Paljo melua tyhjästä

Toinen kohtaus
Vankila

(Moilanen, Muikkari ja kirjuri tulevat, kaikki kolme virkapukuun puettuina; Conrad ja Borachio vartioineen.)

MOILANEN. Onko koko komplottimme koossa?

MUIKKARI. Ah! tuoli ja tyyny herra ahtivarjukselle.

KIRJURI. Ketkä tässä ovat syytteenalaiset?

MOILANEN. He, hitto olkoon, minä ja tämä virkaveljeni, tiedämmä.

MUIKKARI. Niin, se on tietty: meillä on ortelit tehdä toimitustutkinto.

KIRJURI. Mutta ketkä ovat ne pahantekijät, jotka ovat tutkittavat? Tuokaa ne tänne herra konstaapelin eteen.

MOILANEN. Niin, hitto olkoon, tuokaa ne tänne minun eteeni. – Mikä on teidän nimenne, hyvä ystävä?

BORACHIO. Borachio.

MOILANEN. Olkaa hyvä ja pankaa rotokollaan: Borachio. – Ja teidän, munsööri?

CONRAD. Olen kavaljeeri, herraseni, ja nimeni on Conrad.

MOILANEN. Pankaa rotokollaan: munsööri kavalieri Conrad. – Sanokaa, miehet, pelkäättekö Jumalaa?

CONRAD ja BORACHIO. Niin ainakin luulemme.

MOILANEN. Rotokollaan, että luulevat että pelkäävät Jumalaa; – ja pankaa Jumala ensin; sillä Jumala varjelkoon, että Jumala antaisi perään mokomille lurjuksille. – Miehet, todistettu on jo, ett'ette ole paljon parempia kuin aika konnia, ja vähällä pitää, ettei sitä jo pian uskotakin. Mitä vastaatte itse puolestanne?

CCONRAD. Sanomme siihen, että emme ole konnia.

MOILANEN. Vorpannatun sukkela mies, se täytyy myöntää; mutta kyllä minä hänestä selvän otan. – Tulkaahan tänne, munsööri; kuiskaan jotakin korvaanne, herraseni: sanon teille, että teistä luullaan, että olette aika konnia.

BORACHIO. Mutta minä sanon teille, että emme ole.

MOILANEN. Hyvä, menkää syrjään. – Jumalauta, he puhuvat molemmat akuraatisti samaa. Onko pantu rotokollaan, että eivät ole.

KIRJURI. Herra konstaapeli, tutkinto ei käy laillisella tavalla; teidän tulee ensin kutsua esiin vartijat, jotka ovat heidät syytteeseen panneet.

MOILANEN. Niin tosiaankin, se on mukavin tapa. – Vartijat, tulkaat esiin! – Hyvät miehet, käsken prinssin nimessä, että panette nämä miehet syytteeseen.

1 VARTIJA. Tämä mies sanoi, hyvä herra, että Don Juan, prinssin veli, on konna.

MOILANEN. Rotokollaan, että prinssi Juan on konna. – Mitä! Onhan ilmeinen pattovala sanoa prinssin veljeä konnaksi.

BORACHIO. Herra konstaapeli, —

MOILANEN. Pidä suusi, mies! Minä en kärsi naamaasi, kuule se.

KIRJURI. Mitä muuta kuulitte hänen sanovan?

2 VARTIJA. Sanoi mar senkin, että oli saanut tuhannen tukaattia Don Juanilta tehdäkseen väärän kanteen Hero neitiä vastaan.

MOILANEN. Sehän on ilmeistä murtovarkautta.

MUIKKARI. Niin, totisesti, onkin.

KIRJURI. Mitä muuta, poikaseni?

l VARTIJA. Ja että kreivi Claudio, hänen puheensa nojalla, aikoi häväistä Hero neitiä koko seurakunnan edessä eikä naida häntä.

MOILANEN. Senkin lurjus! Tuosta sinä vielä tulet tuomituksi ijankaikkiseen autuuteen.

KIRJURI. Mitä muuta?

2 VARTIJA. Siinä kaikki.

KIRJURI. Ja tämä on enemmän, miehet, kuin mitä voitte kieltää. Don Juan on tänä aamuna salaa paennut paikkakunnalta. Hero on sanotulla tavalla joutunut syytteeseen ja niinikään sanotulla tavalla hyljätyksi ja tästä harmistuneena yht'äkkiä kuollut. Herra konstaapeli, panettakaa kiinni nämä miehet ja toimittakaa heidät Leonaton taloon; minä menen edeltä ja näytän hänelle tutkinto-pöytäkirjan.

(Menee.)

MOILANEN. Kas niin, pankaa heidät köysivärkkiin.

MUIKKARI. Niin, kruunun hanskat käteen.

CONRAD. Tiehesi, hölmö!

MOILANEN. Herran Kiesus! Missä on ahtivarjus? Pankoon rotokollaan, että prinssin palvelija on hölmö. – Kas niin, köyttäkää heidät! – Senkin hävytön mies?

CONRAD. Tiehenne! Senkin aasi! Senkin aasi!

MOILANEN. Etkö arvostele ammattiani? Etkö arvostele ikääni? – Oi, jos hän nyt olisi tässä ja panisi rotokollaan, että minä olen aasi? – Mutta, te miehet, muistakaa, että minä olen aasi; vaikkei sitä ole rotokollaan pantu, niin älkää unhottako, että minä olen aasi. – Niin, sinä kanalja, sinä olet täynnä moraalia, sen voin minä luotettavilla vierailla miehillä sinulle todistaa. Minä olen älykäs mies ja, mikä vielä parempi, oikeudenpalvelija ja, mikä vielä parempi, oman huoneen haltija ja, mikä vielä parempi, niin hyvää lihaa kuin kuka muu tahansa Messinassa; mies, joka tunnen lait ja reklamentit, tiedä se, ja jolla on varaa aitassa, tiedä se, ja mies, jolla on tappioita ollut, ja mies, jolla on kaksi takkia ja muutenkin kaikki hienoa ja somaa. Viekää hänet pois! Voi, jos sentään olisi tullut rotokollaan, että minä olen aasi!

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus.
Leonaton talon edustalla

(Leonato ja Antonio tulevat)

ANTONIO.

 
Jos jatkat noin, niin tapat itsesi;
Ei viisast' ole tuskaa auttaa noin
Omaksi vahingokseen.
 

LEONATO.

 
Neuvos säästä!
Se valuu korvahani tehotonna
Kuin vesi seulaan. Pyydän, neuvos säästä!
Ei lohdun sanaa korvaani voi tuoda
Muu kukaan, paitsi mies, joll' yhtäläinen
On kärsimys kuin mulla. Isä hanki,
Jok' on niin lastaan lempinyt ja jonka
On isän-ilo rauennut kuin minun, —
Hän nuille mahtavuutta saarnatkoon.
Mun tuskani ja hänen pane rinnan,
Niin että tasan tuska vastaa tuskaa.
Tuo suru tuota, tämä kaiho tätä,
Laajuuteen, laatuun, muotoon, näköön nähden:
Jos se mies silloin sukii partaansa
Ja hymyilee ja huutaa: "huoli pois!"
Ja "hei vain!" syvän huokauksen sijaan,
Surujaan parsii mietteillä ja huolens'
Upottaa viinimaljaan, – moinen hanki,
Hält' oppia ma tahdon maittavuutta.
Mut moist' ei löydy. Ihminen, näet, aina
Voi lohduttaa ja neuvon tietää vaivaan,
Jonk' itse vältti; vaan kun kurjuus kohtaa,
Niin tuskaks muuttuu lohdutus, joll' äsken
Parantaa alkoi hulluutta ja raivon
Sitoa silkkirihmalla ja tuskaa
Ilmalla lientää, sanoill' ahdistusta.
Niin, kaikki saarnaa maittavuutta sille,
Ken huolten taakan alla kiemuroi,
Mut mielt' ei siihen eikä voimaa kellään,
Jonk' itse täytyy samaa taakkaa kantaa.
Siis lohdutustas älä minuun tuhlaa:
Suruni neuvoas on äänekkäämpi.
 

ANTONIO.

 
Niin, siinä mies ei lasta parempi.
 

LEONATO.

 
Vait, vaiti! Tahdon olla lihaa, verta.
Ei ole sitä järkiviisasta,
Mi tyynnä kestäis hampaan kolotusta,
Puhukoon vaikka jumalien kieltä
Ja tuskaa naurakoon ja sattumusta.
 

ANTONIO.

 
Miks omaan päähäs kasaat kaikki tuskat?
Niin laita, että sortajaskin kärsii.
 

LEONATO.

 
Niin oikein, sen ma teenkin. Sydän sanoo,
Ett' on mun tytärtäni paneteltu.
Ja sen saa Claudio kuulla, niin myös prinssit,
Niin, kaikki, kaikki Heron häväisijät.
 

(Don Pedro ja Claudio tulevat.)

ANTONIO.

 
Kas, kiire prinssin' on ja Claudiolla.
 

DON PEDRO.

 
Kah! Päivää, hyvää päivää!
 

CLAUDIO.

 
Terve teille!
 

LEONATO.

 
Mua kuulkaa, hyvät herrat, —
 

DON PEDRO.

 
Meill' on kiire.
 

LEONATO.

 
Vai kiire on? Siis, herran haltuun, prinssi.
Vai teill' on kiire nyt? No, yhtä kaikki.
 

DON PEDRO.

 
Oi, hyvä vanhus, älä haasta riitaa.
 

ANTONIO.

 
Jos riidalla hän oikeutta saisi,
Niin monen teistä kävis ohraisesti.
 

CLAUDIO.

 
Ken häntä loukkaa?
 

LEONATO.

 
Sinä, jumaliste!
Mua sinä loukkaat, viekas tekopyhä.
Haa! Kättäs älä miekallesi vie,
En sua pelkää.
 

CLAUDIO.

 
Kuolkoon käteni,
Jos pelon aihett' antais vanhukselle!
Ei, käteni ei miekkaa tavoitellut.
 

LEONATO.

 
Vait, poika! Mua ivaatko ja ilkut?
En höperöi ma niinkuin vanha houkko,
Jok' ikäns' oikeudella kerskaa siitä,
Mit' ennen tehnyt on ja mitä tekis,
Jos olis nuori. Suusi sisään huudan:
Mua ja mun viatonta lastani
Niin olet solvaissut, ett' on mun pakko
Syrjäyttää arvoni ja harmaapääni
Ja ajan runtomana vaatia
Sua miehen koitokselle. Kuuletko:
Syytöntä lastan' olet panetellut,
Sydämmen hältä särkenyt on valhees;
Nyt haudass' on hän esi-isäin luona,
Haudassa, miss' ei muuta ole tahraa,
Kuin tuo sun konnuutesi aikaansaama.
 

CLAUDIO.

 
Mun konnuuteni!
 

LEONATO.

 
Niin, sun konnuutesi!
 

DON PEDRO.

 
Tuo sana paikallaan ei ole, vanhus.
 

LEONATO.

 
Oi, prinssi, hän jos uskaltaa, niin toteen
Sen näytän miekallani, vaikka onkin
Hän notkea ja taistotaitoinen
Ja heitii nuoruutta ja voimaa uhkuu.
 

CLAUDIO.

 
Pois, pois! Ei minun tule teihin mitään.
 

LEONATO.

 
Mun noinko hylkäät? Lapseni sa tapoit;
Jos tapat, poika, mun, niin tapat miehen.
 

ANTONIO.

 
Kaks miestä tappakoon hän, kaksi miestä.
Mut yhtäkaikki – toisen ensin lyököön
Ja näyttäköön, mik' on; – mua vastaan tulkoon! —
Tulehan, poika! Tule, herra poika!
Sinusta minä taitotemppus pieksen;
Sen teen, niin totta ylimys kuin olen!
 

LEONATO.

 
Veli, —
 

ANTONIO.

 
Vait, hiljaa! Veljentytärtäni lemmin,
Sen tietää Jumala. Nyt hän on kuollut,
Häväisty kuoliaaksi konnain kautta,
Jotk' yhtä valmiit vastaamaan on miestä
Kuin minä käärmeen kieleen tarttumaan.
Kakarat, pennut, piimäsuut! —
 

LEONATO.

 
Mut, veli, —
 

ANTONIO.

 
Vait, hiljaa vain? Ma tunnen nuo ja tiedän
Jyväsiä myöten, mitä painavat;
Sisukkaat, suulaat, röyhkät muotihassut,
Jotk', iva, ilkku, vilppi, valhe suussa
Ja kasvoill' ilme julma, pöyhkeilevät,
Tokaisten viisi, kuusi jyrysanaa,
Ett' on mar heissä miestä, ken vain tohtii —
Ja siinä kaikki.
 

LEONATO.

 
Mutta, veli, —
 

ANTONIO.

 
Hiljaa!
Alallas ole, anna minä toimin.
 

DON PEDRO.

 
Meill' aikomus ei ole pahoittaa.
Sydäntäin koskee tyttärenne kuolo;
Mut, kautta kunniani, syytteet kaikki
Olivat oikeat ja päivän selvät.
 

LEONATO.

 
Oi, prinssi, prinssi! —
 

DON PEDRO.

 
Teit' en kuule.
 

LEONATO.

 
Ette? —
Pois, veli! – Teidän pitää kuulla! —
 

ANTONIO.

 
Täytyy!
Tai tuntea sen saavat jotkut meistä!
(Leonato ja Antonio menevät.)
 

(Benedikt tulee.)

DON PEDRO. Kas, tuossahan tulee se mies, jota etsimme.

CLAUDIO. No, signor, mitä kuuluu?

BENEDIKT. Hyvää päivää, hyvä prinssi!

DON PEDRO. Terve tulemastanne, signor; olittepa tulla parahiksi ehkäisemään tappelua.

CLAUDIO. Vähältä piti, ettei kaksi hampaatonta vanhusta haukannut nokkaa meiltä molemmilta.

DON PEDRO. Leonato ja hänen veljensä. Mitä sinä arvelet? Jos olisimme otelleet, niin luulen tuskin, että olisimme olleet heille liian nuoret.

BENEDIKT. Kellä on väärä asia, sillä ei ole tosi miehuutta. Tulin etsimään teitä molempia.

CLAUDIO. Ja me olemme kaikkialta sinua hakeneet; meitä, näet, vaivaa suuri alakuloisuus, ja tahtoisimme siitä päästä. Pane älysi käymään.

BENEDIKT. Se istuu tupessani; päästänkö sen?

DON PEDRO. Kannatko sinä älyäsi ohellasi?

CLAUDIO. Sitä ei vielä kukaan ole tehnyt, vaikka kyllä sangen moni panee älynsä oheen. Sanon sinulle, niinkuin sanotaan viulunvinguttajalle: "päästä kopastasi jotain hauskaa."

DON PEDRO. Niin totta kuin olen rehellinen mies, hän on kalpeannäköinen. Oletko sairas, vai suuttunutko?

CLAUDIO. Rohkaise luontosi, mies! Jos suru voikin tappaa kissan, niin lienee sinussa toki miestä tappamaan suru.

BENEDIKT. Herraseni, jos älyllänne minuun hyökkäätte, niin aion sille kesken lentoaan tehdä pystyn. – Olkaa hyvä, valitkaa toinen esine.

CLAUDIO. No, antakaa siis hänelle toinen peitsi; tuosta viimeisestä on kärki katkennut.

DON PEDRO. Kautta päivän valkeuden, hän yhä vaalenee; luulenpa, että hän on toden perästä suuttunut.

CLAUDIO. Jos on, niin tietänee vyönsä soljeta.^[22]

BENEDIKT. Saanko sanan kuiskata korvaanne?

CLAUDIO. Jumala varjelkoon, ettei vain liene otteluvaatimus!

BENEDIKT. Te olette konna. – En puhu piloja. – Tahdon sen teille todistaa, miten tahdotte, millä tahdotte ja milloin tahdotte. Antakaa minulle hyvitys, muuten julki julistan teidät pelkuriksi. Olette tappanut herttaisen tytön, ja hänen kuolemansa on raskaana teitä painava. Odotan teitä.

CLAUDIO. Hyvä, tulen, jos teillä on jotakin hyvää tarjottavana.

DON PEDRO. Mitä? Pitojako? Pitojako?

CLAUDIO. Niinpä niin, hän tarjoo minulle vasikanpäätä ja salvokukkoa, ja jos niissä en osoita suurinta leikkelytaitoa, niin sanokaa että veitseni ei kelpaa. Enkö saa kurppaakin lisäksi?^[23]

BENEDIKT. Älynne, herraseni, hölkkää hyvin, se ei tee äkkihyppyjä.

DON PEDRO. Kerronpa sinulle, kuinka Beatrice tässä taannoin kiitteli älyäsi. Minä sanoin, että sinulla on hieno äly. "Aivan oikein", sanoi hän, "hienon hienosti sitä hänessä on." "Ei", sanoin minä, "suuri äly." "Totta", sanoi hän, "suuri ja paksu." "Ei", sanoin minä, "hyvä äly." "Oikein", sanoi hän, "se ei loukkaa ketään." "Mutta", sanoin minä, "hän on viisas mies." "Niin", sanoi hän, "oikein nokkaviisas." "Mutta hän osaa kieliä", sanoin minä. "Sen uskon", sanoi hän, "sillä hän vannoi minulle maanantai-iltana valan, jonka hän tiistai-aamuna rikkoi: hän on kaksikielinen, osaa käyttää kahta kieltä." Näin hän koko tuntikauden ivaili sinun hyviä puoliasi, kunnes vihdoin päätti huokauksella, että sinä olet sievin mies koko Italiassa.

CLAUDIO. Ja sitten itki katkerasti ja lisäsi, että hänen ei sillä väliä.

DON PEDRO. Niin teki; mutta kaiken tämän uhalla, jos hän ei kuollakseen häntä vihaisi, niin hän nuollakseen häntä rakastaisi. Tuon vanhuksen tytär on kertonut meille kaikki.

CLAUDIO. Kaikki, kaikki, ja päälle päätteeksi, että Jumala näki hänet, kun hän lymysi puiden sekaan paratiisissa.

DON PEDRO. Mutta milloin me panemme villin härän sarvet järkevän Benediktin päähän?

CLAUDIO. Niin, ja kirjoitamme alle: "Tässä asuu Benediktus, se nainut mies."

BENEDIKT. Hyvästi, sinä nulikka; tiedät aikomukseni; jätän sinut nyt lorusuisen leikillisyytesi haltuun; sinä pöyhkeilet kokkapuheillasi kuin kerskuri säilällään, joka, Jumalan kiitos, ei haavoita ketään. – Kiitos, prinssi, kaikesta hyvyydestänne; minun täytyy luopua seurastanne. Veljenne, bastardi, on paennut Messinasta; te olette yksissä neuvoin surmanneet herttaisen ja viattoman tytön. Mitä tuohon herra Maitopartaan tulee, niin me tapaamme vielä toisemme, hän ja minä; siihen asti jääköön rauhaan.

(Menee.)

DON PEDRO. Hänellä on täysi tosi.

CLAUDIO. Vakaa, täysi tosi; ja, uskokaa pois, rakkaudesta Beatriceen.

DON PEDRO. Vaatiko hän sinua miekkasille?

CLAUDIO. Täysin juhlallisesti.

DON PEDRO. On se mies sentään soma kapine, kun pukee ylleen liivit ja housut, mutta jättää järkensä kotiin!

CLAUDIO. Hän on silloin jätti apinan rinnalla; mutta sen vuoksi onkin apina tohtori semmoisen miehen rinnalla.

DON PEDRO. Mutta vaiti nyt, olkoon sillä hyvällään! Maltu, mieleni, ja ole totinen! Eikö hän sanonut, että veljeni on paennut?

(Moilanen, Muikkari sekä Conrad ja Borachio vartijoineen tulevat.)

MOILANEN. Tulkaa, tulkaa, hyvä herraseni; jos ei oikeus teitä voi kesyttää, niin vaietkoon hänen puntarinsa kieli; te olette ennen ollut semmoinen vorpannattu kirmusieraaja, että teitä täytyy silmällä pitää.

DON PEDRO. Mitä näen? Kaksi veljeni miehistä kahleissa? Ja toinen heistä on Borachio!

CLAUDIO. Kysykää, prinssi, mitä he ovat rikkoneet.

DON PEDRO. Oikeudenpalvelijat, kuulkaa, mitä pahaa ovat nuo miehet tehneet?

MOILANEN. Mitäkö tehneet? He ovat tehneet vääriä raportteja! lisäksi ovat perättömiä lasketelleet; toiseksi ovat panetelleet; kuudenneksi ja viimeiseksi ovat valehdelleet erään ryökynän päähän; kolmanneksi ovat todistaneet vääriä asioita; ja päälle päätteeksi ovat valheellisia konnia.

DON PEDRO. Ensiksi kysyn sinulta, mitä he ovat tehneet; kolmanneksi kysyn sinulta, mitä he ovat rikkoneet; kuudenneksi ja viimeiseksi, miksi heidät on vangittu; ja päälle päätteeksi, mistä te heitä syytätte.

CLAUDIO. Oikein ja järkevästi kysytty, heidän oman jakoperustuksensa mukaan; siinä on, toden totta, sama ajatus monessa pukimessa.

DON PEDRO. Mitä olette rikkoneet, hyvät miehet, kun teidät noin sidottuina viedään tutkittaviksi? Tämä oppinut konstaapeli on liian viisas, että häntä voisi ymmärtää. Mitä olette tehneet?

BORACHIO. Armas prinssi, älkää lähettäkö minua tätä pitemmälle tutkittavaksi; kuulustelkaa itse minua ja antakaa tämän kreivin surmata minut. Olen vienyt teidät silmät avoinna harhaan; mitä teidän älynne ei voinut huomata, sen ovat nuo tyhmät hölmöt tuoneet julkisuuteen; he yöllä salaa kuuntelivat, kun minä tälle miehelle tunnustin, kuinka veljenne Don Juan vietteli minua panettelemaan Hero neitiä; kuinka teitä houkuteltiin puutarhaan, missä näitte minun kosivan Margareetaa, joka oli Heron vaatteissa; kuinka te sitten Heron häpäisitte, kun teidän piti mennä hänen kanssaan vihille. Konnantyöstäni ovat he pitäneet pöytäkirjaa, jonka ennen tahdon kuolemallani vahvistaa, kuin sitä häpeäkseni toistamiseen kertoa. Neiti on kuollut minun ja isäntäni väärästä syytteestä; lyhyesti, en muuta pyydä, kuin saada konnan palkan.

DON PEDRO.

 
Tuo puhe eikö läpi veren syökse
Kuin miekanterä?
 

CLAUDIO.

 
Myrkkyä ma join,
Kun hänen kertomustaan kuuntelin.
 

DON PEDRO.

 
Ja veljenikö vietteli sun tuohon?
 

BORACHIO.

 
Hän niin, ja maksoi siitä runsaan palkan.
 

DON PEDRO.

 
Hän pelkkää petosta on päästä jalkaan, —
Ja karkaa, kun on konnantyönsä tehnyt!
 

CLAUDIO.

 
Ihana Hero! Kuvasi nyt näen
Taas kirkkaass' ensilemmen hohteessa.
 

MOILANEN. Kas niin, viekää nyt pois nuo syytteentekijät; piakkoin on kai ahtivarjus ehtinyt sepittää asian signor Leonatolle. Ja älkää unohtako, hyvät herrat, panna muistoon, kun aikaan ja paikkaan sopii, että minä olen aasi.

MUIKKARI. Tuossa, tuossa tulee signor Leonato, ja ahtivarjus kanssa.

(Leonato, Antonio ja kirjuri tulevat.)

LEONATO.

 
Miss' on se konna? Nähdä tahdon kasvot,
Ett' osaan karttaa, kun ma kohtaan miehen
Sen näköisen. Miss' on hän?
 

BORACHIO.

 
Tässä olen,
Jos solvaajanne nähdä tahdotte.
 

LEONATO.

 
Sinäkö, orja, kielelläsi tapoit
Mun puhtaan lapseni?
 

BORACHIO.

 
Niin, minä yksin.
 

LEONATO.

 
Nyt, konna, valehtelit omaan päähäs.
Kaks tässä seisoo arvokasta miestä,
Karuss' on kolmas, jok' on juoness' ollut. —
Suur kiitos, prinssit; tyttäreni surma
Lisätkää muihin arvotekoihinne;
Se, tarkoin punniten, ol' oiva työ.
 

CLAUDIO.

 
En tiedä, kuinka teiltä anteeks pyytää,
Mut puhua mun täytyy. Kostonne
Valitkaa itse; raskain rangaistus
Minulle määrätkää; mut erheess' aivan
Tein rikokseni.
 

DON PEDRO.

 
Minä myös, sen vannon.
Mut vanhus hyvää tyydyttääkseni
Ma kannan taakan, vaikka kuinka raskaan
Hän pankoon päälleni.
 

LEONATO.

 
En pyytää voi.
Ett' eloon tyttäreni herätätte;
Se mahdotonta on; mut sen ma vaadin:
Messinan kansan tiedoks tehkää, että
Hän syyttömänä kuoli. Ja jos lempi
Saa teissä surusuonen itkemään.
Niin laulu tehkää hänen muistoksensa,
Ja laulakaa se hänen haudallaan,
Tän' yönä laulakaa se. Huomenna
Varahin tulkaa sitten luokseni,
Ja kun en teitä vävykseni saanut,
Nepaani olkaa. Veljelläin on tytär,
Mun lapsi vainajani ilmikuva;
Hän yksin perii meidät kummankin.
Te hälle serkun oikeudet suokaa,
Niin kuolee kostoni.
 

CLAUDIO.

 
Oi, jalo mies!
Tuo liika hyvyys saa mun kyynelöimään.
Ma suostun tarjoonne, ja tästä lähtein
On Claudio parka teidän vallassanne.
 

LEONATO.

 
Siis huomenna ma teitä odotan;
Hyvästi siksi! Tuota katalaa
Ja Margareetaa tutkin yhdessä;
Se tyttö veljenne on lahjomana
Juonessa varmaan ollut osakas.
 

BORACHIO.

 
Ei ole, kautta sieluni! Kun puhui
Hän kanssani, ei tiennyt mitä teki.
Hän ain' on ollut vilpitön ja puhdas,
En koskaan hänest' ole muuta kuullut.
 

MOILANEN. Lisäksi on tiettäväksi annettava, armollinen herra, vaikka siitä tosin ei ole valkoista ja mustaa, että tämä syytteentekijä, tämä syntipukki, on sanonut minua aasiksi; pyytäisin että se luettaisiin rikoskaaressa hänen hyväkseen. Ja samaten on vahti kuullut heidän puhuvan herra Kuvattomasta, jolla sanotaan olevan lemmon kieru korvassa; hän lainailee rahaa Jumalan nimeen ja on sitä tehnyt niin kauan, eikä koskaan maksanut, että ihmiset jo rupeavat kovakiskoisiksi eivätkä enää tahdo antaa mitään Jumalan tähden. Olkaa hyvä ja kuulustelkaa häneltä sitä kohtaa.

LEONATO. Sua kiitän huolestas ja vaivastasi.

MOILANEN. Teidän armonne puhuu, niinkuin kiitollisen ja kunnianarvoisen nuorukaisen tulee; Jumalan kiitos teille.

LEONATO. Tuossa vaivastasi.

MOILANEN. Jumala siunatkoon laupeuslaitosta!^[24]

LEONATO. Menkää nyt; minä otan vangit huostaani. – Kiitos vain!

MOILANEN. Esitän tässä teidän armollenne aika pääveivarin, nöyrimmästi pyytäen että teidän armonne häntä kurittaisi itselleen varoitukseksi. Jumala varjelkoon teidän armoanne; toivotan kaikkea hyvää teidän armollenne; Jumala auttakoon teitä terveyteen! Nöyrimmästi annan teille luvan lähteä, ja jos saa toivoa iloista jälleennäkemistä, niin Jumala sen armossa ehkäisköön! – Tule pois, naapuri!

(Moilanen, Muikkari ja vartijat menevät.)

LEONATO.

 
Hyvästi, hyvät herrat, huomisaamuun!
 

ANTONIO.

 
Teit' aamull' odotamme.
 

DON PEDRO..

 
Kyllä tullaan.
 

CLAUDIO.

 
Tän' iltana ma itken Heroani.
 

LEONATO.

 
Nuo miehet pois! Nyt tutkin Margareetaa,
Kuink' on hän tutustunut tuohon konnaan.
 

(Menevät.)