauramaan siivosti, tai pidättymään kummastakin.

BIRON. Niin oikein. Sen mukaan, miten esityksen parsi kohottaa meitä iloisuuden parsille.

KALLO. Asia koskee minua, herra, sen mitä se koskee Jaquenettaa. Sillä tapaa, että minut tavattiin teoksiltani.

BIRON. Millä tapaa?

KALLO. Tapa ja muoto oli seuraava, näin ikään: minä tapasin hänet linnantapaisessa, istuin hänen kanssaan renkunmuotoisella ja seurasin häntä puistoon, jossa meidät tavattiin; joka kaikki yhteensä on tapa, muoto ja seuraus. Mitä muuten tapaan tulee, niin on kai tapana että mies puhuttelee naista; ja mitä muotoon tulee, – jossakin muodossa.

BIRON. Entä seuraus?

KALLO. Niin seuraus on kai selkäsauna. Jumala varjelkoon oikeutta!

KUNINGAS. Tahdotteko nyt tarkkaavasti kuunnella tätä kirjettä?

BIRON. Kuuntelemme kuin oraakkelia.

KALLO. O, Raakelia se lihallinen ihminen kuulee.

KUNINGAS (lukee). "Suuri majesteetti, taivaslaen sijaishallitsija, Navarran yksinhallitseva itsevaltias, sieluni maallinen Jumala ja ruumiini elatuspatruuna", —

KALLO. Ei vielä sanaakaan Kallosta!

KUNINGAS. "Näin se on". —

KALLO. Olkoon vain; mutta jos hän sanoo, että näin se on, niin on hänen totuudenrakkautensa vähän niin ja näin. —

KUNINGAS. Rauha!

KALLO. – Olkoon minun ja jokaisen kanssa, joka ei tohdi tapella.

KUNINGAS. Ei sanaakaan!

KALLO. – Muiden ihmisten salaisuuksista, sitä pyytäisin.

KUNINGAS. "Näin se on: korpinkarvaisen melankolian ahdistamana suljin mustanraskaan mieleni sinun terveyttätuottavan ilmasi terveellisen lääkityksen huomioon, ja, niin totta kuin olen aatelismies, päätin mennä jaloittelemaan. Aika, milloin? Kuudennen hetken vaiheella, milloin karja parhaillaan palkii, linnut parhaillaan nokkivat ja ihmiset istahtavat nauttimaan sitä ravintoa, jota sanotaan illalliseksi. Se, mitä tulee aikaan, milloin. Nyt perus, millä; tarkoitan, millä kävelin: se oli sinun niin kutsuttu puistosi. Sitten paikka, missä; tarkoitan, missä kohtasin tuon riettaan ja perin takaperoisen tapauksen, joka lumivalkeasta kynästäni irroittaa sen ebenholtsin-karvaisen musteen, jota tässä katselet, silmäät, tarkastat ja näet. Mutta mitä tulee paikkaan, missä, niin se on idänpuoleista pohjoista itäpohjaa kohti tuon sinun kummallisesti kiemuroivan puistosi läntisestä kolkasta; siellä näin tuon halpamielisen tolvanan, tuon sinun iloisuutesi alhaisen kivennuoliaisen", —

KALLO. Minut!

KUNINGAS. – "Tuon oppimattoman vähätietoisen sielun". —

KALLO. Minut!

KUNINGAS. – "Tuon typerän vasallin". —

KALLO. Aina vain minut!

KUNINGAS. – "Joka, muistaakseni, on nimeltään Kallo". —

KALLO. Minä, niin!

KUNINGAS. – "Seuranaan ja seuralaisenaan, vastoin vahvistetuksi julistettua sääntöäsi ja kieltolakiasi, tuommoinen – tuommoinen – oo! tuommoinen – minua hirvittää sanoa, mimmoinen" —

KALLO. Naikko.

KUNINGAS. – "Tuommoinen isoäitimme Eevan lapsi, feminiini, tai, jotta suloälysi sen paremmin käsittäisi, nainen. Hänet minä – niinkuin iki-arvoisa velvollisuuteni kehoittaa – lähetän sinun tykösi saamaan ansaitun rangaistuksen, suloarmosi palvelijan Antti Pöllön kautta, miehen, jolla on hyvä maine, käytös, ryhti ja arvo."

PÖLLÖ. Minä se olen, luvalla sanoen; minä olen se Antti Pöllö.

KUNINGAS. "Mitä tulee Jaquenettaan – niin on nimeltään se heikompi astia, jonka tapasin tuon vasta sanotun tolvanan kanssa, – niin säilytän häntä kuin lakisi vihan astiaa ja pienimmästä suloviittauksestasi olen jättävä hänet oikeuden käsiin. Kaikella täydellisimmällä, alamaisimmalla, sydäntä sytyttävimmällä velvollisuuden innolla sinun Don Adriano de Armado."

BIRON. Se ei ollut niin hyvää kuin odotin, mutta kuitenkin parasta mitä olen kuullut.

KUNINGAS. Niin kyllä, huonoimmasta parasta. – Mutta kuules, poikaseni, mitä sanot sinä tästä?

KALLO. Minä tunnustan naikon.

KUNINGAS. Oletko kuullut julistusta?

KALLO. Tunnustan, että olen paljonkin siitä kuullut, mutta vähän pannut siihen huomiota.

KUNINGAS. Julistettiin vuosi vankeutta sille, joka tavattaisiin naikon kanssa.

KALLO. Minua ei ole tavattu semmoisen kanssa; se oli mamselli.

KUNINGAS. Hyvä; julistuksessa sanottiinkin: mamselli.

KALLO. Ei se ollut mamsellikaan; se oli neitsyt.

KUNINGAS. Sekin sanankäänne oli huomioon otettu; julistuksessa sanottiin: neitsyt.

KALLO. Jos asia niin päin kääntyy, niin kiellän hänen neitsyytensä; minut tavattiin tytön kanssa.

KUNINGAS. Se tyttö ei sinua suurinkaan auta.

KALLO. Auttaa se tyttö sentään jossakin asiassa.

KUNINGAS. Julistan sinulle tuomiosi: sinun tulee paastota viikon päivät vedellä ja leivällä.

KALLO. Mieluummin rukoilisin kuukauden päivät lammaspaistin ja lihaliemen ääressä.

KUNINGAS.

 
Ja don Armadon vartijakses saat. —
Hänelle hänet jätä, lord Biron. —
Nyt, hyvät herrat, täyttämähän se,
Mink' äsken vakavasti vannoimme.
 

(Kuningas, Longaville ja Dumaine menevät.)

BIRON.

 
Min' annan pääni hatturähjäsestä,
Ett' ei nuo lait ja valat kauan kestä. —
No, tule, poikaseni.
 

KALLO. Minä kärsin totuuden tähden, herra; sillä tosi on, että minut tavattiin Jaquenettan kanssa, ja se Jaquenetta on uskollinen tyttö. Siis tervetullut, sinä autuuden katkera kalkki! Kova onni minulle vielä kerran hymyilee, ja siihen saakka käy istumaan, murhe!

(Menevät.)

Toinen kohtaus
Armadon asunto puistossa

(Armado ja Tiisa tulevat.)

ARMADO. Poika, mikä on merkki, kun suurihenkinen mies tulee raskasmieliseksi?

TIISA. Suuri merkki on se, että hän näyttää synkältä.

ARMADO. Ovathan synkkyys ja raskasmielisyys sama asia, sinä rakas poika-vesa.

TIISA. Ei, ei, hyvä Jumala! herra, ei.

ARMADO. Miten sinä erotat synkkyyden ja raskasmielisyyden, sinä hento nuorukainen?

TIISA. Osoittamalla helppotajuisesti niiden vaikutuksen, te jäykkä ukko.

ARMADO. Jäykkä ukko! Miksi jäykkä ukko?

TIISA. Hento nuorukainen? Miksi hento nuorukainen?

ARMADO. Sanoin "hento nuorukainen", pitäen sitä sopeutuvana tuntonimenä sinun nuoreen ikääsi katsoen, jota voimme kutsua hennoksi.

TIISA. Ja minä "jäykkä ukko", pitäen sitä soveltuvana nimityksenä teidän vanhaan ikäänne nähden, jota voimme sanoa jäykäksi.

ARMADO. Sievää ja näppärää!

TIISA. Mitä tarkoitatte, herra? Minäkö sievä ja puheeni näppärä, vai minäkö näppärä ja puheeni sievä?

ARMADO. Sinä sievä, kun olet vähäinen.

TIISA. Vähäisen sievä, kun olen vähäinen. Miksi näppärä?

ARMADO. Siksi näppärä, kun olet liukas.

TIISA. Onko tuo oleva minulle kiitosta, herra?

ARMADO. Hyvin ansaittua kiitosta.

TIISA. Minä voin antaa saman kiitoksen ankeriaalle.

ARMADO. Mitä? Ettäkö ankerias on älykäs?

TIISA. Ankerias on liukas.

ARMADO. Minä sanoin, että olet liukas vastauksissasi. Panethan vereni kiehumaan.

TIISA. Siinä sain jo vastauksen, herra.

ARMADO. Minä en pidä sinusta, kun minua äyrit.

TIISA (syrjään). Päinvastaista tarkoittaa: äyrit eivät pidä hänestä.

ARMADO. Olen luvannut oppia kolme vuotta herttuan kanssa.

TIISA. Sen te voitte tehdä yhdessä tunnissa, herra.

ARMADO. Mahdotonta.

TIISA. Kuinka paljon on kolme kertaa yksi?

ARMADO. Minä olen vähän huono laskumies: se taito on viinurin älylle omiaan.

TIISA. Olettehan aatelismies ja peluri.

ARMADO. Myönnän kummankin: ne ovat molemmat täydellisen maailmanmiehen kiilloketta.

TIISA. Siis varmaankin tiedätte, kuinka suuri ykkösen ja kakkosen kokonaissumma on.

ARMADO. Se on yksi päälle kahden.

TIISA. Joka arki-ihmisten kielellä on kolme.

ARMADO. Oikein.

TIISA. No, oliko tämä nyt niin vaikeata opittavaa? Nyt olette oppinut kolme, ennenkuin olette ehtinyt kolmasti silmiänne räpähyttää; ja kuinka helppo on lisätä kolme-sanaan vuosi ja oppia kolme vuotta kahtena sanana, sen osaa tanssija-hevonenkin sanoa.¹

ARMADO. Sangen kaunis numero!

TIISA (syrjään). Tekemään teidät nollaksi.

ARMADO. Tämän päälle tahdon tunnustaa, että olen rakastunut; ja niin halpaa kuin onkin sotilaan rakastua, niin olen minä rakastunut halpaan hutsuun. Jos voisin noista kirotuista ajatuksista vapautua sillä, että sivaltaisin miekkani tuota vellovaa hempeyttä vastaan, niin ottaisin himoni vangiksi ja vaihtaisin sillä ranskalaiselta hovimieheltä jonkin uuden uutukaisen kohteliaisuuden. Minusta on halpamaista huokailla; pitäisi kai kirota pois koko Cupido. Lohduta minua, poika! Mitkä suuret miehet ovat olleet rakastuneet?

TIISA. Hercules, herra.

ARMADO. Suloisin Hercules! – Enemmän esimerkkejä, rakas poikaseni, enemmän nimiä; mutta, sievä lapsukaiseni, niillä pitää olla hyvä maine ja ryhti.

TIISA. Simson, herra; hänellä oli hyvä ryhti, vankka ryhti: hän kantoi kaupungin portit selässään kuin mikäkin juhta, ja hän oli rakastunut.

ARMADO. Oi, sinä oivarakenteinen Simson! Sinä vahvajäseninen Simson! Minä voitan sinut miekanmittelemisessä saman verran kuin sinä minut porttien kantamisessa. Ja minäkin olen rakastunut. Rakas Tiisaseni, kuka oli Simsonin mielitietty?

TIISA. Nainen, herra.

ARMADO. Mitä luonteensävyä?

TIISA. Kaikkia neljää, tai kolmea, tai kahta, tai yhtä niistä neljästä.

ARMADO. Sano täsmälleen: mitä luonteensävyä.

TIISA. Vesiviheriää, herra.

ARMADO. Onko se yksi niitä neljää sävyä?

TIISA. Niin olen kirjoista lukenut; ja se on lisäksi paras kaikista.

ARMADO. Niin tosiaankin, viheriä on rakastavain väri; mutta vähän oli minusta Simsonilla syytä pitää senväristä lemmittyä. Oli varmaankin mieltynyt hänen älyynsä.

TIISA. Niin olikin, herra; hänellä oli viheriä äly.

ARMADO. Minun lemmittyni on tahrattoman valkoinen ja punainen.

TIISA. Sangen tahraiset ajatukset, herra, käyttävät sellaisia värejä naamarinaan.

ARMADO. Selitä, selitä, sinä hyvin kasvatettu nuorukainen.

TIISA. Isäni äly, ja äitini kieli, auttakaa minua!

ARMADO. Sievä huudahdus lapsen suusta; sangen soma ja liikuttava!

TIISA.

 
Puna- ja valkovärit nuo
Vikoja peittelee:
Syyntunto poskeen punan tuo,
Ja pelko valkaisee.
Syy vaiko pelko muuttaa sen,
Sit' et siis koskaan nää,
Kun poskeen aina samainen
Tuo luonnonväri jää.
 

ARMADO. Eikö, poikaseni, ole olemassa balladia kuninkaasta ja kerjuutytöstä?²

TIISA. Maailma tosin teki itsensä sellaiseen balladiin vikapääksi pari kolme miespolvea sitten; mutta luulen, että sitä ei enää ole löytyvissä, tai jos olisikin, ettei enää kelpaisi sanat eikä nuotti.

ARMADO. Tahdon teettää siitä uuden sommittelun, jotta voisin harhatekoani puolustaa jonkun mahtavan edelläkävijän esikuvalla. Poika, minä rakastan tuota maalaistyttöä, jonka tapasin puistossa tuon järjellä varustetun moukan, Kallon, parissa: hän hyvin ansaitsee —

TIISA (syrjään). Raippoja; mutta sittenkin paremman rakastajan kuin herrani on.

ARMADO. Laula, poika; minun mieleni on rakkaudesta raskas.

TIISA. Kummallista, vaikka rakastatte niin kevytmielistä naista.

ARMADO. Laula, sanon.

TIISA. Malttakaa, kunnes tämä seurue on mennyt ohi.

(Pöllö, Kallo ja Jaquenetta tulevat.)

PÖLLÖ. Herttuan tahto on, että te, herra, otatte Kallon talteenne; ettekä saa sallia hänelle mitään huvitusta tai muuta kuritusta, vaan täytyy hänen paastota kolme päivää viikossa. Mitä tähän mamselliin tulee, niin täytyy minun pitää häntä täällä puistossa: hän on armosta määrätty maitotytöksi. Hyvästi jääkää!

ARMADO. Punastukseni ilmaisee minut. – Tyttö!

JAQUENETTA. Mies!

ARMADO. Käyn etsikolla luonasi maitohuoneessa.

JAQUENETTA. Likeltä otti!

ARMADO. Niin, kyllä tiedän aseman.

JAQUENETTA. Hyvä Jumala, kuinka oppinut!

ARMADO. Kerron sinulle ihmeitä.

JAQUENETTA. Tuollainen naama!

ARMADO. Minä rakastan sinua.

JAQUENETTA. On tuota ennenkin kuultu.

ARMADO. Ja sitten hyvästi!

JAQUENETTA. Kaunista matkailmaa!

PÖLLÖ. Tule, Jaquenetta!

(Pöllö ja Jaquenetta menevät.)

ARMADO. Sinä, lurjus, saat rikoksistasi paastota, ennenkuin saat armahduksen.

KALLO. Hyvä vain, hyvä herra, mutta, jos minun paastota pitää, toivon, että saan sen tehdä vatsa täytenä.

ARMADO. Sinä saat raskaan rangaistuksen.

KALLO. Olen teille kiitollisempi kuin palvelijanne, sillä heidän palkkansa on köykäinen.

ARMADO. Vie pois se konna, nälkäkoppiin pois!

TIISA. Tule pois, sinä synnin orja, tule!

KALLO. Älkää, herra, panko minua nälkäkoppiin, kyllä nälkää näen, vaikka olen irtaanakin.

TIISA. Ei, herraseni; se on semmoista irtaan nälkää; koppiin sinun pitää mennä.

KALLO. Hyvä; jos koskaan vielä näen niitä toivottomuuden ilopäiviä, joita ennen olen nähnyt, niin kyllä vielä jotkut saavat nähdä —

TIISA. Mitä nähdä?

KALLO. Ei muuta mitään, herra Tiisa, kuin mitä näkevät. Ei sovi vangin olla liian vaitelias puheissaan, ja sen vuoksi minäkään en sano mitään. Jumalan kiitos, minulla on yhtä paljon kärsimättömyyttä kuin muillakin, ja siksi voin olla rauhallinen.

(Tiisa ja Kallo menevät.)

ARMADO. Minä jumaloin itse maatakin, – joka on alhainen – jota hänen kenkänsä, – joka on alhaisempi – hänen jalkansa ohjaamana – joka on alhaisin – polkee. Tulen valapatturiksi – joka on suuri vilppiyden todistus – jos rakastan. Ja kuinka voi se olla todellista rakkautta, jota vilppiydellä tavoitellaan? Rakkaus on menninkäinen; rakkaus on perkele; ei ole muuta pahaa enkeliä olemassa kuin rakkaus. Kuitenkin Simson joutui kiusaukseen, ja hänellä oli tavaton voima; kuitenkin Salomo joutui viettelykseen, ja hänellä oli sangen hyvä äly. Cupidon vasama on liian vahva Herculeen nuijalle ja siis paljon, paljon tehokkaampi espanjalaista miekkaa. Ei primat eikä sekundat minua nyt auta; passadosta hän ei välitä, eikä pane arvoa duellolle. Hänen häpeänsä on, että häntä sanotaan pojaksi, mutta hänen kunniansa on, että hän voittaa allensa miehiä. Hyvästi, miehuus! Ruostu, miekka! Vaikene, rumpu! Teidän herranne on rakastunut; niin, hän rakastaa. Auttakoon nyt minua joku suoraanlaskettelija riimijumala, sillä varmaan minusta tulee sonettiseppä! Keksi, äly! Kirjoita, kynä! Nyt minusta lähtee vaikka täysinäisiä koko-arkin kirjoja.

(Menee.)