Paljo melua tyhjästä

Kolmas kohtaus
Toinen huone Leonaton talossa

(Don Juan ja Conrad tulevat.)

CONRAD. Mitä hittoa, prinssi, miksi on mielenne niin ylenmäärin synkkä?

DON JUAN. Siksi, että minulla on niin ylenmäärin syytä siihen, siksi on synkkyyteni niin määrää vailla.

CONRAD. Teidän tulisi kuulla järkeänne.

DON JUAN. Ja jos sitä kuulisinkin, niin mitä siunausta siitä?

CONRAD. Jos ei heti kohta apuakaan, niin ainakin kestävyyttä kärsimään.

DON JUAN. Ihmettelen, että sinä, joka – niinkuin itse sanot – olet syntynyt Saturnuksen turvissa,^[6] huolit esittää siveellistä lääkettä kuolettavaan vammaan. En voi salata, mikä olen; minun täytyy olla synkkä, kun minulla on siihen syytä, ja olla nauramatta kenenkään sukkeluuksille; syödä, kun minun on nälkä, ja olla katsomatta kenenkään mieliä; nukkua, kun minun on uni, ja olla kenenkään toimiin sekaantumatta; nauraa, kun olen iloinen, ja olla sukoilematta muiden mielipidettä.

CONRAD. Niin kyllä; mutta teidän ei pitäisi noin sitä tuoda näkyviin, ennenkuin voitte sen tehdä joutumatta pulaan. Olette äskettäin ollut riidassa veljenne kanssa, ja hän on vastikään ottanut teidät jälleen armoonsa; ja siihen on teidän mahdoton oikein juurtua, jos ette itse tee itsellenne kaunista ilmaa; on välttämätöntä, että itse kypsytätte elonne.

DON JUAN. Ennemmin olisin orjantappurana pensasaidassa kuin ruusuna hänen armossaan; ja minun verelleni on mukavampi olla kaikkien ylenkatseena kuin sievistelyillä ja kursauksilla luikerrella ihmisten suosioon. Siis, jos ei voidakaan sanoa, että olen imarteleva kunnon mies, niin ei myöskään voida kieltää, että olen rehellinen konna. Kun minulla on kuonokoppa, niin minuun luotetaan, ja puntit jaloissa saan vapaana juosta; senvuoksi olenkin päättänyt olla laulamatta häkissäni. Jos saisin käyttää hampaitani, niin purisin, ja jos minulla olisi vapaus, niin tekisin mitä tahtoisin. Siihen asti suo minun olla mikä olen; älä koeta minua muuttaa.

CONRAD. Ettekö voisi tyytymättömyyttänne johonkin käyttää?

DON JUAN. Käytän sitä niin paljon kuin voin, sillä mitään muuta en käytä. Kuka tulee tuossa? Mitä uutta, Borachio?

(Borachio tulee.)

BORACHIO. Tulen juuri noista suurista iltapidoista. Leonato kuninkaallisesti kestitsee veljeänne, prinssiä; ja voin teille ilmoittaa, että on tekeillä naimiskauppa.

DON JUAN. Olisiko tuossa jotakin pohjaa, jolle voisi rakentaa onnettomuutta? Kuka on se narri, joka kihlaa itselleen kotiristin?

BORACHIO. Veljenne oikea käsi.

DON JUAN. Kuka? Tuo erinomainen Claudioko?

BORACHIO. Sama mies.

DON JUAN. Soma veitikka! Ja kehen? Kehen hän on silmänsä iskenyt?

BORACHIO. He, Heroon Leonaton tyttäreen ja perijään.

DON JUAN. Vai siihen kananpoikaseen! Kuinka sait sen tietää?

BORACHIO. Minun toimenani on huoneiden hajuttaminen, ja paraikaa kun suitsuttelin ummehtunutta suojaa, tulivat prinssi ja Claudio käsityksin ja vakavasti keskustellen. Pujahdin seinäverhon taakse^[7] ja sinne kuulin, kuinka sopivat siitä, että prinssin tulisi kosia Heroa itselleen ja, kun oli hänet saanut, antaa hänet kreivi Claudiolle.

DON JUAN. Tule pois, mennään sinne! Tuosta saa mielikarvauteni ravintoa. Tuo nuori tulokas saa kaiken kunnian kukistumisestani; jos voin tehdä hänelle joinkin tavoin kiusaa, niin olen kaikin tavoin onnellinen. Voinko luottaa teihin kumpaankin? Tahdotteko auttaa minua!

CONRAD. Hamaan kuolemaan, armollinen prinssi.

DON JUAN. Mennään siis noihin suuriin pitoihin. Ilo on siellä sitä suurempi, kun minut on nujerrettu. Jospa vain kokki olisi samaa mieltä kuin minä! – Mennäänkö katsomaan, mitä on tehtävää?

BORACHIO. Niinkuin käskette, armollinen herra.

(Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus
Sali Leonaton talossa

(Leonato, Antonio, Hero, Beatrice y.m. tulevat.)

LEONATO. Eikö kreivi Juan ollut täällä illallisella?

ANTONIO. En nähnyt häntä.

BEATRICE. Kuinka happamelta se herrasmies näyttää! Aina kun hänet näen, saan närästystä koko tuntikaudeksi.

HERO. Hänellä on hyvin synkkä mieli.

BEATRICE. Se vasta olisi oivallinen mies, joka olisi hänen ja Benediktin keskivälillä; toinen on niinkuin kuva, ei sano mitään, ja toinen on niinkuin armollisen rouvan vanhin poika: pälpättää yhtenään.

LEONATO. Siis puoli signor Benediktin kieltä Don Juanin suussa, ja puoli Don Juanin synkkyyttä signor Benediktin kasvoissa, —

BEATRICE. Ja kauniit sääret ja somat jalat, setä, ja runsaasti rahaa taskussa; sellainen mies valloittaisi vaikka minkä naisen, – jos vain voittaisi hänen suosionsa.

LEONATO. Toden totta, tyttö, sinä et koskaan saa miestä, jos olet noin paha suustasi.

ANTONIO. Niin tosiaankin, hän on liian häijy.

BEATRICE. Liian häijy on enemmän kuin häijy; tällä tavalla menetän hyvän Jumalan lahjan, sillä sanottu on, että "häijylle lehmälle Jumala antaa lyhyet sarvet"; mutta liian häijylle lehmälle hän ei anna niitä laisinkaan.

LEONATO. Ettäkö, kun olet liian häijy, Jumala ei anna sinulle ollenkaan sarvia?

BEATRICE. Niin aivan, jos ei anna minulle miestä; mutta siitä armosta minä aamuin illoin polvillani rukoilen päästä. Hyvä Jumala, kuinka voisin sietää miestä, jolla on partaa kasvoissa! Parempi karvasäkki pään alla.

LEONATO. Voithan saada miehen, jolla ei ole partaa.

BEATRICE. Mitä sillä tekisin? Pukisinko hänet vaatteisiin ja tekisin kamarineitsyekseni? Parrakas mies on enempi kuin poika, mutta parraton on vähempi kuin mies; joka on enempi kuin poika, se ei kelpaa minulle, ja joka on vähempi kuin mies, sille en minä kelpaa. Siis ennemmin otan kuuden killingin pestin^[8] karhunkuljettajalta ja vien hänen apinansa hornaan.

LEONATO. Menet siis hornaan?

BEATRICE. En, portille vain; siinä kohtaa minut paholainen, niinkuin vanha aviomies, sarvet päässä, ja sanoo: "Mene sinä taivaaseen, Beatrice, mene sinä taivaaseen; täällä ei ole sijaa teille tytöille." Ja näin jätän sinne apinani ja menen suoraa päätä Pietarin tykö. Taivasten taivas! Hän osoittaa minulle, missä poikamiehet istuvat, ja siellä me elämme niin hurskaasti kuin päivä on pitkä.

ANTONIO (Herolle). Mutta sinä, tyttöseni, sinä, toivon ma, käyt isäsi ohjain mukaan.

BEATRICE. Niin tietysti; serkkuni velvollisuus on niiata ja sanoa: "niinkuin te tahdotte, isä hyvä"; mutta siinä tapauksessa, serkkuseni, pitää sen olla sievä ja nuori mies, muuten niiaat uudestaan ja sanot: "niinkuin minä tahdon, isä hyvä."

LEONATO. No, no, Beatrice, kyllä vielä koittaa se päivä, jolloin näen sinut miehellisenä.

BEATRICE. Ei ennen kuin Jumala tekee miehet muusta aineesta kuin maasta. Eikö ole häväistys naiselle joutua jäntterän multamöhkäleen vallattavaksi? Tehdä tiliä töistään ja toimistaan ällipäiselle savitönkälle? Ei, setä, minä en miehistä huoli. Aatamin pojat ovat veljiäni, ja, totta puhuen, pidän syntinä mennä naimisiin sukulaiseni kanssa.

LEONATO. Muista, tyttäreni, mitä olen sinulle sanonut. Jos prinssi kosii sinua tuolla tavalla, niin tiedät mitä vastaat.

BEATRICE. Vika on soiton, serkkuseni, jos hänen kosinnassaan ei ole oikeata tahtia; jos prinssi on liian vaatelias, niin sano hänelle, että kaikissa asioissa tulee olla suhtaa ja tahtia, ja näin tanssi pois koko vastaus. Sillä kuule, Hero, kosiminen, naiminen ja katuminen on niinkuin hoppapolkka, minuetti ja enkeliska: kosinta on kiivasta ja tulista kuin hyppypolska ja yhtä hassumaista; naiminen sievää ja säädyllistä kuin vanhanaikainen juhlallinen minuetti; ja sitte tulee katumus ja huonoin säärin tanssii enkeliskaansa yhä raskaammin ja raskaammin, kunnes kaatuu hautaan.

LEONATO. Serkku, sinä katselet asioita kierosti.

BEATRICE. Minulla on hyvät silmät, setä: voin nähdä kirkon keskellä päivää.

LEONATO. Naamiot tulevat, veliseni; tehkää tilaa!

(Don Pedro, Claudio, Benedikt, Balthasar, Don Juan, Borachio, Margareeta, Ursula y.m. tulevat sisään naamioittuina.)

DON PEDRO. Neitiseni, suvaitsetteko käyskennellä ihailijanne kanssa?

HERO. Jos käyskelette kiltisti ja näytätte ystävälliseltä ja olette vaiti, niin lupaan käyskellä kanssanne, varsinkin kun aion käyskellä täältä pois.

DON PEDRO. Minunko seurassani?

HERO. Sen sanon, kun suvaitsen.

DON PEDRO. Ja milloin suvaitsette sen sanoa?

HERO. Kun näkönne minua miellyttää; sillä varjelkoon Jumala, että kannel olisi kotelon näköinen.

DON PEDRO (osoittaen naamariaan). Tää Philemonin katto on, ja Zeus sen asuu alla.

HERO.

Se oljist' on siis.

DON PEDRO.

 
Hiljaa, lempi puhuu kuiskaamalla.
 

(Menevät edelleen.)

BALTHASAR. No niin, tahtoisin että rakastaisitte minua.

MARGAREETA. Minä sitä en tahtoisi, teidän itsenne tähden, sillä minussa on paljon huonoja puolia.

BALTHASAR. Esimerkiksi?

MARGAREETA. Luen ääneen rukoukseni.

BALTHASAR. Sitä enemmän teitä rakastan: kuulija voi siihen sanoa aamen.

MARGAREETA. Jumala tuokoon minulle hyvän tanssijan.

BALTHASAR. Aamen!

MARGAREETA. Ja vieköön hänet pois silmistäni, kun tanssi on loppunut. – Vastaa, lukkari!

BALTHASAR. Vaiti nyt; messu on loppunut.

(Menevät edelleen.)

URSULA. Tunnen teidät vallan hyvin: olette signor Antonio.

ANTONIO. Toden totta, en ole.

URSULA. Tunnen teidät vaappuvasta päästänne.

ANTONIO. Totisesti, häntä vain jäljittelen.

URSULA. Ette voisi sitä tehdä niin häijyn hyvin, jos ette olisi hän itse. Tuohan on hänen kuiva kätensä^[9] ihka ilmeisenä. Olette kuin olettekin Antonio.

ANTONIO. Toden totta, en ole.

URSULA. Olkaa vait! Luuletteko, etten teitä tunne sukkelasta älystänne? Voiko hyve pysyä piilossa? Olette kuin olettekin hän; hengen lahjat pyrkivät ilmi, ja sillä hyvä.

(Menevät edelleen.)

BEATRICE. Ettekö sano, kuka sen on teille sanonut?

BENEDIKT. En, suokaa anteeksi.

BEATRICE. Ettekö myöskään sano, kuka olette!

BENEDIKT. En nyt.

BEATRICE. Ettäkö minä olen kopea ja ammennan parhaat sukkeluuteni hauskoista juttukirjoista! – Sitä ei ole kukaan muu voinut sanoa kuin signor Benedikt.

BENEDIKT. Mikä hän on miehiään?

BEATRICE. Hänet tunnette vallan hyvin, siitä olen varma.

BENEDIKT. En, toden totta.

BEATRICE. Eikö hän koskaan ole teitä naurattanut?

BENEDIKT. Sanokaa toki, kuka hän on.

BEATRICE. No niin, hän on prinssin hovinarri, sangen typerä hölmö, jonka ainoa kyky on keksiä luonnottomia parjauksia. Muut ei häntä ihaile kuin juopporentut, ja näitäkään hän ei viehätä älyllään, vaan rivoudellaan; hän huvittaa ja samalla suututtaa ihmisiä, ja sitten he nauravat hänelle ja pieksevät häntä. Hän on varmaan näillä vesillä; tahtoisin yhdyttää hänet.

BENEDIKT. Jos keksin tuon herran, niin kerron hänelle mitä hänestä sanoitte.

BEATRICE. Tehkää se; hän purkaa minuun korkeintaan pari sanansutkausta; ja jos kukaan kenties niistä ei välitä tai niille naura, niin sortuu hän raskasmielisyyteen, ja silloin on peltopyyn siipi pelastettu, sillä sinä iltana sillä narrilla ei varmaankaan ole ruokahalua. (Soittoa kuuluu sisältä.) Mutta seuratkaamme johtajiamme.

BENEDIKT. Kaikessa, mikä on hyvää.

BEATRICE. Tietystikin, sillä jos he pahaan johtavat, niin jätän heidät ensi vuorossa.

(Menevät.)

(Tanssi alkaa sisällä. Kaikki poistuvat, paitsi Don Juan, Borachio ja Claudio.)

DON JUAN. Oikein, veljeni on rakastunut Heroon ja on mennyt kahdenkesken isän kanssa sopimaan kaupasta; naiset kulkevat neiden jäljissä, ja yksi naamio vain on jäänyt.

BAROCHIO. Ja se on Claudio, tunnen hänet ryhdistä.

DON JUAN. Olettehan signor Benedikt?

CLAUDIO. Oikein arvattu, se olen.

DON JUAN. Signor, olette veljeni likeinen ystävä; hän on hurmaantunut Heroon; pyydän, neuvokaa häntä luopumaan tytöstä; tyttö ei ole säätyyn nähden hänen vertaisensa; tekisitte siten kunnon miehen työn.

CLAUDIO. Mistä tiedätte, että hän Heroa rakastaa?

DON JUAN. Kuulin hänen valallaan sen vakuuttavan.

BORACHIO. Niinikään minä; hän vannoi naivansa hänet tänä iltana.

DON JUAN. Tulkaa pois ruokapöytään.

(Don Juan ja Borachio menevät.)

CLAUDIO.

 
Näin Benediktinä ma vastasin,
Mut Claudiona kuulin pahaa uutta.
Niin on se: – prinssi kosii itselleen.
Kaikessa muussa kestää ystävyys,
Pait lemmen toimissa ja askareissa.
Siis omaa kieltään lempi käyttäköön,
Puhukoon silmä itse puolestansa
Ja valtamieheen älköön turvatko.
On kauneus velho, jonka taika muuttaa
Voi lihanhimoks hartaan ystävyyden.
Se jokahetkinen on kokemus;
Vaan tuot' en varonut. Hyvästi, Hero!
 

(Benedikt palaa.)

BENEDIKT. Kreivi Claudio?

CLAUDIO. Niin, se olen.

BENEDIKT. Tahdotteko tulla kanssani?

CLAUDIO. Minne?

BENEDIKT. Lähimmän pajupuun luo,^[10] omissa asioissanne, kreivi hyvä. Millä tavalla aiotte kantaa seppeltänne? Kaulassako niinkuin koronkiskuri kultavitjojaan?^[11] Vai kainalossako niinkuin luutnantti vyöhyttään? Tavalla tai toisella tulee teidän sitä kantaa, sillä prinssi on siepannut Heronne.

CLAUDIO. Onneksi olkoon kauppa!

BENEDIKT. Mutta niinhän te puhutte kuin kunniallinen karjakauppias; noinhan nekin sanovat, kun ovat myyneet härän. Mutta olisitteko uskonut, että prinssi teille tekisi mokoman kolttosen?

CLAUDIO. Pyydän, antakaa minun olla rauhassa.

BENEDIKT. Hoo, nythän hosutte kuin sokea mies; poika varasti teiltä ruoan, ja te lyötte ovipieltä.

CLAUDIO. Jos ette te mene, niin menen minä.

(Menee.)

BENEDIKT. Voi, tuota haavoitettua lintuparkaa! Nyt hän kai ryömii piiloon kaislistoon. – Mutta että se neiti Beatrice tunsi minut, eikä tuntenut! Prinssin narri! – No niin, suittavat siksi minua sanoa, kun olen iloinen poika, – niin! – mutta ei, teenhän näin sulaa vääryyttä itselleni; sellaisessa huudossa en toki ole; Beatricen halpa, katkera mieli se vain tahtoo käydä yleisestä mielipiteestä ja saattaa minut näin huutoon. Hyvä, kyllä hänelle sen vain kostan.

(Don Pedro tulee.)

DON PEDRO. Signor, missä on kreivi? Oletteko nähnyt häntä?

BENEDIKT. Totta puhuen, prinssi hyvä, olen juuri näytellyt rouva Faman osaa. Tapasin hänet tässä niin alakuloisena kuin hakomaja yrttitarhassa.^[12] Sanoin hänelle, – ja luulenpa sanoneeni totuuden – että teidän armonne on päässyt tuon nuoren neitosen suosioon; tarjouduin saattamaan häntä pajupuun luo, joko sitoakseni hänelle seppeleen, koska oli saanut rukkaset, tai kiertääkseni hänelle vitsan, koska oli ansainnut selkäsaunan.

DON PEDRO. Selkäsaunan! Mitä pahaa hän on tehnyt?

BENEDIKT. Typerän koulupojan rikoksen, joka, ilmi-iloissaan siitä, että on löytänyt linnunpesän, näyttää sen kumppanilleen, ja tämä sen häneltä varastaa.

DON PEDRO. Sanotko luottamusta rikokseksi? Rikos on varkaan.

BENEDIKT. Eipä sittenkään olisi ollut hullummaksi, vaikka olisi vitsa kierretty ja seppele myös; seppeleen hän olisi voinut itse pitää, ja vitsa olisi ollut teitä varten, joka ymmärtääkseni olette hänen linnunpesänsä varastanut.

DON PEDRO. Minä vain opetan hänen lintujaan laulamaan ja annan ne sitten takaisin omistajalle.

BENEDIKT. Jos niiden laulu sointuu yhteen teidän puheenne kanssa, niin puhutte, totta tosiaan, niinkuin kunnon mies.

DON PEDRO. Neiti Beatricella on vähän kania teihin. Se herra, joka tanssi hänen kanssaan, kertoi hänelle, että te olitte kovin häntä loukannut.

BENEDIKT. Oh! Hän piteli minua pahemmin, kuin mitä pölkkykään voisi kestää; tammikin, jossa vain on yksi ainoakin vihreä lehti, olisi hänelle vastannut; itse naamarinikin alkoi saada eloa ja hämmästellä hänen kanssaan. Hän luuli minua toiseksi ja sanoi, että olin prinssin hovinarri, että olin ikävämpi kuin sakea sumuilma; ja näin sitä sateli satelemistaan päälleni ivaa niin mahdottomalla nopeudella, että seisoin siinä kuin mies pilkkataulun edessä, johon kokonainen armeija ampuu. Hän haastaa tikareita, ja joka sana on kuolinpisto; jos hänen hengityksensä olisi yhtä kauhistavaa kuin hänen puheensa, niin ei voisi hänen läheisyydessään elää, hän levittäisi ruttoa aina pohjantähteen asti. Häntä en naisi, vaikka hän toisi myötäjäisinä kaikki, mitä Aatamilla oli ennen syntiinlankeemusta. Hän voisi panna Herkuleen kääntämään paistinvarrasta, jopa pakottaa häntä pilkkomaan nuijansakin valkean viriksi. Ei, älkää puhuko hänestä; hän on itse helvetin Ate, vaikka kauniissa vaatteissa. Rukoilen Jumalaa, että joku tietäjä manaisi hänet täältä pois; sillä, toden totta, niin kauan kuin hän on täällä, on yhtä rauhallista elää helvetissä kuin kirkossa, ja ihmiset tekevät ehdollaan syntiä, että vain sinne pääsisivät; niin, totisesti, meteli, kauhu ja sekasorto kulkee hänen jäljissään.

(Claudio, Beatrice, Hero ja Leonato tulevat.)

DON PEDRO. Kas, tuossa hän tulee.

BENEDIKT. Ettekö, teidän armonne, voisi lähettää minua jollekin käskylle maailman ääriin? Menen vaikka Antipodeihin halvimmalle asialle, mikä mieleenne johtuu; noudan teille hammastikun Aasian perimmästä sopukasta; toimitan teille mitan pappi Johanneksen jalasta;^[13] tuon teille karvan suurkaanin parrasta; menen lähettiläänä linnunkotolaisten luo ennen, kuin vaihdan kolmea sanaa tuon harpyijan kanssa. Eikö teillä ole minulle mitään tointa?

DON PEDRO. Ei muuta kuin pyyntö saada nauttia hupaista seuraanne.

BENEDIKT. Hyvä Jumala, täällä on ruokaa, joka ei maistu minulle; en voi kärsiä pippuroittua kieltä.

(Menee.)

DON PEDRO. Nähkääs nyt, neitiseni, olette menettänyt signor Benediktin sydämmen.

BEATRICE. Niin tosiaankin, armollinen prinssi, hän lainasi sen minulle hetkeksi aikaa, ja minä annoin hänelle korkoa lainasta, kaksinaisen sydämmen yksinäisen sijaan; hän kyllä sen sitä ennen kerran voitti minulta takaisin väärillä noppasilla, jonka vuoksi teidän armonne hyvin voi sanoa, että olen sen menettänyt.

DON PEDRO. Olette hänet maahan masentanut, neitiseni, maahan masentanut.

BEATRICE. Sitä en sallisi hänen minulle tehdä, armollinen herra, sillä siten saattaisi minusta tulla narrien äiti. – Tässä tuon teille kreivi Claudion, jota lähetitte minun hakemaan.

DON PEDRO. No, mitä kuuluu, kreivi? Miksi niin surullinen?

CLAUDIO. En ole surullinen, prinssi hyvä.

DON PEDRO. Mikä sitten? Sairasko?

CLAUDIO. En sairaskaan, prinssi.

BEATRICE. Kreivi ei ole surullinen, eikä sairas, ei iloinen, eikä terve, vaan makea, kreiviseni, makea kuin appelsiini ja hieman samaa luulevaisuuden karvaa.

DON PEDRO. Toden totta, neitiseni, luulenpa että selityksenne on oikea, vaikka vannon että, jos niin on laita, hänen epäluulonsa on väärä. Katsos, Claudio, minä olen kosinut sinun nimessäsi, ja kaunis Hero on sinun; olen puhunut hänen isänsä kanssa ja saanut hänen suostumuksensa; määrää vain hääpäivä, ja Jumala sinua siunatkoon!

LEONATO. Ottakaa, kreivi, tyttäreni ja hänen kanssaan koko omaisuuteni. Hänen armonsa on kaupat valmistanut, ja taivaan armo sanokoon siihen aamenen.

BEATRICE. Puhukaa, kreivi, teidän on vuoro.

CLAUDIO. Vaitiolo on ilon paras julistaja. En olisi suuresti onnellinen, jos voisin sanoa, kuinka suuresti. – Neiti, niinkuin te olette minun, niin olen minä teidän; annan pois itseni teistä, ja olen ihastunut vaihtoon.

BEATRICE. Puhu, serkku, tai jos et voi, niin paina suukko hänen suulleen, ettei hänkään voi puhua.

DON PEDRO. Toden totta, neitiseni, teillä on hilpeä sydän.

BEATRICE. Niin kyllä, armollinen prinssi, kiitos sille pikku hupsulle, se pysyttelee aina huolista alla tuulen. – Serkku kuiskaa hänelle korvaan, että hän on hänen sydämmessään.

CLAUDIO. Niin tekeekin, serkku.

BEATRICE. Hyvä Jumala, sitä naimista! Näin toinen toisensa jälkeen pääsee hunnun alle, paitse minä; minä olen ahvakko,^[14] minä saan istua nurkassa ja huoata ja voihkata miestä!

DON PEDRO. Neiti Beatrice, minä hankin teille miehen.

BEATRICE. Mieluummin ottaisin jonkun teidän isänne hankkiman. Eikö teidän armollanne ole veljeä teidän näköistä? Isänne on hankkinut komeita aviomiehiä, jos vain tyttö riepu niitä tavoittaisi.

DON PEDRO. Tahdotteko minut, neiti?

BEATRICE. En, hyvä prinssi, silloin täytyisi minun hankkia toinen arkipäiviksi; teidän armonne on liian kallis jokapäiväiseksi pidoksi. – Mutta pyydän, suokaa anteeksi, hyvä prinssi; minussa on synnynnäinen halu puhua vain hullutuksia eikä mitään saaliista.

DON PEDRO. Vaitiolonne minua enimmin harmittaa; hilpeys sopii teille paraiten; olette epäilemättä syntynyt iloisella hetkellä.

BEATRICE. En suinkaan, armollinen prinssi, äitini voivotteli; mutta silloin juuri sattui tähti tanssimaan, ja sen alla minä synnyin. – Toivotan onnea, hyvät serkut!

LEONATO. Beatrice, tahdotko pitää huolta siitä, josta oli puhetta.

BEATRICE. Tuhannesti anteeksi, setä hyvä! Teidän armonne luvalla.

(Menee.)

DON PEDRO. Totta tosiaankin, hilpeähenkinen tyttö.

LEONATO. Niin, prinssi hyvä, raskasmielistä ainesta hänessä ei ole paljon; hän ei ole totinen muulloin kuin nukkuessaan, eikä aina silloinkaan; sillä tyttäreltäni olen kuullut, että hän usein uneksii hullutuksia ja herää omaan nauruunsa.

DON PEDRO. Hän ei kärsi kuulla puhuttavankaan miehestä.

LEONATO. Ei mitenkään, hän ilkkuu kaikkia kosijoitaan, niin että hukkaavat aivonsa.

DON PEDRO. Hänpä olisi erinomainen vaimoksi Benediktille.

LEONATO. Jumala varjelkoon, hyvä prinssi; viikossa he saisivat pakinallaan toinen toisensa hulluksi, jos naimisiin joutuisivat.

DON PEDRO. Kreivi Claudio, milloin aiotte mennä vihille?

CLAUDIO. Huomenna, armollinen prinssi: aika liikkuu sauvain nojassa, kunnes rakkaus pääsee kaikkiin oikeuksiinsa.

LEONATO. Ei, rakas poikani, ei ennen kuin ensi maanantaina, tästä päivästä viikon päästä; sittenkin on liian vähän aikaa minulla valmistaa kaikki mieleni mukaan.

DON PEDRO. Näen että pudistat päätäsi näin pitkälle lykkäykselle; mutta lupaan sinulle, Claudio, ettei aika tule meille pitkäksi. Aion tällä väliajalla toimittaa yhden Herkuleen suurtyön, se on: saattaa Benediktin ja Beatricen päättömästi rakastumaan toisiinsa. Tahtoisin mielelläni tehdä heistä parin, enkä epäile siinä onnistuvani, jos te kolme tahdotte auttaa minua ja toimia neuvoni mukaan.

LEONATO. Minä olen valmis, prinssi, vaikka menisi minulta kymmenen unetonta yötä.

CLAUDIO. Minä myöskin, armollinen herra.

DON PEDRO. Ja myöskin te, ihana Hero?

HERO. Teen kaikki, mitä säädyllisyys sallii, auttaakseni serkkuani saamaan hyvän miehen.

DON PEDRO. Ja Benedikt ei ole vähimmin toivehikkaita aviomiehiä mitä tunnen. Sen verran voin häntä kehua, että hän on jaloa sukua, taatusti urhoollinen ja varmasti rehellinen. Neuvon teitä, neitiseni, kuinka teidän tulee taivuttaa serkkuanne rakastumaan Benediktiin; ja minä, teidän molempain avulla, valmistan niin Benediktiä, että hän, sukkelasta älystään ja sirosta maustaan huolimatta, rakastuu Beatriceen. Jos tämän saamme aikaan, niin ei ole Cupido enää mikään jousimies, sillä me olemme ne varsinaiset lemmenjumalat. Tulkaa tänne sisään, niin esitän teille tuumani.

(Menevät.)