Kitobni o'qish: «Iloiset Windsorin rouvat»

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Windsor. Paason talon edusta.

(Rauhatuomari Höllönen, Laihanen ja pastori Hugh Evans tulevat.)

HÖLLÖNEN. Ei, pastori Hugh, minua ette saa taipumaan, – tästä tulee tähtikamari-asia;¹ vaikka olisi hän kaksikymmentä kertaa sir John Falstaff, niin tietäköön, etten ole mikään narri minä, Robert Höllönen, esquire.

LAIHANEN. Glosterin kreivikunnan rauhatuomari ja coram.²

HÖLLÖNEN. Niin, serkku Laihanen, ja custalorum.

LAIHANEN. Niin, ja ratolorum lisäksi; ja syntyään aatelismies, ja kirjoittaa nimensä perään armigero; joka reverssiin, vulmahtiin, kuittiin ja velkaseteliin armigero.

HÖLLÖNEN. Niin kyllä, niin teemmekin, ja olemme aina niin tehneet viimeiset kolmisensataa vuotta.

LAIHANEN. Kaikki ennen häntä, etenevää polvea, ovat niin tehneet; ja kaikki hänen jälkeensä tulevat, takenevaa polvea, tekevät kai samaten; he voivat panna puoli tusinaa eläviä virkapukunsa kilpeen.

HÖLLÖNEN. Se on vanha virkapuku.

EVANS. Ne elävä sopi hyväst vanha virkapukku, ne käyvä siin hyväst; se eläv se o ihmise perä, ja se merkitte rakkautt.

HÖLLÖNEN. Ei ne ole sellaisia pikkukoukoja, vaan vanhoja karhuja.

EVANS. Se on just yks ja sama asi, mnuun heiko ymmärrykse mukka. Jos sir John Falstaff on ittes teit vastan sopimattomast käyttän, niin ole mnää kirkonmies ja teen mielelläs sen ku voin, ett vaa saisin soppu ja ystävytt teijä välill aikka.

HÖLLÖNEN. Se on menevä suureen raatiin, – se on kapinaa.

EVANS. Ei oi soveliast ett suur raati kuulee kapinast puhuttava; ei kapinas ol jumalanpelkko, ja suur raati, näettäk, tahdoisis kuull jumalanpelvost eik kapinast; ottakka siit vaari.

HÖLLÖNEN. Haa! kautta henkeni, jos olisin vielä nuori, niin tekisi miekkani siitä lopun.

EVANS. Paremp on ett hyvä ystävä ova se miekk ja tekevä siit lopu. Ja olisis mull toinenki keppone mielesän, joka kukaties saisis aikka hyviki funterinkei. Tosa on Anna Paaso, Yrjö Paason flikk, joka on korja piikus.

LAIHANEN. Miss Anna Paaso? Tuo ruskeatukkako, joka puhuu kimeästi kuin rouvasihminen.

EVANS. Akuraatist sama flikk; paremppa ett te voisia mailmas toivo; ja seittemänsata puntta kultta ja hopja saa hän faariltas, kun se kuole – Jumal sil antakko riemulisen ylösnousemukse! – ku hän saa seittemäntoist ikävuott niskoilles. Olisis hyvä asi, jos me jätäisis pois kaikk nämä lorularu ja laitetais naimissi herr Aapraham ja miss Anna Paaso.

LAIHANEN. Onko hänen vaarinsa hänelle testamentannut seitsemänsataa puntaa?

EVANS. On oikke, ja häne pappas haali hänel kokko viel paremppi rovoi.

LAIHANEN. Minä tunnen tuon nuoren neitsyen; hänellä on hyvät lahjat.

EVANS. Seittemänsata puntta ja kaikk mahdollisuude, ova ne mar hyvi lahjoi.

HÖLLÖNEN. No, mutta käydäänpäs katsomassa sitä kunnon herra Paasoa. Onko Falstaff siellä?

EVANS. Puhusisinko teil valeit? Mnää ylönkato valehtelijoi, niinku mnää ylönkato simmost, ku o petoline, tai niinku mnää ylönkato simmost, ku ei puhu tott. Ritar sir John on siel sisäl; vaa mnää pyydä, ottakka onkke hyväntahtone neuvo. Mnää kolkuta herr Paason ovell. (Kolkuttaa.) Halloo, halloo! Jumal siunakko tätä huonett!

PAASO (sisältä). Kuka siellä?

EVANS. Tääl o Jumala siunaus ja teijä ystvän, ja rauhatuomar Höllöne; ja sitt o tääl viel nuor herr Laihane, joka mahdoliset viel sano pali muutaki, jos kaik käy teijä toivomukse mukka.

(Paaso tulee.)

PAASO. Hauska nähdä teidän arvoisuutenne terveinä. Kiitoksia metsänriistasta, herra Höllönen.

HÖLLÖNEN. Hauska nähdä teidät, herra Paaso; hyväksi olkoon hyvälle sydämmellenne! Olisihan riista voinut olla parempaakin, se oli huonosti ammuttu. – Kuinka voi hyvä rouva Paaso? – Ja olen teille aina koko sydämmestäni kiitollinen, hehheh, koko sydämmestäni.

PAASO. Kiitän, herraseni.

HÖLLÖNEN. Kiitän, herraseni; niin, totta totisesti.

PAASO. Hauska nähdä teitäkin, herra Laihanen.

LAIHANEN. Kuinka voi hallava susikoiranne? Olen kuullut, että se Cotsallissa³ joutui tappiolle.

PAASO. Selville ei sitä asiaa saatu.

LAIHANEN. Ette vain tahdo tunnustaa, ette vainkaan.

HÖLLÖNEN. Ei tahdo, niin. – Vahinko teille, vahinko. – Se on hyvä koira.

PAASO. Rakki vain.

HÖLLÖNEN. Hyvä koira, ja kaunis koira; voiko parempaa sanoa? Se on hyvä ja se on kaunis. – Onko sir John Falstaff täällä?

PAASO. On, tuolla sisällä; soisin voivani tehdä välinne hyväksi.

EVANS. Te puhutt niin ku kristityn tule ja sopi.

HÖLLÖNEN. Hän on minua loukannut, herra Paaso.

PAASO. Hän sen tavallaan tunnustaakin.

HÖLLÖNEN. Tunnustus ei ole kunnostus; eikö totta, herra Paaso? Hän on minua loukannut; toden totta, loukannut; – sanalla sanoen, loukannut; – uskokaa pois: – Robert Höllönen, esquire, sen sanoo: hän on minua loukannut.

PAASO. Tuossa tulee sir John.

(Sir John Falstaff, Bardolph, Nym ja Pistooli tulevat.)

FALSTAFF. No, herra Höllönen, te aiotte syyttää minua kuninkaissa?

HÖLLÖNEN. Ritari, te olette piessyt väkeäni, kaatanut riistaani ja murtaunut metsästysmajaani.

FALSTAFF. Mutta metsänvartijanne tytärtä en kai suudellut?

HÖLLÖNEN. Ei mitään verukkeita! Tuosta on vastattava.

FALSTAFF. Tahdon vastata heti: – minä olen kaiken tuon tehnyt. – Nyt se on vastattu.

HÖLLÖNEN. Se on menevä salaiseen neuvoskuntaan.

FALSTAFF. Parasta onkin teille, että sitä salassa käsitellään. Teille vain nauretaan.

EVANS. Hyvä sana, sir John; pauca verba.

FALSTAFF. Pauka, pauka, värppirulla. – Laihanen, löin päähänne läven; eihän se maksa märkääkään?

LAIHANEN. Märkä päässäni puhuu teitä vastaan, ja noita pitkäkyntisiä veijareitanne, Bardolphia, Nymiä ja Pistoolia vastaan. He raastoivat minut kapakkaan, juottivat minut humalaan ja tyhjensivät sitten taskuni.

BARDOLPH. Senkin juustonkuori!

LAIHANEN. Olkoon vain!

PPISTOOLI. Mitä, Mephistophilus?

LAIHANEN. Olkoon vain!

NYM. Suu poikki, sanon minä! pauca, pauca, suu poikki! se on minun humöörini.

LAIHANEN. Missä on Simppeli, passarini? Tiedättekö, lanko?

EVANS. Mnää pyydä, hilja! Funteeratast ny stää asja. Täsä on kolm välittäjä täs asjas, mnuun ymmärrykse mukka: täsä o herra Paaso, fidelicet herra Paaso; ja täsä ole mnää ite, fidelicet mnää ite; ja kolmanes on, lopuks ja viimetteks, Sukknaoha isänt.

PAASO. Me kolme kuulustamme heitä ja teemme asian selväksi.

EVANS. Hyvä on. Mnää tee siit ulosvedo mnuun plakkarkirjahan, ja sitt me käym kiin asjaha kaikel mahdolitel tunnolisuudel.

FALSTAFF. Pistooli!

PISTOOLI. Kuulee korvin.

EVANS. Piru muorines! Mitä puheta voi se o: "kuule korvin"? Äh, se ei ol muut ku työtekemist.

FALSTAFF. Pistooli, tyhjensitkö sinä herra Laihasen taskun?

LAIHANEN. Sen hän teki, kautta näiden hansikkain, tai en koskaan enää tahdo suureen tupaani sisään mennä; seitsemän killinkiä kuuden pennin rahoina ja kaksi Edwardin pelimarkkaa, joista maksoin kaksi killinkiä ja kaksi penniä kappaleesta Myllärin Jukalle, kautta näiden hansikkain!

FALSTAFF. Onko oikein, Pistooli?

EVANS. Ei, se o väärin, jos se on plakkarvarkautt.

PISTOOLI.

Häh, vuorikollo! – Sir John, herrani,

Ma vaadin taisteluun tuon tinamiekan. —

Sun kieltosana kurkkuusi Kieltosana! —

Sa sakka, vaahto, sinä valehtelet!

LAIHANEN. Kautta näiden hansikkain, sitten se oli tuo tuossa.

NYM. Kuulkaa neuvoa ja älkää häiritkö hyvää humööriä. Minä sanon: satimeen menette, jos aiotte hirteishumööriänne minuun purkaa; se on sen asian valtti.

LAIHANEN. Kautta tämän hatun, sitten se oli tuo punanaama tuossa; sillä vaikka en voi muistaa mitä tein, kun olitte minut humalaan juottaneet, niin en minä sentään ole vallan kokonaan aasi.

FALSTAFF. Mitä sanot siihen, sinä punapoika John?

BARDOLPH. Niin, mitä minuun tulee, niin sanon, että tuo herra on juonut kaikki viisi vaistoaan.

EVANS. Viis aistias, te kai meinasin sanno. Hyi, sit tietämättömyytt!

BARDOLPH. Ja kun hän oli puhutellut herra Puteliusta, oli hän, niinkuin sanotaan, pankrotti mies, ja hänen ajatusmeininkinsä karkasi pois kakkuloistaan.

LAIHANEN. Niin, latinaa te silloinkin puhuitte, vaan sama se; tämän kepposen jälkeen en eläissäni enää koskaan juo itseäni juovuksiin, paitse kunniallisessa, sivistyneessä ja jumalisessa seurassa. Jos juopua pitää, niin juovun semmoisten parissa, jotka Jumalaa pelkäävät, enkä tuollaisten juoppotrankkien seurassa.

EVANS. Hurskas sielu, niin tott ku Jumal elä!

FALSTAFF. Kuulette, hyvät herrat, että he kieltävät koko jutun, kuulette sen.

(Anna Paaso tuo viiniä; hänen jäljissään tulevat rouva Virta ja rouva Paaso.)

PAASO. Ei, lapseni, vie viini sisään; me juomme siellä sisällä.

(Anna Paaso menee.)

LAIHANEN. Hyväinen taivas! Tuoko se on se neiti Anna Paaso!

PAASO. Mitä kuuluu, rouva Virta?

FALSTAFF. Rouva Virta! Toden totta, onnellinen yhtymys! – Sallitteko, rouva hyvä?

(Suutelee häntä.)

PAASO. Vaimo, pyydä nämä herrat tervetulleiksi. – Tulkaa, meillä on lämpimiä metsänriistapiirakoita päivälliseksi; tulkaa, hyvät herrat; toivon että viinillä painamme alas kaikki mielipahat.

(Kaikki menevät, paitsi Höllönen, Laihanen ja Evans.)

LAIHANEN. Antaisin vaikka neljäkymmentä killinkiä, jos minulla nyt olisi laulu- ja sonettikirjani tässä.

(Simppeli tulee.)

No, Simppeli, missä sinä olet ollut? Pitääkö minun itse passata itseäni, mitä? Onko sinulla arvoituskirja mukanasi, häh?

SIMPPELI. Arvoituskirja? No, senhän te lainasitte Elsa Tossavaiselle pyhäinpäivän aikaan, kaksi viikkoa ennen kekriä.

HÖLLÖNEN. Tule, lanko, tule pois! Me odotamme sinua. Kuulehan, lanko; sanon sulle sanan: siellä olisi niinkuin ehdotus tekeillä, jonkinlainen ehdotus, jonka tämä pastori Hugh noin kautta rantain aikoo esittää; älyätkö?

LAIHANEN. Kyllä, kyllä, saatte nähdä, että olen älykäs; ja jos niin on, niin aion tehdä semmoista, missä on älyä.

HÖLLÖNEN. Mutta älyähän toki!

LAIHANEN. Kyllä älyän.

EVANS. Lainakka korvann häne ehdotukselles, herr Laihane. Mnää sitt teil peskriiva asja, jos teil o sihe ymmärryst.

LAIHANEN. Ei, minä teen niinkuin lanko Höllönen sanoo. Suokaa anteeksi; hän on rauhatuomari näillä seuduin, niin halpa mies kuin olenkin.

EVANS. Ny ei ol siit puhett; puhe on teijä naimisest.

HÖLLÖNEN. Niin, se se asia on.

EVANS. Nii, totisest, se on se oikke pääasi, miss Anna Paaso kans.

LAIHANEN. No, jos niin on, niin kyllä minä hänet nain, jos vaan ei älyttömiä vaadita.

EVANS. Mut onko teil mieltymyst sihe flikka? Me pyydäm saad kuull sen teijä omast suustan tai teijä omilt huuliltan, sill jotku järkviisat sanova, ett huule ova osa suust; – siis, akuraatist: onks teil taipumust flikka.

HÖLLÖNEN. Lankoni, Aapraham Laihanen, voitko sinä häntä rakastaa?

LAIHANEN. Toivon, lanko, että voin parhaan mukaan tehdä niinkuin tulee miehen, jolla on älyä.

EVANS. Taivan enkelit ja enkeliskat! Teijan pitä sanno ilma mittän kommervenkei, jos te voitt vakal aikomuksel pala halust häne perä.

HÖLLÖNEN. Niin, se sinun täytyy. Tahdotko, jos saat hyvät myötäjäiset, naida hänet?

LAIHANEN. Jos te sitä vaaditte, niin teen vaikka enemmänkin, kun siinä vain on älyä.

HÖLLÖNEN. Käsitä minua oikein, rakas lanko, käsitä minua oikein; minkä teen, sen teen sinulle mieliksi, lanko. Voitko tyttöä rakastaa?

LAIHANEN. Kyllä minä hänet nain, jos te sitä vaaditte; mut jos siinä ei ole suurta rakkautta alussa, niin voi se taivaan avulla huveta lähemmin tutustuen, kun olemme naineet ja saamme parempaa tilaisuutta oppia tuntemaan toisiamme. Toivon että likeisempi yhteys synnyttää suurempaa tytymättömyyttä; mutta jos te sanotte: "nai hänet", niin nain minä hänet, niin että olen teidän käytettävänänne, prokuraatisti.

EVANS. Se on totisest viisas vastaus; pait ett "prokuraatist" ei ol oikke; se pidäisis, meijä meininki mukka, oll: akuraatist. – Mut meinink o hyvä.

HÖLLÖNEN. Niin minäkin luulen, että lanko meinasi hyvää.

LAIHANEN. Niin totta, tai olen valmis menemään vaikka hirteen.

(Anna Paaso palajaa.)

HÖLLÖNEN. Tuossa tulee se kaunis neiti Anna. – Tahtoisin olla nuori teidän tähtenne, neiti Anna.

ANNA. Ruoka on pöydässä; isäni anoo arvoisain herrain seuraa.

HÖLLÖNEN. Tahdon tehdä hänelle sen kunnian, kaunis neiti Anna.

EVANS. Herrajesta varjelkko! Mnää en saa lyöd laimin ruokalukku.

(Höllönen ja Evans menevät.)

ANNA. Ettekö suvaitse astua sisään, teidän arvoisuutenne?

LAIHANEN. En, kiitoksia vain, totta totisesti, oikein sydämmestäni; minun on hyvä näin.

ANNA. Päivällinen odottaa teitä, hyvä herra.

LAIHANEN. Minun ei ole nälkä; totta totisesti, kiitoksia vain! – Mene, sinä mies, vaikka oikeastaan olet minun pikenttini, mene palvelemaan lankoani Höllöstä. (Simppeli menee.) Saattaahan sitä rauhatuomarille ystävä joskus aina lainata pikenttinsä. – Minä pidän vain kolme palvelijaa ja yhden passaripojan siksi, kunnes äitini kuolee. Mutta vähät siitä! Elelenhän sitä sentään niinkuin köyhäsyntyinen aatelismies.

ANNA. En tohdi palata ilman teitä; eivät istu pöytään, ennenkuin te tulette.

LAIHANEN. Tosiaankaan, en syö murustakaan! kiitän teitä joka tapauksessa ruoasta.

ANNA. Pyydän, hyvä herra, että kuitenkin astuisitte sisään.

LAIHANEN. Kävelen mieluummin täällä, kiitoksia vain. Sain tässä taannoin lyöttymän sääriluuhuni, kun ottelin miekalla ja tikarilla mestarimiekkailijan kanssa kolmeen toviin vadillisesta haudottuja luumuja; ja, totta totisesti, siitä pitäen en voi sietää lämpimän ruoan hajua. Mitä ne koiranne noin haukkuvat? Onko täällä karhuja kaupungissa?

ANNA. Eiköpä liene; olen ainakin kuullut semmoista puhetta.

LAIHANEN. Minä pidän kovin paljon karhunajosta, mutta joudun siinä riitaan yhtä helposti kuin kuka muu tahansa Englannissa. Peljästyttehän, jos näette karhun irroillaan, eikö totta?

ANNA. Totta kai, herraseni.

LAIHANEN. Se on minulle jokapäiväistä ruokaa nykyisin. Olen nähnyt ainakin parikymmentä kertaa Sackersonin⁴ irroillaan ja ottanut sitä kiinni vitjoista; mutta, uskokaa pois, naisetkos silloin kirkumaan ja parkumaan, niin että oikein! Mutta, totta puhuen, naisväki ei voi niitä mitenkään sietää; ne ovat kovin rumia ja törkeitä petoja.

(Paaso palajaa.)

PAASO. Tulkaa pois, rakas herra Laihanen; odotamme teitä.

LAIHANEN. Minä en voi einettäkään syödä; kiitoksia vain, hyvä herra.

PAASO. Tuhat tulimmaista, teidän täytyy; tulkaa pois.

LAIHANEN. No, olkaa hyvä, näyttäkää tietä.

PAASO. No, tulkaa siis, herra.

LAIHANEN. Neiti Anna, olkaa hyvä, menkää edellä.

ANNA. Enhän toki, herraseni. Olkaa hyvä!

LAIHANEN. Totisesti, ensimmäisenä en mene, en, totisesti! Enhän voi teitä niin loukata.

ANNA. Olkaa hyvä, herra.

LAIHANEN. Tahdon siis ennemmin olla epäkohtelias kuin vastukseksi; te näin itse loukkaatte itseänne, totta totisesti.

(Menevät.)

Toinen kohtaus

Sama paikka.

(Pastori Evans ja Simppeli tulevat.)

EVANS. Men ny ja kysy tohtor Cajukse asuntto, mist tie käy sinn; ja siel asu yks frou Wilkas, joka tavallas on häne elättäjäs, tai hoitajas, tai köksäs, tai pyykkäris, tai pesuakkas ja kurikoittias.

SIMPPELI. Hyvä.

EVANS. Älästäs, tule viel paremppa. – Ann hänel tämä kirj, sill se frou on läheisis väleis neitty Anna Paason kans; ja täs kirjas on anomus ja rukkous, ett hän tahdoisis edeskantta snuun herras mieltevoi neitty Anna Paasol. Kas nii, men ny korjast. Mnää käy lopettama mnuun syömisen; siel on viel omenoi ja juusto.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus

Huone Sukkanauha-ravintolassa.

(Falstaff, ravintolan isäntä, Bardolph,

Nym, Pistooli ja Roopetti tulevat.)

FALSTAFF. Hyvä Sukkanauhan isäntä!

ISÄNTÄ. Mitä sanoo se meidän julkupukari? Puhu oppineesti ja viisaasti.

FALSTAFF. Totisesti, hyvä isäntä, minun täytyy erottaa muutamia miehistäni.

ISÄNTÄ. Pane viralta, pukari Herkules, anna matkapassit! Anna mennä aika hölkkää! Hei, hei!

FALSTAFF. Se maksaa minulle kymmenen puntaa viikossa.

ISÄNTÄ. Sinä olet imperaattori, Caesari, keisari, peitsari. Minä otan Bardolphin; hän saa tappia käyttää ja sarkkoja täyttää. Puhunko oikein, pukari Hektor?

FALSTAFF. Oikein, hyvä isäntä.

ISÄNTÄ. Sanottu ja tehty! Minä otan hänet. – Annappas nähdä, miten saat oluet ja viinit vaahtoamaan ja porehtimaan! Sanasta miestä; tule pois!

FALSTAFF. Bardolph, mene mukaan. Viinurin virka on hyvä ammatti; vanhasta vaipasta tulee uusi takki, rypistyneestä passarista siloinen viinuri. Mene, hyvästi!

BARDOLPH. Sitä elämää olenkin halunnut; siinä tulen viihtymään.

(Menee.)

PISTOOLI. Nyt tappiako heilutat, sa kurja nälkäkurki?

NYM. Hän on juovuspäissä siitetty, se on sen humöörin lysti. Ei ole hänessä sankarin sydäntä, siinä sen asian humööri.

FALSTAFF. Hauskaa että pääsin tuosta vanhasta taularasiasta; hänen varkautensa oli liian julkista ja hänen näpistelynsä kehnon laulajan tapaista: hän ei pysynyt tahdissa.

NYM. Oikeata humööriä on varastaa paussien aikana.

PISTOOLI. "Haalia", sanoo oppineet. Hyi! "Varastaa!" Sanasta tuosta sulle nokkapiuvi!

FALSTAFF. Niin, hyvät herrat; minä alan pian olla kaltevalla kannalla.

PISTOOLI. No, anna luistaa sitte.

FALSTAFF. Siitä ei apua; täytyy veijata, täytyy peijata.

PISTOOLI. Niin, korpinpojat ruokaa huutavat.

FALSTAFF. Kuka teistä tuntee erään Virta nimisen miehen tässä kaupungissa?

PISTOOLI. Ma tunnen jolpin; tiivistä on sorttia.

FALSTAFF. Te, kunnon pojat, tietäkääs mitä minulla on edessäni.

PISTOOLI. Kaks kyynärää ja vähän päälle.

FALSTAFF. Ei nyt mitään pistosanoja, Pistooli! Tosin on runtoni vyöltä kaksi kyynärää; mutta nyt ei ole puhetta runnon vyöstä, vaan kunnon työstä. Lyhyesti: aion hieroa lemmenkauppaa Virran vaimon kanssa; toivon myötätuntoa siltä taholta; hän juttelee, antaa salaisia suosion-osotuksia, heittää himartavia kutunsilmäyksiä; osaan selittää hänen tuttavallisen puhesävynsä viitat ja merkit, ja hänen käytöksensä vaikein sävel, selvälle puhekielelle käännettynä, kuuluu: "minä olen sir John Falstaffin oma".

PISTOOLI. Hän on tarkoin häntä tutkinut ja hyvin hänet kääntänyt, siveyden kielestä englanniksi.

NYM. Ankkuri on syvässä; tokko se humööri pitää paikkansa?

FALSTAFF. No niin, huhu kertoo, että hän kokonaan hallitsee miehensä kukkaroa; hänellä on legionittain enkeleitä.⁵

PISTOOLI. Pestaa sinä yhtä monta perkelettä, ja "päälle, poika!" sanon minä.

NYM. Humööri nousee; hyvä vain; humöörää tänne ne enkelit.

FALSTAFF. Tässä olen kirjoittanut hänelle kirjeen; ja tässä on toinen rouva Paasolle, joka hänkin vast'ikään heitti minuun helliä vilkauksia ja tarkasteli ruumiini vartta tarkimmalla asiantuntijan silmäyksellä; väliin hänen katseensa säde kultaili jalkaani, väliin taas muhkeata vatsaani.

PISTOOLI. Siis tunkiolle paistoi aurinko.

NYM. Kiitos sinulle siitä humööristä.

FALSTAFF. Oo, hän silmäili koko ulkopintaani niin ahnaalla tarkkaavaisuudella, että hänen silmäinsä hehku oli minut kärventää niinkuin aurinkolasi. Tässä tämä toinen kirje on hänelle; hän hallitsee kukkaroa, hänkin; hän on oikea Guyananmaa, pelkkää kultaa ja yltäkylläisyyttä. Minä tulen olemaan heidän kumpaisenkin varainhoitaja, ja he minun vara-aittani; he ovat minun Itä- ja Länsi-Intiani, ja minä käyn kauppaa kummassakin. Mene sinä ja vie tuo kirje rouva Paasolle, ja sinä tuo rouva Virralle. Nyt sitä eletään, pojat, nyt sitä eletään!

PISTOOLI.

Minäkö oisin Trojan Pandarus,⁶

Mies miekkavyö? Ei, Lucifer sun vieköön!

NYM. Minä en tuollaisesta roskahumööristä piittaa; tuossa on, ota pois humöörikirjeesi; minä tahdon pitää hyvän ja siveän nimeni.

FALSTAFF (Roopetille.)

Hoi, poika! Vie nuo kirjeet sukkelaan;

Kuin pursi kiidä kultarannikolle. —

Pois, konnat, hiiteen! Huvetkaa kuin rakeet!

Madelkaa, orjailkaa ja raastakaa!

Pois, roistot! Poikineni tahdon näyttää,

Kuin Falstaff Ranskan muotitapaa käyttää.

(Falstaff Ja Roopetti menevät.)

PISTOOLI.

Sun suoles korpit syökööt! Rahanheitto

Ja rahveli ja väärä noppapeli.

Niin rikkahan ja köyhän pettävät.

Ropoja mull' on, kun on sulla matti,

Katala phrygiläinen turkki!

NYM.

Minulla on sotajuonia, ja niiden humöörinä on kostaa.

PISTOOLI.

Vai kostaa?

NYM.

Kautta taivaan kiiluvaisten!

PISTOOLI.

Älyä aijotko vai rautaa käyttää?

NYM.

Kumpaakin humööriä. Paasolle

Ma kerron tämän rakkaus-humöörin.

PISTOOLI.

Ja minä kerron Virrallen,

Kuin Falstaff, rietas henki,

Vie rahat hältä, kyyhkysen,

Ja tärvää vuotehenki.

NYM. Minun humöörini se ei jäähdy: kiihotan Virtaa käyttämään myrkkyä; panen keltataudin häntä riivaamaan, sillä kasvojen kapina on vaarallista; se on minun oikea humöörini.

PISTOOLI. Sinä olet kaikkien tyytymättömien Mars; minä säistän sinua. Mars matkaan!

(Menevät.)