SATURNINUS, viimeisen Rooman keisarin poika, sittemmin keisari.
BASSIANUS, hänen veljensä, Lavinian kanssa kihloissa.
TITUS ANDRONICUS, roomalainen ylimys, päällikkö sodassa
gootteja vastaan.
MARCUS ANDRONICUS, kansantribuuni, Tituksen veli.
LUCIUS, |
QVINTUS, | Titus Andronicuksen poikia.
MARTIUS, |
MUCIUS, |
Nuori LUCIUS, Luciuksen poika.
PUBLIUS, Marcus Andronicuksen poika.
AEMILIUS, roomalainen ylimys.
ALARBUS, |
DEMETRIUS, | Tamoran pojat
CHIRON, |
AARON, maurilainen, Tamoran rakastaja.
Sotapäällikkö.
Tribuuni.
Sanansaattaja.
Talonpoika.
Goottilaisia ja roomalaisia.
TAMORA, goottein kuningatar.
LAVINIA, Titus Andronicuksen tytär.
Lapsenhoitaja, ja musta lapsi.
Senaattoreja, tribuuneja, oikeudenpalvelijoita, sotureita ja seuralaisia.
Tapahtumapaikkana Rooma ja sen lähiseudut.
Patriisit jalot, oikeuteni tukeet,
Aseilla asiaani ajakaa;
Te, kansalaiset, rakkaat toverini,
Perintöäni miekoin puolustakaa.
Sen vanhin poika olen, jota viimeks
Somisti Rooman valtadiadeema.
Isäni arvon tahdon omistaa;
Ei sortaa esikoisuuttani saa.
Toverit, suosijani, Rooman miehet,
Caesarin poikaan, Bassianukseen,
Jos mieltynyt on Rooman valtasilmä,
Tie Kapitoliin sulkekaa ja älkää
Häpeän lähestyä salliko
Sit' istuinta, jok' oikeuden, hyveen,
Jalouden, kohtuuden on pyhäkkö,
Vaan vaali suokoon voiton ansiolle;
Ajakaa vaalin vapautta, miehet.
Te, prinssit, jotka ystävin ja lahkoin
Tapaatte kruunua ja valtaa, tietkää,
Ett' yksimielisesti Rooman kansa,
Jot' edustamme me, nyt vaalin kautta
On Rooman keisariksi määrännyt
Andronicuksen, joka Pius-nimen
Sai suurist' ansioistaan Roomaa kohtaan.
Niin kelpo miestä, oivaa sotilasta
Ei ole toista tässä kaupungissa.
Senaatti hänet kutsunut on kotiin
Sodista ankarista goottein maalta.
Hän, vihollisten kauhu, poikineen
Tuon sotaisan ja vahvan kansan voitti.
On asiaamme vuotta kymmenen
Hän puoltanut ja miekoin lannistanut
Vihollis-uhkaa. Viidesti hän Roomaan
Palasi haavoissaan ja poikans' uljaat
Toi tantereelta kotiin kirstuissa.
Nyt vihdoin voitonmerkein ahdattuna
Palajaa Roomaan taas Andronicus,
Kehuttu Titus, aseloistossaan.
Siis pyydämme – sen miehen kunniaksi,
Jonk' aimo jälkeläisen saavan suotte,
Ja senaatin ja Kapitolin nimeen,
Joit' arvon kunnioittaa tahdotte —
Eritkää, hajoittakaa seurueenne!
Pois väkivalta! Nöyrää rauhan tietä
Siivosti esiintuokaa ansionne.
Tribuunin kaunis puhe suostuttaa.
Marcus Andronicus, niin suoruuteesi
Ja totuuteesi luotan, niin sua hellin
Ja omaisias, niin on mulle rakas
Sun jalo veljes Titus poikineen
Ja hän, joss' aatokseni kaikki elää,
Lavinia armas, Rooman kaunistus,
Ett' ystäväni kaikki kotiin päästän
Ja onneni kansansuosin vaakaan
Ma punnittavaks asiani heitän.
Te ystävät, te oikeuteni tukeet,
Nyt kiittäin teidät kotiin lasken kaikki,
Ja maani suopeuteen ja suosioon
Ma itseni ja asiani heitän.
Niin ole, Rooma, hyvänsuopa sinä,
Kuin sinuun luottava ja harras minä.
Avatkaa portit minun sisään mennä.
Niinikään minun, halvan kilpaajan.
Toinen kohtaus.
Sama paikka.
Tie auki! Sankari Andronicus,
Hyveiden turva, Rooman uljain urho,
Sodissa kaikiss' aina voittoisa,
Palannut onnell' on ja kunnialla
Seuduilta, missä miekoin ahdisti
Ja alleen voitti Rooman viholliset.
Sua tervehdin,
Surupuvussasi voittorikas Rooma!
Kuin laiva, purettuaan tavaransa,
Taas kalleuksineen palaa satamaan,
Miss' ensin nosti ankkurin, niin tulee
Andronicuskin laakeroituna
Ja maataan tervehtelee kyynelin,
Ilokyynelin, taas Rooman nähdessään.
Zeus, Kapitolin suojelija suuri,
Luo pyhiin menoihimme armon katse!
Viidestäkolmatt' urho-pojasta —
Puolt' enempää ei Priamuksell' ollut —
On tässä jäännös, elävä ja kuollut.
Palkitkoon Rooma lemmell' eloon jääneet,
Ja niille, jotka nyt vien viimelepoon,
Se haudan suokoon esi-isäin viereen.
Täss' suovat gootit levon miekalleni.
Omistas huoletonna, julma Titus,
Viel' annatko sa poikas hautaamatta
Kamalaa Styxin rantaa harhailla? —
Nuo veljein viereen viekää! – (Hautaholvi avataan.) Toisianne
Nyt vaiti tervehtikää kuolleen tapaan!
Levossa maatkaa, isänmaanne uhrit! —
Oi, sinä, ilojeni pyhä piilo,
Avujen, aateluuden kallis säily,
Kuin monta poikaa multa kätketkään,
Joit' isä ei näe enää ikänään!
Suo meille uljain goottilainen vanki,
Sen että silvomme ja roviolla
Ad manes fratrum lihat uhraamme
Tään tyrmän eessä, miss' on veljein luut,
Niin että haamut leppymättömät
Maan pääll' ei kummittelis hirmuksemme.
Ylevin näistä viekää: vanhin poika
Tuon onnettoman kuningattaren.
Seis, roomalaiset veljet! – Armon herra,
Voittoisa Titus, sääli kyyneleitä,
Emon kyyneleitä pojan puolesta!
Jos sinun poikas oli kalliit sulle,
Mun poikani on yhtä kallis mulle.
Siin' eikö kyllä, että vankeina
Toit meidät Roomaan ikeen-alaisina
Paluutas, voittomatkaas ylentämään?
Kadulla vielä poikaniko tapat,
Siks että sankarina maataan puolsi?
Sun poikasi jos oikeus oli maataan
Ja kuningastaan puoltaa, niin myös minun.
Oi, Titus, hautaas älä verin tahraa!
Jumalten luonnett' omistaa jos tahdot,
Sit' armon antajana omista:
On armo tosi-aateluuden merkki.
Suur' Titus, säästä esikoistani!
Anteeksi, rouva hyvä; mieles malta.
Nuo niiden veljiä on, jotka kansas
Näk' elossa ja kuolleina; nyt hurskaast'
Anovat veljein veren sovitusta.
On uhri poikas; hänen kuolla täytyy,
Jott' uikuttavat haamut tyyntyisi.
Pois hänet viekää! Heti tulen tekoon!
Ja miekoillamme ruumis roviolla
Niin silpokaamme, ettei palaa jää.
Jumalatonta, julmaa hurskautta!
Noin raaka puoliksiko Scythiakaan?
Äl' ylvään Roomaan vertaa Scythiaa.
Alarbus lepoon käy; me eloon jäämme
Tituksen katseen uhkaa vapisemaan.
Kokoa mieles, äiti; toivo vielä:
Ne jumalat, joilt' aseet alkeat
Sai Troian kuningatar1 verin kostaa
Trakian tyrannille teltassaan,
Myös suovat, että goottein kuningatar —
Niin, kuningatar, gootteja kuin gootit —
Saa verin kostaa vihollisilleen.
Isä ja herra, roomalainen tapa
On suoritettu: silvottu Alarbus;
Sisukset vireill' uhritulta pitää,
Jok' ilmaa höystää niinkuin suitsutus.
Nyt jäljell' on vain veljet haudata
Ja riemuin heitä tervehtiä Roomaan.
Se tehkää! Heidän sieluilleen nyt lausuu
Hyvästit viimeiset Andronicus:
Levätkää kunniassa, poikani!
Rauhassa maatkaa, Rooman parhaat urhot,
Maailman muutteista ja murheist' erin!
Ei täällä vilppi vaani, kateus paisu,
Ei kiron myrkyt kasva, ei käy myrsky,
Ei melu, kaikk' on tyyntä iki-unta.
Levätkää kunniassa, poikani!
Eläköön kunniassa kauan Titus!
Ylevä isä, elä maineessa!
Tään haudan partaalla ma kyynelveron
Nyt maksan veljieni peijaisiksi,
Ja polvill' edessäsi maata kastan
Paluusi johdost' ilokyynelin.
Mua siunaa voitokkaalla kädelläsi,
Jonk' onnest' iloitsevat Rooman parhaat.
Oi, hyvä Rooma, tämän lievikkeen
Sydämmen iloks säästit vanhukselle! —
Lavinia, elä iäkkäämmäks isää,
Hyveides mainett' ikuisesti lisää!
Eläköön kauan Titus, veli rakas!
Triumphis Roomalle on ilonäky.
Suur' kiitos, tribuuni ja jalo veljyt!
Ja tervetulleet sodast' onnekkaasta,
Te langot elävät ja kaatuneet.
On sama onnen osa teillä, nuoret,
Jotk' isänmaanne eestä taistelitte;
Mut sen on peijaisjuhla taattavin,
Ken Solonin on onnen saavuttanut2
Ja maineen vuoteell' uhmaa sattumaa.
Titus Andronicus, tää Rooman kansa,
Jonk' aina olit tosi ystävä,
Mun, tribuuninsa, kautta lähettää
Tään valkean ja tahrattoman vaipan3
Ja kuolleen keisarimme poikain kanssa
Sun keisar'ehdokkaaksi asettaa.
Se ylles pue, ole candidatus,
Ja Roomaa päätönt' auta saamaan pää.
Parempaa päätä jalo ruumis kaipaa
Kuin vanhan heikkoudesta vaappuvaa.
Tähänkö pukeuisin vaivaks teille?
Mun tänään julkisesti valitsette
Ja huomenn' elämän ja kruunun heitän
Ja uutta vaivaa teille tuotan vain. —
Ma vuotta neljäkymment' olen ollut
Soturis, Rooma, onnell' ohjannut
Maan sotavoimaa, hautaan kätkenyt
Ykskolmatt' urhopoikaa, jotka saivat
Ritarilyönnin kentällä ja aseiss'
Uroina maansa eteen kaatuivat.
Kunniasauva vanhukselle sopii,
Ei maita vallitseva valtikka;
Sen viime pitäjässä lujuutt' oli.
Sa kruunun, Titus, saat, jos sitä pyydät.
Tribuuni julkea, vai tiedät sen?
Oi, tyynny, Saturninus!
Roomalaiset,
Minulle oikeutta! – Miekka maalle,
Patriisit! Älkää kätkekö sit' ennen
Kuin Saturninus Rooman keisar' on. —
Pois hornan kattilaan, Andronicus,
Jos multa kansan sydämmet sa ryöstät!
Mies ylpeä, jok' onnes ehkäiset,
Kun jalo Titus hyvää sulle aikoo!
Oi, tyynny, prinssi! Kansan sydämmet
Ma sulle hankin, puolees taivutan ne.
Andronicus, min' en sua imartele.
Vaan kunnioitan kuolinhetkeen asti.
Jos lahkoani ystävilläs lisäät,
Niin suuresti sua kiitän; kiitoshan
On jalomielisille parhain palkka.
Te, jalot tribuunit, ja Rooman kansa,
Äänenne pyydän, vaali-oikeutenne:
Ne uskokaa Andronicukselle.
Andronicusta kunnioittaakseen
Ja urhon kotiin paluust' iloitakseen,
Sen kansa ottaa, kenen määrää hän.
Tribuunit, kiitos suur'! Siis Saturninus
Valitkaa, keisarinne vanhin poika,
Jonk' avut varmaan Roomaa kirkastavat,
Niin kuin Titaanin säteet maailmaa,
Ja oikeuden kypsyttävät maassa.
Jos neuvoani kuulette, niin hänet
Siis kruunatkaa, – ja keisar' eläköön!
Patriisit ja plebeijit, yhteis-äänin
Ja hurraa-huudoin Saturninuksen
Siis valitsemme Rooman keisariksi:
Eläköön keisarimme Saturninus!
Titus Andronicus, sua suosiostas
Mua kohtaan tämän päivän vaalissa
Täss' ansiosi-mukaisesti kiitän
Ja töillä hyvyytesi palkitsen.
Aluksi, Titus, korottaakseni
Sun mainettas ja perhees arvoa,
Ma teen Laviniasta keisarinnan,
Sydämmeni ja Rooman haltijan,
Ja Pantheoniss' otan avioksi.
Tää onko mieleesi, Andronicus?
On, arvon herra; tämä liitto mulle
On varsin kunniaksi. Rooman nähden
Täss' omistan nyt Saturninukselle,
Kuninkaalle ja valtakunnan päälle,
Maanpiirin valtiaalle, miekkani,
Triumphi-vaununi ja vankini, —
Arvoisa lahja Rooman keisarille!
Nää ota vastaan kunniani merkit,
Jotk' alamaisen veroks etees lasken.
Suur' kiitos, jalo Titus, elon tuoja!
Kuink' annistas ja sinust' ylpeilen,
On Rooma muisteleva. Vähääkään jos
Unohdan äärettömist' ansioistas,
Uskollisuutens' unohtakoon Rooma!
Olette, rouva, keisarin nyt vanki;
Hän arvonne ja säädyn mukaan teitä
Ja seuraannekin hyvin kohtelee.
Ihana nainen! Moist' ei pintaa tapaa:
Tuon naisin, jos viel' oisin naimaan vapaa. —
Pois otsan pilvet, kaunis kuningatar!
Vaikk' ilon tappanut on tappiosi,
Et silti Roomaan tullut pilkaksi:
Sua ruhtinaallisest' on kohdeltava.
Sanaani luota; katkeruus ei kaataa
Saa toivoa; voi lohduttajas nostaa
Sun goottein kuningatart' ylemmäksi. —
Lavinia, ethän tätä paheksu?
En suinkaan: aateluutennehan takaa,
Ett' tarkoituksenne on siivo, vakaa.
Lavinia, kiitos! – Tulkaa, roomalaiset!
Vapaiksi vangit pääskööt lunnaitta.
Nyt rummuin, torvin vaali julistakaa!
Anteeksi, Titus, mun on tämä neiti.
Mitä, herra? Tosiko on tarkoitus?
On, jalo Titus, luja myöskin päätös
Pysyä kiinni oikeudessani.
MARCUS. Suum cuique, sanoo roomalainen laki; On oikeus hällä ottaa omansa.
Se hänen tuleekin, jos minä elän.
Pois, konnat! Missä keisarin on vahti?
Petosta! Viety on Lavinia.
Viety?
Ken hänet vei?
Se, joka vaikka konsa
Pois keltä tahans' ottaa morsionsa.
Avuksi, veljet! Minä ovea
Sill'aikaa miekallani vartioitsen.
Mukaani, prinssi! Tytön palautan.
Täst' ette pääse.
Mitä, nulkki? Kuka
Mua Roomass' estää?
Auta, Lucius, auta!
Isä, väärin teitte, enemmän kuin väärin:
Tapoitte turmariidass' oman pojan.
Et sinä eikä hän mun poikiani:
Mun poikani ei noin mua häväisis.
Lavinia keisarille tuo, sa konna!
Kuolleena kyllä, vaan en vaimoks hälle;
Hän kihloilla on toiseen sidottu.
Ei, Titus; keisarin ei tarvis häntä,
Ei hänt', ei sua, ei heimostasi ketään.
Sit' uskon, jok' on pilkannut mua kerran,
Mut sua ja pettopoikias en koskaan,
Jotk' ootte yhtyneet mua häväisemään.
Toist' eikö Roomass' ollut pilkattavaa
Kuin Saturninus? Niin, Andronicus,
Tää teko hyvin soveltuu sun kerskaas,
Ett' olen sulta kruunun kerjännyt.
Kamalaa! Mitä tietää moinen moite?
Pois matkaasi, ja anna avus sille,
Jok' äsken miekka kädessä häntä liehi!
Saat uljaan vävyn, miehen, joka sopii
Pojilles hurjapäille kumppaniksi,
Kun Rooman yhteiskuntaa ryöstävät.
Tuo sydämmen on haavaan puukonpisto.
Tamora rakas, kuningatar goottein,
Jok' olet ihanimpiin roomattariin
Kuin impiins' uljas Phoebe verrattuna,
Jos suostut moiseen äkkivalintaan,
Niin, Tamora, sun otan morsioksi
Ja Rooman kuningattareksi teen.
Sa, goottein kuningatar, suostutko?
Niin, kautta kaikkein Rooman jumalain
Käsill' on pappi jo ja vihkivesi,
Heleät loistaa tuohukset, ja kaikki
Hymenin juhlaa varten valmist' on —
Sen vannon, Rooman katuja en astu,
En palatsiini nouse ennen kuin
Vien täältä mukanani vihkivaimon.
Ja tässä, taivaan kuullen, sulle, Rooma,
Ma vannon: goottein kuningattaren
Jos Saturninus nostaa näin, niin lupaa
Hän olla hänen toiveittensa orja
Ja nuoruutensa vaalija ja äiti.
Siis Pantheoniin, kaunis kuningatar!
Jaloa ruhtinastanne nyt, herrat,
Ja sulo morsiantaan seuratkaa,
Jonk' antoi taivas Saturninukselle,
Näin kääntäin toisin hänen kohtalonsa.
Häämenot täydet siellä toimitamme.
Hääsaattoon minua ei kutsuttu!
Sa milloin, Titus, yksin käydä sait
Ja solvattuna näin ja häväistynä?
Oi, Titus, katso! Kas, mit' olet tehnyt!
Sa kiivaudessa oivan poikas tapoit.
Ei, hupsu tribuuni, hän mun ei ollut,
Et sinä, eikä nuokaan, joista lähti
Tää heimoamme häväisevä työ,
Epatto veli, epatot myös pojat!
Mut haudatkaamme hänet niinkuin tulee:
Suo hälle sija veljiensä viereen.
Pois, petturit! Ei tähän kammioon!
Viissataa vuott' on tämä hauta ollut;
Sen uljaaks uudistin; se arvopaikka
On urhojen ja Rooman uskottujen,
Ei kurjan, kapinassa kaatuneen.
Haudatkaa mihin mieli, vaan ei tähän.
Veli, armoton sa olet. Maine kertoo
Nepaani Muciuksen urhotöistä;
Hän haudattava veljeinsä on viereen.
On pakosta, tai meistä saa hän seuraa.
Pakosta? Kuka konna sanoi sen?
Se, joka siitä vastaa, vaikk' ei tässä.
Mua uhmatenko hänet hautaatte?
Ei, jalo Titus; sua pyydämme,
Ett' anteeks hälle suot ja hautaat hänet.
Sinäkin, Marcus, iskit arvooni:
Söit noiden poikain kanssa kunniaani.
Olette vihamiehiäni kaikin;
Pois! Kyllänsä jo teistä vanhus saikin.
Hän houreissaan on aivan; tulkaa pois!
En minä, kunnes Mucius haudataan.
Veli, sen nimen kautta luonto pyytää, —
Isä, sen nimen kautta luonto puhuu, —
Vait sinä, muut jos tahtoo mitään voittaa!
Suur' Titus, sinä puoli sieluani, —
Isä, meidän kaikkein olemus ja sielu, —
Oi, salli Marcus-veljes haudata
Nepaansa kallis tähän hyveen kätköön:
Hän kuoli kunnian ja Lavinian tähden.
Äl' ole barbaari, vaan roomalainen:
Helleenit hautasivat Ajaxinkin,
Tuon henkipaton; häntä hautaamaan
Laerteen viisas poika4 heitä neuvoi.
Ilosi, nuori Muciuskin, siis tässä
Sijansa saakoon.
Nouse, Marcus, nouse! —
Näin surullist' en päivää ole nähnyt:
Mua Roomass' omat pojat häväisevät! —
No, hautaa hänet; sitten hautaa minut.
Tuoss' ystäväisi luona luusi maatkoot,
Siks kunnes kumpus voittomerkit peittää!
Jaloa Muciust' ei saa itkein surra:
Ken hyveen eestä kuoli, maineess' elää.
Mut – jättääksemme nämä synkät mietteet —
Kuink' on tuo viekas goottein kuningatar
Niin äkist' ylentynyt Roomassa?
En tiedä; tiedän vain, ett' on niin laita;
Mut onko siinä juonta, tietää taivas.
Hän velass' eikö suuress' ole sille,
Jok' onneen moiseen hänet toi niin kaukaa?
Hän varmaan jalosti sen palkitsee.
No, Bassianus, sinä voiton sait:
Iloksi olkoon sulle morsiosi!
Ja sulle sun: en sano enempää,
Ja vähempää en toivo; hyvästi!
Jos laki Roomass' on ja mulla valta,
Niin sinä, petturi, ja puolueesi
Kadutte vielä tätä ryöstöä.
Se ryöstöäkö, omani jos otan,
Oman kihlattuni, oman vaimoni?
Mut Rooman laki tässä päättäköön;
Sill'aikaa pidän mikä mulle kuuluu.
Hyv' on; mua hylysti sa kohtelet,
Mut tylysti sua pitelen, jos elän.
Mun teostani tulee vastata
Paraimman mukaan, vaikka hengelläni.
Nyt sen vain sanon teidän armollenne —
Sen olen Roomalle ma velkapää —
Tään jalon miehen, Titus-sankarin,
On kunnia ja maine häväistynä;
Hän pelastaaksensa Lavinian
Nuorimman poikans' omin käsin tappoi
Sun tähtesi ja vihastuen siitä,
Ett' antiaan ei vapaast' antaa saanut.
Siis armoon ota hänet, Saturninus:
Hän töissään sinua ja Roomaa kohtaan
On ollut niinkuin ystävä ja isä.
Bassianus, sinä työni jätä rauhaan;
Sinä ja nuo, te minut häväisitte.
Vanhurskas taivas tietää sen ja Rooma,
Kuink' olen Saturninust' ihaillut.
Suur' ruhtinas, jos valtasilmäs koskaan
Tamoraan armossa on katsonut,
Niin kuule, mitä puoltamaton puhuu:
Ma pyydän, armas, anteeks anna kaikki.
Mitä, rouva? Tulin julki häväistyksi,
Ja senkö kostamatta nielisin?
Ei, Rooman jumalat mua varjelkoot,
Ett' oisin syypää sinun häpeääsi!
Mut kautta kunniani taata tohdin,
Ett' ylvä Titus syytön kaikess' on:
Tuo raivo on vain suora tuskan ilme.
Ma pyydän, ota hänet armoihin;
Älä hylkää turhast' oivaa ystävää;
Äl' yrmein katsein riko hellää mieltä. —
Neuvooni suostu, anna perään; salaa
Kaikk' äkeys ja harmi: uusi olet
Sa valtaistuimella istukas;
Vähällä voivat patriisit ja kansa
Tituksen käydä puolelle ja sinut
Pois syöstä kiittämättömyyden vuoksi,
Jok' on, näet, julma synti Roomassa.
Pyyntööni suostu, jätä huoli mulle.
Kun aika tulee, tapan heidät kaikki,
Hävitän perheensä ja puolueensa,
Tuon julman isän pettosikiöineen,
Joit' armahtamaan poiuttani pyysin.
Näkevät, mit' on antaa kadulla
Kuningattaren turhaan polvistua. —
Tule, rakas; – tulkaa pois, Andronicus; —
Vanhusta auta, mieltään virkistä,
Sen muuten katsees hirmumyrsky murtaa.
Oi, nouse, Titus! Keisarinna voitti.
Suur' kiitos teille, valtias, ja hälle!
Uutt' antaa voimaa sanat nuo ja katseet.
Nyt, Titus, liittynyt kun olen Roomaan
Ja tunnustettu roomattareksi,
Mun tulee keisaria hyvään johtaa.
Niin, tänään, Titus, kaikki viha sammuu,
Ja mulle kunniaks se olkoon, että
Sovitin teidät ystäväinne kanssa. —
Ma teidän puolestanne, Bassianus,
Tein pyhän lupauksen keisarille,
Ett' alistutte sekä mukaannutte. —
Lavinia, – ja te, nuoret, – rohkeutta!
Mun neuvostani polvillanne nöyräst'
Anokaa majesteetilt' anteeksi.
Sen vannon keisarin ja taivaan nähden,
Ett' aie oli sopuisimmin puoltaa
Vain sisaren ja omaa kunniaa.
Sen minäi kunniani kautta vannon.
Pois vain, ja vait! Meit' älkää vaivatko.
Ei, rakkaani, nyt ollaan ystäviä.
Tribuuni lankoinensa polvistuvat;
En kieltoon tyydy; rakas, katso taakses.
Sun tähtes, Marcus, ja sun veljes tähden
Ja armaan Tamorani pyynnöstä
Suon anteeks noiden nuorten ilkityöt.
Nouskaatte! Näet, Lavinia, vaikka minut
Tylysti jätit, sain tok' ystävän,
Ja varmana kuin kuolo vannoin, etten
Papista poikamiesnä eriäisi.
Pois tulkaa! Keisarin jos hoviin mahtuu
Kaks morsianta, niin, Lavinia, sinä
Ja ystäväsi olkaa vieraani. —
Tää, Tamora, on rakkauden päivä.
Jos majesteetin halu huomenna
On tulla pantterin ja hirven ajoon,
Niin aamull' ääness' ovat koirat, torvet.
Ma tulen, Titus; siitä kiitokset!